Veikko Huuska

Klerkkien petos ja poliittisen järjestelmän perätila – mietteitä mr. Trumpista

Klerkkien petos ja poliittisen järjestelmän perätila – mietteitä mr. Trumpista

*

Vaikka tämä aihe onkin kiihoittava, pyrin hyönteistutkijan viileyteen lähestyessäni sitä ja ottaessani pinsetit käteeni.

*

Motto:

"Tiedän, että rauhan tavoittelu ei ole yhtä dramaattista kuin sodan tavoittelu - ja että usein sen tavoittelijain sanat tapaavat penseitä kuulijoita. Kuitenkaan meillä ei ole mitään sen kiireellisempää tehtävää".

Presidentti John F. Kennedy, puheessaan 10.6.1963

(linkki: https://www.doria.fi/xmlui/bitstream/handle/10024/11435/TMP.objres.3884.html?sequence=1 )

Puhe kokonaisuudessaan: http://www1.american.edu/media/speeches/Kennedy.htm

Kennedy livenä 10.6.1963: http://www.jfklibrary.org/Asset-Viewer/BWC7I4C9QUmLG9J6I8oy8w.aspx

John Kennedyn “finest moment” – hienoin hetki: .8472225">https://.8472225

*

Eräänlainen hyvä kysymys olisi:

Miksi Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä  tuotti Donald Trumpin toisen presidenttipuolueen, republikaanien, presidenttiehdokkaaksi?

Tätä on pohdittu ja päivitelty, eivätkä vain oraattorit ole olleet asialla, vaan syvästi oppineet yhteiskuntatieteilijät, jotka ovat latoneet vastauksia:

globalisaatio, polarisaatio, tuotannon karkaaminen, mekanisaatio ja sähköjärjestelmät, jokamiestyöpaikkojen kato, tulonjaon paakkuuntuminen, raha- ja finanssipolitiikan kuprut, kasvun rajat ja muut depressaaliset syklit, etc.

Eihän mr. Trump tullut tyhjästä, jotkin voimat ajassamme kantoivat häntä yli karikkojen ja kylmien vesien.

*

Yhteiskunnan henkisen vireen määrittää se perustava massa, joka on keskiluokka; kansanosa, jolla on jotakin menetettävää, mutta joka myös katsoo itsellään olevan oikeutus vaatia itselleen jotain lisää, - mutta jota se ei saa, ja jonka, unelman, se näkee sulavan omien silmiensä edessä.

2000-luvun kehittyneissä Länsimaissa tämä luokka, klerkkien petoksen (”eliittien rikoksen”) merkitsemä keskiluokka, ja sen nahassaan tuntema havainto kapenevasta horisontista, on perusta, jolla ääriajattelu ja ääritoiminta itää – ja saa laajenevaa siedäntää, ja aikaa myöten hyväksyntää, puoltoa ja liityntää.

*

Eliittien rikosta voidaan kutsua nimellä ”klerkkien petos”

”Klerkkien petos” –termiä käytettäessä sovelletaan aatehistoriasta tuttua ajattelua (mm. Julien Benda),  ja tarkoitetaan ilmaisulla sitä, että intellektuellit, älymystö ei ole nähnyt sellaisia asioita ja epäkohtia, jotka ovat täysin ilmeisiä kansalaisille.

Tai – mikä kenties vielä pahempaa – eliitti ei omien etujensa vuoksi ole halunnut ”nähdä” näitä asioita ja epäkohtia.

Niinpä, kun yhteiskunnan ”yläkerta” vaikenee tai katsoo toisaalle – alakerta nousee.  Seuraa ”massojen kapina”.  http://en.wikipedia.org/wiki/Julien_Benda

Julien Benda (1867-1956), ranskalainen filosofi ja kirjailija, - sattumalta Mannerheimin syntymäaikalainen! – väitti jo 1950-luvulla poleemisessa esseessään, että Euroopan 19. ja 20. vuosisadan älymystö oli toistuvasti menettänyt kykynsä järkiperäisesti ja kiihkoilematta käsitellä poliittisia ja sotilasasioita, kun heistä monet sensijaan antautuivat kiihkoilemaan nationalismin, rasismin ja muiden tulenpalavien mielenkäänteiden puolesta. 

Tuolloin – toisen maailmansodan raunioiden käryn vielä tuntuessa herkkätuntoisimpien nenäkalvoilla ja kylmän sodan oloissa, ideologisen maailmanjaon aikakaudella, tuo oli mahdollista, eikä silloinen etujoukko kyennyt tilanteen houkutuksia torjumaan, - vaan päinvastoin heittäytyi lyömään lisää bensiiniä liekkeihin.  – Mutta miten on todellakin tänään?  Onko aatteellis-visionäärisin vaikuttajisto tietoinen, mitä tämä aika vaatii ja tarvitsee? 

Monesti tuntuu, että samaa kiihotusta esiintyy, nyt tietysti eri merkkien ja tähtien alla, kuin Bendan aikana. 

Kenellä paljon on, siltä paljon vaadittakoon.

Myös Chrispher Lasch voidaan muistaa alan klassikkona http://www.thesocialcontract.com/artman2/publish/tsc1202/article_1064.shtml

*

Vastakysymys:

Löytyykö kokonainen vastaus tuolta lohkolta, siis ikään kuin maailman ja Yhdysvaltojen historiallisesti olennaisesta talousmaantieteestä ja tuotanto- ja arvorakenteen voimallisesta murroksesta?  Kukaan tuskin torjuu niiden merkitystä sinänsä: väkeviä tekijöitä, joita kukaan meistä ei pääse karkuun.

Mutta onko muita syitä?

Harvinaisen vähälle on jäänyt politiikan fundamentteihin, perusteisiin menevä kysymys siitä, miten poliittinen järjestelmä sinänsä ja siinä toimivien johtavien voimien oma toiminta on joko aiheuttanut tai ainakin myötävaikuttanut tähän kaikkien havaittavissa olevaan merkilliseen tilanteeseen?

Siis yksinkertaistaen, onko politiikka ja poliitikot itse mitenkään ”syyllisiä” nurjaan kehitykseen – vai täysin viattomia pulmusia?

*

Mistä me puhumme kun puhumme politiikasta ja poliitikoista?

Lähdemmekö siitä, että yhteiskunnan poliittinen rakennus, puolueet ja niiden toiminta, on kuin annettu järjestys, pala luontoa, jota tarkastelemme in sich, itsessään ja itsenään, vai näemmekö nämä orgaanit ja myllyt ihmisen tekoina, artefakteina, jotka joku on tuottanut, tehnyt, rakentanut ja – joita joku ylläpitää ja ruokkii?  Mallina ja myllynä, josta joku hyötyy ja jota jonkun vahvat kädet kannattavat, ja tekevät tämän huollon ja hyväilyn siksi – ja vain siksi – että takuuvarmasti myös tästä huolenpidostaan hyötyy itse.  Voi jopa kysyä, kerettiläisesti, onko vallitseva ja olemassaoleva poliittinen rakennus jokin tehdas, synnyttämö ja huoltamo – ja jakamo, jossa on imettäjät ja imijät. 

Pitääkö joku tätä kaikkea yllä ensisijaisesti hyötyäkseen siitä, oikeudettomastikin, salaa ja kavalasti, (ihmisten lainkaan huomaamatta tai voimatta ainakaan vaikuttaa siihen) täysin julkisivussa olevien kylttien vastaisesti, fasadiin hakattujen kivikirjaimien viestistä poiketen?

Yhdysvaltain presidentinvaalien puoluekokousten jälkeisen tilanteen summaa oivallisesti maanantaina 1.8.2016 laatimassaan katsauksessa Tage Lindberg: http://www.verkkouutiset.me/decision-2016-usa/

*

Miksi emme kysy?

Miksi emme kysy, kuka rahoittaa Yhdysvaltain politiikan?

Kuka rahoittaa puolueita?  Kuka rahoittaa ehdokkaita?  Mistä raha tulee?  Mitä raha maksaa?  Miten raha maksetaan?  Kuka vetelee naruja? 

Kuka ohjaa ehdokkaita?  Kuka ohjaa marionetteja, niitähän nämä ovat.  Kummisedät, keitä he ovat?

Ja kun korruptatiivis-petollinen järjestys on kylliksi hapantunut, alkaa turhautuneiden ihmisten protesti.  Sitähän tässä(kin) on nähtävissä.

Tuskin uskon Yhdysvaltalaisen vaali-politiikka-kansalaisjärjestelmän tuottavan Trumpia niin sanotusti normaalitilanteessa.  Mutta me emme elä nyt normaalitilannetta. 

Olemme poikkeustilassa, vakavassa poikkeustilassa.  Se on yleisnimi monisairaalle yhteiskunnalle.  Ei ole yhtä tautia, ei edes politiikan sairaustilaa, yleismyrkytystä tai kokovartalohalvausta tai neliraaja-amputaatiota: on ne kaikki, ja jotain muuta päälle.

*

Kysykäämme: Miksi politiikka ei nosta agendalle ja toteuta kansalaisten näkemyksiä?

Siksi, hyvä ystävä, että politiikka – poliittinen järjestelmä ja poliitikot – edustavat eliittejä.  Ilmiselvä vastaus on: he ovat osa eliittiä, kuuluvat klerkkeihin joita he sivutoimisesti ja tarkoitushakuisesti haukkuvat, mutta johon he samaistuvat, ja josta he ja heidän asemansa on riippuvainen. 

Todellinen eliitti antaa politiikalle juuri vain sen verran siimaa, kuin alkeellinen merkityksellisen olemassaolon alin tuntemustaso edellyttää. 

Mutta tämä, mikä menee poliitikoille täydestä, ei enää vakuuta kansalaisia, oman elämänsä kriitikoita: he näkevät sen läpi ja ohi. 

He ovat Hans Christian Andersenin lapsia.  Kävin opintomatkalla Kööpenhaminassa heinäkuussa 2016 ja syleilimme matkatoverini kanssa Andersen-setää, Tivolin edessä, hänen housunpolvensa ja nenänsä ja kätensä olivat kiiltäviksi kuluneet.  Eivät konttamisesta ja niistämisestä ja likaisista käsitöistä, vaan ystävällisten ihmisten ja turistien kosketuksesta, syliinkäymisistä.

*

Politiikan tila – ja voima, on ehtynyt.  Se on antanut sen tapahtua.  Halullisesti.

Erikseen vielä kaksipuoluejärjestelmä on kaiken pahan alku ja juuri.

Se lannistaa ja mitätöi mielipiteiden kirjon.  Se on liian karkea jakaja nykyaikaisen yhteiskunnan tahdonmuodostuksen ja pyrkimysten muodostajana ja heijastajana, kuvajaisena.  Mahdoton. 

Se luontojaan ja väistämättä polarisoi kantoja, erottaa kun pitäisi yhdistää.  Ei siis kaikkea syytä Obaman niskaan. 

Liian karkeatekoisena poliittinen järjestys, etenkin 2-puoluejärjestelmä, pilaa viimeisenkin terveen kansalaistoiminnan. 

Se vieraannuttaa ja turhauttaa.  Luo anomiaa. ”Laittomuutta” – sananmukaisesti käännettynä, elämää ilman ohjeita, sisäistä karttaa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalinen_vieraantuminen

Jäljet pelottavat.

En puhu demokratiaa vastaan, vaan demokratian puolesta.  Sen aidon ja tehokkaan ilmenemisen puolesta minä puhun.

Mutta eiväthän politiikan kohteena oleva ”kansa”, ole tahdoton lastu ajan virran laineilla!  Jokin vastuu kai heilläkin on, nyt ja Saksassa 1933.  Mutta jokin meissä… Onko se kollektiivinen sokeus, tai muu sairaus?  Mikä saa ihmiset niin vakuuttumaan jonkin tempaisun vastustamattomuudesta; ei haluta muuta kuin heittäytyä siihen mukaan.  Ajan sairaus vai kollektiivinen valheellinen uni?  Havahtumisen hetki on ankara.

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/raivo-rampauttaa-%E2%80%93-viha-vie-voimat-0

*

Ajan vaikutus

Yhteisöllinen reagointi ajan virtauksiin on yksilön vastuuta liudentava, mutta samalla myös ikään kuin mytologisoiva tekijä.  Soittaako aika meitä niin kuin kannelta, näppäilee kieliä, ja me soimme…?

”Suomalainen aivotutkimus on osoittanut, että koemme tunteita paitsi mielessä, myös kehossa. Rakastuminen voi todella tuntua lämpönä kaikkialla ja kauhuleffa karmia selkäpiitä.

Tutkittaville esitettiin voimakkaita tunteita herättäviä elokuvia, kasvojen ilmeitä ja tarinoita. Sitten he värittivät tietokoneella kuvia kehon kohdista, jotka muuttuivat tunteen seurauksena.

Tutkittavana oli kuusi perustunnetta, viha, pelko, inho, suru, ilo ja hämmästys.

Kehon ja mielen väliset yhteydet osoittautuivat yllättävän samanlaisiksi ihmisistä riippumatta.” – Näin kirjoittaa Pirjo Helasti Suomen Mielenterveysseuran sivuilla.  – Katso kuvat:   http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/tunteet-l%C3%B6ytyv%C3%A4t-kehonkartasta

Jos vaarattoman koetilanteen ärsyke saa meidät ”hehkumaan” eri väreissä, niin miksei sitten zeit gaist?

*

Kun minä olin nuori

Moni – minun ikäiseni tai vähän vanhempi – muistaa miten Kennedyn kautta, ainakin sen alkua, - eikä siinä ollut paljon muuta kuin alku, koska se jäi niin lyhyeksi – leimasi voimakas ”etunoja”, optimismin, tavoitteellisuuden, kehityksen, muutoksen tuntu, - ja usko siihen että paljon on tehtävissä.

Obaman ”We Can” pyrki tavoittelemaan jotain siitä, heijasteli odotuksin ja toivein, että alkaisi jotain samoja aineksia sisältävä kausi USA:n elämässä, historiassa.  Mutta niin ei käynyt.  Miksi?

Olisi tietysti naivia kuvitella, että Kennedy oli se, joka loi 1960-luvun alun pioneerihenkisen toivon välähdyksen.  Ilmeisesti oli vain niin, että mies ja aika kohtasivat: aika loi presidentin, ja ne yhdessä valaisivat maiseman, hetkellisesti ainakin.

Mutta miksi Obaman kaksikautisesta presidentiumista tuli likilaskuinen ja apaattis-depressiivinen vaihe kansakunnan pitkän historian jatkoksi?

*

Oliko Obama oikeasti kansakuntaa yhdistävä ja voimaperäisesti laajoja ryhmittymiä edistyspäätösten taakse kokoava voima?

Ei, ei totisesti, eikä valitettavasti.

Katsoin joitain aikoja sitten pariin kertaan kaksiosaisen etevästi laaditun tv-dokumentin Kennedyn seuraajan, varapresidentin pallilta Valkoisen talon päälliköksi joutuneen Lyndon B. Johnsonin poliittisen elämäkerran.  Siinä käytiin huolellisesti, ja ainutlaatuisen kuvallisen dokumenttiaineiston voimin läpi Johnsonin vuodet White Housessa.  Hän oli faktisesti ensimmäinen presidentti Yhdysvalloissa, ja maailmassakin, jonka presidiumista on käytettävissä tuollainen materiaali.  Historia on hänet tuominnut, ja hän kantaa Vietnamin sodan eskaloijan raskasta viittaa, mutta hänen kotimaan politiikan ohjelmansa, tavoitteensa, ponnistuksensa ja tuloksensa ovat huomattavat: Big Society!  Suuri yhteiskunta, suuri edistysaskel pienelle ihmiselle, monelle, myös Yhdysvalloille: mutta sitä, vain osittaisestikin toteutunutta ohjelmaa ja kehitystyötä ei koskaan ole huomioitu siinä määrin kuin se ehdottomasti ansaitsee.

Mutta olennaisin kiteymä Johnsonin presidenttiydestä tuotiin dokumentissa toistuvin esimerkein ja lausunnon tiskiin: Johnson oli armoitettu, hellittämätön neuvottelija, joka puhui, neuvotteli, painosti, kävi kauppaa, ajoi,  tehosti ja – raatoi maaliin. 

En usko että minulla on yhtään ruusuinen kuva hänen menettelyistään, ja niiden sisäsiisteydestä, - itseasiassa minulla on hyvin naturaslistinen käsitys niistä, - mutta hän neuvotteli, yhdisti ja kompromisseerasi!

Mitä on Obama tehnyt?

Ei mitään tällaista: hän on sisäsiisti ja ohjelmaltaan varmasti paras presidentti ikinä, mutta hän ei neuvottele, hän ei yhdistä – ja hän ei kompromisseeraa.  Hän ei ole yhdistävä tekijä, vaan erottava, ei katalyytti vaan ainesosien separoija.

Presidenttinä Obama on ollut liian ohjelmallinen, liian ylevä, liian ortodoksinen ja fundamentaalinen, liian omavarainen, kyetäkseen johnsonmaiseen kasvoista kasvoihin ja verkostoista verkostoihin aitoon neuvotteluun.  Se ei ole hänen luontonsa, ja hän maksaa siitä hinnan.  Kekkosen käsitys apulaispresidentti, teksasilainen sheriffi L.B.J.:stä ei ole mairitteleva, Johnsonhan vieraili 1963 loppusyksyllä Suomessa ja pahastutti isäntänsä perinjuurin: UKK:n viesti Washingtonin lähetystöön oli: Älkää enää koskaan lähettäkö tänne tällaisia tyyppejä!

*

Politiikka on perätilassa.

Sattuneesta syystä luin äsken Saksan keisari Vilhelm II:n elämästä.

Hänen työnsä ja vaikutuksensa tiivistyi lyhyisiin lauseisiin:

Hän oli keisari vuodesta 1888.  Erotti valtakunnankansleri Bismarckin vuonna 1890 ja toteutti sen jälkeen persoonallisesti sävyttynyttä politiikkaa, vaikka tukeutuikin säännöllisesti neuvonantajiinsa.  Kasvatti osaltaan tasapainottomilla lausunnoillaan ja äkkipikaisuudellaan jännitteitä, jotka lopulta johtivat ensimmäiseen maailmansotaan.

Ja sitten vielä keisari Vilhelm itse kertoi suomalaisille elokuussa 1918 (Ingman), miten hän lähetti Venäjän keisari Nikolai II:lle tiedoksi liikekannallepanon peruutusilmoituksen, mutta Venäjn ulkoministeri Sergei Sazonov ja keisarillisen yliesikunnan pojat tahtoivat muuta ja kirje juuttui matkalle.

”Pääesikunnan päällikkö Nikolai Januškevitš ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hän ilmoitti Sazonoville, että käskyn saamisen jälkeen häntä oli turha tavoitella vähään aikaan. Kenraali painui maan alle niin, ettei kukaan enää pystynyt peruuttamaan mobilisaatiota.

Venäjä suoritti yleisen liikekannallepanon 30. heinäkuuta. Saksa vastasi siihen julistamalla Venäjälle sodan kaksi päivää myöhemmin. Siitä kahden päivän päästä3. elokuutase ilmoitti olevansa sodassa myös Ranskan kanssa.” http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/eurooppa/suuri-vahinko-nain-maailma-tuli-hulluksi/

Onko tässä jotain perin tuttua?

Perintökuningas vai rahavallan nostama vaalipresidentti: mitä eroa siinä enää on?  Yhtäläinen bastardi siitä voi syntyä.  Mutta aina meillä ovat kansliapäälliköt, pääesikunnan päälliköt jne.

*

Polarisoituneessa tilanteessa ei saa tehdä kahta asiaa:

Ei saa yrittää miinustaa plus-napaa, eikä plussata miinusnapaa – ei sitten yhtään, muuten salamoi!

Pitää ymmärtää antaa plus-navan olla plus-napa.  Pitää ymmärtää antaa miinusnavan olla vain miinusnapa, ei saa peukaloida. 

Näin toimi suojamekanismi, - ja polarisaatio vahvistuu.

*

When hatred of culture becomes itself a part of culture, the life of the mind loses all meaning.
—Alain Finkielkraut,The Undoing of Thought

Kun kulttuurisesta vihasta tulee itsessään osa kulttuuria, henkinen elämä menettää kaiken tarkoitusksensa.

https://www.newcriterion.com/articles.cfm/The-treason-of-the-intellectuals----ldquo-The-Undoing-of-Thought-rdquo--4648

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Onko Marx sittenkin oikeassa? Marxilaisen historiankäsityksen l. historiallisen materialismin mukaan perusta määrää päällysrakenteen, ts. USA:n presidentti todellakin on rahoittajiensa marionetti.

Marx ennusti myös, että reaalitalous ja finanssitalous eroavat toisistaan. Näin on käynyt.

Vanha tuotantotapa kaatuu...jotain uutta nousee tilalle. Mitä?

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset