*

Veikko Huuska

Kun senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud pyrki punaisesta Helsingistä pakoon

Kun senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud pyrki punaisesta Helsingistä pakoon

ja miten tähän liittyi

Ikaalisten mies Yrjö Ilmari Roos ja hänen värikäs nopea elämänsä – Osa II

*

Johdanto

Olen kertonut Ikaalisten Osaralla vuonna 1891 syntyneen, Venäjän armeijassa I maailmansodan aikana palvelleen ja Suomessa Laivaston vt. komentajaksi ylenneen Yrjö Ilmari Roos´in mielenkiintoisesta elämästä tekstikollaasissa, joka on luettavissa US-blogistani täältä (12.8.2016); http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/221202-ikaalisista-venajalle-maailmansodan-rintamalle-ja-laivaston-komentajaksi

Viime viikon torstaina 11.8.2016 tuli kuluneeksi päivälleen 90 vuotta komentaja Y.I. Roosin traagisesta kuolemasta sotaharjoituksissa Suomenlahdella, Kotkan edustalla.

Mutta ei siinä vielä kaikki:

Yrjö Ilmari Roos liittyy Suomen historian kiperiin hetkiin vuonna 1918 myös kahden erikoisen episodin myötä.  Punaisen vallankumouksen alettua jäi enin osa Suomen itsenäisyyssenaatista ”mottiin” Helsinkiin, kolmen senaattorin rohkeasti rynnätessä linjojen yli Vaasaan.  Helsinkiin, vaihteleviin piilopaikkoihinsa jäi tässä rytäkässä myös Suomen tuonhetkinen korkeimman vallan omistaja, senaatin puheenjohtaja, P.E. Svinhufvud, joka ylipäällikkö Mannerheimin patisteluista huolimatta ei arvannut lähetä Pohjanmaalle silloin kun se vielä oli mahdollista. 

Mutta Svinhufvud ei jäänyt toimettomaksi Helsingissä, hän pyrki toistuvasti pois pääkaupungista päästäkseen Vaasaan ja sotilaallisen vallan keskuksen, Mannerheimin päämajan läheisyyteen.

 

Tässä alempana esitetään, P.E. Svinhufvudin omat kertomukset hänet pakoyrityksistään punaisen Helsingin piilopaikoista. Jännittävällä tavalla molempiin pakoyrityksiin, - niin lentokoneella tehtyyn yritykseen, kuin sitten onnistuneeseen jäänmurtaja Tarmon kaappaukseen ja pääsyyn Tallinnaan, liittyy Ikaalisten mies, tuolloinen luutnantti Yrjö Ilmari Roos.

Kuva: https://photos.google.com/album/AF1QipPF3Mr3b677hpfpBknb-to3PPMMccqE-9rGoCjk/photo/AF1QipPt39fEQkXU32B_pEpk1ZsXwWlxWbL6zdYrvM3e

 

*

Ikaalisten pitäjän Osaran kylässä, Osaran kartanon pehtoorin poikana vuonna 1891 syntynyt, ja sittemmin maailmalle lähtenyt nuori mies Yrjö Ilmari Roos, astui Venäjän sotilaskouluun ja suoritti meriupseerin opinnot, palveli ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän imperiumin Baltian laivastossa, osallistui tuimiin taisteluihin saksalaisia ja itävaltalaisia vastaan Riianlahden meriotteluissa, kunnostautui ja palkittiin 1916 korkealla Pyhän Yrjön kunniamerkillä, IV luokka.  Mainittakoon, että tuleva Suomen marsalkka eversti C.G.E. Mannerheim sai korkeasti arvostamansa Yrjönristin (IV lk) syksyllä 1914 Galitsian ja Romanian rintamilla osoitetusta urheudesta ja neuvokkuudesta.

Monen muun Venäjän armeijassa palvelleen suomalaistaustaisen upseerin tavoin luutnantti Roos palasi vallankumouskohinoiden tuoksinoissa kotimaan helmoihin, ja näytteli varsin mielenkiintoista roolia Suomen työväenvallankumouksen keskellä Helsingissä.

*

Suomen itsenäistyttyä 6.12.1917 maan korkeimman vallan haltija oli itsenäisyyssenaatti, ja sen puheenjohtaja, ukkotuomari Per Evind Svinhufvud, joka kumoushomman alettua jäi Helsinkiin kolmen senaattorin rohkeasti suunnatessa Pohjanmaalle, jonne keskittyi valkoisen vallan sotilaallinen päämaja ja muu vallan keskittymä.

Senaattori Svinhufvud piilotteli punaisen kumouskaartin kynsiä eri tahoilla olevissa kätköpaikoissaan Helsingissä, mutta ryhtyi viimeisen taiston ollessa jo tulossa, tosissaan pyrkimään ulos punaisen vallan hallitsemasta pääkaupungista.

Svinhufvud joutui tekemään kaksi yritystä, ennen kuin ”tärppäsi” ja hän pääsi pakoon saksalaisten hallitsemaan Tallinnaan ja sieltä edelleen Saksan kautta Ruotsiin ja lopulta Vaasaan, poliittisen vallan keskukseen.

Ikaalisten mies, Yrjö Ilmari Roos, liittyy kiintoisalla tavalla Svinhufvudin pakoretkeen Helsingistä.  Ensin oli epäonninen lentoyritys helmikuun alkupäivinä, ja sitten lopulta, maaliskuun alussa, kahdesti yritetty, ja lopulta onnistunut rynnistys jäiden yli Tallinnaan. 

Tässä jännittävät kertomukset kumpaisestakin pakomatkasta, ja itsensä päähenkilön, eli Suomen tuolloisen päämiehen, P.E Svinhufvudin itsensä kertomana!

*

Kertomus jälkimmäisestä pakoyrityksestä.

 

P.E. Svinhufvud:

TARMON RETKI

(Tämä on P.E. Svinhufvudin ja senaattori Jalmar Castrénin pikakirjoitettu kertomus Tarmon retkestä).

(Svinhufvud ja Castrén, jotka suurimman osan piiloaikaansa asuivat Helsingissä tohtori Nordmanin luona Bulevardi 14:ssä, josta käsin he myös lähtivät ensimmäiselle Tarmon retkelle, asuivat pari välipäivää kuitenkin professorinrouva Runebergin luona Uudenmaankatu 3:ssa, josta he sitten suoraan lähtivät toiselle retkelleen, suunnaten ensin lauantai-iltana 2 p:nä maaliskuuta 1918 matkansa pankinjohtaja Anders Wiksténin asuntoon Kruununvuorenkatu 7:ään. – Toim. huomautus.)

Herrat Svinhufvud ja Castrén kertovat:

Castrén: Illan suussa lähdettiin sitten uudelleen Katajanokalle. 

Svinhufvud: Kahdella vossikalla ajettiin peräkkäin.

Castrén: Aivan samaa tietä kuin edellisenäkin iltana.

Svinhufvud: Ei voitu mennä jalan, kun minun kävelytapani oli niin tunnettu.

Castrén: Kun perjantai-iltana palattiin kävellen laivarannasta (myttyyn menneen ensiyrityksen jälkeen, VH) ja Svinhufvud ja Roos* kulkivat edellä, piti minun koko ajan muistuttaa:

"Ota (Ukko-Pekka) lyhyempiä askeleita, ota lyhyempiä askeleita!"

(* Luutnantti Yrjö Ilmari Roos oli Venäjän laivastossa palveleva suomalainen, joka oli Tarmon retken pääjärjestäjä.  Yrityksen henkisenä johtajana oli kuitenkin tohtori Eino Suolahti**.  Ensimmäisen aloitteen Tarmon valtaamiseksi teki taasen arkkitehti Haakon Lindén, joka myös johti niitä 8 suojeluskuntalaista, jotka sitten yllättäen suorittivat itse laivan valtauksen. – Toim. huomautus). (Yrjö Ilmari Roos, s. 5.6.1891 Ikaalinen – k. 11.8.1926 Kotkan edustalla)

 

Svinhufvud: Juu, juu, ettei tunnettaisi!

Castrén: Kahdeksan aikoihin tultiin Wiksténille.

Svinhufvud: Aivan niin kuin vieraskäynnille.

Castrén: Wikstén itse oli poissa kotoa, mutta sen sijaan pankinjohtaja Valanne oli vuorostaan piilossa hänen luonaan.

Svinhufvud: Rouva ja lapset olivat kotona ja meitä kestittiin kovasti.

Castrén: Annettiin oikein juhlaillalliset.

Svinhufvud: Ja hyvää viiniä.

Castrén: Wiksténin työhuoneeseen oli meille tehty vuoteet.  Minulle oli laitettu särmin taakse sellainen huvilasänky, että ajattelin, kuinkahan tässä pääsee nukkumaan.  Mutta sitten minä kuulin, että Svinhufvud alkoi hyvin kohta vettä hirsiä ja pian yhdyin minäkin samaan tahtiin.  Heräsimme aamulla vasta kun palvelija toi kahvia sisälle ja ihmettelimme, että tämähän on nyt vallan ...

Svinhufvud: …että oikein ”kaffe på säng”.

Castrén: Huomasimme, että palvelija oli kovin hämmästyneen näköinen ja jälestäpäin kertoi rouva Wiksten, että tyttö oli käynyt jo puolta tuntia aikaisemmin koputtamassa.  Hän luuli, että olimme jo ylhäällä ja hämmästyi kovasti kun huomasi, että herrat vielä nukkuivat ja kuorsasivat.

Svinhufvud: Ne tekivät siitä sen johtopäätöksen, etteivät herrat mahtaneet olla vallan hermostuneita.

Castrén: Kun uni maistui viimeisen asti.

Svinhufvud: Kyllä Roos tuli sitten sovittuun aikaan ja sanoi, että selvä on.

Castrén: Hän oli täydessä meriupseerin puvussa.

Svinhufvud: Niitä oli vielä paljon sellaisia upseereja, jotka olivat säästynet hengissä vallankumouksen melskeissä ja saivat käyttää edelleenkin upseeripukua.

 

Castrén: Oli kirkas ja kaunis maaliskuun aamu, kun kävelimme kolme rivissä rinnan satamaan.

Svinhufvud: Se oli sunnuntai maaliskuun kolmas ja Konstantinin päivä.

Castrén: Svinhufvud ja Roos juttelivat ryssää keskenään, ja vaikka minä en sitä paljoakaan ymmärtänyt, pistelin aine valmiita fraaseja joukkoon sen mukaan kuin satuin muistamaan.  Ajattelin, että puhukoot mitä tahansa, sama se on, mitä minä sanon.

Svinhufvud: Kunhan vain puhuit ryssää.

Castrén: Minä olin aikoinani ollut jonkin verran tekemisissä sen kielen kanssa, mutta olin jo unohtanut.

Svinhufvud: Pakkahuoneen käytävillä ja laivarannassa seisoi punakaartilaisia vahdissa kivääreineen ja pistimineen.

Castrén: varsinkin niiden kohdalla sanelin aina ryssää joukkoon.

Svinhufvud: Eikä rannassa ollut yhtään rautatievaunujakaan, joten se oli aivan puhdas koko Tarmon edusta.

Castrén: Me kävelimme komeasti sisään, nostimme lakkia ja marssimme suoraan laivan hienoimpaan salonkiin ja tilasimme teetä ja aamiaista  Heti nostettiin sillat ylös, köydet irrotettiin ja niin lähdettiin.

Svinhufvud: Olimme olevinamme liikemiehiä.

Castrén: Svinhufvud oli Carlsson, jonka piti ostaa yksi niistä laivoista, jotka olivat tarttuneet jäihin, ja minä olin mukana asiantuntijana.

Svinhufvud: Sinun nimesi oli insinööri Hangolin.

Castrén: Kaiken aikaa puhuttiin vain ryssää.

Svinhufvud: Tuumittiin muka niitä laivakauppoja.

 

Castrén: Minä katselin ikkunasta ulos, ja tuntui aika mieluisalta, kun sotalaivojen sivut vilahtivat ohi ja Suomenlinna jäi jälkeen eivätkä tykit ampuneet yhtään laukausta.

Svinhufvud: Muistatko, kun salmensuussa tuli vastaan Tallinnasta pois päässyt ammuslaiva, joka oli täynnä ryssiä ja Suomen punaisia, mutta kun päästiin salmesta ulos, olikin jo ulappa edessä.

Castrén: Ja aivan selkeät vedet.

Svinhufvud: Viron puolella oli jäitä runsaammin.

Castrén: Tarkoitus oli, että laivan valloituksen piti tapahtua silloin, kun vartijat olivat syömässä aamiaista.

Svinhufvud: Ne eivät tienneet mitään, että me istuimme kajuutassa ja että laivassa oli piilossa suojeluskuntalaisia.

Castrén: Ne olivat olleet yöllä myöhään tanssimassa.

Svinhufvud: Ja olivat nyt väsyksissä.

Castrén: Mutta muistatko sinä Jermakia.

Svinhufvud: Sitä suurta ryssä jäänmurtajaa, joka oli mennyt keskelle Suomenlahtea pelastamaan jotakin laiva jäistä ja tuli meistä vastaan.   https://fi.wikipedia.org/wiki/Jermak_(j%C3%A4%C3%A4nmurtaja)

 

Castrén: Se oli paljon suurempi ja nopeampi kuin Tarmo ja sillä oli yksi kanuunakin.

Svinhufvud: Parin kilometrin päästä kuljettiin siitä ohitse.

Castrén: Sen kanssahan oltiin radioyhteydessäkin.

Svinhufvud: Meillä oli ryssän radisti ylhäällä mastossa.

 

Castrén: Jermak oli kysynyt, että mihin olimme menossa ja Tarmosta vastattiin:

Olemme menossa Wulffiin hakemaan sinne jäihin jäätynyttä laivaa.

Tarvitsetteko lisää väkeä?

Ei, meillä on aivan tarpeeksi.

Jermakin takia täytyi meidän siten vähän viivytellä aamiaistakin, jottei toimitus tulisi liian aikaisin.

 

Svinhufvud: Mutta me söimme salongissa jo aikaisemmin.

Castrén: Muistan kuinka komendantti Telegin* istui minua vastapäätä pöydässä.

(* Komendantti Telegin oli venäläisen sotilasvartioston päällikkö, joka oli tietoinen valtaussuunnitelmasta – Toim. huomautus).

Svinhufvud: Hän oli kaspialaisia luotseja.

Castren: Ja puhui sekaisin venättä, saksaa ja ruotsia.  Kesken kaiken sanoi hän minulle: ”Ja`ä lite`närvös”.

Minä sanoin: Ei se mitään, kyllä se menee pian ohi.

Roos istui taasen vieressä ja katseli tarkkaan jotakin paperia. 

Minä kysyin: Mitä sinä sillä teet?

Ja hän vastasi: No, tässä on vain se ohjelma, jotta ei mitään unohdu.

 

Svinhufvud: Passaripoika sai juomarahoja 20 markkaa ja kumarteli niin jeekkelisti.

Castrén: Se oli iso raha siihen aikaan sellaiselle pojannaskalille. 

Svinhufvud: Kun aamiainen oli syöty, ruvettiin jo odottamaan sopivaa hetkeä.

Castrén: Emme menneet kuitenkaan kannelle, vaan odottelimme tyynesti salongissa.

Svinhufvud: Mitäs meillä kannelle olisi ollut asiaa, istuimme vain hyvin lungneina alhaalla.  Mutta kun Jermak oli kadonnut, alkoi valloitus.

Castrén: Kyllä minun muistaakseni Jermak oli vielä näkyvissä, kun tultiin kannelle.  Pojat sanoivat vielä, että:

Mennään ottamaan tuokin!

Siihen oltiin vähällä sanoa, että ”mennään”, mutta sitten muistettiin, että sillä oli tykki ja se oli sentään liikaa.

Svinhufvud: Voi olla, että Jermak vielä näkyikin, en muista niin tarkkaan.

Castrén: Valloitus kävi hyvin vaivattomasti.

 

Svinhufvud: Muistatko kun Telegin tuli ja sanoi, että nyt se alkaa,  niin me pyysimme itsellemmekin joitakin aseita.

Castrén: Ei niillä ollut antaa meille.

Svinhufvud: Telegin pyysi sitten, että hänet lukittaisiin omaan hyttiinsä.  Jos kahakka epäonnistuisi, niin hän voisi sitten pelastautua ja sanoa, että hänet oli yllätetty.

Castrén: Minä pistin hänet koppiin, kiersin oven ulkopäin kiinni ja pistin avaimen taskuuni.  Hän meni sinne univormussa ja kun asia sitten oli selvä, menin minä avaamaan ja sanoin:

Tehkää hyvin!

Svinhufvud: Niin paljon se pani painoa pukuasioille.

Castrén: Ja niin paljon sen piti…

Svinhufvud: …komediaa pelata.

 

Itse valtaus tapahtui siten, että kun ryssät olivat alhaalla syömässä, ryntäsivät suojeluskuntalaiset sisään ja komensivat kädet ylös.  Ryssät lankesivat polvilleen, ja vain yksi yritti ensin panna vähän vastaan

Castrén: Niiltä otettiin aseet pois ja pistettiin koppiin.

Svinhufvud: Ja vartijat pantiin eteen.

Castrén: Jotta vangit olisivat hyvin siivosti.

Svinhufvud: Kerran kävivät vartijat katsomassa, mitä vangit hommaavat.  Ryssät luulivat, että nyt heitä tullaan tappamaan, ja lankesivat uudelleen polvilleen.

Castrén: Niille oli pidetty hyvin ankara nuhdesaarna ja sanottu, että jos te nyt olisitte meidän sijassa, niin te ampuisitte heti.  Mutta me olemme toista väkeä ja te saatte jäädä henkiin.

Svinhufvud: Kuitenkin vain sillä ehdolla, että pysytte hyvin siivolla joka sorkka, muuten ammutaan heti.

Castrén: Radisti oli viimeinen, joka pistettiin kiinni.

Svinhufvud: Se oli aivan puusta pudonnut, sillä se ei ollut huomannut mitään, mitä alhaalla oli tapahtunut.

 

Castrén: Kun valtaus oli selvä, kutsuttiin Tarmon miehistä kannelle ja selitettiin, että tämä on nyt Suomen valtion laiva.  Tässä on valtakirja ja tällä ovat ne miehet itsekin, jotka ovat valtakirjan antaneet.

Svinhufvud: Niille luvattiin pieni lahjapalkka, yhden kuukauden palkka ylimääräisenä ja ne olivat hyvin tyytyväisiä.

Castrén: Ne sanoivat, että tätä he olivat odottaneetkin kko ajan…

Svinhufvud: … irtipääsyä kapinakomennosta

Castrén: Parista lämmittäjästä ne sanoivat, että ne olivat olleet hyvin paljon yhdessä punaisten kanssa.  Ne otettiin sentakia kiinni ja pistettiin vähän erilleen, jotteivät pääsisi konetta vahingoittamaan.

Svinhufvud: Sitten vedettiin hyvin juhlallisesti ryssän lippu alas ja nostettiin leijonalippu tilalle.

Castrén: Ja keulamastoon nostettiin Tarmon kaikkein suurin valkoinen pöytäliina.

Svinhufvud: Saksalainen sotilaslentäjä kierteli yläpuolella ja sen takia piti laittaa valkoinen liina.

Castrén: Viron puolella oli jäitäkin niin vahvasti, että Tarmo sai hyökätä monta kerta, ennen kuin pääsimme eteenpäin.  Wulffin saaren laivaa, jota olimme lähtenet jäistä pelastamaan, emme enää muistaneet ollenkaan.  Eivätkä ne tienneet toisetkaan, tokko sitä oli ollutkaan.

Svinhufvud: Nähtiin siellä sentään pieni avonainen höyrypursi jossakin kareilla, mutta siitä ei välitetty sen enempää.

Castrén: Se oli aivan sivuasia.

Svinhufvud: Juu, juu, Tallinnaan tultiin, ja sitten lähti kaikki luistamaan nuottien mukaan.

*

Lähde:

Vapaussodan kertomuksia, muistelmia ja kokemuksia. Osa I. Toimitus Erkki Räikkönen, päätoimittaja. Avustajakunta: E.A Fabritius, Herman Gummerus, Martti J. Mustakallio, Heikki Nurmio, Emerik Olsoni.  Kustannusosakeyhtiö Sanatar, Helsinki.  SKS, 1934. sivut 25-31.

*

Lisäys:

**) Tekstissä mainitaan alaviitteenä, että Tallinnan-retken, ”yrityksen henkisenä isänä oli kuitenkin tohtori Eino Suolahti”. 

– Kansallisbiografian pienoiselämäkerrassa Vesa Vares ja Anto Leikola kirjoittavat Eino Suolahdesta (1879-1951) muun muassa seuraavaa:

”Eino Suolahti ja Kaarlo Koskimies esiintyivät näkyvästi vanhasuomalaisten puoluekokouksessa keväällä 1917ja vaativat, että puoleen oli lausuttava selvästi julki pyrkivänsä maan itsenäisyyteen.  Tuloksena oli kuitenkin vain verraten pyöreä päätös, jossa puolue ilmaisi tavoittelevansa mahdollisimman laajaa autonomiaa.  Suolahti oli tukenut itsenäisyyspyrkimyksiä jo aikaisemmin kannattamalla jääkäriliikettä – muun muassa hänen lankonsa Aarne Koskenalho (Forssell) oli jääkäri. Hän osallistui sittemmin myös suojeluskuntien aseistushankkeisiin ja johti ennen sisällissodan puhkeamista 1918 valkoisten tiedustelutoimintaa.  Hän järjesti myös muutamia P.E. Svnhufvudin senaatin jäseniä Vaasaan, missä senaatti alkoi toimia jo tammikuussa 1918, ja sodan aikana hän organisoi senaattorien Svinhufvudin ja Jalmar Castrénin paon Helsingistä.”

Lähde: Kansallisbiografia, osa 9. Eino Suolahti –pienoiselämäkerta, kirjoittanet Vesa Vares ja Anto Leikola. s. 441.

*

*

Kertomus Svinhufvudin ensimmäisestä yrityksestä paeta punaisen vallan Helsingistä.

 

P.E. Svinhufvud:

Merkillinen lentoretki.

(Kirjoitus on alkuperäisenä julkaistu ”Sarkatakissa” 5.2.1928, jolloin tuli kuluneeksi 10 vuotta tästä lentoretkestä. – Toimituksen huomautus).

 

Punakapinan alkaessa jouduin kahden virkaveljen, Jalmar Castrénin ja O.W. Louhivuoren kanssa sangen sopivaan piilopaikkaan professorinleski Runebergin luo suuressa kivitalossa Uudenmaankadun varrella N:o 3 (Helsinki).  Täällä meillä oli jonkunlainen yhteys muun valkoisen kaupungin kanssa ja ystävämme (etupäässä tohtori Eino Suolahti) suunnittelivat ahkerasti pakomatkoja meille.

Niinpä ehdotettiin, että minä lentokoneella lähtisin Helsingistä suoraan Mannerheimin päämajaan Haapamäelle.  Kun lentokoneessa oli tilaa vain yhdelle matkustajalle, saivat toverini jäädä odottamaan jotakin toista tilaisuutta. 

Suunnitelma oli seuraava:

Venäjän armeijassa maailmansodan aikana palvellut lentäjäkapteeni (Väinö) Mikkola*, joka vielä vallankumouksen aikanakin hoiti lentokonettaan, oli varsin valmis viemään koneensa sekä matkustajan Mannerheimin luo, kun vaan saisi komennuksen johonkin lentoon. 

(*) Sama Väinö Mikkola, joka sitten palveli lentäjänä meidän armeijassamme ja tuhoutui, kun yritti Italiasta tuoda armeijallemme uuden lentokoneen. – Kirjoittajan huomautus).

 

Ja komennus hankittiin.  Venäläisille sotilasviranomaisille (bolsheviikeille) uskoteltiin, että eräs ”insinööri Carlsson”, joka muka oli palvellut Nobelin polttoöljylaitoksissa Bakussa, vaan nykyään oleskeli Helsingissä, tahtoisi koetella miltä lentäminen tuntui ja pyysi päästä pienelle lentomatkalle.  Kun sama ”insinööri Carlsson” äskettäin oli lahjoittanut bolsheviikkisotilaille uuden autorenkaan erääseen heidän autoonsa särkyneen renkaan tilalle, suostuivat viranomaiset mielellään tuohon vaatimattomaan pyyntöön, ja niin sai Mikkola käsky lähteä ”insinöörin” kanssa lentämään.  (Ystävämme tietysti hommasivat kaiken tämän samoin kuin tuon autorenkaan oston ja lahjoittamisen. – Kirjoittajan huomautus.)

 

Kello 2 tienoissa päivällä kirkkaana ja auringonpaisteisena 5 p:nä helmikuuta 1918 saapui asuntomme edustalle auto, jossa olivat kapteeni Mikkola ja meriväenkapteeni Roos*, molemmat upseerivormussaan, jonka sopiva rahasumma oli tehnyt ”luotettavaksi”.

(*) Sama kapteeni Yrjö Ilmari Roos, joka sitten palveli Suomen laivastossa, viimeksi v.t. päällikkönä ja joka kuoli kaasumyrkytykseen.  Roos palveli maailmansodan aikana venäläisessä laivastossa ja pyrki hänkin valkoisten puolelle. – Kirjoittajan huomautus.)

 

Minullekin oli aiottu hankkia jonkunlainen virkapuku, mutta sopivaa sellaista ei siihen kiireeseen saatu, ja minä sain naamioimiseen nähden tyytyä tekosilmälaseihin ja viiksien mustaamiseen.  Vanha turkki ylläni ja Louhivuoren valtava karvalakki päässä istuuduin Mikkolan ja Roosin väliin auton takaistuimelle ja niin lähdettiin Hermanniiin, jossa hangaari eli lentkonesuojus oli. 

 

Jälkiämme sekoittaakseen auto ei ajanut suoraan Erottajalta Pitkällesillalle, vaan kulki ”Smolnan” eli entisen kenraalikuvernöörintalon sekä Senaatin (Valtioneuvoston) talon ohi.  Vasta tällaisen mutkan jälkeen tultiin Pitkällesillalle ja Viertotielle.  Siellä oli tuon tuostakin punakaartilais-patrulleja, jotka tarkastivat ohikulkevia, mutta kun autossamme oli venäläinen sotilaslippu, pääsimme ilman pysäyttämistä patrullien sivu ja saavuimme onnellisesti Hermanniin.

 

Täällä oli lentokone jo odottamassa vähän matkaa hangaarista jäällä. Kesti kuitenkin puolisen tuntia, ennen kuin Mikkola sai koneen lentokuntoon, ja sillä aikaa kerääntyi joukko uteliasta yleisöä puoliympyrään lentokoneen luo.  Mikkola työskenteli otsansa hiessä lentokoneen kimpussa; Roos ja minä kuleksimme välinpitämättömän näköisinä edestakaisin ja puhuimme venäjää.

 

Vihdoin oli kone kunnossa.  Mikkola nousi ohjaajapaikalle; Roos ja minä kiipesimme riemumielin matkustajakoriin.  Se oli kuitenkin niin ahdas, että sovimme siihen kahden ainoastaan siten, että riisuin turkin päältäni ja käärin sen meidän molempien harteille.

 

Hiljaa ja tasaisesti kone lähti liikkeelle jääkenttää pitkin; aivan huomaamatta se kohosi ilmaan ja rupesi verkalleen liitelemään ylöspäin.  Keveältä ja suloiselta tuntui lentäminen.  Ainoastaan potkurin voimakas surina vaikutti häiritsevästi; korvaan huutamalla täytyi puhua toisilleen. 

 

Ensin lennettiin etelään Sörnäisiin ja Kulosaareen päin ”ohjelman mukaisesti”, ettei liikkeemme ennenaikojaan herättäisi epäluuloja.  Noustuamme 400-500 metrin korkeuteen käännyimme kaaressa Vanhaankaupunkiin päin jatkaaksemme suoraan pohjoiseen.  Ilma oli edelleen mitä ihanin ja elämäkin tuntui taas päivänpaisteiselta.  Kaksi tuntia vain ja olisimme Haapamäellä Mannerheimin ja valkoisen armeijan luona.

 

Mutta tähän ilo loppui.  Olimme päässeet lähelle Vanhaakaupunkia, kun Mikkola, huutaen Roosin korvaan, ilmoitti, että kone ei toimi tyydyttävästi, vaan oli palattava takaisin.  Sepä murheellista.  Koko kaunis suunnitelma myttyyn ja taas turvauduttava piilopaikkaansa.

*

Paluu

Mutta muu ei auttanut.  Taitavasti kääntyi kone hangaaria kohti ja laskeutui leijaillen yhä alemmaksi, kunnes tultiin lähtöpaikkaan, jossa mallikelpoinen maahanlasku suoritettiin.  Katsojajoukko hangaarin edustalla oli yhä taajentunut ja uteliaana seurannut niin lentoamme kuin laskuamme.  Roos ja minä kiipesimme heti alas jäälle niin hilpeän näköisinä kuin saatoimme ja läksimme väkijoukon läpi hangaariin pysyäksemme vähän syrjässä, sillä aikaa kun Mikkola laittoi lentokoneen lepokuntoon.  Tähänkin kului puolisen tuntia eikä odotus ollut juuri hauskaa. 

 

Me pössyttelimme ahkerasti savukkeita ja minä vedin eräästä imukkeesta pienen shifferipaperin, joka oli aiottu Mannerheimille, sekä söin sen varmuuden vuoksi suuhuni, jos onni kotimatkalla pettäisi.

 

Kun Mikola oli saanut koneen valmiiksi, noustiin autoon – samaan, jolla olimme tulleet ja joka kiltisti oli meitä odottanut.  Juuri lähtiessämme hyppäsi autoomme 4 venäläistä merisotilasta ja yksi punaisella liinalla koreileva työmies.  Keitä olivat ja millä asioilla kulkivat, ei meillä ollut aihetta kysellä – matkan varrella asia kyllä selviäisi.  Sylitysten istuivat soltut etutuolilla ja työmies autonajajan vieressä; sillä leveä takaistuin oli toki meitä, auton varsinaisia matkustajia varten.

 

Paluumatka sujui muuten varsin hyvin, ja suorinta tietä ajettiin nyt.  Tultuamme Rautatientorin poikki Hakaniemen- ja Aleksanterinkatujen kulmaan poistuivat kuokkavieraat, kohteliaasti kiittäen vapaasta kyydistä.  Heillä ei siis ollut sen pahempaa mielessä eivätkä tienneet, kenen kyydissä olivat olleet.  Päästimme helpotuksen huokauksen ja pian olimme perillä piilopaikan edustalla auringon tehdessä juuri laskua.

 

Näin lyhyeen loppui tämä ensimmäinen pakoyritys.  Jälestäpäin kerrottiin meille, että syynä lentokoneen epäkuntoon joutumiseen oli ollut spriin puute koneen vesisäiliössä.  Venäläiset sotamiehet olivat tietysti juoneet spriin ja panneet vain vettä säiliöön.

*

Lähde:

Vapaussodan kertomuksia, muistelmia ja kokemuksia. Osa I. s. 32-35.

*

*

Lisäys.

Yrjö Ilmari Roos;

Ikaalisissa 1891 syntyneen meriupseeri Yrjö Ilmari Roos´in elämänvaiheista olen kertonut (keskeisesti Mirko Harjulan ”Ryssänupseerit” –teoksen tietojen pohjalta) äskettäisessä blogissani, joka on luettavissa täällä.  Roosin kuolemasta Kotkan edustalla moottoriveneen kajuutassa häkämyrkytykseen tuli 11.8.2016 kuuluneeksi 90 vuotta.  Kuollessaan tämä värikkään ja monivaiheisen, aktiivisen elämän kokenut mies toimi Suomen armeijan laivaston vt komentajana, ja oli iältään vain 35-vuotias.

*

Väinö Verner Mikkola;

Saksassa sähköinsinööriksi valmistunut kouvolalainen Väinö Verner Mikkola, ilmoittautui vapaaehtoisena Venäjän armeijaan, Itämeren laivaston lentokouluun helmikuussa 1915.  Lentokoulutuksen ja Kaspianmeren rannikolla Bakun lentokoulussa harjoitettujen jatko-opintojen jälkeen hänet ylennettiin elokuussa 1916 vänrikiksi ja määrättiin Riianlahdelle laivaston lentotiedusteluun.  Seuraavan talven Mikkola oli jatkokoulutuksessa Bakussa, ja vuonna 1917 hän toimi jälleen Riianlahdella lentoveneiden tukialus Orlitsan lento-osaston päällikkönä.  Orlitsa oli entinen matkustaja-alus, joka oli varustettu neljän Stsetinin-lentoveneen tukialukseksi vuonna 1915.

 

Nämä tiedot ovat Mirko Harjulan loistavasta ”Ryssänupseerit” –teoksesta, samoin kuin hänen tähän lainattava selostuksensa Svinhufvudin ja kumppanien pakoyrityksistä punaisten hallitsemasta Helsingistä.  Harjula tukeutuu lentokone-hankkeen osalta teokseen ”Valkoisten salainen toiminta Helsingissä punaisena aikana.  Toimittanut Thure Svedlin.  Jyväskylä:Gummerus 1919, s. 173-174”.  Sen mukaan Svinhufvud pyrki lentämään Tallinnaan, mutta tässä esitetty P:E. Svinhufvudin omakätinen kirjoitus kertoo tavoitteen olleen valkoisen armeijan päämaja ja sen ylipäällikkö Mannerheim, joka juuri tuolloin sijaitsi Haapamäellä.  Tämä tavoite tuntuu kaikin puolin todennäköisimmältä, miksi lähteä kiertämään Tallinnan-Saksan-Ruotsin kautta, jos kerran oli mahdollisuus lentää suoraan Päämajaan?  Koska juuri nyt ei ole mahdollisuutta saada Svedlinin toimittamaa aikalaisteosta käsiin, jää selvittämättä Tallinna-vaihtoehdon lähde ja kohteen valinnan motiivi.

 

Mirko Harjula selvittää ”Ryssänupseerit” –teoksessaan pakohankkeet näin:

Suomen senaatin puheenjohtaja, asessori Svinhufvud piilotteli sisällissodan alkuvaiheet Helsingissä.  Valkokaartin kanssa toiminut laivaston Hermannin lentoaseman päällikkö, aliluutnantti Väinö V. Mikkola ja laivaston luutnantti Yrjö Roos ottivat huolekseen Svinhufvudin pelastamisen Saksan miehittämään Viroon.  Mikkola esitteli Svinhufvudin ja toisen senaattori Castrénin lentoaseman venäläisille insinööreinä, jotka halusivat huvilennolle, ja nelikko nousi 5. helmikuuta 1918 lentoveneeseen aikeenaan lentää Tallinnaan.  Moottori kuitenkin hajosi kesken lennon, ja vastarintamiesten oli palattava takaisin Helsinkiin.

 

Seuraavaksi luutnantti Roos ryhtyi valmistelemaan Venäjän laivaston suomalasien jäänmurtaja Tarmon kaappausta Tallinnaan.  Toimi tapahtui Saksan laivaston johdon tieten ja toivomuksesta, sillä se halusi kaapata Venäjän Itämeren laivaston kalustoa Suomen satamissa mahdollisimman paljon, kunhan saksalaiset etenisivät Suomeen.  Suomenlahti oli jäässä, ja mikäli jäänmurtajat kaapattaisiin, venäläiset laivat eivät pääsisi Suomesta pakoon Venäjälle. 

 

Luutnantti Roos, Svinhufvud, Castrén ja ryhmä valkokaartilaisia ujuttautuivat Tarmolle olevinaan työmiehinä.  Alus lähti väärennetyin toimeksiantopaperein merelle 3. maaliskuuta 1918 muka auttaman jäihin juuttuneita venäläisiä aluksia, ja matkalla Roosin johtama ryhmä kaappasi aluksen.  Tarmo ajettiin Tallinnaan, Svinhufvud ja Castrén pääsivät sieltä Saksan kautta valkoisten pääkaupunkiin Vaasaan ja luutnantti Roos ryhtyi suomalaiseksi yhdysupseeriksi Saksan laivastoon.  Kuun lopulla Helsingin valkoiset kaappasivat Tallinnaan toisenkin jäänmurtajan, Volynetsin.

Valkokaartin toiminta ei luonnollisesti ollut aivan vaaratonta.  Sekä punakaartilla että venäläisillä (bolshevikeilla) oli toimiva vastavakoilu.  Talven mittaan lukuisia vastarintamiehiä vangittiin.  Heidän joukossaan olivat Venäjän suomalaisupseereista rannikkotykistön kapteeni Carl Lessig ja lentoaseman päällikkö Mikkola. – (Mikkola vapautui, kuten muutin vangit, saksalaisten vallattua Helsingin 12.4.1918.)

Huhtikuun 1918 alussa (3.4.) Hankoon tulevien saksalaisten mukana saapuivat everstiluutnantti Thesleff, hänen johtamansa ja saksalaisten varustama 400-henkinen pataljoona lähinnä Itä-Uudeltamaalta Viroon paenneita valkoisia sekä luutnantti Yrjö Roos.  Venäjän laivaston upseerina Roos tunsi venäläisten merimiinakentät, ja siitä oli suurta apua Saksan laivastolle.”

 

Sotatoimien päätyttyä, ainoa Suomen armeijaan liittynyt suomalainen Venäjän lentäjä, luutnantti Väinö V. Mikkola, sai johtaakseen 1. Ilmailuosaston Sortavalassa.

 

Tässä puheena olevaa lentojoukkojen luutnantti Väinö Verner Mikkolaa ei ole syytä sekoittaa samoin Venäjän tsaarin armeijassa palvellutta, Siperian ampujien luutnantti Väinö Arvid Mikkolaan, joka perusti Keuruulla ensimmäisen valkoisten hämäläiskomppanian. 

                                                                                                                                    

*

Väinö Verner Mikkola;

Kuolema

Tiistaina 7. päivä syyskuuta 1920, kello 8:47 tuhoutui siirtolennolla Suomeen ollut S.9 ”Savoia” –lentovene Sveitsissä Glarner-Alpeilla.  Koneen ohjaaja ja tähystäjä saivat surmansa.

 

Ohjaajana toimi majuri Väinö Verner MIKKOLA, s. 3.3.1890, Kouvola.

Tähystäjä, luutnantti Äly Rae Lemmitty DURCHMAN, s. 31.3.1894, Tampere.

 

Italian hallitus lahjoitti vuonna 1919 Suomelle S.I.A.I. S.9- lentoveneen.  Italialaiset lentoupseerit Maddalena ja Gravina lensivät koneella maahamme ja laskeutuivat 10. päivänä marraskuuta Santahaminaan.

 

Lahjaksi saadun ”Savoia” –koneen käyttöaika jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä majuri Mikkolan ja vänrikki Leijerin palatessa sillä tekemältään lennolta 18. toukokuuta 1920, lasku peilityyneen veteen epäonnistui ja kone vaurioitui käyttökelvottomaksi.

Italialaisten tarjotessa vähän myöhemmin, kesällä 1920, samantyyppisiä koneita varsin edulliseen hintaan, päätettiin kovaa kalustopulaa poteville ilmavoimillemme hankkia niitä kaksi kappaletta.

Julkista huomiota saaneen tapahtuman innostamana helsinkiläinen tupakkatehtailija Christides lahjoitti molempien koneiden maksamiseen tarvittavat varat.

Ilmavoimien komentajan päiväkäskyllä nro 150, 6. heinäkuuta 1920, komennettiin majuri Mikkola, luutnantti Durchman ja vänrikki Leijer Milanoon, josta heidän oli määrä tuoda koneet lentämällä Suomeen.  Menomatkalla heidän tuli tutustua sekä Englannin että Italian lentokonenäyttelyihin.

Kotimatkalla oli tarkoitus ylittää Alpit S. Gotthardin rataa seuraten, lentää sitten Reinin vartta Maintziin ja sieltä edelleen Amsterdamin ja Libaun kautta Suomeen.

Lentäjät starttasivat kotimatkalla Lago Maggiorelta 7. päivänä syyskuuta 1920 kello kuuden aikaan aamulla.  Mikkolan koneessa oli tähystäjänä Durchman, Leijerin lentäessä S.I.A.I. – (Societá Idrovolanti Alta Italia) –tehtaan italialaisen mekaanikko Riva matkustajanaan.  Molempien koneiden nähtiin lentävän Sveitsin rajan yli yhdessä, mutta jo ennen kello kahdeksaa ne olivat joutuneet toisistaan erilleen.  Mikkolan kone oli eksynyt reitiltä ja kadonnut jäljettömiin.

 

Konetta etsittiin monen päivän ajan.  Etsintöihin, jotka puhjennut lumimyrsky keskeytti joksikin aikaa, osallistui sekä lentokoneita että alppioppaita.

Vasta lokakuun 11. päivänä löytyi irronnut siipi Glims-jäätiköltä Glarner-Alpeilta, Tödi-vuoren lounaispuolelta.  Pian löytyivät sekä kone että lentäjien ruumiit eräästä kymmenen metrin syvyisestä jäätikön halkeamasta noin 200 metrin päästä siiven löytöpaikasta.  Koneen korkeusmittari osoitti 4400 metrin korkeutta ja kello oli pysähtynyt 8.47.¨

Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin koneen potkurin hajonneen ilmassa ja sen sirpaleiden vioittaneen siipiä ja siipitukia.  Koneen jäännöksistä päätellen yksi sen siivistä oli irronnut Mikkolan yrittäessä tehdä pakkolaskua.

Onnettomuuden katsottiin aiheutuneen sabotaasista, vaikka asiasta ei saatukaan täyttä varmuutta.

 

Mikkola oli astunut 5. helmikuuta 1915 Venäjän armeijan palvelukseen ja saanut ohjaajakoulutuksensa 07.02 – 02.08.1916 Bakussa, Kaspianmeren rannalla, sekä suorittanut sotilasilmailututkinnon 02.08.1916 Pietarissa. 

Vallankumouksen puhjetessa hän oli Hermannissa, Helsingissä, sijaitsevan venäläisen lentoaseman päällikkö. 

Vapaussodan aikana, 4. maaliskuuta 1918, Mikkola teki epäonnistuneen yrityksen lentää venäläisellä koneella valkoisten puolelle. (huomaa: tässä päivämääräksi mainitaan 4.3.1918; edellä ilmeisen oikea ajoitus eli 5.2.1918, VH).  Pian sen jälkeen hän joutui punaisten vangitsemaksi, mutta vapautui Helsingin valtauksen yhteydessä.

Tultuaan 11. toukokuuta 1918 ilmavoimien palvelukseen, hänet määrättiin kesäkuussa I.Kenttälentoaseman perustajaksi ja päälliköksi Sortavalaan sekä ylennettiin seuraavassa kuussa kapteeniksi.

Mikkola oli saanut sotilaslentäjätodistuksen ohjaajalle ja SLMn nro 1 syysuun17. päivä 1918.

 

Durchman oli saanut tähystäjä koulutuksen Wiekissä ja Bugissa Rugenin saarella 04.08.-22.11.1918 ja sotilaslentäjätodistuksen tähystäjälle sekä SLMn 30. marraskuuta samana vuonna.

S.I.A.I. S.9 ”Savoia” oli 3-paikkainen 300 hv vesijäähdytteisellä Fiat A-12 bis-rivimoottorilla varustettu kaksitaso, jonka runko oli verhottu vanerilla ja siivet kankaalla.  Koneen kärkiväli oli 13,15 m, pituus 10,00 m, lentopaino 1470 kg (700 kg kevyempi kuin Georgs-Lévy R), matkanopeus noin 135 km/h ja lentoaika 4 h.

Valmistaja: Societá Idrovolanti Alta Italia, Sesto Calende.

 

Lähde:

Jaakko Hyvönen: Kohtalokkaat lennot 1918-1939. Ilmavoimiemme lentotoiminnassa surmansa saaneet ja laskuvarjolla pelastuneet.  Helsinki, 1987. s. 41-43.

*

Täydennys:

Tekstissä esiintyviä henkilöitä, lisätietoja:

Yrjö Ilmari Roos: https://photos.google.com/album/AF1QipPF3Mr3b677hpfpBknb-to3PPMMccqE-9rGoCjk/photo/AF1QipPt39fEQkXU32B_pEpk1ZsXwWlxWbL6zdYrvM3e

*

P.E. Svinhufvud: https://fi.wikipedia.org/wiki/P._E._Svinhufvud

*

Jalmar Castrén: https://fi.wikipedia.org/wiki/Jalmar_Castr%C3%A9n

*

Jäänmurtaja Tarmo: https://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4nmurtaja_Tarmo_(1907)

*

Itsenäisyyssenaatti eli Svinhufvudin I hallitus 27.11.1917 – 27.5.1918:  http://itsenaisyys100.fi/itsenaisyyssenaatti-svinhufvudin-i-hallitus-27-11-1917%E2%80%9227-5-1918/

*

Itsenäisyyssenaatin senaattorien asunnot Helsingissä 1917-1918; http://itsenaisyys100.fi/itsenaisyyssenaatti-svinhufvudin-i-hallitus-27-11-1917%E2%80%9227-5-1918/ (Nämä siis käsittääkseni vakinaisia osoitteita – piiloasunnot kapinan aikana eri juttu.. vh).

*

Itsenäisyyssenaattorien piilopaikat punaisen vallan aikana Helsingissä: http://itsenaisyys100.fi/itsenaisyyssenaatti-svinhufvudin-i-hallitus-27-11-1917%E2%80%9227-5-1918/ (tiedot poikkeavat Castrénin osalta hieman tekstissä yllä mainitusta.. vh)

*

Itsenäisyyssenaatin jäsenten kuvia, mm. Svinhufvud ja Castrén matkalla Saksasta Vaasan: http://itsenaisyys100.fi/itsenaisyyssenaatti-svinhufvudin-i-hallitus-27-11-1917%E2%80%9227-5-1918/#gallery-more-info-3563

*

Pääministeri Svinhufvud hengenvaarassa punaisessa Helsingissä (luettelo vaaranpaikoista + kuvaus jäänmurtaja Tarmon kaappauksesta ja pakomatkasta Tallinnaan: http://itsenaisyys100.fi/itsenaisyyssenaatti-svinhufvudin-i-hallitus-27-11-1917%E2%80%9227-5-1918/

*

Höyryjäänmurtaja Tarmon kaappareita 3.3.1918, (Museovirasto): rullaa alas; http://itsenaisyys100.fi/itsenaisyyssenaatti-svinhufvudin-i-hallitus-27-11-1917%E2%80%9227-5-1918/  linkkaa sivuotsikko.

*

Professorinrouva Edit Runeberg (o.s. Levón): https://www.geni.com/people/Johan-Hannes-Runeberg/5699436199970135193 & https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Wilhelm_Runeberg

*

Silmälääkäri Albert Nordman: https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Silm%C3%A4l%C3%A4%C3%A4k%C3%A4riyhdistys

*

Pankinjohtaja Anders Wikstén: http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/5180/

*

tohtori Eino Suolahti: https://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Suolahti

*

arkkitehti Haakon Lindén: katso sivu 37: https://www.helsinginseurakunnat.fi/material/attachments/paavali/6CgencY5h/paavali_20-37[1].pdf

*

Höyryjäänmurtaja ”Tarmon” kapteeni, Hjalmar W. Kauppi: ks. alla.

*

Venäläinen vartioston päällikkö, luutnantti Nikolai Telegin: https://en.wikipedia.org/wiki/Tarmo_(1907_icebreaker)

*

pankinjohtaja Heikki Aleksanteri Valanne (1890-): http://runeberg.org/kuka/1954/0929.html   http://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/249272-laulava-pankkimies-johti-aluksi-keravaa & http://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/272400-tuusulasta-eroaminen-laski-ayria-keravalla

*

Majuri Väinö V. Mikkola: https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Mikkola

*

Alppilentäjien lentoturman muistokivi Kouvolan : http://ilmakilta.info/alppilaatta.php Alppilentäjien muistomerkki pystytettiin 7.9.2000 Kouvolan Alakylään. Sijainti (WGS84) N 60°50,773', E 26°40,260'.

*

Jäänmurtaja Jermak: Jari Eerola kertoo sivuillaan: http://www.helsinki.fi/~jjeerola/baltlaiv.htm Hän luetteloi Itämeren laivaston alukset 1916-1917.  Lisäksi hän toteaa:

”Edellä lueteltujen alusten lisäksi esim. koulutustykistöosastoon kuuuluivat koululaivat "Imperator Aleksander II" ja "Pjotr Veliki"; Viaporin linnoituksen merivartiostoon mm. "Stokfors", "Voima" sekä jäänmurtajat "Sampo" ja "Tarmo"; Pietari Suuren merilinnoituksen merivartiostoon puolestaan kuuluivat esim. "Loviisa", "Kotka" sekä jäänmurtaja "Jermak". Itämeren laivaston viestipalvelun ilmailuosaston 1. merilento-ryhmän käytössä oli koululaiva tai oikeammin merilentokoneiden tukilaiva "Orlitsa". –

Wikipedia-artikkeli jäänmurtaja Jermak´ista on kiintoisa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Jermak_(j%C3%A4%C3%A4nmurtaja)

*

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän HeikkiMkinen1 kuva
Heikki Mäkinen

Kiitoksia Veikko Huuskalle erittäin mielenkiintoisista historian ovien avaamisista.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos!
Mikrohistoriaa, mutta suuremmissa ympyröissä. Enpä juuri tiedä mitään kiehtovampaa!
- Aina jää se mahdollisuus, että mitä jos olisi käynyt toisin; auton kyytiin hypänneet vastustajat aavistaneet jotain, epäilleet ja alkaneet kaivella? Valkoisen vallan senaatin puheenjohtaja rysän päältä kiinni! Pakoyrityksen tiimellyksessä,... joskus historian "juna" puksuttaa kovin huterilla raiteilla... ainakin osittain. KOntrafaktuaalista kuvittelua voisi levittää vaikka Mäntsälän päiviin, jos ei olisi ollut Ukko-Pekkaa, kuka olisi pyytänyt mäntsälänmiehiä lähtemään vain kotiin.. jne. jne.

Kiitos palautteesta!

Käyttäjän JyrkiParkkinen kuva
Jyrki Parkkinen

Tulivat mieleen Outsiderin & Co veijaritarinat. Hurjaa ja hauskaa historiaa!

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset