*

Veikko Huuska

100 vuotta sitten; Mitä uusi vuosi 1917 tuo tullessaan

100 vuotta sitten; Mitä uusi vuosi 1917 tuo tullessaan

"Uudelleen seisomme nyt taas uteliaina ja yhtä neuvottomina kuin vuosi takaperin uuden vuoden kynnyksellä ja voimme ainoastaan odottaa mitä tuo uusi tulokas katsoo meille parhaaksi antaa."

*

Perjantai 12.1.1917

Paikallislehti UutisOiva, entinen Pohjois-Satakunta, alkuaan Ikaalinen –lehti on julkaissut uutisia Ikaalisista ja Jämijärveltä jo vuodesta 1913.  Siis lähtien ajasta ennen Ensimmäistä maailmansotaa. 

Äskettäin alkaneen vuoden 2017 – siis Suomen itsenäisyysjulistuksen antamisen 100-vuotisjuhlavuoden – aikana on mielenkiintoista seurata klassikkokerrontaa ”Sata vuotta sitten”.  Tällä kertaa paikallislehtemme taritsee lukijoilleen Ikaalisista erään toistaiseksi tunnistamattoman – mutta ilmeisen valistuneen – kansalaisen kirjeen Ikaalisten pitäjän Tevaniemen kylältä.  Kirjeessään nimimerkki ”---a. ---n.” pohtii vuodenvaihteen 1916-1917 ilmiöitä ja esittää huolensa tavallisen kansan taloudellisesta tilasta, ja jo vähän toivottomaksi käyneestä ”taistelusta leivästä”

Elintarpeiden hinnat kun tuolloin, maailmansodan riehuessa jo kolmatta vuotta, ovat niukkuuden ja gulassikaupan seurauksena (keinottelu, musta pörssi jne) johdosta kohonneet kaksinkertaisiksi, kun taas työntekijöiden palkat eivät ole ”paljon kohonneet”, joten huolia elannon hankinnan suhteen piisasi.

Mutta antakaamme nyt puheenvuoro ”lukijan äänelle”.

*

Kirje Tevaniemeltä

"Joulu, tuo herttainen muistojuhla, on ohi.  Olemme jälleen uuden vuoden kynnyksellä.  Aivan kuin joku mahtava kone, joka hitaasti mutta varmasti tekee määrätyn tehtävänsä, vierii ajanratas eteenpäin.  Monta kertaa onnellisen hetken sattuessa tahtoisin pidättää sen vauhtia, mutta aina se vain jatkaa tasasta kulkuaan samalla varmuudella.  Vuosi takaperin seisoimme samaten uuden vuoden edessä, tietämättä mitä oli kätkettynä tuon salaperäisen verhon taakse.  Nyt tiedämme mitä sen takana silloin vielä oli.  Uudelleen seisomme nyt taas uteliaina ja yhtä neuvottomina kuin vuosi takaperin uuden vuoden kynnyksellä ja voimme ainoastaan odottaa mitä tuo uusi tulokas katsoo meille parhaaksi antaa.

Monivaiheisempi ja tukalampi oli kulunut vuosi monessa suhteessa täälläkin pitäjän syrjäkulmakunnalla kun monet muut edelliset vuodet.  Elintarpeet viime vuoden kuluessa kohosivat täälläkin suunnattoman korkeiksi.  Vilja sekä kaikki maataloustuotteet maksoivat kaksinkertaisesti, - tehdastuotteet kankaan y.m. neljä – viisi kertaa enempi kuin ennen.  Joka vastoin työpalkat ovat suhteellisesti vielä alempana.

Nyt olisi hyvä tilaisuus, sekä tärkeä tarvekin jokaisen maanviljelijän kunnostautua maanviljelyksessä paremmin kuin koskaan ennen.  Olen kuitenkin huomannut että monessa talossa tehdään työt yhtä veltosti kuin ennenkin, eikä ole otettu työväkeä, syystä ettei sitä saada samalla palkalla kuin ennen.  Täällä ei vielä kuitenkaan ole työpalkat paljon kohonneet läheskään elintarpeisiin verraten.  Talon ruuassa maksettiin viime kesänä miehille päiväpalkkaa 1 – 2 markkaa ja omin eväin keskimäärin 2 mk 75 p.

Sanotaan ettei vaivasen eloon paljon tarvita.  Sillä moni työläinen nauttiessaan yksinkertaista ateriaansa, näyttää olevan onnellinen ja tyytyväinen, jos hän vielä omistaa mökkipahasen, - tyytyväisemmältä, kun paksukukkaroinen, paremman kodin omistaja, jolle elämä joka puolelta on ollut pelkkää päivänpaistetta.

Oikein sydäntä kirvelee, nähdessä miten köyhä kovaosainen, sairaloinen työmies tai turvaton leski koittaa uutterasti ahertaa aamusta iltaan, voidakseen hankkia itselleen välttämättömimmät elintarpeensa, saamatta kuitenkaan edes senkään vertaa kokoon että riittäisi – leipään.  Niihin on puute lyönyt leimansa, nuoruuden aikainen iloinen eloa uhkuva katse on muuttunut araksi ja tylsäksi, ennen uhkea vartalo on käynyt kulmikkaaksi ja kumaraksi.  eihän tuo ole ihmeellistäkään, sillä nuoruushaaveet, ja

samme muutaman roposen kirjojen lainauksesta.

Minä toivoisin että kirjastoa käytettäisiin ahkerasti eikä annettaisi kaapissa kirjojen tomuttua.  Sieltä löytyy mukavaa sekä hilpeätä lukemista, tietokirjoja, kaunokirjallista ja uskonnollista kirjallisuutta, joten ne siis sopii jokaiselle, nuorille ja vanhoille.

Toivotan onnea kaikille Ikaalisen lukijoille ja etupäässä toimittajille uudelle taipaleelle lähtiessä!

---a. ---n.

*

Muutamia huomioita ja toteamuksia

Aivan aluksi täytyy todeta, että nimimerkki a.n.:n kirje on hyvin aikansa kuva, sekä retoorisen muotoilunsa puolesta että köyhän kansan elämäntilanteesta huolta kantavan kuntalaisen kotoperäisen demagogian suhteen.  Taitaapa kyseessä olla sosialisti!

Harmillisesti näyttää nimimerkin tekstistä jokin – ehkäpä ratkaisevakin – osa pudonneen pois.  En usko sensuurin siihen iskeneen, jos kohta sekään ei täysin ole pois suljettu mahdollisuus, mutta oletan kyllä että kyseessä on niin sanotusti ”latojan erhe”, eli pieni massi tekstiä on tipahtanut latomon lattialle tai sitten vain sivun asettelua tehtäessä on kertakaikkisesti tekstiä vain täytynyt lyhentää, ja tässä tapauksessa se on tehty keskeltä, eikä ”hännästä”, kuten tapoihin yleisesti kuului.

*

Suomen elintarvetilanne 1917 alkuvuodesta oli jo huolestuttavalla tolalla, kuten kirjoittajakin sen esittää, mutta pahempaa oli vain tulossa.  Venäjällä sotatilan yhä jatkuessa ja täydennyskutsuntojen jatkuessa ja yhteiskunnallisen keitoksen yhä tuimempana kiehuessa – kohden maaliskuun vallankumousta ja kaikkea mitä siitä sitten seurasi, jäivät Äiti-Venäjän vainiot vielä ”veltommalle” hoidolle, kuin konsanaan kirjoittajan mainitsemat Tevaniemen pellot! 

Elintarviketilanne 1917- ; http://www15.uta.fi/yky/arkisto/suomi80/teema9.htm

Kuvia aiheesta ”Elintarvikepula 1917”; https://www.google.fi/search?q=elintarvikepula+1917&biw=1536&bih=720&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ved=0ahUKEwjWpebvpLzRAhWlNpoKHal7CLYQsAQILg

Perinteinen viljantuonti Venäjältä supistui, ja sitten alkoi todenteolla myös tämä kehittymätön ja niukka kotoperäinen tuotantokin ”yskiä”.  Jo keväällä käytiin kylvöjen aikaan kovaa suukopua ja nyrkin heristystä Ikaalistenkin mailla, kun taistelu leivästä ja työajasta, kävi isäntien ja käskynalaisten välillä yhä kuumemmin kierroksin. 

Leipä ja voi kortilla; http://www.tyovaenliike.fi/tyovaenliikkeen-vaiheita/alasivu-2/leipa-ja-vilja-kortilla/

Maatalouslakot 1917 loivat Ikaalisissakin sen viimeisen silauksen, jolla henkilösuhteet käskyläisten ja käskijöiden kesken saavuttivat ”henkilökohtaisen” tason, jossa ei enää tunnettu tunnuskuvin, ei ajateltu aatteellisin piirroin, eikä se vastavoima enää ollut jokin hämärä mielikuva, vaan – niin kuin Jukolan Eerolle alkoivat tiettyjen kehitysvaiheiden jälkeen selkiytyä niin arvokas asia kuin ”kotomaamme koko kuva ja sen ystävälliset äidinkasvot”, - niin vastaavasti rengit, torpparit, isännät ja nimismies saivat tajussaan – ja selkänahassaan – selkeän käsityksen siitä vähemmän kauniista asiasta, ”kotomaamme koko kuva ja sen äkäiset viholliskasvot”, jotka sitten tulevan talven hangilla tavattiin lähinnä dvindofkan piipun vartta pitkin…

Vuoden 1917 maatalouslakot; http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html & https://fi.wikipedia.org/wiki/Maatalouslakot_1917

Miksi yhteiskunta hajosi?; http://www.historiaaabille.fi/kurssi4/kurssi4_kokoava4.4.html

*

Kun päivätyöläiselle ”Talon ruuassa maksettiin viime kesänä (1916] miehille päiväpalkkaa 1 – 2 markkaa ja omin eväin keskimäärin 2 mk 75 p., niin talvella 1918 Ikaalisten Punakaarti maksoi riveihinsä pestautuneille miehille 10 tai 15 markkaa päivältä (perheellisille).

”Punakaartilaiset saivat kuukausipalkkaa

Punakaartien miehistöoton perustana oli aluksi kaartilaisille maksettu kuukausipalkka. Kaartiin liittyneet saivat kuukaudessa 450 markkaa tai 15 markkaa päivässä. Lisäksi kaartilaiset saivat ilmaisen muonituksen sekä vaatteita ja jalkineita. Naisten ja aseettomina palvelleiden palkkaus oli kuitenkin alhaisempi. Valkoiseen värväytyneet saivat kuukausipalkkana 450 markkaa. Summasta pidätettiin muonituskuluihin 150 markkaa.”

http://itsenaisyys100.fi/sisallissodassa-vastakkain-kaksi-kouluttamatonta-armeijaa/

*

Asiasta kiinnostuneille Sami Sudenjoen artikkeli täältä (sivulta 184 ->; http://www.academia.edu/179466/K%C3%B6yh%C3%A4_Suomen_kansa_katkoo_kahleitansa._Luokka_liike_ja_yhteiskunta_1880-1918._Vasemmistolainen_ty%C3%B6v%C3%A4enliike_Pirkanmaalla_I

*

Lisäpöytäkirja

Sami Sudenjoen em. tekstistä lainattuna;

”Sortovallan kätyrit” viralta – uutta verta tilalle

Keisarin kukistumisen jälkeen (maaliskuu 1917) kansalaisten kunnioitus viranomaisia ja järjes-tysvaltaa kohtaan heikentyi. Kaupungeissa poliisikunta hajotettiin huhtikuun alkupuolelle tultaessa ja korvattiin työläismiliisillä tai muuten saatettiin työ- väestön hallintaan. Eri puolilla maata työväestön joukkokokoukset vaativat erotettaviksi epäsuosittuja virkamiehiä. Valtakoneiston rakenne keikahti päälaelleen hallittujen sanellessa hallitseville, mitä näiden tuli tehdä. 

Ihmiset elivät kumouksen nostattamassa ”karnevaalissa” tai ”hulluuden hetkessä”, aivan kuten vuoden 1905 suurlakon aikana. Poliisin maine oli vasemmiston ja muidenkin poliittisten ryhmien silmissä huono. Tämä johtui paljolti siitä, että poliisi oli keisariaikana joutunut tekemään palveluksia venäläisille santarmeille ja näytti siksi valtiollisen sorron välikappaleelta. Niinpä kun vasemmisto alkoi maaliskuussa 1917 ottaa lukuisilla paikkakunnilla järjestyksenpitoa käsiinsä, tapahtui tämä aluksi porvariston suostumuksella.

Työväenliikkeelle poliisitoimen haltuunotto merkitsi ainakin osittain “hyökkäyksellistä puolustusta”: kun poliisilaitoksissa hankittiin mahdollisimman tukeva jalansija, voitiin varmistaa, ettei työväenliike tulevaisuu-dessa joutuisi poliisin uhkaamaksi. Venäjän vallankumouksen tulevaisuus näytti nimittäin keväällä 1917 vielä epävarmalta; oli otettava huomioon sekin mahdollisuus, että keisarivalta palaisi. (s. 188 emt.)

*

Virkakunnan puhdistamisvaatimukset selitettiin usein virkamiesten venäläismielisyydellä, mutta monissa tapauksissa niiden taustalla olivat myös henkilökohtaiset motiivit.

Ikaalisissa Luhalahden työväenyhdistys vaati huhtikuun [1917] alussa paikkakunnan sosiaalidemokraattista kunnallisjärjestöä järjestämään suuria kansalaiskokouksia ”syystä että Ikaalisten virkamiehet kohtelevat kansalaiskokouksen päätöksiä ivamielisesti ja olevat viellä edelleen viroissaan”. Luhalahtelainen työväki oli tyytymätön kruununvoudin ja varsinkin nimismies Otto Ivalon toimintaan. Nimismiehen ja työväenyhdistyksen vastakkainasetteluun joutui myöhemmin osalliseksi myös paikallislehti Ikaalinen, joka oli  julkaissut Ivalon työväenyhdistystä ärsyttäneen kirjoituksen ja mahdollisesti kieltäytyi ottamasta palstoilleen yhdistyksen vastinetta. Syksyllä työväenyhdistys julistikin alkavansa boikotoida lehteä ja kaavaili jopa oman paikallislehden perustamista.” (s. 189 emt.)

Huomautus:

Ikaalisten nimismiehenä toimi Kaarlo Sparfven, ja mainittu Otto Ivalo oli poliisikonstaapeli.  Ivalon kohtaloksi tuli kaatua Ikaalisten rintaman ensimmäisessä aseellisesssa yhteenotossa valkoisen (virka-)vallan ja punaisen kaartin välillä, helmikuun puolivälissä (16.2.1918) Ikaalisten Luhalahden kylässä. VH. – Linkki sotasurma-sivustolle; http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=12136

*

Vuoden 1917 lakoista;

”Kokonaan oman lakkotyyppinsä muodostivat uittotyöntekijöiden työtaistelut. Sosiaalihallituksen tietojen mukaan niitä oli Suomessa vuoden aikana kaikkiaan 73, joista viisi Pirkanmaan alueella. Pirkanmaan alueen uittolakot keskittyivät Pohjois-Satakuntaan ja Pohjois-Hämeeseen: Kuruun, Ruovedelle, Parkanoon, Ikaalisiin ja Kyrösjärven vesistöön. Neljä näistä työnseisauksista oli lyhyitä 1–5 päivän mittaisia lakkoja, jotka käytiin ennen kesäkuun puoliväliä. Niissä kaikissa uittotyöläiset vaativat palkankorotuksia ja siirtymistä kahdeksan tunnin työpäivään. Kaikki ne päättyivät joko uittotyömiesten kaikkien vaatimusten hyväksymiseen tai ainakin sopimuksiin, joissa osaan vaatimuksista myönnyttiin.” (s. 198 emt)

*

Korjuukauden lakot kärjistyvät yhteenotoiksi

Kylvökauden päätyttyä maataloustyöväen lakkoilu väheni, vaikka vielä touko-kesäkuun vaihteessa Pirkanmaan alueellakin puhkesi uusia lakkoja esimerkiksi Kurussa, Urjalassa, Tyrväällä ja Vilppulassa. Uusi lakkoaalto käynnistyi heinä-kuussa korjuukauden alkaessa. Tuolloin maatyöläiset ryhtyivät työtaisteluun ainakin Ikaalisissa, Karkussa, Kuhmalahdella, Längelmäellä, Pälkäneellä, Suodenniemellä ja Vesilahdella. Heinäkuun lakoista Vesilahden, Kuhmalahden ja Suodenniemen työtaistelut olivat maanlaajuisessakin vertailussa suuria: niihin kuhunkin osallistui satoja maatyöläisiä. Suodenniemellä oli lakossa peräti 800 työntekijää 110 maatilalta. (s. 203 emt.)…

Väkivaltaisuuksia sattui myös Pirkanmaalla. Tyrväällä niistä saatiin esimakua jo ennen korjuukautta, kun lakkolaiset ja työnantajat ajautuivat tappelunnujakkaan kesäkuun alkupuolella tilallisten yrittäessä kuljettaa maitoa osuusmeijerille Kiikkaan.

Suodenniemen laajan lakon yhteydessä heinäkuun lopulla käytiin yhteenotto, jossa aseina olivat nuijasodan malliin seipäät, sirpit  ja viikatteet. Tappelun aloittajasta ei ole tietoa. Lakkoilevat maatyöläiset jäi- vät nujakassa alakynteen, ja kaksi maatyöläistä sai melko pahoja vammoja.

Ikaalisissa lakkolaiset puolestaan yrittivät estää rikkurien työskentelyn 18. heinäkuuta, mutta vahvan poliisivartion takia yritys ei onnistunut. Lakkolaiset kuitenkin onnistuivat riisumaan poliisit aseista ja pidättämään nämä. Vielä myöhemminkin lakkolaiset pidättivät poliiseja ja isäntäväkeä sekä etsivät aseita omavaltaisissa kotitarkastuksissa. Yhteenotoilta kuitenkin vältyttiin.

*

Ikaalisten lakkomielenosutus heinäkuussa 1917

Valokuva ja kuvateksti;

Ikaalisissa 200 maatyöläistä koko pitäjän alueelta ryhtyi lakkoon heinäkuun 11. päivänä. Työ-taistelun aikana lakkolaisten ja työnantajien välit kärjistyivät väkivaltaisuuksien partaalle. Lakko päättyi 11 päivän kuluttua maataloustyöläisten työpäivän lyhentämiseen.”

Linkki; sivu 208 http://www.academia.edu/179466/K%C3%B6yh%C3%A4_Suomen_kansa_katkoo_kahleitansa._Luokka_liike_ja_yhteiskunta_1880-1918._Vasemmistolainen_ty%C3%B6v%C3%A4enliike_Pirkanmaalla_I sivu 208.

*

Kesän 1917 kokonaissatoon lakot vaikuttivat varsin vähän. Kaurasato jäi lounaisessa Suomessa tosin tuntuvasti huonommaksi kuin vuonna 1916, mutta se lienee johtunut ennemminkin kevään kylmyydestä ja kesän kuivuudesta kuin lakoista. Kevään kylvömäärä oli lakkoilusta huolimatta lähes edellisvuoden tasolla. Esimerkiksi Luopioisissa kauran kylvömäärä oli 97 prosenttia edellisvuoden tasosta, vaikka satamäärin paikkakunnan maatyöntekijöitä lakkoili kylvökaudella. Kylvöt saatiin siis lakkoilusta huolimatta tavalla tai toisella tehdyiksi. Lakkolaisten työpanos voitiin useimmiten korvata muilla tavoin, sillä lakkolaisten määrä pysyi lopulta varsin pienenä koko maatalousväestöön verrattuna.

Poliittisen kehityksen näkökulmasta lakkojen suurin merkitys liittyi siihen, että ne laukaisivat molemmin puolin pidäkkeitä ja kiihdyttivät siten kansallista  jakautumista. Lakot synnyttivät molemminpuolista kaunaa, joka purkautui myöhemmin sisällissodassa.

Maatalouslakot myös edistivät kaartien perustamista. Sellaisissa kunnissa, joissa oli maatalouslakkoja, oli työväestö taipuvaisempaa muodostamaan myös muita kaarteja kuin lakkovahdistoja.

Toisaalta lakkoilu oli pääsyynä myös suojeluskuntajärjestelmän syntymiseen Satakunnassa. Maatalouslakkojen yhteydessä Satakuntaan perustetut järjestys-kunnat poikkesivat kuitenkin luonteeltaan niistä salaisista suojeluskunnista,  joita perustettiin keväästä 1917 lähtien käytettäviksi mahdollisessa itsenäisyys-taistelussa Venäjää vastaan.

Maatalouslakkoihin liittyneiden julkisten järjestyskuntien tarkoitus oli avustaa viranomaisia yleisen järjestyksen ylläpidossa. Niiden tarkoitus ei sinänsä ollut toimia työväestöä vastaan, mutta käytännössä ne kuitenkin joutuivat vastakkain työväenjärjestöjen ja -kaartien kanssa.  (s. 210-211 emt.)

*

Työväentalon rakentaminen toiminnan symbolina

Työväentalon perustukset tehtiin tavallisesti talkoilla, mutta kehikon ja muurauksen tekivät yleensä palkatut ammattimiehet. Esimerkiksi Ikaalisissa Luhalahden kylän työväentaloa rakentamaan kutsuttiin neljä miestä, joille maksettiin päiväpalkka. Heistä kaksi teki lisäksi urakkapalkalla talon näyttämön, permannon ja vuorikaton.

Talkoolaisten merkitys oli joka tapauksessa  välttämätön melkeinpä kaikissa työväentalohankkeissa. Urjalassa perheelliset yhdistyksen jäsenet osallistuivat rakennustyöhön kolme päivää ja poikamiehet viikon. Talkoilla tehdyssä kattamistyössä oli mukana ”hyvin kirjavaa ammatti-miestä, aina kelloseppään saakka”.

Muistelijaa huvitti erityisesti eräs kattamis-työssä sattunut tapaus:

”– – työtä suoritettiin niin myöhään, että oli jo tullut hyvin hämärä ja katon ruodelaudat olivat tulleet lyötyä umpeen saakka ja erään vanhan toverin piti tulla alas katon päälipuolen kautta rappuja myöten, mutta ei uskaltanutkaan laskeutua alas, vaan oli laudat lyötävä jälleen irti jotta vanhus pääsi alas putoamatta. Meitä nuorempia huvitti sellainen arkuus tavattomasti, mutta vanhus tahtoi olla varovainen.”

Talkoita tarvittiin oman talon valmistumisen jälkeenkin, esimerkiksi kaluston hankinnassa. Muistitietokertojan mukaan eräs Luhalahden yhdistyksen naisjäsen kiersi kerjäämässä ympäristön talojen emänniltä uuteen työväentaloon pyyheliinat; myös pöytä saatiin lahjoituksena. (s. 158 emt.)

*

”Kaartien organisaatio ja asema työväenliikkeessä 

Monilla paikkakunnilla työväen järjestyskaarteja muodostivat paikalliset työ- väenyhdistykset. Myös sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö toimi useissa tapauksissa perustajana.

292

 Ammattiosastot sen sijaan tekivät kaartien perustamispäätöksiä harvoin, vaikka kaartien perustamiskehotuksen 20.10. oli antanut nimenomaan Suomen Ammattijärjestön valtuusto. Ammattiosastojen vaati-maton osuus johtuu osittain siitä, että niiden asema oli vahvin suurimmissa kaupungeissa, joissa kaartit oli perustettu jo aiemmin. Osittain ammattiosastojen passiivisuutta selittää myös se, että ne kuuluivat puolueeseen juuri kunnallisjärjestöjen tai työväenyhdistysten kautta; koska jälkimmäiset olivat ylimpiä paikallisen toiminnan järjestäjiä, ne vastasivat luontevasti myös kaartihankkeista. Joissakin tapauksissa kaarteja muodostivat myös muut työväenjärjestöt. Aloitteentekijäjärjestöjä oli runsaasti, mikä osoittaa, että kaartihankkeet koettiin kentällä omiksi ja niitä oltiin halukkaita viemään eteenpäin.

Kaartilaisten valinta järjestyskaarteihin tapahtui usein työväenjärjestöjen kokouksissa. Kaikkia halukkaita ei välttämättä hyväksytty mukaan. Esimerkiksi Ikaalisten Riitialassa työväenyhdistyksen johtohenkilöillä oli oikeus estää epäilyttävien henkilöiden pääsy kaartiin. Lisäksi Riitialassa kaartiin pääsemisen ehtona oli 15 vuoden ikäraja. Työväen järjestyskaartin säännöissä ei minkäänlaista ikärajaa mainittu, ja paikkakunnittain ikärajakäytäntö vaihteli. Kaartilaisten valinta oli loka–marraskuussakin varsin suurpiirteistä, mikä viittaa siihen, että paikallinen kaartinmuodostus oli vielä tuolloinkin monin paikoin spontaania ja omatoimista.” (s. 241 emt.)

*

Järjestyskaartin sääntöjen mukaan kaartin päälliköt valitsi miehistö. Tämä heijasteli kaartien epäsotilaallista yhdistysleimaa, aikaisemmasta työväenliikkeestä tuttujen menettelytapojen omaksumista kaartin toimintaan.

Käytännössä kaartin päälliköt valittiin kuitenkin usein muulla tavoin kuin säännöt edellyttivät. Esimerkiksi Ikaalisten Riitialassa komppanian päällikön valitsi työväenyhdistys kaartin perustamiskokouksessa 8.11.1917. Samaan tapaan kaartin päällikön valitsi Kangasalan työväenyhdistys Raiku 28.10. Perinteisten työväenjärjestöjen halukkuus valita kaartinsa johto olikin varsin ymmärrettävä. Työväenjärjestöjen johtajat epäilemättä katsoivat tietävänsä, kuka kaartin päälliköksi piti valita. Mahdollisesti he myös suhtautuivat epäluuloisesti kaartilaisten kykyyn valita päällikkönsä. (s. 242 emt.)

*

Satakunnan maatalouslakkoalueella suojeluskuntaliike oli vahvempi kuin tehdasyhdyskunnissa. Siellä esiintyikin yleislakon aikana levottomuuksia muun muassa Tyrväällä, Suodenniemellä, Hämeenkyrössä ja Ikaalisissa. Yleensä kyse oli uhkailevasta käyttäytymisestä, suunsoitosta, ilkivallasta tai pahimmillaan ammuskelusta. Vakavin yhteenotto tapahtui Tyrväällä, missä elintarvikkeita ja aseita etsinyt 70-henkinen työväenkaartilaisten ja venäläisten joukko pahoinpiteli Satakunnan järjestyskuntaliikkeen rahastonhoitajaa, kunnallisneuvos Taave Junnilaa. Teko oli ilmeisesti suoranainen kosto Tyrvään maatalouslakkoon liittyneistä tapahtumista, sillä Junnila oli maatalouslakon aikana onnistunut estämään lakkolaisten pyrkimykset sulkea paikallinen meijeri. (s. 249 emt.)

*

Jos rintamalinja oli häilyvä Pohjois-Hämeessä, oli tilanne lännempänä vielä epäselvempi. Laaja Hämeestä Pohjois-Satakuntaan avautuva vyöhyke jäi sodan alkuvaiheessa ei-kenenkään-maaksi. Punaisten vahvoina keskuksina olivat tämän vyöhykkeen eteläpuolella Hämeenkyrö ja Suodenniemi. Hämeenkyrössä punaiset toimivat huomattavan aktiivisesti, sillä paikkakunnan kaartiin kuului jo helmikuun puolivälissä peräti 700 jäsentä. Valkoiset sen sijaan olivat Satakunnassa varsin huonosti järjestäytyneet. Punaiset eivät kuitenkaan osanneet käyttää heikkoutta hyväkseen, koska kuva todellisesta tilanteesta oli puut-teellinen. Niinpä esimerkiksi Ikaalisten kauppala pysyi koko ajan valkoisten hallussa. (s. 263 emt).

*

Pirkanmaan länsiosissa eniten murhia tehtiin helmi–maaliskuun aikana Hämeenkyrössä ja Suodenniemellä, jotka olivat sodankäynnin kannalta merkittäviä punaisten esikuntakeskuksia. Hämeenkyrössä murhattiin helmikuussa kymmenen henkilöä; heistä kuusi oli siviileitä, joista valtaosa tosin kuului suojeluskuntaan.

Yksi Hämeenkyrössä murhatuista oli Ikaalisten Mansoniemen koulun opettaja Anton Kallioniemi, joka kuului Ikaalisten kauppalaa puolustaneisiin valkoisiin joukkoihin. Kallioniemi päätti kesken kaiken käydä koulullaan perhettään katsomassa, ja tällä reissulla hän jäi punaisten vangiksi. Kauppalan puolustajiin niin ikään kuulunut Taavi Jaakkola kertoo muistelmissaan Kallioniemen viimeisistä vaiheista seuraavasti:

”Opettaja kuljetettiin pilkkasaatossa Kyröskoskelle, jossa kitui pari viikkoa vankilassa, kunnes sitten surmasivat hänet ja raahasivat ruumiin Ikaalisten taistelujen aikana rintamalinjalle Sarkkilan kylän metsikköön. Minä hänet siellä ensinnä huomasin ja tunnistin. Paita ja alushousut olivat ainoat verhot, paidan rintamuksessa oli punaisella langalla ommellut kirjaimet A.K. Paidan rintamuksen alle oli pistetty, varmaankin pilkkamielessä, ruisleivän neljännes. Vaivasiko sen verran paha omatunto punaisia kiduttajia, että yrittivät naamioida jollain tavalla julman tekonsa, kun olivat ruumiin sinne kuljettaneet.” (s. 267-268).

*

Rintama painuu kasaan Tampereen länsipuolella 

Tampereen länsipuolella punaisten rintama kesti aluksi itä- ja pohjoispuolta paremmin. Kiivaita taisteluja käytiin Suodenniemellä 16.3. alkaen ja Kyröskosken Mannamäessä 17.3. alkaen. Punaisten Kyrösjärven rintamalla taisteluihin osallistui parhaimmillaan lähes 1 600 kaartilaista. Kyröskosken puolustuslinja kesti valkoisten hyökkäykset, kunnes tilanne muuttui 22.3. valkoisten vallattua Viljakkalan. Punaiset perääntyivät Kyröskoskelta seuraavana päivänä, ja samalla alkoi myös punaisen siviiliväestön joukkopako kohti etelää ja Pirkkalan Siuroa.

Kuulopuheet alkoivat lentää Kyrösjärven tappion jälkeen. Punaisen puolen muistitietojen mukaan rivimiehet uskoivat, että rintaman murtuminen johtui omien päälliköiden kavalluksesta. Toiset syyttivät Ikaalisten rintamapäällikköä Seppälää, joka perääntymisen jälkeen vangittiin ja jonka ”kamppeista tavattiin 36 200 markkaa Vaasan pankin liikkeelle laskemaa rahaa”.

Toisten mielestä kavaltaja oli venäläinen plutoonan päällikkö.

Se tapahtui niin, että meillä oli venäläinen päällikkö, joka myi meidät lahtareille. Pojat olivat nähneet sen, kun se oli keskustellut hämärissä maantiellä valkoisen lahtarin kanssa, ja että se venäläinen sai rahakimpun. Sen minäkin sitten aivan omin silmin näin, että se sitten yöllä semmoiselta harjulta antoi valomerkkejä lahtareille – ja mehän jäätiin silloin saarroksiin. Mutta niin kävi senkin myyjän, että kun se tuli sieltä harjanteelta alas, niin se sai tuomionsa heti. Pojat ampuivat sen yhteislaukauksella. Ne rahat oli vieläkin sillä povitaskussa samassa nipussa. Sitä minä en muista, mitä niille rahoille tehtiin, ehkä ne jaettiin.”

Perääntyvät punaiset yrittivät asettua uudelleen puolustukseen Siurossa. Kaartilaisia oli kerääntynyt sinne paljon, mutta valtaosa kaartilaisosastoista päätti  jatkaa matkaansa Tampereelle ja edelleen kotipaikkakunnilleen. Valkoiset saivat Siuron haltuunsa lopulta vähin vaivoin 26.3. Samaan aikaan myös Suodenniemi ja Ylöjärvi olivat siirtyneet valkoisten haltuun.

Punaiset jatkoivat Siurosta ja Ylöjärveltä perääntymistään Epilään saakka.

Siellä pystyttiin lopulta järjestämään uusi pitävä puolustuslinja pispalalaisen Aatto Koivusen johdolla. Puolustuslinjan tukipisteiksi muotoutuivat Epilänharju juoksuhautoineen sekä Lielahden tehdasalueen kiviset rakennukset, jotka tarjosivat suojaa puolustajille.

Valkoiset aloittivat heti aamulla 26.3. hyökkäyksen Epilään ja Lielahteen linnoittautuneita kaartilaisia vastaan. Punaiset joutuivat tilapäisesti peräytymään Lielahdesta, mutta saivat vallatuksi asemansa takaisin. Senaatin joukot eivät onnistuneet murtamaan Epilän ja Lielahden asemia seuraavinakaan päivinä. Jatkuvista taisteluista huolimatta punaisten puolustuslinja Pispalanharjulla ja Epilässä kesti murtumatta lähes kaksi viikkoa. (s. 297-298).

*

*

PS.

Edellä mainittiin Ikaalisten pitkäaikainen nimismies Kaarlo Sparfven.  Hänen nimensä manitaan myös tässä rikosjutussa, josta Ilta-Sanomat kirjoitti 16.11.2016;

Eläköitynyt rikoskomisario kiinnostui 114 vuotta vanhasta rikoksesta: Piika löydettiin tien varresta kirveellä murskattuna

Heinäkuussa 1902 maantien varresta löytyi kätkettynä piika Agatha Kustulan ruumis. 114 vuotta myöhemmin eläkkeellä oleva rikoskomisario Seppo Sillanpää halusi selvittää, mitä Agathalle tapahtui.

Oli yhdeksäs päivä heinäkuuta 1902, kun poika käveli äitinsä kanssa maantiellä. Äkkiä pojan nenään lehahti paha haju – niin karmea, että poika kertoi siitä erikseen päästyään perille Mustaniemen taloon Ikaalisiin.

Mustaniemen isäntä päätti, että asiasta täytyi ottaa selko, ja pyysi poikaa saattamaan hänet paikalle, jossa haju leijaili. Mukaan lähti muutama torppari. Paikka oli rinteen juurella, aivan Mustaniemen ja Hyhkyrin talojen rajaveräjällä.

Kun isäntä alkoi haravoida tien vartta, selvisi mitä oli käynyt hänen kolme viikkoa aiemmin kadonneelle piialleen Agatha Kustulalle.

Piika makasi tien varren metsikössä kuopassa kyljellään, kasvot maata kohti. Hänellä oli samat vaatteet kuin katoamispäivänä: ristiruutuinen puuvillahame, musta päällyspusero ja varsikengät jaloissa.

Vaatteiden oikea puoli oli kauttaaltaan kurassa ja savessa, aivan kuin Kustulaa olisi vedetty kyljellään maata pitkin.

Kolmessa viikossa hiukset olivat pudonneet ja pää kuhisi matoja. Oikean korvan yllä oli suuri haava, josta näki kallon murtuneen. Murha-ase löydettiin läheisen pensaan juuresta. Se oli kirves.”

Lue koko juttu täältä; http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001951494.html

*

Kun tässä kerran ryhdyin ketjuttamaan juttuja toisiinsa, niin mainittakoon myös tämä:

IS kirjoittaa linkatussa jutussa:

”FIINUN koko nimi oli Hilma Josefina Matintytär Forsberg. Vuonna 1901 hän oli jo 30-vuotias ja vanha naimattomaksi naiseksi. Hän oli synnyttänyt kuusi aviotonta lasta, joista kaikki paitsi kaksi olivat kuolleet.

Hänen isänsä oli kuollut 27 vuotta aiemmin rankkaan juopotteluun ja äitikin oli maannut vainaana neljä vuotta.

Kahden lapsensa lisäksi Fiinulla ei ollut muuta perhettä kuin parikymppinen velipuoli Karlhttp://www.iltasanomat.fi/haku/?search-term=Karl, ”Kalle”, joka yhdentoista vuoden kuluttua ostaisi kolmannen luokan lipun matkatakseen Amerikkaan, nousisi Southamptonin satamasta höyrylaiva Titaniciin ja viisi päivää siitä katoaisi Pohjois-Atlantin syvyyteen.”

Nyt tässä linkattu Fiinun ”parikymppinen velipuoli Karl, ”Kalle”, Amerikan matkaaja, esiintyy täällä:

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/93099-titanic-1912-eras-suomalainen-uhri

”Kalle Edvard Mäkinen toimi maatyömiehenä ja pienviljelijänä Ikaalisten Tevaniemen kylässä. Titanic-sivuston henkilötietojen mukaan Kallen 1871 syntynyt sisarpuoli Hilma Josefina Matintytär Forsberg tuomittiin vuonna 1902 murhasta vankilaan. Hänet armahdettiin vuonna 1917, ja hän kuoli seniilinä 83 vuoden iässä vuonna 1954.”

*

Nimismies Kaarlo Fridolin Sperfvénin tytär Lempi Maria "Maija" Sparfvén (Salokaarto), myöhempi Rothovius, 1887-2000, on virallisten väestörekisteritietojen mukaan vanhimmaksi elänyt suomalainen; 112 vuotta.

Ikaalisten seurakunnan kastettujen kirjasta; http://hiski.genealogia.fi/hiski?fi+t1826219

Wikipedia; https://fi.wikipedia.org/wiki/Lempi_Rothovius (p.o. Maija

YLE Maijan täyttäessä 111 vuotta; http://yle.fi/uutiset/3-5134313

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset