Veikko Huuska

Muuan kotiryssä

Muuan kotiryssä - Valeri Marejev

*

Meteorologi oli televisiossa luvannut viikonlopuksi poutaa, ja ajattelin lähteä koiran kanssa järvelle soutelemaan ja saareen samoilemaan, mutta totuus oli harmaa, joten jäin kotiin ja kääntelin paria kirjaa.

*

Arne Treholt Helsingissä

”Kun Titov seuraavan kerran haki viisumin, POT (Politiets overvåkingstjeneste - Norjan turvallisuuspalvelun nimi vuoteen 2001) sai tiedon ja tuli mukaan Helsinkiin.  Titov asettui 12.5.1983 hotelli Presidentin huoneeseen 839. Ratkaiseva päivä oli 14.5.1983. 

Tehtaankadun KGB-mies Valeri Marejev haki aamupäivällä Titovin, kierreltiin marketteja, palattiin hotellille ja Marejev lähti.  Suomalainen tarkkailija jäi odottamaan.  Iltapäivällä Marejev tuli taas ja lähdettiin, kiellettyyn ajosuuntaan, sitten U-käännös ja Töölön halki puikkelehtien Mäntymäelle, mutkittelua niillä kulmilla, Nordenkiöldinkadun kautta sisälle Töölöön ja siellä viimein hotelli Inter-Continentalin pihaan, jossa Titov jäi kyydistä.  Marejev ajoi Töölönkadulle, jonne Titovkin ilmaantui ja nousi taas kyytiin.  Ajettiin pikkukatuja Pohjoiselle Hesperiankadulel, jossa Titov jäi Mechelininkadun liikennevaloissa pois.  Ajelu vei 1½ tuntia. 

Käveltyään lenkin Titov jäi klo 16 odottamaan Toivo Kuulan puistoon, mutta ketään ei tullut. (Muistelmissaan Treholt selitti, että myöhästyi sovitusta ajasta, koska oli Helsingissä tavannut ihanan naisen.)  Titov meni puistonpenkille torkuskelemaan, aurinko lämmitti. 

Kun vara-aika klo 1 lähestyi, hän teki jälleen pienen lenkin edestakaisin ja pujahti sitten ravintola Mestaritalliin.  KGB:n Anatoli Vasin näytti olevan vaimoineen kävelyllä Soutustadionin puolella.  Klo 18 tuli taksilla Treholt, jota Titov tuli ulos vastaan.  Ravintolassa miehet asettuivat 1. pöytään oikealla, oli paljon puhuttavaa.  Klo 21.4 annettiin papereita, niitä vilkaistiin sanomalehden suojassa ja työnnettiin popliinitakin sisään.  Treholt tilasi taksin ja lähti, Titov käveli takki kainalossa Museokadulle, otti lennosta taksin ja ajoi Presidenttiin.  Hetken kuluttua tuli Tehtaankadun operatiivinen autonkuljettaja, Filimosin, joka vei hänet lähetystöön.  Paperit turvaan.  Oli selvää, mitä oli tekeillä.

Norjalaiset puolestaan katsoivat Treholtin perään, mies ja nainen, kuvasivat ulkona, kävivät Mestaritallin ovella.  Syyskuussa 1983 Titov tuli taas, mukana oli uusi mies, Aleksandr Lopatin, mutta Treholtia ei kuulunut.  Pidätys tehtiin Oslon lentokentällä, kun hän oli lähdössä seuraavaan tapaamiseen Wieniin.

Kun Helsingin-tapaamiset tulivat Treholtin pidätyksen jälkeen julki, Vladimirov myönsi Tiitiselle niitä olleen mutta väitti, ettei Tehtaankadulla tiedetty Titovin tehtävästä, ”rikos, jos Titov olisi kertonut”.  (Kuitenkin useita Vladimirovin alaisia oli varmistus- ja aputehtävissä.)  Hän piti Suomen käyttöä erehdyksenä, valitti tapahtunutta ja lupasi, ettei se toistuisi ”ainakaan lähivuosina”.  (KGB ehdotti norjalaisille tapaamista Suomessa ainakin 1987.)  Jutun käsittelyn aikana Supon närää herättivät norjalaisten tutkintatoimet omin päin Helsingissä.  He kävivät puolustusasianajajana esiintyen jopa Treholtin toisen suomalaisen tyttöystävän luona. …

Lähde:

Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949-1991, teoksessa: Ratakatu 12.  Suojelupoliisi 1949-2009. Toim. Matti Simola, WSOY, 2009. s. 160-161.

*

Treholtin tapaus

Wikipedia kertoo sen näin: https://fi.wikipedia.org/wiki/Arne_Treholt

*

Yleisradio ja KGB

Yleisradion pääjohtajan paikka on ollut hyvin poliittinen ja haluttu paikka sotien jälkeen.  Hella Wuolijoki sai pääjohtajan paikan vuonna 1945.  Hänen aikanaan ohjelmapolitiikka oli räikeän neuvostomyönteistä. Wuolijoki antoi radioaalloilla SKP:lle kaiken tukensa.  Kommunistisen paineen hellittäessä vuoden 1948 jälkeen Wuolijoki oli ensimmäisten erotettavien joukossa.

 

Wuolijoen aikana NKVD ei tarvinnut erityistoimia vaikuttaakseen toimittajiin.  Hella teki tiedustelupalvelun käyttämisen tähän tarpeettomaksi.  Mutta myöhemmin tarpeet nousivat, vaikka vasemmisto palasi Yleisradion johtoon 1960-luvulla.  Silloin pääjohtajaksi nousi Eino S. Repo ja hänen jälkeensä SDP:n entinen puoluesihteeri Erkki Raatikainen.  Kumpikin harrasti KGB-suhteita.  Repo tapasi APN:n Valeri Marejevia, jolla oli peitetehtävä tietotoimistossa.  Repo kertoi kaiken henkilöstöpolitiikasta ja nimityksistä ja osoitti oikeata nöyryyttä.  Ehkä hän ei tiennyt, että Marejev oli kovanaama, joka saattoi sanoa: ”Venäjä voi olla vaarallinen.”

(APN:n toimittaja Jevgeni) Jeleznov oli aktiivinen mediaväen piirissä.  Hän oli pitkään tyypillisessä KGB-asemassa APN:n varajohtajana _(1970-1973), kuten hänen seuraajansa Valeri Marejev (1973-1983?) tai edeltäjänsä Leonid Vasiljev olivat.  Jeleznov ehti tavata muitakin toimittajia, myös UM:n väkeä.  Hän tapasi usein mm. Zavidovo-vuodon yhteydessä kuuluisaksi tullutta Tor Högnäsiä, Suomen Sosiaalidemokraatin toimittajaa Göran Åbergia, toimittaja-kirjeenvaihtaja Veikko Pajusta, Paperiliiton tiedotussihteeriä Jorma Rotkoa ja Ylioppilaslehden toimittajaa Tapio Rajavirtaa.  …

 

Jeleznov oli kunnon tshekisti.  Hänen äkillisiksi luonnehdittavissa läksiäisissään 1.4.1973 oli läsnä koko KGB-kerma: päällikkö Kotov, Volossov, Akulov, Tartunkin, Kossov, Silov, Silvestrov, Sidorov, Grinin ja Vasin.  Zavidovo-skandaali oikeudenkäynteineen vaikutti mahdollisesti tähän.  Jotain merkittävää Jeleznov oli tehnyt.

 

Kekkonen kävi neuvostojohdon kanssa elokuussa 1972 keskusteluja EEC-asiasta.  Hän laati muistion, joka päätyi suomalaiselle lehtimiehelle Tor Högnäsille, joka laski sen Dagens Nyheerin kautta julkisuuteen.  Sorsa oli silloin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ulkoministeri.  Sorsan poliittinen sihteeri Kari Tapiola ja Tor Högnäs tapasivat Jeleznovia, kumpikin.  Högnäs oli lehtimies, joka varmasti julkaisi asiat, kun sai ”kovan jutun” käsiinsä.  Kari Tapiola oli tuolloin taattu neuvostomielinen.  Hän oli vuonna 1972 mielissään siitä, että Suomi oli menettänyt Viipurin, eikä siitä ollut tullut neuvostovastaisuuden keskusta. 

 

Vuoto johti oikeudenkäyntiin ja tuomioihin, mutta itse pääasia jäi selvittämättä.  SDP:n tutkimusosaston päällikkö Aimo Kairamo ja kansainvälisten asioiden sihteeri Paavo Lipponen olivat saaneet muistion SDP:n silloiselta kauppa- ja teollisuusministeriltä Seppo Lindblomilta, joka joutui eroamaan.  Miten Tor Högnäs sai muistion, sitä ei saatu oikeudenkäynnissä selville.  Sittemmin Erkki Tuomioja on tunnustanut vuonna 1993 näyttäneensä muistion Högnäsille.  Tunnustus on vailla näyttöä ja merkityksetön.  Asia on selvittämättä edelleen.

 

Kalevi Sorsa on syyttänyt asiasta presidentti Kekkosta. Kekkonen ei kuitenkaan voinut vahingoittaa elämäntyönsä ydintä eli Suomen länsimaisuuden säilyttämistä ja Suomen EEC-suhteita vallinneissa oloissa, kommunistien valtahaaveiden leijaillessa Suomen yllä.  Lisäksi KGB:n rooli on unohtunut.  KGB:tä kiinnosti haitata Suomen länsisuhteita mitä suurimmassa määrin, mutta se sopeutui kyllä välttämättömyyksiin.  Asiaan on syytä palata ja tutkia Sorsan rooli aiempaa tarkemmin SDP:n EEC-politiikassa.”

Lähde:

Jukka Seppinen: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991.  Strategia ja toiminta.  Ajatus Kirjat, 2006. s. 435-437.  Seppisen teoksessa ao kohdassa mainitut lähteet.

*

KGB-miehiä työnsä ääressä

”Valeri Silov kuuluu KGB-kenttäväen operatiiviseen osan.  Hän oli syntynyt 21.6.1937 ja aloitti ensimmäisen työtehtävänsä Suomessa vuonna 1964. …

Silov poistui 26.4.1973 Suomesta Vainikkalan kautta.  Suojelupoliisi oli hyvin selvillä hänen toimistaan, ja kun valvonta kävi lähes julkiseksi, Silovin oli aika poistua maasta.  Hän palasi kolmen vuoden kuluttua tilanteeseen, jossa NKP käynnisti toisen huippukohdan Suomen puolueettomuuspoliittisen aseman murtamiseksi.  On merkillepantavaa Silovin oleskeluajankohta Suomessa: kummatkin jaksot (1967-1973 ja 1976-1981) osuivat strategisiin vaiheisiin NKP:n Suomen politiikassa.  Jälkimmäinen jakso osuus hyvin Suomen presidenttipelin jaksotukseen. …

Silovin ja samoissa asioissa toimineen KGB-miehen Juri Hramtsovin ristiriitojen todellisesta luonteesta kuitenkin viestii KGB-miesten tapaaminen 1.3.1977 viimeksi mainitun asunnolla Lastenlinnantiellä.  Neuvonpitoon oli osallistunut myös APN:ssä peitetehtävissä toiminut Valeri Marejev sekä II sihteeri Vladimir Silvestrov.

Silovin pyrkimys muuttaa tehtävänkuvaansa poliittiseen tiedusteluun näytti onnistuvan. …

Silov oli yhdeksän vuotta muualla (1981-1990, vh) ja palasi vuonna 1990 lähetystöneuvokseksi.  Tätä vaihetta voisi olla tietenkin mielenkiintoista tutka, mutta KGB lakkautettiin jo syksyllä 1991, joten kovin pitkää aikaa hän ei ehtinyt vanhaa työnantajaansa palvella.  Mutta muita nimiä nousi tilalle.  Karasev on syytä muistaa; hän oli koko 1980-luvun Suomessa ja toimi presidentti Mauno Koiviston läheisyydessä.

Silov oli ollut erittäin luokkakantainen; hän toimi niin kuin hänen korkeat esimiehensä KGB:n päälliköt Andropov ja Kryutskov.  Neuvostoliitto oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä.  Karasevin voi päätellä toimineen saman kaavan mukaisesesti.”

Lähde:

Seppinen: emt. s. 464, 475, 477.

*

Juri Hramtsov

Hramtsov tuli Suomeen 1971 Helsingin yliopiston stipendiaatiksi. 

”Hramtsov asui tuolloin Lönnrotinkadulla. Hän tapaili Neuvostoliiton suurlähetystön poliittisen linjan tiedustelumiehiä ja kävi säännöllisesti suurlähetystössä.  Hänet nähtiin myös konsulaattiosaston virkamiehen Viktor V. Tartunkinin seurassa.  Hramtsovia ennen Helsingin yliopistossa opiskellut Valeri Silov liikkui myös opiskeluaikanaan Taratunkinin seurassa ja osoittautui KGB:n poliittisen linjan tiedustelumieheksi, kuten myös Hramtsov.

Hramtsovin uralla tärkeintä oli KGB:n poliittinen tiedustelu ja vaikuttaminen.  Hän oli mies, jonka ”sydän sykki taistolaisille”, röyhkeä mies, kuten moni senaikainen KGB-asiamies oli – erityisesti Suomessa.  Hänen KGB-lähipiiriinsä kuuluivat I sihteeri Pjotr Kuznetsov ja I sihteeri Sergei Romanovtsev.  Lisäksi APN:n johtajan peitevirassa ollut Valeri Marejev kuului lähipiiriin.”

Lähde:

Seppinen: emt. s. 478, 479.

*

”Naapurin pitkä muisti”

”APN:n suojissa toiminut KGB-asiamies Valeri Marejev oli tavannut Pullista ”tiettävästi noin kerran kuukaudessa, aina eri ravintoloissa”.  Hän kyseli mm. Suomen EEC-suhteesta, joka oli KGB:n poliittisen tiedustelun keskeisiä teemoja.  Marejev ehdotti Pullisen vakoilevan hänen lukuunsa ja oli valmis auttamaan ”käyttövarojen” suhteen (3.10.1977).  Pullinen yritti suojautua väittämällä olleensa vaitonainen ”valtion kannalta salassa pidettävistä asioista”.  Mutta Pullinen oli ”taas kerran” 2.1.1976 lounaalla Marejevin kanssa, joka oli udellut EEC:n ja SEV:n suhteista.  Olisi ollut aika UM:n johdon panna piste tälle suhteelle.

Pullinen joutui 7.10.1977 kirjoittamaan asiasta valtiosihteeri Matti Tuoviselle kirjeellä, joka meni tiedoksi myös alivaltiosihteeri Arvo Rytköselle ja toimistopäällikkö Pertti A. O. Kärkkäiselle.  Pullinen pelkäsi, että suojelupoliisin puuttuminen Marejevin vakoilupuuhiin johtaisi kielteisiin asioihin hänen suhteensa ja pyysi, että häntä ei mainittaisi missään yhteydessä, koska ”naapureittemme pitkä muistihan varmaan on tiedossasi”.

Pullinen kuitenkin syyllistyi tietojen salaamiseen valtiosihteeri Tuoviselta.  Hän kertoi kirjeessään, että ”minulle jäi ikään kuin perinnöksi puoluetoimistoajoiltani ns. kotiryssän nimellä kulkeva Neuvostoliiton lähetystön yhteyttä pitävä virkamies.  Aluksi tätä tehtävää hoiti Anatoli Vasin, jonka palattua (Vasin työskenteli Suomessa elokuusta 1971 – toukokuuhun 1976 sekä toisella komennuksella joulukuusta 1977 – 10.10.1985 asti, JS) hänen tilalleen tuli APN:n täkäläinen apulaisjohtaja Valeri Marejev.  Pullinen väitti Marejevin tarjonneen ”suoranaista lahjomista” (3.10.1977).  (Mutta Pullinen ”unohti” Valentin Kossoyin ja Jevgeni Jeleznovin, tiedustelumiehet, joita hän lisäksi tapaili).

Lähde:

Seppinen: emt. s. 508, 583, 584. 

Seppinen toteaa tapauksen selostamisen lopuksi: ”Pullista ei voi tiedustelututkimuksessa jättää huomiotta (poliittinen sivurekrytointi), koska hänestä on jäänyt niin paljon jälkiä.  Hänen linkkinsä valtiosihteeri Tuoviseen on läheinen; silti Pullinen harhautti hänet.  Mutta Tuovinen oli itsekin KGB-suhteitten raskauttama, eikä kyennyt kuin toteamaan tilanteen.  Tuovinen totesi tämän tutkimuksen tekijälle (JS) ollessaan jo eläkkeellä, ettei hän suostu haastatteluun: kaikki on löydettävissä asiakirjoista.  Siinä perusrehellinen Matti Tuovinen on oikeassa.” – Emt. s. 584.

*

Valeri Marejev

Valeri Marejev toimi Suomessa 1970-luvulla APN:n toimittajana.  Hänellä oli suhteita Reporadioon, pääjohtaja Eino S. Revon kauden Oy Yleisradio Ab:hen.  … Marejev oli yksi Revon valvojista. … Marejev suoritti poliittista tiedustelua, kyseli Suomen poliittisesta tilanteesta, Yleisradiosta ja sen henkilöstöpolitiikasta, nimityksistäkin.  Pääjohtaja Eino S. Repo vastasi auliisti kaikkiin kysymyksiin.  Vakoilu oli joskus kulinaarisen helppoa Suomessa 1970-luvulla. …

Marejev oli tunnistettu tiedustelupalvelun mieheksi jo 1970-luvun alkupuolella.  Hän oli oppinut suomen kielen Varsovassa toimineessa kieliakatemiassa.  Hänellä oli suhteita myös Keskustapuolueeseen ja nimitysasioita hoitaneeseen R. Hoviin.  Marejev oli hyvähermoinen mies, joka osasi toimia myös uhkaavasti, Hramtsovin lailla.

Marejev toimi myös myöhemmin Suomessa mutta 1980-luvun osalta täytyy odottaa enimmäkseen arkistojen avautumista.  On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota hänen poliittiseen rooliinsa heti 1980-luvun alussa.  Hän tapaili vuoden 1981 lopuilla lounastilaisuuden merkeissä Kokoomuksen kansanedustajaa Heikki Järvenpäätä ainakin 19.11.1981 hotelli Hesperian Steak Housessa ja 3.12.1918 hotelli Vaakunassa. (Supo, ilmoitukset 15.12.1981 ja 20.1.1981/Marejevin valvonta, Supo).

Yhteydenpito oli tiivistä edelleen 1980-luvulla.  Vaikka NKP oli lopettanut ideologisen vyörytyksen ja vaikka SKP oli hajoamassa, KGB jatkoi otteensa tiukentamista.  Syitä oli monia, eikä turvallisuuspoliittinen näkökulma ollut niistä vähäisin.”

Lähde:

Seppinen: emt. s. 487.

*

Ystävä soittaa

Tiistai, 21. syyskuuta (1993)

”Ulkoasiainvaliokunnassa (Uav) rutiineja, kokouksen jälkeen lähden Paasion kanssa EY:n Helsingin edustuston avajaisvastaanotolle Pohjois-Espalle.  Tilaisuutta juhlistavat ulkoasiainkomissaari (Hans] van den Broek ja presidentti Koivisto.  Tungos ja tunnelma ovat kuin muinoin Tehtaankadulla.  -  Tänään saan myös konkreettisemman Tehtaankatu-muiston: ent. kotiryssäni Valeri Marejev soittaa, kertoo olevansa nyt takaisin Venäjän lähetystössä ja ehdottaa tapaamista.

Venäjällä Jeltsin on hajottanut parlamentin ja määrännyt joulukuuksi uudet vaalit, vanhoillisen parlamentin tukema varapresidentti (Aleksandr] Rutskoi on puolestaan julistautunut presidentiksi.  Valtataistelu kiihtyy, aseellisen välienselvittelyn ja jopa sisällissodan uhka on olemassa, mutta tuntuisi siltä että Jeltsin tämänkin erän voittaisi.”

Lähde:

Erkki Tuomioja: Siinä syntyy vielä rumihia.  Poliittiset päiväkirjat 1991-1994.  Tammi, 2014. s. 88.

*

”Maanantai, 4. lokakuuta (1993)

”Iltapäivällä Presidentti -94:n hallituksen kokous.  Lehtinen esittelee mainossuunnitelman, joka on pelkistetyssä yksinkertaisuudessaan erittäin hyvä ja saa tyytyväisen vastaanoton.

Moskovassa Jeltsin on saanut tilanteen hallintaansa, Rutskoi ja Hasbulatov ovat antautuneet, vaikka hajanainen ammuskelu Moskovassa vielä jatkuukin – muualla maassa on ollut rauhallista.  Kapinayrityksen kukistamisen hinta on kuitenkin ihmisuhreina muodostumassa varsin suureksi, sillä presidentin vastaisku oli melko massiivinen, ja se saattaa vielä heikentää Jeltsinin populariteettia tulevissa vaaleissa.”

Lähde:

Tuomioja: emt. s. 397.

*

Valeri Marejevin paluu

Torstai, 7. lokakuuta (1993)

”Presidentissä lounas Valeri Marejevin kanssa.  Keskustelemme nyt enemmän Venäjän kuin Suomen asioista, mutta jotenkin tuulahduksen menneestä tuo Marejevin ilmeinen pääasia eli Suomessa ilmenevästä NATO-innostuksesta varoittaminen.  … ”

Lähde:

Tuomioja: emt. s. 399.

*

*

Tätä pitkää linjaa pistejanalla Marejev – NATO, ja sen mahdollisia heijasteita, pohdiskeli blogissaan 22.3.2015 Alpo Rusi mm. tähän tapaan:

Suomen turvallisuusympäristö on ollut muutoksessa kylmän sodan päättymisestä alkaen. 2000-luvulla Venäjä palasi voimapolitiikan harjoittajaksi, mikä on haurastuttanut Euroopan turvallisuusjärjestelmän perustuksia. Georgian sota ei ollut ”yksittäistapaus”, vaan alkua geopoliittisen laajentumisstrategian toimeenpanolle. Suomen kannalta 1990-luku oli ollut historiallinen siinä mielessä, että Suomi saattoi tehdä EU-ratkaisunsa ja aloittaa yhteistyön NATO:n uudistuneissa rakenteissa ilman, että Moskova olisi virallisella tasolla painostanut Suomea pidättyvyyteen. 

Toisaalta viime aikoina on tullut esille tietoja, että virallisen asioiden hoidon rinnalla Venäjän tiedustelupalvelut ovat pitäneet yhteyttä suomalaisiin poliitikkoihin myös kylmän sodan jälkeen. Tässä periaatteessa laittomassa tiedonvaihdossa suomalaisia on painostettu. Tässä suhteessa onkin mielenkiintosta lukea ulkoministeri Erkki Tuomiojan päiväkirjoja vuosilta 1991-94 Siinä syntyy rumihia (2014). Tuomioja kertoo, miten 21.9.1993  ”entinen kotiryssäni Valeri Marejev soittaa ja pyytää tapaamista”. Tuomioja lounastaa kirjauksensa mukaan 7.10.1993 1970-luvulla ja 1980-luvulla Tehtaankadulla KGB:n työntekijänä, mutta APN:n varajohtajan peitevirassa toimineen Marejevin kanssa, joka varoittaa ”Suomessa ilmenevästä NATO-innostuksesta”.  Marejev kuului niihin KGB:n upseereihin, jotka pitivät yhteyttä Zavidovo-vuodosta kuuluisaksi tulleeseen toimittaja Tor Högnäsiin, mistä valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen on kertonut teoksissaan. Marejev yritti 1970-luvulla värvätä ulkoministeriön virkamiehen, mistä Seppinen on aiemmin tehnyt selkoa teoksessa Neuvostotiedustelu Suomessa (2006, s.583-584). Marejeville toimitettiin Seppisen arvion mukaan lista ”neuvostomyönteisistä keskustalaisista”. Marejev vakoili myös ulkoministeriön nimitysasioita. Marejev oli toisin sanoen täysin keskeinen Tehtaankadun KGB-upseeri, jonka toimintaa kuvattiin myös agressiiviseksi, joka ei kaihtanut värväysyrityksiä.”

Koko blogi täällä; http://www.alporusi.fi/blogi/suomi-on-hukannut-mahdollisuuksiaan-naton-suhteen-onko-siihen-enaa-varaa

*

Erkki Aho on yhdeksän vuotta sitten noteerannut Gordiveskin listan:

Hän toteaa mm.:

”KGB:n Suomi-”mafiaan” kuuluivat V. Vladimirov, Albert Akulov, Vladimir Stepanov, Gennadi Titov, Vladimir Silvestrov, Vjatseslav Marusits, Valeri Marejev, Vitali Beresnev, Mihail Kotov, Vladimir Minin, Valeri Silov ja Feliks Karasev.”

http://www.erkkiaho.com/blogarchive/458.htm

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

"А дипломат Валерий Мареев, давно знающий автора Эркки Туомиоя лично, тоже великолепно владеет словом и обладает совершенным финским языком. Так что книга о писательнице и драматурге, да еще получившая литературную премию в Финляндии на русский язык переведена им самым лучшим образом."

Tämän linkin mukaan "diplomaatti" Valeri Marejev, Tuomiojan "pitkäaikainen tuttu," on kääntänyt Tuomiojan vuonna 2014 ilmestyneen kirjan venäjäksi.

http://www.vesmirbooks.ru/news/2744/

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Avauksena esitetystä Arne Treholtin tapauksesta on saatavissa lisävalaisua hänen Arne Treholtin tilitysteoksesta Yksin, jonka esittely täällä Erkki Ahon sivuilla:

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2010/10/arne-tr...

Aho päättää laajan kirjoituksensa näin:

"Arne Treholt kertoo kirjassaan Yksin siitä, minkä surun, tuskan ja pitkästymisen hän on saanut kokea 13 kuukauden aikana pidätyksestä lähtien ja aina hovioikeuden oikeudenkäyntiin helmikuun 25. päivänä 1985. Kirjan esipuheessa Treholt toteaa, että hovioikeus on tehnyt asiassani tuomion, mikä ei ole lainvoimainen ja siksi asia on vielä avoin. Nähtäväksi jää mitä korkein oikeus sanoo. Mutta ennen kaikkea on odotettava ”historian tuomiota”.

Oikeusprosessi

Viisitoista yli seitsemän ovelle koputetaan. Kolme poliisia liikkuvan poliisin erityisosastosta on siinä yhdessä suojelupoliisin edustajan kanssa. Ulkona vilisee valokuvaajia. He ovat vuokranneet talon vastapäätä katua, jotta heillä olisi parhaat mahdolliset lähtökohdat. Käsiraudat lyödään ranteisiini. Turvallisuustoimet ovat valtavat. Keitä he oikeastaan haluavat pelotella? Ulkopuolella on kolme autoa pysäköitynä. Minun paikkani on keskimmäisessä, mustamaija-tyyppisessä poliisiautossa, jossa on ovi takana. Käsirautoihin kytketty seuralaiseni ja minä ryömimme sisään. Siinä on vastakkain kaksi kovaa penkkiä. Me istumme toiselle puolella ja poliisi meitä vastapäätä. Auton etuosassa on ristikkoikkunan takana kuljettaja ja hänen vieressään poliisi, jolla on mauserpistooli sylissään. Edessä on poliisiauto sireeneineen. Tällä kertaa suojelupoliisi muodostaa jälkijoukon. Kummassakin muussa autossa istuu neljä miestä kumpaisessakin. Yhteensä 12 henkilöä osallistuu kuljetukseen.

Arne Treholt tuomittiin kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseen 20. kesäkuuta 1985. Oikeudenkäynnissä Treholt oli tunnustanut omavaltaiset yhteydenotot useisiin KGB-upseereihin. Hän väitti kuitenkin ylläpitäneensä kontakteja lähinnä jännityksen vuoksi sekä toimiakseen avoimena kanavana idän ja lännen välillä kylmän sodan ollessa kylmimmillään. Treholt kielsi johdonmukaisesti toimittaneensa valtion turvallisuuden kannalta vahingollista materiaalia, mutta tunnusti rikkoneensa maansa virkamieslakia.
Eidsivatingin hovioikeuden tuomiossa Treholt todettiin syylliseksi vakoiluun sekä Neuvostoliiton että Irakin hyväksi. Treholtin tapaus herätti vilkasta keskustelua useissa vaiheissaan. Eräät pitivät tuomiota idealistisen itä-länsisuhteiden sillanrakentajan oikeusmurhana. Irakista saadut rahat ja salaiset KGB-tapaamiset kuitenkin monimutkaistivat tätä kuvaa. Tiedotusvälineiden roolista tapauksessa oli voimakasta keskustelua, samaten Kåre Willochin hallituksen päätöksestä päästää Treholt opiskelemaan puolustusvoimien korkeakoulussa 1982-83, tämän ollessa jo epäilyksen alaisena vakoilusta. Perusteeksi kerrottiin, ettei Treholtin tulisi epäillä mitään häntä vastaan olevan tutkimuksen suhteen. Toisaalta häntä vastaan käytetyistä argumenteista raskauttavimpia olivat juuri vuosina 1982-83 syyttäjän mukaan Treholtin KGB:lle toimittamat tiedot puolustusvoimien korkeakoulua koskien. Vankilatuomion pituudesta keskusteltiin myös vilkkaasti.

Norjan korkein oikeus epäsi ensimmäisen anomuksen Treholtin tapauksen uudelleenkäsittelystä 11. helmikuuta 1988. Toisen kerran korkein oikeus hylkäsi uudelleenkäsittelyanomuksen 8. toukokuuta 1992. Gro Harlem Brundtlandin kolmas hallitus armahti Treholtin terveydellisten syiden nojalla 3. heinäkuuta 1992. Treholt haki tapauksensa uudelleenkäsittelyä kolmannen kerran 15. joulukuuta 2008, mutta rangaistusasioiden uudelleentutkintakomissio hylkäsi anomuksen uudelleenkäsittelyn. Treholt muutti armahduksensa jälkeen Venäjälle ja asuu nykytietojen mukaan osan ajastaan Venäjällä ja osan Kyproksella.

Norjalaisen Arne Treholtin henkilökohtainen tilitys ja puolustuspuhe Yksin-kirjassa avaa todellisuuden asioissa. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että tapaus Treholt on oikeusmurha. Keskeisenä todisteena oli salkullinen dollareita, jotka syyttäjän mukaan olivat peräisin Treholtin KGB-yhteyshenkilöltä. Treholt myönsi rahojen olemassaolon, mutta kiisti saaneensa ne KGB:ltä maksuna vakoilutiedoista. Juuri julkistetun kirjan mukaan rahasyytösten tueksi otetut valokuvat ovat väärennöksiä. Lisäksi Norjan turvallisuuspoliisin entinen tutkija on kertonut, että tapauksen todisteita väärennettiin. Mitä olisi tapahtunut, jos suomalaisiin olisi noudatettu kotiryssä-asiassa samaa linjaa kuin Norjassa Arne Treholtiin?"

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Aina niin kiinnostava Arne Treholtin tapaus kerrotaan alle leikattuna Norjan kansallisbiografiassa tähän tapaan. Tämä teksti on päivitetty viimeksi 3.6.2016.

Mutta ennen kuin liitän tekstin tähän, niin pari yleistä havaintoa: Treholt näyttää ikään kuin valuneen tai ajautuneen ”häkkiin”, kosketuksiin vieraan vallan tiedustelun kanssa. Hänen polkunsa voisi tiivistää tällaisin etappapeihin:

Nuorisopoliitikko;
Kansainvälisesti suuntautunut toimittaja;
Taistelu Kreikan evertijunttaa ja san yksinvaltaa vastaan vuodesta 1967;
Tututuminen kansainvälisissä yhteyksissä vieraan vallan diplomaatteihin ja KGB:n edustajiin, ja kuten ylempänäkin käy ilmi raja näiden välillä oli/on vain ”veteenpiirretty viiva”.
Lisäksi huomionavoisesti: EY-vastaisuus ja toiminta Euroopan tulevaa Unionikehitystä vastaan.

Mutta tässä siis Norsk Biografisk Lexikonin arttikkeli;

Linkki: https://nbl.snl.no/Arne_Treholt
Arne Treholt
• Embedsperson
• Politiker
Innhold
• Verker
• Kilder og litteratur
Født: 13. desember 1942
Fødested: Brandbu (nå Gran), Oppland

Denne artikkelen sto på trykk i Norsk biografisk leksikon. Nyere artikler finner du i Store norske leksikon.

Embetsmann og politiker.

Foreldre: Herredsagronom, senere landbrukspolitiker Thorstein Treholt (1911–93) og Olga Lyngstad (1913–76). Gift 1) 1967 med Brit Sjørbotten (1944–), ekteskapet oppløst 1973; 2) 1977 med journalist Kari Storækre (22.6.1950–), datter av Jon Storækre (1923-2014) og Ulla Storækre (1930–2006), ekteskapet oppløst 1985; 3) 1987 med Renee Michelle (“Shelly”) Steele (1968–92).

Arne Treholts liv som utradisjonell politiker og diplomat ble avbrutt av en spionsak som rystet Norge, og endte med at Treholt ble dømt for spionasje til fordel for Sovjetunionen og Irak.

Treholt er født inn i norsk arbeiderbevegelse. Hans far var stortingsrepresentant for Arbeiderpartiet og landbruksminister. Arne Treholt selv ble tidlig politisk aktiv og var engasjert i ungdoms- og studentpolitikk både som gymnasiast ved Oslo katedralskole, der han tok examen artium 1961, og som student ved Det samfunnsvitenskapelige fakultet ved Universitetet i Oslo. Han arbeidet også som internasjonalt orientert journalist i Arbeiderbladet.

Avgjørende for Treholts senere skjebne ble møtet med ekspedisjonssjef Jens Evensen i en felles kamp mot oberstjuntaen som 1967 gjorde statskupp i Hellas. Like avgjørende ble det at Treholt som ungdomspolitiker møtte sovjetiske diplomater med tilknytning til etterretningsorganisasjonen KGB.

1972 ble Arne Treholt personlig sekretær da Evensen ble leder av handelsavtaleforhandlingene som fulgte det norske nei til EF. De to kom til å følge hverandre usedvanlig tett i mange år. Da Evensen 1973 ble handelsminister og senere havrettsminister, fulgte Arne Treholt med – fra 1976 som statssekretær.

Handelsavtalen med EF, de omfattende havrettsforhandlingene, samt delelinjestriden og senere den fremforhandlede gråsoneavtalen med Sovjetunionen, hører hjemme blant de største utenrikspolitiske spørsmålene i 1970-årenes Norge. Arne Treholt var hele tiden en sentral og dyktig aktør. Han var en kontaktskapende og åpen politiker, som opparbeidet et stort og internasjonalt nettverk innen politikk, medier og embetsverk. Evensen og Treholt representerte en utradisjonell stil og møtte da også betydelig skepsis både utenfor og innenfor

Arbeiderpartiet, en skepsis som for noens vedkommende ble forsterket ved at Arne Treholt var forankret på partiets sikkerhetspolitiske venstrefløy.

Det skapte sjokkartet oppmerksomhet da Arne Treholt 20. januar 1984 ble arrestert for spionasje til fordel for Sovjetunionen. Han ble arrestert på vei til et hemmelig møte med KGB-general Gennadij Titov i Wien. Han var da byråsjef i Utenriksdepartementet, etter å ha tjenestegjort ved Norges FN-delegasjon i New York 1979–82. Arne Treholt erkjente såkalt uautorisert kontakt med flere KGB-offiserer, men hevdet at han holdt kontakten ved like grunnet en kombinasjon av spenning og ønske om å bidra til åpne kanaler mellom øst og vest i en av den kalde krigens kaldeste faser. Under hele saken benektet Treholt at han hadde overlevert opplysninger som kunne skade rikets sikkerhet, mens han erkjente brudd på de reglene en tjenestemann er forpliktet på.

Eidsivating lagmannsrett trodde ham ikke og dømte 20. juni 1985 Arne Treholt til 20 års fengsel for spionasje til fordel for både Sovjetunionen og Irak.

Treholt erkjente da også at han som norsk FN-diplomat hadde skrevet flere notater for Iraks etterretningstjeneste og fått betydelige beløp for arbeidet. Dommen ble anket til Høyesterett, men under selve ankebehandlingen trakk Treholt saken fordi han ikke hadde tillit til at retten ville gi ham en rettferdig behandling. Flere forsøk på å få gjenopptatt saken førte ikke frem.

I flere faser skapte Treholt-saken intens debatt. Noen anklaget dommerne for justismord og mente Treholt var en idealistisk brobygger mellom øst og vest. Pengene fra Irak og de hemmelige møtene med KGB kompliserte imidlertid dette bildet. Medienes rolle i saken ble også heftig diskutert, og det samme ble Willoch-regjeringens beslutning om å la den spionmistenkte slippe inn på Forsvarets Høgskole (FHS). Argumentet var at Treholt ikke måtte få mistanke om etterforskningen mot ham.

Problematisk ble det likevel fordi noen av de alvorligste punktene i dommen dreier seg om at opplysninger han fikk på FHS 1982–83, ble overlevert KGB. Også fengselsstraffens lengde ble gjenstand for debatt.

Sommeren 1992 benådet Brundtland-regjeringen Arne Treholt, og siden har han bodd og arbeidet som forretningsmann i Russland og på Kypros, i perioder i kompaniskap med tidligere kontakter i KGB.

Gjennom intervjuer, debatter og fjernsynsproduksjoner har Arne Treholt i årene etter benådningen vært aktivt og akseptert til stede i det offentlige rom, også ut over det som gjelder hans egen omdiskuterte sak.

Verker
• Marketakis og juntaen, 1969
• Rapport fra Kypros, Nupi-rapport nr. 10, 1972
• Alene, 1985
• Avdeling K, 1991
• Gråsoner, 2004
Kilder og litteratur
• Arne Treholt-dommen, Eidsivating lagmannsrett, 1985
• K. Storækre: God tur til Paris (først utg. på svensk Min historia), 1985
• U. Torgersen og P. Aavatsmark: Reven i hønsegården, 1985
• K. Skagen: Retten som ingen kunne målbinde. En forsvarstale for Arne Treholt, 1985
• J. Beck-Karlsen: Bange anelser, 1985
• Treholt-saken. Begjæring om gjenopptakelse av straffesak nr 21/1985. Den offentlige påtalemyndighet mot Arne Treholt, 1986
• M. T. Andenæs og K. Bjørnstad (red.): Vi anklager! Treholtsaken og rettssikkerheten, 1986
• M. G. Spang: Treholtsaken. Hva skjedde?, 1986
• T. Mathiesen og O. K. Hjemdal: Treholt-saken i offentligheten. Et grunnlag for forhåndsdømming, 1986
• O. Hole og Ø. Sjaastad: Logisk søkelys på Treholt-saken, 1988
• B. Rahbek: Treholtsagen. Hvem svigtede hvem?, København 1990
• A. Haugestad: I nytt lys. Begjæring om gjenopptagelse av straffesak nr. 2/1985, 1990
• K. Storækre: I søkelyset, 1993
• A. Haugestad: Kappefall. Et varslet justismord, 2004
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*

Mitrohin-arkistosta avautunutta:

Valvontakuva tapaamisesta Wienissä: Arne Treholt (vasemmalla) kohtaa Gennadi Titovin (keskellä) ja Aleksandr Lopatinin Wienissä elokuussa 1983. Seuraava tapaaminen sovittiin päivämäärälle 20.1.11984, mutta sitä ennen Treholt pidätettiin.
Norjalaiset turvallisuusviranomaiset lähettivät Arne Treholtin kaksoisolennon Wieniin tapaamaan KGB-kontaktia eversti Gennadi Titovia, jolla oli tarjota 500.000 Dollaria ja residenssit Australiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa – loikkausta varten.

Katso: Svenska Dagbladet, 22.11.2014; http://www.dagbladet.no/2014/11/21/nyheter/innenri...

*
Norjalainen VerdensGang julkaisi 12. päivä helmikuuta 2016 mielenkiintoisen Trehold-Bluff –nimisen artikkelien, joka tässä on valitettavasti norjankielinen, mutta jujusta kyllä pääsee perille:
Yksityisetsivä, toimittaja ja kirjailija Geir Selvik Malthe-Sørenssen, 50 v. on viimeisten viiden vuoden ajan syyttänyt poliisia todisteiden väärentämisesä ja huijauksista Treholtin tapauksessa. Tässä hän kertoo näkemyksensä:

http://www.vg.no/spesial/2016/forfalskningen/

*

VG:n oma artikkeli ”Tämä on Treholt-juttu” ilmestyi samoin 12.2.2016;

http://www.vg.no/nyheter/innenriks/treholt-saken/d...
*
Norjan radioyhtiö NRK kirjoitti seuraavalla viikolla, 17.2.2016:
Juttu kosketteli tuolloisia viimeisimpiä paljastuksia Treholt-keississä:
https://www.nrk.no/norge/arne-treholt-motte-forlag...

Tv2 Norjassa;
http://www.tv2.no/a/8117780/
*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset