*

Veikko Huuska

Kun jumala hylkää suojelijansa – Stalinin henkivartija Vlasikin uran loppu

*

Kun jumala hylkää suojelijansa – Vlasikin loppu

*

Joulukuun 16. päivä 1952 Neuvostoliiton johtajan Joseph Stalinin turvallisuuspäällikkö, kenraali Nikolai Vlasik, pidätettiin maanpetoksesta syytettynä.

Usean vuoden ajan Vlasik oli toiminut Stalinin lähimpänä miehenä, hänen henkilökohtaisena henkivartijanaan, toimien samalla hänen henkivartiokaartinsa päällikkönä.

Miehet olivat tutustuneet neljännesvuosisata sitten, vuonna 1927, jolloin hänestä tuli paitsi Stalinin turvallisuuspäällikkö, myös paljon enemmän: Vlasik itse asiassa pohjimmaltaan kuului Stalinin perheeseen, ja hänestä yhtenä lähimmistä joka pääsi lähimmäs Isä aurinkoista, tuli samalla kulissien takana toimiva väkevä voima.

Wikipedia; https://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Vlasik

*

Stalinin vaimon, Nadezda Allilujevan, kuoleman jälkeen Vlasikista tuli Stalinin lasten tutor, monipuolinen sijaisvanhempi, joka oli vastuussa heidän kasvatuksestaan.

Myöhemmin Stalinin tytär, Svetlana Allilujeva, kirjoitti Yhdysvalloissa julkaisemissaan muistelmissa Vlasikista, luonnehtien häntä: ”lukutaidoton, typerä, karkea ja erittäin röyhkeän itsevaltainen”.  Svetlana sanoi miehen olleen niin turmeltunut vallasta, että ”alkoi sanella taiteentekijöille ja artisteille, mikä oli Stalinin maku kyseisestä taiteesta”.

*

Nikolai Vlasik oli aidosti uskollinen Stalinille.  Hänen sanotaan olleen tottelematon isännälle vain yhden kerran.  Se tapahtui Saksan ilmahyökkäyksen kestäessä, kun lukuisia raskaita pommeja putosi Kremlin alueella, Stalin veti takin niskaansa lähteäkseen ulos katsomaan, mitä oli tapahtunut.  Vlasik tukki oviaukon ja kieltäytyi antamasta hänelle tilaa mennä siitä.  Stalin karjaisi – Trumpin tapaan: ”Sait potkut!  Et palvele enää minua!”

Vlasik oli valmis hyväksymään tämän  Seuraavana päivänä Stalinin raivo oli talttunut ja Vlasik sai jäädä.

*

Vlasik pysyi Stalinin lähimpänä uskottuna tuohon joulukuiseen päivään 1952 saakka. 

Kun Vlasik pidätettiin, hänet järjestelmän noudattamien tapojen mukaisesti heti samana päivänä hakattiin ja kidutettiin.  Kynnet arvatenkin… selkäparka… ehkä sähköä.

Hän lähetti epätoivoisia kirjeitä Stalinille, niissä hän vakuutti syyttömyyttään, mutta ainoaankaan kirjeeseen ei vastattu. 

Häntä syytettiin väärinkäytöksistä viranhoidossaan, suurten rahamäärien kavaltamisesta valtion kassasta sekä arvoesineiden ryöstöstä.  Hänet tuomittiin.  Tuomiokirjan mukaan häneltä riistettiin kotipaikkaoikeus Moskovasta ja määrättiin karkotettavaksi kymmeneksi vuodeksi Krasnojarskiin.

Selonteko Vlasikia vastaan käydystä oikeusjutusta; http://www.lib.ru/MEMUARY/ZHZL/wlasik.txt L.Kolesnik. Stalinin päällikköhenkivartija (Oikeusjuttu N.S.Vlasikia vastaan)

*

Stalin kuoli 5.3.1953 - vajaan kolmen kuukauden päästä siitä kun Vlasik pidätettiin.  Virallinen kuolinsyy oli kuolintodistuksen mukaan aivoverenvuoto (aivohalvaus).  Kuitenkin vahvoin perustein on otaksuttu, että Stalin oli myrkytetty, toteuttaen suunnitelmaa, jonka pääsuunnittelijana toimi NKVD:n pääjohtajan Lavrenti Berija.

On väitetty, että Berijan suunnitelmaan perustui koko tapahtuma siltäkin osin, mikä koski Stalinin hankkiutumista eroon Vlasikista, kaikista Stalinin henkilökohtaisista vartijoista se, joka erityisesti oli omistautunut hänelle.  Uskotaan, että Vlasik pidätettiin väärennettyjen todisteiden nojalla, jotka Berija ja politbyroon muista jäsenistä ainakin Geogi Malenkov olivat keskenään laatineet.

*

Nikolai Vlasikin tytär, Nadesda Vlasik kertoi haastattelussa vuonna 2003: ”Hän (Vlasik) oli Berijan tiellä tämän pyrkiessä raivaamaan tieltään Stalinin, koska isäni ei koskaan olisi antanut tämän kuola.  Hän ei olisi odottanut päiväkausia lukitun oven takana, kuten ne vartijat nyt tekivät maaliskuun 1. päivästä lähtein, muka odottamassa Stalinin ”heräämistä”.”

Vlasikin vaimon kertoman mukaan Vlasi oli vakuuttunut, että Berija ”auttoi” Stalinia kuolemaan.

*

Stalinin kuoleman jälkeen 1953 annetulla armahduksella Vlasikin tuomio lyhennettiin viiteen vuoteen, ja vuonna 1956, hänet armahdettiin peruuttamalla aiempi hänelle annettu tuomio. Nämä liittyivät NKP:n 20. puoluekokouksen jälkeisiin de-stalinisaatiotoimiin.

*

Omaelämäkerrassaan Nikolai Vlasik kirjoitti:

”Olen syvästi haavoittunut siitä mitä Stalin teki.  Tehtyäni 25 vuotta erinomaista työtä, saatuani ylennyksiä ja palkintoja, minut heitettiin puolueesta ja vangittiin.  Minun osoitettuani pohjatonta antaumusta, hän heittää minut vihollisten käsiin.  Mutta en koskaan, en minuuttiakaan, riippumatta missä asemassa kulloinkin olin, vaikka sitten väärin perustein tyrmään heitettynä, en ole sielussani nostanut kättäni Stalinia vastaan.”

Lähde: Venäjältä saamani aineistot.

*

Taustakuva

sille, mikä oli tilanne Vlasikin saadessa potkut.

Isaac Deutcher kertoo teoksessaan Stalin:

(poliittinen elämäkerta, toinen painos.  WSOY, 1989,s. 519-522)

Kahdeksannella vuosikymmenellään (1949 jälkeen, VH) Stalinin terveys heikkeni ja hänen voimansa vähenivät nopeasti.

Ilja Ehrenburg toteaa, ettei hän lankaan muistuttanut julkisia muotokuviaan, vaan näytti ”vanhalta pieneltä mieheltä vuosien runtelemine kasvoineen”.  Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt ajattelevan eikä kukaan uskaltanut edes kuiskaten pohtia, mitä tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen. …

”Päivää näiden lausuntojen julkistamisen jälkeen, 4. lokakuuta 1952, alkoi 19. (NKP:n) edustajakokous, ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1923 Stalin ei itse esittänyt toimintaselostusta.  Hänen tilallaan oli Malenkov, aivan kuten Stalin oli esiintynyt Leninin asemesta tämän viimeisenä elinvuonna, ja Hrustshev esitteli puolestaan puolueen sääntöjen muutosehdotukset.

Täten puolueen annettiin ymmärtää, että seuraajakysymys oli päiväjärjestyksessä.  Stalin istui puheenjohtajiston korokkeella sulkeutuneena ja etäisenä, lakkaamattomien rituaalisten kunnianosoitusten ja ylistysten kohteena.  Puhuja toisensa jälkeen esitti lainauksia hänen ”Taloudellisista ongelmistaan”, mutta mitään todellista keskustelua ei käyty.

Edustajat äänestivät ”sataprosenttisen yksimielisesti” uuden viisivuotissuunnitelman ja sääntöjenmuutosehdotusten puolesta.

Vasta päätösistunnossa Stalin nousi sanomaan muutaman sanan Neuvostoliiton asemasta maailmasta.  Hän sanoi sen aikakauden, jolloin Neuvostoliitto oli sosialismin yksinäinen, eritetty linnake, siirtyneen menneisyyteen.  Nyt Neuvostoliittoa ympäröivät uusien sosialististen valtioiden ystävällismieliset ”iskuriprikaatit”, ja solidaarisuuden ja keskinäisen yhteistyön ansiosta Neuvostoliitto tulisi havaitsemaan tehtävänsä jatkamisen helpommaksi.  Hän vaati myös kapitalistisen maailman kommunistipuolueita ”kohottamaan porvarillis-demokraattisen vapauden lipun” ja kamppailemaan kaikkien kansojen riippumattomuuden puolesta.  Hänen puheessaan oli optimismia, jopa lämpöä.

Mutta hänen esityksensä oli hautajaispuhe hänen omalle opilleen sosialismista yhdessä maassa. Se oli hänen viimeinen sanomansa puolueelle ja kansakunnalle, joita hän oli hallinnut kolme vuosikymmentä.

Stalinin luottavaisista sanoista huolimatta edustajakokous aavisti arvoituksellisten ja pahaenteisten tapahtumien lähestymisen.

Malenkov ja muut puhujat käsittelivät laajasti tulevia vaaroja, yhteiskunnallisten ristiriitojen ja luokkataistelun kärjistymistä ja tarvetta äärimmäiseen valppauteen.

Nytkin, kuten kolmikymmenluvun puhdistusten edellä, vaadittiin joka taholta valppautta. Aivan kuin ennakoidakseen uutta pesäeroa menneisyydestä edustajakokous päätti pudottaa puolueen nimestä liitteen ”bolhevikit”.

Uuteen keskuskomiteaan valittiin 240 jäsentä eli kaksi kertaa niin paljon kuin aikaisemmin.  Komitea valitsi puolestaan puhemiehistön – politbyroo oli lakkautettu – joka oli kaksi tai kolme kertaa edeltäjänsä vahvuinen.

Sekä keskuskomitea että puhemiehistö olivat liian laajoja ja raskasliikkeisiä toimiakseen puolueen johtoeliminä.

Miksi Stalin teki niistä sellaisia?

Hrustshev väittää, että Stalin pani edustajakokouksen valitsemaan näin suuren keskuskomitean, koska hän suunnitteli sen supistamista verisellä puhdistuksella – hän oli nimennyt sijaiset miehille jotka hän oli päättänyt tuhota.

Hrustshev kertoo edelleen, että Stalin tuki keskuskomitean ensimmäisessä istunnossa myrkyllisen hyökkäyksen Molotovia ja Mikojania vastaan suunnaten heihin täsmentämättömiä syytöksiä; aiemmin hän oli jo epäillyt, että Voroshilov oli ”brittien asiamies”. 

Hrustshevin mukaan Stalinilla oli aikomus ”lopettaa” vanhat politbyroon jäsenet, jotta nämä eivät voisi todistaa hänen rikoksistaan jälkimaailmalle.

Oli totuus tässä aisassa mikä tahansa, terroritunnelma tiheni heti edustajakokouksen päätyttyä.

Marraskuussa alkoi Prahassa oikeudenkäynti Slanskyä, Clementisiä ja muita tshekkoslovakialaisia kommunistijohtajia vastaan, jotka oli leimattu trotskilaisiksi, titolaisiksi ja sionistis-amerikkalaisiksi vakoojiksi.

Se oli viimeinen Itä-Euroopan suurten oikeudenkäyntien sarjasta ja alkusoitto uusille puhdistuksille Moskovassa.  Kului tuskin päivääkään ilman hämäräperäisiä, raivokkaita hyökkäyksiä merkittäviä puoluemiehiä ja akateemisten ammattien harjoittajia vastaan; ilman syytöksiä rikollisesta valppauden puutteesta mitä korkeimmilla tahoilla; ilman synkkiä vihjauksia ”kansanvihollisten” ja vakoojien soluttautumisesta; ilman yhä äänekkäämpiä paheksumisen ilmauksia juutalaissyntyisiä ”juurettomia kosmopoliitteja” vastaan.  Pravda esitti lukijoilleen ankaran muistutuksen siitä, että jokainen neuvostokansalainen oli vastuussa sukulaistensa tekemistä rikoksista – varoitus joka oli liiankin tuttu Jagodan ja Jezovin päiviltä.

Harva tiesi keihin viitattiin.

Mutta kaksi Mikojanin pojista oli vastikään pidätetty ja Molotovin vaimo, puolueveteraani ja ansioitunut poliittinen toimihenkilö, oli karkotettu Moskovasta  Vuoden lopussa erotettiin Bolshevik-lehden päätoimittaja Fedosejev, jota Suslov, yksi keskuskomitean sihteereistä, syytti Voznesenskin kanssarikolliseksi.

Viimein, 3. tammikuuta 1953, ilmoitettiin virallisesti, että yhdeksän lääketieteen professoria, jotka kaikki olivat toimineet Kremlissä johtoryhmän henkilääkäreinä, oli paljastettu Yhdysvaltain ja Ison-Britannian salaisten palvelujen asiamiehiksi; näiden käskystä he olivat murhanneet kaksi puolueohtajaa, Zhdanovin ja Stserbakovin, sekä yrittäneet Vasilevskin, Govorovin, Konevin, Stemakon ja muiden marsalkkojen murhaamista heikentääkseen valtakunnan puolustusta.”

Lähde: Isaac Deutcher: Stalin, ss. 519-522.

*

Mutta

ennen kuin päästiin tammikuuhun 1953 ja lääkärien salaliittoon, eräs Stalinin kaikkein lähimmistä miehistä, hänen henkilökohtainen henkivartijansa Nikolai Vlasik, oli raivattu pelistä, 16.12.1952, aivan samoin metodein.

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Simon Sebab Montefioere: Stalin – Punaisen tsaarin hovissa,
kertoo: mm.

”(Stalinin) Lapset olivat tottuneet henkivartijoiden ja sihteerien läsnäoloon, ja erityisesti henkivartijat olivat kuin perheenjäseniä. Vartiomiesten johtaja Pauker ja Stalinin oma henkivartija Nikolai Vlasik olivat aina paikalla. ”Pauker oli tosi hauska. Kaikkien juutalaisten tavoin hänkin piti lapsista eikä hän koskaan ylpistellyt, kun taas Vlasik saapasteli ympäriinsä kuin pullisteleva kalkkuna”, kertoo Nadjan (Stalinin vaimo Nazdesda Allilujeva-Stalin) veljentytär Kira Allilujeva. (s. 90).

*

”Stalin luotti uskolliseen henkivartijaansa, lihaksikkaaseen mutta karkeaan 37-vuotiaaseen talonpoikaan Nikolai Vlasikiin, joka oli liittynyt Tsekaan 1919 ja työskennellyt ensin politbyroon jäsenten ja vuodesta 1927 Johtajan henkilökohtaisena turvamiehenä. Hänestä oli tullut Stalinin mahtava visiiri mutta myös (Stalinin pojan, vh) Vasilin isänhahmo, ja Vasili esitteli aina uudet tyttöystävänsä Vlasikille tämän hyväksyttäväksi.”
(s. 140).

*

Marraskuun 13. päivän 1952 jälkeen: ..

”Seuraavaksi Stalin kävi itsepintaisen palvelijansa Vlasikin kimppuun ja tuhosi turmeltuneen henkivartijansa samalla tavalla kuin värikkään Paukerin (Karl Pauker) vuonna 1937. Vlasik oli ryypännyt murhanhimoisten lääkärien kanssa mutta sen lisäksi hän tiesi liian paljon, ennen muuta sen että Stalinille oli tiedotettu Zhdanovin hoitovirheistä mutta hän ei ollut tehnyt asialle yhtään mitään.
Vlasik itse oli luultavasti vain jättänyt Timasukin lähettämät kirjeet huomiotta, niin kuin Stalin itse oli käskenyt. Mutta nyt hänet pidätettiin ja tuotiin Moskovaan syytettynä todisteiden salaamisesta Abakumovin kanssa. Hän ei ollut koskaan pettänyt päällikköään. Hänen pidättämisensä oli taitava siirto, sillä Vlasikin ”petos” auttoi Stalinia salaamaan omaa rooliaan.
Malenkov antoi pidättää kaikki Vlasikin rakastajattaret ja ryyppykaverit ja kuulusteli heitä. Vlasikia kidutettiin: ”Sain hermoromahduksen ja sydänkohtauksen. En nukkunut moneen kuukauteen”. Stalin tiesi, että hänen toinen uskollinen palvelijansa Poskrjobysec oli hyvää pataa Vlasikin kanssa. Oliko hänelläkin ollut jokin osuus tappajalääkäreille vahingollisten todisteiden salaamisessa? Hän oli lakannut luottamasta Poskrjobyseviin vuonna 1949, kun tämä oli julkaissut jutun Stalinin taidoista sitruunanviljelijänä. Rohkaisiko joku hänen synkkää yksityissihteeriään astumaan esiin varjosta?
Stalin sai lisäksi tietää Poskrjobysevin osallistuneen Vlasikin orgioihin. ”Hän rypi likaisissa jutuissa”, Molotov sanoi. ”Kerrankos naiset ovat toimineet agentteina?” Poskrjobysev saapui Berijan asunnolle paniikin vallassa. Jokainen juoksi etsimään turvaa Berijasta, mutta hän oli itsekin samanlaisessa vaarassa.
Stalin antoi Poskjobyseville potkut (ja otti tilalle tämän apulaisen Tsernushan), siirsi tämän puhemiehistön sihteeriksi ja otti vastaan viimeisen kerran 1. joulukuuta (1952).

Hän oli syrjäyttänyt kaksi uskollisinta palvelijaansa. Stalinilla oli nyt tarpeeksi todisteita laajentaakseen hysteriaa.” (lääkärien salaliitto, vh).
(S.623).
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Stalinin tytär, Svetlana Allilujeva, kertoo muistelmissaan ”Kaksikymmentä kirjettä ystävälle” (1967);

”Sitten olin hänen (Stalin) luonaan 21. joulukuuta 1952. Hän täytti silloin seitsemänkymmentä kolme vuotta. Silloin näin hänet myös viimeisen kerran.
Sinä päivänä hän näytti huonolta.
(Alaviitteessä: ”Varmaankin sairautensa vuoksi hän 19. puoluekokouksen (lokakuussa 1952) jälkeen kahdesti ilmoitti keskuskomiteassa haluavansa erota. Tämän tosiasian 19. puoluekokouksessa valitun keskuskomitean jäsenet tiesivät hyvin”.)
Ilmeisesti hän tunsi sairauden, kenties verenpainetaudin oireita, koskapa odottamatta lakkasi polttamasta ja oli tästä hyvin ylpeä – hän oli polttanut ainakin viisikymmentä vuotta. Nähtävästi hän tunsi, että paine oli kohonnut, mutta lääkäreitä ei käynyt. Vinogradov oli vangittu, isä ei luottanut enää kehenkään eikä päästänyt ketään lähelleen. ..”
*
Huomautus: Tuolloin hän oli 5 päivää aikaisemmin eli 16.12.1952 pidätyttänyt ja pannut käsittelyyn kaksi läheisintä, pitkäaikaisinta lähimiestään, henkivartijansa Vlasikin ja henkilökohtaisen sihteerinsä Poskrebysevin, VH)
*
Mutta annetaanpa Svetlana-tyttären jatkaa:

”Lähtiessäni pois (Stalinin luota tämän 73-vuotispäiviltä 21.12.1952, vh) isä kutsui minut syrjän ja antoi minulle rahaa. Näin hän oli ruvennut tekemän viimeisinä vuosina sen jälkeen kun 1947 tehtiin uudistus, jolla lakkautettiin politbyroon perheiden ilmainen elatus. Siihen saakka olin yleensä ollut ilman rahaa, ellei oteta lukuun yliopistostipendiä, ja olin alinomaa lainaamassa ”rikkailta” hoitajiltani, joille maksettiin mekoista palkkaa.

Vuoden 1947 jälkeen isä toisinaan kysyi niinä harvoina kertoina kun tapasimme: ”Tarvitsetko rahaa?” Minä vastasin siihen aina: ”En tarvitse.” ”Valehtelet”, hän sanoi, ”paljonko tarvitset?”
En tiennyt mitä sanoa. Eikä hän osannut laskea nykyisillä rahoilla eikä yleensäkään tiennyt mitä mikin maksaa.

Hänen käsityksensä rahasta olivat peräisin vallankumousta edeltäneeltä ajalta (!), ja hän kuvitteli edelleen, että sata ruplaa on valtava rahamäärä.

Ja kun hän antoi minulle pari kolme tuhatta ruplaa – kuukaudeksi, puoleksi vuodeksi tai kahdeksi viikoksi, sitä en tiennyt – hän kuvitteli antavansa miljoonan…

Palkka kasaantui kuukausittain paketteina hänen pöydälleen. En tiedä oliko hänellä säästökirjaa, varmaankaan ei. Itse hän ei kuluttanut rahaa, hänellä ei ollut minne tai mihin sitä olisi kuluttanut.

Valtio maksoi kaiken: huvilat, talot, palveluskunnan, ruoan, vaatteet. Tätä varten oli jossain MGB:n järjestelmässä oma erityinen hallintonsa ja siellä kirjanpito-osasto, eikä ole tiedossa paljonko he kuluttivat.

Toisinaan hän haukkui komendanttinsa, vartioston kenraalit sekä VLASIKIN: ”Loiset! Kahmitte täällä rikkauksia, kyllä minä tiedän paljonko teille seulan läpi virtaa rahaa!”

Mutta hän ei TIENNYT mitään, hän pelkästään vaistomaisesti tunsi, että valtavia rahamääriä haihtuu.

Kerran hän yritti suorittaa tilintarkastuksen taloudessaan, mutta siitä ei tullut mitään. Hänelle työnnettiin joitakin keksittyjä numeroita. Hän raivostui mutta ei saanut selville mitään. Kaikkivaltaisuudessaan hän oli voimaton, avuton verrattuna siihen kauhistuttavaan järjestelmään, joka kasvoi hänen ympärilleen kuin jättiläismäinen hunajakennosto – hän ei voinut murskata sitä eikä edes tarkastaa.

Kenraali VLASIK määräsi hänen nimissään miljoonia ruplia rakennustöihin, valtavan suurten erikoisjunien matkoihin – mutta isä ei saanut kunnolla selkoa edes missä ja paljonko rahaa kului, kenelle sitä virtasi…”

Lähde: Emt. s. 243, 246-247.

*

Näin siis kuvaili Stalinin viimeisiä kuukausia joulukuussa 1952 hänen tyttärensä Svetlana, lempitytär.

*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset