Veikko Huuska

Albert Camus - aate, oikeus ja rakkaus

Albert Camus -  aate, oikeus ja rakkaus

Jossain vaiheessa nuoruuttani suurin kirjallinen idolini oli Albert Camus (7.11.1913-4.1.1960), jonka viileä tyyli lumosi minut, antauduin sen pauloihin, vaikka kysymys lienee silkasta erehdyksestä ja väärinlukemisesta, mutta sellaistakin tarvitaan.  Sitä paitsi oli ylevää kertoa ravintolassa tai kirjallisessa seminaarissa, että mielikirjailijani on juuri Camus, siitä sai irtopisteitä.

*

Ehkä tunsin jonkinasteista myötätuntoa kirjailijaa kohtaan siitä, että hän oli menettänyt jo vuoden vanhana isänsä, joka kuoli haavoihinsa Marnen ensimmäisen taistelun jälkeen, ja lukutaidoton espanjalaissyntyinen äiti elätti perheen siivoojana Algerissa.  Olin pienenä kuunnellut radiosta Eero Saarenheimon raportteja Algerin väkivaltaisuuksista.

Camus´ta puhuttaessa muistetaan nostaa melko banaali huuli, jonka mukaan hän on joskus sanonut, että ”kaiken minkä olen oppinut elämästä, olen oppinut jalkapallosta”. 

Paljon olennaisempaa, kirjailijan uran kannalta, kielenkäytön kannalta, on se, että hän kolmentoista ikäisenä Gidetä, Montherlandia ja Malrauxia, ja toisaalta hänen luonnollinen kasvuympäristönsä, Ranskan tasavallan merentakaisessa depratementissa, Euroopan työväenluokan köyhimpien parissa.  Berberit ja arabit eivät koskaan olleet muukalaisia eurooppalaiselle Camusille.  Vuonna 1930 hän sairastui ensimmäisen kerran tuberkuloosiin, kolme vuotta myöhemmin, Hitlerin valtaannousun vuonna 1933 hän liittyi Henri Barbussen ja Romain Rollandin perustamaan antifasistiseen Amsterdam-Pleyel –liikkeeseen, mutta erosi siitä jo seuraavana vuonna, jolloin liittyi Ranskan kommunistiseen puolueeseen.  Hänen väitetään toimineen poliittisena ohjaajana arabien keskuudessa. 

Nopea, luonnollinen eteneminen sukunsa ensimmäisen polven oppineelta.

Mutta suuret kuviot vaikuttavat usein yksilön elämään ja ratkaisuihin: 1937 kun kansanrintamakauden ranskalaisvenäläiset suhteet vaativat puoluelinjan muutosta, mm. suhtautumisessa siirtomaihin, ja siten vaikeuttivat luontevia suhteita Algerian arabeihin, Camus katkaisi välinsä puolueeseen.  Myöhemminkin hän ratkaisuillaan todisti sen, minkä sanoi viimeisinä vuosiaan, nimittäin: ”Olen rakastanut palavasti tätä maata (Algeria), jossa olen syntynyt.  täällätä len noutanut kaiken, mitä olen, enkä koskaan ole pettänyt siellä asuvia ystäviäni, mihin rotuun he sitten kuuluvatkin”. 

Arvailujen varaan jää, vaikuttiko tähän ja missä määrin, ensimmäiset tihkuneet tiedot Stalinin terrorin terävöitymisestä.  Joka tapauksessa, ainakin ensin mainittu seikka näyttää aidosti vieraannuttaneen häntä kommunistisen puolueen toiminnasta, koska puolue ”hylki väestönosia, jotka olivat kiistattomasti ranskalaisia sydämeltään, vaikkakaan eivät ehkä rodultaan” (Anne Durandin muotoilu, 1961).

*

Camus ja arabit

Millaiset oikeastaan olivat Camusin suhteet arabeihin?  Tämä Conor Cruise O´Brienin alun perin 1970 esittämä kysymys näyttäytyy tänään, arabikevään ja terrorin taustoittamana entistä kiinnostavammalta.

Camusilta itseltään ei niistä saa juuri mitään suoranaista tietoa.  Hänen väitetty toimintansa propagandistina muslimien keskuudessa näyttää jättäneen yhtä vähän jälkeä hänen tuotantoonsa kuin muslimeihinkin.  Camusin kootuissa teoksissa on tuskin merkkiäkään mistään välittömistä kontakteista sen enempää kommunistien kuin arabienkaan kanssa.  Nuoren Camusin älylliset ihanteet ovat samat kuin kenen hyvänsä hänen ikäpolvensa, sodanjälkeisen 1950-luvun nuoren, joka oli saanut ranskalaisen keskiluokan kasvatuksen: etenkin Nietzsche, Barrés ja Gide vaikuttivat häneen voimakkaasti.  Marxilaisuuden vaikutuksista hänen ajatuksiinsa ei O´Brienin mukaan juuri voi puhua.  Sen sijaan hänen lapsuutensa köyhyys – joka kuvastuu selvimmin varhaisissa esseissä – on merkinnyt hänet eliniäksi: se näkyy paitsi terveydentilassa, myös hänen yksinäisyytensä, epätoivonsa ja ilonsa ominaislaadussa.

Hieman paradoksaalisesti juuri köyhyydestä ja etäisyydestä johtuu, että Ranskan keskiluokan kulttuuri kiehtoo enemmän Camusia kuin monia luokan alkuperäisiä jäseniä.  Niinpä arvioidaan, että tähän luokkaan syntynyt Jean-Paul Sartre hylkää luokkansa tavat, eleganssin ja kirjallisen perinteen ja omaksuu tietoisesti karkeapiirteisemmän tyylin, kuin Albert Camus, joka kirjoittaa säästeliäästi ja tietoisen elegantisti.

Juuri vuonna 1937 kamppaillessaan puoluepaineen alla nuori Camus puhuu Välimeren kulttuurin palauttamisesta oikeuksiinsa: ”Pohjois-Afrikka on yksi niitä harvoja alueita, missä itä ja länsi elävät rinnakkain.  Algerin espanjalaisten, italialaisten ja arabien elintavoilla ei ole mitään eroa.  Se mikä on Välimeren hengelle tyypillistä versoo ehkä juuri tästä yhteentörmäyksestä, joka on ainutlaatuinen idän ja lännen välille syntyessä historiassa ja maantieteessä…”

Tietysti tässä on mukana mittava määrä harhaa, oman kulttuurin tuomaa sokeutta.

Camus on nielaissut kolonialismin opit, juuri ne, joita hän tietoisesti pyrkii torjumaan.  Sisimmältään Camus on Afrikan rannikolla muukalainen, ja hän elää kansan keskuudessa, joka vuorostaan on Ranskassa muukalainen, vaikka sitä laillisesti pidetäänkin osana emämaata.  Kehitellessään ideaa ”Välimeren maailman kulttuurista”, nuori Camus itse asiassa osaltaan lujitti Ranskan asemaa Algeriassa.

*

Camus ja Sartre

Camus ja Jean-Paul Sartre tapasivat vuonna 1943 ja ystävystyivät nopeasti.  Poliittisesti he työskentelivät melko tiiviisti yhdessä aina vuoteen 1948 saakka.  Sittemmin heidän mielipiteensä kommunismista ja kylmästä sodasta alkoivat erota toisistaan, Sartren pysytellessä sinnikkäästi Kremliä myötäilevällä linjallaan, mutta vastaa Stalinin viimeisinä vuosina 1951-1952 näkemysten yhteensovittaminen kävi mahdottomaksi ja ystävyys repesi avoimeksi, heltymättömäksi kiistelyksi.  Alkoi poliittinen sanasota, joka ainakin ranskalaisten mielestä oli merkittävin intellektuellien keskuudessa kylmän sodan kautena käyty.  Kiista on usein haluttu nähdä Sartrelle epäedullisessa valossa.  Tämä johtui Cruise O`Brianin mukaan ajan hengestä, ja osaksi Simone de Beavoirin romaanin Mandariinit (Les Mandarins) luoman käsityksen pohjalta: julkisuuden henkilöt jotka kieltäytyivät omaksumasta antikommunistista asennoitumista näkemyksen ehdottomassa muodossa, pyrittiin saamaan huonoon huutoon.  Kylmän sodan päätyttyä elämä itse oli osoittanut ”kaapin paikan” epäileville tuomaillekin.

*

Algeria – siirtomaa

Camus teki viimeistään vuonna 1949 selvän pesäeron kommunisteihin, ja polemiikin tasolla suhteessaan Neuvostoliittoon, jota hän piti aikansa pahuuden päälähteenä.  Tämä sulki hänet vanhan piirinsä ulkopuolelle, eikä uuteen viiteryhmään etabloituminen tuolloinkaan ollut helppoa, niinpä viisikymmentäluvun Camus oli yksinäinen mies.

Algerian sota, hänen synnyinmaansa, ajoi hänet yhtä ambivalenttiin asemaan kuin suurpolitiikan pohdinnat.  Sodassa hän vastusti Ranskan kolonialisteja mutta ei kuitenkaan puoltanut arabien kapinaa.  Tämä aiheutti  sen, että hän menetti sen mieltymyksen, jota tietyt konservatiiviset piirit olivat tunteneet Kapinoivan ihmisen (ilm. 1949) jälkeen, saamatta korvaukseksi tukea vasemmiston taholta. 

Koko kysymys siirtomaavallan viime kouristuksista, siitä onko Ranskan mahdollista parantaa dominioissaan asuvien oikeuksia ja elinoloja luopumatta isäntämaa-asemastaan, muodostui Camusille hänen viimeisten elinvuosiensa ambivalentiksi pulmaksi, jota hän ei loogisesti kyennyt edes teorian tasolla ratkaisemaan. 

Toukokuussa 1945, sodan liekkien viime leimahdusten rauetessa Euroopassa, puhkesi Algeriassa, etupäässä Sétifin alueella rajoittuneita paikallisia apinoita.  ”Ilmavoimat ja meriväki tukahduttivat säälimättömästi kapinat.  Virallisesta kuolleiden luettelosta: 102 eurooppalaista uhria, 1.500 muslimia – ja parlamentin tutkimuskomitean raportin mukaan jopa 15.000 muslimia”, kerrotaan Camusin Esseissä.  Näiden ikävien tapausten jälkeen Camus teki matkan Algeriaan ja kirjoitti artikkelissaan, etteivät useimmat arabit enää lainkaan halunneet Ranskan kansalaisuutta.  Sétifin kapinan lujaotteinen nujertaminen huononsi entisestään Algerian ranskalaisten ja arabien välejä.  Camus vetosi oikeuden puolesta vihaa vastaan: ”Vain oikeuden ääretön voima, ja yksin se, on auttava meitä voittamaan takaisin Algerian ja sen asukkaat”.

Katso: Setifin etc. massacre 1945; https://fr.wikipedia.org/wiki/Massacre_de_S%C3%A9tif,_Guelma_et_Kherrata

*

Camus ja rasismi

Camus uppoutui 1950-luvun alkuvuosista lähtien entistä antaumuksellisemmin Algeriaan, alkuasukkaiden ja siirtolaisten Algeria, hallitsi hänen mielikuvitustaan ja ajatteluaan suoremmin kuin aikaisemmin.  Vuosina 1952-1954 hän kirjoitti kuusi kertomusta, joissa tapahtumapaikkana pääasiassa oli Algeria (Maanpako ja valtakunta).

Kokoelman ensimmäisessä kertomuksessa Camus  kuvaa kahden algerianeurooppalaisen matkaa Etelä-Algeriaan, originaalitekstiilejä metsästävä kangaskauppias Marcel ja hänen vaimonsa Janine.

Janinea kiusaa paikallisten hiljaisuus, joka väistämättä alkaa tuntua tunteettomuudelta, melkeimpä vihamielisyydeltä.  Hän näkee paimenten kerääntyneen kiinnijuuttuneen linja-auton ympärille: ”Tien reunalla, aivan auton vieressä seisoi vaippoihin verhoutuneita liikkumattomia hahmoja.  Vaipan hupun alta, harsokerrosten takaa näkyivät vain silmät.  He olivat tulleet ties mistä ja katselivat mykkinä matkustajia.”  Hotelliin päästyään pariskunta tilaa kahvia, ja vanha arabi laahustaa hitaasti sitä hakemaan: ”Hiljaa hyvä tulee”, sanoi Marcel nauraen”.  O´Brienin mukaan käsikirjoituksessa hän sanoo jotain merkittävästi terävämpää, mikä kuitenkin karsittiin julkaistusta versiosta.  ”Ja ihmiset odottavat heidän kehittyvän”, sanoi Marcel.  ”Jotta voisi kehittyä on tehtävä työtä, ja heille työ on niin kuin sianliha – kiellettyä”.”

Camusin koottujen teosten editoija R. Quillot kommentoi (1965) tekstin siistimistä: ”Ehkä Camus poistamalla nämä kaksi lausetta yritti lievittää – Algerian sodan vuoksi – Marcelin reaktioiden spontaanisti rasistista sävyä”.

Kokoelman toisessa kertomuksessa (Luopio eli hourupää) eurooppalainen pappi, aavikkoheimon vangiksi joutuneena, käy sisäistä monologia, - puhumaan hän ei kykene, hänen kielensä on leikattu pois.  Täysin ”Tukholma syndrooman” mukaisesti hän on kääntynyt isäntiensä ja vangitsijoidensa uskoon:

Paha yksin on olemassa, alas Eurooppa, järki ja kunnia alas, ja risti”. 

(Tuo voisi jo melkein olla meidän päiviemme panttivangin videoterveisistä jälkeenjääneille).

Mutta mikäli tänään alamme pohtia Albert Camusin mahdollisia piilo- tai puolirasistisia virejä, joudumme helposti hakoteille, vaikka tietäisimmekin ja vakavasti uskoisimmekin hänen rakkautensa synnyinmaata ja sen kaikkia asukkaita kohtaan.

*

Camus ja oikeisto

Vuoden 1956 alussa Camus matkusti Algeriaan ja puhui julkisessa kokouksessa.  Hänellä oli yksi konkreettinen ajatus – ”siviilien aselepo”.  Ehdotus otettiin huonosti vastaan.  Eurooppalaiset vihelsivät Camusille; muslimit taas eivät ottaneet hänen puheitaan kuuleviin korviinsa.  Albert Memmi kertoo monien pettyneen syvästi tästä Camusin ”kipusiskopuheesta”.

Syksyn 1956 kaksinkertainen kriisitilanne – Suezin sotatila ja Unkarin venäläismiehitys – vei Camusin yhä lähemmäksi Ranskan oikeistoa.  Kuten vanha ystävä ja kiistakumppani Sartre tuki Camuskin Unkarin kapinallisia, mutta toisin kuin Sartre hän löysi heidän toiminnastaan ”eurooppalaisen” moraaliopetuksen:

”Huolimatta vasemmiston traditionaalisten liikkeiden ja ihanteiden dramaattisesta vararikosta vastustaa todellinen Eurooppa yhtenä rintamana kaikkia tyranneja oikeuden ja vapauden nimissä”.  Tästä Camusin julistuksesta voisi moni liberaali kenties tänään löytää omat painotuksensa, mutandis mutatis.

Ranskalaisille opiskelijoille Unkarin tapahtumien johdosta osoittamassaan sanomassa Camus tervehti ”tuota väkivaltaista ja puhdasta voimaa, joka panee ihmiset ja kansat vaatimaan suoraselkästä ja kunniakasta elämää”.

Hienosti muotoiltu julistus!

Mutta huolimatta näistä ulkomaisten sortovaltojen menetelmien paheksumisesta Camus itse asiassa kuitenkin tuli tukeneeksi sortovalta, koska hän johdonmukaisesti vastusti neuvotteluja Algerian kapinalisten todellisen johdon, kansallisen vapausliikkeen FNL:n kanssa.  Hän perusteli FNL:n diskriminointia neuvotteluissa sillä, että sovinnonhieronta FNL:n kanssa johtaisi ”riippumattoman Algerian syntymiseen, jota valvoisivat kaikkein leppymättömimmät sotilasjohtajat.  Tämä merkitsisi 1.200.000 Algerian eurooppalaisen karkottamisen ja miljoonien ranskalaisten nöyryyttämistä kaikkine siihen sisältyvine riskeineen.” 

Ruotsissa joulukuussa 1957, juuri vastaanotettuaan kirjallisuuden Nobelin palkinnon, Camus lausui:

Olen aina tuominnut terrorin.  Minun täytyy myös tuomita sokeasti toimiva terrorismi esimerkiksi Algerin kaduilla, terrorismi, joka jonakin päivänä voi vahingoittaa äitiäni tai perhettäni. 

Minä uskon oikeuteen, mutta tahdon puolustaa äitiäni ennemmin kuin oikeutta.”

*

Tietämättään Albert Camus tuli siteeranneeksi Tukholmassa 1957 näitä nykypäivän ajattelijoita, terroristeja, jotka virittävät pomminsa, ajatellen juuri samalla tavalla: Kannatan oikeutta, mutta vielä enemmän rakastan äitiäni, sisartani, perhettäni, sukuani, heimoani, uskontokuntaani, kaikkea tätä minulle niin rakasta, jota siis rakasten enemmän kuin oikeutta, jota kyllä rakstan…”

*

Epilogi

Camusin vaikutus länsimaihin

”Kukaan toinen kirjailija, ei edes Joseph Conrad, ei edusta yhtä hyvin länsimaista tietoisuutta ja omaatuntoa ja länsimaisen ihmisen suhdetta ei-läntiseen maailmaan.  Hänen tuotantonsa sisäinen draama on tämän suhteen kehitys kasvavan paineen ja ahdistuksen taakan alla”, muotoilee Conor Cruise O´Brien.

Monet artikkelit ja tulkitsijat samastivat Camusin ja oikeamielisen ihmisen. 

Pisimmälle kaiketi meni Sartren nainen, Simone de Beavoir, joka kuvasi hänet ”oikeudenmukaisena miehenä ilman oikeutta” (se juste sans justice).

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän MikaLamminp kuva
Mika Lamminpää

Albert Camus on kyllä hieno kirjailija. Hänen pääteoksensa Sivullinen on ehkä paras rasisminvastainen teos, mitä koskaan on kirjoitettu.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Rutto oli se kirja, joka vaikutti minuun. Luimme sen toisena lukiovuotena.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos kommenteista; Camus on hieno kirjailija, siitä ei pääse mihinkään. Joskin nyt uudelleen luettuna (lähiluettuna) luen häntä melko lailla toisin, kuin joskus melkein 50 vuotta sitten.
Silloiset yleisen keskustelun - ja etenkin Ranskasta Aljette Ansaran, Pentti Holapan, etc. välittämän väittelyn - ydin kohdistui joihinkin poliittisiin lohkoihin, joita tänään ei lainkaan pysty pitämään olennaisena. - Ja toisaalta; jotkin silloin oliluetut tai vähälle huomiolle jääneet seikat, kuten esimerkiksi nykykorrektin luennan mukaisesti hieman kyseenalaisen anonyymi suhde Algerian kansaan, sen yksilöihin.
Kuvaavasti Sivullisen päähenkilön Meursaltin tietty vastakappale, ilmeetön ja persoonaton algerialainen, jonka hän ampuu, jää nimettömäksi, yksilöllisyyttä vailla olevaksi hahmoksi. 1950-luvun luenta ei juuri panostanut tällaisiin huomioihin. Nyt paneutuminen Camusin algerialais-esseisiin, ja Välimerihahmotelmat, jäävät aika tavalla ilmaan, kumman vähän hän tuo "lihaa ja verta", oikeaa elämää, muutoin niin kunnioittamiensa ja tukemiensa alkuperäsikansalaisten kuvaukseen.
*
Jatkan tähän vielä aatoksia eräistä teemoista:

*
Camus ja länsimainen sekularismi
Nämä ensimmäisen maailmansodan invalidisoimat lapsisoturit, ja toisen maailmansodan kauhujen pyörryttämät jumalankieltäjät, ateistit, joille normaali agnostismi, epäily, epävarma häälyvyys mystisen ja varmentamattoman edessä ei riittänyt, kummallisella tavalla kuitenkin hakivat omat jumalansa, marxismin kylmät kirjat ja paavinsa, Stalinin.
Sodan ja imperialismin lapsista Albert Camus näkyvimmin koki, että kun sisäinen muukalaisuus (kurjassa, ankarassa) maailmassa on kyllin suuri, syyllisyys muuttuu mahdottomaksi, yksilö ei voi ottaa kantaakseen suurta kiveä, omakohtaista vastuuta. Siksi maailmaan heitettynä, absurdissa (mielettömässä) välitilassa elävä ”kapinoiva ihminen” päätyy anarkismiin, mikseipä nihilismiin, - ellei sitten ideologiseen umpiperään.
Niin, merkillisen avomielisesti ja paljastavasti tämän ilmiön kehävärinät kertoo Jouko Tyyri, varma porvari, ja kriitikko Kekkosen tasavallassa, kysymättä julistaessaan:
”Kieltämättä olin Sartren puolella, kun Camus kärsi sakinhivutuksessa viidettä vuosikymmentä sitten (kirjoitettu 1995, VH). Viskikohmeloisen eksistentialistin kädenpuristus vaikutti minuun kuin samppanja Wienin rauhankokouksessa syksyllä 1952”. Ranskan johtavien intellektuellien poliittis-filosofinen kiista oli rävähtänyt juuri tuolloin maailmalle. Miten voikaan yksittäinen kädenpuristus vaikuttaa ajatteluun, kritiikin kirkkauteen?
*
Camus ja Neuvostoliitto
Camus tuomitsi Neuvostoliiton, Sartre liittoutui kaikkien kapitalismin vihollisten kanssa, luomatta nahkaa Kremlin suhteen. Camus päätyi irtiottoon oivallettuaan, että väkivallan ja valheen mustin juuri tulee kommunismista, koska sen historianfilosofia on legitimoinut, ja pitkälle rakentuu käsitejärjestelmälle, jossa ideologia käy edellä, ja kaikki muu on sille alistettua kansainvälisen kommunismin nimissä. Ajatuksesta tuli Camusille, samoin kuin niin monille antikommunisteille, matkakivi, jonka luo ei enää ollut paluuta.
Camus jäi ottelussa alakynteen, aina Unkarin kansannousuun 1956 asti. Seuraavana vuonna hänet palkittiin Nobelilla. Myönnän, miten ambivalentisti aina olenkaan suhtautunut Sartreen, enimmäkseen pidin häntä kerosilmäisenä älyn nuolten ampujana, miten nähdä jotain hyvää Stalinin valtakunnassa. Mutta ymmärrettyäni paremmin suomalaisen kommunismin kasvualustaa, sitä kaikkea, joka multana ja väkenä, ruokki ja sysäsi tuota suuntaa esiin ja näkyviin, tunnustan ymmärtäväni paremmin ja paremmin myöskin Sartrea.
Herrojen tyhjiöteoria; ihminen maailmaan tullessaan on tyhjiö, hänen on itse luotava itsensä, tehtävä valintansa, joita tehdessään hän on yksin, vailla moraalisten tai uskonnollisten normien opastusta, - mikä seikka usein näkyykin tuloksesta. Tyhjiöt tapaavat täyttyä, kartettava kohdataan, tavoite haipuu, katoaa usvien taakse.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Jouko Tyyrin mukaan Camusin Putoaminen on ”parodinen omakuva, Sivullisen kritiikki ja entisen oikeauskoisen ateistin vanhoille aatetovereille osoittama katumussatiiri”.
Poliittisesti korrektit mielipiteet luhistuvat (epäkorrekteiksi näkemyksiksi) menestyneen lakimiehen, Jean-Babtiste Clamencen – sorrettujen ja solvattujen puolustajan – monologissa. Putoaminen kertoo dogmin sortumisen prosessin Camus joutuu kieltämään saman radikalismin, josta Dostojevski aikanaan luopui, mutta kamppailu oli raskaampi, sanoo Tyyri.
Putoamisen päähenkilön nimi on enteellinen: Babtiste – kaste, uuden kasteen mies, ja Clamence – siinä on nähty ehkä hieman etäisemmin löydettävä merkitys: Clamens in Deserto on yhtä kuin Huutavan ääni erämaassa, siis Johannes Kastaja.
Siis klassinen edelläkulkija, tien raivaaja, mutta toisaalta – ja kenties parhaiten Albert Camusin sisäisiä tuntoja hänen viimeisten elinvuosiensa, ”erämaavaelluksensa” ajalta, kirjailija kuvastelee tulkinta Putoamisen päähenkilöstä vasemmistointellektuellin satiirisena muotokuvana, ”sellaisena kuin Camus hänet näki 20. vuosisadan ideologioiden nihilistiseen autiomaahan eksyneenä, omien systemaatisten abstraktioidensa harhaanjohtamana” (O`Brienin mukaan).
Eräänlainen suuri illuusio, ja tämän illuusion hajoaminen.
*
Suhtautuminen Camus´hun on joskus melkoisen kimurantti. 1970-luvun kekkoslovakian kenties tuimin oppositiomies, Nootti-lehteä julkaissut, Kauko Kare, toimii tässä suhteessa oivallisena ilmapuntarina. Kareen omat kirjalliset arvot perustuivat suomalaisen kirjallisuuden talonpoikaiselämän kuvauksen suureen linjaan, ja hän tuomitsi nuoren 1950-lukulaisen nuoren polven modernistit ”muotoa palvovina formalisteina”. Toivo Pekkasta ja Agapetusta (Yrjö Soini) hän arvosti, osin ilmeisesti poliittisin perustein, ja myöhemmin Veikko Huovista, jonka Havukka-ahon ajattelijaa (1952) hän ylisti ”peräti moderneimmaksi ja älykkäimmäksi teokseksi koko nuoressa proosassamme”. Huovisen varhainen neronleimaus oli Kareelle ”kotoisen ´kansankuvauksemme´ ironinen kosto eurooppalaiselle ´sivistyneistökirjallisuudellemme´. Poleemikko Kareen sivallukset kohdistuivat sekä modernistisiin kirjallisuusihanteisiin että vasemmiston kulttuuri- ja kirjallisuuspoliittisiin näkemyskin. Tämä ei estänyt häntä ihailemasta ranskalaista kirjallisuutta ja sen modernisteja, kuten Albert Camus´ta ja André Gidetä, samoin James Joycen proosan lyyrinen kieli sai häneltä kiitosta. (Suomen kirjallisuushistoria 3, s. 47-48.)
*
Lopuksi anekdootti:
1950-1960 -lukujen taitteen modernistiset kriitikot, hyvin monet heistä, moittivat ja väheksyivät Linnan Pohjantähteä vanhanaikaisena ja uutta muotoa luomattomana. Näitä kriitikkoja olivat mm. Jouko Tyyri ja Eino S. Repo.
Erityisesti Tyyrin jokin muotoilu sapetti Linnaa niin, että hän TPA:n III-osan 1950-luvun Pentinkulma-vierailun, sen jossa Janne Kivivuori pojanpoikansa kanssa vierailee kotikylillä, yhteydessä kiteyttää kaupunkilaistunnot pojanpojan lakonisiin huomautuksiin, mallia "heinäkengät joraa". Tämän etäisfiksuja laukojan pojan Linna risti Joukoksi, väittämän mukaan juuri pienenä silmännikkauksena JOuko Tyyrille.
*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset