Veikko Huuska

Mannerheimin valinta 1917

Mannerheimin valinta 1917

*

Motto:

”Sisäpuolelta tarkasteltuna historia on aina

pimeässä ruuansulatusjärjestelmässä tapahtuva

sekasotku, hyvin erilainen kuin se helposti

tunnistettava lehmä, jota historioitsijat

tarkastelevat kaukaa niityllä”

Dan Simmons

*

Suurin suomalainen pohti joulukuussa 1917: Venäjä vai Suomi? 

Suomi vai Venäjä?

Tästä muodostui suoranainen päänsärky. 

Mannerheim oli kuin tulisilla hiilillä.  Kello kävi, hän tiesi sen, ratkaisu piti tehdä tällä tulipunaisella hetkellä: Nyt!  Joko tai.  Perääntymistietä ei ollut.  Välistä ei voinut vetää, ei hänen luonnollaan, siviiliksi minä en rupea, ajanpeluu ei käy.  Bancho! Kaikki peliin, Venäjällä tai Suomessa!  Mitä minun pitää tehdä? 

Mannerheim toimi itselleen tyypillisellä tavalla: hän oli parhaimmillaan tiukassa paikassa, hän ravasi Pietarin ja Helsingin väliä, soitteli, lähetti viestejä, tapasi, puhui, mietti, ei siinä juuri nukkumaan kerinnyt.

*

Kenraali Gustaf Mannerheim joutui valitsemaan, jatkaako Venäjän Imperiumin palveluksessa, vastavallankumouksellisessa rintamassa palauttamassa Imperiumia oikeisiin käsiin, vai palatako vastikään itsenäisyysjulistuksen antaneen pienen isänmaansa palvelukseen, josta hän aikanaan (30 vuotta sitten, 1887) oli joutunut pakenemaan, tosiasiasiallisesti.  - 

Molempiin vaihtoehtoihin sisältyi riskejä ja arvaamattomuuksia, mutta Mannerheim ei halunnut jäädä eläkkeelle tai siirtyä siviiliin, ainakin hän halusi priorisoida vaihtoehtonsa.  Hänellä oli kunnianhimoa ja aavistus mahdollisuudesta.

*

Mannerheimin joulukuussa 1917 tekemä valinta vaikuttaa jälkikäteen itsestään selvältä, väistämättömältä ja helpolta: Suomi!

Mutta se, mikä jälkikäteen näyttää itsestäänselvyydeltä, ei tapahtumien keskellä ole sitä.

Mannerheimin elämäntilanteeseen joulukuussa 1917 sopii täysin määritelmä: Historia ei ole se selkeä maisemakuva niityltä, jonka historiankirjoitus eteemme loihtii, vaan historiallinen tapahtuminen on epämääräinen, sekava ja sottainen prosessi, aivan kuten naudan ruuansulatusjärjestelmä, johon päivä ei pilkahda eikä ikuisuuden kuu kumota.  Toteutumaton muuttuu aikanaan kuitenkin toteutuneeksi, ja pötsin hämäristä kirkastuu selkeä tapahtumakuvaus historioitsijan työpöydällä.

Bolshevikkien kaapattua Pietarissa vallan 7.11.1917, keisarin uskollisella palvelijalla ei ollut enää sijaa valtakunnassa, joten hän suunnisti kotikunnaille, ja alkoi yhtä lojaalisti kuin oli sotinut ja ahertanut keisarin palvelijana, palvella uutta valtakuntaa, isiensä maata Suomea.

Helppoa, jos niin uskoo! 

Mutta todellisuudessa Mannerheimin valinta 1917 oli vaikea ja vaati häneltä pari matkaa Pietariin ja muutaman palaverin sekä maan päällä olevien, että maan alle vetäytyneiden voimien kanssa.  Yön päivän mietinnän.

*

Yleisesti käytettävissä olevan tiedon (Jägerskiöld/Heinrich) mukaan

Mannerheimin loppuvuoden 1917 kalenteri meni näin:

 

3.12.1917 lähtö Odessasta kohden Pietaria;

11.12.1917 saapuminen Pietariin, Evropejskajaan, ja tiettyjä selvittelyjä kaupungilla viikon päivät;

18.12.1917 saapuminen Helsinkiin ja majoittuminen ja tiettyjen asioiden hoitoa siellä viikon ajan;

26.12.1917 lähtö Pietariin selvittelemään tiettyjä seikkoja siellä;

31.12.1917 saapuminen Helsinkiin, vakuuttuneena, että kumous Suomessa tulee, kyse oli vain päivästä ja hetkestä;

3.1.-5.1.1918 välisenä aikana Mannerheim kävi Inkoossa, ja jatkoi Pietariin, järjestelyasioissa, nyt viimeisen kerran;

7.1.1918 Mannerheim tutustui Helsingissä Sotilaskomiteaan ja nimitettiin sen jäseneksi, samalla kun tuo upseerien keskustelukerho määrättiin valtiolliseksi elimeksi.

*

Mannerheimin paluu Pietariin 26.12.1917

Jägerskiöld kertoo:

Pyhien välipäivinä – ei vasta uudenvuoden jälkeen, kuten Heinrichs otaksuu – Mannerheim kävi uudelleen Pietarissa.

Etsikö politiikasta kiinnostunut kenraali Venäjän pääkaupungissa kosketusta vastavallankumouksen miehiin?  Vastaus on todennäköisesti kielteinen.

Häntä ajoi Pietariin ennen kaikkea huoli vanhoista ystävistä, halu tietää, miten heidän oli käynyt vallankumouksen pyörteissä.  Näitä oli lahjakas, henkevä kreivitär Betsy Suvalov, jolla oli ollut huomattava osa Mannerheimin elämässä ja jonka tämä halusi nähdä ennen kuin epävarma tulevaisuus heidät taas erottaisi. 

Hän halusi myös todeta, miten Pietarissa suhtauduttiin kaikkeen uuteen: siellä oltiin järkyttävän huolettomia.  Odotettiin nähtävästi yleisesti, että nuo kummalliset bolshevikit kukistuisivat, koska heidän politiikkansa oli epäonnistunut.  Ei tahdottu asettua kenenkään puolelle enempää kuin lokakuun vallankumouksen aikoinakaan.  Alkava terrori vaikutti myös tähän suuntaan. 

Mutta Mannerheim puolestaan otti yhteyttä Ranskan sotilasedustajaan, kenraali Niesseliin, jonka hän tunsi vanhastaan.  Tajuttuaan Helsingissä, että maan oli puolustettava uutta itsenäisyyttään, hän nyt tiedusteli ranskalasilta, saisiko Suomen senaatti ostaa aseita liittoutuneiden pohjoisista (Muurmannin, vh) varastoista.”

*

Miksi Mannerheim todellisuudessa palasi Pietariin?

Kaikella arvonannolla chevalierkaartin upseerin jalomielisyyttä ja gentleman-piirteitä kohtaan, on epäuskottavaa että Mannerheim yksinomaan Betsy Suvalovin sinisten silmien vuoksi otti sen huomattavan riskin, minkä tällainen visiitti yhä vain sekavammaksi käyvään Pietariin merkitsi.  Olihan hänen tulomatkansa Odessasta Suomeen ollut täynnä riskejä ja suoranaisia läheltä piti –tilanteita, niin myös tämä paluu Pietariin.

Niinpä voimme lähteä siitä, että Pietarin-matkalla oli suurempi tarkoitus.  Se tarkoitus ja tavoite liittyi Mannerheimin uraan, siihen valintaan, jonka hän vuodenvaihteessa 1917-1918 joutui tekemään: jatkaako Venäjällä vai vetäytyä Suomeen?

Jägerskiöldin kuvaus sisältää avaimet Mannerheimin valintatilanteen hahmottamiseen.  Vaikka Jägerskiöld retorisesti kieltääkin kenraalin kiinnostuksen ”vastavallankumouksen miehiin”, toteamukset bolshevikkien vallankaappauksen huterista asemista, ja niihin liittyen yleisenä vallinnut näkemys sitä, että ”nuo kummalliset bolshevikit kukistuisivat”, ja kukistuisivat ehkäpä hyvinkin nopeasti, todistavat että Mannerheim tutki uusia askeleita nimenomaan järjestyneen vastavallankumouksen palveluksessa. 

Siksi Mannerheim halusi ehdottomasti pitää tämän vaihtoehdon elossa; pitää kontaktit vastavallankumouksen eri sektoreille avoimina ja toimivina.  Jos kävisi niin, että kumous lyötäisiin vastavallankumouksen toimesta, Mannerheimilla ilman muuta olisi halua katsoa ”se kortti”.

Rohkea yhteydenotto Ranskan sotilasedustajaan Muurmannin kiväärien ja tykkien saamiseksi Suomeen, kuvastaa tätä laajaa katsetta: Mannerheim ei ollut vetäytymässä Suomeen rivikenraaliksi, vaan näki ison pelin, jossa hänelle voisi avautua merkittävä rooli imperiumin huipulla, juuri sellainen rooli, jota hän aina oli havitellut.

  – Samalla tuo ovenavaus liittoutuneiden suuntaan, Ranska oli Saksan vihollinen, ja Suomen senaatti oli jo varhemmin valinnut puolensa ja pyytänyt Saksan sotilasapua – loi jännitteen Mannerheimin ja Senaatin välille, mutta samalla pohjusti jälleen seuraavaa vaihetta, joka koitti marraskuussa 1918.

*

Mitä Mannerheim tiesi Venäjän bolshevismin vastaisen rintaman järjestymisestä?

Tästä puolesta on niukasti tietoa, Mannerheim itse ei ymmärrettävistä syistä johtuen halunnut tarjota muuta kuin valikoidusti informaatiota tästä asiasta.

Muistelmissaan Mannerheim kertoo lakonisen version:

”Olin utelias näkemään, olivatko yhteiskuntaa säilyttävät voimat Venäjällä saanee mitään aikaan, ja oltuani viikon Helsingissä lähdin takaisin Pietariin.  Vastarinnasta ei näkynyt merkkiäkään, päinvastoin huomasin, että neuvostovalta ennen pitkää vakiintuisi ja kehittyisi kuolettavaksi uhaksi myös nuorelle Suomen valtakunnalle.  Oli valmistauduttava puolustukseen, vaikka puuttui välttämättömin mitä siihen tarvittiin – aseet!”

 

Tietysti tämä on taitava muotoilu vaarallisen Pietarin-retken syyksi ja tulokseksi.  Mutta kun ajattelemme, että Mannerheim oli juuri viikko sitten, kuusi viikkoa bolshevikkivallankaappauksen jälkeen (18.12.1917) retkeillyt viikon ajan Pietarissa ja Pietarin halki matkalla Suomeen, niin miten hän nyt noin viikko myöhemmin pystyi varmuudella näkemään, että ”neuvostovalta ennen pitkää vakiintuisi”?  Venäjän sisällissota jatkui vielä nelisen vuotta, vuoteen 1922 saakka, ja senkin päätyttyä kumousvallan lopullinen vakiinnuttaminen jatkui vielä pitkään. 

Ymmärtäkäämme, että tuo on iäkkään muistelijan sovinnainen muotoilu joulukuun loppupäivien 1917 Pietarin tilanteen suhteen. 

Mutta sen tarkoitus on nimenomaisesti tietenkin hämärtää matkan todellinen tarkoitus: etsiä ja luoda ja vahvistaa kontakteja vastavallankumouksen johtohahmoihin, ja viestiä, että täällä on kenraali, joka on antibolshevikki ja käytettävissä. 

Mannerheim saattoi joulukuussa 1917 ilmoittaa Pietarissa aivan kuin alikersantti Rokka Gorassa talvella 1942:

”Hei, missä te tarvitsette oikein hyvää kenraalia, tässä teillä on sellainen!”

*

Eleanore Joffe kertoo Pietarin-matkasta näin:

Joulun ja uuden vuoden välillä hän oli tehnyt uskaliaan matkan palaten muutamaksi päiväksi Pietariin.  Hänen oli pakko tavata sinne jääneet ystävänsä ja vakuuttua vielä kerran tilanteen toivottomuudesta. 

Mannerheim ei tuolloin olettanut jättävänsä iäksi jäähyväiset Venäjälle, sille Venäjälle, jonka hän tunsi ja jota rakasti.  Todennäköisesti hän ei ollut tietoinen siellä jo alkaneesta aseellisesta vastarinnasta: entinen korkein ylipäällikkö, kenraali Mihail Vasiljevits Aleksejev (1857-1918), oli kenraali Lev Georgivits Kornilovin (1870-1918) tuella 9 päivää bolshevikkikumouksen jälkeen (16.11.) aloittanut Vapaaehtoisarmeijan muodostamisen.

Satoja upseereita, junkkereita aliupseereita, sotilaita, opiskelijoita ja kymnaasilaisia alkoi välittömästi pyrkiä Pietarista ja Moskovasta kohti etelää, Donille ja Kubaniin.”

Voimme kysyä: jos suurempia joukkoja liittyi Vapaaehtoisarmeijan riveihin sotilaiksi ja upseereiksi, miksei Mannerheim voisi saada siitä tietoa Pietarissa, ja harkita omaa ratkaisuaan?

Joffen johtopäätelmä on yksinkertainen:

”jos verrataan näiden kahden, Suomessa ja Venäjällä käydyn, kansalaissodan kulkua ja lopputulosta, ei ole syytä harmitella sitä, että Mannerheim ei lähtenyt Donille vaan palasi synnyinmaahansa”.

Tapahtumien kulku ei luonnollisestikaan todista mitään siitä, avautuiko Mannerheimille Pietarissa konkreettisia vaihtoehtoja, reittejä ja kohteita, joiden suhteen hän joutui tekemään ratkaisunsa?

*

Eri lähteistä kerrotaan, miten Mannerheim teki vielä vuodenvaihteen jälkeen, ennen loppiaista, toisen tripin Pietariin. 

(Kuten edellä jo ilmeni, Heinrich toisintaa tämän uudenvuodenjälkeisen matkan, vaikka on hyvin tietoinen toisenlaisista näkemyksistä; tekisikö hän sen ilman jotain täydentävää tietoa tai vihjettä, olihan hän vuosia marsalkain lähin mies.  Miksi hän jatkaisi vikatietoa, jos tietäisi sen virheelliseksi, mikä moitiivi sellaiselle voisi olla?  Tämän vuoksi otan tässä vakavissani Heinrichsin kertoman II-matkan, vh)

Erään, äskettäin saamani version mukaan, Mannerheimilla oli tällä toisella visiitillään matkatoverina muuan persialainen, Venäjän armeijassa palvellut ratsuväen korkea upseeri, joka myös halusi liittyä joko Vapaaehtoisarmeijaan tai johonkin vastavallankumoukselliseen ryhmittymään. 

Pietarissa tämä persialainen oli joutunut vaikeuksiin, tuntui jo että hukka hänet perii, mutta Mannerheim oli neuvokkuudellaan pelastanut hänet.  Tämä seikka oli noteerattu Persiassa niin, että aikanaan Mannerheimille ojennettiin korkea persialainen kunniamerkki.  Mannerheimin kuoltua 1951, etiketin mukaan tietyt korkeat valtiolliset kunniamerkit tuli asettaa tarjolle palautettaviksi myöntäjälleen, niiden ei haluttu joutua kuljeksimaan merkillä palkitun kuoltua. 

Ainoana Mannerheimille korkean kunniamerkin myöntäneenä Persia oli edellyttänyt palatusta, muiden kunniamerkkien jäädessä Suomeen.  Kertoman mukaan tästä palautetusta merkistä tehtiin näköisjäljenne, joka nyt on muiden Mannerheimin kunniamerkkien tapaan Mannerheim-museon aarteistossa, joskin siis alkuperäisten joukossa tämä yksi kopiokappaleen muodossa. 

Tarinaan kuuluu olennaisena piirteenä, että Mannerheimin matkakumppani jäi Venäjälle, mutta tuli taistelujen tuoksinoissa seuraavana vuonna 1919 teloitetuksi.  Hänellä oli joko kaksi veljeä, tai mahdollisesti poikaa, ja nämä muistavat hyvällä isänsä auttajaa.

Tämä kuvaus on venäläisen inkeriläisjärjestön puheenjohtajan tutkimustulos, mutta valitettavasti hänen kirjaansa ei ole suomennettu, joskin se on saatettu tiedoksi korkealle taholle Suomessa.

*

Inkeriläiset pelastivat Mannerheimin

Mannerheimin Pietarin-matkailuun liittyy tietty ulottuvuus inkeriläisiin:

Veijo Meren Mannerheim-teoksessa kerrotaan tämä versio:

Kun Mannerheim tuli Pietarin Suomen-asemalle ja näytti vahtisotilaille komennustodistuksensa, sotilaat eivät voineet sitä lukea.  He eivät osanneet venäjää, he olivat inkeriläisiä.  Mannerheim esitteli itsensä.  Hän oli suomalainen.  Hän selosti heille tilanteensa.  Hän käytti suomea, jota hän ei käytännöllisesti katsoen osannut, kunhan kykeni saamaan suustaan irrallisia sanoja ja nekin huonosti äännettyinä.  Tilanne oli äärimmäisen absurdi.  Mannerheim tarvitsi vain hitusen onnea, että selviytyisi, ja sitä hänellä oli ja oli ollut koko vallankumouksen ajan.  Sotilaalle on onni välttämätön, Mannerheim itse ajatteli.”

Osuiko toisellakin matkalla vahtisotilaiksi inkeriläisiä?

Selvää lienee, ettei Mannerheim Pietarissa retkeillyt ainakaan yksinomaan mieli-sikaareitaan tietystä tupakkakaupasta Pietarista hankkiakseen, niinkin on väitetty, hienostunut makuniilo kun oli.

Mannerheim on mystinen sankari, jonka yllättävissä ja salaperäisissä retkissä on vielä paljon jynssättävää, ennen kuin kaikki hämärät ja peittoon jääneet yksityiskohdat ovat paljastuneet ja kiiltävät kauniisti kuin huolella hiottu pääsiäismuna.

*

Äitini ja Mannerheim

Äitini, joka oli sydämensivistynyt suomussalmelaissyntyinen piika ja pienen evakkotilan emäntä, oli menettänyt sodissamme synnyinkotinsa, kaksi veljeään ja enonsa.  Hänen sisarensa toimi lottana, hän saapui yhtenä ensimmäisistä lotista Karhumäkeen talvella 1942, ja ihaili avoimesti Marsalkkaa.  Kerran kauan sitten kysyin äidiltäni jotain Mannerheimista, - hänen kannanottonsa yllätti minut, se oli täysin murskaava: Mitä sellainen mies, joka koko elämässään ei ole muuta tehnyt kuin tappamista miettinyt ja suunnitellut…  Veri-Kaarlo.

*

Vastaliike

Mannerheim oli täysin selvillä, mitä piti tehdä.

Hänellä oli suunnitelma, plan -  план.

Jo heti maaliskuussa, lähdettyään 17. päivä Moskovasta, hänellä oli suunnitelma päässään.  Matkalla etelään divisioonaansa, hän pistäytyi kenraali Saharovin luona, joka silloin komensi Romaniassa olevia venäläisiä joukkoja.  Kenraali Saharov oli Japanin sodan veteraani, Kuropatkinin oikea käsi, ja mies, jonka Mannerheim tiesi ”päättäväiseksi ja kykeneväksi johtajaksi”.  Tälle miehelle Mannerheim esitteli Pietarista ja Moskovasta saamiaan vaikutelmia ja kehotti tätä, Saharovia, asettumaan vastaliikkeen kärkeen.  ”Kenraali oli kuitenkin sitä mieltä, ettei vielä ollut oikea ajankohta ryhtyä sellaiseen yritykseen”. 

Niin kuin aina, parempaa ajankohta kyttäävä, tässäkin joutui altavastaajaksi, reagoimaan toisten ratkaisuihin, avauksiin ja iskuihin.

Kenraali Kuropatkinin tuella toimet vastaliikkeen kokoamiseksi 16.11.1917 aloittaneesta kenraali Aleksejevia Mannerheim luonnehtii Muistelmissaan: ”Korkean sotilaallisen sivistyksen saaneen mutta päättämättömän ja passiivisen Aleksejevin ei annettu olla virassaan (väliaikaisen hallituksen maaliskuussa 1917 nimittämänä ylipäällikkönä, vh) kauan, sillä jo toukokuussa häntä oli seurannut kenraali Brusilov”. 

Tätä se oli aina, ja Mannerheim tiesi, miten etulyönti oli etulyönti, mikä pakotti muut reagoimaan minun avaukseeni ja iskuuni: siis merkittävä etu.  Tähän hän pyrki nytkin, koko pitkän vuoden 1917 ajan.

Mutta kuka vastaliikkeen johtoon, ja milloin? 

Murtuvan armeijan keulapaikoilta ei enää tahtonut muita löytyä vastaliikkeen johtoon, kuin eri tavoin epäonnistuneita ja ”passiivisia” kenraaleita!  Avautuisiko tie johtopaikoille jollekin toisen asteen komentajista, sellaisista kuin tehtävissään kunnostautunut divisioonankomentaja, kenraali Mannerheim? 

Relevantti kysymys, jollainen eittämättä pyöri ainakin M:n itsensä tajunnassa!

Mannerheim näki:

Kuten vuonna 1905 niin nytkin tykistö ja ratsuväki olivat vähimmän alttiita demoralisoitumisbasillille, mutta näissäkin aselajeissa oli käynnissä hidas hajoamisprosessi”.  Hän näki valtion ja armeijan suur-ruumiina, jossa tuhoava basilli teki parastaan, siksi kiire, pitää ehtiä ennen hajoamisprosessin etenemistä tuhoisaan pisteeseen saakka, silloin kaikki olisi vaikeampaa.

Mannerheim toimi aktiivisesti, suorastaan yllyttäjänä, sellaisena josta yleensä käytetään nimitystä agitaattori.

Kyllä hän sitten näki senkin vaihtoehdon, että Venäjän (antibolshevistisen) vastaliikkeen johdossa voisi jossain tapauksessa toimia kenraali G. Mannerheim.

*

Mannerheim ja ennustajaeukot

Marsalkka Mannerheim laitatti Muistelmiinsa epäilyttävän pitkän ja yksityiskohtaisen kuvauksen Odessan Hotel Londonin teekutsuista lady Muriel Pagetin hoivissa, jolloin emäntä oli esitellyt vierailleen yllätyksenä selvännäkijän.  ”Olin ensimmäistä kertaa mukana tällaisessa puuhassa”, Mannerheim väittää, jo pelkästään oman mieskohtaisen uskottavuutensa nimissä, mutta gengreen kuuluu, että tällaisen korostaminen tarkoittaa täysin päinvastaista, hän oli tottunut asiakas kaikkien tähdistä ja poroista ennustavien teltoissa.

Mutta olennaista oli se, mitä selvännäkijä kertoi:

”Omasta tulevaisuudestani selvänäkijällä oli merkillistä kerrottavaa.  Tekisin pian pitkän matkan, ja sen jälkeen ottaisin vastaan korkeimman päällikkyyden, kuin mitä minulla siihen asti oli ollut hoidettavana, ja johtaisin armeijan voittoon.  Minun osakseni tulisi suuria kunnianosoituksia, mutta sen jälkeen luopuisin vapaaehtoisesti korkealta paikaltani.  Pian lähtisin kuitenkin taas länteen kahteen suureen maahan suorittamaan tärkeitä tehtäviä, jotka onnistuisivat hyvin.  Tältä matkalta palaisin entistä korkeampaan asemaan, mutta nytkin olisi raskas toimeni lyhytaikainen.  Vuosia myöhemmin kohoaisin vielä kerran hyvin korkeaan asemaan.”

Tämä sivun mittainen selostus illanvietosta selvinnäkijän ryydittämänä on yllättävä kaikessa intiimiydessään sotapäällikön muistelmissa, aivan kuin Caesar kertoisi hieman ennen Rubikonin ylitystä käyneensä povarin luona ja kuulleen kaikkea kivaa, joka soljuu korvaan kuin makein mesi.  Ottaen huomioon niukkuuden, jolla M. suhtautuu kaikkeen yksityiseen, häntä henkilökohtaisesti koskevaan, ja varsinkin legendaariseksi muodostuneeseen yhdenlauseen kuittaukseen avioliitostaan upporikkaan perijättären, Anastasie Arapovan, kanssa (jonka valtavan omaisuuden hän viidessä vuodessa käytännössä pani sileäksi naisten, hevosten, nautintojen ja uhkapelien parissa), tämä sivullinen avautuminen on ylenpalttinen myönnytys intiimi-Gustafille, hänen ambitioilleen, ja kosteille päiväunilleen. 

Se on niin näkyvä ulostulo, että kirjoittajan vihje täytyy huomioida, ja vakavissaan paneutua tähän asetelmaan:

Mannerheim todella sai ennakkotiedon, mutta sen sisältöä hän joutui hermoja raastavalla tavalla arpomaan seuraavan kuukauden ajan, pääsemättä ehkä ehdottomaan selvyyteen, mitä minun pitää tehdä, jotta saamani ennustus saattaa toteutua.  Tämä probleema on selvästi kivistänyt kenraalia, ymmärrettävällä tavalla.

Näin muotoiltuna ja esitettynä tuo on ilmiselvä, toteutunut ennustus Gustafin ylipäällikön ja valtionhoitajan urasta Suomessa. 

Mutta loppuvuodesta 1917 se oli ärsyttävän kiinnostava tiekartta, jonka saattoi asettaa peitepiirroksena yhtä hyvin Venäjän kuin Suomenkin ylle: iso tulevaisuus odotti! 

Mutta kummassa maassa:

isossa vai pienessä, suuri tulevaisuus, vuoristoratoineen!

*

Uudenvuoden aaton sitsit 31.12.1917

Mannerheim vietti täryvuoden 1917 viimeisen päivän illan ystävien parissa. 

Ne eivät kuitenkaan olleet sotilaita, upseeritovereita, sillä niitä ei Suomessa ollut, sikäli hän oli enemmänkin suuri yksinäinen. 

Kenraalin uudenvuoden aaton ilta vierähti sisarensa, paronitar Sophie Mannerheimin luona, yhteisten, monitaiteellisten ystävien seurassa.  Siellä oli vuotta 1918 vastaanottamassa fil.maisteri, rehtori Bernhard Estlander, lääketieteen professori Richard Faltin, joka oli hoitanut Mannerheimia Mantshuriassa Mukdenin taistelun jälkeen 1905 ja johtanut ambulanssia Puolassa maailmansodan rintamalla.  Siellä olivat taiteilijat A.W. Finch (Louis ja Eva Sparren – Mannerheimin sisaren – työtoveri Porvoon Iris-tehtaasta), ja Magnus Enckell, samoin kuin Albert Edelfeltin sisaret (joista neiti Bertha Carolina myöhemmin kertoi illasta), kaikki kenraalin nuoruuden ystäviä.

Kuinka ollakaan tämän seurueen yhdessäolo huipentui siihen, miten perinteen mukaisesti yksi vieraista ennusti kaikille muille korteista.  Mutta nyt Gustaf ei ollut se, joka kursaili väliverhon raottamista vastaan.  Ennustaja-vieras itse jostain syystä aluksi kieltäytyi ennustamasta Mannerheimille, mutta seurueen yhteisestä tahdosta hänet suostuteltiin kuitenkin tekemään niin.

Koska tämä on kiinnostavaa ja Mannerheimin valinnan kannalta ratkaisevaa, annan nyt Bertha Edelfeltille puheenvuoron:

”Ensin nousi pakasta yksi ässä, sitten toinen, kolmas, kaikki neljä…

Mitä tämä merkitsee?

Parhaimmat kortit!  Hän jatkoi.  Sitten nousivat kaikki kuninkaat, kuningattaret, sotamiehet ja yksinomaan punaisia kortteja.  Tähti oli valmis.

Mitähän tämä merkitsee! huudahtivat kaikki.

Ennustaja sanoi hämmästyneenä: ”Tässä voitte itse nähdä.  Tämä ei tarvitse selityksiä.  Tässä on ässä, se merkitsee kuuluisuutta, ja tässä on onnea ja tässä lukemattomien ihmisten rakkautta ja korkea asema.  Tällaisia kortteja en ole koskaan kenellekään nostanut!”

Puhuteltu (Mannerheim, vh) nauroi:

”Menestykseni on jokseenkin lopussa…”

Kortit pantiin pois ja vielä hetkinen keskusteltiin siitä, miten järjettömiä olivat ennustukset niin kuin unetkin.

Niin lähti jokainen kotiinsa pimeänä uudenvuodenyönä 1918”.

*

Teloituskomppanian ja hirsipuun välissä

Viimeistään nyt Gustaf, - kahden satumaista tulevaisuutta ennustaneen ennustussession jälkeen - , saattoi olla varma, että loistava tulevaisuus odotti häntä, vieraalla maalla uransa tehnyttä, virkaheittoa kenraalia, jolla ei juuri nyt ollut maata, eikä isäntää, eikä asemaa, ei varoja, ei mitään, - muuta kuin ennustajaeukkojen lupailema loistava tulevaisuus.

Mutta todellisuus oli monimutkaisempi. 

Vähänkään miettien kummassakin maassa saattoi odottaa vain ankara työ, sumea maisema, joka saattoi kätkeä yhtä hyvin teloituskomppanian soramontut kuin vahvaohkaisen hirsipuun.  Sen lisäksi, mitä nyt jo toistamiseen, oli ”näytetty”. 

Yhden yön nukuttuaan, ja askeettisella vuoteellaan kääntyiltyään, Mannerheim päätti vielä käydä kerran Pietarissa, ja sitten, kun aikaseinä kaatui päälle, tehdä ratkaisunsa, joka oli lopullinen.

Kaikki sen jälkeen onkin niin sanotusti ”historiaa”.

Vain tämä Mannerheimin käärmeily kahden vaihtoehdon, kahden valtion, kahden kohtalon, välillä on vähemmän tunnettu, joten se ansainnee näin tulla kerrotuksi.

*

Alea jacta est

Ratkaisun tehtyään Mannerheim ei vilkuillut sivuille.

Kuukauden päästä, helmikuussa 1918, hän oli ylipäällikkö, hänellä oli ylipäällikön esikunta ja hän kävi sotaa isänmaansa puolesta.

*

Mannerheimilla oli käsissään valkoisen armeijan ylin johto.

Mutta sen lisäksi hän oli itse asiassa sotilasdiktaattori.

Hän yhdisti henkilössään tehtävät, joita normaalisti hoitavat ylipäällikkö, puolustusministeri, armeijahallinnon päällikkö, ja monessa tapauksessa yleisesikunnan päällikkö.

 

Tosiasiassa hän oli Senaatin uskomalla valtuutuksella Suomen diktaattori.

*

OSA II

Mannerheimin vaihtoehdoista 1917

Stig Jägerskiöld:

Mannerheim oli Pietarissa kuullut (saavuttuaan 11.12.1917 sinne matkalla Odessasta Suomeen, vh,), että Suomi – kuten monet muut entisen keisarikunnan osat – oli julistautunut itsenäiseksi.  Koska hän oli Suomen alamainen, hän lähetti yleisesikunnalle kirjelmän, jossa selitti katsovansa täten eronneensa Venäjän palveluksesta.  Hän oli siis vapaa.

Matkallaan Helsinkiin Mannerheimilla oli seuranaan muuan maanmies, joka tiedusteli, eikö kenraali voisi ryhtyä palvelemaan maan ulkomaanedustusta: sehän oli nyt maan itsenäistyttyä järjestettävä.  Eikö häntä kiinnostaisi Pariisi lähettilään paikka?  Mutta Mannerheim ei harkinnut moista ehdotusta.  Hän tahtoi pysyä sotilaana.  Hän tunsi lisäksi epäluuloakin diplomaatteja kohtaan; hänestä oli lähinnä arvotonta, ettei ammatti sallinut miehen aina olla vilpitön, kenties ei edes totuudenmukainen.”

Jägerskiöld: Mannerheim 1918.

*

Kysymys:

Kuka tarjosi Mannerheimille diplomaatinuraa? Martin Wetzerin tiedetään matkustaneen, mutta hänellä ei ollut asemaa, jossa lähettilään paikkoja tarjotaan, muutoin kuin potentiaalisen kilpailijan sivuunohjaamiseksi; ainoa Pietarin-kulkija jolla voisi olettaa olleen kompetenssia tehdä tarjous oli Carl Enckell. Mutta keskeistä tässä Stig Jägerskiöldin henkilöhistorian maininnassa on sen antama todistus siitä, että Mannerheim ei tuossa vaiheessa ainakaan tunnustanut olevansa kiinnostunut siviilivirasta, vaan sotilasuran jatkamisesta.

*

Matti Lappalainen Hannes Ingman-elämäkerrassaan:

”(Entinen ratsumestari, Mannerheimin Haminan Kadettikoulun aikainen tuttu, Harald] Åkerman sai tehtäväkseen kosketuksen ottamisen Mannerheimiin.  Mutta kun tämä oli lähtenyt (takaisin, vh] Pietariin ja Åkerman lähti jääkäripataljoonan kotiuttamisasiassa Tukholmaan, tehtävä lankesi Ignatiukselle.  Ignatius ei ollut Mannerheimin asian alkuperäinen ”primus motor”.  Jostakin syystä hän ei ollut alun perin tämän kannalla.  Lienevätkö syyt piilleet Haminan kadettiajan muistoissa, Mannerheimin uskollisuudessa keisarille ja tämän käsityksessä, että Venäjän ja Suomen väliset suhteet voitaisiin saada kuntoon.  Tiettävästi Mannerheim, johon ei syksyllä 1917 saatu yhteyttä, halusi itse siviilitehtävään.  Tavattuaan Mannerheimin Aimo Hallbergin kanssa Ignatius vei kuitenkin asian päätökseen.  Hän sai Mannerheimin mukaan Sotilaskomitean kokouksiin (ensimmäisen kerran 7.1.1918, vh], joita tällöin pidettiin Ritarihuoneella, muualla Helsingissä tai sen läheisyydessä.”

Lappalainen: Hannes Ignatius.

*

Mannerheimin kortit

Tunnetusti Mannerheim pelasi useilla korteilla, tilanteen mukaan.  Hän halusi aina toisen suunnitelman, jota toteutti, jos ensimmäinen meni tupelle; näitä saattoi olla monta, samaan aikaan, ja tasavertaisesti toteutettavissa, sen mukaan mikä ”naula veti”.

Vähintäinkin tämä vaihtoehtojen ilmeinen runsaus todistaa, tai ainakin ilmentää, sitä mahdollisuutta, että Mannerheim halusi pitää vaihtoehdot avoimina, aina siihen saakka kun ratkaisu tuli, ja sen ylikin.  Miksi polttaa siltoja, sulkea ratsastusreittejä, parempi katsoa ja pitää kenttä avoimena.

Veijo Meri sanoi, ei tosin Mannerheimista, juoni mies, ei se paskanna siihen mihin kyykistyy, ja toisaalta: juoni mies, ei se kyykisty siihen mihin paskantaa.  Oli sitten kyse sotamies Keppilästä tai marsalkka Mannerheimista, samat inhimillisen pelin tosiasiat vaikuttavat, jos vain mies pystyy ne havaitsemaan ja toimimaan hyödyntäen vaihtoehtoja, oli sitten kyse Joosesta tai Gustafista.

*

OSA III

Torsten Wadenstjerna

Kenraaliluutnantti Wadenstjerna on lähin vertauskohta Mannerheimiin 1917. 

Siinä, missä Mannerheim palaili vaiheittain Suomeen joulukuussa 1917, Wadenstjerna ilmaantui hänen päämajaansa helmikuussa 1918, omien reittiensä ja mutkiensa kautta: vähintäin yhtä selvästi kuin Mannerheimilla, myös Wadenstjernalla, joka oli häntä vanhempi mies, ja ylennyksissä edellä, mieli paloi vielä näyttämään ja pääsemään korkeaan asemaan. 

Kollegansa Wadenstjiernan suhteen Mannerheim toimi itselleen tyypillisellä tavalla, korkeaa vakanssia Suomen Valkoisen armeijan rankissa vaatinut Wadenstjerna tuli Päämajassa häväistyksi isän kädestä. 

Mannerheim nimitti hänet Vankeinhoidon johtajaksi maaliskuussa 1918. 

Wadenstjerna veti herneen nenäänsä, hän lähti vielä Venäjän Valkoisen rintaman sotaan, vei poikansakin joka oli luutnantti, Muurmannille, ja yritti siellä saada korkeaa rintamakomentajan vakanssia, mutta sekavissa ja ristiriitaisissa paikoissa hänelle kävi huonosti, hänet ja poika teloitettiin

Kenraali Torsten Wadenstjernan henkilöhistoria on jännittävä ja mielenkiintoinen, eikä sitä ole juuri lainkaan tutkittu. 

Hänen, Wadenstjiernan, Suomeen paluuseensa liittyy paljon kysymysmerkkejä; miksi hän palasi, miksi niin myöhään, mitä hän teki marraskuun 1917 ja helmikuun 1918 välisenä aikana?

Tietääkseni ainoa yritys koota korkeaan asemaan Venäjän armeijassa ja hyvin WWI:n rintamakomentajana menestyneen Wadenstjernen elämäntarinaa on omani, joka on luettavissa täällä. (ks. linkit hieman alempana!)

Hänen paluunsa Suomeen saattoi myllerteisissä oloissa kaikkine harhailuineen ja väistöliikkeineen todella kestää viikkoja, mutta oliko paluun pitkittymiseen siihen muitakin syitä? Etsikö hän Venäjällä paikkaansa?

Tiettävästi hän ponnisteli – aivan kuin Mannerheim – löytääkseen jalansijaa Venäjän vastarintaman riveissä, korkealla johdossa; yksityiskohdat puuttuvat. 

Kovin paljon rohkeutta ei tarvita kuitenkaan sen hahmottelemiseen, että Gustaf Mannerheimin kohtalo olisi saattanut muodostua joltain osin Wadenstjernan kaltaiseksi, jos hän olisi sisukkaasti jäänyt Venäjälle havittelemaan paikanpäällä vastarintaman armeijankomentajan tms. vakanssia; noissa oloissa, jossa rakenteet ja rintamat huojuivat ja muuttelivat, käteen olisi saattanut jäädä luu. 

Sen luun Gustaf ilmeisesti haistoi, ja niin syntyi ratkaisu jota kutsun nimellä ”Mannerheimin valinta joulukuussa 1917”.

*

Yksi kenraali Wadenstierjan muiston ”retusoijista” on ollut hänen korkea suomalainen esimiehensä, Mannerheim:

Karl Torsten Wadenstjerna - kenraali jonka Mannerheim retusoi historiasta I-osa 

http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&t=4053&p=21174&hilit=wadenstjerna#p21174

Karl Tosten Wadenstjerna – kenraali jonka Mannerheim retusoi historiasta II-osa

http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&t=4054&p=21814&hilit=wadenstjerna#p21172

*

Anastasie Arapovan henkilökuva, ja Mannerheimin vaikutus sen muotoutumiseen

Paronitar Anastasie Arapovan (Mannerheim), jälkimaine ihmisenä ja Suomen valtionpäämiehen puolisona (1918-1919) on historiassa vääristynyt, eikä hän ole saanut oikeutta persoonana ja toimijana, vaan on joutunut narsistisen puolisonsa luoman, levittämän ja uurtaman värittyneesti häneen suhtautuvan henkilökuvauksen uhriksi.  Mielenkiintoisesti viime lauantaina (17.9.2018) Hämeenkyrön kirjastossa historioitsija Teemu Keskisarja, jolta aivan äsken ilmestyi Mannerheimin nuoruuteen keskittyvä ”Hulttio”-niminen tutkimusteos, totesi Arapovan jääneen vaille objektiivista kuvausta, paljolti mainituista syistä.  http://siltala.pikakirjakauppa.fi/tuote/teemu_keskisarja/hulttio_mannerheimin_painava_nuoruus/9789522343857

  -  Voidaankin todeta hänen kohtalonsa olevan malliesimerkki hegemonistisen historiankirjoituksen projektiivisesta vaikutuksesta, jossa vähävoimaisempi ihminen tai ryhmä voi joutua täydellisen luonnemurhan kohteeksi. 

Fiksusti Teemu kertoikin joskus ihmetelleensä, miksei suomalainen feminismi ole ottanut Arapovaa kulttihahmokseen, itsenäiseksi ja aktiiviseksi henkilöksi, jonka elämäntarinassa on omavoimaisuutta, systeemin sortavia ulottuvuuksia ja väärinleimaamista; täydellinen esimerkki naisuhrista, joka kuitenkin ponnisteli ja teki itsenäisiä elämänratkaisuja, kuten lähtö Kauko-Idän sotakentille sairaanhoitajaksi, jo ennen Mannerheimia ja Japanin sotaa.

Matti Klinge: Anastasie Arapova – pienoiselämäkerta/Kansallisbiografia:

”Anastasie Mannerheim lähti 1901 puoleksi vuodeksi Punaisen Ristin palveluksessa humanitääriseen työhön Kaukoitään. (Avioliitto solmittiin 1892) Puolisot erosivat käytännössä 1902, ja Anastasie Mannerheim muutti 1903 lasten kanssa Pariisiin, missä hän asui elämänsä loppuun saakka.”

Professori Klingen esitys Marsalkka Mannerheimin pienoiselämäkerran yhteydessä on vertaansa vailla olevan näkökulman valinnan ja tervejärkisyyden unohtamisen esimerkki.  Hän kirjoittaa siinä rouva Mannerheimista m.m. näin:

”Hän (Gustaf Mannerheim, vh] solmi 1892 sukulaisten järjestämän avioliiton varakkaan kenraalintyttären (Anastasie Mannerheim) Anastasie Arapovan kanssa. Avioliitto vapautti Mannerheimin siihen saakka jatkuneista taloudellisista huolista. Palvelu kaartinrykmentissä edellytti sellaista edustavuutta, johon upseerinpalkka ei mitenkään riittänyt, ja seurapiireissä suosittu, komea Mannerheim oli neiti Arapovan kannalta onnistunut valinta.”

sekä:

”(Gustaf) Mannerheimin avioliittokäsitykseen lienee vaikuttanut suomalaisen itsenäisen, aloitteellisen naisen traditio ja etenkin hänelle hyvin läheisen isonsiskon Sophie Mannerheimin malli, kun taas Anastasie Mannerheim edusti kaikesta päättäen yläluokan seuraelämään kasvatetun naisen tyyppiä mutta myös uskonnollista uhrautuvaisuutta, joka ilmeni hänen lähtiessään Punaisen Ristin palveluksessa humanitääriseen työhön Kaukoitään 1901. Vapaaherratar Mannerheim muutti myöhemmin tyttärineen Ranskaan; Gustaf Mannerheim solmi siteet tyttäriinsä uudestaan palattuaan Suomeen. Varsinkin Sophie oleskeli ajoittain Suomessa ja oppi jonkin verran ruotsia. Hän oli 1919 isänsä valtionhoitajuuden aikana emännän tehtävissä ja filosofisen tiedekunnan suuren promootion kunniatehtävissä yleisenä seppeleensitojattarena.”

Siis:

saman maskuliinisen, voittajan-historian jatkumoa, jota jo vuosisata on tradiotionaalisesti jatkettu! Mannerheimin huikentelevainen, vaimon varoja häikäilemättä kuppaava, - ja ne käytännöllisesti katsoen muutamassa vuodessa sileäksi vetävä -,  vieraita naisia ja kalliita hevosia yms. jaloja harrastuksia sisältävä elämäntyyli glorifioidaan ”onnistuneen naimakaupan” nimikkeen alle, ja kukasta kukkaan hyppelevän donhuanismin esikuvaksi, ”avioliittokäsitykseen” vaikuttaneeksi factoriksi, arvioidaan isosiskon antama malli

Mannerheim oli poistunut Suomesta syksyllä 1887 – siis 20-vuotiaana – häirikkönä, vaihtoehtonsa käyttäneenä ”hulttiona” – lainatakseni arvostetun tutkijan ja elämäkerturin, Teemu Keskisarjan, teoksen nimeä – ja kysyttäväksi vain jää, miten ihmeessä hän parikymppiseksi tultaessa olisi oikeasti pystynyt omaksumaan ”suomalaisen itsenäisen, aloitteellisen naisen tradition” vaikutukset ja piirteet?

Ymmärtäisin, että normaalikäsityksen mukaan Anastasien avioliitto Gustafin kanssa oli vikatikki, kauhea virhe ja onnettomuus, - ei missään mielessä ”onnistunut valinta”!  Kaikkea muuta kuin onnistunut!

Eikö vapaaherratar Arapova ollut ”itsenäinen” ja ”aloitteellinen”, kun hän – jo ennen Mannerheimia – vuonna 1901 lähti Punaisen Ristin humanitääriseen työhön Kaukoitään?  Eikö hän, Anastaisie, ollut itsenäinen ja aloitteellinen ottaessaan etäisyyttä Pietariin, kun hän vastuuttoman aviomiehensä ”uhrina” tuli siellä köyhdytetyksi ja häväistyksi, kaikinpuolisesti, niin ekonomisesti kuin sosiaalisesti, henkisesti ja aineellisesti, naisena ja ihmisenä, - ja jätti miehensä, ja aloitti uuden elämän kaukana, Pariisissa?

Nähdäkseni Keskisarjan näkemys on harvinaisen osuva ja mietitty.

*

Mutta näin kirjoitetaan historiaa!

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

En syyllisty piilomainontaan, vaan historiallisen näkökulman vaihdannan ja historiankirjoitusta uusintavan työskentelytavan esittelyyn ja tallennukseen, kun liitän tähän kokonaisuudessaan Teemu Keskisarjan kustantajan (Siltala Oy) esittelytekstin Keskisarjan 15.9.2016 ilmestyneen teokseen "Hulttio - Mannerheimin painava nuoruus":

"Peliriippuvainen isä hukkaa sukupolvien rikkaudet ja karkaa rakastajattaren kanssa. Suurperheen äiti kuolee häpeään ja suruun. Orpo sisarussarja hajoaa maailmalle. Jo ennen murrosikää Gustaf Mannerheim menee tolaltaan. Hän oireilee koulukiusattuna ja -kiusaajana sekä huligaanina. Lyseo tyssää potkuihin 12-vuotiaana.

Varattomuus pakottaa Gustafin vapaaoppilaaksi Haminan kadettikouluun. Lapsuudenkoti Louhisaaren kartanolinna vaihtuu henkisesti ja fyysisesti tunkkaiseen kasarmiin pikkukaupungin ”myyränkolossa”. Toverit tuntuvat surkimuksilta, päällystö ”perhananmoisen sikamaiselta pahuksen roskajoukolta”. Gustafin elämä lipeää vääjäämättä käsistä: rutikuivia oppitunteja, simputusta, kolttosta kolttosen perään, arestia, kodittoman koti-ikävää, holhoojien armoilla vippailua, kännejä, pettymyksiä ihastuksissa. Ja viimein häväistys, jota musertavampaa ei voi kuvitella aatelisnuorukaiselle 1880-luvun Suomessa.

Mikä tällaisesta ongelmakimpusta voi tulla isona? Gustaf selvisi ”miseraabelista mielialastaan” ilman psykiatreja ja psyykenlääkkeitä. Hän kapusi nöyryytyksen kuopasta maanpinnalle ja lopulta kansakunnan kaapin päälle. Kuinka Mannerheimista tuli Mannerheim? Ei ilmaiseksi. Nuoruus satutti ja haavoitti. Sen painoa ja sielun arpia hän kantoi vielä jumaloituna marsalkkana."

*

Keskisarja hyödyntää aikalaisdokumentteja ja tuoretta, nykyaikaiseen psykologiseen ja sosiologiseen näkemiseen, tukeutuvaa näkökulmaa, ja kas, syntyy aivan uusi muotokuva Mannerheimista, miehestä josta on kirjoitettu enemmän elämäkerrallista tekstiä, kuin kenestäkään muusta suomalaisesta!

Teemu Keskisarjan Hulttion jälkeen käsityksemme Mannerheimista, hänen persoonastaan, elämäneväistään, tyylistään ja toimintamallistaan nousee aivan uudelle tasolle, korkemammalle ja selkeämmälle: alamme ymmärtämään enemmän ja syvemmin.

Keskisarjan luoma kuva Mannerheimista on tarkempi ja inhimillisempi, mutta samalla rajumpi ja risaisempi, kuin vakiintunut marsalkka-muotokuva; mutta se ei vähennä Mannerheimin uran merkitystä ja arvoa, pikemminkin nostaa sitä entistä korkeammalle: isätön, laiminlyöty, hukassa oleva poika, joka nousee suurmieheksi!

Mikä hieno ja kannustavakin luomus. Keskiöön nousee Mannerheimin sisäinen itsekuri, silloin kun hän sitä soveltaa käytäntöön, ja Keskisarjalaisen historiakäsityksen ymmärrys ihmisen elämän merkittävästä melkein unohdetusta voimavarasta, nimittäin sattumasta!

Niin, ja aina Mannerheimiin pakosti liitettävästä tekijästä, onnesta. Hänellä oli käsittämätön onni - "tuuri" - lukemattomissa elämänvaiheissaan.

Pekka Iiskonmaki

Mannerheim oli mies paikallaan vuonna 1918.

Myöhemmät vaiheet eivät mairittele. Henkilövalinnat vuoden 1941 jälkeen ihmetyttävät.

Henkilöt, jotka osoittautuivat Talvisodassa tunareiksi nimitettiin uudelleen vakansseilleen. Tuloksen tiedämme.

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Avartava ja mielenkiintoinen tutkimus Veikolta. Mannerheim oli kolmiulotteinen kuten muutkin. Yhdistelmä rämäpäisyyttä, itseluottamusta ja viisautta. Vain onnekkaat pääsevät näiden ominaisuuksien lisäksi sankareiksi. Huonolla tuurilla olisi tosiaan jonain kauniina päivänä edessä ollut teloituskomppania. Mutta ehkä Suomesta olisi sitä ennen livahtanut paremmin karkuun kuin Pietarista. Joka tapauksessa, kun valinta oli tehty, piti mennä täysillä.

Pekalle: monet muutkin ovat ihmetelleet eräitä Mannerheimin henkilövalintoja jatkosodassa. Eikö hänellä ollut verkostoa riittävästi kykyjä etsiessään?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
MANNERHEIM-ihmistä vielä ohjasi halu valtaan, hän taisteli kunniastaan ja
vaati itselleen tunnustusta tarvittaessa vaikka väkivalloin, mutta
viimeinen ihminen kesyyntyi ja veltostui,
luopui halusta valtaan ja
taipui kristillisten hyveiden mukaiseen orjamoraaliin.
Jos muinainen ensimmäinen ihminen oli vitaalinen punaposkinen peto,
nykyajan viimeinen ihminen on pelkkä munaton konsultti,
puhtaassa kodissaan hengitysilman
laatua tarkkaileva nahjus,
jonka orjamoraali ankkuroituu kristillisten hyveiden asemasta
kapitalismin hyveisiin.

Fukuyama piti mahdollisena,
että viimeiset ihmiset kyllästyvät elämän suojattua elämää
vailla kohokohtia,
vailla vaaran tuntua.
Ehkä vitaalisuuden kaipuu yltyy lopulta niin suureksi,
että viimeisten ihmisten keskelle ilmaantuu taas
ensimmäisiä ihmisiä
ja
historia pelaa,
ainakin hetkittäin,
ainakin jossain päin maailmaa.

Tommi Melenderiä mukaillen vh. – Riku Korhosen pohjalta. TMb-i, 16.9.2016.

*
Paradox

Mannerheim oli mies,
joka taisteli
kodin,
uskonnon ja
isänmaan puolesta,

Mies,
jolla ei ollut koskaan Kotia,
mies,
jolla ei ollut uskontoa,
mies,
jolla ei koskaan ollut ainoaa Isänmaata.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*

Huonompikin oikeustupa kuulee ennen loppulausunnon antoa myös
toista osapuolta.

Historiankirjoitus näyttää sujuvan täysin yksipuolisen tarkastelun pohjalta.
Arapovan näkökulma – onko joku kuullut siitä, ajatellut: kuvitellut?
Kävikö 1920- tai 1930-luvulla yksikään suomalainen tapaamassa
Anastasie Arapovaa Parisissa?
Oma erillinen seikka on se, antoiko hän, edes pyydettäessä,
jos sitä tapahtui,
haastatteluja, kellekään.
Se olisi primaaria kokonaisuuden kannalta.
Mutta kovin, kovin ymmärrettävää myös, ettei hän olisi katsonut
asiakseen lausua mitään, enää.

Mutta ilman asianosaisen lausuntoakin tasapuolisempi tarkastelu on mahdollista
ja välttämätöntä, tehdäksemme oikeutta tosiasioille.
Niin paljon kuitenkin tiedämme Anastasien ja Gustafin asioista – pariskunnasta.
Kun Mannerheim lähestyi Linder-suvun perijätärtä, Kittyä, 1919, ”haamu menneisyydestä” – kuten historiankirjoitus suvaitsee asian ilmaista –
eli M:n laillinen aviovaimo,
tuli Ranskasta, ”ilmestyi näyttämölle”.

Kaikki lausunnot siitä lähin ovat paroni Mannerheimilta, mitään emme tiedä rouvan kannoista. Kaikesta päätellen M. osti köyhtyneen vaimonsa,
sittemmin ex-puolisonsa,
hiljaiseksi, alkamalla maksaa tälle elinkorkoa, kansalaislahjastaan ja joistakin monista muista tulolähteistään, joita hän kieltämättä käytti m.m. Betsy Shuvalovin kipeiden vanhuudenpäivien hyväksi. –
” Vapaaherratar Mannerheim muutti myöhemmin tyttärineen Ranskaan; Gustaf Mannerheim solmi siteet tyttäriinsä uudestaan palattuaan Suomeen.”

Anastasie oli tytärtensä yksinhuoltaja vieraassa maassa 1903-1917;
Gustafin liikkuva työ vei hänet muualle,
Aasiaan ja Karpaateille ym.
Maksoiko Mannerheim lapsenruokkoja 1903-1917? ja missä määrin?

Yhteishuoltajuuden perusteella, lasten ollessa äidillä,
hänelle luonnollisesti kuuluivat elatusmaksut,
kuka puhuu niistä?

Harvemmin esitetty tämänkaltaisia triviaaleja, arjen todellisuuteen kiinteästi liittyviä kysymyksiä. Isä, tyttäriensä isä – ei vain ”maan isä”!

*

Vertaa:

”Oikeudenkäyntimenettelylle voidaan ns. reilun oikeudenkäynnin periaatteen mukaan asettaa osapuolten tasavertaisen aseman vaatimus. Osapuolilla tulee tämän mukaisesti olla samanlaiset mahdollisuudet vaikuttaa käsittelyn lopputulokseen. Tämä edellyttää ensinnäkin, että kummallakin osapuolella on mahdollisuus esittää tarpeellista todistelua. Toiseksi osapuolten on saatava kontradiktorisen l. vastapuolen kuulemisen periaatteen mukaan puolustautua vastapuolen vaatimuksia ja väitteitä vastaan. Reilun menettelyn on katsottu myös edellyttävän sitä, että osapuolilla on tarvitessaan mahdollisuus käyttää oikeudellista asiantuntija-apua.”

Perusasioita oikeustieteestä; https://www.avoin.helsinki.fi/oppimateriaalit/oike...

*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tänään Mannerheimin syntymän 150-vuotispäivänä tähdennän G.Mannerheimin monisäikeisen ja pitkän elämän erästä johtoteemaa: Revanssi. Itse hän puhuu elämänsä kolmesta suuresta revanssista.
Tämän blogin teemaan liittyen korostan, että Mannerheimin "valinta joulukuussa 1917" oli vaikea ja vaikea senkin vuoksi että se oli pakko tehdä, olosuhteissa jossa aikaikkuna oli nopeasti sulkeutumassa.
Mannerheimin ensisijainen valinta ei ollut sotilasuran jatkuminen pienessä vastikään uhkarohkean itsenäisyysjulistuksen antaneessa Suomessa, vaan rakkaassa suuressa ja nyt hengenvaaraan joutuneessa Äiti- Venäjän -maassa, jonka keisarille hän oli uskollisuudenvalansa vannonut. Sen valan Mannerheim oli päättänyt pitää, ja tämä uskollisuus ja vala ohjasivat hänen toimintaansa vuoden 1917 suuren valinnan toteutuessa.
Vasta kun kaikki vaihtoehdot Venäjällä jatkamiseksi - keisarin miehenä ja vastavallankumouksen palveluksessa oli katsottu ja mahdottomiksi havaittu, hän oli valmis tarttumaan toiseen vaihtoehtoon, Plan B, joka oli kenraalius Suomessa.
Mannerheim ei bolshevikkien suorittaman kaappauksen jälkeen havitellut suurmiehen paikkaa Suomessa, vaan korkeaa postia keisarin Venäjällä. Mikäli keisarinvallan palauttaminen ei onnistuisi, Mannerheimin vaihtoehto oli pyrkiä valkoisten venäläisten kenraalien triumfiraattiin, kukaties jopa ykköseksi, imperiumin vaalikeisariksi. Pikku Suomi oli vain varasuunnitelman asemassa.
Mutta kun vaihtoehto Suomi toteutui Mannerheim ei empinyt vaan pani kaiken peliin tälle ruudulle.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Edellä blogissa seikkaperäisesti kuvaamani tapa deletoida lähipiirin epähenkilöt, kuten oma aviopuoliso Anastasie ja kenraalirivaali ^Karl Torsten Wadenstjerna, oli täysin arvotonta toimintaa kenraali Mannerheimilta.
On yksinomaan suomalaisen historiankirjoituksen luokattomuutta, ettei se ole kyennyt tekemään oikeutta näille kahdelle.Kenraaliluutnantti Wadenstjerna oli selkein Mannerheimin kahdennos Venäjän keisarikunnassa palvelleiden suomalaisten upseerien ja kenraaleiksi ylenneiden joukossa, ja lisäksi juuri se mies, joka omassa elämässään toteutti pisimmälle sen Mannerheimia elähdyttäneen keisarille annettuun uskollisuudenvalaan liittyvän ylimysmäisen piirteen, jota ^Mannerheimkin tavoitteli, nimittäin, "uskollisuus kuolemaan asti". Kenrali Wadenstjerna piti valansa, liittyi valkoisten kenraalien vastavallankumouksellisiin joukkoihin Muurmannilla, ottipa vielä pokansakin mukaansa, ja palveli keisariaan taloituskuolemaan saakkaTässä mieessä, keisarille annetun uskollisuudenvalan valossa, kenraali Mannerheim oli valapatto Suomessa.
Aivan sanoin hän Anastasialle antamansa uskollisuudenvalan suhteen hän oli täysi valapatto, niin asian käytännällisessä kuin mraalisessakin mielessä.
Mannerheimin tpa ratkaista tämä gordionin solmu oli sotilaallisen jämäkkä, deletoida heidät, elämästä ja historiasta. Siihen hänellä oli selvä, jokaisen ymmärrettävissä oleva, tosin ei kovin miehekäs, motiivi.
Mutta mikä motiivi suomalaisilla historiankirjoittajilla ja Mannerheim-tutkijoilla on ollut heidän jättäessään näin tökeröt teot pimentoon? Vai onko syynä yksinkertaisesti vain täysi puusilmä?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tänään 4.6.2017, Mannerheimin syntymän 150-vuotispäivänä on paikallaan huomioida eräs merkittävä valtiollinen tosiseikka, jonka mm. arvovaltainen "Suomen valtionpäämiehet ja heidän puolisonsa" -teos (SKS, 2001) visusti vaikenee.
Teos esittelee nimensä mukaisesti Suomen valtionpäämiehet puolisoineen hanasta Ruotsin kuninkaasta Emund Vanhasta (k. 1061) lähtien aina itsenäisyyden aikaan saakka.
Mielenkiintoisena seikkana voimme mainita, että viimeisen keisarin Nikolai ll: n jälkeen valtionpäämieheksi Suomessa esitellään kuningas Friedrich Karl, joka virallisesti "valittiin Suomen kuninkaaksi 1.10.1918...". Hän tunnetusti sittemmin Saksan antauduttua maailmansodassa 8.11.1918, "ilmoitti 14.12.1918 päivätyssä kirjeessään virallisesti luopuvansa hänelle tarjotusta valtaistuimesta". Kuningas ei ehtinyt laskeutua valtakuntaansa, tämä on yleisesti tunnettua.
Erikoisempaa on se, että mainittu teos jättää oudon katkoksen, tyhjiön keisari Nikoilai ll:n ja heinäkuussa 1919 Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valitun K.J Ståhlbergin väliin, miltei kahden vuoden "musta aukko"!
Kaikki tietävät että tuona aikana Suomen valtionpäämiehenä toimivat valtionhoitajat, Ruotsin vallan aikaisen vuoden 1772 perustuslain nojalla.
Ensin Svinhufvud 18.5.1918 - 12.12.1918 ja hänen seuraajanaan Mannerheim 12.12.1918 - 26.7.1919.
Tämä merkitsee sitä, että Mannerheimin valtionhoitajakaudella 12.12.1918 - 26.7.1919 Suomen valtionpäämiehen puolisona, siis Suomen "ensimmäisenä naisena" oli Mannerheimin vihitty vaimo, ruhtinatar Anastasie Nikolavjevna Arapova (s. 1872 Pietari - k. 1936 Ppariisi).
En sano, että hän "toimi" ensimmäisenä naisena, vaan että hän "oli".
Mannerheimin likainen eroprosessi käynnistyi vasta 1919 kun hän kosiskeli rikkaan suvun tytärtä, Kitty Linderiä, ja kun oikeutetustikin kitkerä Anastasie ilmoitti saapuvansa erokäräjille Hangon käräjäoikeuteen, mutta rahalla tämäkin skandalöösi seikka hoidettiin "tyylikkäästi" kuntoon!
Mutta:
Oikeasti, itsenäisen ja nyt 100 vuotta täyttävän Suomen tasavallan toinen ensimmäinen nainen oli kreivitär Anastasie Nikolajevna Arapova, avioliiton kautta rouva Mannerheim.
Hänen edeltäjänsä,Suomen tasavallan ensimmäinen "ensimmäinen nainen" oli Ellen Svinhufvud (1869-1953).

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset