Veikko Huuska

Kohtalo Idän ja Lännen välissä: Suomi ja suomalaiset varhaisessa historiassa

Kohtalo Idän ja Lännen välissä: Suomi ja suomalaiset varhaisessa historiassa

Historian hämäristä Pähkinäsaaren rauhaan - Suomen turvallisuuspoliittisen aseman pitkä linja

*

Suomi vuodesta nolla Pähkinäsaaren rauhaan

Suomen historia – jo ajalta ennen virallista suomalaista eksistenssiä – on ollut osallisuutta siihen suureen kamppailuun, jota on käyty Itämeren ja sen vesiteiden valtiudesta Idän ja Lännen välillä.  Suomen heimon kohtalona on ollut olla milloin tämän kamppailun kohteena, milloin taas sen aktiivisena osapuolena, välillä taistelun toisella jos toisellakin puolella – ja väliin molemmin puolin.

*

Johdatus aiheeseen

”Suomen osaa ja suomalaisheimojen osaa Itämeren meripolitiikassa tutkittaessa ei tietääkseni kukaan ole kiinnittänyt huomiota erääseen seikkaan, joka on koko kysymyksen avain, nimittäin laivatyypit, joilla eri kansallisuudet esiintyivät Suomenlahden pohjukan ja vanhimman Vuoksen sekä Neva-joen kautta päästäkseen Novgorodin kimppuun.

Niinkutsutut luostarikronikat erottavat useita eri laivatyyppejä joista raskaimmat ovat varjaagien, suomien ja jäämien (hämäläisten) käyttämät haahdet (saimat, soimet, suomet) sekä vatjalaisten lotjat ja karjalaisten laivat, (kun taaseen) kevyimmät ovat tanskalaisten ja ruotsalaisten viikinkilaivat (oikeastaan suuret veneet), senkat ja soudettavat novgorodilaiset proomut.

Rannikolla ja retkillä jokia myöten sisämaahan olivat jälkimmäiset taktillisesti edullisempia, kun taasen suomalaisheimojen alukset olivat ensimmäisiä avomerenpurjehtijoita jo ennen kuin viikingit noin vuoden 500 tienoilla alkoivat lohikäärmelaivoissaan (drake) ja ”näkinkuoreissaan” (snekka) purjeita käyttää.  -  Nimitystä drake eivät kronikat tunnet, mutta nimi snekka ilmaisee heti Novgorodin alueelle ilmestyneen laivaston alkuperän

Taistelussa avomerellä olivat snekat voimattomia näitä suurempia aluksia vastaan. 

Vuonna 1142 kohtasi esimerkiksi Ruotsin kuninkaan ja piispan laivasto novgorodilaiset kauppiaat Itämerellä.  Novgorodilaisilla oli viisi kalleuksilla lastattua lotjaa paluumatkalla Saksasta ja Ruotsin kuninkaalla 60 snekkaa.  Taistelussa novgorodilaiset valtasivat kolme ruotsalaista snekkaa ja 150 ruotsalaista kaatui, novgorodilaisten päästessä leikistä suuremmitta vaurioitta.

Novgorodilaisessa valtakunnassa muodostivat suomalaiset heimot osittain vielä johtavan kansallisuuden, vaikka oikeauskoinen kirkko oli kirkkoslavonian kautta edistänyt slaavilaisuuden voittokulkua ja hallinnollisiin toimiin slaaviheimot sloveenit ja kriwitshit olivat saaneet etuoikeuden.  Suomalaiset nimet hukkuivat kasteen pyhässä pesussa pois ja he saivat uudet kristilliset nimet, joiden takaa on monesti mahdoton enää suomalaisheimoista tuntea.”

Lähde:

Ilmari Wirkkala: Tuomas piispa ja inkeriläinen Pelkonen. Laivastoyhdistyksen sihteeri Wirkkalan artikkeli julkaistu: Hakkapeliitta No 38/1928, s. 1358-1359.

*

Vuonna 1008

Saagakirjailija Snorri Sturlussonin välittämä varsin luotettava tieto kertoo, miten Olavi Sylikuningas (Ruotsin hallitsija noin 995-1020) karkoitusvuosinaan vuoden 1008 tienoilla teki viikinkiretken luonteisen ryöstöretken Suomen rannikolle.  Niin ikään tunnetaan läheltä Norrtäljeä heti kohta vuoden 1020 jälkeen erään Otryggin, Suomessa (a Finlandi) kuolleen henkilön, muistoksi pystytetty riimukivi.  Se on vanhin Ruotsista tunnettu tieto maastamme Suomesta.

*

Vuonna 1016

Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan, Olavi Sylikuninkaan (hallitsi n. 995-1020.  Olavin lisänimi Skötkonung (sylikuningas) perustunee tulkintavirheeseen; kyseessä lienee alun perin skottkonung eli verokuningas) poika, Edmund Vanha, toimi Ruotsin kuninkaana noin 1050-1060.  Olavilla oli vendiläinen jalkavaimo Edla, jonka kanssa hän sai ainakin kaksi lasta, mutta hänellä oli myös kristillisesti vihitty vaimo, Estrid, joka oli slaavi, obotriittien heimoa; hänen kanssaan satuja lapsia olivat Anund Jakob ja Ingegerd, joka avioitui Novgorodin ja Kiovan suuriruhtinas Jaroslavin kanssa.  Jaroslav oli Kiova Rusin suuren hallitsijan, Vladimir Pyhän poika.  Huomenlahjaksi Ingegerd sai Laatokankaupungin verotuloineen.

Nämä sukuyhteydet itään kertovat varhaisista kaupallisista ja valtapoliittisista intresseistä.  Myös kuningas Olavi Sylikuninkaan aikana kiinnitettiin huomiota alueisiin Ruotsista itään. Snorren kertoman mukaan Torgny-laamanni, pitäessään käräjiä Uppsalassa 1016, mainitsi puheessaan Ruotsin kuninkaan Erik Emundinpojan tehneen nuoruusvuosinaan joka kesä ledung-retkiä (sotaretkiä) itään laskien tällöin valtansa alle Suomen, Karjalan, Viron ja Kuurinmaan sekä laajalti ”itäisiä maita”, joiden valloitusten suojaksi hän rakennutti linnoja ja varustuksia.

*

1030-1050

Olavin pojan, Anud Jakobin hallitsijakaudelta noin 1030-1050 tiedetään läheltä Gävleä Hämlingsbystä löydetyn riimukiven tekstin mukaan, miten eräs mies nimeltään Egil oli osallistunut viikinkipäällikkö Frögeirin idänsotaretkeen ja kaatunut Hämeessä (a Tafeistalandi).  Ajan laajoista yhteyksistä sekä idän ja lännen rajan mataluudesta pohjolassa kertoo se, että ennen Hämeen retkeä Frögeir oli veljineen palvellut Bysantissa keisarin henkivartiokaartissa. 

*

1050-1060

Ruotsin kuningas Emund Vanhan, joka hallitsi valtaistuimella 1050-1060, aika oli riitaisuuksistaan huolimatta merkittävää aikaa kristinuskon vakiintumisessa Ruotsissa.  Myös Lounais-Suomessa, etenkin Vakka-Suomessa ja alisessa Satakunnassa, ruumishautaus syrjäytti pakanallisen polttohautauksen siinä määrin 1000-luvun puolivälissä, että sen voi katsoa merkitsevän kristinuskon omaksumista laajasti.  Lähetyssaarnaajia lienee jo noihin aikoihin työskennellyt rauhanomaisesti suomalaisten keskuudessa ja mukauttanut kristinuskoa vanhaan pakanauskoon.  Sekä Ruotsista että Novgorodista saapuneita lähetyssaarnaajia lienee toiminut Suomessa rinta rinnan tuolloin, kun Novgorod ja Kiova olivat vielä pitkälti skandinaavisia viikinkivaltioita ja kun sukuyhteydet ja muu kanssakäyminen niiden välillä olivat 1000-luvun jälkipuolelle saakka varsin vilkkaat.  Idäntien Suomeen tuomista lähetyssaarnaajista kertoo keskeisten kristillisten käsitteiden kuten sanojen pappi, risti, pakana, Raamattu sekä suntio slaavilaisperäisyys ja vakiintuminen myös läntisiin murteisiin.  Upplannin vanha hallintojärjestelmä, hundare eli satakuntalaitos, ulottui ehkä tuolloin Kokemäenjoen alueelle, mistä lienee jäänyt muistoksi maakunnan nimi Satakunta.  Mahdollisesti kuningas Emund Vanha pyrki laajentamaan Suomen Hundarea pohjoiseen Kvenlandiin (”Naisten maa”, in terram feminarum; Kveenienmaa) vastaavasti, kuin on tietoja taisteluista myös Hämeessä, josta tunnetaan runsaasti rauhattomina aikoina kätkettyjä aarteita, kuten myös puolustautumiseen käytettyjä muinaislinnoja – joita taas rauhanomaisessa Vakka-Suomessa ja Satakunnassa on silmiinpistävän vähän. – Lähde: Suomen valtionpäämiehet, toim. Risto Valjus; Emund Vanhan pienoiselämäkerta.

*

1042

Venäläinen Nestorinkronikka kertoo Novgorodin ruhtinaan Vladimir Jaroslavinpojan tehneen sotaretken Hämeeseen 1042.  Kysymys ei vielä silloin ollut lännen ja idän vastakohtaisuuksista Hämeessä, vaan molemminpuolisesta pyrkimyksestä alistaa hämäläiset.

*

Noin 1100

Egilin saagan mukaan Norjan kuninkaan laskuun saamelaisia verottanut päällikkö Torolf Kveldufinpoika, joka asui Lofoottien eteläpuolella Vefsenissä, tuli Ruotsin kuninkaan Faravidin (hallitsija noin 1100-1110) kutsusta Kvenlandiin auttamaan kveenejä, koska karjalaiset olivat hävittäneet heidän maataan.  Karjalaiset olivat tunkeutumassa lapinveroapajille, joita siihen asti olivat hallinneet norjalaiset ja kveenit.  Nämä tekivät yhdessä retken karjalaisia vastaan tuntureille ja voittivat heidät perinpohjaisesti.

Toisella Torolfin matkalla kuningas Faravidin luo Kvenlandiin he tekivät yhdessä retken Karjalaan ja saivat suuren saaliin.  Faravidilla oli 300 miestä ja Torolfilla sata.

*

1120

Suomi mainitaan noin vuonna 1120 Viron ohella (Finladia ja Hestia) eräässä paavia varten laaditussa Ruotsin maakuntien luettelossa ilmeisesti johonkin ruotsalaiseen hiippakuntaan kuuluvana lähetysalueena. – Tanskalainen historiankirjoittaja Saxo kertoo, että ruotsalaisilla oli 1120-luvulla omistuksia idän puolella, ilmeisesti Itämeren takana.

*

1123

Kesällä 1123 teki Novgorodin ruhtinas Vsevolod sotaretken Hämeeseen.  Mainittakoon että ruhtinas Vsevolod oli Stenkilin sukua, sen huomattavimman hallitsijan Inge Vanhemman tyttärenpoika.  Ruotsin kuningas, Kaarle Sverkerinpoika (kuollut luultavasti 1167) oli äitinsä puolelta kuningas Stenkilin sukuun kuuluneen ylimyksen Maunu Henrikinpojan kerrotan järjestäneen vuoden 1155 vaiheilla kuningas Sverker vanhemman murhan ja surmauttaneen noin 1160 myös hänen seuraajansa Erik Pyhän.

*

1142

Venäläisen annaalin mukaan Sverker (kuninkaana 1130-1156) oli ensimmäinen Ruotsin kuningas, joka teki retken venäläisiä vastaan; kuninkaalla ja piispalla oli 60 ”näkinkengän” laivasto, kun he tulivat 1142 kauppiaita vastaan.  Kauppiaisiin viittaaminen on tulkinnanvaraista, mutta ilmeisesti he olivat gotlantilaisia tai saksalaisia.  Kysymyksessä on ruotsalainen ledung-retki, ja se todennäköisesti tehtiin vanhaa viikinkireittiä, joka sivusi Suomen rannikkoa. Itään päin suuntautuminen on ymmärrettävää, koska Sverker oli itä-götanmaalainen eli kotoisin idempää kuin aikaisemmat Ruotsin kuninkaat.  Ristiretkipolitiikka alkoikin 1140-luvulla Itämeren piirissä juuri Sverkerin aikoihin.  Kahakointiin idässä osallistuivat myös hämäläiset, joiden tiedetään tehneen retken novgorodilaisten intressialueelle Laatokalle samana vuonna 1142, mutta ennen Sverkeriä.  - 

*

Idän ja Lännen vastakohtaisuutta lisäsi niiden välille syntynyt uskonnollinen raja; Ruotsalaisten käännytys roomalaiskatoliseen uskoon alkoi 800-luvulla ja saatettiin päätökseen 1000-luvulla.  Venäläiset omaksuivat 900-luvun lopulla ortodoksisen uskon.  Kirkkokuntien välinen vastakohtaisuus ei kuitenkaan ollut aluksi jyrkkää, mutta kärjistyi länsimaisen kristikunnan omaksuman hyökkäävän ristiretki-ideologian vaikutuksesta 1200-luvun alkuun mennessä avoimeksi vihamielisyydeksi. Lähde: Eino Jutikkala – Kauko Pirinen: Suomen historia, s. 31.

*

1150

Legendojen mukaan kuningas Eerik Pyhä toi kristinuskon Suomeen, vaikka uskottavammin tuoja olikin kuningas Sverker, ja ”tuonti” tapahtui normaalin sotaretken sivutuotteena, ja vuosikin lienee mahdollisesti ollut 1150.

”Monet ruotsalaiset tutkijat suhtautuvat epäillen koko ”ristiretkeen”…

Legendojen kuvaus retken luonteesta on joka tapauksessa virheellinen: retki lienee ollut aikakaudelle tyypillinen ledung-sotaretki, vaikka se saattoikin liittyä ajan yleiskirkollisiin ristiretkihankkeisiin.  Retken tavoitteena oli lähinnä liittää Suomi Ruotsin kirkollisen organisaation ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen sekä kerätä Suomesta veroja.

Ristiretkelle on esitetty ajoitusta 1155 tai 1157, mutta se lienee tapahtunut pikemminkin 1158-1159, jos se todella tehtiin Eerikin kuninkuuskautena.  Vaihtoehtona on lähinnä vuoden 1150 tienoo.  Eerikin retki liittyi jo vuosisataiseen sotaisten retkien traditioon Ruotsista Suomeen.”  Lähde: Ari-Pekka Palola ja Anneli Mäkelä-Alitalo: Suomen valtionpäämiehet.

*

1150-luvulla

Kilpailu Itämeren markkinoista kiristyi 1100-luvun puolimaissa kun saksalaiset pyrkivät entiselle slaavilaisalueelle perustamastaan Lybekin kauppapaikasta käsin laajentamaan kauppaansa, asettuivat pysyvästi Gotlantiin ja aloittivat yhteistoiminnan Novgorodin kanssa.  Saksalaiskauppa paisui kuitenkin Suomenlahden suunnalla merkittävämmäksi tekijäksi vasta vuosisadan lopulla, ja vasta seuraavalta vuosisadalta on selviä merkkejä siitä, etteivät sen ja ristiretkeilijän edut olleet samansuuntaiset. Lähde: Eino Jutikkala-Kauko Pirinen: Suomen historia, s. 36.

*

1153

Vuonna 1153 saapui Ruotsiin paavin Pohjoismaihin lähettämä kardinaalilegaatti, englantilaissyntyinen Nikolaus Breakspear (myöhempi paavi Hadrianus IV).  Hänen varsinainen tehtävänsä oli Pohjolan kirkkojen järjestäminen, eikä mikään suoranainen lähde puhu siitä, että hän olisi neuvotellut ristiretken järjestämisestä Itämeren toisella puolella asuvia pakanallisia tai puolipakanallisia kansoja vastaan. Tällainen aate oli kuitenkin ilmassa. 

*

1156

Ruotsin kuningas Sverker, hallitsijana 1130-1156, murhattiin.  Murha tapahtui Alebäckin sillalla lähellä Alvastraa, kun Sverker oli menossa joulukirkkoon.  Tekijästä on kolme versiota, mutta ilmeistä on että tekijä oli hänen alaisena, joko tallirenki tai tallimestari, tai sitten kamreeri.  Taustalla ehkä tanskalaiset tai tulevan kuninkaan Eerik Pyhän kannattajat.

*

n. 1157 Ensimmäinen ristiretki Turun rannikolle (1154-1157)

Kuningas Erik Pyhän (n. 1120-1160) jälkimaine perustuu pitkälti voitolliseen sotaretkeen, jonka hän legendojen mukaan teki pakanallisia suomalaisia vastaan kääntääkseen heidät kristinuskoon ja saadakseen aikaan rauhan heidän kanssaan.  Monet ruotsalaiset tutkijat suhtautuvat epäillen koko ”ristiretkeen”, sen sijaan useimmat suomalaiset tutkijat ovat hyväksyneet sen historialliseksi tosiasiaksi.  Legendojen kuvaus retken luonteesta on joka tapauksessa virheellinen: retki lienee ollut aikakaudelle tyypillinen ledung-sotaretki, vaikka se saattoikin liittyä ajan yleiskirkollisiin ristiretkihankkeisiin. 

Retken tavoitteena oli lähinnä liittää Suomi Ruotsin kirkollisen organisaation ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen sekä kerätä Suomesta veroja.  Ristiretkelle on esitetty ajoitusta 1155 ai 1157, mutta se lienee tapahtunut pikemminkin 1158-1159, jos se todella tehtiin Eerikin kuninkuuskautena.  Vaihtoehtona on lähinnä vuoden 1150 tienoo.  Eerikin retki liittyi jo vuosisataiseen sotaisten retkien traditioon Ruotsista Suomeen.  – Lähde: Suomen valtionpäämiehet ja heidän puolisonsa, kirj. Ari-Pekka Palola ja Anneli Mäkelä-Alitalo.

*

1160

Ruotsin kuningas Eerik Pyhä, hallitsijana 1157-1160, surmattiin.

Legenda kertoo, että Tanskan prinssi Magnus Henrikinpoika – hänkin kuningas Ingen jälkeläisiä – ryhtyi asevoimin tavoittelemaan Ruotsin kruunua ja Eerik jäi häviölle taistelussa Uppsalan (Östra Aros) lähistöllä 18.5.1160, jolloin hänet surmattiin katkaisemalla hänen kaulansa.  Kiistatonta on se, että viholliset surmasivat Eerikin ja hänet haudattiin Vanhaan Uppsalaan.  Eerikin jäännökset siirrettiin alkuperäisestä hautapaikasta pyhimyslippaaseen 1100-luvun lopulla, ja edelleen 1273 Vanhan Uppsalan tuomiokirkosta Uppsalan nykyiseen tuomiokirkkoon, jossa lipas yhä on tallella.  Luiden omistaja oli noin 170 cm:n mittainen ja kuollessaan noin 40-vuotais mies.  Hänen kaulansa on katkaistu, mutta varmuutta siitä että kyseessä on Eerik, ei ole.  Mahdollisesti osa Eerikin pyhäinjäännöksistä luovutettiin ´myöhemmin Turun tuomiokirkkoon; oletetaan, että siellä säilytettävä ns. kallolaite sisälsi Eerikin leukaluun.  - 

Jostain syystä Eerikistä tiettävästi tehtiin Ruotsin epävirallinen kansallispyhimys, jollaisena hänet Suomessakin tunnetaan, vaikka Eerikin edeltäjistä Sverker-kuningas teki paljon näyttävämmän uran (26 vuotta) kuin Eerik (n 3 vuotta), ja Sverker oli ”paljon uskonnollisempi ja myönteisempi pyhimyshahmo kuin Suomessa hyvin tunnettu Eerik”. – Lähde: Anneli Mäkelä-Alitalo: Suomen valtionpäämiehet etc.

*

1161

Ruotsin kuningas Maunu Henrikinpoika, hallitsijana 1160-1161, kuoli 1161 sisällissodassa, jossa kärsi tappion Örebrossa, voittaja oli Kaarle Sverkerinpoika, jonka isän kuningas Sverker vanhemman murhan Maunun väitetään järjestäneen 1156.

*

1164

Ruotsalaiset tekivät 1164 venäläisten kronikoiden mukaan hyökkäyksen Laatokanlinnaa (Staraja Ladoga) vastaan, mutta joutuivat peräytymään sieltä ja kärsivät raskaan tappion.  Kuningas Kaarle Sverkkerinpojan (k. noin 1167) osuutta tämän sotaretken järjestämiseen ei tunneta tarkemmin.  - 

*

Kuningas Eerikin retkeä (Suomeen 1150, 1154, 1155, 1157?) ei sotilaalliselta kannalta tarvitse kuvitella sen suuremmaksi yritykseksi kuin mitä ruotsalaiset olivat tehneet idän suunnalle jo aikaisemmin ja tekivät taas vähän myöhemmin; vuodelta 1164 Novgorodin kronikka tietää taas kertoa ruotsalaisten 55 laivalla Laatokanlinnaa vastaan tekemästä hyökkäyksestä.  Tällaisia yrityksiä varten ruotsalaisilla oli käytettävissään muutamiksi kesäviikoiksi Itämeren puolisten rannikko- ja saarimaakuntien varustama ns. ledung-laivasto.  Sellaisen voimin ei helposti suoritettu pysyvää valloitusta eikä siihen pyrittykään, vaan voitiin kantaa pakkoveroja ja ehkä saada aikaan jonkinlainen höllä liitto- tai riippuvuussuhde, joka voitiin varmistaa esim. panttivankien ottamisella.  Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 37.

*

1167

Kuningas Kaarle Sverkerinpika murhattiin, luultavasti 1167, Eerik Pyhän pojan Knut Eerikinpojan toimesta, mutta hänen pojastaan Sverker Kaarlenpojasta tuli aikanaan Ruotsin kuningas.

*

1169

Kaarle Sverkerinpojan murhan 1167 jälkeen Ruotsin kuninkaaksi valittiin todennäköisesti veljekset Burislev ja Kol Johaninpojat.  He jäivät lyhtaikaisiksi ja tuntemattomiksi kuninkaiksi.  Burilev kuoli tiettävästi 1169, mutta hänen arvellaan saaneen veljensä Kolin kanssa apua Tanskalta heidän taistellessaan Knut Eerikinpoikaa (seuraava kuningas) vastaan, tosin tuloksetta.  Burislevin kuolinsyytä ei tiedetä.

*

1172

Paavi Alexander III:n vuoteen 1172 ajoitettu kirje, ”gravis admodum” –bulla, Uppsalan arkkipiispalle, tämän alaisille piispoille ja Ruotsin jaarli Guttormille, mainitsee Suomenmaan.  Kirjeen pääsisältönä oli, että suomalaiset aina, kun heitä uhkasi vihollisen sotajoukko, lupasivat säilyttää kristillisen uskon sekä pyysivät hartaasti saarnaajia ja kristillisen lain selittäjiä, mutta sotajoukon vetäydyttyä kielsivät uskon, halveksivat ja ankarasti vainosivat saarnaajia. – Bullassa ruotsalaisia kehotettiin ottamaan haltuunsa suomalaisten ”varustukset”, siis linnat.  Siinä ei lähemmin mainita, keitä nuo suomalaisten viholliset olivat, mutta tuskin he olivat muita kuin Novgorodin alaisia karjalaisia ja hämäläisiä.  Tämä sotilaspoliittinen ohje osoittaa, että Roomassa ymmärrettiin Ruotsin käyttävän kirkollisen vallan ohella/lisäksi myös maallista valtaa ”Suomessa” (yksi kirjeen vastaanottajista, Jaarli Guttorm, oli Ruotsin laivaston ylipäällikkö), sekä sen seikan, että kyseessä oli ”taistelu idän ja lännen välillä”, ja suomalaisten vihollinen uhkasi nimenomaan idän suunnalta.

Lähde: Osmo Jussila: Suomen historian suuret myytit, s. 43.

Paavin 1172 antama Gravis Admodum –bulla valaisee Varsinais-Suomen, ja etenkin sen itäosan vielä häilyviä suhteita Ruotsiin, joita kuningas Knut Eerikinpojan otaksutaan pyrkineen lujittamaan.  Hän rakennutti Ruotsin rannikolle kivisiä torneja vartiolinnoiksi, ja myös Maskun Stenbergan kalliolle pystytetty torni lienee peräisin hänen ajaltaan.  Ruotsalaisten otaksutaan ottaneen Knutin hallitessa haltuunsa Aurajoen laakson suomalaisten päävarustuksen Liedon Vanhanlinnan ja vahvistaneen sen rakenteita. Lähde: Pentti Virrankoski: Suomen valtionpäämiehet.

*

1173

Kuningas Kol hallitsi noin 1167-1173.  Kol lienee kuollut viimeistään 1173 Itä-Götanmaalla Bjälbon lähellä käydyssä taistelussa, jossa Svean kuninkaaksi valittu Knut Eerikinpoika taisteli Kolia ja Burislevia vastaan ja surmasi heidät.  (vert. edellä Burislev).

*

1180-luku

Suomenlahdelle ilmaantui 1100-luvun lopulla uusia kilpailijoita.  Saksalaisilla kauppiailla oli säännöllinen yhteys Gotlannin kautta Novgorodiin.  Heidän menestyksestään levottomina tanskalaisetkin pyrkivät saamaan tukikohtia Suomenlahdenrannikolta.  Menettelytavat olivat nyt toisenlaisia kuin aikaisemmin.  Ristiretket muodostuivat hyvin valmistelluiksi sotilaallisiksi yrityksiksi, joiden tarkoituksena ei ollut vain tilapäinen sotilaallinen painostus, vaan pysyvä valtaus.  Tämä varmistettiin rakentamalla linnoja vallatulle alueelle ja usein myös siirtämällä sinne luotettavaa väestöä.  Suomenlahden eteläpuolella, missä saksalaiset pyrkivät laajentamaan Väinäjoensuulle perustamaansa lähetysaluetta pohjoiseen päin, pyrkimyksenä oli suoranaisen maayhteyden saavuttaminen Venäjälle ja Nevan suun valtaus.  Tämä olisi saattanut idän kaupan molemmat pääväylät heidän hallintaansa.  Pyrkimykset Suomenlahden pohjoisrannikon valtaamiseen tähtäsivät turkiskaupan hankinta-alueiden valvontaan ja Suomen rannikkoa pitkin kulkevan meriliikenteen valvontaan.  Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 40.

*

1187

Karjalaisten hyökkäys Mälarille.

Itämeren itäpuolen pakanat hävittivät 1187 ruotsalaisen Sigtunan kaupungin ja tappoivat Uppsalan arkkipiispan.  Eerikinkronikka mainitsee tämän tihutyön tekijöiksi karjalaiset, mutta tämä lähde on tunnetusti epäluotettava.  Se on laadittu vasta vuoden 1330 tienoilla Karjalasta käydyn suuren sodan jälkeen, jolloin on tarkoituksenmukaista korostaa ortodoksisten karjalaisten vaarallisuutta. Näiden ei kuitenkaan tiedetä hyökänneen koskaan muulloin Hämettä lännemmäksi, ja meritse tehtynä sotaretki Laatokan rannoilta Sveanmaan sydämeen olisi ollut arveluttavan pitkä ja vaarallinen.  Sigtunan polttaneet pakanat luultavasti olivatkin kuurilaisia tai Saarenmaan virolaisia, jotka olivat kuten kuurilaisetkin kuuluisia meritse tekemistään sota- ja ryöstöretkistä. 

*

1191

Tanskan sotaretki Suomeen.

Tanskalaiset lähteet kertovat Tanskan kuninkaan Knut Valdemarinpojan tehneen 1191 sotaretken Suomeen, hyvin mahdollisesti Porvoon seudulle, ja G. Kerkkonen kertoo Tanskan saaneen hieman jalansijaa Uudellamaalla.  Tämä tietysti kiihotti ruotsalaisia toimimaan Suomessa entistä tehokkaammin.

Paavin bullassa 1193 annettua tietoa kuningas Knut Eerikinpojan (hallitsi 1195 tai 1196) pakanoita vastaan tekemistä sotaretkistä pidetään luotettavina. 

Lähde: Suomen valtionpäämiehet, Pentti Virrankoski: Knut Eerikinojan pienoiselämäkerta.

*

1193

Paavin bulassa 1193 annettua tietoa kuningas Knut Eerikinpojan (itäisiä) pakanoita vastaan tekemistä sotaretkistä pidetään luotettavina.

*

1202

Tanskalaisten toinen sotaretki Suomeen 1202.  Heidän päätavoitteensa kohdistui Viroon, muta Suomen suunnalla he nähtävästi pyrkivät pureutumaan Viroa vastapäätä Suomenlahden takana sijaitsevalle Uudenmaan rannikolle. 

*

1205

Kuningas Knut Eerikinpojan kolme poikaa kaatuivat 1205.

Ruotsin kuninkaallista Peyton Placea;

Sverker Kaarlenpojan isän kuningas Kaarle Sverkerinpojan saatua surmansa 1167 tai 1168 Sverker (s. n. 1165) kerrotaan viedyn sylilapsena Tanskaan äitinsä Thjotta-suvun turviin  Kaarle sukulaiset johtajinaan Kol ja Buriselev yrittivät pitää puoliaan vallan anastanutta Knut Eerikinpoiaa vastaan mutta epäonnistuivat.  Vasta lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin kuningas Knutin kuoltua ja hänen poikiensa ollessa alaikäisiä, Sverker palasi Ruotsiin ja sai 1196 kruunun haltuunsa.  Sverkerin asemaa vahvisti avioliitto Knutin jaarlina olleen, mahtavaan itägötalaiseen Bjälbon sukuun kuuluneen Birger Brosan tyttären Ingegerdin kanssa.  Kuningas Sverker Kaarlenpojan elämää ja lyhyeksi jäänyttä hallituskautta leimasi valtataistelu Knut Eerikinpoikaa ja hänen sukuaan vastaan.  Niinpä vartuttuaan Knutin pojat nousivat norjalaisten tukemina kapinaan kuningas Sverkeriä vastaan.  Kolme prinssiä, Eerikin veljiä, kaatui 1205 Älgaråsin taistelussa Länsi-Götanmaalla, mutta Eerik Knuutinpoika itse pääsi pakenemaan Norjaan josta käsin jatkoi sotaa.  Prinssien tuho synnytti kestävän vihan vallassukujen välille.

*

1206

Ruotsin kuninkaana vuosina 1196-1210 toiminut Sverker Kaarlenpoika joutui lähinnä keskittymään kruunun puolustamiseen Knut Eerikinpojan poikia vastaan, ja toisaalta hänen sotaretkensä lännenpuolella eivät menestyneet.

Ruotsin idänpolitiikkaa lienee hoitanut hänen aikanaan Jon jaarli, joka haudattiin Linköpingiin 1206, koskapa hänen on kerrottu taistelleen pitkään venäläisiä ja heidän liittolaisiaan inkeroisia vastaan.

*

1208

Lenan taistelu, jossa tanskalaiset auttoivat kuningas Sverker Kaarlenpoikaa, johtajanaan hänen ensimmäisen puolisonsa isä Ebbe Sunenpoika, päättyi kuninkaan täydelliseen tappioon, ja hän joutui pakenemaan Tanskaan.  Palattuaan Ruotsiin 1210 Sverker kaatui Gestilrenissä Länsi-Götanmaalla taistelleessaan Eerik Knuutinpoikaa ja folkungien ylimysryhmää vastaan.

*

1209

Paavi Innocentius III:n kirje, ”ex tuarum” –bulla, 1209 Lundin arkkipiispa Andreakselle mainitsee Suomenmaan, tarkoittaen Varsinais-Suomea.  Paavi Innocentius III erityisen pyynnön perusteella myönsi Lundin arkkipiispalle erivapauden nimittää Suomeen piispa, joka ei ollut syntynyt laillisesta avioliitosta ja oli siis äpärä. 

*

1210

Ruotsin kuningattarena vuosina 1200-1210 hallinnut Ingegerd Birgerintytär kuului maan keskiajan traagisiin kuningattariin, jonka kohtalona oli menettää sukuaan repivissä valtataisteluissa sekä puolisonsa että oma asemansa.  Hän yritti turhaan sovitella ristiriitoja, ja 1210 folkungit kääntyivät avoimeen kapinaan Ingegerdin puolisoa, kuningas Sverker Kaarlepoikaa vastaan.  Legendan mukaan itse jumala Odin johti Eerik Knutinpojan joukkoja Gestilrenin taistelussa, jossa Sverker sai surmansa, perimätiedon mukaan vävynsä Sune Folkenpojan kädestä.  Aviomiehensä lisäksi kuningatar menetti paljon omia sukulaisiaan.  Hänen ainoa poikansa Juhana Sverkerinpoika kuitenkin nousi Eerik Knuutinpojan jälkeen 1216 Ruotsin valtaistuimelle ja eli vuoteen 1222 asti.

*

1216

Paavi Innocentius III vahvisti kirjeessään 1216 kuningas Eerik Knuutinpojalle (Knut Eerikinpojan poika) omistuksen hänen edeltäjiensä ”pakanoilta riistämään maahan”, jolla hän epäilemättä tarkoitti Suomea, ja kysymys oli ensisijaisesti kuninkaan isän Knut Eerikinpojan ansioista.  Ruotsin valtapiiriin kuului kuitenkin vasta Lounais-Suomi.

Paavi myönsi Ruotsin kuninkaalle oikeuden asettaa Suomeen piispa.

Kirjeen keskeinen viesti on Tanskan ja Ruotsin itävalloituskilpailun kannalta se, että paavi nimenomaan vahvistaen tunnustaa Ruotsin oikeuden sen Suomesta valloittamiin alueisiin.

*

1219

Saksalaisten saavutettua menestystä Itämeren piirissä – heidän alistettuaan valtaansa Liivinmaan lähetysalueen ja tunkeuduttua Viroon – Tanska riensi apajille.

Ruotsin kuningas Juhana Sverkerinpojan vihollinen Tanskan Valdemar aloitti 1219 sotatoimet Viron valloittamiseksi ja voitti pohjoisvirolaiset Tallinnan lähellä.  Vastatoimena tälle vasta 19-vuotias Juhana nousi puolestaan 1220 maihin Läänemaan rannikolla, Länsi-Virossa, mukanaan jaarli Karl ja kaksi piispaa ja valtasi Lihulan linnan tukikohdakseen.  Kuninkaan palattua Rotsiin Saarenmaan virolaiset valtasivat linnan takaisin vielä samana vuonna, ja kaikki Lihlan puolustajat kaatuivat, muiden mukana jaarli Karl ja Linköpingin piispa Kol.

*

1221

Tilanne Itämeren alueella kuumeni:

Ankara kilpailu Viron ristiretkirintamalla johti mm. väkisin suoritettuihin joukkokasteisiin, sai Suomen itänaapurit, ensisijaisesti novgorodilaiset levottomiksi.  Merkkinä tästä on paavin 1221 antama kielto myydä aseita pakanoille, luultavasti karjalaisille, jotka uhkasivat kristinuskon uutta taimistoa Suomessa. 

Lännen ristiretkirintama Suomen suunnalla oli siis puolustusasemissa, mutta Novgorod ryhtyi aktiiviseksi ja omaksui länsimaalaisten pakkokäännytys-menetelmät.  Vuonna 1227 ruhtinas Jaroslav pani toimeen Karjalassa väestö laajamittaisen pakkokastatuksen.  ”Vähältä piti, etteivät kaikki ihmiset tulleet kastetuiksi”, kerskailee Novgorodin kronikka.  Tarkoitus oli lujittaa Karjalaa Novgorodiin liittyviä siteitä, ja ne lienevätkin tulleet kiinteämmiksi.

*

1226-1227

Nvgorodin talvihyökkäys Hämeeseen

Talvella 1226-1227 novgorodilaiset tekivät ruhtinas Jaroslavin johdolla hyökkäysretken Hämeeseen, joka kronikan mukaan melkein kokonaan valloitettiin, eli siis kastettiin edellä kuvatun pakkokasteen keinoin.  Puolustaakseen hiippakuntaansa Tuomas-piispa kääntyy paavin puoleen turvatakuita saadakseen.

*

1228

Hämäläiset toipuivat pakkokasteestaan ja tekivät kostoretken Laatokalle ja Aunukseen asti.  Samoihin aikoihin karjalaisia kastettiin Novgorodista käsin.  Suomen piispa Tuomas ryhtyi näissä oloissa hankimaan paavin tukea hiippakunnalleen.

*

1229

Paavi Gregorius IX lähettää 21. tammikuuta 1229 Linköpingin piispalle kirjeen, jossa hän ilmoittaa ottaneensa Suomen piispan, papiston ja kansan apostolisen istuimen paavin suojelukseen ja valtuuttaa piispan valvomaan tätä suojelusta.  Jalmari Jaakkola tulkitsi aikoinaan tämän merkitsevän, että tämä kirje merkitsi ”Suomen paavillisen suojavaltion syntyä”.  Monet muut, kuten Osmo Jussila, tähdentävät, että Linköpingin piispan saama valtuutus teki nimenomaisesti tästä Suomen tosiasiallisen valvojan, toisin sanoen päämiehen.

Tuomas-piispa hankki paavilta paitsi edellä mainitun suojeluskirjeen, myös määräyskirjeen jolla Novgorod asetettiin kauppasaartoon Itämerellä.  Ainakin 1229 dominikaanit hoitivat Tuomaksen asioita paavin luona, ja mahdollisesti hän oli myöhemminkin yhteydessä paaviin nimenomaan dominikaanien välityksellä.  

Jutikkala-Pirinen kertovat:

Paavi uudisti 1229 kauppasulun, joka nyt nimenomaan selitettiin venäläisiä koskevaksi.  Samalla Suomen piispa, papisto ja kansa otettiin apostoliseen suojelukseen.  Tarkoituksena oli kieltää kaikki toimenpiteet jotka jollakin tavoin voisivat häiritä Suomen ristiretkirintaman taistelua venäläisiä ja pakanoita vastaan.  Paavin määräyksen toimeenpano uskottiin Gotlannin kauppamahtia lähellä oleville kirkonmiehille, sillä Gotlannin kauppiailla oli tunnetusti taipumus ottaa liikeasiat liikeasioina ja hyötyä asekaupoista Novgorodin ja sen liittolaisten kanssa.  (Jutikkala-Pirinen, s. 42.)

*

1229

Kun pakanain vastarinta väkivaltaisten lähetysmetodien johdosta lujeni, syntyi kirkonmiesten piirissä ajatus, että pakanakansojen johtajien kanssa tehdyillä sopimuksilla voitaisiin voittaa enemmän kuin valloituspolitiikalla. Tällainen uusi menettelytapalinja johti kuitenkin ristiriitaan ristiretkiä tehneiden maallisten vallanpitäjien kanssa.  Suomessa paavin suoranainen ohjaus ilmeni 1232, jolloin Balduin Aulneslainen määrättiin paavin legaatiksi sekä Liivinmaalle että Suomeen.  Ilman hänen suostumustaan kiellettiin neuvottelemasta rauhasta tai aselevosta venäläisten tai pakanain kanssa.

*

1232

Paavi määräsi legaattinsa Samgallenin piispan Balduinin Suomen erityiseksi suojelijaksi ja kehotti Virossa toimivaa kalpaveljien ritarikuntaa auttamaan Suomea venäläisiä ja pakanoita vastaan yhteistyössä maan piispan kanssa.  Jos tämä Ruotsin heikkoudesta johtuva järjestelmä olisi jatkunut, Suomi olisi voinut joutua Baltian saksalaisten käsiin.

*

1236-1237

Hämäläisten kapina

Paavillisen suojelus-tahdoinilmaisun Suomelle hankkinut Tuomas-piispa pyrki saattamaan Hämeen kirkolliseen valtapiiriinsä ja käytti mahdollisesti virolaisia kalparitareita apunaan käännytystyössä.  Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta 1236-1237 hämäläiset nousivat vastarintaan.  Syynä olivat ilmeisesti joko kalparitarien kovat otteet tai kirkolliset verot ja muut rasitukset.  Piispa Tuomas etsi ja sai kapinan taltuttamiseksi tukea Ruotsista, sillä Uppsalan arkkipiispa hankki 1237 paavilta ristiretkibullan.  Kauko Pirinen otaksuu, että ristiretkijulistuksella oli haluttu varsinaisesti valmistella Nevanretkeä (1240), mutta siinäkin tapauksessa se sopi hyvin myös Hämeen-retken propagointiin.

Monet tutkijat kannattavat käsitystä, että tämän bullan seurauksena Birger Jaarli johti 1238 tai 1239 Hämeeseen niin sanotun Hämeen ristiretken, mutta on myös mahdollista, että Birger Jaarlin sotaretki ajoittuu myöhempään aikaan. Joka tapauksessa vaikuttaa selvältä, että 1230-luvun lopussa tehtiin jonkinlainen sotaretki Hämeeseen, sillä hämäläiset taipuivat Suomen hiippakunnan ja Ruotsin valtakunnan alaisuuteen.  Suomen hiippakunnan itäraja muodostui tämän jälkeen ilmeisesti Kymijoelle.  Lähde: Kansallisbiografia, Thomas Suomen piispa, pienoiselämäkerta, kirjoittaja Ari-Pekka Palola.

Pentti Virrankoski kertoo, että Kapinan luonnetta väritettiin paavin sitä koskevassa bulassa erittäin räikeästi. 

*

1237-1238

Tuomas Piispan idänretki

Tuomas-piispan kuuluisasta Nevan-retkestä Jalmari Jaakkola toteaa, ettei piispa sotajoukkoineen edustanut ”mitenkään todettavalla” tavalla Ruotsin valtiomahtia tai sotajoukkoa.  -  Novgorodin kronikka puolestaan mainitsee Tuomaan sotajoukon olleen hyvin kansainvälinen, mukana oli ruotsalaisia, norjalaisia, suomalaisia ja hämäläisiä.  ^

*

1238-1239

Hämeeseen tehtiin 1238tai 1239 Bjälbon herran Birger Maununpojan johtama retki, joka lienee ollut luonteeltaan lähinnä sotilaallinen demonstraatioa.  Kapinoijat joka tapauksessa rauhoittuivat.

*

1240

Ruotsalaisten sotaretki Nevajoelle

Hämeen kapinan nujertamisen jälkeen nälkä ei ollut vielä tyydytetty.

Ruotsalaisten sotasuunnitelmat ulottuivat kauemmas itään: he halusivat hankkia itselleen jalansijan Nevajoen suulta.  Jo 1240 ruotsalaiset tekivät Nevalle sotaretken, johon hämäläisetkin osallistuivat. 

Myös piispa Tuomas lienee ollut mukana, mutta ei ole mitään tietoja siitä, mikä oli hänen osuutensa tähän retkeen.  Joka tapauksessa ruotsalaiset kärsivät tappion ruhtinas Aleksandr Nevskin joukoille. Lähde: Kansallisbiografia, Ari-Pekka Palola: ema.

*

1240

Aleksanteri Nevalaisen suuri voitto

Lännessä pidettiin Novgorodin länteen kohdistuvaa aktiivisuuta levottomuuksien syynä.  Vain suora isku Novgorodin sisimpiin intressialueisiin saattoi tuoda ratkaisevan menestyksen käännytystyössä ja samalla Nevan kauppalinjan herruuden.

Tähän näytti olevan mahdollisuuksia 1240-luvun alussa, jolloin Venäjä oli heikkouden tilassa tataarilaumojen vyöryessä sen sydänalueille.

Paavin legaatti Vilhelm Modenalainen koetti koota länsimaiset voimat yhteistoimintaan, mutta tämä ei täysin onnistunut.

Novgorodilaiset saivat onnekseen tilaisuuden kohdata kummankin puolen Suomenlahtea hyökkäävät voimat erikseen.  Kesällä 1240 ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika voitti pohjoisen ryhmän Nevajoella.  Se käsitti Ruotsin jaarlin johtaman ledung-laivaston piispoineen, siihen liittyneet varsinaissuomalaiset ja hämäläiset voimat sekä nähtävästi joukon eri tahoilta saapuneita vapaaehtoisia inkeriläisiä.

Länsisuomalaiset taistelivat tällöin Novgorodia vastaan, mutta itäsuomalaiset sen liittolaisina.

Vanhan venäläisen kertomuksen mukaan eräs inkeriläinen heimopäällikkö Nevan suulta [ks. seuraava kirjaus, jossa kerrotaan  Filip/Vilppu Pelgui/Pelkosen toimenpiteistä. VH] toi ensimmäisenä tiedon hyökkääjien tulosta.  Ruhtinas Aleksanteri, joka talvella 1242 täydensi voittonsa nujertamalla saksalaisten hyökkäyksen Peipsijärven jäällä, on Venäjällä saanut kunnianimen Nevski (Nevalainen). 

Nevan taistelu olikin käänteentekevä, sillä se pysähdytti länsimaalaisten joukkojen etenemisen kohti Venäjän ja ortodoksisen kirkon sydänalueita ja sinetöi samalla suomalaisten heimojen kahtia jakautumisen.  Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 44-45.

*

1240

Tuomas-piispan idänretki 1240 ja miten se päätyi tappioon.

Liitän tähän hieman laajemman selostuksen Tuomas-piispan idänretkestä, syystä että tapahtuman kuvaus on harvinaisuudessaan vaikeasti tavoitettava, ja siihen sisältyy myös kompleksisia ulottuvuuksia, joiden läsnäolo on läsnä aina, kun puhutaan Idän ja Lännen taistoista ja suomalaisten osasta tässä taistelussa.

Laivastoyhdistyksen sihteeri Ilmari Wirkkala kirjoittaa;

”Tutustuessamme erääseen merkillisimmistä retkistä Novgorodia vastaan, pujahtaa kronikoista esiin suuri sankari, hurskaitten luostariveljien ensimmäiselle sijalle asettama, Inkerin rannikkovartioston päällikkö, entinen pakana, mutta kasteessa saanut nimen Filip, jonka pakanallinen nimi on ollut Pelgui eli Pelgusij.  – Tuntien venäläisten tavan väännellä nimiä kutsumme häntä oikealla nimellä Pelkoseksi, ja merkillisen taistelun vuosi on 1240.

Tuomas-piispa edusti roomalaisuskoista kirkkoa tähän aikaan Turussa ja hänellä oli paljon vastuksia käännytystyössä Hämeessä.  Viimeisin raskas isku oli ollut niin kutsuttu hämäläisten kapina, jolloin vuonna 1237 oli kristityitä Hämeessä tapettu ja katolisen kirkon edustajia ankarasti vainottu.

Tästä ”kuului huuto aina paavin istuimelle asti”, vaikka suureksi osaksi se tapa, millä Tuomas piispa ja monet muut hänen aikalaisensa roomalaiskatolisuutta levittivät, oli vastavaikutukseen syypäänä. - 

Vuonna 1227 oli Novgorodin ruhtinas Jaroslaw tehnyt kosto- ja hävitysretken Hämeeseen ja jättänyt Hämeen rajan taakse Kymijoen toiselle puolelle oikeauskoisia (kreikkalaiskatolisia) pappeja käännyttämään Virolahden-Valkealan seutuja omaan oppiinsa.  Näiden lähetystyö ei tapahtunut ainakaan täällä miekka toisessa, evankeliumi toisessa kädessä, joten hämäläisten olisi pitänyt olla sokeita, jolleivät he olisi huomanneet eroa kummankin kirkon edustajien välillä.  Siksipä, kun ristiretkeä saarnattiin Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa paavin käskystä hämäläisiä vastaan, ja ristiretken suuri laivasto kootaan Turussa, ei se purjehdi hämäläisiä, vaan pahan alkujuurta Novgorodia vastaan.  Mikä on ihmeellisempää kuin se, että retkellä on runsaasti hämäläisiä mukana.  -  Käytännössä on tämä ymmärrettävissä siten, että hämäläisillä oli tarkin paikallistuntemus, ei vain useiden sotaretkien, vaan myöskin kaupallisten yhteyksien takia novgorodilaisalueilla, kysymys on vain siitä, pakanoina vai kristittyinä he seurasivat retken lisävoimina?

Laivasto purjehti ylös Nevajokea Inkerinjoen (Ishoran) suulle laskien joukkoja maihin kummallekin puolelle Inkerin jokea.  Rannikkovartioston päällikkö Pelkonen toi Aleksanteri Nevalaiselle (Nevskille) Jaroslavin pojalle tiedon vihollisen maihinnoususta.  Ne tiedot, mitä Pelkonen toi olivat niin tärkeitä, ettei Aleksanteri ennättänyt pyytää isältään, suuriruhtinaalta, Kiewistä (nyk. Kiova, VH) apuväkeä, vaan kieltäen Pelkosta asiaa kellekään kertomasta, pienellä joukolla, jossa oli novgorodilaisia (Novgorodin kaupungin) sekä laatokkalaisia ja inkeriläisiä, siis etupäässä suomalaisia, hän äkkiarvaamatta sunnuntaina heinäkuun 15 päivänä 1240 kello 6 aamulla hyökkäsi leiriä vastaan ja siitä tuli ”roomalaisille hirveä verilöyly, suunnaton joukko roomalaisia hakattiin maahan ja kuninkaalle itselleen (Birger Jaarlille) antoi hän (Pelkonen) miekalla iskun kasvoihin. –

Samalla kertaa tapahtui ihme, kun Aleksander oli voittanut kuninkaan toisella puolella Inkerin jokea, oli toisella puolen, jonne hänen armeijansa ei päässyt, suuri joukko Jumalan enkelin tappamia ja joukko ruumiita makasi näin elottomina massa.  Loput pakenivat häpeällä ja kuolleitten ruumiit korjattiin suurten voivattojen (päälliköiden) kolmeen laivaan, ja kaikki hukkuivat merellä, toisille kaivettiin kuopat, joihinka heitettiin ruumiita lukemattomat määrät, ja samana yönä lähtivät he pakoon”.

Kronikka luettelee joukon omien kaatuneiden nimiä sekä kuusi erikoisen kunnostautunutta, mutta heidän nimensä ovat kasteessa annettuja venäläisnimiä, joiden perusteella ei voi sanoa heidän kansallisuudestaan sitä eikä tätä.

Taistelun tuloksen jälkeen, poimimalla pois sen monista kuvauksista kaiken, mikä on tehty legendamaiseksi asian kaunistelemiseksi, voimme tarkastaa taistelun kulkua ja arvata siitä Pelkosen erinomaisella huolella suoritetun tiedustelun tulokset.  Toisen merkinnän mukaan Pelkosen tiedotus oli, että viholliset olivat varjaageja, toisen mukaan, että ruotsit, normannit, suomet ja jäämit tulivat haaksilla, vaikka myöhemmin taistelukertomuksessa mainitaan snekatkin.  Näin siis kronikan kertojalle itselleen on jäänyt salaisuudeksi se, mitä Pelkonen todella kertoi Aleksanterille ja hyökkäyssuunnitelma, jonka hän tälle esitti.

Merimiehenä ja rannikkovatioston päällikkönä tunsi Pelkonen alukset ja seurasi niiden miehistön maihinnousua sekä komeitten johtajien telttojen, joissa oli kullatut kuvut, pystyttämistä joen toiselle puolelle, samoin suomien ja jäämien leiriytymistä toiselle puolelle jokea, kaikesta päättäen niin, että tämä varsinais-suomalais-hämäläinen joukko varmisti itärannan, ruotsalaisten jäädessä länsirannalle, lähettämällä kuitenkin vartioväkeä valvomaan epäluotettavia hämäläisiä.

Tätä silmälläpitäen neuvoi hän hyökkäyksen tehtäväksi johtajien telttoja vastaan ja jättämään suomalaiset rauhaan joen toiselle puolelle.

Tulos oli odotettu.  Kun sunnuntaiaamuna varhain suomalainen sotahuuto laatokkalaisten ja inkeriläisten suusta kajahti ja johtajien pääteltan kullattu kupu lensi ensimmäisten joukossa alas, teltan kaatuessa sisällä olijoiden niskaan ja näiden haavoittuneina pyrkiessä pakoon laivoille, oli yllätys ja sekamelska täydellinen.

Haavoittuneiden korjaaminen vaati liiaksi huomiota ja voimia, niin että koko päivän kestäneen taistelun aikana ruotsalaiset ja norjalaiset vyörytettiin jokeen ja vielä lankunkappaleiden päällä uiden rohkeimmat hyökkääjistä pyrkivät Nevalle ankkuroituihin laivoihin käsiksi.

Tuttu sotahuuto oli nostattanut suomalaiset ja etupäässä hämäläiset vartiostoansa vastaan ja he tekivät toisella puolen ”Jumalan enkelin” työn, täydentääkseen tappion kaksinkertaiseksi, palaten sen jälkeen laivoilleen.  Tapahtuiko pakenevan laivaston kesken vielä merellä taisteluita, koska kronika mainitsee haavoittuneita ja kuolleita kuljettavien alusten hukkuneen, ei tämän jälkeen tarvitse olla mahdotonta.

Joka tapauksessa tämä retki enemmän kuin mikään muu antoi Birger Jaarlille aiheen n.k. ”toisen ristiretken” tekemiseen Suomeen Hämeen valloittamiseksi ja hämäläisten kurittamiseksi.

Mahtavan Tuomas-piispan aivoitukset oli inkeriläinen Filip Pelkonen tehnyt tyhjäksi.

Kunniaa sellaiselle miehelle!

Mutta Birger Jaarlissa oli herännyt himo omistaa Suomen ja Hämeen sellaisena kun se oli sitkeänä, itsepäisenä ja uhmaavana ja siksi varasi hän tämän maan pojilleen herttuakunnaksi, ja antoi sille oma vaakunansa leijonan vaakunakuvioksi, tahtoen sillä tavoin kunnioittaa suomalaisia, jotka uskalsivat aina ja kaikkialla leijonan rohkeudella taistella häntä vastaan.

Ettei tämä Suomen vaakuna ollut enää Folkungien yksityisomaisuutta, todistaa Pentti Algotinpojan, Suomen käskynhaltijan, joka ei ollut folkungeja, sinetti leijonakilpineen.

Kun katsomme vaakunaleijonaamme, muistakaamme Nevan taistelua 1240, Pelkosta ja hyviä hämäläisiämme, jotka alkuaan ovat tämän vaakunan meille ansainneet.”

Lähde: Ilmari Wirkkala, Laivastoyhdistyksen sihteeri: Tuomas piispa ja inkeriläinen Pelkonen.  Artikkeli, Hakkapeliitta, N:o 38/1928, s. 1358-1359.

*

1248

Knut Pitkä johti folkungeiksi kutsutun ylimysryhmän kapinaa kuningas Eerik Eerikinpoikaa vastaan 1229 ja nousi kuninkaaksi.  Kuningas Knutin kuoltua 1234 auottivat prinssi Eerik Eerikinpojan kannattajat hänet takaisin valtaistuimelle, ja Knutin pojat syrjäytettiin.  Mutta voimansa koottuaan folkungit nousivat 1240-luvun lopulla uuteen kapinaan Eerikiä vastaan johtajinaan Knut Pitkä-vainajan pojat Holmger ja Filip, mutta kuninkaan miehet pääsivät voitolle kovissa taisteluissa.  Holmger vangittiin ja mestattiin 1248, ja saman kohtalon koko Filip Knutinpoika Herrevadsbron taistelun jälkeen 1251.

*

1250

Toinen ristiretki Birger jaarlin johdolla, Hämeeseen.

Vanhempi suomalainen tutkimus toteaa: Mitään ratkaisevaa taistelua ei retken aikana käyty, sillä kyseessä oli vain aseellinen selvitys Hämeen pakanuuden jäännösten kanssa.  Se on ymmärretty ”kauttaaltaan kristilliseksi rankaisu- ja puhdistustoimenpiteeksi” (Jalmari Jaakkola).  Retken asemiehiä ei voitu Jaakkolan mukaan pitää varsinaisen ”valloituksen” edustajina.

Selkeästi sotilaallisemman ulottuvuuden retkelle antaa vanha ruotsalainen, noin 1330 kirjoitettu Eerikinkronikka.  Kronikoitsija kertoo Ruotsin kuninkaan määränneen ruotsalaiset lähtemään pakanoiden maahan ja tarkentaa myöhemmin, että vastustajina olivat ”the hedna taffwesta” (pakanalliset tavastiat, VH; pakanalliset hämäläiset).  Hämeen retken ajoituksesta ovat tutkijat esittäneet poikkeavia näkemyksiä: Agricola varhaisimpana määritteli vuodeksi 1248, Paulus Juusten puolestaan 1249.

Täysin toisen kuvan ristiretkiksi kutsutuista koloniasaatio- ja valloitusretkistä piirtävät vanhat venäläiset kronikat ja sikäläinen historiantutkimus.  Heille kyse on Novgorodin Venäjän (Novgorod Rus) taistelusta Lännen ristiretkeilijöitä vastaan.  –

Osmo Jussila kertoo, miten ”Jo Venäjän hovin mestari K.F. Ordin tunnetussa teoksessaan ”Suomen valloitus” vuodelta 1889 esitti, että ennen ruotsalaisten valloituksia ei vain Karjala vaan myös Häme oli ollut Novgorodin aluetta.  Häntä seurasivat neuvostohistorioitsijat, erityisesti Leningradissa vaikuttanut I.P. Saskolski sekä Moskovassa V. Pasuto. 

Erityisesti Saskolski kehitti sellaisen näkemyksen tai teorian, että Novgorodin valta Suomen niemellä oli ollut luonteeltaan erikoislaatuista, nimittäin vain verovaltaa; mitään kiinteitä linnoja varusväkineen ei Novgorod ollut Suomeen tuonut.  Mutta tällainen verovalta oli yltänyt ei vain  koko Karjalaan vaan myös Hämeeseen.  Varsinais-Suomestakin Novgorod oli käynyt taisteluja ruotsalaisten kanssa, mutta hävinnyt ne.  Erityisesti nuorisolle osoittamassaan Aleksanteri Nevskin elämäkerrassa Pasuto piirsi Novgorodin kartan, jossa (Ruotsin) itäraja oli Päijänteessä, mutta Häme oli kuitenkin merkitty rajan luoteispuolelle. 

Tämän kuvan mukaan Ruotsi ei siis vallannut mitään ”Suomen kulttuurikansaa”, vaan palan Novgorodin kauppavaltiota, osan sen ns. Vatjan viidennestä.  Ennen ”Ruotsin valtaa” olikin ollut ”Venäjän valta”!

(Lähde: Jussila: emt. s. 49-50).

*

1256

Monikansallinen hyökkäys Narvajoelle

Kesällä 1256 ruotsalaiset, varsinaissuomalaiset ja hämäläiset tekivät yhdessä Viron vasallin Dietrich von Kyvelin kanssa retken Narvajoelle, kertoo Novgorodin kronikka.  Samalta kesältä ei tunneta muita Ruotsin sotatoimia eli ledungia.  Yleispoliittisen tilanteen kannalta Birger Jaarlilla olisi todella ollut tuolloin sopiva tilaisuus toimia idässä.  Ruotsin ja Suomen osallistuminen tuskin on voinutkaan tapahtua ilman häntä.  Isku Narvajoelle viittaa siihen, että Suomen ranta on silloin varmistettu Ruotsin valvontaan samalle tasolle eli Kymijoelle asti. 

*

1257

Novgorodin hyökkäys Suomeen

Novgorodin vastaisku seuraavana talvena ei pystynyt enää muuttamaan uutta voimatasapainoa Uudellamaalla ja Hämeessä.

*

1266

Birger Jaarli vakiinnuttaa Ruotsin vallan Suomen suunnalla

Eräässä Lyypekin kronikassa, joka kuvaa vuosia 1105-1276, on useita Birger Jaarlin ja hänen poikiensa ajan tietoja Ruotsista.  Sen todennäköinen kirjoittaja Johann Rode ilmoittaa vuoden 1266 kohdalla: ”Des sulven jares straf hartich Birger van Sweden desse Byrger bedwank Vylande to der kronen to Sweden.”  Tietoa täytyy pitää Eerikinkronikasta riippumattomana.  ”Vylande” tarkoittaa tietysti lähinnä Varsinais-Suomea, mutta sanontaan voi kuulua myös Häme.  Sana ”bedwank” on parasta tulkita alistamiseksi, joten kronikoitsija on lyhyesti sanonut oleellisen Birgerin saavutuksista idän suunnalla.  Tämä on lopullisesti liittänyt läntisen Suomen Ruotsin kuninkaanvallan alaiseksi. Lähde: Kansallisbiografia: Birger Jaarli, pienoiselämäkerrasta, kirjoittanut Seppo Suvanto.  -  Ruotsissa Birger Jaarli on kunnioitettu erityisesti Tukholman perustajana, ja Suomessa puolestaan Hämeen linnaa on pidetty Birgerin linnana.

*

1270-luku

Kuningas Valdemar jatkoi isänsä, Birger Jaarlin politiikkaa myös Suomen suunnalla.  Turun piispa oli Ruotsista kotoisin ja otti siellä osaa neuvonpitoihin.  Kiinteä yhteys valtiovallan ja piispanistuimen välillä säilyi.  Mahdollisesti jo tänä aikaa on ryhdytty rakentamaan Hämeen linnaa ja ulotettu Ruotsin vaikutus Suomenlahden pohjoisrannalla Kymijoen yli.  Yleensä Valdemar suhtautui myönteisesti saksalaiskauppaan vahvistaen erioikeuksia ja hakien ulkopolitiikkansa tueksi liittosuhteita saksalaisiin ruhtinaisiin.  Tilanne Itämerellä ja Suomenlahdella oli vakiintunut, mikä oli Suomelle eduksi.

*

1278

Novgorod tunsi karjalaisten yhteistoiminnan länsimaisten kauppiaiden (erit. saksalaisten) kanssa uhkaavan siinä määrin etujaan, että ruhtinas Dimitri teki vuonna 1278 rankaisuretken Karjalaan.

*

1280-luku

Vuonna 1275 kuninkaaksi nousseen Maunu Birgerinpojan eli Maunu Ladonlukon 15-vuotinen hallituskausi oli erittäin huomattava vaihe Ruotsin valakunnan ja valtiovallan kehityksessä.  Maunun valta-asema oli aluksi sangen horjuva, ja hän yritti vahvistaa sitä muun muassa tukeutumalla Saksasta ja Tanskasta saapuneisiin palkkasoturipäälliköihin.  Vuoteen 1282 mennessä oli muodostunut Lyypekin johtama merikaupunkien liitto, joka pyrki saamaan haltuunsa Itämeren ja sen salmien kautta kulkevan kaupan.  Paikalliset Gotlannin, Baltian ja Skandinavian maiden kauppiaat olivat häviämässä kilpailun.  Ruotsin valtiovallan edustajana Maunu jatkoi isänsä ja veljensä saksalaisille kauppiaille suopeaa suuntaa.  Maunu joutui läheltä seuraamaan Itämeren kaupan kehitystä, ja häneltä on tuskin jäänyt huomaamatta Suomessa avautuvat mahdollisuudet ja maamme etelärantaa pitkin kulkevan väylän merkitys.  Turun kaupunki oli näihin aikoihin jo niin voimakas, että se määräsi paljolti linnan paikan ja tuomiokapitulin siirtämisen sinne.  Nevan ja Laatokan levottomuudet jatkuivat, ja ajan ristiretkisaarnan hyvin tuntevana – Maunu oli tehnyt eläessään kaksikin ristiretkilupausta – kuninkaan suunnitelmiin kuului todennäköisesti myös valtakunnan ja länsimaisen kirkon etujen turvaaminen idässä. – Lähde: Seppo Suvanto, pienoiselämäkerta teoksessa Suomen valtionpäämiehet.

*

1283 ja 1284

Aseellisia yrityksiä itään.  Mukana oli myös suomalainen ”snäcka” eli sotalaiva.

*

1291

Ledung-retki Suomesta itään.

Ledung-retki; aseistettujen talonpoikien kesäisiä laivastoretkiä, joihin saattoi – useinkin – liittyä rosvoilua ja ryöstelevää mellastusta.

*

1293

Kolmas ristiretki 1293, Tyrglis Knuutinpoika, Viipuriin.

Ruotsin valtakunnan asevoimat suuntasivat nähtävästi keväällä 1293 kulkunsa muistorikasta idäntietä pitkin, mutta näille asevoimille Suomen herttuakunta antoi vahvaa tukea.  Kun Novgorodissa vallitsi paha kriisi, tuli Länsi-Karjalan ja Karjalan varsinaisen meriportin valtaus melko vaivattomaksi, Jaakkola arvioi, ja jatkaa, että lähteissä ei viitata varsinaisiin taisteluihin tai edes karjalaisten käännyttämiseen, vaan päähuomio kohdistetaan Viipurin linnan rakentamiseen.

Kuten vuonna 1295 tehdyssä Örebron neuvottelupäätöksessä ilmoitetaan, rajoittuivat retken tekijät ”nostattamaan suurin sotajoukoin ja raskain kustannuksin Viipurin linnan Jumalan ja Neitsyt Marian kunniaksi, valtakunnan puolustukseksi ja merenkulkijain turvallisuudeksi”.

*

1300

Marski Tyrglis Knutinpojan joukot pyrkivät Viipurin tukikohdasta käsin valtaamaa koko karjalaisalueen.  He saivat aluksi haltuunsa Laatokan Karjalan keskuksen, Käkisalmen linnan, joka sijaitsi Vuoksen uudemman laskuhaaran suussa Laatokan rannalla, mutta eivät onnistuneet pitämään sitä pysyvästi hallussaan.

Vuonna 1300 ruotsalainen sotajoukko marskin itsensä johtamana purjehti Nevalle ja rakennutti linnan lähelle nykyistä Pietarin kaupungin paikkaa, mutta tämäkin tukikohta oli vihollisen ahdistaessa ja keripukin raivotessa kaksi vuotta myöhemmin luovutettava.  Näin Nevan reitin valtaus oli toisen kerran epäonnistunut.

Näiden taistelujen aikana kävi ilmi, etteivät ruotsalaisten valloituspyrkimykset ja kansainvälisen kaupan edut käyneet yksiin.  Saksalaiset kauppiaat eivät halunneet, että Venäjälle johtava kauppatie joutuisi ulkopuoliseen valvontaan.  Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 48-49.

*

1303

Kuningas Maunu Ladonlukon poika Birger Maununpoika nousi kuninkaaksi 1290.  Birger säilytti vallassaan Viipurin koko hallituskautensa ajan, ja Länsi-Suomessakin hän ainakin aluksi yritti säilyttää kuninkaan aseman maan ylimpänä herrana.  Niinpä 1303 kuningas – eikä paikallinen herttua – käski Turun linnanpäällikön suojella Satakunnan ja Pohjanmaan rannikolle saapuneita ruotsalaisia uudisasukkaita näiden oikeusriidassa rannikon entisiä omistajia vastaan.

*

1311

Nevan retken epäonnistuttua hyökkääjien voima ehtyi.  Novgorod hyödynsi tilannetta ja pyrki vahvistamaan jalansijaansa Laatokan Karjalassa, joka hankinta-alueena oli sille tärkeä.  Ankara hallinto ja verotus tosin aiheutti sielläkin kapinoita, joita tuettiin Viipurista käsin, mutta tuloksetta.  Novgorodilaiset puolestaan tekivät Ruotsin vallassa olevaan Suomeen syviä iskuja, jotka 1311 ulottuvat Hämeeseen ja 1318 aina Turkuun ja äsken perustettuun Kuusiston piispanlinnaan asti.

*

1316

Kuningas Birger Maununpoika antoi Viipurissa 1316 suojakirjeen Karjalan naisille.  Tämä suojakirje on vanhin Suomessa säilynyt dokumentti, ja sillä laajennettiin Ruotsin maakunnissa ja ilmeisesti Länsi-Suomessa jo aiemmin voimaan tullut naisrauha ulottumaan Viipurin linnaläänin alueelle.

Vaikka valtakunta kietoutui yhä tiiviimmin sisäisen valtataistelun vuoksi monimutkaiseen yleispohjoismaiseen politiikkaan, Birgerin miehet säilyttivät Viipurissa holhoojahallituksen aiemmat saavutukset ja pystyivät ajoittain jopa – kuten 1314 – aktiiviseen toimintaan tukemalla Novgorodia vastaan kapinaan nousseita karjalaisia. –Lähde: Seppo Suvanto, Birger Maununpojan pienoiselämäkerta.

*

1323

Kolmikymmenvuotinen miltei taukoamaton taistelujen jakso ei tuonut muutosta tilanteeseen.  Viipuri lännessä uutena etuvartioasemana kesti, mutta kaikki yritykset tunkeutua pitemmälle, Laatokalle ja Nevalle, epäonnistuivat.

Saksalaisten kauppiaiden toimiessa välittäjinä solmittiin vihdoin vuonna 1323 rauha venäläisten uudessa rajalinnassa Pähkinäsaaressa.

Tämä sopimus – Pähkinäsaaren rauha – vahvisti Karjalan jaon Ruotsin ja Novgorodin kesken ja teki muodollisestikin lopun tämän maakunnan itsenäisyydestä.

*

Pähkinäsaaren rauhansopimus on ensimmäinen Ruotsin ja Venäjän välinen kirjallinen sopimus, jossa Suomen itäraja määritellään.

Se pysyi muodollisesti voimassa 1595 solmittuun Täyssinän rauhaan saakka niin, että se rikkoutunutta rauhaa uudelleen solmittaessa aina tunnustettiin naapurisuhteiden oikeudelliseksi perustaksi.

Alkutaipaleellaan Karjalan kannaksen eteläosassa Pähkinäsaaren rajalinja viitoitti Suomen historiallisen itärajan vielä paljon pitemmäksi ajaksi, meidän päiviimme – käytännössä vuoteen 1940 – saakka.  Lähde: Jutikkala-Pirinen: emt. s. 49, 51.

*

Tätä kuolettavaa listaa rustatessa nousi väistämättä mieleen vanhan vääpelini sana:

”Elämä ilman sotaa on teeskentelyä.”

*

Toisaalta, kenties vielä painokkaammin, mieleen kohoaa käsitys siitä, miten riskaabeli elinpaikka tämä Suomi on Idän ja Lännen kiistamaana, Itämeren rannalla, aina ollut, on nyt ja on aina oleva.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän TimoKohvakka kuva
Timo Kohvakka

Hyvä, mielenkiintoinen ja tiivis paketti suomalaisten historiasta antamaan näkökulmaa Suomen asemalle ja turvallisuustilanteelle nykyajassa.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Maantieteelle emme voi mitään.
Geopoliittinen asemamme on ikuinen.
Kaikista - niin fiktiivisistä kuin konkreettisistakin - seikkailuistamme palaamme aina lopulta asemaamme Idän ja Lännen välissä, ja - Pietarin turvallisuuteen.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Pähkinäsaaren raja oli voimassa yli kaksi ja puoli vuosisataa, mikä on tähän mennessä ennätys Suomen/Ruotsin ja Venäjän välisen rajalinjan muuttumattomuuden ajallisessa pituudessa.

Missä määrin arvelet nykyisen Suomen jakautumisen pääpiirteittäin itäsuomalaiseen ja länsisuomalaiseen kulttuuriin (niin murreopillisesti, behavioristisesti, elinkeinorakenteeltaan, maaseudun asutusyhteisömuodoltaan kuin geneettisestikin) edelleen olevan osittain seurausta tuosta rajalinjasta?

Esimerkiksi Kuopio oli Novgorodia ja Jyväskylä Ruotsia ja selvän eron huomaa kyseisten kaupunkien välillä tänäkin päivänä. Mutta Jyväskylästä voi matkustaa yhtä kauas etelään Lahteen eikä kulttuurieroa huomaa lainkaan.

Käyttäjän TimoKohvakka kuva
Timo Kohvakka

Knoppitietona rajalinjan muuttumattomuuteen liittyen, tosin vain yhden rajakiven osalta: "Rajakankaan kivi on Kuhmossa Saunajärven itäpuolella sijaitseva rajakivi. Se on ollut Suomen ja Venäjän rajakivenä Täyssinän rauhan jälkeen 1596 solmitusta Rajakankaan sopimuksesta lähtien." (Wikipedia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Mielenkiintoinen knoppi. (Mutta ei yksi kivi rajaa tee ...)
Toisaalta tuo raja on aina määritellyt sitten Kainuun ja Vienan Karjalan toisistaan.

Käyttäjän TimoKohvakka kuva
Timo Kohvakka Vastaus kommenttiin #5

Jatkona lisäksi, ettå yleisen tiedon mukaan kyseesssä on Euroopan vanhin valtioiden välinen yhä käytössä oleva rajapyykki.

http://www.kajaani.fi/fi/palvelut/kuhmon-muinaismu...

Käyttäjän KariHaapakangas kuva
Kari Haapakangas

Täällä seitsemän kymen Karjalassa tilanne "rajan muuttumattomuuden" suhteen on hieman erilainen. Ehkäpä siksi ettei tarkkaan tiedetä mihin se raja täällä 1323 vedettiin. Missä oli tämä Pata/Petajoki. Oliko se Petäjäisoja Pyhäjoen eteläpuolella, vaiko itse Pyhäjoki? Oliko Hanhikivi sittenkin jo rajamerkki (tuskin, se ei tainnut olla tuolloin vielä "pintautunut"). Saattoihan se olla tuossa sadan metrin päässä virtaava Pattijokikin. Murreopillinen, behavioristinen, elinkeinorakenteellinen tai geneettinenkään vertailu ei anna selvää kuvaa.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Kannaksella on tehty paljon enemmän väestösiirtoja vuosisatojen aikana kuin pohjoisempana Pähkinäsaaren rajan likeisyydessä. Viimeistään Stolbovan rauhan jälkeen meni pakka niillä kulmin totaalisen sekaisin.

Käyttäjän KariHaapakangas kuva
Kari Haapakangas Vastaus kommenttiin #8

Niin, mitä ja mistä täällä harvaa väestöä oli Pähkinäsaaren rauhan aikoihin? Hämäläistä? Pohjalaista? Ripaus karjalaista ja ruotsalaistakin? Ja tietenkin lappalaiset. Salon ja Iin välinen vakitunen asutus taisi varsinaisesti syntyäkin vasta 1400-luvulla (kuuluisa viiden metrin korkeuskäyrä). Stolbovan jälkeen sisämaan asutti sitten savolaisekspansio, mutta aivan rannikolla oli jo jotain muuta.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

"Missä määrin arvelet nykyisen Suomen jakautumisen pääpiirteittäin itäsuomalaiseen ja länsisuomalaiseen kulttuuriin ...?"

Arvelisin, että:
Kulttuuriset tekijät vaikuttavat tietysti yhteisön tajuntaan ja käytökseen, mutta ne ovat kuitenkin ympäristötekijöitä, jotka eivät periydy - siis siltä osin kuin ko. kulttuurinen todellisuus ei periydy. Tavallaan näen, että kulttuuriset tekijät ovat ylisukupolvisia, ja siinä mielessä säilyvät pitempään kuin yksilötason ympäristötekijät sinänsä.

Tavattoman mielenkiintoinen näkökulma!

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Eräs Suomen historian suuria JOS-kysymyksiä on se, että mitä JOS Suomi olisikin uskonnon suhteen ajautunut/päätynyt itäisen kirkon vaikutuspiiriin, eikä läntiseen katoliseen ja sitten "uskonpuhdistuksen" seurannaisena tähän luterilaiseen kantaan? Aika moni seikka olisi ehkä toisin maassamme? Vaikka geopoliittisesti ja valtiollisesti olisimmekin kulkeneet kutakuinkin tätä rataa, mitä olemme taivaltaneet..

Käyttäjän TimoKohvakka kuva
Timo Kohvakka

Aivan sattumalta otin tähän juuri kantaa Ilmarin blogissa. Maailmallakin tunnettu luterilainen etiikka on ollut Suomen peruskiviä luotaessa vakaata hyvinvointia. Katolilaiset maat eivät ole koskaan pystyneet yhtä korkeaan moraaliseen tasoon mihin luterilaiset maat.

Uskonto luo pohjan yhteiskunnan lainkäytölle ja arvomaailmalle ja se toimii yhteiskuntaa koossapitävänä liimana. Jos uskontomme olisi jåänyt katolilaisuudeksi, olisimme monta askelta lähempänä Venäjää kehitysasteeltamme.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Mainio teos, Inkeriläiset – Kuka kukin on?, kertoo

http://www.inkeri.ee/inkeri/2013-6/8-9.pdf
blogissa mainitusta Filip Pelgusij´sta eli Vilppu Pelkosesta tähän tapaan:

”PELGUSIJ FILIP (Pelgui eli PELKONEN),
Inkerikkojen päämies 1200-luvulla. Pelgusij oli pyhässä kasteessa ottanut nimekseen Filipp. Pelgui tai Pelgusij –nimisen ”Nevan tullitoiminnan” (inkeriläisen) päämiehen kerrotaan osallistuneen Aleksandr Nevskin ja piispa Tuomaan joukkojen väliseen taisteluun vuonna 1240.

Piispa Tuomas toteutti Suomesta käsin Inkerinmaalle suunnatun ristiretken keskikesällä purjehtimalla Nevan suulle suurella sotalaivastolla mukanaan ruotsalaisia, norjalaisia, suomalaisia ja hämäläisiä sotilaita. Inkerikkojen tehtävänä oli vartioida Nevajokea Novgorodin ruhtinaan toimeksiannosta. Pelkonen oli luottomies ja nautti suuriruhtinaan suojelua. Filipp näki unen, johon uskoen hän varoitti ruhtinas Aleksanteria lähestyvistä ruotsalaisista ristiretkeläisistä. Filipin ansiosta Aleksanteri oli varuillaan ja tuhosi ruotsalaisten joukot.

Historiallisessa Nevajoen taistelussa suuriruhtinas Aleksanterin joukot voittivat roomalaiskatoliset ristiretkeläiset. Novgorodilla ei ollut riittävää laivastoa, joten Pelkoiselta saatuja tietoja hyväksi käyttäen vihollisen annettiin nousta maihin ja Novgorodin armeija kävi väijyksistä piispa Tuomaan joukkojen kimppuun maalla. Vihollisarmeija lyötiin ja suurin osa laivoista tuhottiin. Voittoisa ruhtinas Aleksanteri sai kunnianimen Nevski (Nevalainen).

Lännen ja idän välisiä uskonsotia käytiin myöhemminkin, mutta Aleksanteri Nevskin vuonna 1240 saavuttaman voiton on katsottu pelastaneen ortodoksisen uskon Venäjällä. Pietari I rakennutti taistelupaikalle myöhemmin suuren luostarin, Aleksanteri Nevskin kunniaksi.”

Lähde: Inkeriläiset – Kuka Kukin ON? toim. Helena Miettinen – Aleksei Krjukov – Juho Mullonen – Pekka Wikberg. ; http://www.inkeri.ee/inkeri/2013-6/8-9.pdf
*

*

Aleksanteri Nevski; https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_Nevski

Nevan taistelu 1240; https://fi.wikipedia.org/wiki/Nevan_taistelu

Aleksanteri Nevskin luostari; https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_Nevskin_...

Nevskin luostarin hautausmaalle on haudattu erinäisiä kuuluisuuksia, mm. Eino Rahja, suomalainen kumousmies;

”Pietarissa olen käynyt hänen haudallaan Aleksanteri Nevskin hautausmaalla laskemassa kukat muistolleen.
Eino Rahja omaa aika erikoisen aseman omassa maailmankartassani: hän on ainut ihminen joka koskaan on pommittanut kotipitäjäni Ikaalisten keskustaa.
Kapinan aikana 20.3.1918 Rahja ajoi (lentokoneella) Tampereelta Ikaalisten kauppalaan. Täällä hän kurvasi kirkon seudun yllä ja tipautti ensimmäisen pommin kirkon eteläpuolelle, nykyisen Nurmen urheiluliikkeen alapuolelle ja vielä toisen pommin Saurion talon eteläpuolelle. Kummassakaan ei syntynyt vaurioita. Tuolloinen kauppalalaispoika on minulle neljä vuotta sitten kertonut, miten he kävivät ihmettelemässä näitä "nauriskuoppia", jotka kertoman mukaan tonteilla pitkään olivat nähtävissä.” http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset