Veikko Huuska

Eräs Venäjän vallankumouksista – dekabristikapina 26.12.1825

Eräs Venäjän vallankumouksista –  dekabristikapina 26.12.1825

*

Joulukuun 26. päivä 1825 Dekabristien kapina yksinvaltaa ja maaorjuutta vastan puhkesi Pietarin senaatinaukiolla.  Kansannousu – sellaisesta kai voidaan puhua – poikkesi selkeästi aikakaudelle tyypillisistä palatsivallankumouksista ja tarjosi rankkaa resonanssia Venäjän yhteiskunnalle, jonka julkiseen ja poliittiseen elämään keisari Nikolai I:n juuri käynnistymässä ollut valtakausi oli jo antanut vahvan leimansa.

Tämä joulukuun kapinallisliike oli ensimmäinen salainen poliittinen yhteiskunnallinen liike Venäjällä, ja tämän dekabristeiksi (joulukuun mukaan) nimetyn liikkeen ytimen muodosti Pietarissa 1816 perustettu Pelastuksen liitto.  Sen keulakuvina toimivat Aleksandr Mihailovits Muravjov, Nikita Muravjov, Kondrati Rylejev, Sergei Trubetskoi, Ivan Jakushin ja Pavel Pestel – jotka kaikki olivat upseereita ja ylhäisaatelin jäseniä.  Etsiessään keinoja synnyttää perustuslaki ja eliminoida yksinvaltius ja maaorjuus liitto muodosti suuremman taustaryhmittymän, noin kaksisataajäsenisen Hyvinvoinnin Unionin vuonna 1818.

Jonkin aikaa Unionin toiminta suuntautui lähinnä propagandan levitykseen ja uusien jäsenten hankintaa.  Mutta eriävät näkemykset tavoitteista johtivat yhtymän hajoamiseen jo vuonna 1821.  Mutta näin muodostuneet kaksi uutta ryhmittymää, Pohjoinen ja Eteläinen seura jatkoivat salatoimintaa tahoillaan. 

Pohjoinen Seura toimi Pietarissa ja koostui maltillisista uudistusmielisistä, jotka pyrkivät luomaan perustuslaillisen monarkian, ja sen johtohenkilöinä toimivat Sergei Trubetskoi ja Nikita Muravjev.  Toisen, Eteläisen Seuran, perusti Pavel Pestel ja hän keräsi ympärilleen radikaalimpia jäseniä, jotka vaativat nykyisen keisarillisen järjestelmän täydellistä  hävittämistä ja tasavallan perustamista.  Radikaaleista näkemyseroista huolimatta molemmat ryhmittymät pitivät yllä vuorovaikutusta toistensa kanssa ja katsoivat olevansa osa yhtä kokonaisuutta.

*

Kapinallisten yhteinen tavoite oli niin etelässä kuin pohjoisessakin käynnistää kumoustoimet vuoden 1826 vuoden puolella.  Mutta suunnitelmiin tuli muutos, kun keisari Aleksanteri I kuoli 1. joulukuuta 1825.  Uuden yksinvaltiaan nousu valtaistuimelle pakotti salaliittolaiset nousemaan barrikaadeille jo ennen aikojaan.  Tuo oli dekabristien mielestä oikea ja oikeutettu hetki kaataa hallitusvalta ja perustaa uusi poliittinen järjestelmä.  Päätettiin, että vallankumous käynnistetään samana päivänä, jolloin senaatin on määrä vastaanottaa uuden keisarin, Nikolai I:n, uskollisuudenvala.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_I

*

Niinpä joulukuun 26. päivänä 1825 yli 3.000 ihmistä kokoontui Senaatintorille Pietarissa.  Mutta kumouksen rattaissa oli hiekkaa, mikä muodostui kohtalokkaaksi kapinallisille.  Kansannousun johtaja, jonka piti ottaa komentoonsa kaikki torille kokoontuneet joukot – niin sanottu ”diktaattori Sergei Trubetskoi” – jätti saapumatta paikalle kaikkein ratkaisevimmalla hetkellä.  Peräsintä vaille jääneet sotilasjoukot eivät tienneet, mitä tehdä, ja sen jälkeen alkoikin sitten sekoilu, joka tunnetaan nimellä ”jatkuva vallankumous”.

Kapinalliset oli tuotettu torille ”kuin lampaat, kun taas paimenet olivat luikkineet tiehensä”, kuten Dekabristit itse valittivat.  Joukot seisoivat kirjaimellisesti tumput suorina Senaatin aukiolla.  Uuden johtajan valinta otti iltatuimiin tuntien ajan, sählinki oli suunnaton, ja ennen kuin siitä sen valmiimpaa ehti tulla, hallitus oli jo koonnut uskolliset pretoriaanikaartinsa valiojoukot torin ympärille.

Jonkin aikaa hallitus empi käyttää voimaa, ja yritti laukaista tilanteen taivuttelulla ja puheella, mutta nämä yritykset vetivät vesiperän.  Keisari Nikolai, joka itse oli paikanpäällä, antoi käskyn avata tuli.

*

Kukaan ei tiedä uhrien tarkkaa lukumäärää.  Niitä, jotka onnistuivat pakenemaan, ajettiin takaa raivoisasti, ja useimmat antautuivat.  Noin 300 tuomittiin vankilaan, viisi hirtettiin ja yli 120 lähetettiin Siperiaan pakkotyöhön tai karkotukseen.

Wikipedia kuvaa:

”Kapinan jälkiselvittelyissä rivimiehet säästyivät kovemmilta rangaistuksilta, mutta upseerien ja muun kapinan johdon tuomiot olivat ankaria. Tutkinnan ajaksi dekabristit eristettiin toisistaan uusien vapautusmellakoiden pelossa; muutamia pidettiin vankina muun muassa Suomessa. Puoli vuotta kestäneen tutkinnan jälkeen erityistuomioistuin tuomitsi kaikkiaan 36 kapinallista upseeria kuolemaan ja monia muita eripituisiin pakkotyörangaistuksiin Siperiassa ja Kaukoidässsä. Istuessaan jo tukevasti vallan kahvassa keisari Nikolai päätti kuitenkin armahtaa teloitukselta kapinoijat viittä johtajaa lukuun ottamatta.

Maanpetoksesta tuomitut Kahovski ja Rylejev Pohjoisen seurasta sekä Pestel, Sergei Muravjov-Apostol  ja Mihail Bestužev-Rymin Etelän seurasta hirtettiin Pietari-Paavalin linnoituksessa 13. kesäkuuta 1826.

Tarinan mukaan kolme viidestä hirttoköydestä katkesi ensimmäisellä yrityksellä. Perinnettä, jonka mukaan hirsipuusta pudonnut oli tapana armahtaa, ei noudatettu tällä kertaa, ja Kondrati Rylejevin viimeisiksi sanoiksi jäivät "Voi tätä Venäjää, eivät osaa edes kunnolla hirttää."

*

”Vallankumous” päättyi, melkeinpä ennen kuin oli alkanutkaan.  Valtaistuin oli pelastettu ja Nikolai I aloitti keisarillisen uransa.

Vallankumousyritys vuonna 1825 oli lyhytaikainen ja vailla näkyviä saavutuksia.  Kuitenkin se oli koko Venäjän vallankumouksellisen liikehdinnän käännekohta, koska sen käynnisti vaikutusvaltaisista ja älyllisesti kyvykkäistä yksilöistä koostunut joukko, joka taisteli itsevaltiutta vastaan, ja josta siksi tuli inspiraation lähde tuleville kapinallisille sukupolville.

*

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dekabristikapina

*

Katso lisää henkilötietoja:

Aleksandr Nikolajev Muravjov;

https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%9C%D1%83%D1%80%D0%B0%D0%B2%D1%8C%D1%91%D0%B2,_%D0%90%D0%BB%D0%B5%D0%BA%D1%81%D0%B0%D0%BD%D0%B4%D1%80_%D0%9D%D0%B8%D0%BA%D0%BE%D0%BB%D0%B0%D0%B5%D0%B2%D0%B8%D1%87

Ivan Dmitrievits Jakushin;

https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%AF%D0%BA%D1%83%D1%88%D0%BA%D0%B8%D0%BD,_%D0%98%D0%B2%D0%B0%D0%BD_%D0%94%D0%BC%D0%B8%D1%82%D1%80%D0%B8%D0%B5%D0%B2%D0%B8%D1%87

*

Jälkikirjoitus

Tänään tuskin pystymme lukemaan Dekabristikapinasta ilman että ajatukset lennähtävät lähemmäs nykypäivää tai jopa tulevaisuutta: onko Venäjän osana kokea jossain vaiheessa fiksuliston nostama kansannousu, ja onko sellaisella mahdollisuuksia? – vai jatkuuko autokratia, - onko siitä muodostunut perinnöllinen autokratia, ja miten perintö kulkee autokraatilta seuraavalle haltijalle?

Voisi kuvitella että nykypäivänä ainakin köydet ovat lujempaa tekoa.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Dekabristikapinallisten viisi keulamiestä hirtettiin. Viisikon muistokivi sijaitsee Pietari-Paavalin linnoituksessa Pietarissa;

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dekabristikapina#/me...

Memorial to the Decembrists at the execution place of
Pavel Pestel,
Kondraty Ryleyev,
Peter Kakhovsky,
Sergey Muravyov-Apostol, and
Mikhail Bestuzhev-Ryumin;
Peter and Paul Fortress, St. Petersburg

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Taustaksi:
Lainaan tähän pitkähkön - ehkä kohtuuttomankin pitkän - jakson Kansallisbiografian pienoiselmäkertaa Nikolai I:stä. Tekstin on kirjoittanut prof. Matti Klinge. Siinä taustoittuu Dekabristikapinan 1825 nousupohja ja se salaliittolaisten sekä palatsivallankumousten vaihe, jota Venäjä tuolloin(kin) eli.
Lisäksi siitä - uskoakseni - ilmenee myös se kohtalaisen tolerantti suhtautuminen, jolla veljensä jälkeen valtaan nousemassa ollut ja juuri noussut Nikolai I suhtautui "valtakunnan vihollisiin", siis kapinallisiin, jotka pyrkivät lopulta melkoisen radikaaleihin muutoksiin, Venäjän kannalta kenties edistyksellisiinkin, mutta ainakin kovin alkeellisin keinoin ja heikoin sitoumuksin (26.12.1825 D-kapinan johtaja liukeni paikalta H-hetkellä! yms.).
Mutta nyt katkelma keisari Nikolai I:n pienoiselmäkertaa, suoraan Kansallisbiografian sivuilta (http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3230/ maksuportti);

"Jo 1807 leskikeisarinna Maria Feodorovnan sihteeri merkitsi päiväkirjaansa leskikeisarinnan ymmärtävän, että suuriruhtinas Nikolaista tulisi vielä keisari ja että hänen kasvatukseensa oli siksi pantava erityistä huolta, ja eräässä 1809 lyödyssä mitalissakin häntä karakterisoidaan cesarewitschsiksi, kruununperijäksi. Silti keisari Aleksanterin perhepiirissä kesällä 1819 tekemä ilmoitus siitä, että hän tulisi joskus tulevaisuudessa vetäytymään hallitsijuudesta ja että hän piti toiseksi nuorinta veljeään Nikolaita eikä varsinaista kruununperillistä suuriruhtinas Konstantin Pavlovitshia seuraajanaan, hämmästytti ja häkellytti suuriruhtinas Nikolaita. Tämä oli epäilemättä arvellut tuolloin 42-vuotiaan Aleksanterin tai seuraavana Konstantinin hallitsevan vielä pitkään ja oman vuoronsa tulevan vasta joskus isoveljien kuoltua.

Missä määrin Nikolai tunsi veljiensä Aleksanterin ja Konstantinin sopimukseen perustuvan, 1823 laaditun, valmiin mutta vielä salaisen keisarillisen manifestin sanamuodon kruununperimyksen muuttamisesta, on jäänyt epäselväksi. Ainakin sen tunsivat leskikeisarinna, patriarkka Filaret, ruhtinas A. N. Golitsyn ja kreivi A. A. Araktshejev. Joka tapauksessa suuriruhtinas Nikolai vaati heti, kun tieto Aleksanteri I:n kuolemasta 1.12.1825 Taganrogissa oli saapunut Pietariin, kiireisesti kaikkia kaartinrykmenttejä vannomaan uskollisuudenvalan veljelleen, "keisari Konstantin I:lle".

Tämä perustui olennaisesti suuriruhtinas Nikolain perusominaisuuteen, järjestyksen ja laillisuuden kunnioittamiseen; hän ja sittemmin myös oikeusministeri katsoivat, ettei Aleksanteri I voinut manifestilla muuttaa isänsä - monien "palatsivallankumouksien" esimerkin pelottamana - 1797 säätämää kruununperimysjärjestystä. Vaikka siis Aleksanteri I olikin jättänyt Venäjän hallitsevaan senaattiin, Pyhään Synodiin ja valtakunnanneuvostoon sekä Moskovan Uspenskin katedraaliin sinetöidyt kirjeet heti kuoltuaan avattaviksi, ennen kuin mitään muuta tehtäisiin, Nikolai halusi välttämättä perustaa valtansa oikeudellisesti pätevälle perustalle, joka ei sallisi vallankumousyrityksiä hänen valtaantulonsa epäselvyyksien perusteella.
Valtakunnanneuvostossakin katsottiin oikeaksi tunnustaa suuriruhtinas Konstantin hallitsijaksi. Konstantin ei kuitenkaan suostunut tulemaan Varsovasta Pietariin eikä antamaan asiasta uutta manifestia, vaan katsoi vuoden 1823 manifestin riittävän, ja nuorin veli suuriruhtinas Mihail Pavlovitsh sai matkustaa edestakaisin Pietarin ja Varsovan väliä asian selvittämiseksi. Nikolain epäröinnin taustana oli halu saada asiasta täydellinen varmuus siksikin, että hän tiesi olevansa kaartinrykmenttien epäsuosiossa.

Aleksanteri I:n lähimmät avustajat saapuivat 12.12.1825 Krimiltä tuoden tiedon Venäjän eteläisessä armeijassa toimivasta salaliitosta, ja illalla saatiin tieto vastaavasta järjestäytymisestä Pietarissa; salaliittolaisista käytettiinkin sitten dekabristi-nimitystä joulukuun mukaan.

Salaliiton puhkeamisen uhka sai Nikolain astumaan valtaistuimelle, vaikkei Konstantinin lopullista luopumisasiakirjaa ollut saatu, vaan ainoastaan asian vahvistavia kirjeitä. Juristina korvaamaton Mihail Speranski ja keisarihuoneelle keskeisen tärkeä historioitsija N. M. Karamzin auttoivat Nikolaita laatimaan valtaistuimelleastumismanifestin, joka julkaistiin 13.12. Ratkaisevaksi tuli uskollisuudenvalan antaminen seuraavana päivänä.
Joulukuun 14. päivänä [huomaa: juliaaninenkalenteri pro gregorianinen, VH] puhkesi kapina, salaliittolaiset ampuivat Pietarin kuvernöörin kreivi M. A. Miloradovitshin ja Pietarin metropoliitan ja saivat osan kaartinjoukoista puolelleen vakuuttamalla, että Konstantin, jolle oli jo vannottu vala, oli laillinen keisari.

Nikolai kukisti iltaan mennessä dekabristien kapinan päättäväisyydellään ja rohkeudellaan ja taipui myös vuodattamaan verta ampumalla neljällä tykillä kaksi shrapnelli-iskua pakottaen näin kaikki vannomaan hänelle uskollisuudenvalan.

Kapinalliset joutuivat perusteellisen tutkinnan kohteiksi, minkä jälkeen pääasiassa korkeista siviiliviranomaisista koottu oikeusistuin langetti tuomiot. Keisari lievensi niitä armahtaen 31 kuolemantuomiota ja muuntaen viiden pääkapinallisen rangaistuksen teilauksesta tavalliseksi hirttämiseksi.

Dekabristikapina päätti upseerisalaliittolaisten ja kapinallisten sinänsä epämääräiset tai ristiriitaiset suunnitelmat Venäjän muuttamiseksi ja antoi koko valtakunnalle ja ulkomaille selkeän kuvan uuden hallituksen päättäväisyydestä ja ohjelmasta. Se noudatti kaikessa olennaisessa Aleksanteri I:n politiikkaa, Wienin kongressin ja sitä seuranneiden ruhtinaskokousten linjan määrätietoista ylläpitämistä. Sekä ulko- että sisäpolitiikassa Nikolai I noudatti periaatteita ja sopimuksia. Kruunajaismanifestissaan 1826 hän korosti laillisuuden vahvistamista, kaikkien äkkinäisten suurten muutosten destruktiivisuutta, väärinkäytösten korjaamisen ja vähittäisten edistysaskelten politiikkaa. Kaikki todelliseen valistukseen ja ahkeruuden ja teollisuuden parantamiseen tähtäävät kohtuulliset toiveet tultaisiin asteittain toteuttamaan.

Vastaavanlaista päättäväisyyttä keisari Nikolai I osoitti kukistaessaan Puolan 1830 puhjenneen kapinan ja rajoittaessaan sen johdosta Puolan autonomiaa, ja samalla tavoin vuosien 1848 - 1849 vallankumousliikehdinnän aikana, jolloin hän toimi aktiivisesti jo 1846 Krakovassa ja sitten Unkarin kapinalliseksi muuttuneen vallankumouksen kukistajana. Molemmilla kerroilla Venäjän tiukalla asenteella oli yleiseurooppalainen vallankumouksenvastainen vaikutus.

Keisari Nikolai ei perinyt veljeltään vain salaliiton sisäisesti uhkaamaa valtakuntaa vaan myös erittäin kriittisen tilanteen etelärajalla, jonka varustautumista Aleksanteri viime kuukausinaan oli tarkastanut. Turkki jatkoi vuoden 1812 Bukarestin sopimuksen avointa loukkaamista ja tuki Kaukasian venäläisvastaisia vuoristolaisia samalla, kun Kreikassa jatkuva kapina vaati myös Venäjältä toimia. Heti maaliskuussa 1826 käytiin venäläis-englantilaisia neuvotteluja Pietarissa, ja niiden kariuduttua Venäjä uhkasi yksin Turkkia, joka taipui Akkermanin sopimukseen syksyllä 1826. Tällöin Persia oli jo hyökännyt Transkaukasiaan yrittäen käyttää Venäjän hallitsijanvaihdosta hyväkseen. Sota päättyi helmikuussa 1828 venäläisten voittoon ja Turkmantschain sopimukseen. Tällöin suhteet Turkkiin olivat - Navarinon taistelun jälkeen 1827 - kiristyneet jälleen ja puhjenneet keväällä 1828 sodaksi, johon osallistui myös monia suomalaisia upseereita ja sotamiehiä. Sotaa käytiin sekä Tonavan alueella ja Bulgariassa että Kaukasiassa. Sota päättyi Venäjän voittoon Adrianopolin rauhassa syksyllä 1829, mikä mahdollisti Kreikan itsenäisyyden tunnustamisen 1830. Vuoristoheimojen ja paikallisen päällikön Shamylin kukistaminen Kaukasiassa osoittautui kuitenkin erittäin raskaaksi ja pitkäaikaiseksi.

Venäjä lujitti Nikolai I:n hallitusaikana otettaan etenkin kaikista Aasian-puoleisista osistaan tehostamalla liikenneyhteyksiä ja hallintoa. Vastakohtaisuus Ottomaanien imperiumin kanssa huipentui kuitenkin uudestaan sodaksi 1853 samoista kysymyksistä kuin ennenkin: rajakiistoista Transkaukasiassa ja etenkin kristittyjen asemasta Tonavan ruhtinaskunnissa ja Balkanilla, joiden suojelijaksi Venäjä tulkitsi itsensä, samoin kuin alituisista kiistoista, jotka koskivat vapaata merenkulkua Turkin salmien kautta. Englanti ja Ranska sekä sitten Sardinia asettuivat tukemaan Turkkia huolehtiakseen omista eduistaan itäisen Välimeren alueella. Varsinkin bonapartistisen Ranskan kannalta kysymys oli myös revanssista vuoden 1812 tappiosta ja Wienin kongressin ranskalaisvastaisesta linjasta. Sota, joka käytiin Mustallamerellä ja Itämerellä, meni Venäjän kannalta huonosti, muun muassa Ahvenanmaan Bomarsund menetettiin kesällä 1854. Sota oli pahasti kesken keisari Nikolai I:n kuollessa 18.2.1855 Talvipalatsissa. Viimeisinä hetkinään hän omisti sanansa armeijalle ja Sevastopolin puolustajille, lähetti sanomansa vanhalle pääkaupungille Moskovalle ja Preussin kuninkaalle muistuttaakseen tätä pysyvästä liitosta Venäjän kanssa sekä puhui kruununperilliselle halunneensa ottaa kaikki vaikeudet niskoilleen jättääkseen pojalleen rauhallisen ja onnellisen valtakunnan, mutta niin ei ollut käynyt. "Venäjän jälkeen en ole rakastanut mitään enemmän kuin teitä [perhettä]. Palvele Venäjää!" Henkilääkäri, tohtori Mandt ei ollut koskaan nähnyt kenenkään kuolevan sillä tavoin."

Lähde:
Kansallisbiografia; Nikolai I, pienoiselämäkerta, kirjoittaja: Matti Klinge; http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3230/ (maksuportti)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kansallisbiografia/pienoiselämäkerta;

Speranski, Mihail (1772 - 1839)

valtiosihteeri, Turun akatemian kansleri, kreivi
kirjoittanut: Kristiina Kalleinen.

Tämä osaltaan taustoittaa suomalaisittain Dekabristikapinan ajankohdan 1825 Venäjän kansallista tilaa, ja myös Suomen asemaa siinä:

”(Valtiosihteeri Mihail]Speranskin tausta ei muista saman sukupolven keisarin neuvonantajista poiketen ollut sotilaallinen, vaan hän oli ansioitunut siviilihallinnossa. Saatuaan koulutuksen Aleksanteri Nevskin seminaarissa Speranski toimi jonkin aikaa myös sen opettajana. Sieltä hän siirtyi ruhtinas A. Kurakinin yksityissihteeriksi ja tämän tultua nimitetyksi senaatin prokuraattoriksi siirtyi hänen mukanaan prokuraattorinviraston kansliaan.
Aleksanteri I:n noustua valtaistuimelle Speranskista tuli nopeasti merkittävä keisarin neuvonantaja erityisesti Venäjän sisäisiä asioita koskevissa hallinnollisissa ja poliittisissa kysymyksissä. Niinpä hän toimi useissa eri valtion siviilihallinnon viroissa: hän järjesti sisäasiainministeriön organisaation tavalla, josta tuli malli kaikkien ministeriöiden hallintorakenteelle. Laajan, koko valtakunnan hallinnon uudistamista ja uudelleenjärjestämistä koskevan suunnitelmansa Speranski esitti 1809.

Huolimatta Speranskin korkeasta asemasta häntä vastaan syntynyt liittoutuma onnistui maaliskuussa 1812 järjestämään hänen erottamisensa valtiosihteerin virasta ja karkotuksensa kaukaiseen Siperiaan Permin kaupunkiin. Hän oli kuulunut ranskalaismieliseen ryhmään. Permissä Speranski joutui olemaan vuoteen 1814, jolloin hänen sallittiin siirtyä kotitilalleen Velikopoljeen. Penzan kuvernööriksi Speranski nimitettiin 1818 ja kaksi vuotta myöhemmin Siperian kenraalikuvernööriksi. Siperian hallinto uudistui Speranskin alaisuudessa monin tavoin, ja saatuaan luvan palata Pietariin hän esitti kokemustensa perusteella keisarille ja Siperian asiain komitealle vahvistettavaksi asetuksen Siperian hallinnon järjestämisestä. Lain voiman uudistus sai vuoden 1822 statuuteissa, joiden perusteella Siperia muun muassa jaettiin kahteen kenraalikuvernementtiin, Itä- ja Länsi-Siperiaan.

Siperian-kokemustensa perusteella Speranski esitti myös suunnitelman Venäjän reuna-alueiden uudeksi hallintomalliksi, jota käsiteltiin keisari Nikolai I:n 1825 perustamassa joulukuun kuudennen päivän komiteassa 1829 - 1830.
Pohdittuaan pitkään Speranskin suunnitelmaa komitea tuli siihen tulokseen, etteivät kenraalikuvernöörit olleet välttämättömiä Venäjän sisäosissa. Komitean ehdotukset jäivät muiden kaltaistensa lailla toteutumatta.
Toteutuessaan ne olisivat muuttaneet myös Suomen asemaa keisarikunnan yhteydessä.

Speranskin näkemys hyvin järjestäytyneestä yhteiskunnasta ja valtiosta perustui siihen, että hän uskoi valistuneeseen itsevaltiuteen ja sen luotettaviin ja tehokkaisiin palvelijoihin. Niinpä hänen mielestään itsevaltaisessa keisarissa oli paras turva aateliston tyranniaa ja yksilöiden väärinkäytöksiä vastaan.

Hallinnolla tuli kuitenkin olla selkeät toimintamuodot ja sen tuli perustua lakeihin ja muihin säädöksiin. Hallituksen päätehtävä oli Speranskin näkemyksen mukaan säilyttää kansan ja yksilöiden eettiset ja henkiset arvot koskemattomina, ja tämä tapahtui parhaiten henkisesti "puhtaan" hallitsijan ja tämän apuna olevan "hyvän" byrokratian avulla.

Nämä näkemykset ohjasivat Speranskin toimintaa hänen kaikissa hallinnonuudistussuunnitelmissaan ja myös lakikodifikaatiossa.
Speranskin tärkeisiin periaatteisiin kuului pyrkimys pätevyyden nostamisesta syntyperän tai suositusten sijaan virkanimitys- ja ylennysperusteeksi.

Tämä heijastui Aleksanteri I:n ajan yliopistolaitokseen kohdistuneena huomiona, jota niin Keisarillisen Turun yliopiston voimavarojen kaksinkertaistaminen kuin Pietarin yliopiston perustaminenkin osoittavat.

Joulukuun kuudennen päivän komitean johtamissa DEKABRISTIKAPINAN tutkimuksissa keisari Nikolai I:lle oli selvinnyt, miten suuria puutteita ja epäselvyyksiä Venäjän laeissa oli ja miten vähäinen oli lain soveltajien asiantuntemus.

Tästä syystä hän perusti omaan kansliaansa toisen osaston, jonka tehtäväksi annettiin kodifioida Venäjän lait. Speranski asetettiin johtamaan tätä komiteaa. Komitean työ eteni nopeasti: jo 1830 valmistui ensimmäinen 45 osaa käsittävä sarja Venäjän lakikokoelmaa Polnoje sobranije zakonov ja 1832 varsinainen lakikodifikaatio, Svod zakonov, joka käsitti 15 nidettä. Speranskin päämääränä on katsottu olleen Venäjän valtakunnan vähittäinen hallinnollinen yhtenäistäminen ja samalla hallinnon tehostaminen.

Keisarillinen käskykirje kodifikaation uusista perusteista tuli Suomeenkin toukokuussa 1835.

Suuriruhtinaskunnan lakien kodifioiminen oli aloitettu jo 1814, jolloin päätettiin asettaa komitea johtamaan tätä työtä. Kodifiointi sujui useista syistä hitaasti, ja lopulta 1835 asetettiin uusi lakikomissio johtamaan työtä uudelta pohjalta. Speranski lähetti myös salaiset ohjeet, joiden mukaan Suomen systemaattinen lakikokoelma olisi laadittava Venäjän järjestelmää noudattaen. Tässä vaiheessa tarkoituksena oli kodifioida Suomen lait Venäjän järjestelmän mukaisesti, ja Suomen lakikokoelma oli tarkoitus lopullisesti tarkastaa keisarin kanslian II osastossa.
Keisari hyväksyi kuitenkin kenraalikuvernööri A. S. Menschikoffin esittämän mielipiteen, että Suomessa syntyneiden ristiriitojen takia maan rauhallisuus oli asetettava kodifioinnin ja lakien yhtenäistämisen edelle.
Kodifiointityö jatkui toiselta pohjalta, kunnes siitä luovuttiin "toistaiseksi".

Speranskin muut Suomen kannalta merkittävimmät toimet liittyivät hänen asemaansa ensimmäisenä Suomen asioita keisarille esittelevänä valtiosihteerinä ja Turun yliopiston kanslerina sekä hänen osallisuudestaan hallituskonseljin johtosäännön laatimiseen ja yleisemminkin suuriruhtinaskunnan hallintojärjestelmän muovaamiseen.

Maan hallinnollisten olojen järjestely nousi tärkeäksi kysymykseksi Suomen tultua liitetyksi Venäjään suuriruhtinaskuntana. Suomen autonomian alkuhetkenä on pidetty päivämäärää 1.12.1808, jolloin keisari Aleksanteri I määräsi, että Suomen asiat oli esiteltävä suoraan hänelle ohi muiden Venäjän ministerien, ja nimitti ensimmäiseksi Suomen asioiden esittelijäksi valtiosihteeri Mihail Speranskin. Speranski osallistui merkittävällä tavalla hallituskonseljin, sittemmin Keisarillisen Suomen senaatin, ohjesäännön valmisteluun ennen Porvoon valtiopäiviä, joilla se virallisesti vahvistettiin.

Ohjesääntöehdotuksen valmistuttua sitä valmistelleen komitean jäsen Robert Henrik Rehbinder vei ehdotuksen Pietariin, jossa Speranski laati sen pohjalta ranskankielisen "projektin", joka uudestaan käännettiin ruotsiksi.
Ehdotuksesta pyydettiin vielä kenraalikuvernöörin ja säätyjen mielipide, ja ne saatuaan Speranski viimeisteli ehdotuksen ja esitteli sen keisarille.

Lopullisen version viimeisteli siis Speranski, jolloin hän piti huolta myös siitä, ettei hallituskonseljin saama valta rajoittanut keisarin valtaa. Speranskin vaikutuksesta hallituskonseljista tuli korostetusti keisarin oma hallintoelin, joka ei voinut käyttää muuta valtaa kuin minkä keisari oli sille uskonut.

Speranski lausui helmikuussa 1811 keisarille jättämässään muistiossa, että "Suomi on valtio eikä kuvernementti", mikä on toisinaan nähty perusteluna väitteelle, että Suomea olisi jo tuolloin pidetty lähes "valtiona" nykyaikaisessa merkityksessä.

Lausuma kuitenkin viittaa toisaalta siihen, että Suomi oli erillishallinnon osa, toisaalta siihen työmäärään, jota useasta kuvernementista koostuva Suomi aiheutti Speranskille: Suomen asioiden hoitaminen edellytti tehokkaan asioiden valmisteluelimen perustamista. Speranskin ehdotus oli tässä vaiheessa ensimmäinen varsinainen askel Suomen asiain komitean perustamiseen.”

KB/Kristiina Kalleinen: Mihail Speranski (1772-1839), pienoiselämäkerta: http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3643/ (maksuportti)

*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset