Veikko Huuska

Vapaamuurareita kansakunnan kaapin päällä. Osa I

Vapaamuurareita kansakunnan kaapin päällä

 – Looshien miehet Kansallisbiografian sivuilla

Huom.: Lisää vapaamuurareita "kansakunnan kaapin päällä": Osa II täällä: http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/222418-vapaamuurareita-kansakunnan-kaapin-paalla-osa-ii

*

Kansallisbiografia on Suomen kulttuurin viime vuosikymmenien kenties upein ja arvokkain yksittäinen saavutus.  Professori Matti Klingen taitavasti johtama suuri kansallinen kulttuuriaarre on käsittämätön saavutus ja arvoltaan ikuinen.  Sen ansaitsema arvostus ja tunnustukset antavat odottaa tulevia vuosia ja nousevia sukupolvia.  Voimme aiheellisesti kysyä, miten monella kansakunnalla on näin kattava ja tuore kansallinen elämäkerrasto, jossa menneiden vuosisatojen suuruudet ja nykypäivän mainetekojen suorittajat on koottu yhteen kokonaisuuteen, 10-osaiseen teokseen, - jonka anti on edulliseen hintaan kaikkien halukkaiden ulottuvilla verkossa.  Tietääkseni useimpien kirjastojen käsikirjastojen perusvarustukseen kuuluu Kansallisbiografian kirjana ilmestynyt sarja.

*

Kansallisbiografian pienoiselämäkertoihin sisältyy ilmeisen vaihtelevassa määrin mainintoja nimihenkilöiden osallistumisesta Vapaamuurari-järjestön jäsenyyteen ja toimintaan.  Maininta vapaamuurariudesta löytyy (lue: minä löysin) 39:n esitellyn henkilön elämäkertatiedoista.  Oletan, että jäseniä on tosiasiassa ollut – melko huomattavastikin – enemmän, mistä päättelen, että jäsenyyden esittämisestä ei välttämättä ole kirjoittajien ohjeissa annettu vahvaa kehotusta, vaan kirjoittajat ovat tietojensa ja arviointiensa perusteella joko maininneet tai jättäneet mainitsematta asiasta. – Lisäksi liitän tähän henkilökuvat kolmesta vapaamuurariuden vastustajasta – ja yhdestä puolueettomasta vapaamuurariuden tutkijasta.

*

Kansallisbiografia kertoo Vapaamuurari-toiminnasta seuraavien henkilöiden elämäkertatiedoissa:

(Otin mukaan Talouselämän vaikuttajia –kokoelman mainitsemat.)

*

Lyhennelmät/Otteita, VH.

*

Aleksanteri I (1777-1825);

Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas; Keisari lakkautti vapaamuurarijärjestön ja muut suljetut järjestöt.

Hallintokauden viime vuodet:

Puolassa ja Saksassa noussut poliittinen oppositiohenki ja Espanjassa, Napolissa ja muualla Etelä-Euroopassa heti vuoden 1820 alussa puhjenneet kapinat johtivat maa- ja valtiopäivien vallan kaventamiseen monissa maissa sekä Suomea (ja Venäjää) koskevien suunnitelmien hautautumiseen. Puolassa sen sijaan valtiopäivät kutsuttiin koolle vielä 1825.

Tähän Aleksanteri I:n hallituskauden vaiheeseen liittyi myös hänen sotaministerinsä kreivi Aleksei Araktshejevin toteuttama koko armeijaa koskeva reformitoiminta, joka merkitsi sotilaskurin tiukentamista ja erityisten sotilaskolonioiden perustamista Venäjän länsiosiin ja Pietarin lähelle (ei kuitenkaan Suomeen) vallankumouksellisen suuntauksen varalta. Tämä politiikka herätti vastustusta liberaaleissa aatelispiireissä, joissa jo tähän aikaan esiintyi konspiratorista poliittista toimintaa. Keisari lakkautti vapaamuurarijärjestön ja muut suljetut järjestöt, mutta hän ei ryhtynyt rankaisutoimiin liberaalismielisiä upseereita kohtaan, vaikka olikin ainakin jossakin määrin selvillä tulevien dekabristien hankkeista. Suomessa tämä ilmeni uuden, entistä kreivi Fabian Steinheilia paljon tiukemman ja vaativamman kenraalikuvernöörin, kenraali (sittemmin kreivi) Arseni Andrejevitsh Zakrewskij'n nimittämisenä 1824. Samoihin aikoihin tiukennettiin ulkomaille matkustamista ja ainakin periaatteessa myös lehdistön sensuuria. Yliopiston tiukempi kontrolloiminen tuli myös ajankohtaiseksi ja johti sittemmin yliopiston siirtoon senaatin ja virkakuntien valvontaan Helsinkiin.

Kansallisbiografian pienoiselämäkerran kirjoittaja: Matti Klinge.

*

Andersin, Hans (1930-2010);

Teknillisen korkeakoulun tietojenkäsittelyn professori, suomalainen tietotekniikan uranuurtaja.

Säkkijärvellä lähellä Viipuria syntynyt Hans Andersin kävi koulua ja opiskeli Helsingissä. Hän valmistui diplomi-insinööriksi Teknillisen korkeakoulun (TKK) teknillisen fysiikan osastolta professori, sittemmin akateemikko Erkki Laurilan oppilaana 1954. …

Matematiikkakonekomitean stipendiaatiksi. Yhdessä Tage Carlssonin kanssa hän teki vuodenvaihteessa 1954–1955 neljän kuukauden matkan Göttingeniin, Länsi-Saksaan, jossa stipendiaatit opiskelivat G1a-matematiikkakoneen ratkaisuja ja rakentamista. He palasivat kotimaahan maaliskuussa 1955, ja komitea sai Andersinista tehokkaan sihteerin. Andersin oli mukana myös keksimässä ESKO-nimeä komitean saksalaisesta mallista tekemälle tietokoneelle, mutta hankkeen viivästyttyä hän siirtyi keväällä 1956 Suomen IBM:lle.  …

Andersinin tietojenkäsittelyn opetus sai suuren suosion. Alan merkityksen tajunneet opiskelijat täyttivät Otaniemen suurimmat luentosalit, ja professori harjoitti ennakkoluulottomasti uudenlaista vuorovaikutusta opiskelijoiden kanssa. Andersin perusti kollegojensa ja opiskelijoidensa kanssa OtaData-yhdistyksen, joka järjesti seminaareja ja rahoitti julkaisuja tietotekniikan edistämiseksi. Yhdistyksen rohkein kokeilu oli ohjelmoinnin opetuksen aloittaminen vankiloissa. OtaData opetti myös Koulu-TV:n kautta. Opetustyön ansiosta Andersinilla on laaja tieteellinen jälkikasvu: yhteensä kolmisenkymmentä professoria mukaan lukien toisen polven ”jälkeläiset”.  …

Sosiaalisen Hans Andersinin keskeisiä vaikuttimia olivat karjalaisuus ja suomenruotsalaisuus. Andersin tunnettiin avarakatseisena, suvaitsevaisena, avuliaana ja ystävällisenä. Hän oli aina aktiivinen, erilaisten verkostojen yhteysihminen ja samalla monenlaisten yhteisöjen rakentaja. …

Jäsenyydet: … Vapaamuurarit (Svenska Frimurare Orden, S:t Johannes logen S:t Augustin).

Kirjoittajat: Petri Paju ja Reijo Sulonen, julkaistu 22.6.2011.

*

Björnram, Gustaf (1745-1801);

Mystikko, henkienmanaaja.

Björnramin uskaliasta toimintaa kuninkaan neuvonantajana kesti vuoteen 1782.  Kustaa III:n epäilyt alkoivat kasva, kun manaajan ennustukset eivät toteutuneetkaan.  Tilannetta pahensi se, että hovilääkäri S.A. Hedin paljasti kuninkaalle Björnramin manaamat henget huijauksiksi.  Björnram sai kuitenkin uusia ystäviä etenkin kuninkaan veljen, herttua Karlin (Kaarle XIII:n) lähipiirissä. …

Luonteeltaan Gustaf Björnram oli syrjäänvetäytyvä originelli.  Hänen avioliittonsa kariutui, ja vähitellen uudet mystikot syrjäyttivät hänet myös Reuterholmin lähipiiristä.  Björnram kuului tukholmalaiseen vapaamuurariloosiin, mutta osallistui ajan myötä yhä harvemmin sen toimintaan.  Myöhemmällä iällä hän vetäytyi yksinäisyyteen ja harjoitti salatieteitä asuntonsa suojissa. …

Vanha henkienmanaaja kuoli 1801 Tukholmassa vain harvojen kaipaamana.  Kreivi J.G. Oxentierna muistosanojen mukaan Björnram ”ei poistunut suuren maailman keskeltä, ei seurapiirien riveistä, tuskinpa yksityisen ystävyydenkään sylistä”.

Kirjoittaja: Georg Haggrén.

*

Byström, Anders (1724-1802);

Helsingin pormestari, tupakanviljelijä, kauppias, valtiopäiväedustaja.

Oman kertomansa mukaan Byström halusi kehittää itseään määrätietoisesti.  Hän luki yksityisopettajan johdolla historiaa, maantiedettä ja vieraina kielinä saksaa ja ranskaa.  Hän edistyi niin hyvin, että pääsi alle 25-vuotiaana eli poikkeuksellisen nuorena ulkomaille tukkukauppaa harjoittavaksi kauppiaaksi.  Valtio tuki monia hankkeita, joista arveltiin olevan etua.  Byström ryhtyi viemään ruotsalaista verkaa ympäri Eurooppaa, aina Lissabonia myöten.  Hän sai manufaktuurikonttorilta suuren lainan, minkä ohella monet yksityiset luottivat häneen.

Hankkeet epäonnistuivat, sillä vientitavarat olivat huonolaatuisia eikä nuorella kauppiaalla ollut paljonkaan kokemusta.  Hän menetti luottonsa ja oli vaarassa joutua velkavankeuteen, mutta hän matkusti Norjaan ja sai aikaan tilapäisen sovinnon. …

Eräs puoli Byströmin elämää oli hänen vapaamuurariutensa.  Hänet kutsuttiin heti 1762 Viaporin perustetun Pyhä Johannesloosi S:t Augustinin jäseneksi, aatelisten ja korkeiden virkamiesten rinnalle.  Suhteet säilyivät hyvinä kaupungin puolellakin, sillä 1780-luvulla Byström vuokrasi uuden talonsa yläkerran vapaamuurareiden kokoushuoneistoksi.

Byström kuoli 1802.  Häntä oli hautaamassa ”koko Helsinki”, ja surusaattoa juhlistivat murhesauvoja kantavat airueet.  Tällaisen kunnian sai yleensä vain aatelinen tai upseeri.  Toinen puoli Byströmin elämästä, häntä pysyvästi vaivanneet taloudelliset ongelmat, tulivat esiin heti perunkirjoituksessa.  Vapaamuurareidenkin 1786 myöntämä laina oli lyhentämättä, ja kuolinpesä julistettiin konkurssiin.

Kirjoittaja: Anneli Mäkelä-Alatalo.

*

Crusell, Bernhard Henrik (1775-1838);

Säveltäjä, klarinetisti.

Leipzigissä painetut Crusellin kolme klarinettikonserttoa, jotka ovat hänen ehkä kestävimmät sävellyksensä, kertovat hänen suhteistaan ruotsalaiseen hovimiljööseen.  Konsertto Es-duurissa on omistettu kreivi Gustaf Troll-Bondelle (1773-1855), joka palveli kamariherrana kuningatar Fredrikaa ja joka nimitettiin 1826 yhdeksi valtakunnan herroista tittelillä excellens.  Hän oli taitava amatööriklarinetisti ja oli tuttavallisissa väleissä väleissä Crusellin kanssa.  Kun Crusell kuoli, suri Trolle-Bonde häntä ”kuin omaa veljeään”.  Konsertto f-mollissa omistettiin asiaankuuluvan kirjeenvaihdon jälkeen Venäjän keisari Aleksanteri I:lle.  Aloitteen tähän teki todennäköisesti … diplomaatti Genseric Brandel.  Konsertto B-duurissa omistettiin lopulta kruununprinssi Oskarille (1799-1859), joka peri Ruotsin kruunun 1844.  …

Kuten monet muutkin tuon ajan ruotsalaisen kulttuurielämän merkittävistä hahmoista, myös Crusell oli vapaamuurari ja osallistui siten niissäkin piireissä harjoitettuun monipuoliseen musiikkielämään, samoin hyväntekeväisyyskonsertteihin, joiden ohjelmassa oli muun muassa Giovanni Battista Pergolesin Stabat Mater.  …

Crusellin hauta on Solnan kirkkomaalla, josta myös monet muut ruotsalaisen kulttuurin merkkimiehet ovat saaneet viimeisen leposijansa.  Hautakiveä koristaa vapaamuurarisymboli, häntäänsä pureva käärme.

Kirjoittaja: Fabian Dahlström, kääntänyt Heli Jokinen.

*

De la Myle, Fredrik Ludvig (1752-1797);

Majuri, runoilija, vapaamuurari.

Fredrik Ludvig De la Myle palveli vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän armeijassa ja liikkui sekä Kustaa III:n että keisarinna Katariinan hovipiirissä ja toimi viestinviejänä.  De la Myle harrasti myös runoilua perheensä muiden jäsenten tapaan.

De la Myle oli liittynyt Venäjällä vapaamuurareihin, ja Tukholmassakin hän kuului erääseen heidän loosiinsa.  Vanhojen opintotovereiden kutsusta hän liittyi myös Franciscaner-veljestöön, valistushenkiseen kirjalliseen salaseuraan, jonka henkisenä johtajana oli Turussa opiskellut runoilija Johan Henric Kellgren.  Jo vuoden 1782 lopulla De la Myle muutti Suomeen. Vaikka hänen kornetin-virkansa oli yhä nimellinen, hän osallistui henkirakuunain harjoituksiin ja eli muuten vanhempiensa luona Rymättylässä. …

Päätettyään aloittaa sodan Venäjää vastaan Kustaa III lähetti 6.7.1788 kapteeni Fredrik Ludvig De la Mylen Pietariin mukanaan keisarinnalle osoitettu uhkavaatimus, jossa vaadittiin muun muassa Kaakkois-Suomen palauttamista Ruotsille.  Kapteenin päästyä 12.7. Katariinan puheille tämä oli jo julistanut sodan ruotsalaisten aloitettua operaatiot.  De la Myle joutui palaamaan Ruotsiin Puolan ja Preussin kautta yhdessä Ruotsin lähettilään, vapaaherra Johan Fredrik von Nolckenin kanssa.  Matkalla herrat tapasivat Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm II:n, joka lupaili epämääräisesti tukea Ruotsille.  Tämän keskustelun kapteeni selosti kuninkaalleen Grisslehamnissa.

Sodan ajan kapteeni De la Myle palveli päämajassa ja osallistui kuninkaan kuunarin Amphionin kannella ”Viipurin kujanjuoksuun” sekä Ruotsinsalmenvoitokkaaseen taisteluun, jona muistomitali myönnettiin hänelle kultaisena.

Kirjoittaja: Pentti Virrankoski.

*

Engelberg, Rafael (1882-1962);

Kirjailija, järjestövaikuttaja, Henkisen Työn Yhtymän sihteeri, kanslianeuvos; vapaamuurariuden vastustaja (Ei jäsen).

Rafael Engelberg oli merkittävä ja omana aikanaan hyvin tunnettu järjestövaikuttaja, jonka kiinnostuksen kohteena olivat erilaiset heimokansalliset, kulttuuripoliittiset ja henkisen työn tekijöiden aseman parantamiseen liittyvät kysymykset. Hän aloitti uransa kirjailijana ja Kalevalan tutkijana, mutta siirtyi suuren kirjallisen läpimurron jäätyä tulematta kansanvalistuksen ja järjestötyön pariin. 1920-luvulla hänet valittiin Suomalaisuuden liiton ja Inkerin liiton puheenjohtajaksi, mutta vielä merkittävämpi oli hänen työnsä useiden suurten kansalaisjärjestöjen, kuten Suomen työväenopistojen liiton, Suomalaisuuden liiton, Henkisen Työn Yhtymän, Itsenäisyyden liiton ja Suomi-Seuran käytännön toiminnasta vastaavana sihteeri-toiminnanjohtajana. Hän oli myös yksi lapuanliikkeen helsinkiläisistä taustavaikuttajista.

Rafael Engelberg kävi oppikoulua ensin Joensuun ja sitten Oulun lyseossa, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi 1902. Oppiarvo oli jäädä tosin saamatta, sillä lyseon voimisteluseuraa johtanut Engelberg oli liittynyt tovereineen edellisenä syksynä vapaaehtoisena Oulun tarkk'ampujapataljoonaan välttyäkseen tulossa olevan uuden asevelvollisuuslain mukaisista kutsunnoista. Sekä jonkinlaiseksi kansalliseksi mielenosoitukseksi että oman nahan pelastamiseksi tarkoitettu tempaus sai vakavan luonteen, kun kävi ilmi, että yksikkö aiottiin siirtää Venäjälle. Pojat selvisivät lopulta pälkähästä järkyttyneiden vanhempien kirjoittamien vetoomusten ja Suomen sotaväen päällikön, paroni Georg Edvard Ramsayn osoittaman joustavuuden ansiosta.  …

Engelberg siirtyi sihteeriksi Suomalaisuuden liittoon, jonka puheenjohtaja hän oli ollut vuodesta 1920. Hän oli kielipoliittisesti sovitteleva ja halusi toimia yhteistyössä ruotsinkielisen väestönosan kanssa, mikä ilmeni myös haluttomuutena oman sukunimen suomalaistamiseen. Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) nuoret intomieliset ylioppilaat pitivät häntä ruotsalaisia nöyristelevänä runoilijatohtorina, jonka "mietosuomalaiset" aatteet eivät vastanneet enää ajan henkeä. Halveksuntaa herätti myös hänen Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n Suomen-vierailun kunniaksi kirjoittamansa "orjamielinen" tervehdysruno, jossa tunnustettiin Suomen ja Ruotsin yhteinen kulttuuriperintö. AKS-nuoret valtasivat Urho Kekkosen ja Vilho Helasen johdolla 1927 Suomalaisuuden liiton vuosikokouksen ja vaihtoivat lähes koko johdon.  …

Engelbergin maailmankuva oli sekoitus heimoromantiikkaa, antikommunismia, ruutulaista valtiososialismia ja spengleriläistä perikatoajattelua, kaikki yhdistyneenä henkisen kulttuurin ja henkisen työn tekijöiden merkityksen tähdentämiseen. Hän hyökkäsi väsymättömästi "bolshevismia", suomalaista kulttuuria uhkaavaa "sisäistä jäydäntää" ja muita "ajalle ominaisia kelvottomuusilmiöitä" vastaan. Kirjoituksille ja puheille ominainen korkealentoisuus ja paatoksellisuus korostuivat erityisesti hänen käsitellessään runoilijoiden ja muiden henkisen työn tekijöiden hädänalaista asemaa talouslaman kourissa.  …

Kanslianeuvoksen arvon 1952 saanut Engelberg oli poliittiselta kannaltaan alun perin nuorsuomalais-edistysmielinen liberaali, mutta siirtyi vähitellen kansallista eheyttä tavoitellessaan poliittisen kentän oikeaan laitaan. Hän oli yksi lapuanliikkeen taustalla puuhailleista "vanhoista herroista", mutta hänen osallisuudestaan varsinaisiin väkivaltaisuuksiin ei ole tietoa. Hän kuului lapuanliikkeen Helsingin piirin johtoon, johti kesän 1930 talonpoikaismarssin jälkeen kokoontuneen "suuren isänmaallisen kansalaiskokouksen" järjestelyjä, ja hänet valittiin myös pääministeri P. E. Svinhufvudin luokse lähetetyn arvovaltaisen lähetystön johtoon. Hän oli lisäksi osakkaana kustannusosakeyhtiö Vasarassa, joka käänsi Saksan kansallissosialistista kirjallisuutta ja julkaisi vapaamuurarien vastaista Tapparamies-lehteä.  … (https://fi.wikipedia.org/wiki/Kustannus_Oy_Vasara ]

Kirjoittaja: Jukka Muiluvuori.

*

Ervast, Pekka (1875-1934);

Uskonnonfilosofinen kirjailija, teosofi.

Pekka Ervast on Suomen teosofisen liikkeen merkittävin hahmo. Hän oli Suomen Teosofisen Seuran ensimmäinen ylisihteeri, mutta ennen kaikkea hän oli ahkera kirjoittaja ja puhuja. Hän julkaisi elinaikanaan noin 70 teosta, ja hänen julkaistuja teoksiaan on kaikkiaan yli 140 nidettä, noin 15 000 sivua. Ervast puhui viikoittain liikkeen tilaisuuksissa ilman muistiinpanoja mitä erilaisimmista aiheista. Yhteensä esitelmiä ja puheita kertyi hänen elinaikanaan pitkälti yli 1 300 kappaletta, ja yhä vieläkin teosofisten yhteisöjen tilaisuuksissa luetaan Ervastin puheita ja artikkeleita. Puheillaan hän kykeni tekemään teosofiaa ymmärretyksi myös aiheeseen perehtymättömille kuulijoille, ja hän vastaili luentojensa yhteydessä kuulijoiden tärkeinä pitämiin kysymyksiin.

Suomen Teosofisen Seuran (STS) ylisihteerinä Pekka Ervast huolehti teosofisen kirjallisuuden kustantamisesta ja kääntämisestä sekä otti vastuun Tuonenkylän teosofisen päämajan rakentamisesta. Ervast piti itseään Helena Petrovna Blavatskyn työn jatkajana eikä mennyt mukaan Annie Besantin ja C. W. Leadbeaterin käynnistämiin uudistusliikkeisiin, mikä aiheutti skismaa hänen ja STS:n kansainvälisen johdon linjoilla olevien jäsenten välillä.

Ervastilla oli selkeä henkisen johtajan asema 1920 perustetussa Ruusu-Ristissä (RR) eli Suomen Salatieteellisessä Tutkimus-Seurassa. Hän loi RR:n sisälle täydellisen henkisen elämän korkeakoulun, jonka ytimenä on uuden liiton perustalle rakentuva vapaamuuraritoiminta. Ervastin johdolla RR:n jäsenmäärä kasvoi tasaisesti. Sen monipuolinen toiminta synnytti yliopistoon johtavan, uutta henkeä edustaneen Kulmakoulun. Sekä STS:n että RR:n yhteydessä Ervast toimi useiden henkilöiden henkisenä opettajana, ja tämä vaikutus jatkuu edelleenkin hänen kirjallisuutensa välityksellä. 

Fennomaanisukuun (Ervast) syntynyt Pekka Ervast, Peppi, osoitti jo lapsena erikoista kielellistä lahjakkuutta ja asetti 11 - 12-vuotiaana tavoitteekseen tulla kirjailijaksi.  … Ervast omaksui Jeesuksen Vuorisaarnaan sisältyvän "suuttumattomuuden" periaatteen jo 14-vuotiaana ja löysi sen opetukset uudestaan syksyllä 1895. Teosofina Ervast halusi luopua yliopisto-opinnoista ja löytää uuden käytännöllisemmän elämänuran. …  Kuolemanvakava totuuden etsiminen johti Ervastin 13.10.1896 uudestisyntymiskokemukseen, joka loi perustan hänen tulevalle teosofiselle toiminnalleen ja kirjailijantyölleen. Tämän jälkeen hän omaksui elämäntehtäväkseen teosofisen liikkeen käynnistämisen Suomessa. Hän perusti elämänsä Jeesuksen ja Buddhan moraalisiin opetuksiin ja niiden toteuttamiseen käytännössä. Teosofina Ervast oli vegetariaani ja aseettomuuden kannattaja.  … Judgelaisesta TS:sta erottuaan Ervast yritti saada opintonsa päätökseen sekä sovittaa yhteen teosofiaa ja joogaa koskevaa tieteellistä tutkimusta, mutta luopui keväällä 1899 akateemisista opinnoistaan. Samoin hän luopui aikeistaan siirtyä Intiaan, koska halusi työskennellä Suomen kulttuurin ja itsenäisyyden puolesta. … Ervast uskoi Suomen itsenäistyvän 1915 ja valmisti syksyllä 1910 Itä-Suomeen tekemänsä luentomatkan yhteydessä teosofeja tulevaa itsenäistymistä varten. Hän oli vakuuttunut muinaisten suomalaisten henkisestä tiedosta ja piti uuden aseettoman kulttuurin aloittamista Suomen henkisenä tehtävänä.  …

Ervast harjoitti suomenkielistä teosofista toimintaansa 1900 - 1906 Sörnäisten Työväen Yhdistyksen ja idealistisen sosialismin puitteissa. Hän julkaisi 1900 - 1901 Jean Boldtin kanssa Uusi aika -nimistä sanomalehteä, joka teki teosofiaa tunnetuksi suomenkielisen yleisön keskuudessa.  … Teosofit pitivät itseään idealistisina sosialisteina, ja Ervast oli yhteistyössä Suomeen palanneen Matti Kurikan kanssa. Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa Ervast oli Elämäläisten liiton asettamana ehdokkaana, vaikka ei itse tehnytkään vaalityötä ja halusi pitää teosofian erillään valtapyrkimyksistä.  ..

Ervast piti sotaa osoituksena TS:n epäonnistumisesta ja alkoi hakea uusia työaloja. Hän teki 1919 - 1920 kirjallisia töitä liikemies Heikki Peltolan luona Epilässä. Vuoden 1920 alussa Ervastin työtä tukemaan syntyi Teosofisen Seuran Okkultinen osasto, jonka toimintaa STS:n uusi johto ei kuitenkaan hyväksynyt. Osittain teosofien yhteistyö jatkui syksyllä 1920 Suomeen perustetun Yleismaailmallisen Yhteisvapaamuurarijärjestön Suomen osaston piirissä. Sovun mahdollisuuksista huolimatta Ervast kannattajineen perusti 14.11.1920 Ruusu-Ristin (RR), jonka johtajana hän toimi äkilliseen kuolemaansa asti 1934. Hierarkkiselle pohjalle rakennettu RR perustettiin tukemaan Ervastin työtä. Se perusti työnsä Jeesuksen Vuorisaarnaan ja H. P. Blavatskyn pasifistisiin näkemyksiin.

Alkuperäisen TS:n mallin mukaisesti Ervast järjesti RR:n loositoiminnan vapaamuuraripohjalle. Siten järjestössä oli sekä ulko- että loosijäseniä, jotka kaikki saattoivat kuulua 1923 avattuun esoteeriseen piiriin. Tämän tarkoituksena oli edistää jäsentensä henkistä kasvua Vuorisaarnan ohjeiden mietiskelyllä ja niiden mukaisella käytännöllä. Ervast esitti 1925 oman vapaamuurariuden uudistamiseen tähtäävän ohjelmansa teoksessaan Kadonnut Sana ja julkaisi samana vuonna myös oman kommentein varustamansa käännöksen Vuorisaarnasta. Ervastin mielestä H. P. Blavatskyn työn taustalla oleva uusi luonnonvoima organisoitui maapallon henkiseen ilmapiiriin aiheuttaen levottomuutta ja monenlaista kuohuntaa. Uuden luonnonvoiman luonteeseen kuului hänen mielestään se, että se pyrki ohjaamaan ryhmiin järjestäytymistä. Ilman henkistä pyrkimystä ihmisten maanpäällinen elämä kävi ennen pitkää mahdottomaksi. Ervastin uudistussuunnitelma ei kuitenkaan saanut vastakaikua muissa suomalaisissa yhteisvapaamuurareissa. Hän ja ruusuristiläiset loosit irtaantuivat 1927 kansainvälisen yhteisvapaamuurariuden yhteydestä omaksi järjestökseen.  … Ervastin mielestä käynnissä olevaan uskonpuhdistukseen liittyen RR:n tehtävänä oli tuoda esille alkuperäiseen kristinuskoon kuuluvaa Paavalin metafysiikkaa ja Jeesuksen moraalista sanomaa. Hän odotti ruusuristiläisiltä käytännön veljeyden toteuttamista esimerkkinä muulle yhteiskunnalle. Vastaavasti hän odotti yhteiskunnalta suvaitsevaisuutta buddhalaistyyppisille munkkiyhteisöille.

 Kirjoittajat: Martti Junnonaho ja Erik Gullman.

*

Gyllenberg, Ane (1891-1977);

Kauppaneuvos, Pankkiiriliike Ane Gyllenberg Ky:n toimitusjohtaja.

Ane Gyllenberg oli Pankkiiriliike Tom Sahlberg Oy:n ja sitä jatkaneiden Pankkiiriliike Ane Gyllenberg Oy:n ja Pankkiiriliike Ane Gyllenberg Ky:n omistaja 1925–1957. Gyllenberg onnistui Suomen itsenäisyyden ajan alussa aloittaneena itseoppineena pankkiirina luomaan omaisuuden lähes tyhjästä, vaikka oli jättänyt koulunkäyntinsä vähiin. Hän kehitti liikkeensä yhdeksi Helsingin pörssin suurimmista välittäjistä. Gyllenberg kunnostautui hyväntekijänä, perusti lääketieteen tutkimussäätiön ja kokosi merkittävän taidekokoelman.  …

Pankkiiriliike Tom Sahlberg Oy:lle vuodet 1917–1920 olivat tuottoisia vuosia. Helsinkiin oli perustettu pörssi vuosikymmenen alussa, ja nuoren tasavallan talous oli nousussa. Sahlberg oli suurin meklari yli kuudestakymmenestä arvopaperikauppiaasta, jotka kävivät pörssikauppaa Fabianinkadun graniittilinnassa. Pankkiiriliike välitti myös luottoja ja teki kiinteistökauppaa. Voitolliset tuloksensa se teki etenkin onnistuneilla valuuttakaupoilla, ei niinkään osakekaupoilla. Sahlbergin onni kääntyi 1920-luvun alussa. Liike oli ostanut Venäjän ruplia juuri vallankumouksen alla ja lähettänyt ne höyrylaivalla Lontooseen vaihdettavaksi puntiin. Kun ruplat tulivat perille, oli tsaarin valta romahtanut ja ruplat arvottomia. Rahapolitiikka koveni 1920-luvulla, verotus kiristyi ja pörssi laski. Pankkiiriliike Tom Sahlberg joutui vaikeuksiin erään suuren lainan kanssa. Konkurssin välttääkseen yhtiön piti irtisanoa kaikki työntekijänsä Gyllenberg mukaan lukien. Tom Sahlberg menehtyi 1925.  …

Gyllenbergien nuoren suomenruotsalaisen porvarisperheen elintaso laski. Perintötaulu piti myydä ja huoneita vuokrata. Energinen Ane Gyllenberg ei tästä lannistunut. Hän vuokrasi huoneen Sahlbergin konttorista Pohjois-Esplanadin Grönqvistin talosta ja aloitti kiinteistönvälityksen. Jo 1925 hän osti Sahlbergin kuolinpesältä konkurssikypsän liikkeen, sen vähän mitä siitä oli jäljellä: yksi vuokrasopimus, kumileimasin, osoite ja virkailija Birgit Öller. Tallella oli sentään nimi, hieno pankkisali ja asiakaspiiri. Gyllenberg onnistui jälleenrakentamaan pankkiiriliikkeen. Hän liitti siihen kiinteistönvälitysliikkeensä, vuokrasi pois pääosan konttorista, leikkasi osakepääomaa ja selvitti tilit. Selvisi, ettei konkurssianomusta nipin napin tarvinnutkaan jättää. Tiukalla menokurilla työssä ja kotona menestystä alkoi hitaasti tulla. Pörssi elpyi, ja Gyllenberg oli taitava, siekailematon, ahnas ja kova. Sisäpiiritietoakin saattoi vielä surutta hyödyntää.  …

Gyllenberg osti, jakoi ja myi maata ja kivitaloja ja perusti asunto-osakeyhtiöitä. Lama-aika meni hienosti. Gyllenberg saattoi 1936 hyvällä syyllä vaihtaa Pankkiiriliike Tom Sahlberg Oy:n -nimen Pankkiiriliike Ane Gyllenberg Oy:ksi. Hän jatkoi sen toimitusjohtajana ja johtokunnan puheenjohtajana. Ajat olivat hyvät, liike sai korkeita provisioita asiakkailtaan ja oma portfolio tuotti. Pankkiiriliike kesti jo markkinoiden heilahteluja, koska sillä oli monta tukijalkaa.

Sotien jälkeen vanha luokkatoveri ja ystävä vuorineuvos Wilhelm Wahlforss kutsui Gyllenbergin Wärtsilä-Yhtymä Oy:n hallitukseen. Pankkiirin Wärtsilä-usko oli ollut luja aina siitä lähtien, kun "Vikkelä-Ville" oli valittu yhtiön johtoon. Ylimääräinen liikenevä sijoitettiin aina Wärtsilän osakkeisiin tai kiinteistöihin, ylipäätään reaaliarvoihin, teollisuuteen ja hyvin hoidettuihin yhtiöihin, ei pankkiosakkeisiin. Wahlfors ja Pohjoismaiden Yhdyspankin pääjohtaja Rainer von Fieandt rahoittivat Gyllenbergin yksityisomaisuuden kartuttamista. Samaan aikaan Gyllenberg oli yhä vahvemmin mukana hyväntekeväisyydessä. …

Syntymässä 1932 kuolleen lapsensa takia Ane Gyllenberg oli kiinnostunut yhä enemmän antroposofiasta. Hän perusti 1948 säätiön tukemaan lääketieteellistä, erityisesti psykosomaattista ja Steiner-lääketieteeseen perustavaa tutkimusta.  … Ane Gyllenberg korosti isästään poiketen suomalais-isänmaallisuuttaan, vaikka hän saikin Suomen kansalaisuuden vasta 1937. Hän liittyi suojeluskuntaan 1918. Gyllenbergin hengellinen puoli ja itse tehty omaisuus tekivät hänestä hieman kummajaisen ahtaissa suomenruotsalaisen perityn rahan piireissä. Hän oli heille uusrikas nousukas. Hänen yhteisvastuullinen toimintansa oli joskus vaivalloista sulattaa, vaikka hän tarkasteli säätiötoimintaansakin aina myös taloudellisesta näkökulmasta. Kauppaneuvos Ane Gyllenberg kuoli samana vuonna 1977 kuin puolisonsa Signe.

Jäsenyydet ja kunnianosotukset: m.m. Pellingin vapaajoukko 1918.  .. Läkareförening för Antroposofiskt Orienterad Medicin (Ruotsi) kunniajäsen 1966. Johanniittain R; Ruotsin Carl XIII:n R; vapaamuurarien korkein ritari- ja komentajamerkki; Ruotsin vapaamuurarien korkein virkamerkki.

Kirjoittaja: Annastiina Henttinen, julkaistu 5.9.2011.

(Lis.: Gyllenberg var aktiv på många områden, satt i flera bolagsstyrelser, i finlandssvenska sammanslutningar och var en engagerad frimurare. Engagemang kunde ofta kombineras med lönsamma uppdrag för den egna firmans notariat och gav i förlängningen ägaren möjlighet att agera som mecenat. - Källa: Ane Gyllenbergs Fond; http://www.sls.fi/fi/donatorernas-bok/ane-gyllenbergs-fond ]

*

Haarla, Rafael (1876-1938);

Teollisusyrittäjä, kauppaneuvos.

Rafael Haarla oli värikäs henkilö ja menestyvä tehtailija, joka loi lähes tyhjästä merkittävän paperi- ja selluteollisuuteen keskittyneen teollisuusyhtymän. Lisäksi hän oli poliittinen vaikuttaja, joka ei sopeutunut kovin hyvin suomalaiseen parlamentaariseen demokratiaan.

Rafael Haarla hoiti vuodesta 1895 viisi vuotta kauppaa Korpilahdella ja toimi lisäksi kauppamatkustajana. Hän tähysi kuitenkin maalaispitäjää suurempiin ympyröihin ja perusti 24-vuotiaana 1900 Tampereelle tukkukaupan. Vain kolme vuotta tämän jälkeen hän perusti lähinnä kirjekuoria, ikkunapaperia, kouluvihkoja ja paperiserviettejä valmistavan paperinjalostustehtaan, jonka nimeksi tuli 1930 Raf. Haarla Oy. Aluksi yritys oli vaatimaton ja Haarla huolehti itse tuotteittensa markkinoinnista. Hän kulki ympäri maata myymässä kirjekuoriaan ja paperiserviettejään tukkuliikkeille. Elannon toimitusjohtajana toiminut (->) Väinö Tanner muisteli hänen olleen reipas ja mukava liiketuttava. Tehdas kasvoi nopeasti tarmokkaan omistajansa hoidossa, ja 1910-luvulla se oli jo merkittävä alansa yritys.

Suomalaiset paperintuottajat olivat kartelloituneet 1918, minkä vuoksi Haarlakaan ei saanut enää ostaa paperinjalostustehtaalleen raaka-ainetta samaan hintaan kuin eräät hänen kilpailijansa. Korjatakseen tilanteen hän päätti perustaa oman paperitehtaan. Niinpä hän rakensi 1920 Tampereen Santalahteen paperitehtaan, joka tunnettiin nimellä Haarlan Paperitehdas Oy.  …

Koska Tampere oli Haarlan mielestä liian vasemmistolainen kaupunki, hän ryhtyi etsimään Keski-Suomesta paikkakuntaa, josta löytäisi mielestään luotettavaa työväestöä. Näin hän päätyi rakentamaan uuden tehtaansa Laukaan Lievestuoreelle. Selluloosayhtiö perustettiin 1927, ja sen yhteyteen valmistui myös spriitehdas 1933.

Samaan aikaan Lievestuoreen sellutehtaan perustamisen kanssa Haarla laajensi teollisen toimintansa Viroon perustamalla Tallinnaan paperinjalostustehtaan. Hän osti 1929 osake-enemmistön kamariherra (->) Hjalmar Linderin 1906 perustamasta Lohjan Selluloosa Oy:stä, jolla oli teollisuuslaitokset Lohjalla ja Kotkassa. Hän osti myös Vesilahdelta (-> Standertskjöld) Standertskjöld-Nordenstam-suvulle kuuluneen tunnetun Laukon kartanon ja rakennutti sinne uuden päärakennuksen; punaiset olivat polttaneet edellisen 1918.  …

Tehtailijan uransa ohella Rafael Haarla otti voimakkaasti kantaa poliittisiin kysymyksiin ja vaikutti 1910-luvulta lähtien Tampereen kunnallispolitiikassa. Hän tuki 1918 voimakkaasti valkoista armeijaa, ja 1920-luvulla hänestä tuli keskeisiä niin sanotun valkoisen aatteen edustajia ja aitosuomalaisuuden kannattajia. Hän ei hyväksynyt sosialismia eikä parlamentaariseen demokratiaan kuuluvaa puoluepeliä, vaan kaipasi maahan lujaa hallintoa. Tunnetuksi on tullut Haarlan 1929 entiselle asiakkaalleen Väinö Tannerille esittämä tarjous ryhtyä Suomen diktaattoriksi.  …

Haarla pyrki toteuttamaan aatteitaan omissa teollisuuslaitoksissaan. Hän kehitti erityisen työväen voitonjakojärjestelmän, mikä lienee ollut yksi syy siihen, ettei Haarlan tehtailla juuri lakkoiltu. Kun lapuanliike syntyi 1929, Haarla oli lähes alusta lähtien mukana sen kommunisminvastaisessa toiminnassa. Hänet valittiin liikkeen valtuuskuntaan ja hänestä tuli yksi sen keskeisistä rahoittajista. Haarlan suhteet suomalaiseen oikeistoradikalismiin katkesivat kuitenkin lapuanliikkeen lakkauttamisen myötä. Lapuanliikkeen tilalle perustettu Isänmaallinen Kansanliike (IKL) teki pesäeron Haarlaan, koska tämä tunnettiin innokkaaksi vapaamuurariksi. Kun Haarlaa ei kelpuutettu vapaamuurareita vastustaneen IKL:n kansanedustajaehdokkaaksi, hän katkeroitui syvästi ja pyrki lopun elämäänsä vastustamaan IKL:n toimintaa.  …

Tuomittu kapinasta Turun hovioikeudessa 6 kuukauden vankeuteen 1932.  Kunnianosoitukset: Kauppaneuvos 1924.

Kirjoittaja: Mikko Uola.

*

Halonen, Eemil (1875 - 1950);

Kuvanveistäjä, vapaamuurari.

Kuvanveistäjä Eemil Halonen tunnetaan erityisesti kalevalaisista aiheistaan sekä Pariisin maailmannäyttelyyn 1900 tekemistään puureliefeistä. Harvemmin muistetaan hänen tehneen Suomeen ensimmäisen täysmittaisen historiallisen naisen, kirjailija Minna Canthin, muistomerkin.

Käytyään kansakoulun Emil aloitti 17 vuoden ikäisenä Lappeenrannan Käsityökoulussa puusepän opinnot, joita hän seuraavana vuonna jatkoi Sortavalassa E. Mäkisen Nikkarityökoulussa. Taidemaalari (->) Pekka Halonen järjesti 1895 serkkunsa läheisen ystävänsä, kuvanveistäjä (->) Emil Wikströmin apulaiseksi Visavuoreen. Keväällä 1896 Emil Halonen kirjoittautui Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun oppilaaksi Helsinkiin ja debytoi Suomen Taideyhdistyksen näyttelyssä. Kesällä hän avusti Säätytalon otsikkoreliefin parissa työskentelevää Wikströmiä, kunnes tulipalo tuhosi elokuussa Visavuoren työhuoneen teoksineen.

Helmikuun 1899 manifestin vastareaktiona Eemil Halonen ryhtyi kirjoittamaan nimensä suomalaisittain. Saman vuoden keväällä ratkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julistama kilpailu (->) Elias Lönnrotin muistomerkistä. Voittajaksi valittiin Emil Wikström ja toinen palkinto annettiin Eemil Haloselle. Nuoren veistäjän suhde opettajaansa katkeroitui sittemmin Wikströmin hylättyä alkuperäisen ehdotuksensa ja noudattaessa toteutuksessaan samantyyppisiä ratkaisuja kuin oppilaansa. Vielä Halosen nekrologeissa muistutettiin, kuinka tämä oli menettänyt epäoikeudenmukaisesti tilaisuutensa. Toive luonnoksen toteuttamisesta toteutui kuitenkin postuumisti: Halosen Lönnrot paljastettiin Lönnrotin syntymän 150-vuotisjuhlan kunniaksi 1952 Sammatissa Paikkarin torpan pihalla.

Halosen 1910- ja 1920-lukua väritti teosofia. Hän liittyi 1917 Suomen Teosofiseen Seuraan, ja 1921 hänet otettiin Suomen Salatieteellisen Seuran Ruusu-Ristin jäseneksi. Vuodesta 1923 hän kuului myös Suomen Yhteisvapaamuurariseuran Väinämö-looshiin. Erityisesti (->) Pekka Ervastin Kalevala-tulkinnat vaikuttivat Haloseen. Teosofian vaikutus näkyy myös Halosen tekemissä sisällissodan muistomerkeissä: Kuopion sankaripatsaassa Katkotut kahleet (1920) vapaussota on kuvattu tietoisuuden kahleiden murtumisena. Teosofinen aihepiiri hallitsi lukuisia Halosen 1920- ja 1930-luvulla tekemiä hautamuistomerkkejä - ja vaikutti Halosen suosioon hautaveistäjänä. Aikanaan huomiota herätti muun muassa (->) Ernst Nevanlinnan hautaveistos Semper Excelsior (1934).

Kirjoittaja: Liisa Lindgren.

*

Heino, Harri (1944-1999);

Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja, dosentti; vapaamuurariuden tutkija (Huom.: ei ollut jäsen, mutta saavutti vapaamuurariyhteisön luottamuksen ja pääsi aiemmilta tutkijoilta evättyyn sisätietoon käsiksi, vh]

Harri Heino teki merkittävimmän elämäntyönsä Kirkon tutkimuskeskuksen johtajana 1982 - 1999. Hänen kaudellaan tutkimuskeskus paneutui suomalaisten uskonnollisuuden selvittämiseen sekä Suomessa vaikuttavien uskonnollisten liikkeiden kartoittamiseen

Kirkon tutkimuskeskuksen johtajaksi Heino valittiin 1982. Hänen vastuualueeseensa kuului muun muassa joka neljäs vuosi laadittava kirkon nelivuotiskertomus. Kirkossa opittiin luottamaan Heinon yhdessä työtovereidensa kanssa laatimiin analyyseihin kirkollisen elämän muutoksista muuttuvassa yhteiskunnassa. Ne sisälsivät sekä numerotietoa että periaatteellisia pohdiskeluja.

Tutkijana Heino vaikutti erityisesti kahdella alueella. Jo ennen hänen tuloaan Kirkon tutkimuskeskukseen laitos oli tehnyt ensimmäiset mielipidemittaukset suomalaisten uskonnollisuudesta, esimerkiksi Jumalaan uskomisesta, rukoilemisesta, Raamatun lukemisesta ja suhtautumisesta kirkon opetukseen. Näistä pitkittäistutkimuksista tuli Heinon johtaman tutkimuskeskuksen tavaramerkki. Tutkimusten arvo oli pitkissä aikasarjoissa, joissa samoja kysymyksiä toistettiin vuodesta toiseen. Yksittäisten selvitysten analyysit olivat melko pinnallisia. Viimeiset tutkimuksensa Heino teki vertailemalla Viron virolaisten ja venäläisten uskonnollisuutta.  …

Osana suomalaisen uskonnollisuuden selvitystyötä Heino onnistui hankkimaan Suomen vapaamuurariyhteisön luottamuksen. Häntä pyydettiin tekemään tutkimus kiistellystä teemasta, vapaamuurariuden suhteesta kristinuskoon. Tämän 1986 ilmestyneen teoksen jatkoksi Suomen suurloosi kutsui Heinon tekemään kyselytutkimuksen vapaamuurarien arvoista, uskonnollisuudesta ja moraalisista mielipiteistä. Edellisestä kirjasta poiketen hänellä oli nyt täysi oikeus tutustua kaikkiin rituaaliteksteihin. Vastaavaa ei ollut ennen myönnetty järjestöön kuulumattomalle tutkijalle.  …

Julkaissut: m.m. Vapaamuurarius ja kristinusko. 1986 (myös engl.); Mihin vapaamuurari uskoo? 1995.

Kirjoittaja: Mikko Malkavaara.

*

Horn –suku (1300- );

Fredrik Horn (1725-1796):

Kreivi.

Joensuun vapaaherrallinen Hornin suku päättyi Suomessa naimattomana kuolleeseen kansliasihteeriin Christer Mauritsinpoika Horniin. Hänen veljensä Arvid, eversti ja laamanni, oli tosin kaksi kertaa naimisissa, mutta hänen seitsenjäseninen perheensä ei saavuttanut Hornien yhteiskunnallista tasoa. Mahdollisesti tästä Suomessa ja erityisesti Padasjoella asuneesta perheestä on syntynyt Kuhmoisten paikannimi Horn. Myös Svante Kristerinpojan suku katkesi hänen pojanpoikaansa, mutta jatkui naisten puolelta ylhäisaatelisesti. Suku ei silti kuollut täysin, vaan nousi Ebba ja Fredrik Hornin (1725 - 1796) ansiosta kreivilliseksi.

Fredrik Horn aloitti sotilasuransa 1740 ja jatkoi sitä Ranskassa kolme vuotta myöhemmin. Hän yleni sotilasarvossa ja sai 1770 nimityksen kenraaliksi sekä kaksi vuotta myöhemmin kreiviksi. Vapaamuurari Fredrik Horn oli (->) Kustaa III:n lähimpiä miehiä vuoden 1772 vallankumouksessa, mutta ei saanut silti kutsua itseään kuninkaan ystäväksi. Myöhemmin hänen intonsa väheni ja välinsä kuninkaaseen viilentyivät peräti niin, että hän joutui 1789 monien muiden kanssa vankilaan.

Fredrik Hornin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Anna Margareta Plommenfeldtin ainoa poika Claus Fredrik Horn (1763 - 1823) erosi palveluksesta samana vuonna 1789, kun hänen isänsä vangittiin, ja 1792 Svean hovioikeus tuomitsi hänet osallisuudesta Kustaa III:n murhaan menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa. Kuolemantuomio lievennettiin kuitenkin aatelisarvon menetykseksi ja ikuiseksi maanpaoksi, jolloin Fredrik Claessoniksi itseään kutsunut entinen kreivi muutti perheineen Tanskaan. …

Kirjoittaja: Seppo Suvanto ja Anneli Mäkelä-Alitalo.

*

Hornstedt, Clas Fredrik (1758-1809);

Tutkimusmatkailija, sotilaslääkäri.

Clas Fredrik Hornstedt oli yksi niistä monista ruotsalaisista lääkäreistä, jonka sotien aikaiset tehtävät toivat Suomeen. Ennen lääkärinuraansa Hornstedt harrasti luonnontieteitä ja teki tutkimusmatkoja muun muassa Suomeen, Itä-Intian saaristoon, Azoreille ja Keski-Eurooppaan.

Kesäkuussa 1780 Hornstedt lähti opiskelutoveriensa Lundmarkin, Falrothin sekä Olof ja Johan Swartzin kanssa matkalle, joka suuntautui Uplannin ja Norlandin kautta Lappiin. Sieltä Hornstedt ja Swartz jatkoivat matkaansa Suomen halki Pohjanmaan ja Savon kautta Pietariin, missä Hornstedt tutustui luonnontutkijoihin Peter Simon Pallakseen ja (->) Eric Laxmaniin. Pietarista Hornstedt palasi Suomen ja Ahvenanmaan kautta takaisin Uppsalaan.  …

Kesäkuussa 1788 Ruotsin ja Venäjän välillä puhkesi niin sanottu Kustaan sota. Sen seurauksena Collegium medicum määräsi Hornstedtin retkikuntalääkäriksi siihen sotalaivaston eskaaderiin, joka lähetettiin Tukholmasta Suomeen. Merimatkan jälkeen Hornstedt toimi Suomessa kenttälääkärinä armeijan sairaalassa, kunnes sota päättyi 1790.

Suomessa Hornstedt avioitui 1790 Helena Vilhelmina Schwartzin kanssa, jonka vanhemmat olivat helsinkiläinen kauppias ja raatimies Petter Schwartz ja Helena Christina Bock. Ruotsissa vapaamuurarien järjestöön kuulunut Hornstedt siirrettiin tammikuussa 1790 Helsingissä toimivan S:t Augustin -looshin jäseneksi. Myöhemmin hän toimi siinä 1799 - 1805 "ensimmäisenä valvovana veljenä".

Avioliitto ja vapaamuurarilooshin siirto saattoivat viitata siihen, että Hornstedtin aikomuksena oli jäädä pysyvästi Suomeen. Sodan jälkeen, marraskuussa 1792, hänet määrättiin kuitenkin jälleen Linköpingin lukion luonnonhistorian lehtorin virkaan, jota hän hoiti kesäkuusta 1793 runsaat neljä vuotta. Marraskuussa 1796 hän sai valtakirjan amiraliteetin lääkäriksi Suomenlinnaan sijoitetun laivaston eskaaderissa. Hän otti tehtävän vastaan 1797, jolloin hän muutti jälleen Suomeen.

Suomen sodan aikana Suomenlinna antautui venäläisille jo toukokuun alussa 1808. Hornstedt joutui sotavangiksi ja vietiin Venäjälle. Hänet vapautettiin kuitenkin pian, ja hänelle tarjottiin mahdollisuus jäädä Venäjän keisarillisen laivaston Suomenlinnan osaston amiraliteetin lääkäriksi ja vastata samalla venäläisille siirtyneestä Töölön sotilassairaalasta. Lisäksi hänelle myönnettiin hovineuvoksen arvo 1809.

Hornstedtin ura autonomian ajan Suomessa katkesi pian. Huhtikuun lopulla 1809 hän kahlasi heikolla jäällä sohjossa ja sai sen seurauksena katarrikuumeen ja maksatulehduksen. Toista viikkoa sairastettuaan hän meni eräänä toukokuun alun päivänä ilman muita edeltäviä oireita hengettömäksi. Eräs hänen kirurgeistaan arveli, että kyseessä oli valekuolema, riisui Hornstedtin nopeasti ja alkoi tarmokkaasti elvyttää häntä erityisesti hieromalla. Tunnin kuluttua Hornstedt yhtäkkiä heräsi ja kysyi hämmästyneenä ja vihaisena, mitä hänelle oltiin tekemässä. Kuultuaan selityksen hän rauhoittui ja sanoi tuntevansa, että kuolema todella oli lähestymässä, ja antoi läsnä oleville ohjeita hautauksensa järjestämisestä. Sen jälkeen hänen vointinsa heikkeni nopeasti, ja hän kuoli noin 1,5 tuntia myöhemmin.

Kirjoittaja: Arno Forsius.

*

Jalander, Bruno (1872-1966);

Puolustusministeri, Uudenmaan läänin maaherra, kenraalimajuri.

Bruno Jalander oli Suomen vanhassa sotaväessä sotilaskoulutuksensa saanut upseeri, joka yleni itsenäisessä Suomessa kenraalikuntaan. Vallankumousvuonna 1917 hänestä tuli Uudenmaan läänin maaherra, ja hän toimi sota- ja puolustusministerinä neljässä 1920-luvun hallituksessa. Aktivistina yhteiskunnallisen uransa aloittaneesta Jalanderista tuli nopeasti itsenäistymisen jälkeen aktivistien avoin vastustaja, mikä yhdessä hallitusten linjasta piittaamattoman esiintymisen kanssa lopulta kaatoi hänen hallintomiehen uransa.

Maaherrana Jalander joutui vastakkain ensin Helsingin käskynhaltijaksi nimitetyn kenraalimajuri Gösta Theslöfin ja sitten myös valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin kanssa. Vastakohtaisuuden taustalla oli aluksi lähinnä miesten erilainen suhtautuminen Venäjältä Suomeen tulleisiin pakolaisiin. Vaikka sekä Mannerheim että Jalander olivat palvelleet Venäjän armeijan upseereina, Mannerheimin käsitykset lähinnä keisarikunnan näkemyksiä edustaneista pakolaisista olivat huomattavasti suopeampia kuin Jalanderin, joka pyrki tehokkaasti karkottamaan Suomeen saapuneita venäläisiä. Jalander ei myöskään alkuunkaan hyväksynyt Mannerheimin hellimiä ajatuksia hyökkäyksestä Pietariin ja Suomesta annettavasta tuesta valkoisten venäläisten johtajalle Nikolai Judenitshille. Lisäksi Jalander katsoi Mannerheimin olleen maailmansodan vuosina uskollinen keisarikunnalle Suomen itsenäisyyspyrkimysten kustannuksella.

Vastakohtaisuus Mannerheimin kanssa oli omiaan erottamaan Jalanderia hänen aikaisemmista aktivistiystävistään, jotka näkivät nimenomaan Mannerheimissa johtajansa. Jalanderin maaherranvirka oli uhattuna jo Mannerheimin valtionhoitajakaudella, ja K. J. Ståhlbergin presidenttikauden alussa niin aktivistit kuin Etsivä keskuspoliisikin pyrkivät saamaan Jalanderin pois maaherran paikalta. Hän kuitenkin säilytti virkansa lähinnä sisäministeri Heikki Ritavuoren ansiosta. Tosiasiassa Jalanderin ura lähti Ståhlbergin kaudella nousuun, kun hänet nimitettiin maaliskuussa 1920 Rafael Erichin porvarihallituksen sotaministeriksi ja ylennettiin pari kuukautta myöhemmin kenraalimajuriksi. Jalander oli vielä tuolloin osin aktivistitaustaisen Kansallisen Kokoomuspuolueen jäsen, mutta hallituksessa hän oli ammattiministerinä. Huhtikuuhun 1921 istuneen hallituksen merkittävin saavutus oli rauhansopimuksen solmiminen Neuvosto-Venäjän kanssa Tartossa 1920.

Jalander nimitettiin uudelleen sotaministeriksi J. H. Vennolan toiseen hallitukseen syyskuussa 1921 tehtävästä suojeluskuntien johtajakriisin takia eroamaan joutuneen Onni Hämäläisen tilalle. Hänen ministerin uransa jatkui myös A. K. Cajanderin virkamieshallituksen 1922 sekä Kyösti Kallion hallituksen puolustusministerinä 1922 - 1923. Kun Jalander ei ollut sitoutunut kokoomuslaiseen puoluekuriin, hän oli joutunut puoluejohdon epäsuosioon ja eronnut puolueesta. Siten hän oli Vennolan hallituksesta lähtien todellisuudessakin puolueitten ulkopuolinen ammattiministeri. Poliittisesti hän siirtyi varsin pian melko kauas kokoomuspuolueesta, mitä osoittaa se, että hänet mainittiin jo 1924 mahdollisena Maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien yhteisenä presidenttiehdokkaana.

Jalanderin suhteet aktivisteihin säilyivät kireinä koko 1920-luvun. Varsinaisesti maaherran asema alkoi kuitenkin horjua hänen arvosteltuaan syksyllä 1929 sanomalehtihaastattelussa ankarasti voimassa ollutta kieltolakijärjestelmää. Hallituksessakin vaadittiin jälleen hänen erottamistaan, mutta tällä kertaa erottamisvaatimus kaatui presidentti Lauri Kr. Relanderiin. Presidentillä ei tosin ollut oikein selvää kuvaa maaherrastaan. "Arvostelua hänestä on vaikea antaa, siksi ristiinkäypä mies hän on", Relander kirjoitti päiväkirjaansa. Paineet maaherraa kohtaan kasvoivat kuitenkin entisestään, kun hän alkoi syyttää aktivistipiirien tukemaa lapuanliikettä laittomuuksista. Vapaamuurarina tunnetun Jalanderin erottamisesta tuli 1930 yksi lapuanliikkeen keskeisimmistä vaatimuksista. Lopulta hallitus painostikin hänet ottamaan terveydellisistä syistä virkavapautta; maaherran sijaiseksi nimitettiin Jalanderin pettymykseksi lapuanliikkeelle suosiollinen Hjalmar Honkanen. (Vert. alempana Axel Solitander]

Lapualaismieliset pitivät Jalanderia syyllisenä Mäntsälän tapahtumiin, ja myös hallituksessa oltiin sitä mieltä, että maaherran liiallinen taipumattomuus oli kiristänyt tilannetta. Moneen kertaan erottamisuhan alaisena ollut Jalander joutui lähtemään maaherranvirasta lopullisesti hallituksen erottaessa hänet kesällä 1932 P. E. Svinhufvudin ollessa tasavallan presidenttinä. Jalanderin erottamisen on väitetty olleen seurausta Svinhufvudin Mäntsälän kapinallisille antamasta lupauksesta.

Varsinkin 1937 muodostettuun punamultahallitukseen asettamistaan toiveista huolimatta Jalander ei saanut enää vakituista virkapaikkaa valtionhallinnosta, sillä takkia kääntäneelle aktivistille ei ollut käyttöä. Sen sijaan hän toimi Kansainliiton palveluksessa Espanjan sisällissodan evakuoimispäällikkönä, ja syksyllä 1939 Suomen hallitus nimitti hänet tuolloin perustetun kansanhuoltoministeriön väestönsuojelutoimiston päälliköksi. Tehtävä jäi lyhytaikaiseksi, ja katkeroituneena entinen aktivisti lähestyi jatkosodan jälkeen äärivasemmistoa antautumatta kuitenkaan aktiivisesti politiikkaan.

Bruno Jalanderin toinen puoliso vuodesta 1919 oli kansainvälistä kuuluisuutta saavuttanut laulajatar Aino Ackté, joka toimitti miehensä 1932 ilmestyneet muistelmat Suomen itsenäisyyttä edeltäneeltä ajalta. Jalander laati käsikirjoituksen myös muistelmiensa toista osaa varten. Hänen ajautumisestaan pahoin sivuraiteelle yhteiskunnallisista valtavirroista kertoo se, ettei muun muassa Mannerheimiin hyvin kriittisesti suhtautuvaa muistelmien jatko-osaa saatu milloinkaan julkaistuksi.

Kirjoittaja: Mikko Uola.

*

Jormakka, Väinö (1926-2001);

Kesko Oy:n Lappeenrannan konttorin johtaja.

Väinö Jormakka teki elämäntyönsä Kesko Oy:n palveluksessa. Hän työskenteli sekä alueorganisaatioissa että pääkonttorissa ja jäi eläkkeelle Kesko Oy:n Lappeenrannan konttorin johtajan tehtävästä 1986.

Väinö Jormakka oli kotoisin sortavalalaisesta maanviljelijäperheestä. Hänen työuransa alkoi lyhyissä työsuhteissa Valtionrautateillä ylimääräisenä veturinlämmittäjänä sekä Enso-Gutzeit Oy:ssä ja Metsätehossa metsäharjoittelijana kolmen armeijassa palvellun jakson välissä 1942–1946. Jormakka osallistui jatkosotaan rintamajoukoissa ja pääsi siviiliin muun ikäluokkansa lailla syksyllä 1946. Maataloustausta kannusti hakeutumaan maatalousopintojen pariin Harjun maanviljelyskouluun, jonka jälkeen hän työskenteli oppilaitoksen kirjanpitäjänä. Lisäopin halu vei Jormakan Mustialan maatalousopistoon, josta hän valmistui agrologiksi 1953.

Valmistumisensa jälkeen Jormakka meni Kesko Oy:n palvelukseen, jossa hän teki koko elämänuransa.  …

Oman alan ja elinkeinoelämän ohessa Jormakka toimi luottamustehtävissä monissa eri organisaatioissa, mutta ei politiikassa. Hän osallistui esimerkiksi vapaamuuraritoimintaan, nuorten huumeiden ja päihteiden käyttöä vastustavaan toimintaan, maanpuolustustyöhön, agrologien järjestötoimintaan, useiden taloyhtiöiden hallitustyöskentelyyn ja moniin ammattiaan sivuaviin luottamustoimiin. Kymmenien vuosien pituinen rotarytoiminta antoi mahdollisuuksia rakentaa paljon puhuttuja verkostoja.

Kirjoittaja: Anu Talka, julkaistu 5.9.2011.

*

Kaarle XIII (1748-1818);

Ruotsin kuningas.

Vain pari kuukautta Suomen kuninkaana olleen Kaarle XIII:n hallituskausi maastakarkoitetun Kustaa IV Adolfin jälkeen jäi Ruotsissakin välivaiheeksi. Päättämättömänä pidetyn Kaarlen jälkimaine on ollut melko huono, ja hänet muistetaan lähinnä ahdasmielisenä poliittisten vastustajien vainoajana. Kaarlen on epäilty tienneen myös veljeään Kustaa III:ta vastaan kohdistuneista salamurhahankkeista.

Kustaa III:n nuorempi veli Kaarle eli jatkuvasti lähellä valtaistuinta, jonka hankkimiseen itselleen hän tunsi ajoittain suurta kiinnostusta. Hänen suhteensa vanhempaan veljeen vaihtelivat lämpimistä tunteista vihaan ja kaunaan. Sijaishallitsijaksi tultuaan hän pyrki paljolti mitätöimään veljensä elämäntyön. Vasta Ruotsissa 1809 tapahtunut vallankaappaus toi hänelle kruunun, mutta tuolloin hän oli jo liian vanha ja sairas käyttääkseen valtaa merkittävällä tavalla.

Kaarle oli toiseksi vanhin lapsi. Hänen lapsuutensa ei ollut onnellinen. Perhepiirin tunnelmia leimasi äidin kiivas luonne ja vallanhalu, ja Kaarle jäi vanhemman veljensä, kuningatar Lovisa Ulrikan palvoman kruununprinssi Kustaan varjoon. Kaarle oli puolestaan lähempänä isäänsä kuningas Adolf Fredrikiä. Hän ei ollut lahjaton ja näyttää opiskelleen tarmokkaammin kuin muut sisaruksensa. Onnettomat perhesuhteet muovasivat Kaarlen persoonallisuutta. Hän haki samanikäisistä ystävistään sitä tasapainoa ja lämpöä, jota hän ei kotoaan löytänyt. Jo varhain hän kiinnostui salatieteistä ja mystiikasta. Päinvastoin kuin vanhempi veljensä hän oli erittäin kiinnostunut toisesta sukupuolesta.  …

Kustaa III:n pitkään lapseton ja vain muodollinen avioliitto aiheutti hovipiireissä pelkoa hallitsijasuvun sammumisesta. Tämän takia Kustaa III päätti vastahakoisen Kaarlen puolesta, että tämän oli mentävä naimisiin. Kustaa itse valitsi veljensä puolisoksi heidän serkkunsa, Holstein-Gottorpin sukua olevan 15-vuotiaan (Charlotta) Hedvig Elisabeth Charlottan. Häät vietettiin Tukholmassa heinäkuussa 1774. Hedvig Elisabeth Charlottan vasta 1900-luvulla ruotsinnetut ja painetut päiväkirjat ovat tärkeä lähde kustavilaisen kauden hovielämään ja politiikkaan. Avioliitto ei ollut onnellinen, vaan sitä varjostivat Kaarlen lukuisat naisseikkailut. Se jäi myös lapsettomaksi, sillä ainoa, 1798 syntynyt poika kuoli viikon kuluttua. Kruununperimyskysymys ratkesi kuitenkin Kustaa III:n pystyessä lopultakin toteuttamaan oman avioliittonsa. Juuri Kaarle istutti leskikuningatar Lovisa Ulrikan mieleen epäilyn, ettei kuningas ollut kruununprinssi (Kustaa IV Adolf) Kustaa Adolfin oikea isä.

Muodollisesti veljesten välit säilyivät. Ennen lähtemistään kylpylämatkalleen Spahan 1780 Kustaa III laati testamentin, jossa hän määräsi Kaarlen sijaishallitsijaksi mahdollisen kuolemansa varalta. Veljeksiä yhdisti myös vapaamuurarius. Kuninkaalle se oli politiikanteon väline, Kaarlelle sen sijaan ainoa henkinen harrastus. Tässä yhteydessä Kaarle tutustui myös aatelisopposition miehiin ja ennen muuta Gustaf Adolf Reuterholmiin.

Kirjoittaja: Ilkka Mäntylä.

*

Kerenski, Aleksandr Fjodorovitsh (1881-1970);

Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri.

A. F. Kerenskistä tuli Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen pienen, talonpoikaissosialisteista koostuneen trudovikkien edustajana ensin oikeus-, sitten sota- ja kesäkuussa pääministeri. Suomessa Kerenski muistetaan maan itsenäistymispyrkimysten vastustajana, vaikka hän itse asiassa ymmärsi suomalaisten pyrkimyksiä varsin pitkälle. Bolshevikkien kaapattua vallan lokakuussa 1917 Kerenski emigroitui Länsi-Eurooppaan ja asettui toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoihin.  …

Valtakunnanduuman vaaleissa 1912 Kerenski valittiin pienen, talonpoikaissosialisteista koostuneen trudovikkien ryhmän jäseneksi. Hän nousi duumassa nopeasti koko radikaalin opposition johtohahmoksi. Maailmansodan puhjettua Kerenski kuului duuman piirissä 1915 syntyneeseen radikaaliin vapaamuurariryhmään, joka oli oppositioedustajat puoluerajojen yli yhdistäneen niin sanotun progressiivisen blokin ytimenä. Ryhmä suunnitteli keisarin syrjäyttämistä ja uuden hallituksen pystyttämistä, mutta ei tavoitellut vallankumousta.

Kerenskin terveys alkoi rakoilla hänen sairastuttuaan kesäkuussa 1915 munuaistuberkuloosiin. Maaliskuun puolivälissä 1916 professori Ali Krogius poisti Helsingin kirurgisessa sairaalassa tehdyssä leikkauksessa Kerenskiltä sairaan munuaisen. Terve munuainen säästyi, ja Kerenski eli ongelmitta korkeaan ikään saakka. Leikkauksen takia Kerenskillä oli sairaslomaa seitsemän kuukautta. Hän vietti siitä suuren osan tohtori Einar Runebergin johtamassa Bad Grankullan sanatoriossa Kauniaisissa. Sinne hän palasi vielä useita kertoja jälkeenpäinkin.  …

A. F. Kerenskin nimi jäi Suomessa elämään rallissa, jonka mukaan "Kerenski se leipoi suuren taikinan / alustaksi hän aikoi koko Suomenmaan". Kerenski ei kuitenkaan ollut mikään "Suomi-syöjä", vaan hänen kantansa Suomen itsenäistymispyrkimysten vastustamisessa oli yhdenmukainen sen näkemyksen kanssa, jota väliaikainen hallitus noudatti maaliskuusta lähtien ja jonka se esitti hajotusmanifestissaan. Sen mukaan keisarin valta ja siihen mukaan luettuna myös Suomen suuriruhtinaalle kuuluneet oikeudet olivat tämän vallasta luopumisen jälkeen siirtyneet väliaikaiselle hallitukselle, eikä se puolestaan voinut luovuttaa niitä ennen kuin perustuslakia säätävä kansalliskokous olisi tehnyt asiassa päätöksensä.

Kirjoittaja: Hannu Immonen.

*

Kivimäki, Toivo Mikael (T.M.) (1886-1968);

Pääministeri, lähettiläs, siviilioikeuden professori, kansanedustaja.

Huom.: Ei ollut vapaamuurari: päinvastoin esitti 1940 vapaamuurarijärjestön kieltämistä Saksan-suhteiden edistämiseksi.

Kansallisen Edistyspuolueen keskeisiin poliitikkoihin lukeutunut T. M. Kivimäki on tultu tuntemaan ennen muuta 1930-luvun pitkäaikaisimman hallituksen pääministerinä sekä Suomen jatkosodan aikaisena Saksan-lähettiläänä. Jälkimmäisen tehtävän perusteella hänelle langetettiin vankeustuomio sodanjälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Pitkän poliittisen uransa ohella Kivimäki toimi pitkään Helsingin yliopiston siviilioikeuden professorina.

Ulkopoliittisesti Kivimäen hallitus pyrki aluksi pitämään suhteet Neuvostoliittoon vakaina uusimalla maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja myöntymällä kotimaisen oikeiston protesteista huolimatta Neuvostoliiton tuloon Kansainliiton jäseneksi 1934. Toisaalta Kivimäen hallituksen ulkopolitiikkaa leimasi epäluuloisuus Neuvostoliittoa kohtaan, mikä näkyi muun muassa siinä, ettei hallituksen ulkoministeri Antti Hackzell suostunut vierailemaan Moskovassa. Hallituksen keskeiseksi tavoitteeksi muodostui kuitenkin Suomen orientoiminen pohjoismaiselle linjalle. Vihamielisenä pidetyn Neuvostoliiton ja eurooppalaiseksi mahdiksi nousevan Saksan välissä oli yritettävä löytää uusia turvallisuusratkaisuja, kun Kansainliiton asema yleisen turvallisuuden ylläpitäjänä oli Japania ja Italiaa vastaan määrättyjen pakotteiden epäonnistuttua osoittautunut heikoksi. Tilanteen vakavuutta korosti Neuvostoliiton lähettilään Eric Assmusin 1935 pääministeri Kivimäelle tekemä ilmoitus, jonka mukaan sodan syttyessä Neuvostoliiton ja Saksan välille Neuvostoliitto valloittaa Suomen parissa päivässä. Kaikki tämä johti Kivimäen joulukuussa 1935 eduskunnassa esittämään lausuntoon, jonka mukaan Suomi suuntautuu Skandinaviaan, johon maata sitoo historia, talouspolitiikka ja kulttuuri sekä samanlainen maailmankatsomus. Eduskunta hyväksyi tämän pohjoismaisen orientoinnin julistuksen muodollisen yksimielisesti.

Syksyllä 1936 Kivimäen hallituksen kohtaloksi koitui Etsivän keskuspoliisin (EK) vahingossa julkisuuteen päässyt raportti, jossa mainittiin muutamia nimekkäitä porvarillisia poliitikkoja kommunistien tavoitteita ajavien järjestöjen jäseninä.  …

Suomen hallituksen etsiessä levottomina välirauhan kuukausina turvallisuustakuita Saksasta Kivimäki päätettiin lähettää kesällä 1940 uudeksi lähettilääksi Berliiniin. Kysymyksessä oli pääministeri Rytin valinta, ja vastahakoinen, diplomatiaan perehtymätön Kivimäki suorastaan painostettiin ottamaan lähettilään tehtävät vastaan. Heti ensimmäisinä kuukausinaan lähettiläänä hän saattoi todeta Saksan talvisodan aikaisen kylmän asenteen Suomea kohtaan olevan lämpenemässä. Suomen aseostojen aloittaminen Saksasta, saksalaisten sotilaitten kauttakulku Suomen kautta Pohjois-Norjaan sekä Neuvostoliiton kanssa syntynyt kiista Petsamon nikkelistä heijastuivat eri tavoin myös Suomen Berliinin-lähettilään työhön. Hän pyrki myös vaikuttamaan Suomen politiikkaan siten, että Suomi ottaisi huomioon saksalaisten toivomuksia esimerkiksi kieltämällä vapaamuurarien toiminnan ja eroamalla Kansainliitosta. Kivimäki leimautuikin jo syksyn 1940 aikana Neuvostoliiton silmissä kielteisesti siinä määrin, että maa listasi hänet Väinö Tannerin (1881 - 1966), Gustaf Mannerheimin ja P. E. Svinhufvudin ohella kyseisen vuoden joulukuussa henkilöksi, jonka valintaa Suomen uudeksi presidentiksi Kyösti Kallion jälkeen se ei pitänyt suotavana.  …

Välirauhansopimus solmittiin syyskuussa 1944, ja Kivimäki poistui seuraavana päivänä maasta, kuten talvisodan sytyttyäkin. Hän pelkäsi omaa kohtaloaan välirauhansopimukseen tulleen sotasyyllisyysartiklan perusteella.

Pyrkiessään välttämään sotasyylliseksi leimautumisen Kivimäki ilmoittautui välirauhan tekemisen jälkeen "uuden suunnan" kannattajaksi niin innokkaasti, että jopa myöntyvyysmies Paasikivi piti entisen Berliinin-lähettilään käännynnäisyyttä yllättävänä.  …

Kirjoittaja: Mikko Uola.

*

Klick, Carl Henrik (1753-1808);

Majuri, Anjalan liiton johtaja.

Kustaa III:n hyökkäyssota 1788 herätti vastustusta suomalaisissa upseereissa, jotka vaativat rauhan solmimista, valtiopäivien koollekutsumista ja yksinvaltiuden rajoittamista. Majuri Carl Henrik Klick oli tämän Anjalan liiton nimellä tunnetun upseerikapinan keskeisiä johtajia, ja tiettävästi juuri hänen kynästään ovat lähteneet sekä Liikkalan nootti että Anjalan julistuskirja.

Viaporiin 1781 perustettu Valhalla-seura sai Klickistä innokkaan jäsenen. Seura oli Tukholmassa toimineen La Constance -nimisen salaseuran haaraosasto, ja rituaaleineen se muistutti tuolloin Euroopassa yleistä vapaamuurariliikettä. Valhalla-seura ei ajanut Suomen irrottamista Ruotsista, mutta sen vapaamuotoisissa kokouksissa pohdittiin tätäkin mahdollisuutta. Itse asiassa seura ihannoi Kustaa III:ta, mutta mikään ei estänyt esimerkiksi Klickiä tuomasta esiin montesquieuläisiä mielipiteitään. Seura ei suoranaisesti vaikuttanut vuoden 1788 upseerikapinaan, mutta välillisesti se kuitenkin johdatti nuorukaisia pohtimaan yksinvaltiuden olemusta, kansojen oikeuksia ja isänmaan tulevaisuutta. Valhalla-seuran toiminta lakkasi 1786. Syynä olivat samana vuonna pidetyt valtiopäivät, jotka lisäsivät Kustaa III:n vastaista mielialaa.

Kustaa III:n aloittama hyökkäyssota oli loukkaus säätyjen oikeuksia vastaan. Kuninkaan esikuntaan yliadjutanttina kuulunut Klick alkoi yhdessä majuri Jan Anders Jägerhornin kanssa suostutella johtavia upseereja allekirjoittamaan Katariina II:lle lähettävän kirjeen (Liikkalan nootti), jossa tunnusteltaisiin rauhantekoa ja rajantarkistuksia. Lopulta mukaan saatiin myös kenraali Carl Gustaf Armfelt, joka allekirjoitti kirjeen vasta, kun hänen vävynsä Klick oli kirjoittanut sen uudelleen. Allekirjoittajien joukossa olivat everstit Sebastian von Otter ja Johan Henrik Hästesko, everstiluutnantit Pehr af Enehjelm ja Otto Reinhold Klingspor sekä majurit Gustaf von Kothen ja Klick. Kirjeen viejäksi valittu Jägerhorn liitti Georg Magnus Sprengtportenin vaikutuksesta noottiin oman muistionsa, jossa hän esitti, että Suomi irrotettaisiin erikoiseksi valtioksi keisarinnan suojeluksessa. Keskustelujen siirtyminen Suomen irrottamiseen käänsi upseerien salahankkeen tosiasiallisen tavoitteen eli rauhan sivuraiteille. Jägerhornin matka osoittautuikin tuloksettomaksi.

Kuningas oli jo pari päivää kirjeen lähettämisen jälkeen perillä upseeriensa salaliitosta. …

Suomen liittämistä suuriruhtinaskuntana Venäjään Klick ei enää nähnyt, sillä hän kuoli Pietarissa kesäkuussa 1808.

Fennomaaninen historiankirjoitus suhtautui myönteisesti Liikkalan ja Anjalan miehiin, mutta liberaalis-svekomaanisessa historiankirjoituksessa Carl Henrik Klickin Suomen sodan aikainen toiminta nähtiin suuriruhtinaskunnan kannalta turmiollisena, koska hän ei kannattanut valtiopäivien koollekutsumista eikä maan autonomista hallintoa. Valkoisessa Suomessa hänen isänmaanrakkauttaan jälleen korostettiin, mutta samalla "siveellisen ryhdin" puuttuminen eli luopuminen itsenäisyysajatuksesta katsottiin hänen suurimmaksi erehdyksekseen. Sotien jälkeen painotukset ovat edelleen vaihdelleet.

Kirjoittaja: Jyrki Paaskoski.

*

Koskimies, Juho Rudolf (1859-1936);

Oulun piispa, suomalaisuusmies, herännäisvaikuttaja; vapaamuurariuden vastustaja (Ei jäsen).

 J. R. Koskimies (alk. Forsman) oli Kuopion, sittemmin Oulun hiippakunnan piispana 35 vuotta, pitempään kuin kukaan toinen yhdessä hiippakunnassa 1800- ja 1900-luvulla. Hän kiersi ahkerasti seurakunnissa ja oli taitava hallintomies. Suomalaisuusaate leimasi hänen ajatteluaan ja toimintaansa lapsuudesta vanhuuteen. Kriittinen tiedemies ja avara kulttuuripersoonallisuus tuli 1920-luvulta lähtien tunnetuksi herännäispiispana sekä Akateemisen Karjala-Seuran kieli-, kansallisuus- ja heimokansaohjelman puolustajana.

Forsman, vuodesta 1906 Koskimies seurasi Gustaf Johanssonin esimerkkiä toimittamalla ahkerasti piispantarkastuksia eri puolilla (Kuopion> Oulun) hiippakuntaa. Hän tuli tarkastaneeksi kaikki seurakunnat puolikymmentä kertaa, monet useamminkin. Koskimies saattoi tehdä päiväkausia matkaa hevosella, kulkea jalan peninkulmaisia tiettömiä taipaleita ja viettää öitä autiotuvissa. Esimerkiksi Lappiin kesällä 1907 suuntautuneella matkalla piispa seurueineen kulki jalan noin 200 kilometriä. Alkuvaiheessa suorapuheisen ja vaativan piispan tarkastuksia pelättiin ja jännitettiin seurakunnissa ja pappiloissa. Myöhemmin hänen kansanomaisuutensa, leikinlaskunsa sekä harvinaisen laaja paikallis- ja henkilötuntemuksensa toi niihin leppeämpää ilmettä. Piispa solmi ystävyyssuhteita eri uskonnollisia suuntauksia edustavien kansanmiesten kanssa ja osallistui seuroihin syrjäkylilläkin. Näin hänestä tuli uuden, kansanomaisen piispaihanteen tienraivaaja.  …

Kansallisesta Kokoomuksesta tuli piispa Koskimiehen uusi puolue. Asenteiltaan hän osoittautui edelleen jyrkän suomalaisuusohjelman kannattajaksi. Ajankohdan merkittävimmän aitosuomalaisen organisaation Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) aatemaailmaan ja toimintaan Koskimiehen perehdytti sen perustajajäseniin kuulunut Elias Simojoki (Simelius), jonka hän vihki papiksi ja otti notaariksi piispantarkastusmatkoilleen. AKS kutsui Koskimiehen 1927 kolmanneksi kunniajäsenekseen. Perustelujen mukaan hän oli "yksi niitä äärimmäisen harvoja vanhan polven miehiä, jotka kaikessa antavat hyväksymisensä seuramme ohjelmalle ja toimintatavoille". Erityisesti nuori heränneisiin lukeutunut teologipolvi alkoi ihailla Oulun piispaa, "suomalaisen kristillisyyden" tunnetuinta käytännön edustajaa, joka oli monin tavoin sitoutunut edistämään kansallisradikaalin ylioppilasnuorison pyrkimyksiä. Lapuanliikkeen väkivaltaisia tapahtumia Koskimies seurasi kiinnostuneena ja myötätuntoisesti. Mäntsälän kapinan kukistamisesta hän pahoitti mielensä, ilmaisipa pettymyksensä myös presidentti P. E. Svinhufvudia kohtaan. Hänestä tuli Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) innokas kannattaja, joka oli valmis näkemään ajan synkkien ilmiöiden takana myös juutalaisten ja vapaamuurarien vaikutusta. AKS:n lippu oli sittemmin kunniavartiossa Koskimiehen hautajaisissa Oulun tuomiokirkossa.

Kirjoittaja: Hannu Mustakallio.

*

Marttila, Juhani (1916-1986);

Pukumies Oy:n toimitusjohtaja, kauppaneuvos.

Juhani Marttilan Kokkolaan perustamasta Pukumies Oy:stä kasvoi yksi Pohjois-Suomen johtavia vaatetusalan tavarataloketjuja. Jatkosodassa haavoittunut Marttila teki ansiokkaan uran myös keskipohjalaisten sotainvalidien hyväksi.

Juhani Marttila oli oikeudenmukainen, ystävällinen ja vastuuntuntoinen ihminen jolla oli laaja ystäväpiiri. Hänet tunnettiin myös rauhallisena esiintyjänä. Marttila harrasti vapaa-ajallaan vapaamuuraritoimintaa, jota hän oli tuomassa Kokkolaan 1956.

Kirjoittaja: Tiina Hemminki.

*

Miljukov, Pavel Nikolajevitsh (1859-1943);

Venäjän ulkoministeri, historiantutkija, puoluejohtaja; Progressiivisen blokin jäsen, joskaan ei aivan ytimessä (ks. alla).

 Historiantutkija ja liberaalipoliitikko Pavel Miljukov toimi Venäjän ensimmäisen väliaikaisen hallituksen ulkoministerinä 1917 ja hahmotteli sen Suomen-politiikan perusteet. Miljukov joutui kuitenkin eroamaan vain paria kuukautta myöhemmin. Hän emigroitui Länsi-Eurooppaan, missä hän jatkoi historiallista tutkimustyötään.

Kymmenvuotisen parlamentaarisen uran Miljukov aloitti tultuaan valituksi kolmanteen valtakunnanduumaan 1907. Duuman jäsenenä hänestä tuli opposition johtava henkilö. Hän hankki samaan aikaan talviasuttavan huvilan Terijoelta, jossa hän vietti paljon aikaa. Suomen-kysymyksen kärjistyttyä 1909 - 1910 Miljukov esiintyi duumassa voimakkaasti Suomen oikeuksien puolesta. Suomalaiset puolestaan kunnioittivat huvilallaan asunutta Miljukovia adressein ja laulutervehdyksin.

Miljukov kannatti Venäjän menoa mukaan ensimmäiseen maailmansotaan puolustamaan omia etujaan Saksaa vastaan, mutta pettyi Venäjän hallituksen sodankäyntitapaan. Kesällä 1915 hän oli keskeisesti mukana niin kutsuttua progressiivista blokkia perustettaessa, joskaan Miljukov ei kuulunut sen ytimenä olleeseen vapaamuurariryhmään. Keisarin luovuttua vallasta Miljukov kannatti monarkian jatkamista, mutta jäi häviölle.

Miljukovista tuli kahden kuukauden ajaksi maaliskuussa 1917 muodostetun väliaikaisen hallituksen ulkoministeri. Hän kannatti sodan jatkamista Saksan lyömiseksi ja Bosporin ja Dardanellien salmien hankkimiseksi Venäjälle.

Väliaikaisen hallituksen Suomen-politiikan kannalta Miljukovin ulkoministerikausi oli lyhyydestään huolimatta merkittävä, sillä juuri hän oli keskeisesti hahmottelemassa hallituksen politiikkaa suuriruhtinaskuntaa kohtaan, ja tämä politiikka jatkui vielä Miljukovin erottuakin. Tämän politiikan mukaan väliaikainen hallitus katsoi, että keisarin luovuttua kruunusta korkein hallitusvalta Suomessa oli siirtynyt sille. Suomi oli Venäjän autonominen osa, ja siksi väliaikainen hallitus palautti Suomelle siltä otetut erikoisoikeudet helmikuun manifestista alkaen. Miljukov tuki täysin tätä politiikkaa. Liberaalina hän oli valmis myöntämään Venäjän vähemmistökansallisuuksille laajat itsehallinto-oikeudet, mutta venäläiskansallisena patrioottina hän vastusti ehdottomasti näiden alueiden - Puola pois luettuna - itsenäistymistä ja eroamista Venäjästä. Viime kädessä hän halusi siirtää kysymyksen käsittelyn myöhemmin koolle kutsuttavan Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen päätettäväksi.

Miljukov lähetti 18.4.1917 Venäjän liittolaisille nootin, jossa hän vakuutti Venäjän kunnioittavan kaikkia aikaisempia sopimuksia ja jatkavan sotaa voittoisaan loppuun saakka. Nootin vuodettua julkisuuteen Pietarissa seurasi useita päiviä kestäneitä mielenosoituksia, jotka johtivat Miljukovin eroon 2.5.1917 ja myöhempään emigraatioon Länsi-Eurooppaan.

Emigranttivuosina Pavel Miljukov jatkoi historiallista tutkimustyötään. Suomen ja Neuvostoliiton 1940 solmiman Moskovan rauhansopimuksen määräys Viipurin läänin liittämisestä Neuvostoliittoon oli Miljukovista "historiallisesti oikeutettu" aluemenetyksen suomalaisille aiheuttamista kärsimyksistä huolimatta.

*

Nyberg –suku (1500 -  );

Suomessa on useita Nyberg- ja Nybergh-nimisiä sukuja. Uusmaalaisen Nyberg-suvun jäsenet ovat kunnostautuneet armeijan, hallinnon ja kulttuurin eri saroilla. Osa heistä on suomalaistanut nimensä Nuortevaksi.

Suvun vanhimmaksi tunnetuksi jäseneksi on arveltu Jöran Petterinpoikaa, joka mainitaan 1540-luvulla talollisena Porvoon pitäjän Kulloon - Nybyn kylässä. Hänen jälkeläisistään monet palvelivat sotilaina 1600-luvulla Uudenmaan rakuunarykmentissä. Hänen jälkeläisensä seitsemännessä polvessa oli Nybyn Storbondas-nimisen talon isäntä Henrik Henrikinpoika, jonka pojaksi on arveltu Kuitian ja Sarvilahden kartanoissa pehtorina toiminutta Henrik Nybergiä. Hän käytti ensimmäisenä sukunimeä Nyberg. Hänestä polveutuvat suvun kaksi nykyisinkin elävää päähaaraa.

Vanhemman haaran kantaisä oli asessori Gabriel Nyberg (1738 - 1797), joka toimi Svartholman ja Viaporin linnoitusten kassanhoitajana ja lopuksi Suomen ylisotakomissaarina. Hän asui ostamassaan Talin kartanossa lähellä Helsinkiä. Hänen vanhin poikansa oli linnoitusupseeri Gustaf Gabriel Nyberg (1765 - 1835), joka otti osaa Kustaan sotaan ja Suomen sotaan ja erosi armeijasta 1810 everstinä. Hän oli etevä matemaatikko ja Svenska Krigsvetenskapsakademienin jäsen. Hänen veljensä oli kamarineuvos (->) Fredrik Lorentz Nyberg (1768 - 1831), joka seurasi isänsä jälkiä sotilasvirkamiehenä.

Samaa veljessarjaa oli sotaneuvos Carl Petter Nyberg (1766 - 1847), joka seurasi isäänsä Viaporin rahaston- ja varainhoitajana ja vetäytyi 1810 hoitamaan ja laajentamaan Tuusulan Vanhastakylästä (Gammelby) ostamaansa kartanoa. Isänsä ja veljensä tavoin hän oli innokas vapaamuurari, jota kiinnostivat ajan filantrooppiset ja pedagogiset harrastukset. Testamentissaan hän teki huomattavan lahjoituksen Tuusulan kansakoulun perustamiseksi ja kunnan köyhäinhoitoa varten. Veljessarjan nuorin, August Bernhard Nyberg, muutti Ruotsiin, missä hän toimi ylijahtimestarina ja sahateollisuuden harjoittajana.

Kirjoittaja: Veli-Matti Autio.

*

Nyman, Evert (1918-1985);

Merenkulkuneuvos, Oy Vaasa-Umeå Ab:n toimitusjohtaja.

Suomen ja Ruotsin välinen lauttaliikenne kasvoi voimakaasti 1960-luvulla, kun ulkomaankauppa vapautui asteittain Efta-sopimuksen myötä. Lounais-Suomessa Silja Line ja Viking Line kulkivat kehityksen kärjessä ja houkuttelivat vähitellen miljoonia niin suomalaisia kuin ruotsalaisiakin matkustamaan naapurimaahansa. Merenkurkun liikennettä hallitsi täysin Evert Nymanin johtama Oy Vaasa–Umeå Ab, joka lähensi Suomea ja Ruotsia maantieteellisesti toisiinsa. Autolauttojen hankinta jo varhaisessa vaiheessa mullisti matkustamisen, ja näin syntyi nykyaikainen autoturismi.

Evert Nyman oli pohjalainen kalastajan poika Västervikistä, Mustasaaresta. Kansakoulun käytyään hän lähti merille 18-vuotiaana. Hän palveli talvisodan aikana Jalkaväkirykmentti 61:ssä Kannaksella ja 1940–1944 kauppalaivastossa.  … Matkustajavarustamo tarvitsi tukitoimintoja pystyäkseen hankkimaan riittävän asiakaspohjan. Oy Matkatoimisto Polariksesta, jota Nyman oli perustamassa ja jonka toimitusjohtaja hän oli 1960–1963, tuli tärkeä lenkki varustamon toiminnassa. Turismin edistämiseksi perustettiin myös yhdistys Sininen Tie, turistireitti, joka alkoi Trondheimista Norjasta, kulki halki Ruotsin Uumajaan ja Vaasasta edelleen Neuvostoliiton rajalle. Nyman kuului yhdistyksen johtoon 1961–1967.

Nymanin kuoltua 1985 nimensä Vaasanlaivat Oy:ksi muuttanut yhtiö siirtyi 1990-luvun alussa Silja Linen omistukseen. Suomen liityttyä Euroopan unioniin lopetettiin 1996 Sundsvallin liikenne ja 1999 myös Uumajan liikenne. Rabbe Grönblomin 2000 perustama RG Line Oy jatkoi valtion tuella liikennöintiä reitillä Vaasa–Uumaja.

Jäsenyydet: m.m. Svenska Frimurareorden i Finland.

Kirjoittaja: Holger Wester.

Btw:

I Finland har Svenska Frimurare Orden sju  S:t Johannesloger, två S:t Andreasloger, en Stewartsloge  samt en Kapitelloge (Stor Capitlet i Finland). En broder börjar sin vandring inom en S:t Johannesloge, fortsätter i en S:t Andreasloge för att sedan bli medlem av Stor Capitlet antingen direkt eller via Stewartslogen i Vasa. Vidare finns det tre brödraföreningar och tre frimurarklubbar på orter där det inte verkar någon loge.; https://www.frimurarorden.fi/home  - Jäseniä Svenska Frimurare Orden i Finland-järjestössä on 1200 (2009) ja suurloosin lisäksi looseja on kymmenen. http://www.uskonnot.fi/yhteisot/view.php?orgId=958

*

Procopé, Hjalmar (1889-1954);

Lakimies, liikemies, diplomaatti, poliitikko.

Kapteeni Berndt Niklas Procopén pojista nuorin oli Abdon Fredrik Procopé (1800 - 1868). Hän oli nuorena upseerina 1830 kukistamassa Puolan kapinaa, erosi armeijasta majurina 1845 ja toimi sen jälkeen postimestarina Porvoossa. Vapaaherratar Agnes Jakobina Lybeckerin kanssa avioliitossa olleen postimestarin jälkeläisistä eräät nousivat suvun 1900-luvun merkittäviksi vaikuttajiksi. Vanhin poika oli kenraaliluutnantti Berndt Feodor Georg Procopé (1840 - 1916). Hänen poikansa oli maisteri, toimittaja ja kirjailija (->) Hjalmar Procopé (1868 - 1927), joka julkaisi isänmaallista aaterunoutta sekä näytelmät Belsazars gästabud (1905) ja Inspektorn på Siltala (1915). Näiden suomennokset tunnetaan hyvin. (->) Jean Sibelius sävelsi musiikin Belsazarin pitoihin ja Siltalan pehtoorista on myös tunnettu elokuvaversio. Myös Hjalmar Procopén veli, kapteeni Georg Procopé (1873 - 1942) sai nimeä toimittajana ja kirjailijana.

Myös tässä sukuhaarassa oli toinen kenraali eli Berndt Feodor Georg Procopén nuorempi veli, kenraalimajuri Karl Albert Fredrik Procopé (1848 - 1920), joka Suomen armeijan tultua lakkautetuksi toimi liikemiehenä. Hänen poikansa (->) Hjalmar Johan Procopé (1889 - 1954) oli suvun 1900-luvun merkittävin vaikuttaja. Hän oli laki- ja liikemies, poliitikko ja diplomaatti, joka toimi kansanedustajana itsenäisyydenajan alussa sekä kauppa- ja ulkoministerinä eri hallituksissa 1920-luvulla. Hän oli Suomen edustajana Kansainliiton neuvostossa 1928 - 1930. Toimittuaan 1930-luvun pääasiassa Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksen toimitusjohtajana hän palasi toisen maailmansodan ajaksi diplomaatiksi ja oli Suomen lähettiläs Washingtonissa. Hänet muistetaan myös toisen maailmansodan jälkeisestä sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä, jossa hän toimi presidentti (->) Risto Rytin asianajajana. Procopé oli edustava maailmanmies, joka ehti elämänsä aikana olla neljästi avioliitossa. Hänen poikansa oli liikemies, kunnallisneuvos Victor Procopé (1918 - 1998), joka oli pitkäaikainen Ruotsalaisen Kansanpuolueen kansanedustaja Uudellamaalta ja hoiti lukuisia järjestöjen ja liike-elämän luottamustehtäviä.

Kirjoittaja: Veli-Matti Autio.

Lisäys:

Omaa dramatiikkaa Toivo Tarjanteen vapaamuuraripolkuun loi se, että sotasyyllisyysjutun kolmessa tärkeimmässä roolissa oli vapaamuurari. Presidentti Risto Ryti oli liittynyt Suomi loosiin 1924. Hänen puolustusasianajajansa, varatuomari, moninkertainen ministeri Hjalmar Procopé oli saanut vapaamuurariasteensa saman loosin ensimmäisessä istunnossa 1922 ja oikeuskansleri Tarjanne oli ollut Suomi loosin jäsen vuodesta 1928.

Kirjoittaja: Reijo Ahtokari. (ks. alempana: Risto Ryti sekä Toivo Tarjanne).

*

Reuterholm, Gustaf Adolf (1756-1813);

Valtakunnankansleri, kamarirevision presidentti, Kaarle-herttuan suosikki.

Gustaf Adolf Reuterholm syntyi Suitian kartanossa 1756. Hänen isänsä valtaneuvos (->) Esbjörn Christian Reuterholm oli ostanut kartanon 1755 ja sisustanut sen kalliisti. Isä vangittiin ja vietiin Viaporiin (->) Kustaa III:n vallankumouksen yhteydessä 1772. Kun isä kuoli pian tämän jälkeen, kasvatti tapaus 17-vuotiaassa pojassa hehkuvan vihan Kustaata kohtaan ja vapauden ajan olojen ihailun. Hän opiskeli kuitenkin normaaliin tapaan Uppsalan yliopistossa 1772 - 1774, piti tekemisistään päiväkirjaa, teki ulkomaanmatkan Pietariin ja ystävystyi häntä hiukan nuoremman (->) Johan Albrecht Ehrenströmin kanssa. Reuterholm tuli 1778 kuningatar (->) Sofia Magdalenan kamariherraksi. Varsinkin ankaralla kädellä kasvatettu, melko lahjaton pikkuprinssi (-> Kustaa IV Adolf) Gustaf Adolf, tuleva kuningas, kiintyi häneen, mikä on osoitus Reuterholmin inhimillisyydestä.

Reuterholm lienee tutustunut hovissa verraten pian myös (-> Kaarle XIII) Kaarle-herttuaan, minkä jälkeen osoittautui, että molemmat olivat saman hengen lapsia salatieteen palvojina ja henkien esiin manaajina. Mystikko (->) Gustaf Björnram herätti molemmissa innostunutta ihailua, ja jo 1782 herttua teki Reuterholmista vapaamuurarijärjestön korkeimman luokan jäsenen. Uudempi tutkimus (S. Anderberg) on kuitenkin korostanut, että Reuterholmin rooli vapaamuurariliikkeessä oli ensi sijassa sen saamisessa valtion kontrolliin ja estämisessä sen muodostumista poliittiseksi tekijäksi. Hänen menestyksensä herttuallisen piirin kirkkaimpana valona oli tähdenlennonomainen. Reuterholmilla oli korkea käsitys itsestään tyyliniekkana ja puhujana, mutta hänen vihamiehensä, joita hänellä jo alkoi olla, pitivät häntä lähinnä naurettavana näillä aloilla.

Reuterholm vietti lopun ikäänsä kiertolaisen elämää mannermaalla ja seurasi vahingoniloisena Kustaa IV Adolfin vastoinkäymisiä. Tunteikkaina hetkinään Reuterholm suri Suomen uhanalaista asemaa; hän oli pystyttänyt sukuhaudalleen Siuntioon 1793 komean muistomerkin mutta siirrätytti myöhemmin vanhempiensa luut Strängnäsin tuomiokirkkoon. Reuterholm kuoli Schleswigissä Saksassa 1813.

Kustavilaiset - erityisesti Gustaf Mauritz Armfelt kannattajineen - onnistuivat mustaamaan Gustaf Adolf Reuterholmin jälkimaineen täydellisesti, ja tutkimus on epäkriittisesti jatkanut käsitystä hänestä todellisena "pimeyden miehenä". Todellisuudessa Reuterholm oli poliitikkona mainettaan olennaisesti parempi, sillä hän piti valtakunnan koossa vaikeana aikana ja pelasti Suomen Ruotsille vielä runsaaksi vuosikymmeneksi, mikä oli mahdollista vain kovia otteita käyttämällä. Hänen päiväkirjansa varhaisilta vuosilta ovat todistuskappale eloisasta, intelligentistä ja avoimesta havainnointikyvystä. – (Vert. edellä Kaarle XIII).

Kirjoittaja: Kari Tarkiainen.

*

Ryti, Risto

Tasavallan presidentti, Suomen pankin pääjohtaja.

Omaa dramatiikkaa Toivo Tarjanteen vapaamuuraripolkuun loi se, että sotasyyllisyysjutun kolmessa tärkeimmässä roolissa oli vapaamuurari. Presidentti Risto Ryti oli liittynyt Suomi loosiin 1924. Hänen puolustusasianajajansa, varatuomari, moninkertainen ministeri Hjalmar Procopé oli saanut vapaamuurariasteensa saman loosin ensimmäisessä istunnossa 1922 ja oikeuskansleri Tarjanne oli ollut Suomi loosin jäsen vuodesta 1928.

Kirjoittaja: Reijo Ahtokari.

*

Saastamoinen, Onni Herman (1895-1966);

H. Saastamoinen Oy:n toimitusjohtaja.

Kauppaneuvos Herman Saastamoinen kuoli 1920, ja hänen kolme poikaansa Armas, Yrjö ja Onni Saastamoinen jatkoivat perheyrityksen liiketoimintaa. Onni Herman Saastamoinen nousi yhtiön johtoon 1930-luvun lopulla ja siirtyi toimitusjohtajaksi jatkosodan aikana 1942. Sodan jälkeen hän johti menestyksellisesti H. Saastamoinen Oy:tä apunaan vävynsä ja tuleva vuorineuvos, varatuomari Osmo P. Karttunen sekä myöhempi kauppaneuvos, ekonomi Mikko Tikanoja.

Herman Saastamoinen perusti 1876 Kuopioon sekatavarakaupan, jonka ympärille rakentui teollisuutta ja kauppaa harjoittanut perheyritys. Hänellä ja Alexandra Tengmanilla oli kolme poikaa Armas, Yrjö ja Onni Saastamoinen. Onnin lapsuutta varjosti äidin varhainen kuolema. Kolmevuotias Onni sai kasvaa Herman Saastamoisen langon Georg Tengmanin perheessä. Kauppaneuvos Herman Saastamoinen toivoi nuorimmastaan insinööriä ja lähetti hänet opiskelemaan Karlsruhen teknilliseen korkeakouluun. Ensimmäisen maailmansodan vuoksi opinnoista ei kuitenkaan tullut mitään, ja Onni Saastamoinen palasi takaisin Suomeen. Sisällissodan aikana hän kävi Pohjanmaalla Vimpelin sotakoulun ja Libaussa hänet koulutettiin taistelulentäjäksi. Saastamoinen osallistui Karjalan-rintaman taisteluihin keväällä 1918. Liikemiehen taitojaan hän kehitti isänsä kuoltua 1920 veljensä lähettiläs Armas Herman Saastamoisen apulaisena.

Lähettiläs Saastamoinen kuoli Lontoossa 1932, ja Yrjö ja Onni Herman Saastamoinen yrittivät tervehdyttää pulavuosien koettelemaa perheyritystä, mutta Kansallis-Osake-Pankki (KOP) piti toimia riittämättöminä. Se otti yrityksen haltuunsa, pakotti veljekset pois hallitustyöstä ja esti heitä myymästä osakkeitaan. Yrjö ja Onni Saastamoinen saivat 1930-luvun lopulla palata perheyritykseen. KOP valvoi kuitenkin hallituksiin nimittämiensä jäsenten kautta heidän toimiaan. Tämä oli kova opetus O. H. Saastamoiselle, joka muuttui liiketoimissaan varovaiseksi ja kysyi kaikissa ratkaisuissaan ensin KOP:n mielipidettä. Vanhemmiten varovaisuuteen liittyi myös päättämättömyyttä ja halua sysätä vaikeat ratkaisut syrjään.

O. H. Saastamoinen oli patriarkaalinen johtaja, joka halusi huolehtia henkilökunnastaan. Tehtaille palkattiin muun muassa terveyssisaret, ja lasten päivähoidon järjestämiseksi tarjottiin apua. Vuorineuvos Saastamoinen rakennutti asuntopulasta kärsivään Kuopioon sadalle perheelle asunnot ja tuki työväen omaehtoista rakennustoimintaa vuokraamalla tontteja. Samalla perheyritys turvasi työvoiman pysyvyyden.

Onni Herman Saastamoinen oli intohimoinen eränkävijä ja kalastaja. Hän oli myös taiteellisesti lahjakas ja haaveili nuorena kuvataiteilijan urasta. Saastamoisen tuttavapiiriin kuului taiteilijoita, muun muassa kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen. Saastamoinen keräsi taidetta, ja 1968 perustetun Saastamoisen säätiön kokoelmien ydin on peräisin häneltä. Hän oli myös vapaamuurari, joka kuului vuodesta 1928 Helsingissä toimineeseen Suomi Loosiin.

Kirjoittaja: Jyrki Paaskoski.

*

Salingre, Axel (1882-1960);

Kauppaneuvos, Oy Dentaldepot Ab:n toimitusjohtaja, hammaslääkäri.

Axel Salingre oli Oy Dentaldepot Ab:n pitkäaikainen toimitusjohtaja ja yksi 1900-luvun alkupuolen parhaimpia helsinkiläisiä hammaslääkäreitä. Hänen uraansa leimasi hämmästyttävä toimeliaisuus: Dentaldepotin lisäksi hän hoiti omaa praktiikkaansa, luennoi, kirjoitti, kävi opintomatkoilla sekä osallistui konferensseihin aktiivisesti koko elämänsä ajan. Hänellä oli laaja kansainvälinen verkosto, ja kotikaupungissaan Helsingissä "Tohtori Salingre" oli seurapiireissä tunnettu hahmo.  …

Axel Salingre toimi aktiivisesti alansa verkostoissa. Hän esitelmöi lukemattomissa kansainvälisissä konferensseissa ja julkaisi kymmeniä kirjoituksia tieteellisissä aikakauslehdissä sekä sanomalehdissä 1910-luvulta 1930-luvun loppuun. Salingre vaikutti elämänsä aikana kymmenissä järjestöissä, kuten kaikissa pohjoismaisissa sekä Saksan ja Ranskan hammaslääketieteellisissä seuroissa sekä eurooppalaisissa yhteistyöjärjestöissä, ja sai suurimmassa osassa niistä kunniajäsenyyden. Salingre vaikutti myös liike-elämässä suuryritysten tilintarkastajana, joista tärkeimpinä mainittakoon G. A. Serlachius Oy ja Yhtyneet Paperitehtaat Oy, sekä Etelä-Suomen Pankin hallituksessa. Hänen veljensä, pääkonsuli Gösta Salingre (1873–1943) oli apteekkari, joka toimi Oy Oxygenol Ab:n toimitusjohtajana.

Julkaissut: m.m. Föredrag i frimurarelogen St. Henrik i Åbo 15 december och Helsingfors rotaryklubb 20 december 1955.

Kirjoittaja: Elina Kuorelahti, julkaistu 5.9.2011.

*

Sarantola, Olli (1922-2008);

Kajaani Oy:n metsäpäällikkö, Oulu Oy:n metsäpäällikkö.

Pohjois-Suomen metsäteollisuudessa työuransa tehnyt Olli Sarantola oli Kajaani Oy:n metsäpäällikkönä 1967–1987. Hän oli sitä ennen Oulu Oy:n metsäpäällikkö. Sarantola vaikutti myös uittoalan järjestötehtävissä.

Sodat vaikuttivat paljon nuoren Olli Sarantolan elämään. Hän oli syksyllä 1939 lukiolaispoikana mukana Karjalan kannaksen kartoitustöissä, jotka jatkuivat sodan alettua. Välirauhan aikana hän ehti valmistua keväällä ylioppilaaksi, vaikka kesä meni Salpalinjan rakennustöissä. Jatkosodassa hän palveli hävittäjälentäjänä ja osallistui kesällä 1944 yöhävittäjäkoulutukseen Saksassa, kunnes tuli internoiduksi syyskuussa.  …

Kajaani Oy:n metsäpäällikkönä Sarantola oli vuoteen 1987, siis kaikkiaan kaksikymmentä vuotta. Hänen asiantuntemustaan käytettiin hyväksi metsäteollisuuden järjestöissä, monissa taloudellisissa yhteisöissä, kuten kauppakamarilaitoksessa. Sarantola toimi viitisentoista vuotta eri uittoyhdistysten hallintoelimissä. Hän vaikutti Kainuussa myös kunnallispolitiikassa ja kulttuurityössä. Hän totesi 50-vuotishaastattelussaan, että kehitysalueilla on "puhtaampi ilma ja mukavampia ihmisiä, kuin etelässä".  Jäsenyyksiä: m.m. Vapaamuurarikerho.  y.m.

Kirjoittaja: Tuomas Möttönen.

*

Sario, Samuli (1874-1957);

Senaattori, vakuutusjohtaja, aktivisti, ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö.

Samuli Sario on jäänyt Suomen historiaan ennen muuta jääkäriliikkeen hyväksi toimineena itsenäisyysmiehenä, ulkoasiainhallinnon ensimmäisenä virkamiehenä sekä monarkian ja saksalaissuuntauksen vankkana kannattajana. Hänen poliittinen aktiivisuutensa rajoittui muutamaan vuoteen ja päättyi Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa.

Ensimmäisen maailmansodan vuosina Sario ilmaantui yhtäkkiä aktivistipiireihin niin sanotun keskuskomitean jäsenenä. Hänen toimitusjohtajan tehtävänsä Salamassa päättyi hänen matkustettuaan 1916 salaperäisesti Ruotsiin jääkäriliikkeen asioissa. Hänen toimintansa jääkäriliikkeen hyväksi Suomen itsenäisyysliikkeen ulkomaanvaltuuskunnassa niin Tukholmassa kuin Berliinissäkin 1916 - 1917 oli niin tarmokasta ja tuloksekasta, että hänen vanhat myöntyvyyspoliittiset "syntinsä" annettiin anteeksi.

Sario palasi Suomeen 10.2.1918, ja hänet kiinnitettiin seuraavana päivänä senaatin palvelukseen ulkoasiain väliaikaiseksi valtiosihteeriksi, jonka tehtävänä oli ulkoasiain hoitaminen senaatin puheenjohtajan alaisena. Hän oli itsenäisen Suomen ensimmäinen ulkoasiainhallinnon virkamies, joka vähitellen muodosti ympärilleen ulkoasioita valmistelevan työryhmän. Tämän toimensa ohella hän oli valkoisen hallituksen aktiivinen propagandisti: hänen tiedetään ensimmäisenä käyttäneen venäläisjoukkojen aseistariisuntana ja punaisten vallankumouksen kukistamisena tammikuussa alkaneesta taistelusta nimitystä vapaussota.

Peittelemättömän saksalaismielinen Sario hoiti senaatin ulkoasiainkansliaa toukokuuhun 1918. Hänet nimitettiin tuolloin muodostettuun J. K. Paasikiven senaattiin salkuttomaksi senaattoriksi, mutta jo kesäkuussa hän sai hoitaakseen sosiaaliasiain toimituskunnan päällikkyyden. Senaattorina Sario oli jyrkimpiä monarkisteja ja saksalaissuuntauksen ajajia, jopa siinä määrin, että hän sitoi oman poliittisen tulevaisuutensa Suomen läheiseen yhteistyöhön Saksan kanssa. Kun Saksa marraskuussa 1918 romahti, romahtivat samalla Sarion poliittisen tulevaisuuden mahdollisuudet.  …

Samuli Sarion suhteita lukuisiin aikaisempiin aktivistiystäviin viilensi hänen tunnettu vapaamuurariharrastuksensa, jolle salaseuroja vierastaneitten aktivistien piiristä löytyi perin harvoja ymmärtäjiä. Sario kuului ensimmäisiin 1922 perustetun Suomi-looshin jäseniin ja oli seuraavina vuosikymmeninä keskeisissä asemissa Suomen vapaamuurariliikkeessä.

 Kirjoittaja: Mikko Uola.

*

Sibelius, Jean (1865-1957);

Säveltäjä.

Insinööri Matti Viljasesta tuli Suomi loosi 1:n jäsen 1922 ja suurloosin väliaikainen johtaja tittelinään Sijais-Suur-Valtias. Jatkosodan lopulla hänestä tuli suurloosin suurmestari. Samaan loosi 1:een kuului Jean Sibelius, joka loosiveljien pyynnöstä sävelsi järjestölle kahdeksanosaisen rituaalimusiikin. Viljanen kiitti häntä loosin kokouksessa tammikuussa 1927 "kirkastuvan ja ikuistuvan" musiikin säveltämisestä ja kutsui säveltäjän loosin kunniajäseneksi.

Ks. alempana: Matti Viljanen.(kirj. Reijo Ahtokari)

”Kun elokuun 14. päivänä 1922 pienessä piirissä keskusteltiin pian tapahtuvasta Suomi loosi 1:n perustamisesta, merkittiin pöytäkirjaan, että "Jean Sibelius tulee säveltämään loosille omintakeisen, aito suomalaisen musiikin". Kuorolaulua aktiivisesti harrastanut Toivo H. Nekton oli jo keskustellutkin asiasta vanhan ystävänsä kanssa. Pöytäkirjassa on maininta myös siitä, että Jean Sibelius ja Sigurd Wettenhovi-Aspa "vapautetaan sisäänkirjoitusmaksusta ja ensimmäisen vuoden jäsenmaksusta". Sibeliuksen toivottiin toimivan loosin urkurina. Wettenhovi-Aspalle myönnettiin vapautus maksusta, koska hän oli antanut lupauksen - jota hän ei kuitenkaan koskaan lunastanut - kirjoittaa Suomenmaata koskeva vapaamuurarihistoria.” Lähde: Reijo Ahtokari: http://www.sibelius.fi/suomi/erikoisaiheet/yhteisot/vapaamuurarit.html

*

Sola, Wäinö (1883-1961);

Oopperalaulaja, professori.

Wäinö Sola aloitti taiteilijanuransa puhenäyttämöllä ja siirtyi vähitellen ooppera- ja konserttilavoille. Viidettä vuosikymmentä kestäneen laulajanuransa aikana hän esiintyi yli sadassa oopperaroolissa, käänsi oopperoita suomen kielelle, toimi ohjaajana ja piti pitkälti toistatuhatta konserttia. Sola oli rakastetuimpia suomalaisia laulajia, jonka poikamainen välittömyys oli yhtä tarttuvaa niin lavalla kuin yksityiselämässäkin. …

Onnellista perhe-elämää järkytti kolme kuolemantapausta lyhyen ajan sisällä: Sirkka-tytär menehtyi tammikuussa 1940 keuhkotautiin ja molemmat pojat, Pentti ja Jaakko, kaatuivat samana vuonna talvisodassa.

Lis.;

”Vapaamuurarillisissa tilaisuuksissa esitettiin jo 1920-luvulla runsaasti muutakin kuin rituaalimusiikkia. Wäinö Solalla oli jo ennen rituaalimusiikin valmistumista ollut ajatus saada Finlandia-hymnistä vapaamuurareiden käyttöön omin vapaamuurarillisin sanoin esitettävä yksinlaulu- tai kuoroversio. Hänen sommittelemansa sanat valmistuivat helmikuun alussa 1937. Sola lähetti tekstinsä Sibeliukselle mainitsematta kuka oli sanojen tekijä. Sibelius hyväksyi sanat ja laati Finlandian hymniosaan mieskuorosovituksen. Huhtikuun 21. päivänä pidetyssä Johannes loosi No 4:n kymmenvuotisistunnossa veljet Wäinö Sola, Martti Similä, Sulo Räikkönen ja A.O. Turunen esittivät kvartettina sanoitetun hymnin ensimmäisen kerran Suomen lipun tehdessä kunniaa ja säveltäjän itsensä ollessa esitystä kuuntelemassa.”

Kirjoittaja: Reijo Ahtokari; http://www.sibelius.fi/suomi/erikoisaiheet/yhteisot/vapaamuurarit.html

*

Solitander, Axel (1878-1944);

Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton asiamies, kauppa- ja teollisuusministeri, pääkonsuli, ministeri.

Axel Solitander oli maailmansotien välisenä aikana Suomen suurteollisuuden vaikutusvaltaisimpia edunvalvojia ja suomalaisen ulkomaankaupan tienraivaajia. Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton asiamiehenä 1922 - 1940 hän käytti taitavasti asiantuntemustaan parantaakseen edustamansa alan toimintaedellytyksiä.

Muihin etujärjestöihin verrattuna Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton vaikuttamismahdollisuudet olivat huomattavat jo pelkästään sen takia, että sillä oli ylivoimaisesti eniten taloudellisia resursseja käytettävissään. Myös Solitanderin henkilökohtaiset ominaisuudet lisäsivät keskusliiton nauttimaa vaikutusvaltaa. Hänellä oli huomattavan laaja suhdeverkosto maan taloudellisten ja poliittisten päättäjien keskuudessa, mikä edisti hänen mahdollisuuksiaan toimia paitsi puunjalostuksen myös muun suurteollisuuden harmaana eminenssinä.

Solitander hankki kannuksia myös politiikassa. Hän toimi P. E. Svinhufvudin hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä 1930 - 1931. Hallitukseen valittiin henkilöitä, joiden ajateltiin nauttivan lapuanliikkeen luottamusta mutta pitävän kiinni myös laillisuudesta. Ministerinä Solitander ajoi voimakkaasti valtion yhtiöiden yksityistämistä. Hän teki esityksen, jonka mukaan valtionyhtiöt muutettaisiin liikelaitoksista osakeyhtiöiksi, jotta niiden toimintatavat olisivat lähempänä yksityistä teollisuutta. Solitander oli myös Tampereen kaupunginvaltuuston jäsen 1911 - 1914.

Yksi Solitanderin vaikutuskanavista oli vapaamuurarien järjestö, jonka toimintaan hän oli tutustunut konsuliaikanaan Yhdysvalloissa. Hänestä tuli Suomi Loosi 1:n ensimmäinen mestari, ja 1924 hänet valittiin Suomen suurloosin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi eli suurmestariksi; tässä tehtävässä hän toimi kuolemaansa asti. Kauppa- ja teollisuusministerinä Solitander luultavasti käytti vapaamuurariuttaan hyväksi, kun hän sai 1930 hallitukselta tehtäväkseen painostaa Uudenmaan läänin maaherraa Bruno Jalanderia luopumaan virastaan tämän sovellettua vasemmistolehtien toimintaa rajoittavia määräyksiä myös lapuanliikkeen Aktivisti-lehteen. Presidentti Lauri Kr. Relander ihmetteli päiväkirjassaan, miten Solitander pystyi taivuttelemaan Jalanderia, ja toteaa: "Jalander on vapaamuurari ja nähtävästi Solitander myös. Ehkä tässä on selitys asiaan." (Vert. edellä Bruno Jalander]

Solitander ymmärsi verkostumisen tärkeyden ja piti säännöllisesti yhteyttä puunjalostusteollisuuden korkeimpiin johtajiin. Tähän puunjalostusteollisuuden "sisäpiiriin" kuuluivat muun muassa toimitusjohtajat Gösta Serlachius, Rudolf Walden, Einar Ahlman, Kaukaan tehtaan johtaja Jacob von Julin, Väinö Kotilainen, Wilhelm Rosenlew ja A. Ahlström Oy:n johtaja Harry Gullichsen. Näistä Serlachius, Rosenlew ja Walden toimivat vuoron perään 1918 - 1945 Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton hallituksen puheenjohtajina.

Kirjoittaja: Patrik Lindfors.

*

Somerto, Pentti (1927-1999);

Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja.

Pentti Somerto nousi työnantajaliiton asiamiehestä portaittain järjestöhierarkian huipulle Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) toimitusjohtajaksi. Aikaisemmat työnantajajohtajat olivat tehneet ensin näkyvän uran muissa tehtävissä, mutta toisen maailmansodan jälkeen työmarkkinatoiminnasta tuli oman erityisosaamisensa vaativa ammatti, johon pätevöidytään sopimusneuvotteluissa. Somerton kaudella (1975 - 1988) levoton ja erityisesti 1970-luvun alussa lakkojen riivaama työmarkkinakenttä vähitellen rauhoittui ja STK sitoutui laajoihin tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin.

Somerton vaikea tehtävä oli sopimusten mitoittaminen talouden tosiasioiden mukaisiksi ja sopimusten saattaminen kunniaan myös velvoitteiden noudattamisen osalta. Teollisuuden nimellispalkkojen nousu jäi yksinumeroisiin prosenttilukuihin vasta vuoden 1979 alussa allekirjoitetun kaksivuotisen Somerto - Oivio-sopimuksen aikana; (->) Pekka Oivio oli SAK:n puheenjohtaja. Sopimus oli poikkeuksellinen myös sikäli, että yksikään ammattiliitto ei irtautunut siitä. SKP:n enemmistöryhmäkin liittyi vakauttamisrintamaan ja jätti vähemmistön yksin sopimusta vastustamaan. Inflaatio painui 1979 yksinumeroisiin prosentteihin, ja kansantuote kasvoi yli kuusi prosenttia. Työttömyys aleni, ja palkansaajien reaaliansiot nousivat lähes neljä prosenttia kahden miinusmerkkisen vuoden jälkeen. Sitten ulosmittauksen henki voitti uudelleen, ja vuoden 1980 liittokohtaiset sopimukset nostivat liukumineen teollisuuden palkkoja yli 16 prosenttia. Inflaatio kiihtyi 12 prosenttiin, ja maa suistui jälleen lamaan. …

Pentti Somerto täytti 60 vuotta vuoden 1987 lopussa ja jäi seuraavana keväänä eläkkeelle raskaasta tehtävästään. Hän perusteli päätöstään myös tulopolitiikalla ja arvioi keskitettyjen ratkaisujen politiikan tulleen tiensä päähän. Ne eivät hänen mukaansa sopineet avoimeen talouteen.

Tärkeä piirre Somerton elämässä oli vapaamuurarius. Hän liittyi Suomen suurloosiin 1964 ja yleni yhdeksi "suurvirkailijoista" 1987. Järjestön suurmestariksi hänet valittiin 1993.

Kirjoittaja: Markku Mansner.

*

Susitaival, Paavo (1896-1993);

Everstiluutnantti, kansanedustaja, kirjailija; vapaamuurariliikkeen vastustaja (Ei jäsen).

Itsenäisyyden ja Suur-Suomen puolesta aktiivisesti toiminut ja puhunut Paavo Susitaival oli legenda 1930-luvun äärioikeistolaisen koulunuorison keskuudessa. Upseerina vapaus-, talvi- ja jatkosodassa hän saavutti menestystä ja oli alaistensa mielestä miehiä säästämään pyrkivä, inhimillinen johtaja. Susitaival julkaisi myös useita sotahistoriallisia kirjoja.

Paavo Susitaipaleen lapsuus osui niin sanottuihin sortovuosiin, mutta se oli taloudellisesti turvattu, sillä hänen isänsä, vanhaan sivistyssukuun syntynyt tohtori V. O. Sivén omisti Helsingissä Kammion hermotautisairaalan. Isä oli innokas itsenäisyysmies, joka kuului 1900-luvun alusta aktivistien Voima-liittoon ja myöhemmin jääkäriliikkeeseen. Isältään poika omaksui venäläisvastaisuutensa ja uskon suoraan toimintaan. Pojan itsetunnon ruokki murtumattomaksi lapsiensa kykyihin luottanut äiti Siiri, joka itse oli kasvanut J. V. Snellmanin suomalaisuusaatetta vaalineessa Blomstedtien fennomaanikodissa ja oli Suomen ensimmäisiä naisylioppilaita. Lapsiensa mieleen äiti teroitti lähtemättömästi periaatteen, että "on elettävä aatteen puolesta, muuten elämä ei ole minkään arvoista". Tämän periaatteen mukaan pojat, Paavo ja häntä pari vuotta nuorempi (Bobi Sivén) Hans Håkon Christian, elivätkin.  …

Susitaival lähti vapaussotaan Pohjois-Karjalan suojeluskuntien piiripäällikkönä ja sai mainetta Karjalan rintamalla toimineen lentävän komppanian johtajana. Hänet ylennettiin suoraan kapteeniksi ilman muodollista sotilaskoulutusta. Ylentäminen suoraan upseeriksi ei ollut tuohon aikaan tavatonta, joskin nimitys aktiivikapteeniksi oli jo harvinaisempi ellei ainoa laatuaan. Ylennyksen taustalla olikin todennäköisesti inhimillinen erehdys. … Susitaival ei koskaan saanut ylennystä everstiksi. 64 vuotta everstiluutnantin arvoisena on toisaalta eräänlainen ennätys sekin. …

Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) ja erityisesti IKL:n sinimustaa väriä tunnustaneen koulunuorison keskuudessa Susitaival oli eräänlainen legenda jo eläessään. Hän tuli tunnetuksi räväkkänä kirjoittajana ja puhujana, joutuipa hän erään puheensa takia taas vankilaankin hallituksen halventamisesta. Eduskuntaan hänet valittiin 1939 Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä IKL:n edustajana. Ainoan lakialoitteensa hän ehti tehdä lempiharrastuksestaan, joka oli koko 1930-luvun ollut vapaamuurariuden vastustaminen. Vapaamuurareita kohtaan hän tunsi epäluuloa järjestön oletetun kansainvälisen johdon ja salaseuramaisen luonteen takia. (Vert. alempana Paavo Talvela, vh)

Susitaival sai saksalaiselta ystävältään järisyttävän uutisen Molotov - Ribbentrop-sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta, joka merkitsi Suomen jäämistä yksin Neuvostoliiton armoille, ja saattoi asian hallituksen tietoon.

Välirauhan aikana Susitaival toimi kouluttajana Kuhmossa ja oli melko syrjässä poliittisesta päätöksenteosta. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa hän pääsi luomaan Jalkaväkirykmentti 29:n komentajana kauan haaveilemaansa Suur-Suomea. Yksi hänen elämänsä tähtihetkiä lienee ollut hänen Äänislinnassa pitämänsä puhe helmikuussa 1942, kun hän toivotti aateveljensä tervetulleiksi AKS:n 20-vuotisjuhliin. Susitaival julisti, että "Suomen armeijan teot - eikä velvollisuuksiaan pakoilevien kamaripoliitikkojen lipevät kielet - luovat nyt historiallisia tosiasioita". Varoittipa hän epäilijöitä vetämästä suutaan hymyyn, jos juhlassa ennustetaan suomalaisten tapaavan lähiaikoina "ylväät samurait Uraalilla", sillä suurempiakin ihmeitä oli hänen mukaansa jo tapahtunut.  …

Paavo Susitaipaleen elämää luonnehtii hänen oma, monessa yhteydessä lausumansa ja monien muiden sittemmin siteeraama itseironisen pelkistetty motto: "Kolme sotaa. Kaksi kapinaa. Neljä linnareissua. Kerran valitettavasti myös eduskunnassa..."

Kirjoittaja: Jussi Niinistö.

*

Talvela, Paavo (1897-1973);

Armeijakunnankomentaja, jalkaväenkenraali, jääkäri, 2xMannerheim-ristin ritari.

Kenraali Paavo Talvelaa on sanottu Suomen korkea-arvoisimmaksi reservinupseeriksi. Tälle leikkimieliselle sanonnalle on katetta sikäli, että Talvela erosi neljä kertaa armeijan vakinaisesta palveluksesta joko osallistuakseen vapaaehtoisena heimosotiin tai toimiakseen liike-elämän palveluksessa. Talvelalla oli kuitenkin keskeinen tehtävä talvi- ja jatkosotien aikaisena sotatoimiyhtymän komentajana sekä ylipäällikön edustajana Saksan sotavoimien pääesikunnassa. Hän liittyi monin tavoin myös Suomen itsenäisyyden ajan historiaan: hän oli lapuanliikkeen organisaattori, Alkoholiliikkeen johtotehtävissä ja Petsamon liikenteen järjestäjä.

Heimosotaretken päätyttyä nöyryyttävään perääntymiseen Talvela siirtyi suojeluskuntajärjestön kautta takaisin armeijaan, mutta erosi uudestaan 1921 lähteäkseen pataljoonankomentajana Vienan retkikuntaan. Jälleen hän yleni kaikkien vapaajoukkojen komentajaksi taisteluissa, joita käytiin muun muassa Repolan suunnalla. Tälläkin kertaa Talvelan oli peräännyttävä taisteluretkeltään tappion kärsineenä 1922.

Tämän jälkeen Talvela palasi kolmannen kerran armeijan palvelukseen, mutta otti myös kolmannen kerran eron 1930, tuolloin jo everstinä ja yleisesikunnan operatiivisen osaston päällikkönä. Ero johtui ennen muuta henkilökohtaisista vaikeuksista lähimmän esimiehen, yleisesikunnan päällikön (->) K. M. Walleniuksen kanssa. Talvela joutui 1934 jättämään myös Jääkäriliiton puheenjohtajuuden, kun häntä oli vapaamuurarijäsenyyden takia syytetty kuulumisesta kansainväliseen salaseuraan. (Vert. yllä Paavo Susitaival]

Reserviin siirtyneestä Talvelasta tuli lapuanliikkeen mies. Hän kuului liikkeen sisäpiiriin, ja hänet tunnetaan erityisesti heinäkuussa 1930 järjestetyn talonpoikaismarssin organisoijana. Kun lapuanliike lakkautettiin Mäntsälän kapinan jälkeen, Talvela pitäytyi Kansallisen Kokoomuspuolueen linjoilla ja oli 1936 puolueen kansanedustajaehdokkaanakin tulematta kuitenkaan valituksi.

Talvela toimi Suomi-Filmi Oy:n apulaisjohtajana vuodesta 1929, kunnes hänet kieltolain kaaduttua palkattiin vastaperustetun Oy Alkoholiliike Ab:n apulaisjohtajaksi 1932. "Pullotkin marssivat Talvelan tahdissa", sanottiin tuohon aikaan Alkossa. Turhauduttuaan puoluepoliittiseen alkoholimonopoliin Talvela siirtyi 1937 Suomen Selluloosayhdistyksen apulaisjohtajaksi. Maanpuolustuskysymyksiä hän ei kuitenkaan jättänyt, vaan toimi taloudellisen puolustusneuvoston puheenjohtajana.

Sodan uhan kasvaessa syksyllä 1939 kenraalimajuriksi ylennetty reserviläinen Talvela kutsuttiin palvelukseen ja määrättiin sotatalouspäällikön apulaiseksi sekä sotavarusteneuvottelukunnan esikuntapäälliköksi. Talvisodan sytyttyä ylipäällikkö (->) Mannerheim komensi Talvelan joulukuun alkupäivinä johtamaan Ryhmä Talvelaksi nimettyä sotatoimiyhtymää Laatokan pohjoispuolisella Tolvajärven, Ilomantsin ja Aittojoen suunnalla. Mannerheim perusteli komennusta sillä, että Talvela oli osoittautunut rohkeaksi ja lujaksi sotilasjohtajaksi jo vapaussodassa. Talvelan johtamat joukot saavuttivat joulukuun puoliväliin mennessä ensimmäiset suomalaisjoukkojen voitot Tolvajärven taisteluissa. …

Luonteeltaan särmikäs ja sotilaana kunnianhimoinen Paavo Talvela joutui usein erimielisyyksiin esimiestensä, kollegojensa ja alaistensa kanssa. Särmikkyys ei kuitenkaan ulottunut hänen ja marsalkka Mannerheimin väliseen suhteeseen, joka säilyi aina rikkeettömänä. Alun perin anglofiilina pidetyllä Talvelalla oli myös ilmeinen kyky tulla toimeen saksalaisten kanssa, vaikka hän ei jakanutkaan Saksassa vallalla ollutta ideologista näkemystä. Viimeisinä vuosikymmeninään Talvela tunnettiin lähes ainoana jääkärikenraalina, jolla oli hyvät suhteet presidentti (->) Urho Kekkoseen. Presidentti, joka yleensä pidättyi jääkäriupseerien ylentämisestä, ylensi Talvelan 1966 jalkaväenkenraaliksi.

Kirjoittaja: Mikko Uola.

*

Tarjanne Toivo (1893-1988);

Korkeimman oikeuden presidentti, oikeuskansleri, Vaasan läänin maaherra.

Toivo Tarjanne teki Suomessa poikkeuksellisen virkamiesuran, johon kuuluivat muun muassa maaherran, oikeuskanslerin ja korkeimman oikeuden presidentin virat. Erityisesti hänet muistetaan siitä, että hän joutui sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syyttäjäksi määrättynä toteuttamaan takautuvasti säädettyä lakia.

Oikeuskansleri Tarjanne totesi oikeusministeri Urho Kekkosen määräyksestä laatimassaan asiaa käsittelevässä muistiossa, ettei tasavallan presidenttiä voitaisi voimassaolevien lakien mukaan syyttää mistään ja ministereitäkin varsin perusteellisten tutkimusten jälkeen ehkä vain vähäisistä muotovirheistä. Tarjanne joutuikin suosittelemaan että "hallitus ryhtyisi harkitsemaan muita mahdollisuuksia asian järjestämiseksi".

Tuolloin tuli esille Neuvostoliiton ja kotimaisten ääriliikkeiden painostuksen vuoksi asiaa koskevan taannehtivan lain aikaansaaminen eli välirauhansopimuksen 13. artiklan toteuttaminen. Taannehtivan lain säätäminen tuntui suomalaisista erittäin vastenmieliseltä. Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov ilmoitti jyrkästi, että ilman taannehtivia lakeja ei Adolf Hitleriäkään olisi voitu pitää sotarikollisena. Pääministeri Paasikivi totesi olevan parempi vaihtoehto, että Suomi hoitaa itse asian, jottei sitä käsiteltäisi Nürnbergissä.

Hyvin perustelluista vastalauseista huolimatta presidentti Gustaf Mannerheim joutui antamaan eduskunnalle lakiesityksen "sotaan syyllisten rankaisemisesta". Laki hyväksyttiin 13.9.1945, ja oikeudenkäynti alkoi 15.11.1945. Poliittisin perustein kootun tuomioistuimen syyttäjäksi nimettiin oikeuskansleri Tarjanne; kieltäytyminen tehtävästä oli mahdotonta samoin kuin eroaminen oikeuskanslerin virastakaan.

Jotta sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä ei olisi voitu pitää ainoastaan näennäisenä tai näytösluontoisena, Tarjanne joutui omaksumaan syyttäjän tehtävään määrättynä erittäin kovan linjan. J. W. Rangellin arkistosta löytynyt allekirjoittamaton muistio toteaa, että oikeudessa "vihollisen määräämä syyttäjä ei olisi voinut esiintyä häikäilemättömämmin kuin Suomen oikeuskansleri". Tarjanteen raskas velvollisuus tuo mieleen presidentti Risto Rytin toteamuksen, että "isänmaataan voi palvella yhtä hyvin vankilassa kuin presidentin linnassa". …

Tarjanteen valinta 1951 Suomen suurloosin suurmestariksi aloitti Suomen vapaamuurariudessa lähes kahden vuosikymmenen menestyksekkään rakennus- ja syventymiskauden. Valinta näyttää perustuneen hänen omaan haluunsa, joidenkin lähipiiriläisten tahtoon sekä tehtävän herättämään vähäiseen mielenkiintoon. On vaikeaa arvioida, miksi korkeimman oikeuden presidentti otti vastaan vaativan tehtävän yhteisössä, jota useat yhteiskunnalliset piirit olivat vielä 1930-luvulla kammoksuneet. Ihmetystä lisää vielä se seikka, että Tarjanne oli herättänyt monissa isänmaallisissa piireissä – myös monien vapaamuurarien keskuudessa – halveksuntaa sen vuoksi, että hän oli, pakosta kyllä, toiminut sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syyttäjänä.

Tarjanteen kausi merkitsi suomalaisen vapaamuurariuden voimakasta kasvua. Kun 1950-luvun alkaessa oltiin vasta tavoittelemassa 400 jäsenen lukumäärää, Tarjanteen jättäessä tehtävän historiallisen pitkän 18 vuoden suurmestarikauden jälkeen looseja oli 54 ja jäseniä noin 2 300, lisäystä siis lähes 2 000. Suomen suurloosi kutsui Tarjanteen kunniajäsenekseen 1983.

Omaa dramatiikkaa Toivo Tarjanteen vapaamuuraripolkuun loi se, että sotasyyllisyysjutun kolmessa tärkeimmässä roolissa oli vapaamuurari. Presidentti Risto Ryti oli liittynyt Suomi loosiin 1924. Hänen puolustusasianajajansa, varatuomari, moninkertainen ministeri Hjalmar Procopé oli saanut vapaamuurariasteensa saman loosin ensimmäisessä istunnossa 1922 ja oikeuskansleri Tarjanne oli ollut Suomi loosin jäsen vuodesta 1928.

Kirjoittaja: Reijo Ahtokari.

*

Ugglas, Samuel af (1750 - 1812);

Kamarikollegion presidentti, Tukholman maaherra, ruukinomistaja, kreivi; Valtiomies ja vapaamuurari.

Samuel af Ugglas nousi Kustaa III:n vallankaappauksen myötä valtakunnan huipulle. Hän oli sekä Kustaa III:n että Kustaa IV Adolfin läheinen neuvonantaja. Af Ugglas oli myös merkittävä ruukinomistaja, joka nosti muun muassa Männäisten rautaruukin kukoistukseen.

Kustaa III:n hallituskaudella Samuel af Ugglas sai toistuvasti merkittäviä tehtäviä. Kun kuninkaan ja aatelissäädyn välit kiristyivät vuodesta 1786 alkaen, af Ugglasin asema kuninkaan uskottuna vahvistui entisestään. Hän esiintyi kuninkaan voimakkaana tukijana valtiopäivillä 1789. Af Ugglas onnistui säilyttämään asemansa kuninkaan murhan jälkeisinä epävakaina aikoina 1790-luvulla. Kun nuori Kustaa IV Adolf alkoi itse hallita valtakuntaansa, af Ugglasista tuli yksi kuninkaan uskollisimmista neuvonantajista. Kustaa IV Adolf nosti af Ugglasin 1796 vapaaherraksi ja 1799 kreiviksi.

Af Ugglas oli taitava ja ahkera virkamies, joka pystyi helposti hahmottamaan vastaan tulevat ongelmat ja määrätietoisesti ratkomaan niitä. Monet ylenkatsoivat af Ugglasia hänen vaatimattoman syntyperänsä vuoksi.

Virkauransa ohessa af Ugglas keräsi sievoisen omaisuuden. Hän hankki haltuunsa joukon suuria kartanoita ja rautaruukkeja. Jälkimmäisistä mainittakoon Ruotsin suurimpiin kuuluva Forsmark ja sen kanssa samaan kompleksiin kuuluneet pienemmät ruukit. Näiden uplantilaisruukkien kanssa samaan ruukkiyhtymään kuului myös varsinaissuomalaisen Uudenkirkon (nykyään Kalanti) Männäisten ruukki. Avioituminen Carolina Wittfoothin kanssa tuki af Ugglasin vaurastumista ja toi teollisuusyhteyksiä, sillä puoliso oli vanhaa ruukkisukua.

Samuel af Ugglas rakennutti Männäisiin uuden myllyn, olutpanimon ja suuren hiilihuoneen sekä kalkki- ja tiiliuunin. Af Ugglasin aika oli Männäisten kukoistuskautta. Kehitys katkesi kuitenkin 1808, kun venäläiset valtasivat Suomen. Haminan rauhansopimuksen 10. artiklassa evättiin ruotsalaisilta oikeus omistaa kiinteistöjä Suomessa. Siirtymäajan jälkeen 1812 kuolleelta isältään ruukin perinyt Gustaf af Ugglas myi Männäisten masuunin ja siihen liittyneet tilat suomalaisille ostajille.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. H. Berg, L. O. Berg, Samuel af Ugglas som statsman och frimurare // Acta Masonica Scandinavica 7. 2004.

Kirjoittaja: Georg Haggrén.

*

Wahlforss, Wilhelm (1891-1969(;

Wärtsilä-Yhtymän pääjohtaja, vuorineuvos.

Pohjois-Karjalassa toiminut pienehkö rautaruukki, Ab Wärtsilä Oy, osti 1936 itseään monin verroin suuremman konepaja- ja telakkayrityksen, Kone ja Siltarakennus Oy:n. Wärtsilästä tuli kerralla maan suurin teollisuusyritys. Wärtsilän toimitusjohtajana oli diplomi-insinööri Wilhelm Wahlforss, jota voidaan pitää Suomen metalliteollisuuden nousun keulakuvana niin poikkeuksellisina sota- ja sotakorvausvuosina kuin kaupallisen viennin alkaessa 1950- ja 1960-luvulla.  …

Ensimmäinen työpaikka oli Pietarissa, piirtäjänä Nobelin asetehtailla 1916. Sen jälkeen Wahlforss oli konepajainsinöörinä appensa (->) Carolus Wreden johtamassa Turun Rautateollisuus Oy:ssä sekä Fiskars Oy:ssä teknillisenä johtajana. Fiskarsin vuosiin ajoittuivat Suomen itsenäistyminen ja sitä seurannut sisällissota, johon Wahlforss osallistui paikallisen suojeluskunnan johtajana. Wahlforss oli innokas jääkäriaatteen kannattaja, mutta hänen panoksensa vapaussodan tapahtumiin on jäänyt jossain määrin epäselväksi. Hänen johtamansa joukot osallistuivat Länsi-Uudellamaalla "puhdistustoimiin" ja ainakin Nummella mitä ilmeisimmin useiden kymmenien punakaartilaisten teloittamiseen.  …

Wahlforssin johtamana Ab Wärtsilä Oy:n tulos kohosi 1927 - 1931 niukasti kannattavan puolelle. Poistoja ei kyetty tekemään eikä velkaa lyhentämään. Keskellä syvintä pulakautta 1931 yhtiö oli hyvin lähellä konkurssia, ja sen osakkeiden noteeraus Helsingin pörssissä ehdittiin jo lopettaa. Yhtiön pelastukseksi tuli juuri ennen lamaa aloitettu galvanoidun langan valmistus. Saksassa oli jo aikaisemmin siirrytty yleisesti elektrolyysillä valmistettuun galvanoituun rautalankaan, mutta Wärtsilän laitos oli Pohjoismaiden ensimmäinen. Sitä laajennettiin 1931. Toinen tie kannattavuuteen oli palkkakustannusten alentaminen. Työntekijät suostuivat urakkapalkkojensa tuntuvaan alentamiseen, kunhan saivat pitää työpaikkansa.  …

Wärtsilä oli 1920- ja 1930-luvulla 600 - 700 työntekijän yritys. Sen tähden Wahlforssin suunnitelma maan suurimman metalliteollisuusyrityksen Kone ja Siltarakennus Oy:n ostamisesta Wärtsilän omistukseen herättikin 1935 suurta huomiota. Kone ja Silta oli monin verroin Wärtsilää suurempi. Sehän oli suuri konepajayritys Helsingin Hakaniemessä, mutta omisti myös maan molemmat suuret merialuksia valmistavat telakat, Hietalahden laivatelakan ja Crichton-Vulcanin telakan Turussa. Kaupassa oli kyse kauppaneuvos Robert Mattssonin kuolinpesän omistamista Kone ja Sillan osakkeista, jotka muodostivat enemmistön Kone ja Sillan osakepääomasta. Osakkeet olivat velkojen vakuutena Pohjoismaiden Yhdyspankin hallussa. Pankinjohtaja (->) Rainer von Fieandtilla olikin hyvin ratkaiseva rooli kaupan syntymisessä, sillä hän oli paitsi Yhdyspankin johtaja myös sekä Kone ja Sillan että Ab Wärtsilä Oy:n hallituksen jäsen. Hänen myötävaikutuksellaan kauppa syntyi, sillä osakkeet ostettiin kokonaan Yhdyspankin myöntämällä luotolla.  …

Wahlforss pyrki 1950-luvun loppuvuosina mukaan politiikkaan. Hän vastusti voimakkaasti (->) Urho Kekkosen valintaa toiselle kaudelle ja oli itse (-> Olavi Honka) Honka-rintaman innokas kannattaja. Wahlforssin ja Kekkosen suhde oli muutenkin melko erikoinen. Wahlforssin johtama Wärtsilä oli maan suurin idänkaupan harjoittaja, Kekkonen puolestaan idänkaupan kehittäjä ja monessa mielessä suomalaisten viejien edunvalvoja. Tästä huolimatta miesten välit olivat varsin viileät ja lopulta jopa kylmät. Vuoden 1960 kunnallisvaaleissa Wahlforss asettui Ruotsalaisen Kansanpuolueen kunnallisvaaliehdokkaaksi ja tuli valituksi suurella äänimäärällä kotipaikkansa Espoon kauppalanvaltuustoon. Kunnallispolitiikka ei kuitenkaan sopinut nopeaan päätöksentekoon tottuneelle Wahlforssille. Hänen talouselämän asiantuntemukselleen ei annettu juuri mitään arvoa, eikä hän vuorostaan kyennyt näkemään kunnallispoliittisten tarkoituksenmukaisuussopimusten merkitystä. Wahlforss jätti Espoon kauppalanvaltuuston puolentoista vuoden kokemusten jälkeen kesken valtuuston toimikauden.

Kirjoittaja: Kai Hoffman.

Huom.: Pienoiselämäkerrassa ei erikseen mainita, että W.W. olisi ollut vapaamuurari, mutta taitavasti rivejä lukemalla se näyttäytyy ilmiselväksi tosiasiaksi. vh

*

Wiksten, Anders (1863-1936);

Kansallis-Osakepankin varapääjohtaja; rahoitti vapaamuurarien vastaisia voimia (ei jäsen)

Kolmikymmenvuotisen uran Kansallis-Osake-Pankin johtotehtävissä tehnyt varatuomari Anders Wiksten oli 1900-luvun alun huomattavimpia suomalaisia pankkimiehiä. Hän toimi 1920-luvulla Kansallispankin pääjohtajan J. K. Paasikiven varamiehenä. Eläkkeelle siirryttyään Wiksten oli yksi harvoista 1930-luvun kotimaista oikeistoradikalismia tukeneista rahamiehistä.

Pankinjohtajana Wiksteniä on luonnehdittu asiakkaiden suosimaksi pankinjohtajaksi. Ongelmat oivaltavana ja ratkaisut nopeasti löytävänä hän oli aikanaan keskeinen henkilö KOP:ssa. Pitkään alalla toimineena pankkiasiat olivat hänelle tuttuja, ja tästä syystä häntä pidettiin luotettavana, asiat hallitsevana yleismiehenä. Pankkitoiminnan ohella hänellä oli myös yhteiskunnallisia harrastuksia. Hän tuki 1917 jääkäriliikettä avustamalla rahallisesti aktivistien Helsingissä ollutta etappia Uutta Metsätoimistoa. Hänen omistamansa Oittaan kartano Espoossa oli ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjältä paenneiden saksalaisten ja itävaltalaisten sotavankien etappina, josta nämä saivat turvapaikan ja josta heitä opastettiin eteenpäin.

Wiksten siirtyi eläkkeelle 66-vuotiaana 1929 ja asettui pysyvästi kartanoonsa Oittaalle. Eläkevuosinaan hän antoi kannatuksensa maassa virinneelle kommunisminvastaiselle oikeistoradikalismille, ensin lapuanliikkeelle ja vuodesta 1932 Isänmaalliselle Kansanliikkeelle (IKL). Kun lapuanliike vielä sai taloudellista tukea monilta talouselämän vaikuttajilta, IKL menetti useimpien rahamiesten tuen joko ajamansa aitosuomalaisuuden tai vapaamuurariuden vastaisuuden takia. Wiksten oli - ruotsinkielisestä taustastaan huolimatta - harvoja IKL:n vaalitoimintaa 1930-luvulla tukeneita rahoittajia. Hän oli 1934 - 1936 IKL:n Helsingissä ylläpitämän Musta Karhu -ravintolan omistaneen yhtiön johtokunnan puheenjohtaja.

Paasikiven ja Wikstenin näkemykset eivät 1920-luvun lopussa enää muutenkaan aina käyneet yksiin. Paasikivi valitti varamiehensä "vanhettuneen intelligentiltään", mikä saattoi yhtä hyvin kertoa miesten näkemyseroista kuin Wikstenin tosiasiallisesta ikääntymisestäkin.

Kirjoittaja: Mikko Uola.

*

Viljanen, Matti (1874-1946);

Suomen Teollisuusliiton toimitusjohtaja, insinööri.

Matti Viljanen oli poikkeuksellinen vuorineuvos. Häntä ei 1935 palkittu arvonimellä ansioista yritysjohtajana vaan työstä etujärjestöjohtajana. Hänen kokemuksensa teollisuudesta kertyi parista muutaman vuoden jaksosta uran alussa. Sen jälkeen hän oli opettaja ammattikoulussa, kauppaoppilaitoksessa ja teknillisessä oppilaitoksessa. Teollisuuden edunvalvojana Viljanen parikymmentä vuotta. Hän oli myös kansanedustaja, jota kiinnostivat erityisesti tullipolitiikka, ammattikoulutus ja radiolainsäädäntö.

Vaikka Viljanen oli tekniikan mies – häntä on luonnehdittu Suomen insinööriprofession Grand Old Maniksi –, hän painotti hengen voimaa. Juuri ennen toista maailmansotaa hän kirjoitti: "Henki on ja jää Kalevalassa aineen yläpuolelle, sitä hallitsemaan. On merkillepantavaa, että tiede nykyaikaisen tekniikan avulla juuri meidän päivinämme, ihmiskunnan ollessa vaikeassa murroskaudessa, on joutunut tämän ikivanhan järkkymättömän totuuden paljastamaan." Hengen ja aineen suhteen pohdinnat johtivat Viljasen vapaamuurarijärjestöön, kun sen toiminta itsenäisessä Suomessa alkoi. Hänestä tuli Suomi loosi 1:n jäsen 1922 ja suurloosin väliaikainen johtaja tittelinään Sijais-Suur-Valtias. Jatkosodan lopulla hänestä tuli suurloosin suurmestari. Samaan loosi 1:een kuului Jean Sibelius, joka loosiveljien pyynnöstä sävelsi järjestölle kahdeksanosaisen rituaalimusiikin. Viljanen kiitti häntä loosin kokouksessa tammikuussa 1927 "kirkastuvan ja ikuistuvan" musiikin säveltämisestä ja kutsui säveltäjän loosin kunniajäseneksi.

Hengen voimaa koskevat pohdinnat saivat Viljasen kiinnostumaan myös paranormaaleista ilmiöistä. Hän kirjoitti Helsingin Sanomiin 1945 artikkelin ylöjärveläisen talon kummittelusta, jota aikoinaan käsiteltiin oikeudessakin. Viljanen arvioi tapausten selittyvän talossa asuneen nuoren tytön poikkeuksellisilla meedion kyvyillä.

Kirjoittaja: Markus Mansner.

*

Wihuri, Paavo (1945- );

Liikenteen turvallisuusviraston johtaja, Merenkulkulaitoksen meriturvallisuusjohtaja, Saaristomeren merenkulkupiirin päällikkö.

Paavo Wihuri toimi koko työuransa merenkulun ammateissa. Hän työskenteli puolustusvoimissa kouluttajana ja merivoimien esikuntatehtävissä, kauppalaivastossa miehistö- ja päällystötehtävissä sekä satama-agenttina, jäänmurtajilla perämiehenä ja merenmittaustehtävissä eri puolilla maailmaa. Lisäksi Wihuri oli Suomen Meripelastusseuran toiminnanjohtajana, Saaristomeren merenkulkupiirin päällikkönä ja Merenkulkulaitoksen meriturvallisuusjohtajana. Urallaan tarvitsemansa koulutuksen Wihuri hankki työnsä ohella.

Merenkulkuneuvos Paavo Wihuri jäi eläkkeelle Liikenteen turvallisuusviraston johtajan virasta 2011. Hänen asiantuntemuksellaan on ollut kysyntää myös hänen eläkevuosinaan. Tämä johtuu siitä, että Wihuri on toiminut jo vuodesta 2008 lähtien sivutoimiluvalla merioikeusasioihin erikoistuneen Gahmberg & Co -lakitoimiston vanhempana neuvonantajana ja Gahmberg & Co:n fuusioiduttua Asianajotoimisto Hammarström Puhakka Partners Oy:n kanssa sen vanhempana merilakiasiantuntijana. Lisäksi mainittakoon, että Wihuri on löytänyt runsaasti mielekästä tekemistä myös Helsingin vapaamuurariveljeskunnan toiminnasta sekä lastenlastensa ympäriltä.

Eläkkeellä ollessaan Wihuri on pohtinut sitä, mikä teki hänestä lopulta menestyneen ja arvostetun johtajan. Hän on ollut valmis allekirjoittamaan monelta osin sen analyysin, jonka johtamistaidon konsultti, psykologi Sinerva teki hänestä 1990-luvulla. Raportissa mainitaan Wihurin vahvuudeksi seuraavat asiat: "rehellisyys, alaisten tasapuolinen kohtelu, riskinsietokyky, ahkeruus, innovatiivisyys, inhorealismi sekä pelisilmä, joka on yhdistettävissä kohtuulliseen strategiseen älyyn."

Kirjoittaja: Sakari Auvinen.

*

Zilliacus, Gunnar (1908-1994);

Oy Esso Ab:n toimitusjohtaja.

Sinä aikana, kun Gunnar Zilliacus toimi öljyalalla (1929–1971), öljytuotteiden kulutus henkeä kohti nousi 44-kertaiseksi. Lähes koko liikenne ja osa lämmityksestä siirtyi öljyn käyttöön. Zilliacus oli Oy Esso Ab:ssa ja sotavuosina valtionhallinnossa luomassa sitä jakeluverkkoa, joka teki tuon muutoksen mahdolliseksi. Tärkeintä oli varastoverkon rakentaminen.

Zilliacus määrättiin 1940 pääesikunnan sotatalousosaston poltto- ja voiteluainejaoston toimistopäälliköksi. Hän oli myös säännöstelyn keskuselimen, valtion polttoainetoimikunnan jäsen. Jatkosodan aikana hän hoiti vastaavaa tehtävää vuoteen 1943 ja oli sen jälkeen rintamapalveluksessa.  …

Essolla – tuotemerkki tuli käyttöön 1939 – oli 1933 kaikkiaan 39 huolto- tai bensiiniasemaa. Muita jakelupisteitä oli sadoittain osuus-, auto- ja rautakauppojen yhteydessä. Sodan jälkeen huoltoasemat perustettiin dealer-pohjalle. Esso-huoltamoita oli 1960-luvun lopussa Suomen 1 800 huoltoasemasta runsaat 400. Polttoainemyynnin lisäksi tarvikekauppa oli laajaa.

Gunnar Zilliacuksella oli luottamustehtäviä Vakuutus Oy Fenniassa, Palace Hotel Oy:ssä, Pohjoismaiden Yhdyspankissa, Suomen Autoklubissa, Suomi-Amerikka-yhdistyksessä, Suomen Työnantajain Yleisessä Ryhmässä sekä vapaamuurarijärjestössä.

Kirjoittaja: Tapani Mauranen.

*

*

Oliko marsalkka Mannerheim vapaamuurari?

Oliko hänellä suhteita ja yhteyksiä vapaamuurareihin? Jälkimmäiseen kysymykseen on helppo vastata: oli, aivan ymmärrettävästi oli, siinä määrin runsaasti ns. eliitin parissa oli henkilöitä jotka olivat liittyneet vm-järjestöön.

Mutta mikä oli Mannerheimin oma, henkilökohtainen suhde, vapaamuurareihin?

*

Yhden vastauksen antaa Tauno Bergholmin kokoama teos ”Mannerheim kaskujen kuvastimessa”. Ajatus, 1997.

Bergholm kertoo:

”Orimattilan kunnanisien järkkymätön päätös pysyä ”vanhassa ajassa” muiden siirtyessä kesäaikaan huvitti Marsalkkaa:

”Jos tämä olisi tapahtunut Mäntsälässä, olisi meidän puututtava asian, hän naureskeli."

Kenraali Hannes Ignatius kuuli tämän tapauksen Mannerheimilta itseltään ja kertoi sen edelleen sisarenpojalleen, diplomi-insinööri Tauno Bergholmille, kirjottajan isälle:

Joukko vapaamuurareiden johtohenkilöitä oli saapunut Mannerheimin puheille hänen kotiinsa Kaivopuistoon.

He esittivät, että Marsalkka liittyisi järjestöön. Mannerheim puki vastauksensa tähän muotoon:

”Kiitän herroja minua kohtaan osoittamastanne luottamuksesta. Kysyn kuitenkin teiltä, miltä minä näyttäisin puettuna esiliinaan, seisomassa kynttilä kädessä toinen jalka laskihinkissä?”

Vierailu päättyi enemmittä puheitta, eikä Mannerheimista koskaan tullut vapaamuuraria.”

*

Teoksen toimittaja Tauno Bergholm jatkaa kursiivilla:

”Mannerheimin nimi on ajoittain – kylläkin turvallisesti vasta hänen kuolemansa jälkeen – liitetty joihinkin Suomeenkin pesiytyneisiin valeritarikuntiin.

Sanottakoon tässä yhteydessä kategorisesti, ettei hän milloinkaan kuulunut esimerkiksi nk. ”venäläiseen Maltan ritarikuntaan” tai ottanut osaa muuhunkaan sen kaltaiseen hölmöilyyn.

Marskin ritari-, kunnia- ja ansiomerkit on merkitty hänen ansioluetteloonsa ja ovat nähtävillä Mannerheim-museossa Helsingissä.”

Lähde: emt. sivu 61.

*

Teoksen tiimoilta jää vain avoimeksi, minkälaisella tutkimuksellisella pätevyydellä Bergholm esittää ”kategoriset” näkemyksensä.

Mannerheimin hyvinkin läheiset suhteet vapaamuurari-liikkeeseen kuuluneiden, ja siinä avoimesti toimineiden, henkilöihin eivät suinkaan jätä häntä aivan kuutamolle myöskään tuon mainitun yhteisön toimista ja vaikutuksesta.

Aivan eri asia on kuitenkin se, vaivautuiko Mannerheim liittymään – ja osallistumaan – järjestön parissa.
*

 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Jukka Mäkinen

Onko tällä blogilla jokin tarkoius?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Jukka, hyvä kysymys.
Tarkoitus on kartoittaa vapaamuurareiden määrää kansallisen elämäkerraston parissa.
Kansallisbiografiassa on yli 6.000 suomalaista (laajasti ottaen) vaikuttajaa ”aikojen alusta” meidän päiviimme. Lisäksi osiossa Talouselämän vaikuttajia on kasvava määrä pienoiselämäkertoja vuorineuvoksen, teollisuusneuvoksen, kauppaneuvoksen, liikenneneuvoksen, maanviljelysneuvoksen tai nykykäytännön mukaan ensimmäisen ja toisen luokan arvonimen saaneista suomalaisen elinkeinoelämän vaikuttajista 1700-luvulta 2000-luvulle.
Yhdessä nämä pienoiselämäkerroin esitellyt henkilöt muodostavat Suomen ”eliitin” tai ainakin merkkihenkilöryhmän, - miten haluammekaan heitä nimittää. KB:ssä esitellyistä kaikki eivät toki kuulu minkäänlaiseen eliittiin, ovatpa vain näkyviä tai ainakin mielenkiintoisia henkilöitä tms.
Vapaamuurarius sinällään on mielenkiintoinen ilmiö, sillä on vuosisatainen historia ja se kiinnostaa monia. Sillä on myöskin yhteiskunnallista merkitystä ja ulottuvuuksia, jotka ovat aikojen kuluessa vaihdelleet: milloin jäsenyys on ollut (yksi) portti eliitin piiriin, milloin taas rasite ja syrjinnän syy, miten milloinkin. Tietääkseni kukaan ei ole aikaisemmin ole tällaista kartoitusta laatinut, joten halusin sen tehdä – johdannossa jo mainituin ja viitatuin rajoituksin ja varauksin.

Tunsin aikanaan Harri Heinon (ks. lista), joka tutki vm-ilmiötä parissakin tutkimuksessaan, jotka olivat paitsi mielenkiintoisia, myös poikkeuksellisia, itseasissa ainutlaatuisia ainakin Suomessa, koska hän sai liikkeen sisäpiirin aineistoja ja kontakteja hyödyntäen hyvät lähtökohdat työlleen.
- Tämä pelkistetty ja karkea kartoitukseni ei tietenkään millään tavoin rinnastu Harrin tutkimuksiin, mutta omalla sarallaan kenties antaa jonkinlaisen valikoituun kohderyhmään littyvän pitkittäiskartoituksen, uskoisin. Eräs puute tässä on, ja mainitsen siitä johdantosanoissa: KB:n esittämiin pienoiselämäkertoihin ei kattavasti sisälly tietoja henkilöiden vapaamuurari-jäsenyydestä, enkä sano että sitä olisi nimenomaisesti pitänyt vaatiakaan, mutta ihan hyvä olisi ollut, jos tiedot tältä osin olisivat täydellisempiä, - niin merkitsevä juttu vm-jäsenyys kuitenkin joinakin aikoina on ollut, suoranainen itsestäänselvyyskin tiettyjen henkilöryhmien osalta.

Mitä mieltä itse olit blogista?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tänään muuten on professori Matti Klingen 80-vuotissyntymäpäivä.

Kunnioittavat onnittelut Matti Klingelle myös täältä Kansallisbiografian ahkeran lukijan ja käyttäjän puolesta!

Helsingin Sanomien hetki sitten päivitetyssä syntymäpäivähaastattelussanne toimittaja Veli-Pekka Leppänen kirjoittaa:

"Hienostuneisuudestaan tunnettu Matti Klinge korostaa sivistyneen eliitin arvoa – ”Siitä elämäntaustasta ei nykyään juuri kirjoiteta”

Historian professori Klingen suuri linja on vastustaa kansallista omahyväisyyttä – ja asettaa Suomi osaksi Euroopan historiaa." https://www.hs.fi/ihmiset/a1472526139552

Oikein!

Onnitteluin ja kiitoksin,
Veikko Huuska

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kehitin tänne vielä yhden Kansallisbiografiaan sisältyvän vapaamuurarin:

Valtiomies ja vapaamuurari Samuel af Ugglasin;

UGGLAS, Samuel af (1750 - 1812);
Kamarikollegion presidentti, Tukholman maaherra, ruukinomistaja, kreivi; Valtiomies ja vapaamuurari.

Samuel af Ugglas nousi Kustaa III:n vallankaappauksen myötä valtakunnan huipulle. Hän oli sekä Kustaa III:n että Kustaa IV Adolfin läheinen neuvonantaja. Af Ugglas oli myös merkittävä ruukinomistaja, joka nosti muun muassa Männäisten rautaruukin kukoistukseen.

Kustaa III:n hallituskaudella Samuel af Ugglas sai toistuvasti merkittäviä tehtäviä. Kun kuninkaan ja aatelissäädyn välit kiristyivät vuodesta 1786 alkaen, af Ugglasin asema kuninkaan uskottuna vahvistui entisestään. Hän esiintyi kuninkaan voimakkaana tukijana valtiopäivillä 1789. Af Ugglas onnistui säilyttämään asemansa kuninkaan murhan jälkeisinä epävakaina aikoina 1790-luvulla. Kun nuori Kustaa IV Adolf alkoi itse hallita valtakuntaansa, af Ugglasista tuli yksi kuninkaan uskollisimmista neuvonantajista. Kustaa IV Adolf nosti af Ugglasin 1796 vapaaherraksi ja 1799 kreiviksi.

Af Ugglas oli taitava ja ahkera virkamies, joka pystyi helposti hahmottamaan vastaan tulevat ongelmat ja määrätietoisesti ratkomaan niitä. Monet ylenkatsoivat af Ugglasia hänen vaatimattoman syntyperänsä vuoksi.

Virkauransa ohessa af Ugglas keräsi sievoisen omaisuuden. Hän hankki haltuunsa joukon suuria kartanoita ja rautaruukkeja.

Jälkimmäisistä mainittakoon Ruotsin suurimpiin kuuluva Forsmark ja sen kanssa samaan kompleksiin kuuluneet pienemmät ruukit. Näiden uplantilaisruukkien kanssa samaan ruukkiyhtymään kuului myös varsinaissuomalaisen Uudenkirkon (nykyään Kalanti) Männäisten ruukki. Avioituminen Carolina Wittfoothin kanssa tuki af Ugglasin vaurastumista ja toi teollisuusyhteyksiä, sillä puoliso oli vanhaa ruukkisukua.

Samuel af Ugglas rakennutti Männäisiin uuden myllyn, olutpanimon ja suuren hiilihuoneen sekä kalkki- ja tiiliuunin. Af Ugglasin aika oli Männäisten kukoistuskautta.

Kehitys katkesi kuitenkin 1808, kun venäläiset valtasivat Suomen. Haminan rauhansopimuksen 10. artiklassa evättiin ruotsalaisilta oikeus omistaa kiinteistöjä Suomessa.
Siirtymäajan jälkeen 1812 kuolleelta isältään ruukin perinyt Gustaf af Ugglas myi Männäisten masuunin ja siihen liittyneet tilat suomalaisille ostajille.
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. H. Berg, L. O. Berg, Samuel af Ugglas som statsman och frimurare // Acta Masonica Scandinavica 7. 2004.

Kansallisbiografian pienoiselämäkerran kirjoittaja: Georg Haggrén.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Maailmalla:

A Definitive List of Notable Freemasons
Lopullinen lista Merkittävistä Vapaamuurareista:

https://freemasonrymatters.co.uk/a-definitive-list...

Suomalaisista mukana säveltäjämestari Jean Sibelius.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset