Veikko Huuska

Leo Tolstoi:Sota ja rauha – eli miten uudistin 47 vuoden takaisen lukunautintoni

Leo Tolstoi: Sota ja rauha – eli miten uudistin tuttavuuteni puolen vuosisadan takaa

*

Järjestelin kirjahyllyäni (lue: etsin jotain kateissa olevaa kirjaa) ja päätyhyllystä tipahti sinikantinen keskeltä taiteltu vihko. 

Siinä on lueteltuna 563 ensimmäistä kirjaa, jotka elämässäni olen lukenut.  

Aikajana käsittää lukuharrastukseni 7:stä ikävuodesta armeijaikään asti. Lapsuus – poikaikä – nuoruus, osa sitä..  

 

En muista, miksi lopetin lukupäiväkirjan pidon, ehkä vain väsyin, tai en kokenut sitä muuten tarpeelliseksi; myönnettävä on että nyt harmittaa.  Toisaalta olen iloinen, että tulin noin nuorena poikana ryhtyneeksi tähän hommaan. 

Vihkon ensimmäisellä sivulla lukee: ”Lukemiani kirjoja”.

 -  Siitä voisi päätellä, että listassa olisi vain osa lukemistani, mutta luulen, että lista vuosilta 1958 – 1972 on melko täydellinen: kesken lukemisen heittämiäni kirjoja en tietenkään kelpuuttanut vihkoon, mutta toisaalta jätin aika harvoin mitään kesken.  Kaikki loppuun vain, vaikka miten tylsää, kitkerää, puisevaa, tahmaista tai mautonta olikin.

Otsikon viereen olen sulkuihin kirjoittanut:

Tietääkseni kaikki lukemani kirjat 7-vuotiaasta alkaen: ennen en 7 v ollut mitään lukenut”.

Lukeminen tarkoitti tunnollisesti etukannesta takakanteen lukua, keskenheitettyjä tai nautiskellen pala palalta herkuteltuja, mutta ei putkeenluettuja, listani ei siis tunne. Siksi sieltä puuttuu, tai tulee vasta kohtuuttoman myöhään sellainen teos kuin A. Kivi: Seitsemän veljestä!

*

Sota ja rauha

Kirja-vihkoni 324:s luettu kirja on Leo Tolstoin Sota ja rauha

Minulla oli tapana kirjata jokin kommentti teosnimen jälkeen.  Sodan ja rauhan perään olen näköjään, talvella 1969, (17-vuotiaana) pannut, että:

Valtavin!

Ja toden totta: lukukokemukseni oli kirjaimellisesti valtavin, siihen astisista – ja taitaa olla yhäkin!  Totta kai olin monista kirjoista huumaantunut, ihastunut, sokaistunut, intoutunut, järkyttynyt, kauhistunut etc., mutta kun nyt, melkein puolen vuosisadan päästä asiaa ajattelen, tuskinpa olisin voinut parempaa yhdensanan määritettä Tolstoin mestariteoksesta kehittää, kuin tuo ”valtavin”.

*

Niinpä en ole sitten talven 1969 Sotaan ja rauhaan tarttunut, paitsi mitä nyt olen katsonut kaikki television sarjat, elokuvat ja dokumentit, jotka ovat Tolstoita tai hänen elämäänsä sivunneet. 

Olen joitain lapsuuteni ja nuoruuteni suuria kirjoja lukenut uudestaan, ja monet ovat kestäneet hyvin sen.  Sotaa ja rauhaa en ole saanut aletuksi – en sen takia, että pelkäisin sen ohentuvan tai jotenkin pettävän minut: ei, olen varma, että saisin siitä hyvän lukukokemuksen.  Tiedän sen: en vain ole ”tarvinnut” uutta lukemista: kertaluku riitti, sekä sisältö, ajatukset, että tunnelmat ja suurenmoinen freskovaikutelma, jonka teos silloin synnytti, ovat säilyneet mielessäni.  Ehkä elokuvien ja tv-sarjojen innokas katsominen on osaltaan ylläpitänyt voimakkaan alkuelämyksen syvää kokemusta.  http://yle.fi/vintti/yle.fi/tv1/juttuarkisto/ulkomainen-draama/tolstoita-draamasarjana-sota-ja-rauha.html

*

Muistan, miten joulun 1968 ja uudenvuoden 1969 välisellä viikolla minä sain viettää suurta juhlaa: Ikaalisten kauppalan seurantalolla, Omalla Tuvalla, esitettiin väliviikolla venäläisiä klassikoita: oli Bondartshukin 1968 valmistuneen Sodan ja rauhan 3-osainen näytös, lisäksi oli Dostojevskin Karamazovin veljekset ja vielä Turgenjevin Aateliskoti.  Viisi elokuvaa, hienoja huipputöitä yhden viikon aikana!

Siitä sain innoitukseni lukea myös Sodan ja rauhan.

*

BBC:n tuotantona valmistui viime vuonna uusin kansainväliseen levitykseen tarkoitettu englanninkielinen Sota ja rauha.  YLE Teema esittää sen 23.8.2016 alkaen.  Tässä syy, miksi nyt – vihdoin – tartuin Sotaan ja rauhaan, lähes puolen vuosidadan takaiseen tuttavuuteen. –

BBC; http://www.bbc.co.uk/programmes/p039wcdk & https://en.wikipedia.org/wiki/War_%26_Peace_(2016_TV_series)

YLE: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/14/sota-ja-rauha  & http://areena.yle.fi/1-3206645

*

Lukukokemukseni 2016

Tartuin työmiehen vakavuudella Leo Tolstoin mestariteokseen.  Alleviivasin, kommentoin ja listasin teoksen I-osan lähes pilalle. 

Tässä tyydyn huomioimaan Sodan ja rauhan ensimmäisen osan virittämiä teemoja: sota, Napoleon, ja joitain yksittäisiä huomioita.

*

Kommentaareillani merkkaamani  Sota ja rauha on WSOY:n Taskukirja-sarjan osa 65.  Se on J.A. Hollon käännös, kahdeksas painos vuodelta 1968.

Napoleon

Taskukirjan takakannessa kustannustoimittaja kirjoittaa, että Sota ja rauha on ”kuvaus Venäjän kansasta ja Tolstoi toteuttaa siinä näkemystään kollektiivisesta järjestä historian kulun ratkaisevana vaikuttajana”. 

Kyllä näinkin, mutta yhtä lailla hän haluaa osoittaa ja näyttää, että historiaan eivät vaikuta suurmiehet ja heidän kunnianhimoiset ja harhaiset aikeensa ja raivoisat tekonsa.  Se on se vastakuva, ja mielestäni Tolstoi kuvaa sen I-osassa selkeämmin, perusteellisena valmisteluna tulevaa vyörytystä enteillen.

Venäjän kansa ei juurikaan esiinny ykkösosan sivuilla: tässä tanssitaan, vehkeillään ja siunaillaan palatseissa, kartanoissa ja muissa ylemmän ylhäisön saleissa, - kansan vuoro tulee, mutta vasta myöhemmin, sitten kun on ”tosi kyseessä”.

Napolen sen sijaan esiintyy.  Hän suorastaan ryntää, - tai ehkä paremminkin sanoen Tolstoi syöksee hänet näyttämölle heti alussa, aivan teoksen ensimmäisten rivien mukana!

Tolstoi menee heti keskelle aihettaan!

Siinä ei kierrellä eikä kaarrella kuin kissa kuumaa puuroa, vaan Jasnaja Poljanan kreivi iskee kuin miekalla heti alusta alkaen:

Näin Sota ja rauha alkaa:

Ensimmäinen osa.

I.

- Kas niin, ruhtinas, Genova ja Lucca eivät ole enää muuta kuin Bonaparten suvun lahjatiluksia.  Ei, uskokaa minua, ellette minulle sano, että saamme sodan, jos vielä suvaitsette puolustella kaikkia tuon antikristuksen ilkitöitä ja julmuuksia (uskon totisesti, että hän on antikristus), - en teitä enää tunne, ette enää ole ystäväni, ette enää ole uskollinen orjani, kuten sanotte.  Muuta tervetullut, tervetullut! Huomaan säikyttäneeni teitä; istukaa ja kertokaa.

Näin puhui heinäkuussa 1805 tunnettu Anna Pavlovna Scherer, keisarinna Maria Feodorovnan hovineiti ja uskottu, ottaessaan vastaan arvokasta ja mahtavaa ruhtinas Vasilia, joka oli saapunut ensimmäisenä hänen illanviettoonsa. …”

(Luettelo S&R:n maltaisasta noin 555 henkilön katraasta: https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_War_and_Peace_characters

Historiallisia, todellisia merkkihenkilöitä romaanin sivuilla on ainakin 26 kpl: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/8/8e/HistoricalFigures.jpg + Tolstoin suvun esi-isiä ja muita venäläisiä hahmoja!

*

Näin oikoseen ja empimättä Tolstoi avaa mahtavan kolossaalisen romaaninsa:

Ranskan suuri keisari, Napoleon, haukutaan niin sanotusti persiisiin, hänet nimetään antikristukseksi, siis suoraan Perkeleestä seuraavaksi. 

Ja kuka on tämä manaaja, kovan tuomion antaja?  Hän on Venäjän leski-keisarinna – meille suomalaisille(kin) niin tutun ja ”läheisen” – Maria Feodorovnan ”hovineiti ja uskottu” – siis aika korkealta tuleva tuomio korkealle keisarille!  Illanvieton emäntä on, ainakin verbaalisen kohotuksensa mukaan, valmis katkaisemaan ystävyytensä ilmeisen läheisen ruhtinas Vasilin kanssa, jos tämä ei myönnä Bonaparten konnankoukkujen tuomittavuutta.  Näin siis, jos ruhtinas vähänkään puolustelee tuota antikristusta – tai ellei tämä sitten sano, että ”saamme sodan”!

 

”Sepä tuima hyökkäys, totisesti!”, joutuu vieras tokaisemaan.

*

Myöhemmin illanvieton jatkuessa illan emäntä jatkaa pommitustaan ja ahdistelee ruhtinas Vasilia kertomaan: (korostukset vh)

”Sanokaa, mitä on päätetty Novosiltsevin kirjelmän johdosta?  Tehän tiedätte kaikki.

Ruhtinas vastaa:

”Mitäpä teille sanoisin? – lausui ruhtinas kylmällä, ikävystyneellä äänellä.  – Mitä on päätetty? On päätetty, että Bonaparte on polttanut laivansa, ja näyttää siltä, että mekin alamme polttaa omiamme”. 

Ruhtinas Vasili puhui aina hitaan haluttomasti, niin kuin näyttelijä lausuu kulunutta osaansa, Tolstoi kuvaa.

Valtiollisia asioita koskevan keskustelun yhä jatkuessa Anna Pavlovna kiivastuu:

”Ah, älkää puhuko minulle Itävallasta! Kenties en ymmärrä mitään, mutta Itävalta ei ole koskaan halunnut sotaa eikä se halua sitä nytkään.  Se pettää meidät.  Venäjän yksinään tulee pelastaa Eurooppa.”

Ja edelleen:

”Hän (keisari Aleksanteri I) täyttää kutsumuksensa, tuhoaa vallankumouksen lohikäärmeen (Napoleonin), joka nykyisin on entistään kauheampi tuon murhamiehen ja konnan hahmossa.  Meidän yksin on sovitettava vanhurskaan veri.  Kehen voimme luottaa, sanokaa!”

Ja sitten Anna Pavlovna moittii Englannin, joka on ”kamasaksain hengen elähdyttämä”, eivätkä ”voi käsittää keisarimme epäitsekkyyttä, keisarin, joka ei tahdo mitään itselleen, vaan tahtoo kääntää kaikki koko maailman onneksi”.  Ja mitä he, englantilaiset, ovat luvannet?  Eivät mitään! Eivät täytä edes sitä, minkä ovat luvanneet!”

Lisäksi ”Preussi on jo julistanut Bonaparten voittamattomaksi ja selittänyt, ettei koko Eurooppa mahda hänelle mitään”.

Tämä Preussin kuuluisa puolueettomuus on pelkkä sadin.  Minä uskon ainoastaan Jumalaan ja rakkaan keisarimme korkeaan kohtaloon.  Hän pelastaa Euroopan!”

Huh!

Siis kun keisari Napoleon on alkanut siirtelemään rajoja ja valloittamaan kansakuntia, koko muu Eurooppa on neuvottomuuden ja pelon vallassa: Englannista ei ole mihinkään, Preussista ei senkään vertaa – sehän suorastaan liehittelee tuota petoa!

Euroopan ainoa toivo on – Venäjä ja sen suurenmoinen keisari!

*

Tuossa Tolstoi levittää eteemme suurromaaninsa Sota ja rauha kolmen (3:n) ensimmäisen sivun matkalla valtaisan asetelman, yksi hullu valloittaja rikkoo Euroopan rauhan, Pax Europen, ja uhkaa kansakuntien olemassaoloa.  Syöksyykö onneton Eurooppaa suursotaan ja tyrannin rautasaappaan alle?  Mahtaako koko Eurooppa hänelle, pedolle, itään?  Missä on Euroopan pelastus ja toivo?

 

Kieltämättä tuttu kuva, useammastakin yhteydestä.  Ja tämä kuva, Tolstoin kolmella sivulla nopeasti ja tehokkaasti maalaama uhkakuva on heinäkuulta 1805!

*

En tiedä ainuttakaan toista romaania, jossa ensimmäisten seitsemänsadan sanan mittaan olisi luotu valtava lähtöasetelma, jonka mittasuhteet ovat ihmisen sielun ja Euroopan kartan suuruiset: pahan ja sen vastustamisen, taistelun ja rauhan, valtojen ja voimien, kansojen ja yksilöiden välisten ja sisäisten punnerrusten kuva. 

Kerroksinen, laaja, kerrassaan ”valtava”.

*

Henkilöiden, hahmojen ja ihmisten kuvaajana; koko inhimillisen freskon virittäjänä Tolstoi on mestari vailla vertaa.

Joskus tietysti, paneuduttuani perusteellisesti, henkilökuvauksen ja persoonatypologian struktuuriin, mietin, onko tässä liikaa rautalankaa noiden persoonien sisällä ja takana: ei ole!  Kyllä he ovat ihan eläviä ihmisiä, mutta ymmärrän, että kyseessä on taideteos, jonka olennainen elementti on taiteellinen hahmo, rakenne, muoto.  – Etsin Alex Matsonin Kaksi mestaria –teosta suurinpiirtein ajokoirien kanssa, mutta en löytänyt kirjastostani, jossain sen tiedän kukkuvan minulle.  Niinpä tilasin verkosta, tulossa on: tuskin maltan odottaa, haluan uusintaa ajatustenvaihdon myös old-Alexin kanssa!

Mieluummin kuin sudokua, ratkon henkilögallerian saloja, Anna Pavlovnan saleissa ja muualla yhteen kokoontuvien seurapiirihenkilöiden typologiaa, ja sitten kun edettäessä tapaamme myös jalkamiehiä, syvien rivien viisaita.. nautin. 

*

Virallinen tausta

Matti Klinge kertoo keisari Aleksanteri I:n pienoiselämäkerrassaan:

Aleksanteri I:n hallituskauden alkuvuodet (1801-) olivat rauhan aikaa, mutta 1804 tilanne kiristyi.  Ranskan ekspansio Välimerelle herätti Venäjän vastustusta samalla kun Enghenin herttuan murha nosti Napoleonin- ja Ranskan –vastaisen monarkistis-leigitistisen vihamielisyyden aallon. 

 

Pietarissa solmittiin 1805 Venäjän ja Englannin, sitten myös Itävallan liitto, joka johti kolmanteen koalitiosotaan.  Aleksanteri I osallistui siihen henkilökohtaisesti ja oli mukana Austerlitzin suuressa tappiossa 2.12.1805.”

Juuri tähän aikaan, kesään ja loppuvuoteen 1805 ajoittuu Sodan ja rauhan I-osa.

Lähde: 

Kuninkaallisia, keisarilisia ja tasavaltalaisia.  Suomen valtionpäämiehet ja heidän puolisonsa.  Kansallisbiografia,SKS 2001.  s. 430.

*

Suomi suurvaltojen pelinappulana

”(Austerlitzin jälkeen) Seuraavana vuonna Napoleon valtasi Pohjois-Saksan suuressa ja Itämeren rannikon sekä saapui lokakuussa  Berliiniin ja joulukuussa Varsovaan.  Alkuvuodesta 1807 käytiin suuria taisteluita, mutta kesäkuussa Napoleon voitti Venäjän ja Preussin ratkaisevassa Friedlandin taistelussa. 

Rauha tehtiin Tilsitissä 7.7. Venäjän ja 9.7. Preussin kanssa.  Tilsitin rauhansopimus ja sen salainen liite kohdistuivat koko Eurooppaan. 

Ranskan tavoitteena oli Englannin lyöminen kauppasaarron avulla ja siihen päätettiin pakottaa myös Portugali, Tanska ja Ruotsi, jonka itäosaan Suomeen nähden Venäjä sai Ranskan puolesta vapaat kädet.  Kun Englanti tämän johdosta pommitti Kööpenhaminaa ja Ruotsi joutui luovuttamaan Taka-Pommerin alueensa Ranskalle, sota olit tullut Itämeren alueelle. 

Ruotsin kieltäydyttyä rikkomasta välejään Englannin kanssa ja liittymästä Venäjä-Ranskan liittokuntaan (niin kuin Tanska oli jo tehnyt) Venäjä aloitti sodan helmikuussa 1808 ja valtasi nopeasti Suomen Ahvenanmaata myöten sekä osan Pohjois-Ruotsia mutta kieltäytyi jatkamasta sotaa pitemmälle Ruotsissa Ranskan painostuksesta huolimatta. 

Haminan rauhassa 1809 Venäjä sai Ruotsilta jo valtauksen aikana erilliseksi Suomeksi muodostetut valtaamansa alueet, jotka olivat elintärkeitä Pietarin puolustuksen vuoksi – englantilaiset sotalaivat nimittäin liikkuivat Itämerellä sodan edelleen jatkuessa. 

Jo hallituskautensa alussa Aleksanteri I oli liittänyt valtakuntaansa myös Georgian.”

Lähde: Emt: Klinge. s.430-431.

*

Tämä kokemus, Tilsit-Hamina, on se historiallinen dna, joka on syvälle juurtunut suomalaisten valtiomiesten tajuntaan aina 1800-luvun partaniekoista valtio-isistä, Paasikiveen ja Lipposeen saakka. 

Realiteettien taju suomalaisessa turvallisuusympäristössä on ollut voimakas nojautuminen potentiaalisimman voittajan puolelle: kun konjunktuurit ovat historiallisista oikuista ja muistakin syistä johtuen vaihdelleet, ajoittain tiheäänkin, on valtakunnan politiikan linja juosten kustun näköinen.

Tätä kertaopetusta on historia sitten syöttänyt Suomelle, - ja monelle muulle pienvaltiolle, kauhan kanssa.  Kulloisetkin Euroopan kokit ovat soppansa Suomelle syöttäneet, ja tulevat syöttämään, ja syötön jälkeen vielä isokauhallisellaan kopauttaneet pohjolan pikkujättiläistä päähän.

 

Suomen liittyminen Euroopan Unioniin 1995 oli yksi seuraus tästä ikuisesti läsnä olevasta prosessista, isoiset tekemässä omia juonipäätöksiään pienten pään ylitse: kertausliike Napoleonin ajoista lähtien, alati toistuva.  Mutta niin ovat myös ponnistavien osapuolten liikkeet: mannermaasulkemuksineen ja kauppasaartoineen, pakotteineen ja sanktioineen: aina joku päsmäröimässä, mitä toisten rauhaan kuuluu, yhtä ohuin ja ohikiitävin tuloksin.

*

Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf  ”ilmestyskirjan petoa” vastaan

Tämän historiallisen vaiheen, Suomen kannalta kauaskantoisen, voi tiivistää näin:

”Aluksi Kustaa IV Aadolf pyrki ulkopoliittiseen puolueettomuuteen, mutta matka Saksaan vuosina 1803 - 1804 ja Napoleonin toimeenpanema Enghien'in herttuan mestaus tekivät hänestä kiivaan Napoleonin vastustajan. Ruotsi yhtyi Englannin ja Venäjän johtamaan Napoleonin vastaiseen liittoon ja joutui Pohjois-Saksassa sotimaan siellä vielä olevista alueistaan. Syksyllä 1807 Napoleonin joukot liittolaisineen ajoivat ruotsalaiset pois Pommerista ja Rügenin saarelta osittain kuninkaan ulkopoliittisen ja sotilaallisen taitamattomuuden takia.

Samaan aikaan oli Ranska solminut Tilsitissä liittosopimuksen Venäjän kanssa. Aleksanteri I oli luvannut pakottaa Ruotsinkin liittymään ns. mannermaasulkeemukseen eli Englannin vastaiseen kauppasaartoon. Kun itsepäinen lankomies ei diplomaattisesta taivuttelusta välittänyt, oli Aleksanteri I:n pakko hyökätä Suomeen kevättalvella 1808. Suomen puolustus epäonnistui. Tanskan suunnalla, jossa Ruotsia myös ahdisteltiin, apuun riensi Englannin laivasto. Maaliskuussa 1809, jolloin venäläiset hyökkäsivät Merenkurkun yli Uumajaan, ruotsalaisten mitta täyttyi lopullisesti. Adlercreutz kumppaneineen pidätti kuninkaan Tukholmassa ja pari viikkoa myöhemmin Kustaa IV Aadolf luopui kruunusta. Myös hänen poikansa julistettiin kuninkaaksi kelpaamattomaksi.”

Lähde: YLE http://yle.fi/vintti/ohjelmat.yle.fi/hovimaki/ajankuva/kustaa_iv_aadolf.html

*

Enghienin herttua

Herttua Louis Antoine Henri de Bourbon-Condé Enghien (1772-1804), alkuaan ranskalainen herttua. 

Herttuan elämäkerta: https://en.wikipedia.org/wiki/Louis_Antoine,_Duke_of_Enghien

Napoleon Bonaparte vangitutti salamurha-aikeista syyttämänsä Enghienin Badenin lähellä ja kuljetutti Ranskaan, jossa hänet tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan ja ammuttiin.  Tekoa pidettiin yleisesti oikeusmurhana ja se aiheutti suuttumusta muissa eurooppalaisissa hallitsijahuoneissa, mutta ehkäisi samalla mahdolliset todellisemmat salamurhayritykset ennalta.”

Lähde:

Spectrum tietokeskus, 14-osa. s.307.

Lisää d´Enghienistä: http://www.napoleon-series.org/research/miscellaneous/c_enghien.html

http://www.napoleon-empire.com/counter-revolution/enghien-execution.php

 

Tolstoin lisäksi mm. Alexander Dumas käsitteli herttua Enghienin kohtaloa Napoleonin valtapelin uhrina: https://www.theguardian.com/books/2008/may/18/classics.fiction & https://en.wikipedia.org/wiki/Louis_Antoine,_Duke_of_Enghien

 

Suomalaisittain kiintoisaa on tietysti havaita suomalainen kavaljeeri, Mauri Gustaf Armfelt myös ”kentällä”.

*

Napoleonin toimeenpanema murha koetinkivenä

Kuten nähdään, onnettoman duke Enghienin kavala murhauttaminen oli Napoleonin uroteko, joka nostatti hänen mainettaan, mutta toisaalta synnytti kolmivaltioliiton häntä vastaan, ja sodat, joilla taas oli omat vaikutuksensa.

Mutta teon moraalinen puoli, sekin oli kuin kouluesimerkki despootin omavaltaisuudesta, kaksoisstandardista, joka voidaan vetää äärimmilleen maksimiksi: murhaa yksi niin olet kurja roisto ja murhamies, mutta tapa miljoona olet kansakuntien hurmaaja ja suurmies. 

En lainkaan ihmettele, että Tolstoi niin perusteellisesti ja monikertaisesti hyödynsi Enghienin herttuan teloituksen Sodan ja rauhan alkusivuilla.

Nyt katsomme vielä hieman miten Tolstoi hyödyntää tätä aihetta valaistakseen yleistä probleemia, mutta luodakseen henkilökuvia siitä, miten moninaisesti tällaiseen ikuiseen ongelmaan voidaan suhtautua, miten se kokea.

*

”Anna Pavlovnan illanvietto oli täydessä käynnissä.  Värttinät surisivat tasaisesti ja taukoamatta joka puolella.”

Näin Tolstoi kuvaa Anna Pavlovnan illanviettoa aivan romaanin alussa.  Läsnäolijat ovat kerääntyneet kolmeen ryhmään.  ”Yhdessä piirissä, jossa enimmäkseen oli miehiä, oli keskuksena apotti, toisessa, nuorten ryhmässä, kaunotar-ruhtinatar Helena, ruhtinas Vasilin tytär, ja siveä, punaposkinen, ikäänsä nähden liian täyteläinen pikku ruhtinatar Bolkonski.  Kolmannessa – Mortemart ja Anna Pavlovna”;

Ja täällä puhuttiin politikkaa.

Mortemartin ryhmässä alettiin heti puhua Enghienin herttuan murhasta.  Varakreivi huomautti, että Enghienin herttua oli saanut surmansa jaloutensa tähden, ja että oli olemassa erityisiä syitä Bonaperten raivoon.”  Ja sitten kuultiin hänen arvionsa tapahtuman motiiveista, jotka yleisesti tiedettiin valtapoliittisiksi, vastustajan eliminoimiseksi.

Pitkän asettelun jälkeen varakreivi Montemart pääsee kertomaan ”erittäin viehättävästi siihen aikaan hyvin yleisen jutun, kuinka Enghienin herttua oli käynyt salavihkaa Pariisissa tapaamassa neiti Georgea ja siellä tavannut Bonaparten, joka myös oli ollut kuuluisan näyttelijättären suosiossa, ja kuinka Napoleon tällöin, tavattuaan herttuan, oli joutunut pyörtymyskohtauksen valtaan, joka tauti häntä siihen aikaan vaivasi, ja oli herttuan käsissä, joka ei kumminkaan valtaansa käyttänyt; mutta Bonaparten oli sittemmin kostanut tämän jalomielisyyden kuolemalla.

Kertomus oli viehättävä ja kiintoisa, erittäinkin siinä kohdassa, jossa kilpailijat (kilpakosiskelijat, vh) yhtä´äkkiä tuntevat toisensa, ja naiset olivat nähtävästi ankaran mielenliikutuksen vallassa.”

 

Tässä siis varakreivi Montemart glorifioi Enghienin herttuan toiminnan ja jalouden, kun hän ei korsikalaisen heikkouden hetkeä hyödyntänyt, mutta sai tuta tämän koston.

 

*

Napoleon ja Euroopan tasapaino

Illanvieton toisessa ryhmässä apotti maalailee:

”Euroopan tasapaino ja kansainvälinen oikeus – siinä ainoa keino, - puhui apotti. – Jos vain jokin mahtava valtakunta, esimerkiksi Venäjä, jota moititaan raakalaisuudesta, epäitsekkäästi asettuu johtamaan liittoa, jonka päämääränä on Euroopan tasapaino, niin se pelastaa maailman!” (Siis nujertaa Napoleonin, tuon tasapainon uhkan. vh)

 

”Entä mitä pidätte viimeisestä komediasta, kruunauksesta Milanossa? – kysyi Anna Pavlovna. – Ja nyt seuraa vielä uusi komedia: Genovan ja Lucan asukkaat esittävät toivomuksiaan herra Bonapartelle.  Ja herra Bonaparte istuu valtaistuimellaan toteuttaen kansojen toivomuksia!  Ihastuttavaa!  Ei, tämä vie ihmiseltä järjen!  Aivanhan maailma näyttää menneen päästä pyörälle!”

 

Anna viittaa siihen, miten Napoleon kruunautti (la Sacre de Napoleon) itsensä keisariksi Pariisin Notre Damessa 2.12.1904.  Napoleon kutsui kruunajaisseremoniaan paavi Pius VII:n mutta laskikin itse kruunun päähänsä, osoittaakseen omnipotenttiutensa määrän.  Ja sitten lisäksi lisäksi 26. toukokuuta 1805 hänet kruunattiin Milanon katedraalissa Lombardian rautakruunulla myös Italian kuninkaaksi – siis runsas kuukausi ennen Sodan ja rauhan alkusivujen illanviettoa.

 

Englanninkielinen Wikipedia kertoo Napoleonin vastikään suorittamasta Genova-Luccan anneksoinnista (laittomasta liittämisestä Ranskaan) ja viittaa Tolstoin dialogiin:

With the shift in world economy and trade routes to the New World and away from the Mediterranean, Genoa's political and economic power went into steady decline. In 1797, under pressure from Napoleon, Genoa became a French protectorate called the Ligurian Republic, which was annexed by France in 1805. This affair is commemorated in the famous first sentence of Tolstoy's War and Peace:

Well, Prince, so Genoa and Lucca are now just family estates of the Buonapartes.(...) And what do you think of this latest comedy, the coronation at Milan, the comedy of the people of Genoa and Lucca laying their petitions [to be annexed to France] before Monsieur Buonaparte, and Monsieur Buonaparte sitting on a throne and granting the petitions of the nations?" (spoken by a thoroughly anti-Boanapartist Russian aristocrat, soon after the news reached Saint Petersburg).” Linkki: https://en.wikipedia.org/wiki/Genoa

*

Napoleon autokoronation

“Jumala antaa sen minulle, onneton hän, joka siihen koskee”, - sanoi hän (Napoleonin sanat hänen asettaessaan kruunua päähänsä). – Kerrotaan hänen olleen erinomaisen kaunis noita sanoja lausuessaan, - lisäsi ruhtinas (Andrei Bolkonski) ja toisti vielä kerran nuo sanat italian kielellä:

”Dio mi la dona, guai a chi la tocca.”

”Minä toivon”, jatkoi Anna Pavlovna, ”että tämä vihdoin on se pisara, joka saa maljan vuotamaan yli reunojen.  Hallitsijat eivät enää voi sietää sitä miestä, joka uhkaa kaikkea”.  …

”Jos Bonaparte pysyy vielä vuodenkin Ranskan valtaistuimella, - jatkoi varakreivi Montemart aloitettua keskustelua, niin kuin ainakin henkilö, joka ei huoli kuunnella toisten puhetta, vaan noudattaa omaa ajatusjuoksuansa asiassa, jonka tuntee paremmin kuin kukaan muu, - niin asiat menevät liian pitkälle.  Vehkeilyillä, väkivallalla, karkotuksilla, murhilla Ranskan yhteiskunta, tarkoitan kelvollista yhteiskuntaa, hävitetään sukupuuttoon, ja silloin…

Tähän Anna Pavlovna:

”Keisari Aleksanteri, .. on ilmoittanut jättävänsä ranskalaisten omaksi asiaksi hallitusmuodon valinnan.  Ja minä uskon varmaan, että kansa vallananastajasta päästyään heittäytyy laillisen kuninkaansa syliin, sanoi Anna Pavlovna koettaen siten ilmaista emigrantteihin ja rojalisteihin kohdistuvaa suopeuttansa.”

Sitten jatkettiin vallananastaja-Bonaparten keisariuden oikeutuksen pohdintaa:

(tiivistän repliikit):

Pierre: Kuulemani mukaan melkein koko aatelisto on jos siirtynyt Bonaparten puolelle.

Varakreivi Montemart: Niin väittävät bonapartistit.  Nykyisin on vaikea saada selville Ranskan yleistä mielipidettä.

Ruhtinas Andrei Bolkonski: Onhan Bonaparte sen sanonut.

Andrei, jatkaa: ”Minä osoitin heille tien kunniaan – he eivät suostuneet; minä avasin heille eteiseni, he syöksyivät sisään suurin joukoin”…  En tiedä, missä määrin hänellä lienee ollut oikeus niin sanoa.

Montemart: Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta.  Herttuan murhan jälkeen eivät kiihkeimmätkään puoluelaisetkaan pidä häntä (Napoleon, vh) sankarina.  Jotkut ovat häntä sankarin pitäneet (Anna Pavlovnan puoleen kääntyen), mutta herttuan murhan jälkeen on taivas saanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.

Pierre: Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, - ja siinäpä juuri mielestäni onkin Napoleonin sielun suuruus, ettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.

Anna Pavlovna: Hyvä Jumala! (jupisten)

Ruhtinatar Lisa Bolkonskaja: Mitä sanoittekaan,  m o n s i e u r  Pierre, arveletteko murhan ilmaisevan sielun suuruutta?

Joka puolelta: Ah! Oh!

Ruhtinas Ippolito: Unbeatable! (Verrantonta!)

Pierre: Puhun näin sen tähden, että bourbonit pakenivat vallankumousta jättäen kansan anarkian valtaan; Napoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja sen tähden hän ei yhteisen hyvän vuoksi voinut säästää yksilön henkeä.

Pierre (jatkaa): Ei, Napoleon on suuri henki, sillä hän on kohonnut vallankumouksen yläpuolelle, on korjannut sen väärinkäytökset ja säilyttänyt kaiken hyvän – kansalaistan yhdenvertaisuuden, sanan- ja painovapauden – ja vain siten hän on saanutkin vallan käsiinsä.

Montemart: Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle kuninkaalle, eikä käyttänyt sitä murhatöihin, pitäisin minäkin häntä suurena miehenä.

Pierre: Sitä hän ei olisi voinut tehdä.  Kansa oli luovuttanut hänelle vallan ainoastaan siinä tarkoituksessa, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja sen vuoksi, että se piti häntä suurena miehenä.  Vallankumous oli suurtyö.

Anna Pavlovna: Vallankumous ja hallitsijan murha suurtöitä, niinkö? 

Montemart: C o n t r a t  s o c i a l. (Viittaus Rousseaun teokseen Yhteiskuntasopimuksesta)

Pierre: En puhu hallitsijan murhasta, puhun aatteista.

Pilkallinen ääni joukosta: Niin, rosvouden, murhan ja hallitsijan murhan aatteista..

Pierre: Ne ovat tietenkin olleet liiallisuuksia, mutta eihän vallankumouksen varsinainen merkitys sisälly niihin, vaan ihmisoikeuksien tunnustamiseen, ennakkoluuloista vapautumiseen, kansalaisten yhdenvertaisuuteen; ja Napoleon on säilyttänyt kaikki nämä aatteet täydessä voimassa.

Montemart: Vapaus ja yhdenvertaisuus, ovat vain heliseviä sanoja, jotka jo aikoja sitten ovat menettäneet kaikunsa.  Kukapa ei rakastaisi vapautta ja yhdenvertaisuutta?  Vapahtajamme jo aikoinaan julisti vapautta ja yhdenvertaisuutta.  Ovatko ihmiset vallankumouksen jälkeen tulleet onnellisemmiksi?  Päinvastoin.  Me halusimme vapautta,  mutta Bonaparte sen hävitti.

Anna Pavlovna: Mutta  c h e r  m o n s i e u r  P i e r r e, kuinka voittekaan väittää suureksi miestä, joka on mestauttanut herttuan, sanokaammepa vain ihmisen, syyttä ja tuomiotta?

Montemart: Minäpä haluaisin tietää, miten  m o n s i e u r  selittää brumairen 18. päivän.  Eikö se ollut petosta?  Se oli salakähmäinen temppu, joka ei lainkaan muistuta suuren miehen tekoja.

Lisa Bolkonskaja: Entä Afrikassa surmatut sotavangit?  Kauheata!

Ippolito: Hän on nousukas, sanottakoon mitä tahansa.

Andrei: (Pierren joutuesas kysymysten ristitulessa hämmennyksiin) Mahdotontahan hänen on vastata kaikille yht´aikaa.  Sitä paitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa erotettava toisistaan ihmisen, sotapäällikön ja keisarin teot.

Pierre: Niin, niin, epäilemättä.

Andrei: Täytyy tunnustaa, että Napoleon ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla ja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttotautisia, mutta… toisia hänen tekojansa on kieltämättä vaikea puolustaa.

Näin päättyy tämä pitkähkö keskustelu.

Muuttujat muuttaen sen voisi mielestäni tuoda nykypäivään: täysin relevanttia tekstiä!

*

Sodasta

Ruhtinas Andrei Bolkonski lähtee sotaan.

Andrei on määrätty armeijan ylipäällikkö Kutuzovin adjutantiksi, ja hän on hiljan nainut ruhtinatar Lisa Meynenin. Lisa oli ”Pietarin viehättävin nainen”, nuori, pieni ruhtinatar Bolkonskaja. Hän kääntyy illanvietossa erään kenraalin puoleen ja kysyy kursailematta:

Tiedättekö, että mieheni jättää minut, hän syöksyy surman suuhun.  Sanokaa minulla, miksi tämä inhottava sota?  - Kuten ainakin todella viehättävän naisen, teki ruhtinattarenkin puutteellisuus – huulen lyhyys ja puoliavoin suu – hänet erikoisen viehättäväksi ja omalaatuisen kauniiksi.

Aiotteko lähteä sotaan, ruhtinas? Anna Pavlovna kysyy Andreilta.

Kenraali Kutuzov on suvainnut määrätä minut adjutantikseen.  (Tätä nimitystä oli hieman avitettu, vh).

Bolkonski on ilmiselvästi kyllästynyt ja vieraantunut nuoresta vaimostaan, enemmän hän kantaa huolta ajelehtivasta Pierrestä, jonka hän ottaa keskustelukumppanikseen. – Oletko käynyt kaartin ratsuväen kasarmissa?

Pierre: En, en ole käynyt, mutta on johtunut mieleeni jotakin, minkä haluan teille sanoa.  Nyt käydään sotaa Napoleonia vastaan.  Jos tämä olisi sotaa vapauden puolesta, käsittäisin asian ja olisin ensimmäisenä valmis astumaan sotapalvelukseen; mutta ryhtyä auttamana Englantia ja Itävaltaa maailman suurinta miestä vastaan…

Andrei: Jos sodittaisiin ainoastaan vakaumusten vuoksi, ei sotia olisikaan.

Pierre: Se olisi oivallista.

Andrei: Se saattaisi olla hyvinkin oivallista, mutta sellaista aikaa ei tule milloinkaan.

Pierre: Minkä tähden siis lähdette sotaan?

Andrei: Minkä tähden? En tiedä.  On lähteminen.  Sitä paitsi lähden… Lähden sen vuoksi, ettei täällä viettämäni elämä minua tyydytä.

*

Ja hetkeä myöhemmin ystävykset jatkavat vielä:

Andrei:

Sinä et käsitä, miksi näin puhun.  Siihen sisältyy kokonainen elämän historia.  Sinä puhut Bonapartesta ja hänen elämänurastansa.  Sinä puhut Bonapartesta; mutta Bonaparte läheni toimiessaan askel askelelta päämääräänsä, hän oli vapaa, hänellä ei ollut muuta kuin päämääränsä, - ja hän saavutti sen.  Mutta sido itsesi naiseen, niin olet kokonaan menettänyt vapautesi kuin kahlehdittu vanki.  Kaikki toiveesi ja voimasi vain rasittavat sinua ja kiduttavat alinomaisella katumuksella.  Vierashuoneet, tanssiaiset, turhamaisuus, mitättömyys, - siinä se lumottu piiri, jota en voi murtaa.  Minä lähden nyt sotaan, maailman suurimpaan sotaan, mutta en tiedä mitään enkä kelpaa mihinkään.  Minä olen erittäin rakastettava ja sangen pureva, - ja Anna Pavlovnan luona minua kuunnellaan.  Ja tämä seurapiiri, jota vailla vaimoni ei voi elää, ja nämä naiset… Jospa vain tietäisit, mitä oikeastaan ovat kaikki nämä hienot naiset ja naiset yleensäkin! Isäni on oikeassa.  Itsekkyys, turhamaisuus, älyttömyys, täydellinen onttous – siinä naiset, kun he vain näyttäytyvät sellaisina kuin ovat. 

Pierre: Minusta tuntuu omituiselta, että  t e, juuri  t e pidätte itseänne kelvottomana, elämäänne pilalle menneenä.  Teillä on kaikki edesänne,  Ja te…

Hän ei lausunut ajatustaan, mutta äänestä saattoi huomata, kuinka suuren arvon hän antoi ystävälleen ja kuinka paljon hän häneltä odotti tulevaisuudessa.

”Kuinka hän voikaan puhua noin!” ajatteli Pierre.  Hän piti ruhtinas Andreita kaiken täydellisyyden esikuvana nimenomaan sen vuoksi, että ruhtinaassa olivat huippuunsa kehittyneet kaikki ne ominaisuudet, jotka Pierreltä itseltään täydellisesti puuttuivat ja jotka kuvaavimmin voisimme ilmaista sanalla tahdon voima.  Pierre oli aina ihmetellyt ruhtinaan kykyä käyttäytyä rauhallisesti kaikenlaisten ihmisten seurassa, hänen tavatonta muistiaan, laajoja tietojaan (hän oli lukenut kaiken, tiesi kaiken, hänellä oli kaikesta käsitys) ja varsinkin hänen työ- ja opiskelukykyänsä.  Ja jos häntä usein kummastuttikin ruhtinaan haluttomuus filosofiseen mietiskelyyn (johon hän itse oli erikoisesti taipuvainen), ei hän pitänyt sitäkään puutteena, vaan voimana.

Parhaat, läheisimmät ja vilpittömimmätkin ystävyyssuhteet tarvitsevat imartelua tai kiitosta, niin kuin pyörät tarvitsevat rasvaa hyvin pyöriäkseen.

- Minä olen mennyt mies, - sanoi ruhtinas Andrei.

*

Tolstoita lukiessa

Tolstoita lukiessa aina joskus tunnistaa, miten Väinö Linna on jasnaja poljanan vanhan viisaan teokset lukenut.  Mutta tätä lukiessa alkaa hahmottaa Andrein suhteen varhais-eksistentiaalista irrallisuutta, tuskaa ja hapuilua, kohtaloon heittäytymistä.  Mutta kyllä minä olen ihan varma, että rauta-ajan Haavikkokin on Tolstoinsa lukenut!

”Miehet ovat tässä yksin, heidän saaliikseen jää ”säkki pimeyttä, kourallinen tuhkaa”.”  http://www.panurajala.fi/kirjoituksia/kuinka-paavo-haavikko-takoi-uuden-naisen-unesta-ja-hopeasta/

*

Nyt olen kirjoittanut Tolstoista ja hänen Sodasta ja rauhastaan jo 11 liuskaa, enkä ole päässyt kuin vasta sivulle 35

Jäljellä on noin 1765 sivua!  Luin ne toki, mutta en kommentoi.  Kaikki, tai olennainen alku, on tässä; tämä on minun saantoni Leo Tolstoilta, tällä kertaa.

Menisi vähän pitemmäksi kertoa mitä sain 17-vuotiaana vuonna 1969, mutta siihen ei nyt ole tilaisuutta.  Sen vain päätin, että viimeistään 47 vuoden päästä uudistan tämän Sota ja rauha –luentani.  Jos sen teen, olen silloin 111 vuotias, ja silloin lupaan kirjoittaa kompaktisti, olennaiseen keskittyen: vain vahvimmat tuntovivahteet mainiten.¨

Siihen saakka lukemisiin!

*

Mielenkiinnolla odotan BBC:n Sotaa ja rauhaa, YLE Tv-1.n antina, siis 23.8.2016 alkaen!

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän JaakkoKorpi-Anttila kuva
Jaakko Korpi-Anttila

→ Sota ja rauha

Joskus on käynyt mielessä, että pitäisi kai tuo MIRRiVAINAA selata ajan kanssa taas läpi.

Käyttäjän PerttiRampanen kuva
Pertti Rampanen

Hienoa kuulla Veikko Huuska, että joku on noin kiinnostunut kirjallisuudesta!

Itsekin olen varsinainen lukutoukka. Olen harrastanut kirjallisuutta laillasi myös pikkupojasta alkaen. Leo Tolstoin teokset ovat hyvin tuttuja, kuten muidenkin venäläisten klassikkojen tuotanto.

Olen arvioinut nyt jo lähes 500 viimeksi lukemaani teosta Pirkanmaan kirjastojen nettisivulle PIKIiin.

Lukeminen on mainiota ajanvietettä näin vanhemmiten. Sen sanotaan olevan myös dementiaa ehkäisevää. Katsotaan!

Vanhojen venäläisten kirjailijoiden teoksista tehdyt filmatisoinnit ovat mielestäni parhaita itänaapurin kuvaamina. Suomen televisiossa esitetyt sarjat "Rikos ja rangaistus", "Karamazovin veljekset" ja Dostojevskin elämästä tehty sarja ovat olleet todella mieleenjääviä.

Aion kyllä ilman muuta katsoa mainitsemasi BBC:n sarjankin.

Käyttäjän heke kuva
Heikki Paananen

Veikko Huuskalta jälleen mainio blogi.

VH: "pelkäisin sen ohentuvan tai jotenkin pettävän minut: ei, olen varma, että saisin siitä hyvän lukukokemuksen."

Tämä tarttui heti alussa silmään. Niin totta, kuin voi olla. Monelle tämä aukeaa enemminkin musiikin kautta. On joskus vaikea käsittää, miksi jotkut teiniajan musiikkikappaleet puhuttelivat silloin, mutta eivät enää. Hävettää jopa tunnustaa kuunnelleensa joskus jotakin Saxonia tai Sladea.

Tolstoi pitää ottaa lukulistalle. Työntänee Jari Tervoa alaspäin cachessa, kuten teki myös Eino Leino.

Jukka Mäkinen

Itse en aikanaan Sladesta välittänyt, johtuen lähinnä kundien pukeutumisesta ja kitaristin naurettavasta otsatukasta, mutta jälkeenpäin on myönnettävä että Sladen parhaat hitit on helkkarin hyviä piisejä. Ei mitään hävettävää.

Jukka Mäkinen

Minut yllätti se, että Tolstoi oli parempi tarinankertoja kuin osasin odottaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset