Veikko Huuska

Runonkeruumatkat Ikaalisiin 1850-1860 -luvuilla

Runonkeruumatkat Ikaalisiin 1850-1860 -luvuilla

*

Vanhan Kalevalan ilmestyttyä 1835 runonkerääjät lähtivät sankoin joukoin keruumatkoille Elias Lönnrotin jalanjälkiä seuraten, ensin Vienaan ja Karjalaan, myöhemmin Inkeriin.  Laajasti keruumatkoilla vaeltanut Lönnrotkin oli sitä mieltä, että vanhat kansan keskuudessa syntyneet ja suullisesti periytyneet runot olivat jo unohtuneet Länsi-Suomessa kokonaan, ja Satakunnan ja Hämeen hämyisten metsien kätköistä löytyneet runot olivat ”typistettyjä” ja ”turmeltuneita”.  Länsisuomalaiset runot eivät olleet ”salonkikelpoisia”, koska ne eivät olleet pitkiä, eeppisiä.

Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthan oli jo 1700-luvulla esittänyt samanlaisia näkemyksiä  Näiden kahden suurmiehen mielipiteet ja toiminnot vaikuttivat merkittävästi siihen, Länsi-Suomi jäi Kalevalan ilmestymistä seuranneen keruuaallon ulkopuolelle.

*

Länsi-Suomen runot

Järjestelmällinen runojen keruu Länsi-Suomessa alkoi vasta 1850-luvulla, jolloin SKS alkoi toimittaa satukokoelmaa.  Ensimmäisten kerääjien joukossa oli osakuntien lähettämiä ylioppilaita, jotka lähtivät keruumatkoille edistääkseen suomalaisuutta ja kerätäkseen sen, mitä vielä oli kerättävissä.

Ylioppilas D.E.D. Europeus ilmoitti jo 1848, että satuja löytyisi ympäri koko maan, tarvittiin vain lisää kerääjiä.  Vuonna 1850 seura myönsikin kansansatujen keruuta varten kaksi stipendiä; ne annettiin Luoteis-Laatokalle ja Pohjois-Hämeeseen suuntautuville matkoille.  Kerääjät toivat mukanaan suuren satukokoelman, joka innosti uusia kerääjiä.

Niin seuraavina kesinä lukuisia ylioppilaita – Juhana Hahnsson, Nestor Järvinen, Antti Nylander, Otto Palander, Berndt A. Paldani ja David Skogman – lähti stipendiaattina Satakuntaan, Hämeeseen ja Pohjanmaalle.

Näiden uranuurtajien matkoista muodostui käännekohta ja sysäys länsisuomalaisen kansanrunouden keräämiselle ja tuntemukselle.  Kerääjät kulkivat hankesuunnitelmassa hahmoteltuja reittejä ja löysivät kuin löysívätkin yhä lisää muistiinkirjoitettavaa. 

Näiden vanhan kulttuurin sankarien työ käynnistyi vähin ohjeistuksin ja niukin varoin.  He kulkivat nousevan suomalaisuuden innostamina hyvinkin vaikeakulkuisilla ja harvaan asutuilla seuduilla.  Matkat taittuivat jalan, hevoskyydillä, pitkin raskaita usein tiettömiä taipaleita, välillä erittäin alkeellisissa, syöpäläisiä kuhisevissa oloissa.

Huomattiin, että näilläkin seuduilla oli vielä paljon arvokasta tallennettavaa.  Tuli vain kiire saada katoava kansanrunous kootuksi.

*

Historia

Ruotsin viimeisen katolisen arkkipiispan Olaus Magnuksen (1450-1557) vuonna 1555 ilmestyneessä Pohjoisten kansojen historiassa kerrotaan suomalaisten loitsutaidosta sekä vanhoista runoista.  Teos on tärkeimpiä keskiajan lopun Pohjoismaiden tapa- ja kulttuurihistorian lähteitä.  Suomi tunnettiin vanhastaan myös tietäjien ja noitien maana.

Uskonpuhdistuksen vuosisadalla papisto yritti tyrehdyttää mielenkiinnon kansanrunoutta kohtaan, sillä sitä pidettiin pakanallisena.  Historiankirjoittajat puolestaan voimistivat kansanrunouden harrastusta, koska sen uskottiin säilyttäneen muistoja muinaisista ajoista.  !500-luvulla kansanrunoutta kerättiin historiankirjoituksen lähdeaineistoksi.

Myöhemmin virallinen suhtautuminen kansanuskomuksiin ja –runoihin kävi entistä ankarammaksi.  Piispa Isak Rothoviuksen tullessa Suomeen 1627 hän laati tiukat suunnitelmat kansanuskon hävittämiseksi.

*

Ikaalisten ja lähiseudun varhainen kielenkäyttö

Joukko satakuntalais-hämäläisiä kirjailijoita ja kirjakielen kehittäjiä vaikutti voimakkaasti 1600-luvun puolenvälin aikoihin kansanrunoon ja suomen kieleen.

Karkkulainen lainsuomentaja Abraham Kollanius yhdisti kieleen uusia murteellisia aineksia.  Hän suomensi vuosina 1645-1648 keskiaikaisen maan- ja kaupunginlain.  Hänen suomennostaan ei kuitenkaan hyväksytty.

Ikaalisista kotoisin oleva Abraham Ikalensis julkaisi 1659 Turussa suomenkielisen, 208-sivuisen saarnakokoelman Jesuxen Christuxen meidän ainoan wälimiehem, kärsimisen historia.  Tyrvääläinen Antti Pacchalenius sanoi kirjoittavansa ”hämeen Suomexi” ja julkaisi suomennoksen Viipurin piispan Henrik Castreniuksen kirjasta Cantio cycnea, se on meidän Herran Jesuxen Christuxen vijmeisest puhest, ristin päälle rippuessa. 

Tyrväällä syntynyt Antti Lizenius, pappi ja kirjallisuusmies, pyrki Suomalaisilla Tieto-Sanomillaan ahkeroimaan ”Suomen kielen selkeydestä, sen omasta, luonnollisesta puhen parresta, painavaisten sanain valitsemisesta ja eroittamisesta”.  Halikosta kotoisin oleva pappi ja kielentutkija Kustaa Renvall sanoi 1800-luvulla kirjoittaneensa kielioppinsa puhtaan länsisuomalaisen murteen mukaan, jota puhutaan Ylä-Satakunnassa Tampereen seudulla.

Mainituista kynäniekoista Ikaalisille läheisin luonnollisesti oli Ikaalisten kirkkoherrana toiminut Abraham Ikalensis, jota täällä kunnioitetaan tänäkin päivänä nimikkokadulla: Rahkolasta torille menevän, kirkon ja kotiseutumuseon välistä kulkevan Abrahaminkadun muodossa.

*

B.A. Paldanin runonkeruumatka Ikaalisten seudulle 1851

Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura haki vuoden 1850 tienoilla lisävaroja satujen ja runojen keräämistä varten, lähtivät alalle vihkiytyneet innostamaan osakuntia rahavarojen keruuseen.  Länsisuomalaisen osakunnan kokouksessa marraskuussa 1850 vieraana ollut Viipurilaisen osakunnan ylioppilas D.E.D. Europaeus luki esityksensä, jossa tähdensi ”Suomen kansan muistissa vielä olevien kansallisten laulujen ja satujen arvoa sekä niitten unhosta pelastamisen tärkeyttä silloiselle ajalle”.  Hän vetosi kuulijoihin ja pyysi vapaaehtoisia avuksi: ”Kukin uhraisi hyvän asian auttamiseksi viisi ruplaa”.

Europaeuksen ehdotus herätti suurta innostusta ja keskustelua kerääjän tai kerääjien lähettämiseksi.  Osakunta päätti 1851 lähettää omalla kustannuksellaan vapaaehtoiseksi lähtijäksi tarjoutuneen ylioppilas Berndt August Paldanin keräämään runoja Pohjois-Satakuntaan. Sittemmin osakunta lahjoitti Paldanin kahden matkan keruukokoelmat SKS:lle.

Paldanista tuli Satakunnan ensimmäinen runonkerääjä, ja hän julkaisi Länsisuomalaisen osakunnan käsinkirjoitetussa Kaukomieli-lehdessä kolme eri matkakirjettä, joissa hän selvitteli, minkälaista runonkeruu Satakunnassa oli talvella 1851-1852 ja keväällä 1852.

*

Paldanin reitti Ikaalisiin

Paldani kiersi ensimmäisellä matkallaan talvella 1851-1852 Ylöjärven, Viljakkalan, Ikaalisten, Jämijärven, Hongonjoen (nyk. Honkajoki), Karvian, Parkanon, Kihniön, Virtain ja Ruoveden nykyisissä pitäjissä.  Matkan päämääränä oli Ikaalinen.  Helsingissä hän oli maaliskuun alussa.  Osakunnan kokouksissa maaliskuussa 1852 Paldani luki tovereilleen matkakertomustaan.  Hän teki tarkkoja kielellisiä ja kansatieteellisiä havaintoja ja kuvaili kansan elämää.

Paldani vältteli isoja kyliä ja suoria reittejä:

”Sen olen koko matkalla havainnut, että se suomalainen mielenluonto (karakter) on pysynyt puhtaampana ja entiselläänkin, jota ääremmällä kulmalla pitäjässä olen kulkenut.  Siinä ohessa ovat myös vanhat tavat ja suora suomalaisuus enemmin säilynet, senpätähen päätin kuljeskella enemmästänsä äärimmäisissä loppiloissa pitäjissä”.

Runojen kerääminen ei Paldanin mukaan ollut helppoa.

Matkalla Ikaalisiin kerääjä oli mukana nuorten kisoissa Lokalahden kylässä mutta ei saanut ketään suostutteluista huolimatta laulamaan.  (huom.: Tarkoittaa Luhalahden kylää, Paldan kun matkasi Viljakkalan kirkolta Kyrösjärven rantoja myötäillen Kyröskosken kautta Ikaalisiin, VH).

Niinpä kerääjä itse alkoi laulaa.  Vihdoin eräs torppari Kalle Sävijärvi rohkaistui: ”Noh, laulan minä, vaikka nyt hirteen vedettäisi!”

Kun torppari oli laulellut, rupesi muu nuoriso ”arvoituksia latelemaan”, ja niin oli työ käynnissä.

Paldani ehti myös tarkastella maisemaa.  Talot oli rakennettu ryppäisiin, nurkka kiinni nurkassa joko niemekkeissä tai niiden juurella.  Ulkorakennukset eivät olleet missään järjestyksessä, vaan hajallaan siellä täällä.  Näkymä ei ollut Paldanin mielestä rumaa, enemmänkin vaikutti siltä että viihdyttiin luonnontilassa.

Pelin avannut torppari oli ilmeisesti Kalle Kustaa Säviranta Ikaalisten Helteen kylästä (1816-1865), joka kuoli 59-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin/Lungsot).

*

Ikaalisista Honkajoelle

Ikaalisten kirkolta matka jatkui Jämijärven kylälle, sieltä Kankaanpään kautta Hongonjoelle eli Saukon kirkolle.  Paldani veti murrerajan Honkajoelle: eteläpuolella puhutaan hämeen murretta, pohjoispuolella ”pohjan murretta”. Paikkakuntalaisten vaatetusta hän kuvailee näin:

Asukkaiden vaatteet olivat tumman ruskeen karvaiset, lyhkönen takki, jossa oli tiheessä messinkisiä nappeja.  Pieksut jalassa ja housun suut sidottu ruojuhin; tässä puvussa tunnemme Hongonjokilaisen.  Vaimot pitäävät avosuullisia ja ruojullisiakin pieksuja, lyhkösiä verhaita ja lyhkösiä hijaturkkia.  Emännällä on tavallisesti punanen lakki päässä, jota ”touhu-lakiksi” kutsutaan”.

Eräällä kylällä muuan nerokas ja kirjoitustaitoinen Joose Vesterpakka jutteli kerääjälle, että koko kappeliseurakunta tietää tämän nyt olevan siellä.  Eräs akka oli kirkonporstuassa kuiskannut Vesterpakalle, että outo kulkija, runonkerääjä, kirjoittaa sanoja muistiin ja aiheuttaa niillä kymmenen vuoden päästä ikäviä seurauksia.

Kuka oli tämä kansanviisas Joose Vesterpakka?  Ainakin Kankaanpään Lavasjärven Lampikosken talossa asui noihin aikoihin Johan Thomasson Vesterpakka (s. 1801), joka vähistä vaihtoehdoista tuntuu ilmeisimmältä.

*

Osakunnan jälkiarvio

Helmikuussa 1852 pöytäkirjanpitäjä H.A. Reinholm antoi Länsisuomalaiselle osakunnalle yhteenvedon Paldanin matkan tuloksista.

Reinholm totesi, että oli ennen näkemätöntä, että osakunta lähettää jäsenensä keruuretkelle ja vielä niin läntiselle seudulle kuin Ikaalisiin.

Vastoin odotuksia Paldani oli saanut kootuksi runsaasti vanhoja runoja, jotka Reinholmin arvioinnin mukaan olivat ”yhtä täydellisiä ja sisällykseltään moninaisia” kuin Karjalan runot.

Satuja oli 17, mikä oli yllätys, sillä Länsi-Suomesta ei tuohon mennessä ollut muistiinkirjoitettu satuja.  Lisäksi Paldani oli kirjoittanut sadut paikkakunnan murteen mukaisesti ja siten säilyttänyt sadulle ominaisen sanonnan.

Kirjoittaessaan Paldanin keruutuloksista Reinholm mainitsee kokoelman sisältävän satujen lisäksi erilaisia kertomuksia kansanuskosta.  Kokoelmassa oli myös asutustarinoita, leikkilauluja ja uudempia lauluja, kaksi leikkiä, noin 340 sananlaskua, 200 arvoitusta, 19 loitsua (50 kpl toisinnot mukaan lukien) sekä outoja sanoja.

Paldanin osakuntatoverit olivat niin tyytyväisiä hänen ensimmäisen matkansa antiin, että he pitivät hänelle kekkerit ennen toiselle matkalle lähtöä. Toverit sanoivat: ”Sinäpä vasta oiva mies olet, kun osaat kukot panna sellaisia asioita laulamaan (du är en bussig karl, som kan locka ur tuppana sädana saker”).

*

Paldanin toinen matka Ikaalisten seudulle 1852

Ylioppilas Paldani lähti keväällä 1852 toiselle osakunnan rahoittamalle runonkeruumatkalle.  Tältä matkalta hän kirjoitti osakunnalleen kaksi matkakirjettä ja piti samalla päiväkirja-almanakkaa.  Matkakirjeet julkaistiin Kaukomieli-lehdessä 1852.  Hän kertoi keruun sujuvan paremmin kuin ensimmäisellä matkallaan, koska hänellä oli jo keruukokemusta ja hänet tunnettiin.  Runoja vielä löytyi, vaikka hän oli pelännyt niiden jo unohtuneen.  Vanhat ihmiset kertoivat ennen paljon kanteleella soitetun ja lauletun.

Paldanin reitti kulki Tampereelta Ikaalisiin Mahnalan ja Järvenkylän kautta, ja täältä edelleen kangastietä Kankaanpähän ja Hongonjoelle, Karviaan, Kankarijärvelle ja sieltä Parkanon kautta Kuruun ja kutakuinkin suoraviivaisesti Ylöjärven kirkon kautta Tampereelle.

Paldani totesi Parkanon ja varsinkin Kihniön seudun kielimurteen sopivan hyvin runoille, sillä siellä sanottiin murteellisesti juoksemahan, tekemähän, kaupunkihin, lähtehelle, kantimehen; makia, soria, koria; taloa, maitoa, pihoa.

Paldani sai asutustarinoita, joihin hän sanoi uskovansa kertojiensa tavoin.  Kihniöstä toukokuussa 1852 lähettämässään matkakirjeessä hän selvitti paikkakunnalle nimen antaneen Kihniön talon syntytarinan.

Hänen saamansa loitsurunot olivat tavanomaisia, vaikka vanhat paikalliset asukkaat pitivät niitä pyhinä ja arkailivat niistä kertoa, - toisaalta väitettiin, ettei niitä enää muistettu.  Karhu, tuo ”metsän omena”,  on aina herättänyt kunnioitusta.  Keräämistään loitsurunoista Paldani piti karhun suun sulkemisloitsua parhaimpana.  Runon alku menee näin:

Karhun suun sulkeminen

Mettän kultainen kuningas,

Mettän ehtonen emäntä,

Mettän piikaset parahat,

Mettän tyttäret tyvennet,

Pankaat laumanne kytkyvelle,

Pane kova pajunen panta,

Joltei pidä paju panta,¨

Pane panta pihlajainen,

Taikka vaskesta valettu,

Pane kultanen korento,

Ijes kielen kantimehen.”

*

Kaksi kuukautta Ikaalisissa

Toukokuussa 1852 Paldani lähetti Kihniöstä vanhemmilleen kirjeen, jossa hän kertoi sanomalehdissä kirjoitetun paljon hänen talvisesta matkastaan.

Åbo Tidningar –lehdessä (n:o 28, 1852) luki:

”Länsisuomalaisen ylioppilasosakunnan antamalla matka-avustuksella oleskeli ylioppilas B.A. Paldani kuluvana talvena pari kuukautta Ikaalisten pitäjässä ja siihen kuuluvissa kappeleissa kerätäkseen talteen vielä jäljellä olevan perinnäisen runouden.

Saalis olikin runsaampi kuin oli otaksuttu, mikä kumoaa tähän saakka vallinneen luulon, että Länsi-Suomessa kansan muistissa ei enää olisi säilynyt entisajan runoja.

Herra Paldani toi näet tallessaan 25 runoa, joitten joukossa 19 loitsua monine toisintoineen, sitä paitsi 17 satua, 145 uutta arvoitusta, 311 sananlaskua, vähäisiä perimätietoja ja harvinaisempia sanoja sekä joukon uusia lauluja, jotka kaikki hän oli pannut muistiin mainitulla seudulla.  Lisäksi seurasi mukana joitakin kansanrunoilija Micha Helenin tekemiä lauluja ja novellisepitelmä nimeltä ”Kuoleman kamala menetys luonnon hallituskunnassa”.  Kaikki nämä kokoelmat tarjotaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle.”

Kansanrunoilija Micha Hellen oli kyrkoväktare (suntio, unilukkari) Kurun Kastarin kylältä, syntynyt noin 1820-1825.

*

Isänmaallinen näky Ikaalisten Juhtimäeltä

Paldani koki juhlavan hetken Ikaalisten pitäjän Juhtimäen kyläkunnassa, joka sijaitsee niin korkealla paikalla, että sieltä saattoi nähdä kolme peninkulmaa lakeutta.  Etäämpänä siintävä Vatelanharju (p.o. Vatulanharju, VH) oli kuin ”sinilippu taivahalla”.  Sininen sumu aaltoili pitkin Ikaalisten selkää (Kyrösjärvi, VH) ja kulkijan valtasi tunnekuohu, joka purkautui sanoihin:

”Ja tässä, tässä on se maa,

On e´essä silmämme,

Kätemme voimme suorittaa,

Sanoa: tuossa tuo, kas se

On maa isiemme!”

*

Toisen Ikaalisten matkan tilinpäätös

Paldanin toisen matkan tuloksena oli 39 runoa, joista 19 loitsua, 22 uudempaa laulua, 242 sananlaskua ja näiden lisäksi Kurikan pastorin-apulaisen Castrén-vainajan (Johan Canstrén, Kurikan kappalaisen apulainen 1828-1836) 84 muistiinpanemaa sananlaskua, 2 kansanleikkiä, 135 arvoitusta, 46 tuntematonta sanaa sekä 56 satua ja 8 erilaista kertomusta kansanuskon alalta.

Tätä kokoelmaa pidettiin rikkaimpana, mitä keruumatkoilla oli saatu.  Paldani oli ”aivan tuntemattomasta seudusta tuonut päivänvaloon vallan uutta”, Reinholm esitti arvionaan.

Paldani kirjoittaa saaneensa myös yhden laulun nimeltä Hää-laulu Heleeniltä ja neljä laulua sahanhoitaja Ahlforsilta (Sågbolek. h:r Benjamin Ahlfors, Alahonkajoen Pukanhaavasta, s. noin 1820) Kalamiehen laulun, Suvi-Laulun, Ilolaulun mieluisesta aviopuolisosta ja muutamia sanoja ilkeistä tavoista.

Paldanin keruumatkoilla oli huomattava merkitys.  Pohjois-Satakunnassa oli vielä löydettävissä loitsuja, runoja, satuja, arvoituksia ja sananlaskuja.  Europaeuksen herättämä innostus ja Paldanin matkat kannustivat osakuntalaisia lähtemään yhä uusille runonkeruumatkoille kotiseuduilleen.

*

Kielimies E.N. Setälä vertaili Munapoika-aihelmaa 1883

E.N. Setälä sai oman Keuruun suunnalle kohdistuneen keruuretkensä jälkeen 1883 verrata Munapoika-satua J. Sjörosin (Varsinais-Suomi), A. Nylanderin (Häme), N. Järvisen (Sata-Häme) ja A.Paldanin (Ikaalisissa 1852) kokoamiin toisintoihin.

Hän tutki nimenomaan kahta suomalaista satua, joissa kerrottiin pojasta, joka oli munasta syntynyt; toinen saduista oli kotoisin Mynämäeltä, toinen Tuuloksesta.  Molemmissa saduissa sankarille oli annettu samoja töitä ja samanlaista luonnetta kuin Munapojan sadussa, joten ne olivat saman sadun toisintoja.  Mynämäen sadussa kaksi ämmää hautoi munasta pojan, Tuuloksen sadussa eräs mies löysi munan ja hautoi sitä peittojen välissä, kunnes siitä potkahti poika. Eräiden satujen mukaan poika oli syntynyt lepästä liekuttamalla.  Tällaisia satuja oli saatu Laitilasta, Raumalta ja Eurasta.  Vielä löytyi toisintoja, joissa sadun aineet tunnettiin osittain kautta Suomen.  Otto Donner mainitsi samansuuntaisia satuja germaaneilta, unkarilaisilta, tatarilaisilta ja mongoleilta.

*

Otto Palanderin matka Ikaalisten seudulle 1852

Kesällä 1852 ylioppilas Otto Palander kulki Viipurilaisen osakunnan valitsemana stipendiaattina Pohjois-Satakunnassa samoilla seuduin kuin Paldani oli kulkenut hieman aiemmin.  Hän oli ollut jo kesällä 1847 omalla kustannuksellaan kuuluisan tyrvääläisen Antero Wareliuksen mukana tutkimassa Suomen päämurteitten rajaa.

Otto Palander toi vuoden 1852 matkalta 36 satua, 21 leikkiä (valitettavasti kadoksissa), 6 sävelmää (kadoksissa), 277 sananlaskua ja 227 arvoitusta sekä 100 uudempaa laulua (kadoksissa).  SKS:n käsikirjoituskokoelmassa on hänen satukokoelmansa Satakunnasta vuodelta 1853.

*

David Skogmanin keruumatka Ikaalisten halki 1861

Kansatieteilijä ja pappi David Skogman (s. 1840 Mouhijärvi – k. 1867 Suodenniemi) teki kesällä 1861 yhteensä kolme Satakunnan-Hämeen alueelle suuntautunutta keruumatkaa.  Kolmannella matkalla hän palatessaan Kuortaneen-Jalasjärven-Parkanon-Kankaanpään reittiä kotiin, kulki kangastietä Vehuvarpeen kautta Ikaalisiin ja poikkesi myös Ikaalisten kirkolla, ennen kuin jatkoi Järvenkylän-Mahnalan kautta Tampereelle.

Jossain tiettävästi Parkanon-Ikaalisten seudulla Skogmanin runojen esityspyyntöihin suhtauduttiin kriittisesti ja epäilevästi.  Kahdessa paikassa kieltäydyttiin laulamasta: ”Kuka enää uskaltaa laulaa, kun siitä on niin kova edesvastaus?  Täällä oli pari vuotta takaperin herrasmies, joka myös vietteli ihmisiä laulamaan.  Keisarin sanotaan sillä tavalla koettelevan väkeänsä ja antavan leikata kielen jokaisen suusta, joka laulaa”.  Tarkkaan ei tiedetä, kuka herrasmies oli kulkenut Skogmanin edellä – tuskin sentään tarkoitettiin ylioppilas Paldania?

*

Skogmanin anti Ikaalisissa jäi laihaksi

Skogman palasi Kankaanpään, Jämijärven, Ikaalisten ja Kyrön kautta kotiin elokuun 29. päivänä 1861.  Kerääjän mielestä saamelaiset olivat aikoinaan siellä asuneet, ennen heitä oli Hiiden väki ja sitä ennen Piru.  Mutta pirua ja hiiden väkeä löytyi vielä paikka paikoin.

Epäilemättä ovat kaikki nämät ennen olleet Lappalaisten hallussa”, hän kirjoittaa, ”ennen Lappalaisia on kai Hiiden väki asunut täällä ja niitä ennen Piruja, vaikka suku molempia vieläkin on jossakussa paikkaa”.  Näillä paikkakunnilla löytyi lukuisia lapinraunioita.

Vahinko vain, Ikaalisten ja Kankaanpään pitäjistä Skogman ei kerro enempää, koska tohtori Yrjö Koskinen oli kirjoittanut niistä kertomuksessaan Kyrön pitäjästä. 

*

J.J. Mikkola hakemassa satuja Ikaalisten seudulla 1886

Ylöjärvellä 1866 syntynyt, ja sittemmin professorina, kulttuurivaikuttajana – ja kirjailija Maila Talvion puolisona – tunnetuksi tullut Jooseppi Julius (J.J.) Mikkola teki myös nuorena ylioppilaana runonkeruumatkan.

Tutkittavaksi alueeksi J.J. Mikkola valitsi entisen Ikaalisten seurakunnat, joilla ei ollut käynyt kerääjiä sitten Skogmanin (1861).

Suur-Ikaalisiin kuuluivat varsinainen Ikaalinen, Parkano, Jämijärvi, Kankaanpää, Honkajoki ja Kyläkarvia.  Matka tapahtui 1886 talvisaikaan, joulukuun viimeisistä päivistä helmikuun alkuviikoille.  Matkanteko oli välillä rankkaa; leudon talven takia järviä, nevoja ja keitaita ei voinut ajaa.  Kylien välimatkat olivat pitkiä, koska Parkanossa ei ollut suuria kyliä niin kuin Ikaalisissa.  Mikkolan etuna oli pikakirjoituksen hallinta.  Matkastaan hän laati vain lyhyen tiedonannon SKS:lle.

Mikkola kuvasi ihmisiä ystävällisiksi ja vieraanvaraisiksi, vaikka muutamin paikoin osattiin pyytää kovaa hintaa haastatteluhetkestä.  Sadunkertojat olivat yleensä avuliaita kertomaan tietojansa.  Mikkola toi suuren saliin: 120-140 satua sekä yhteensä noin 50 taikaa ja loitsua.

Matkan kenties merkittävin yksittäinen anti oli Ylöjärvellä kerätty, hyvin muistissa säilynyt Tapanin laulu.  Pyhästä Tapanista kerrotaan myös suomalaisessa kansanrunoudessa.  Siinä tunnettu Tapanin virsi on legendaruno, joka kertoo miten Ruotuksen eli Herodeksen tallirenki Tapani näki hevosta juottaessaan kirkkaan tähden kuvastuvan lähteeseen.  Suomessa Pyhän Tapanin perinne liittyy pakanuuden ajan hevosjuhlaan, jota vietettiin sydäntalven aikaan uhraamalla ja ajamalla kilpaa hevosilla.

*

Kahdesti onnistuneen runonkeruumatkan Ikaalisiin tehnyt

Berndt August Paldani, s. 1823 Virrat – k. 1860 Ruovesi.  Vanhemmat: Virtain Vaskuussa asunut kersantti Otto Paldani ja Fredrika Lilljedahl.  Hämeenlinnan triviaalikoulu, Vaasan lukio 1846. Ylioppilas 1847.  Teologiseen tiedekuntaan Helsingissä 1848.  Vihitty papiksi 1853 Turussa.  Pappina Kakskerta, Pohja ja Huittinen, viimeksi Euran kirkkoherran apulainen 1856.  Virkavapaus sairauden takia. Kuoli naimattomana 36-vuotiaana

B.A. Paldanin ja David Skogmanin Ikaalisiin suuntautuneiden runonkeruumatkojen matkakertomukset on julkaistu Runonkerääjiemme matkakertomukset 1830-luvulta 1880-luvulle –teoksessa, joka SKS:n sihteerin A.R. Niemen toimittamana on julkaistu vuonna 1904.  Samoin heidän työnsä arvokas jälki näkyy Eero Salmelaisen toimittamassa Suomen kansan satuja ja tarinoita –teossarjassa (SKS, 1852-1866).

*

Lähde:

Marjut Paulaharju: Länsi-Suomen kansanrunous.  Uskomusten, runojen ja tarinoiden jäljillä.  SKS, 2015.

*

Ikaalinen kuuluu kielellisesti vankkaan hämäläismurteiden alueeseen, mutta hallinnollisesti selkeästi historialliseen Satakuntaan. 

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset