Veikko Huuska

Mannerheim ja Saksan keisari Vilhelm II - Suomen korkeimmin palkitsemat

Mannerheim ja Saksan keisari Wilhelm II

– Suomen korkeimmin palkitut

*

Kesällä 1918 kenraali Hannes Ignatius sai kunniatehtävän . 

Hänet määrättiin osallistumaan Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien luovuttamiseen Saksan keisarille Wilhem II:lle sekä von Hindenburgille ja Ludendorfille.  …

 

Wikipedian kuva v. Hindenburgin ja Ludendorffin esikunnasta, keisarille ritarimerkki luovutettiin palatsissa;  https://fi.wikipedia.org/wiki/Hannes_Ignatius#/media/File:Vapaudenristi_von_Hindenburgille_ja_von_Ludendorffille_hein%C3%A4kuu_1918.jpg

Protokollaan kuului keisarin suorittama saksalaisten kunniamerkkien jako (keisarillisessa palatsissa 31.7.1918).  (Suomalaisen kunniamerkkidelegaaton johtaja, lähettiläs) Hjelt sai Kunniaritarikuunan suurristin, Ignatius ritarikunnan 2. luokan kunniamerkin miekan ja rintatähden kera, von Bonsdorff 2. luokan kunniamerkin. 

Sitten ”Hänen Majestettinsa otti päälleen Suomen vapaudenristin rintatähden ja me otimme saamamme saksalaiset kunniamerkit”.  Kun delegaatio oli esitelty valtakunnankanslerille, kreivi Platen ilmoitti Ignatiukselle tämän paikan lounaspöydässä olevan keisarin vasemmalla puolella eli kunniapaikalla.  Ignatius muistelee:

”Hänen Majesteettinsa oli hyvin vilkas ja rakastettava.  Me puhuimme sodasta, Mannerheimistä.  Keisari sanoi, että Mannerheim Tarnopolin luona johti 6. armeijakunta häntä vastaan, ja että Mannerheim oli ainoa niistä jotka olivat taistelleet häntä vastaan, joille hän oli antanut 1. luokan Rautaristin. 

Sitten keisari kertoi mielenkiintoisen asian. Oli julkaistu - - selvät asiakirjat sodan syistä, kuinka sekä Venäjän pääesikunnan päällikkö Nikolai Januschkevitch että ulkoministeri Sergei Sasonoff tahtoivat sotaa ja kuinka he muuttivat tsaarin käskyn.”

Tsaari oli nimittäin, kun hän oli vastaanottanut keisarin (Wilhelm II:n) sähkösanoman, antanut käskyn liikekannallepanon perumisesta.”

Lähde:

Matti Lappalainen: Mannerheimin harmaa eminenssi Hannes Ignatius.  WSOY, 2005. s. 321, 327.

*

Mannerheim näkee ensimmäisen kerran Saksan keisari Vilhelm II:n

Seuraavana kesänä 1888 Mannerheim sairasti taas lavantaudin.  Suku hermostui ja lähetti veli-Carlin katsomaan, kuinka sairas hän oli.  Mannerheim pääsi Fiskarsiin toipumaan, mutta sairastui siellä uudelleen ja poti tautia kolme viikkoa.  Pari kertaa kuume nousi 40 asteeseen.

Kevään monissa (Pietarin Nikolain ratsuväkikoulun) tenteissä tuo pitkä sairausaika kostautui eikä hänellä ollut mahdollisuuksia päästä vanhemmalle kurssille vahtimestariksi eli kadettivääpeliksi, hän sai tyytyä kornetin asemaan.  Fiskarsiin palattuaan hän putosi hevosen selästä, kun oli ensi kerran ratsailla.  Hän luokkasi olkapäänsä sen verran pahasti, että joutui näyttämään sitä tuon tuosta lääkärille.

Kevätlukukausi päättyi toukokuun viimeisenä ja koulu siirtyi Krasnoje Seloon piirtämään karttoja. Siellä myös suoritettiin ammunnat.  Kartanpiirustuksesta Mannerheim sai korkeimman arvosanan.  Aasian ratsastuksella hän sitten sai todella tehdä karttoja.  Kadetit joutuivat myös tekemään linnoitustöitä.  Ikävimpiä olivat Mannerheimin mielestä ammunnat.  Loppuajan täyttivät sotaharjoitukset. 

Saksan keisari Vilhelm II tuli leirille ja hänelle järjestettiin näytöksiä ja upea paraati.  Keisarivierailun jälkeen joukot saivat kahden päivän loman.

Mannerheim kävi silloin kolmen toverinsa kanssa Suomen sotaväen leirissä Lappeenrannassa.  Siellä hän tapasi Haminan kadettikoulun aikaisia tovereitaan.  Lappeenrannan neidot näyttivät kaupunkiaan, mutta se vaikutti odottamattoman hiljaiselta ja tyhjältä.  Imatrallekin oli aiottu mennä, mutta sinne ei ehditty.  Aika ei riittänyt.

Lähde:

Veijo Meri: Suomen Marsalkka C.G. Mannerheim. WSOY, 1990. s. 130.

*

Mannerheim kertoo keisarin vierailusta enolleen

”Sinä kesänä (1888) Krasnoje Selon manööverit saivat erityistä loistoa Saksan nuoren keisarin Vilhelm II:n (1859-1941) vierailusta.

”Harjoittelemme parhaillaan niitä suurenmoisia katselmuksia, manöövereitä ja paraateja varten, jotka pannana toimeen, kun keisari Vilhelm tulee tänne vierailulle”, kirjoitti Mannerheim Albert-enolle heinäkuun 15:ntenä.  Tämän jälkeen seurasi kahden päivän loma, jolloin voi pistäytyä kotimaassa. …

Keisari Vilhelmin jälkeen odotettiin muitakin hallitsijoita.  ”Ruotsin ja Kreikan kuninkaita odotetaan keisarillistemme vieraiksi, ja silloin he siis tulevat Krasnojen leiriinkin.  Jos huhu on tosi, seuraa ohjelmassa taas näytöksiä, paraateja ja manöövereita yhtä uhkeaan tyyliin kuin Saksan keisarin käydessä täällä.”¨(Albert von Julinille 17./29.7.1888).

Huhu jäi kuitenkin vain huhuksi: odotetut monarkit eivät tulleet.”

Lähde:

Stig Jägerskiöld: Nuori Mannerheim.  Otava, 1964. s. 133

*

*

Ateria keisarin pöydässä

”Kun chevalier-kaartin komentaja kenraali von Grunewaldt vuonna 1901 oli nimitetty (Venäjän keisarin) ylihovitallimestariksi, hän tarjosi minulle mielenkiintoista tointa keisarillisessa hovitallihallinnossa.

Vaikka viihdyin erinomaisesti cevalier-kaartissa, en voinut vastustaa houkutusta saada joksikin aikaa omistautua mieliharrastukselleni, hevoille, - ja hovin talleissa oli toistatuhatta hevosta ja suuri henkilökunta!  Niukkatuloiselle nuorelle upseerille eivät myöskään everstin palkka ja vapaa asunto eräässä pääkaupungin (Pietari) hienoimmista kortteleista ollut halveksittavia.

Myönteiseen päätökseeni vaikutti myös se virkaan kuuluva lisäetu, että hevosten ostoa varten oli usein tehtävä pitkiä matkoja myös ulkopuolelle maan rajojen.  Nämä komennukset, jotka olivat sekä opettavaisia että kiinnostavia, veivät minut Saksaan, Itävalta-Unkariin, Ranskaan, Belgiaan ja Englantiin.  Eräästä Unkarin hevossiittolasta, jossa vierailin, oli muuten veljeni Johan tuottanut hevosia Ruotsiin perustamaansa siittolaan – hevosharrastus oli nähtävästi meillä veressä.

Eräällä Saksan-matkalla sain ensimmäisen vakavan vammani.

Ollessani Preussin ylihovitallimestarin kreivi von Wedelin kutsusta käymässä keisarillisissa talleissa Potsdamissa säväytti muudan monarkin henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitettu ratsu potkun polveeni.  Keisarin henkilääkäri professori Bergmann pudisti päätään.  Lumpio oli murtunut viideksi kappaleeksi, ja polvi jäisi jäykäksi, ”mutta”, hän lohdutti minua, ”vaikka teidän käykin vaikeaksi johtaa eskadroonaa, voitte kyllä hyvin komentaa rykmenttiä, eikä mikään estä teistä tulemasta etevää kenraalia!”

Seurasi kahden kuukauden toimeton makuu, mutta hieronnan ja voimistelun ansiosta polvi vähitellen parani, joskin jäi heikommaksi. Hevosmies ei voi välttyä moisilta kolauksilta, mutta niistä kolmestatoista kerrasta, jolloin minussa on jokin luu murtunut, tämä oli kyllä pahin.

Joitakin päiviä ennen Pietariin paluutani sain kutsu aterialle keisarin pöytään.

Tosin hieman pelkäsin jäykkäpolvisena liukastelevani kiiltoparketeilla, mutta samalla minua kiinnosti pääsy lounaalle linnaan. 

Keisari Wilhelm II:n suuri rakastettavuus, niin nuortakin upseeria kuin minua kohtaan, sekä hänen eloisa temperamenttinsa tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen.  Hänen puolisonsakin kunnioitti ateriaa läsnäolollaan, - juuri ennen kuin ruokasalin ovet avattiin, keisarinna astui sisään, edellään ylihovimestaritar, jolla hovisäännön mukaan oli yllään pitkä musta huntu.  Keisari keskusteli vilkkaasti mikä ei sentään estänyt häntä syömästä nopeasti, ja heti kun hän oli suoriutunut jostakin ruokalajista, otettiin muidenkin lautaset pois.”

Lähde:

G. Mannerheim: Muistelmat I. Otava, 1953. s. 32-33.

*

Mannerheimin polvilumpio - tajunnanvirtaa

Keväällä 1898 Mannerheimilta katkesi jalka.

Hänen hevosensa kaatui ja jalka jäi sen alle.  Pitkälle matkalle hän kykeni vasta vuoden 1899 lopulla.

Hän kävi silloin Berliinissä, Brysselissä, Pariisissa, jossa viipyi kaksi päivää Eva-sisarensa ja tämän miehen Louis Sparren luona.  Matka jatkui Hannoveriin.  Hän tapasi paljon hevoskauppiaita ja näki paljon hevosia.  Paljon hän niitä ostikin: leskikeisarinnalle kaksi nelivaljakkoa, neljä mustaa ardennilaisvalakkaa, neljä harmaata pencherontammaa ja muutaman englantilaisen ratsun.

Keisarin talleilla Berliinissä potkaisi hevonen häntä (Jägerskiöldin mukaan ”kärryillä ajeltaessa”, vh) niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kahdeksi kuukaudeksi.  Hänen polvensa leikattiin.  Kuuden viikon aikana hän luki enemmän kuin muulloin vuodessa.

Maaliskuun 15. päivänä 1943 liukkaalla kelillä Mannerheim kaatui Mikkelin kadulla niin, että vasemman käden ranne murtui.  Hän kertoi, että se oli hänen elämänsä neljästoista luunmurtuma.

Saksalaiset eivät perineet minkäänlaista maksua operaatiosta eikä sairaalassa oleskelusta.

Venäjän keisari myönsi vastalahjana sairaalan ylilääkärille venäläisen kunniamerkin.  Lääkärillä oli jo varsin korkea venäläinen kunniamerkki, ja kun hänelle jouduttiin antamaan korkeampi, se oli Vladimirin ritarikunnan rintatähti, jossa oli briljantteja.  Sen hinta oli 10.000 ruplaa.  Tsaari joutui maksamaan Mannerheimin polven paikkauksesta enemmän kuin keisari Vilhelm.  Alkuun jalka oli niin heikko, ettei Mannerheim kyennyt ottamaan sillä askeltakaan, ellei joku takaapäin työntänyt sitä.

Saksalainen lääkäri ompeli Mannerheimin polvilumpion kokoon hopealangalla.  Kuultuaan tämän tsaari piti sitä todistuksena saksalaisten saituudesta, ja sanoi, että kultalankaa sen olisi pitänyt olla.

Mannerheim otti selvää hevosen myöhemmistä vaiheista.  Se palautettiin keisarin talleilta takaisin myyjälle, joka myi sen heti muualle.  Välikäsien kautta se joutui ruhtinas Thurn und Taxisille.  Kun se valjastettiin kaksipyöräisten keveiden rattaiden eteen, se teki saman tempun kuin Mannerheimille: pillastui.  Kun se lopulta saatiin pysähtymään ja sitä pideltiin paikallaan, se potki rattaat hajalle.  Ruhtinasta se ei onnistunut sentään potkaisemaan polveen.

Talvi ehti tulla Mannerheimin sairastaessa polveaan.

Tammikuussakaan ei vielä ollut lunta maassa ja ilmat olivat niin lämpimät, että ikkunoita pidettiin auki koko ajan.  Mannerheimin ostamat hevoset olivat tulleet Pietariin ja Grunewald oli niihin tyytyväinen.  Jalkaa hierottiin kahdesti päivässä.  Hoitajattarien joukossa oli ruotsalainen sisar Adélè.  Mannerheim uskoi ruotsin kielellään valloittaneensa hänen sydämensä.  Ainoa harmi polvivamman lisäksi oli se, ettei Mannerheim päässyt rykmenttinsä 100-vuotisjuhlaan.  Tuota juhlaa kesti neljä päivää.

Menetyksen korvasi Saksan keisarin päivälliskutsu.

Keisari oli lähettänyt kukkia sairaalaan aikaisemmin.

Keisarilla oli syödessäkin kiire.  Sitä paitsi hän puhui paljon.  Vieraalta jäi ruoka lautaselle, kun hänen täytyi olla valmiina vastaamaan minä hetkenä tahansa ja siksi pitää suu tyhjänä.

Polvivamma oli paha.  Se paheni Pietarissa.  Polvesta otettiin röntgenkuva.  Mannerheim lähti kuudeksi viikoksi Viron Kuresaaren parantolaan hierottavaksi ja lepäämään.

Lähde:

Veijo Meri: Suomen Marsalkka C.G. Mannerheim. s. 141-142.

*

Mannerheimin oma kuvaus hevosenpotkusta jonka seurauksena hän sai Vilhelmin sympatiat

Mannerheim kirjoittaa sisarelleen Sophie Mannerheimille mm., että häntä hoiti Berliinin sairaalassa ”ruotsalainen sairaanhoitaja Adéle.  Hän osaa erittäin hyvin käsitellä sairaita.  Minä olen ilmeisesti valloittanut hänen sydämensä ruotsinkielen taidollani.  Hänen täytyy olla hyvästä perheestä, sillä hän puhuu lisäksi saksaa, ranskaa ja englantia.  Joka päivä tänne tulee uusia sairaita, ja joka päivä pääsee toisia pois.  Päivittäin täällä leikataan keskimäärin kaksikymmentäviisi potilasta. – Tänään olen ensimmäisen kerran saanut hiukan seistä ja yrittää kävellä kepin varassa ja tohtorin tukemana.  Aluksi en osannut ollenkaan hallita jalkaani, vaan sitä piti takaapäin työntää niin että voin ottaa askeleen.  Voimattomuus meni kuitenkin ohi ja minä osaan nyt hiukan käyttää jalkaani. – Hevonen, joka niin huonosti kohteli minua, on taas kunnostautunut.  Se lähetettiin keisarin talleilta takaisin kauppiaalle, joka sen oli toimittanut tänne.  Sain juuri kuulla, että kauppias myi sen sitten eräälle yksityishenkilölle, joka taas puolestaan myi sen Thurn und Taxisin ruhtinaalle henkivartiorykmenttiin.  Kun se oli valjastettu ruhtinaan kevyiden kaksipyöräisten rattaiden eteen, uusiintui täsmälleen sama kuin minun kohdallani.  Hevonen pillastui, ja kun se saatiin estetyksi lähtemästä juoksuun, se alkoi potkia.  Rattaat menivät rikki, ja ellei prinssi olisi ehtinyt heittää jalkojaan syrjään, olisivat nekin pahoin vahingoittuneet.  Voit kuvitella, miltä olisi näyttänyt, jos H.M. keisari Vilhem olisi ainoalla käyttökelpoisella kädellään ohjannut hevosta, kenties keisarinna Augusta vierellään”.  (Mannerheimin kirje Sophie-sisarelle vuodenvaihteessa 1898-1899.)

Lähde:

Stig Jägerskiöld: Nuori Mannerheim. s. 200-201.

*

Tutustumisesta

Tulevaisuuden kannalta oli myös erittäin tärkeätä, että Mannerheim elämänsä eri vaiheissa tutustui paitsi useimpiin venäläisiin sotapäälliköihin ja poliitikkoihin myös moniin ulkomaiden diplomaatteihin ja sotilasedustajiin.

Niinpä huomattava englantilainen diplomaatti, lordi Hardinge of Penshurst, saattoi syksyn 1918 neuvottelujen aikana Lontoossa vedota siihen, että hän tunsi Mannerheimin Pietarin-ajoilta ja tiesi tämän tärkeäksi henkilöksi, ”a person of importance”.  Samaa todistivat yhdysvaltain Lontoon-suurlähettiläs Francis ja monet sotilasasiamiehet.  Useat ranskalaiset ja belgialaiset diplomaatit ja sotilashenkilöt tunsivat niin ikään suomalaisen kenraalin.

Saksalaisille Mannerheimin nimi oli tuttu, ja Saksan ensimmäinen Suomen-lähettiläs (1918), paroni von Bruck, valittiinkin osittain siksi, että hän tunsi kenraalin Varsovan-ajoilta.

Sotaa edeltäneen ajan kansainvälisissä piireissä Mannerheim oli tutustunut myös hallitsijoihin, kuten Kustaa V:een ja Vilhelm II:een.

Lähde.

Stig Jägerskiöld: Mannerheim 1918. Otava, 1967. s. 11.

*

Mannerheim olisi sopiva mies…

”(Senaatin puheenjohtaja) Svinhfvud se siis otti virallisesti esiin kysymyksen sotaretkestä Kauko-Karjalaan. (Eversti Thesleff, jonka todistus tässä kohdin varmasti pitää paikkansa, kuvaa päiväkirjassaan toukokuun 5. päivänä 918, kuinka Svinhufvud koetti taivuttaa kenraali von der Goltzia kannattamaan tätä suunnitelmaa). 

Senaatti tuki häntä, mikä käy selvästi ilmi Helsingistä näinä päivinä Ruotsiin tulleista raporteista; erityisesti senaattori Arthur Castrén oli innokkaasti mukana Itä-Karjalan politiikassa, kun taas Mannerheim suhtautui siihen skeptisesti.

Mutta saksalaiset torjuivat Svinhufvudin ehdotuksen.  Siihen aikaan  ei mikään itään suuntautunut toiminta heitä kiinnostanut.  Päinvastoin: he varoittivat laajentumispyrkimyksistä sillä suunnalla, koska se voisi herättää venäläisissä kostonhalua.

Ja Thesleff oli päiväkirjansa mukaan sitä mieltä, että ”suunnitelma on kyllä hyvä, mutta saksalaiset joukot eivät voi eikä niiden pitäisikään jäädä niin pitkäksi aikaa tänne, enkä minä usko, että me – kun sotainto vähän lauhtuu – saisimme aikaan mitään populaaria liittymissotaa.  Suurin osa kansamme ja etenkin eduskunta luopuu koko asiasta, kun he vain saavat aikaa vähän miettiä ja keskustella”. 

Tosin sekä keisari Vilhelm II että Bulgarian tsaari Ferdinand olivat huhti-toukokuussa 1918 selittäneet, että Mannerheim olisi sopiva mies panemaan Venäjän kaaoksen järjestykseen, mutta moinen politiikka ei silloin ollut Suomessa ajankohtainen.

Lähde:

Stig Jägerskiöld: Mannerheim 1918. s. 300-301.

*

Suomi valmistautuu kuninkaanvaaliin

Suomen riippuvuus Saksasta kävi ilmi monella tavalla.  Merkillisintä oli valmistautuminen kuninkaanvaaliin (kesällä 1918). …

Ehdokkaana uudelle valtaistuimelle, jonka puolesta senaatti taisteli kesän ja pitkälle syksyyn 1918, oli ensin Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich.  Mutta pian katseet kääntyivät keisari Vilhelm II:n lankoon, Hessenin prinssi Friedrich Karliin, sen jälkeen kun keisari oli kieltäytynyt hyväksymästä omaa poikaansa ehdokkaaksi kantamaan tuota ”piikkistä kruunua”, kuten lähettiläs Westman asian ilmaisi.

Elokuun 1918 aikana alkoi käydä selväksi, että Hessenin prinssi oli vahvin ehdokas epävarmalle valtaistuimelle.

Lähde:

Stig Jägerskiöld: Mannerheim 1918. s. 223, 324.

*

Mannerheim pelinappulana

"Mutta mitään varsinaista positiivista tuosta Mannerheim ei tänä aikana (heinä-elokuussa 1918 kiertokäynnillään) tietenkään voinut saavuttaa enempää elintarvikekysymyksessä kuin Suomen itsenäisyyden tunnustamisessakaan.

Washingtonin ulkoasiainhallinto kieltäytyi lupaamasta mitään etuja Suomelle, joka vielä oli suuntautunut Saksaan.

Mutta (amerikkalainen diplomaatti, Pietarin lähettiläs bolshevikkikumouksen päivinä, vh) Morris sai tehtäväkseen ilmoittaa Mannerheimille, että Yhdysvaltain hallitus oli kiinnostunut hänen mielipiteistään ja tunsi lämmintä myötätuntoa Suomen kansaa kohtaan, etenkin ajatellessaan niitä monia uskollisia emigrantteja, joita Suomesta oli sinne tullut. (11.7.1918).

Huolimatta siitä, että Mannerheim tunsi sympatiaa liittolaisvaltoja kohtaan ja uskoi heidän voittavan sodan, hän kuitenkin Ruotsissa ollessaan piti myös yhteyttä saksalaisiin.  Ajatellen maansa etua ja sen arkaluontoista asemaa hän pakottautui korrektisti tapaamaan Saksan edustajia, jotka taas puolestaan koettivat päästä perille hänen aikeistaan, etenkin sen jälkeen, kun tiedettiin hänen olevan vilkkaassa kosketuksessa englantilaisten ja ranskalaisten kansa.  Ne Saksan sotilaalliset ja poliittiset instanssit, jotka valvoivat kehitystä pohjoisessa ja idässä, pitivät Mannerheimia yhä tärkeänä pelinappulana, etenkin ajateltaessa Venäjän tulevaa politiikkaa.

Itse keisari Vilhelm II kiinnostui suomalaisesta kenraalista ja sai sen käsityksen, että Mannerheim – hän tunsi miehen siltä ajalta, jolloin tämä toimi hovitallihallinnossa ja oli tsaarin seurueen kenraali – voisi olla hyvin käyttökelpoinen, kun Venäjälle taas palautettaisiin järjestys. 

Keisari itse teki von Bruckin Suomesta lähettämiin raportteihin reunamerkintöjä, joissa ilmaisi toivovansa, että Venäjälle saataisiin järjestynyt yhteiskunta ja että hänen käsityksensä mukaan Mannerheim voisi siinä auttaa – ellei Suomen maaperällä, niin ”na, dann aber in Russland” (no, mutta sitten Venäjällä).

Erääseen kohtaan keisari merkitsi:

”Bulgarian tsaari Ferdinandkin on sitä mieltä, että Mannerheim ehkä sopisi palauttamaan järjestyksen Pietariin”.

Keisari Vilhelm II tiesi, että Mannerheimille annettiin arvoa venäläisissä piireissä.”

Lähde:

Stig Jägerskiöld: Mannerheim 1918. s. 341-342.

*

*

Rakas Marie

Kesän 1915 aikana Puolan sotilaallinen tilanne kiristyy kiristymistään.

Tosin Italia nyt liittyy sotaan liittoutuneiden puolella, ja se ilahduttaa ruhtinatar Marie Lubomirskaa, vaikka hän pelkääkin Venetsian puolesta.  Aikooko Vilhelm II ehkä marssia Roomaan, kun hän ei ole saanut valloitetuksi Pariisia eikä Varsovaa?  Saksalaiset käyttävät ensimmäistä kertaa kaasua Puolan rintamalla.

”Heidän raakalaisuutensa, jota tiede on paisuttanut, huutaa taivaan kostoa.  Nuo kaasumyrkytykset saaneet sotilasparat panivat koko ympäristönsä itkemään”, kirjoittaa ruhtinatar Marie 14.6.1915.  Ruhtinas Lubomirski taivuttaa nyt puolisonsa lähtemään idemmäksi, Liettuaan, jossa tällöin asui ruhtinattaren sisar, kreivitär Tyszkiewicz.  Mannerheim yrittää heinäkuun alussa päästä käymään Varsovassa; 12. ratsuväkidivisioonan siirtäminen uudelle rintamalohkolle suo hänelle tilaisuuden pyytää lomaa.  Osoittautui kuitenkin mahdottomaksi ehtiä niin lyhyessä ajassa Puolan pääkaupunkiin.  Tilanne näytti Mannerheimista uhkaavalta, ja hän neuvoi ruhtinatarta lähtemään Varsovasta mahdollisimman pian.  Hän oli juuri saanut ruhtinattaren valokuvan: ”Se tuotti minulle suunnatonta iloa.  Olen hyvin onnellinen, kun voin kuljettaa mukanani Teidän valokuvaanne: annan Teidän ystävyydellenne ja myötätunnollenne suuremman arvon kuin osaan ilmaistakaan.  Kirjeenne oli täynnä murhetta ja huolta.  Minä ymmärrän sen hyvin ja tunnen samoin, mutta luotan kuitenkin lujasti siihen, etteivät maanmiestenne tuskat ja kärsimykset mene hukkaan.  He saavat vielä korjata runsaan sadon sekä politiikan, talouselämän että moraalin alalla”.  (Mannerheimin kirjeestä ruhtinatar Marie Lubomirskalle 21.7.1915).

Lähde:

Stig Jägerskiöld: Gustaf  Mannerheim 1906-1917.  Otava, 1965 s. 232-233.

*

*

Mannerheim kiittää sähkösanomalla keisari Wilhelm II:a aseista ja määrää itsensä interventiojoukkojen ylijohtoon.

Ennen (3.4.1918 Hangossa Suomeen saapuneen saksalaisen) apujoukon maihinnousua meidän oli kuitenkin saatava ratkaiseva voitto omin voimin, toisin sanoen toteutettava sotilaallisien keinoin tehtävä, joka oli poliittinen välttämättömyys.  Vain tieto siitä, että pystyimme itse puhdistamaan pihamme, saattoi antaa kansalle taas itseluottamuksen niiden nöyryytysten jälkeen, jotka maa viime aikojen tapausten vuoksi oli saanut kestää.  Päätin, että (suur)hyökkäys oli pantava käyntiin jo maaliskuun puolivälissä.

Tiesin, että interventioon liittyi poliittisia vaaroja, ensi sijassa se, että Suomi joutuisi vedetyksi maailmansotaan Saksan puolelle, mutta toisaalta toivoin voivani vaikuttaa siihen suuntaan, että yhteistyö minua koskevalta osalta sai muodon, joka varmisti Suomen ulkonaisen arovn ja sen riippumattomuuden apua antavasta suurvallasta. 

Luulen voivani sanoa, että näin tapahtuikin, niin kauan kuin aseet puhuivat.

Maaliskuun 5. päivänä lähetin Saksan pääajoitusmestarille kenraali Ludendorfille sähkösanoman, jossa pyysin häntä lausumaan keisari Wilhelmille Suomen talonpoikaisarmeijan kiitokset siitä, että Suomelle oli suotu tilaisuus hankkia Saksasta aseita, joiden avulla olimme kyenneet kestämään vapaustaistelussamme. 

Näiden alkusanojen jälkeen esitin, että olisi ryhdyttävä kahteen toimenpiteeseen, jotta maihinnousujoukon maalle tuoma apu muodostuisi tehokkaaksi, ensiksikin, että apuretkikunta alistettaisiin suomalaisen ylijohdon alaiseksi niin pian kuin se astuisi Suomen kamaralle, ja toiseksi, että sen komentaja Suomen kansalle osoitetussa julistuksessa ilmoittaisi saksalaisten joukkojen nousseen maihin, ei sekaantuakseen maan sisäisiin riitoihin, vaan tukeakseen sitä sen taistelussa vieraita maahantunkeutujia vastaan. Muutoin suomalaisten kansallistunto ehkä loukkaantuisi ja seurauksena voisi olla keskinäinen katkeruus ja viha, joka ei kenties häviäisi vuosisatoihin.

Tällaisin ehdoin, sanoin lopuksi, saattaisin Suomen armeijan nimessä lausua urheat saksalaiset pataljoonat tervetulleiksi ja esittää niille kansan kiitokset.

Olen myöhemmin sekä kuullut että lukenut erilaisia kuvauksia siitä, miten Saksan päämajassa reagoitiin sähkösanomaan.

Eräiden lähteiden mukaan pyyntööni suostuttiin heti, toisten mukaan taas vasta pitkän epäröinnin jälkeen.  Oli miten oli, 10. päivä maaliskuuta 1918 sain kenraalisotamarsalkka von Hindenburgin allekirjoittamanvastaussähkösanoman, jossa hän ilmoitti esittäneensä sähkösanomani keisarille ja tämän myöntyneen kaikkiin toivomuksiini.

Kenraalisotamarsalkka sanoi olevansa varma siitä, että suomalaisten ja saksalaisten joukkojen välillä tulee vallitsemaan uskollinen asetoveruus ja että niiden yhteistyö tulee koitumaan molempien kansojen onneksi.

Sähkösanoma päättyi pyyntöön, että saksalaiset joukot kuljetusnäkökohtia silmälläpitäen sijoitettaisiin lähinnä oikealle siivelle (siis Länsi-Suomeen, vh).

Näin oli muutamia Saksan intervention eniten levottomuutta herättäviä seurauksia saatu torjutuksi.

Lähde:

G. Mannerheim: Muistelmat I. s. 299-300.

*

*

Keisari Wilhelm II eroaa

Matkustin Tukholmasta 2. päivä marraskuuta 1918 Bergeniin, mutta vasta 7:ntenä nousin höyrylaiva ”Prins Arthuriin”, jonka määränä oli Aberdeen.

Merimatka oli ankara, sillä heti kun pääsimme vuonon suojasta, puhkesi pahin myrsky missä olen ollut.  Kun aallot huuhtoivat yli koko laivan, jossa oli vain ulkoportaita ja jonka hyttien ovet avautuivat kannelle, jouduin rajuilman puhjetessa sulkeuksiin ruokasaliin.  Myöhemmin selvisi, että tilanne oli ollut hyvin vaarallinen. Ajomiinat olivat pakottanet kapteenin kestämään myrskyn avomerellä, kunnes hän kahden vuorokauden päästä oli voinut ohjata Orkneysaarille Kirkwalliin hiilestämään.

Marraskuun 10:tenä päivänä olimme vihdoin perillä Aberdeenissä, jossa lehdet olivat täynnä tietoja keisari Vilhelm II:n valtaistuimelta-luopumisesta, vallankumouksen leviämisestä Saksassa ja liittoutuneiden joukkojen etenemisestä Belgiassa. 

Seuraavan päivänä ilmoitettiin keisari Vilhelmin paenneen Hollantiin.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilhelm_II_(Saksa)

Lähde:

Mannerheim: Muistelmat I, s. 371.

*

Mannerheimin paluu Suomen johtoon

”Kotoa sain ylen niukasti tietoja (Lontooseen).  Marraskuun 14. päivänä 1918 saapui kuitenkin hallitukselta hälyttävä sähkösanoma, jossa ilmoitettiin bolshevikkien keräävän joukkoja rajalle.  Lausuttiin myös toivomus, että jos sota taas puhkeaisi, minä asettuisin armeijan johtoon.  Samalla annettiin ymmärtää, että elintarviketilanne oli kärjistynyt.  Pääkaupunki ja moni muu paikkakunta olivat leivättä.

Marraskuun 17. päivänä päivätyssä sähkösanomassa kuvasin neuvottelujeni tulosta senaattori Stenrothille seuraavasti:

”Keskusteluni lordi Robert Cecilin sekä ulko- ja sotaministeriön virkamiesten kanssa osoittavat ylimalkaan, että Suomea kohtaan tunnetaan syvään juurtunutta epäluuloa ja että meidän olisi luovuttava ajattelemasta prinssi Friedrich Karlin valtaistuimelle nousua”.

Eräs prinssin Lontoossa oleva henkilökohtainen ystävä ilmaisi asian minulle suunnilleen tähän tapaan: ”Tunnemme prinssin melko hyvin.  Hän on korkeasti sivistynyt mies ja vahvasti englantilaismielinen, mutta politiikassa hänellä ei ole ollut tilaisuutta näyttää kykyjään.  Vielä suurempi Englannin ystävä on hänen puolisonsa, joka on äidinäitinsä, kuningatar Viktorian kasvattama”.

Todistuksen siitä, että tämä käsitys ehkä hyvinkin oli oikea, on muun muassa tapaus, jonka sama prinssi Friedrich Karlin ystävä minulle kertoi.  Hoviaterialla Berliinissä oli prinsessa tullut keisari Vilhelmin kuullen käyttäneeksi sanontaa ”bei uns in England” (meidän Englannissamme), minkä johdosta keisari-veli oli häntä tiukasti ojentanut.  ”Mutta”, jatkoI keskustelukumppanini, ”ei ollut mitenkään ajateltavissakaan, että Englanti sallisi keisari Vilhelmin langon nousta Suomen valtaistuimelle”.

Marraskuun 17. päivä 1918 sain sähkösanoman, jossa Suomen hallitus pyysi minua ottamaan vastaan valtionhoitajan tehtävän.  Täysin tietoisena siitä vastuusta, jota valtion päämieheksi ryhtyminen (toistamiseen, vh) tänä Suomelle vaikeana murrosaikana merkitsi, päätin suostua ja olla tälläkään kertaa vetäytymättä erilleni siitä, minkä katsoin velvollisuudekseni. 

Valtion päämiehenä voisin sitä paitsi käydä neuvotteluja pontevammin ja arvovaltaisemmin.

Kun (Englannin) ulkoministeriössä keskustellessani olin saanut sen varman vaikutelman, että Suomen kysymys oli niitä poliittisia ongelmia, joita ei kernaasti ratkaistu muuten kuin yksissä neuvoin Ranskan kanssa, päätin ensi tilassa matkustaa Pariisiin.

Lähtiessäni sain lehdistä lukea, että lordi Robert Cecil oli eronnut hallituksesta, mikä oli tuntuva menetys Suomen asialle.

Lähde:

G. Mannerheim: Muistelmat I. s. 376-377.

 

Kuningashanke 1918, yleiskuva: https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kuningaskuntahanke

*

*

Virginie Hériot (1890-1932), ranskalainen purjehtija, ”Madam de la Mer”

Ranskatar, tunnettu purjehtija, olympiavoittaja Amsterdamissa 1928.  Hériot voitti mustalla kuunarilla L´Ailee (”Lentävä”, entinen Saksan keisari Wilhelmin huvipursi Meteor) Santahaminan regatan 1926https://fr.wikipedia.org/wiki/Virginie_H%C3%A9riot#/media/File:Meteor-IV-Max-Oertz-1909-Ail%C3%A9e-in-1923.jpg

Kilpaan osallistuivat mm. Norjan kruunuprinssi Olav ja Saksan keisarin Wilhelmin veli Heinrich.  Henrik Ramsay kuvaa kirjassaan Sommar och segel Mme Hériotia mm. sanoilla tahdikas, vaatimaton, hurmaava, korkean luokan ranskalainen, loogisen kirkas keskustelija ja intohimoinen.  Kuvaus jatkuu: ”Hänen hiuksissaan oli pikantti harmaa juova, silmät välähtelivät viisaina a hiukan uneksien yli meren.  Hän oli aina elegantisti pukeutunut ja hyvin hoidettu.  -  Pitkän purjehduksen jälkeen kovassa tuulessa hän somistautui käteväsi, huulipuikko teki kiihkeitä liikkeitä samalla kun hän selitti tahtovansa näyttää hyvältä maansa, ei itsensä vuosi.  Hänen purjehdukseensa liittyi voimakas patriotismi, ja hän halusi värvätä purjehtijoiksi niin monta maansa nuorta kuin suinkin, ”koska meri ja purjehdus kasvattavat lujia persoonallisuuksia”.” 

Sakari Virkkusen mukaan meillä tuskin on tyhjentävämpää kuvausta yhdestäkään naisesta, jonka kanssa Mannerheimilla noina aikoina tai yleensäkään on ollut suhde. 

Mannerheim kohtasi Virginie Hériotin ensi kerran Hangon Sromhällassa [Mannerheimin huvila] järjestämällään vastaanotolla sen jälkeen kun Mme Héroit oli tullut mukaan myös Hangon regattaan.  Karin Ramsay ja Mary Procopé olivat läsnä tapaamisessa ja saattoivat aavistaa, ettei se jäisi viimeiseksi.  Kaiken muun lisäksi Mme Hériot oli ”rikas kuin synti”.    Lähtiessään Suomesta hän valitteli, että oli harrastuksekseen ”valinnut laivaston, eikä ratsuväkeä”.  Myöhemmin Hériot ja Mannerheim tapasivat pääasiassa Pariisissa, eikä heidän suhteestaan tiedetä paljon enempää kuin että se päättyi viimeistään 1932;

Hankoa seuranneena vuonna Hériot kutsui kirjeissään Mannerheimia ”rakkaaksi suureksi päällikökseen”.  Madam de la Mer – merten Rouva voitti olympiapurjehduksen kultamitalin Anteverpenin olympialaisissa vuonna 1928. http://www.sports-reference.com/olympics/athletes/he/virginie-heriot-1.html

Lue lisää: http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/175627-mannerheim-ja-naiset  &

https://fr.wikipedia.org/wiki/Virginie_H%C3%A9riot

Ranskalaisen sivuston mukaan mme Hériot avioeronsa jälkeen, 1921 purjehti avomerellä parin vuoden ajan, ja hänen käytössään oli suurikokoinen merialus, jonka nimi oli – le Finlandia.

Virginie et son époux se séparent, en juin 1921. A compter de cette date, Virginie se consacre entièrement à sa passion, la navigation, délaissant son luxueux appartement parisien de la Rue de Presbourg. "Durant deux ans, elle navigue sur un imposant bâtiment à vapeur, le Finlandia, qu'elle vient d'acquérir après son divorce. Véritable palais flottant, il mesure 85 mètres et jauge 1492 tonneaux. C'est un des plus beaux navires de l'époque. Elle le remplacera pourtant par une goélette de 400 tonneaux plus proche de ses aspirations. Elle baptise son magnifique voilier "Ailée" » ; http://espaces.ffvoile.fr/voile-legere/2014/8/29/il-y-a-86-ans,-virginie-heriot,.aspx

Maailman hattumuotia vuonna 1926;

katso, rullaa aivan alas:  http://www.kolumbus.fi/leo.mirala/Manssila/Missin%20suku/Missi-Johor.htm

*

Mutta kuten asiayhteydestä ilmenee, keisari Vilhelm II vietti tuolloin enemmän tai vähemmän hiljaiseloa tahollaan.

Täysin toisin oli silloin enne, kesällä 1914, aurinkoisina päivinä, kun ”kaikki oli vielä kuin ennen”, La Belle Epoque, vain muutamia päiviä ennen kuin ensimmäisen maailmansodan ruuti alkoi palaa eri puolilla Eurooppaa, - muta silloin myös Vilhelm II oli keisari ja Meteor hänen veneensä. 

Oliko pelkkä kohtalon oikku, vai onko takana suurempi kuva, Euroopan eliitin suppeat piirit ja niiden verkostot, joissa hevoset, veneet, naiset, miehet, raha ja ammukset vaihtavat omistajaa?:

Sinä päivänä koko Euroopan kerma tuntui olevan vesillä.

Saksalaiset viettivät Schleswig-Holsteinissa perinteistä Kielin viikkoa. Itse Vilhelm II oli tullut Berliinistä osallistuakseen Meteori-veneellään vuosittaiseen regattaan. Samalla matkalla keisari pystyi kätevästi katsastamaan Itämeren ja Pohjanmeren yhdistävän kanavan uudet, aikansa viimeisintä tekniikkaa edustaneet sulut.

Sunnuntaiksi keisarin veli, prinssi Heinrich, oli kutsunut arvovieraita residenssiinsä Kielin vanhaan renessanssilinnaan. Kaikki oli viimeisen päälle: puutarha hehkui alkukesän loistossa, pöydät notkuivat mitä erilaisimmista herkuista.

Porttien ulkopuolella kutsuttuja odotti kuitenkin yllätys. Ne olivat kiinni. Juhlat oli peruutettu.

Yhdysvaltojen Saksan-lähettiläs James W. Gerard laskeutui alas rantaan amerikkalaiselle Utowana-laivalle. Diplomaattina hänen ensimmäinen tehtävänsä oli ottaa selvää, mistä yllättävä peruutus johtui. Jotakin todella merkittävää täytyi olla tekeillä, sillä itse keisarikin oli hälytetty maihin kesken purjehduksen.

Laivassa Gerard tapasi lontoolaisen Daily Mailin kirjeenvaihtajan, amerikkalaissyntyisen Frederick William Wilen. Häneltä lähettiläs sai kuulla päivän uutiset. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian kruununperijä, arkkiherttua Franz Ferdinand, oli murhattu tarkastusmatkalla Sarajevossa vain muutama tunti aikaisemmin. Samassa attentaatissa oli saanut surmansa myös Franz Ferdinandin vaimo, kreivitär Sophie.”

Lähde: Suomen Kuvalehti – Tuomo Lappalainen, 5.7.2015; Suuri vahinko – näin maailma tuli hulluksi

SK:n arkistoista: Kesällä 1914 kaikkialla odotettiin maailman ajautuvan sotaan. Mutta harva uskoi, että se syttyisi Sarajevon laukauksista. – Lue lisää; http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/eurooppa/suuri-vahinko-nain-maailma-tuli-hulluksi/

*

Mannerheim ja keisari Wilhelm IImiehet jotka Suomi on palkinnut kaikkein korkeimmalla kunniamerkillä.

Erikoista on, että juuri nämä kaksi miestä, joista edellä kokoamani historiakomplilaatio kertoo, ovat ne miehet, jotka Suomen tasavalta – ja Suomen kansa – on kaikkein arvokkaimmalla (nyt jo poistetulla) kunniamerkillä palkitut.

Tai – onko sittenkään, erikoinen juttu?

Ovathan he monellakin tapaa ”avainhenkilöitä” Suomen historiassa, miehinä ja aikansa ja toimialansa edustajina! 

Ja niin erilaisia miehiä kuin ovatkin, heitä yhdistää yhteiset kohtaamiset elämän varrella, ja aivan kuin mme Hériotin ”Meteorin” osalta totesimme, myös salainen mutta vahva side, yhteinen osallisuus ja paikka Euroopan noblessin ytimessä.

Lue lisää:

Turun Sanomat/Seppo Sudenniemi, 1.12.2007; http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/1074243933/Kunniamerkkien+historia+lahes+yhta+pitka+kuin+tasavallan

”Kunniamerkkien historia lähes yhtä vanha pitkä kuin tasavallan”

Jalokivet ja miekat hyvin harvinaisia

Suomalaisten virallisten kunniamerkkien keskinäisen järjestyksen kärjessä on nykyisin Suomen valkoisen Ruusun suurristi ketjuineen. Se on annettu noin sadalle henkilölle. Seuraavina ovat Vapaudenristin suurristi, Suomen Valkoisen Ruusun suurristi ja Suomen Leijonan suurristi. Viidentenä on Vapaudenristin 1.luokan Mannerheim-risti, jonka ovat saaneet vain marsalkka Mannerheim ja jalkaväenkenraali A.E.Heinrichs .

Kaikista korkein kunniamerkki, jota ei enää mainita arvojärjestyslistalla, on Vapaudenristin suurristi jalokivien ja miekkojen kera. Sen ovat saaneet vain Saksan keisari Wilhelm II vuonna 1918 ja sotamarsalkka Mannerheim 1940.

Mannerheimilla on myös korkein SVR:n merkki. Hänelle myönnettiin 4.6.1944 miekat ja jalokivet hänen aiemmin saamaansa SVR:n suurristiin ketjuineen.

Suomen Leijonan suurristi miekkojen kera on myönnetty vain viidelle suomalaiselle. Mannerheim sai sen 4.8.1944 ja tammikuussa 1945 sen saivat kenraaliluutnantit L.A.Grandell , J.V.Hägglund ja H.V.Österman sekä lääkintäkenraalimajuri E.E.Suolahti ”.

*

Mannerheimin pakitseminen Vapaudenristin suurristillä jalokivien ja miekkojen kera:

Talvisodan kenraalit palkitaan vasta sodan jälkeen

Mannerheim palkittiin välittömästi talvisodan päätyttyä. Sunnuntaina

17. maal­iskuuta 1940 A. Tillander sai tilauksen Vapaudenristin suurrististä

miekkoineen ja jalokivineen, jonka valmistamiseen liike sai kolme päivää

aikaa.

Tasan viikko talvisodan päättymisen jälkeen, 20. maaliskuuta, presi-

dentti Kyösti Kallio luovutti Mannerheimille tämän kunniamerkin, jonka

oli ennen häntä saanut vain Saksan keisari Vilhelm II.14”

http://www.ritarikunnat.fi/images/flipbook/mannerheim_ja_kenraalit/files/basic-html/page10.html

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset