Veikko Huuska

Eräs päättynyt suomalainen elämäkerta – ”Laitilan herra” Hämeenkyröstä

Eräs päättynyt suomalainen elämäkerta – ”Laitilan herra” Hämeenkyröstä

Joitakin piirtoja kunnanesimies Eero Koskimiehestä (1880-1918) eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä

https://picasaweb.google.com/113679801467129695575/6301202527597452193#

*

Kirjailija F.E. Sillanpää kertoo muistelmissaan:

Koulupoikana minä olin kiinteästi, mitä teonsanaa siinä nyt sitten käyttäisinkin, lemmensuhteella kiintynyt erääseen talontyttäreen, joka oli minun pikkuserkkunikin.  Ja voinen sanoa, että niinä ihanimpina nuoruusvuosinani olin hänen, kauniin ja tyylikkään maalaistytön puolelta kokenut ymmärtääkseni jokseenkin samaa kuin mitä minä häntä kohtaan tunsin.  Mitkä sitten lienevätkin ne vaikuttimet olleet, jotka tuon kauniin nuoruudenliiton sotkivat, joka tapauksessa eräänä päivänä, kun tulin tuon mielitiettyni luokse, sain hänen ympäristöltään ilmoituksen, että arvoisa neiti oli kihloissa. ..

Sillä iällä ja minun temperamentillani tietenkin tuommoinen tapaus oli melkoinen katastrofi.  Luulenpa melkein, että siinä lähiviikkoina oikein runollisissa yksinäisissä tilanteissani lämmitin hiukan hiirille saunavettä.  Opintoni menivät heitteille, jolla ne kai jo pikkuisen ilman tätä tapaustakin olivat, minä jäin rutiköyhtyneiden vanhempieni rasitukseksi heidän Töllinmäkeensä, ja siellä äitini vähän pitkin silmin katseli noin ikään, että mitäs nyt, poikaseni?  Ei oikein täällä sopisi meidänkään ruokajärjestykseemme vahva, nuori joutilas mies, ja äijä Pransu istui siellä muurinvierussängyllä ja katseli jäykästi akkunasta pihalle.  Sanottava kumminkin on, että juuri tuon tapauksen vaikutuksesta minä sorruin niin epävakaaseen ja odottamattomaan hommaan kuin kirjailuun.

Kun olin itkenyt itkuni, tuli kohtalokseni palvelijattaren vaihto siinä Laitilan sotilasvirkatalossa, jota Eero Koskimies opintonsa keskeyttäneenä ”maisterina” ja puustellinvuokraajana hallitsi.  Semmoisessa talossahan sisäpiian pitää olla nätti ja notkea, siihen ei kuka Kustaava tahansa kelpaa.  Koskimiehellä olikin olut semmoinen hyvin arvokkaan ja virkeän näköinen Ikaalisten tyttö, johon järkkymättömän luonnonjärjestyksen mukaan läheisen naapurin poikamiesisäntä aivan asiallisesti pihkaantui jne. – koko tuo tavallinen tralli Suomen salomailta.

Eräänä pyhäyönä, jona Koskimies itse oli jossain arvokkaissa hautajaisissa, oli tyttö päästänyt aittaansa oman kultansa, ja kademieliset toiset piiat väänsivät oven ulkopuolelta lukkoon (niissä vanhoissa maalaispuodeissa on sellainen lukkorustinki, että sen salpaa ei sisäpuolelta voi avata, jos se ulkopuolelta on väännetty kiinni).  Aamulla isäntä kaipasi piikaansa ja toiset piiat sanoivat, että kyllä me sen pian näytämme, maisteri on hyvä ja tulee tänne paikalle.  Kun sopiva kujanne pihamaalle oli muodostunut, astui nuori isäntä puodista pihan kirkkauteen ja kademieliset toiset piiat taputtivat käsiään, soittivat kaikenmaailman padankansilla juhlamarssia ja  -  mitäpä siinä sitten muuta kuin että tyttö sai tulla maisterin kamariin nostamaan tilinsä ja sen jälkeen lähteä talosta.  Mitkä toimenpiteet olivat hänelle kaikkea muuta kuin epämieluisat, sillä elävällä tyttövaistollaan hän tajusi, että hänen kohtalonsa ei tähän pysähtynyt.  Varsin lyhyessä ajassa hän oli emäntänä arvokkaassa naapuritalossa joen toisella puolella.

Se siitä.  Mutta semmoinen talo kuin se Laitila siihen aikaan oli, ei kauan tullut toimeen ilman sisäkköä, ja siinä sitten se Taatilan akka tiesi kertoa, että se Salomäen Siikri oli Siurosta siltä kirjuri Koskiselta juuri tullut kotiinsa ja oli kenties saatavissa tähän toimeen.  -  No menkää te sitten vaan hakemaan se, sanoi Eero Koskimies, ja Taatilaska niisti nenänsä ja suki tukkansa ja tuli Hirvelään.  Tarjoushan oli nuorelle tytölle varsin arvokas, sillä Laitilan sisäkön toimi oli sentään paikkakunnan arvokkaimpia piianpaikkoja.  Nuori Sigrid vain hiukan epäili, kuinka hän tulisi siinä toimeen, kun hän oli olut semmoisella maattomalla herrasväellä, mutta Taatilasta sen kun tarmokkaasti häntä kehoitti vain seuraamaan mukanaan, minkä tyttö sitten tekikin ja niin saman tien astui Laitilan sisäkön virkaan ja melkeinpä myöskin saman tien ent. ylioppilaan F.E. Sillanpään morsiameksi.  Sillä kun minä sitten taas kerran tulin Laitilaan naapuriveikkoani tervehtimään, niin kuului Laitilan pakarin klasista minua katselleen uusi yhdistelmä, jonka ihastuttavin jäsen tuo Salomäen Siikri varmaankin oli.  Siinä esiteltiin tulijaa semmoiseen tavalliseen piikatyyliin, ja kertoi usein mainittu Siikri kysyneensä palvelustoveriltaan, että onko se poikamies, ja saaneensa siihen myöntävän vastauksen.  Kauan ei kulunut, kun se poikamies sitten istui Laitilan suuren ruokasalin sohvalla ja isäntä-Eero kaiketi siinä tavanomaisessa keinutuolissaan, ja sieltä pakarista päin astui samaan saliin ihastuttavan nuori ja hyvärakenteinen, avokatseinen ja kirkas tyttölapsi, joka nätisti niksautti polviniveliään sohvalla istuvalle vieraalle.  Hän se kai sitten toimitti pöytään tavalliset trahtamentit maisterille ja hänen vieraalleen, sille ”poikamiehelle”.

Joka ilta muistan sen sievän ja sorjan,                                                                                                                              kun oviani kiinni suljen.

https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/29347

Kun hyväilen tuota vanhaa kyröläistä piirilaulua, niin enempää en tarvitse.  Näen sinut, Siikri, sellaisena kuin olit seitsemäntoista täyttäneenä.  Olimme iltamissa, ja niissä ”mentiin” siihen aikaan vielä piiriäkin.  Sinä olit keskellä, ja kun tulivat nämä laulun kaksi loppusäettä, niin silloin keskellä pyörineet pojat ”ottivat” jonkun tytön isosta piiristä ja tytöt ottivat pojan.  Sinä otit minun, kuten Kyrössä sanotaan.  Kun iltamat loppuivat, niin minä sain tulla sinua saattamaankin.  Ovelle vain, ei silloin vielä pitemmälle.  Enkä siinäkään saanut sitä, mitä kovasti teki mieleni.

Sain monta kertaa sinua saatella, ennen kuin  -  tahtoisin sanoa: koitti  -  se sysimusta marraskuun ilta, jolloin lähdin Laitilasta, taas niin kuin monesti ennenkin, Töllinmäkeä kohden.  Isäntämaisterilla olisi ollut minulle vielä jotain asiaa ja hän oli pahoitellut, että kun se nyt siitä pääsi lähtemään, jolloin sinä olit ilmoittanut, että kyllä sinä noudat sen takaisin.  Minä astelin maantietä pitkin Töllinmäkeä kohden, olin juuri tulossa siihen Lauttarin takana olevaan ranta-ahteeseen, kun k kuulin takaani huohotusta.  Pian singahti jalkoihini jokin hullunkurinen esine, jonka olit siepannut käsiisi ja pian olivat sinun käsivartesi minun kaulani ympärillä ja minä sain runsaasti sitä, mitä jo kauan olin mielitellyt.  Ja tärkein ja arvokkain, mitä minä silloin sain, oli varmuus siitä, että sinä olit minun.

F.E. Sillanpää: Poika eli elämäänsä. Muistelua.  Otava, 1953. s. 228-232.

*

Kyrön Forsmanit

Äitini oli käynyt rippikoulunsa – muuta kouluahan hän ei ollut käynytkään – Georg Zacharis Forsmanin, kuuluisan Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen isän vielä ollessa nimellisesti Hämeenkyrön rovastina.  Hän oli vanhuutensa vuoksi loppuunkalkkiutunut, joten hän ei varsinaista virantoimitustaan hoitanut, vaan teetti sen nuorilla apulaisilla, joiden palkan arvatenkin seurakunta maksoi.  Ukko, joka oli melkein umpisokea, oli kerrankin köpitellyt sinne kirkonkuoriin alttarin tienoille ja istui siellä juhlallisena harmaapäänä näkemättä mitään.  Mutta korvat äijällä olivat jokseenkin kunnossa.  Sitä edellyttää se hupainen tapaus, jota äitini ei vielä vanhanakaan väsynyt kertomasta.  Siihen aikaan kirjan kovat kannet tehtiin vahvasta laudasta, vieläpä se lauta usein oli höyläämätöntä.  No niin, sellaisesta suuresta vanhanaikaisesta virsikirjasta oli Vainioisten Otto, vallaton iileskotti, kiskonut itse sanallisen puolen irti, niin että nämä valtavat lautakannet olivat hänen leikkikaluinaan, ja hän heitti nämä kannet siletä penkistöstä päin saarnastuolin laitaa, josta ymmärrettävästikin syntyi valtava ääni.  Rovasti kun ei mitään nähnyt, ei voinut ymmärtää, mistä tämä johtui, vaan avasi juhlavan naamataulunsa ja kysäisi, onko siellä ruvennut ukkonen käymään.  Johon tietysti tytöt siellä nauraa hykersivät ja pojat omilla naamoillaan jotain mölhöilivät, mutta hiljaa nyt kumminkin olivat, ja sittenhän se saapui se ordinaari – ornaari, kuten Hämeenkyrössä sanotaan – opettaja, ja työ alkoi.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Yrj%C3%B6_Sakari_Yrj%C3%B6-Koskinen & http://375humanistia.helsinki.fi/humanistit/yrjo-sakari-yrjo-koskinen

Minun äitini nuoruuden päiviltään hyvin muisti pappilan Forsmanin maisterit, tiesi Jaakosta ja Jussista ha Yrjöstä ja taisipa tietää yksiä ja toisia pikku- ei nyt skandaalijuttuja, mutta sellaisia, joita kansa huvikseen kertoi pappilan maisterien temmellyksistä.  Näin ollen suku siltäkin osaltaan oli minun tiedossani, kun Tampereen Suomalaisen Reaalilyseon oppilaana keksin Tampereen lainakirjaston luettelosta kirjan, jonka nimi oli ”Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä”, ja kun en maan ja kansan mainehikasta kulttuurihistoriaa silloin vielä ollenkaan tuntenut, niin otin minä tuon kertomuskirjan sen mukaisesti kuin nuori lyseon poika sen nyt ottaa, koska toivoin, että siinä nyt on kovasti rakkautta ja perintöriitoja ja kaikkea sellaista.  Mutta kun tuon Yrjö Koskisen esikoisteoksen sain, havaitsin suureksi ja valtavaksi pettymyksekseni, että siinä vain jauhettiin ja jantattiin juttuja, jotka minä itse erinomaisen hyvin tiesin ja tunsin.

Ja koska nyt kerran Forsmanit, joista sittemmin tuli hyviä ystäviäni, näin puheeksi tulivat, niin on minun elämäni kohtalossa kahdella sen suvun jäsenellä ollut erinomaisen tärkeä merkitys.  Kun vanhempieni varat olivat minun viisi luokkaa lyseota käytyäni ehtyneet ja minä silti lähdin vielä kuudennelle, niin satuin tällöin jostakin syystä olemaan jonakin päivänä poissa koulusta, ja kerran saksan ja ranskan kielen opettajani Eino Sakari Yrjö-Koskinen eli Pekka pistäytyi katsomaan, mikä nuorta herra Sillanpäätä vaivasi.  Ja vaikka vapaaherra kääntyikin sieltä (kortteeri-isäntäni) Davidssonin ja kolmen muun huushollin yhteiskeittiöstä takaisin luokseni tulematta, niin, ehkä asuntoni hukan proletaariset piirteet olivat häntä hämmentäneet, hän hankki minulle paikan silloiseen mahtavaan Liljeroosin perheeseen sen kuopuksen eräänlaiseksi henkiseksi imettäjäksi.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Sakari_Yrj%C3%B6-Koskinen

Forsmanien suvusta puheen ollen voinen tässä kertoa muistojani myös Juho Rudolfista, filosofianmaisterista, ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen veljestä, joka piti sitä Laitilan virkataloa Hämeenkyrössä.  Hän oli, niin kuin sen ajan herrat, semmoiset maalaisjunkkarit yleensä, melkolailla alkoholipitoisiin juomiin kiintynyt.  Kerran isävainajani hoivaili äijää sieltä lauttarannasta ylös Laitilan taloon.  Kun perille päästiin, niin sanoi äijä, että en minä sinulle tästä mitään rupea maksamaan, sinä olet kyllä sieltä Laitilan metsästä jotakin puunpuolta sen verran kähveltänyt, että kyllä sinä saat minua kerran auttaa tällä lailla.  Isäni kertoi tätä erikoisen kuvaavana juttuna sen ajan herrojen realistisesta taloudellisesta elämänasenteesta.

Juho Rudolfin poika Juho Eero Lemmitty (Forsman>Koskimies) oli aikanaan harjoittanut humanistisia ja teologisia opintoja, mutta asettui lopulta tavallisen tyyliseksi lansjunkkariksi, jommoisena yhteinen kansa häntä hiukan naureskeli, mutta myöskin piti arvossa, sillä hänellä oli pontevat hengenlahjat ja tarvittaessa luja käsivarsikin oikein noin ruumiillisessa mielessä.  Hyvä veikkoni oli Laitilan isäntä Eero Forsman, sittemmin Koskimies, jonka tarina päättyi sitten traagillisesti kansamme kärsimyksen päivinä 1918.

F.E. Sillanpää: Poika eli elämäänsä. s. 126-129.

https://picasaweb.google.com/113679801467129695575/6301202527597452193

*

Takuumiehet

Vielä syksyllä 1910 Sillanpää saattoi kertoa kotiin, että ”kaikki on taas käynnissä” ja hän on ollut ”kemiallisissa töissä tuntematta mitään pahoinvointia”.  Asunto (opiskelijakortteeri Helsingissä) oli entisen vieressä Antinkadulla, taskussa rahaa, pankissa 4000 markan uudistettu laina, takaajina Lempäälän patruunat Selin ja Sotavalta sekä kotipitäjästä rovasti Ilvonen ja talolliset Koskimies ja Nuuti.  Paremmin eivät ylioppilaan asiat olisi voineet olla.

Panu Rajala:F.E. Sillanpää vuosina 1888-1923.  SKS, 1983. s. 63.

Erään toisen kerran kun FES kiikutti takaajien nimikirjoituksin varustetun laina-anomuksen Hämeenkyrön Säästöpankkiin, pankinjohtaja vilkaisi sitä ja tuumasi: Tällä paperilla tyhjennettäisiin vaikka koko Hämeenkyrön Säästöpankki!

*

Piikatohtori

Hämeenkyrön mailla Töllinmäen joutilas tohtori eli näihin aikoihin omaa kiihkeätä romanssiaan.  Hänen harvoja ystäviään täällä oli Laitilan sotilasvirkatalon isäntä Eero Koskimies, entinen teologian ylioppilas, suuren Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen veljenpoika ja kunnallislautakunnan esimies.  Laitilassa Sillanpää poikkesi perunasopalla ja tarinoimassa, joskus istuttiin iltaa myöhään Eeron isännänkamarissa ja nautittiin järvimaisemasta ja virvokkeista.

Kesäkuussa 1914 palattuaan Malmön maailmannäyttelystä matkareportteri poikkesi taas Laitilaan kertomaan seikkailuistaan.  Tarjottimen toi isännänkamariin talon uusi sorea sisäkkö Sigrid Salomäki, muonamiehen tytär Raipalan Hirvelästä kirkonkylän liepeiltä.  Vieras pani hyväksyvästi merkille 16-vuotiaan tytön kainon ja kunnioittavan käytöksen.

Loppukesän ja seuraavan talvikauden ”tohtori Sillanpää” saatteli tyttöä tansseista tai palveluspaikasta tämän kotiin Hirvelään, pian porstuan peräkamariin saakka.  ”Joutilas tohtori” vakiintui nyt aiheellisesti kansan suussa ”piikatohtoriksi”.  Sillanpää on kertonut noista vaiheistaan muun muassa muistelman tapaisessa burleskissa lastussa ”Appiukkoni ja hänen mökkinsä eli kertomus Hämeenkyrön pitäjästä” (Kiitos hetkistä, Herra… 1930) avomielisen huvittuneesti:

”Tätä seuraavina aikoina oli ympäristö sen verran ymmällään, niin herrasväki kuin yhteinen kansakin.  Ne ihmettelivät meidän menettelyämme: että nyt ilkeää tuolla lailla, toinen niin kuin toinenkin.  Kerrankos sitä piikatyttöjä rutistetaan, ohimennen, varsinkin maalaispiikoja, mutta että nyt tuolla tavalla jatkuvasti.” (KhH s. 304).

Puoliherran vierailut alaikäisen tytön kamarissa herättivät lähiympäristössäkin varoituksen sanoja.  Koskimies ei pitänyt ollenkaan siitä, että häneltä vietiin hyvä piika.

Töllinmäen vanhusten mieleen ei erityisesti ollut muonamiehen tyttö sivistyneen pojan seuralaisena.  Kyröspohjan kyläkunta katseli ilkkuen pieksujalkaisen piikatohtorin vaellusta maantietä Hirvelään päin ja takaisin.  Helsingistä saakka Maila Talvio varoitti Sillanpäätä ”menemästä varomattomasti naimisiin”.  Hämminkiä oli kaikkialla paitsi Hirvelän idyllisessä pihapiirissä.

Panu Rajala: emt. s. 98-99.

*

Hämeenkyrön pitäjänhistoria*) mainitsee Eero Koskimiehen 25:llä sivullaan. 

Kun historian III-osassa on tekstisivuja noin 650, kunnanesimies Koskimiehen toiminta on mukana noin 4 %:ssa Hämeenkyrön pitäjän toimissa viimeisten puolentoistasadan vuoden aikana.

Se on epäilemättä huomattava elämäntyö, etenkin kun ottaa huomioon, miten se väkivaltaisella tavalla katkesi jo 37 vuoden iässä, vaiheessa, jossa monilla tuon tapainen hallinnollis-inhimillinen osallistuminen yleiseen elämään on vasta alkanut tai ottamassa ensimmäisiä huomattavampia askeleitaan.

Itse asiassa Eero Koskimies on pitäjänhistorian mainintafrekvenssillä mitaten pitäjän tekijämiehistä neljänneksi mainituin.  Edellä ovat vain Nobel-kirjailija F.E. Sillanpää, täyden päivätyön paikkakunnalla tehnyt kirkkoherra Henrik Ilvonen, samaten virassaan pitkäaikainen, maallisen esivallan edustaja, nimismies Väinö Nyström, sekä maanviljelijä, kunnallismies ja vaikuttaja Vihtori Raipala.. 

Taakse jäävät niukasti mainintojen määrässä Koskimiehen isä Georg Jakob Forsman, kunnallismies, nahkuri, tehtailija Jalmari Helo, ”Osaran herra” ja agronomija maanviljelysneuvos Arthur Gideon Hildèn.  Lähtituntumassa seuraavat Kyröskosken tehtaiden käyttöinsinööri, myöhempi isännöitsijä, suojeluskunnan tukija ja kunnallismies Rafael  Fraser, opettaja ja paikallishistorioitsija Matti Lähteenmäki, maanviljelijä Vilhelm Raipala sekä muurari, kunnallislautakunnassa maattomia edustanut Kaarle Linne, josta sitten tuli paikallinen kapinapäällikkö 1918.

*) Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön Historia III vuodesta 1866 vuoteen 2000.

 

Mainituista miehistä Nyström, Hildèn, Linne ja Koskimies menettivät henkensä helmi-huhtikuussa 1918.

https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Nystr%C3%B6m

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=11847

 

https://www.geni.com/people/Artur-Hild%C3%A9n/5586713796870085902

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=12141

 

https://www.geni.com/people/Juho-Eero-Lemmitty-Koskimies/6000000021377701934

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=11837

 

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=12058

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=12010

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlo_Linne

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=11835

*

Lukuohje

Hyvä lukija, jos sallitte, kehoitan jatkossa tarkkailemaan kahta huomattua kunnallismiestä ja heidän vaiheitaan tästä hetkestä eteenpäin, aina hamaan loppuun asti:

nimittäin;

kunnanesimies Eero Koskimies ja hänen eräänlaiseksi opponentikseen nouseva muurari Kaarle Linne.

Heidän elämänkaarensa lähtivät liikkeelle eri tahoilta, varsin kaukaa sinänsä, kohtasivat samoissa neuvottelu- ja otteluhuoneissa, eivätkä sitten järin pahasti enää eronneet.  Kuolemassakin heillä oli eroa vain kolme viikkoa.

*

Fragmentteja pitäjänhistorian sivuilta

Hämeenkyrön historian mainintoja Eero Koskimiehestä:

Merkittävimpiä ja pitkäaikaisimpia vaikuttajia Hämeenkyrön herrasväen joukossa olivat epäilemättä Forsmanit, jotka ajan mittaan sukulaistuivat muiden paikallisten säätyläisperheiden kanssa:

kirkkoherra Georg Jakob Forsmanin lapsista kaksi oli naimisissa nimismies Jean Alanderin lasten kanssa ja kolmas, ”Laitilan maisteri” Juho Rudof Forsman, Johan ja Lovisa Finnbergin tyttären Hilma Johanna Finnbergin kanssa.

Juho Forsman ja hänen poikansa Eero Koskimies asuivat kruunulta vuokraamassaan Laitilan virkatalossa ja vaikuttivat monipuolisesti Hämeenkyrön kunnalliselämään, edellinen kuntakokouksen ja jälkimmäinen kunnallislautakunnan esimiehenä ja molemmat useissa muissakin luottamustehtävissä. 

Kirkkoherra Georg Jakob Forsmanin 1875 päättyneenä aikana pappilan isäntäväki ulotti kasvatustehtävänsä ja huolenpitonsa myös palvelusväkeen ja alustalaisiin, joille annettiin yleissivistävää valistusta oman maan ja muunkin maailman asioissa.  Tiedonhaluinen poika sai lukea kirjoja pappilan kirjastosta, ja kyytiessään kirkkoherran poikaa, professori Yrjö Koskista (aat. Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen) hevosella lähimmälle rautatieasemalle Tampereelle tai Hämeenlinnaan tallirenki ja arvattavasti muutkin kyytimiehet saivat keskustella hänen kanssaan ja sillä tavoin laajentaa yleissivistystään sekä historiasta että muista kyydittävää kiinnostavista asioista.

Forsmanien suku vaikutti Hämeenkyrön lisäksi koko maassa voimakkaasti 1800-luvun jälkipuoliskolla ja vielä seuraavan vuosisadan alussakin.  Juho Forsman – ”Laitilan maisteri” ja kuntakokousten voimahahmo – toimi muun muassa vuoden 1866 säätyvaltiopäivillä Itäisen Satakunnan talonpoikien edustajana.  Kun samaan aikaan siellä olivat suvusta myös Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen aatelisten, Jaakko Forsman pappien ja Ernest Forsman porvarien edustajana, suku oli mukana valtiopäivillä kaikissa neljässä säädyssä.

Hämeenkyrön historia III. s. 26-27.

*

Karja

Jos oli hyvässä torpassa 1900-luvun alussa karjaa sen verran kuin pienessä talossa, oli myös suuria karjatiloja, joissa eläinten luu kasvoi 1800-luvun lopulta lähtien vahvasti.

Suurimmat yksittäiset lypsykarjat olivat vuonna 1901 Raipalassa (39 päätä), Pakkasen kartanossa ja kirkkoherranpappilassa (30), Tuokkolassa (23), Heinijärven Tättälässä ja Vanajan Kaupilla (22) ja Lemmakkalan Tarrilla (20 päätä). Myös Herttualan Kirmo ja Kalkunmäen Purttu olivat suuria karjatiloja.  Monissa muissakin taloissa lehmäluku nousi toiselle kymmenelle.

Säätyläisten hallitsemista tiloista karjatalous oli vaatimattominta Palon Makkaruksessa ja Juho Forsmanin vuokraamassa Laitilassa, kunnes Laitilaa vuodesta 1903 alkaen isännöinyt Eero Forsman eli Koskimies ryhtyi sitä kehittämään.

Hämeenkyrön historia III. s. 60.

*

Maito ja voi

Useimmat yksityismeijerit ja Miharin yhtiömeijeri toimivat ostomaidon varassa.  Vielä 1890-luvulla sen riittävyydestä kaikkiin meijereihin oltiin huolestuneita.  Meijerien maidosta maksama hinta vaihteli nopeassa tahdissa voin maailmanmarkkinahintojen mukaan, mikä oli tietysti ongelmallista maidon tuottajille.  Osuustoiminta-aate ja Pellervo-liike olivat jo ennestään tuttuja Hämeenkyrössä, ja joukko niiden kannattajia kutsui 16.3.1905 Ahtolaan kokoukseen, jossa esiintyi Pellervo-seuran konsulentti ja jossa perustettiin Pellervon mallisääntöjen mukaan Hämeenkyrön Osuusmeijeri. Sen osakkaiksi ilmoittautui 83 jäsentä 680 osuudella.  Meijeriä olivat tarmolla ajaneet muun muassa Eero Koskimies, Kalle Patanen, K.V. Hämylä sekä opettaja Erkki Eskola, joka toimi 11 vuotta meijerin isännöitsijänä.  Hallituksen puheenjohtajana toimi Eero Koskimies.

Alkuun lähdettiin voin tuotannolla, ja meijerin voipytyt leimattiin merkillä ”Kyrön sarvi” tai ”Häme”.  (Koskimies oli tuolloin 24-vuotias, VH).

Hämeenkyrön historia III. s. 62.

*

Maatalouden järjestö

Vanhin maatalousneuvontaa antava paikallisjärjestö oli vuonna 1895 perustettu Hämeenkyrön ja Wiljakkalan Maataloudellinen Yhdistys, jonka tavoitteena oli edistää maanviljelystä ja sen sivuelinkeinoja sekä kunnallisten asiain harrastus.  …

Tämänkin yhdistyksen kohtalona oli taantua alkuinnostuksen jälkeen, kenties yhteiskunnallisten näkemyserojen paineessa, mutta nimismies Nyströmin kuvernöörille antaman ilmoituksen mukaan se oli toiminnassa vielä 1901.

Nukahtaneen yhdistyksen tilalle perustettiin Hämeenkyrön Maamiesseura eli Maatalousyhdistys ilmeisesti 1904, jolloin se sai toiminta-avustusta kunnalta.  Sen johtokuntaan kuului vuosina 1904-1913 muun muassa Eero Koskimies; vuonna 1917 toimi puheenjohtajana Heikki Heikkinen Heinijärveltä.  Seura näyttää toimineen enimmäkseen keskipitäjällä.  Kesäksi 1917 se hankki palvelukseensa puutarha- ja juurikasvineuvojan.  (Koskimies 23-v.)

Hämeenkyrön historia III. s. 66-67.

*

Kansallis-Osake-Pankki

Rahatalouden edistyminen ja elinkeinoelämän uudenaikaistuminen synnyttivät Suomeen 1800-luvun jälkipuoliskolla ensimmäiset liikepankit, joiden ensisijaisena tehtävänä oli lyhytaikaisten, tavallisimmin 3-6 kuukauden mittaisten luottojen antaminen.  1880-luvun voimakas suomalaiskansallinen liike kielitaisteluineen, joihin Hämeenkyrön Forsmanit etunenässä osallistuivat, vaikutti osaltaan Kansallis-Osake-Pankin perustamiseen 1889.  Aluksi se toimi vain suurimmissa kaupungeissa, mutta uusi pääjohtaja, senaattori J.K. Paasikivi, joka valittiin toimeensa vuoden 1914 lopulla, pyrki suuntaamaan pankin toimintaa palvelemaan myös kaupunkilaisten elintarvikkeet tuottavaa maatalousväestöä. Siinä tarkoituksessa konttoriverkkoa laajennettiin seuraavina vuosina kymmeniin kirkonkyliin.  Hämeenkyrön kirkonkylässä avattiin Kansallis-Osake-Pankin haarakonttori 15.3.1917 kauppias Taavetti Wilhelm Mattilan liiketalossa, ja jo seuraavana vuonna se menestyi pitäjän yli kulkeneesta sisällissodasta huolimatta erittäin hyvin.

Konttorin ensimmäisenä johtajana toimi Eero Koskimies, joka murhattiin keväällä 1918.

Hämeenkyrön historia III. s. 110.

*

Paikallislehti

Kun sekä valtakunnallinen että paikallinen politikointi oli vilkasta ja kun paikkakunnalle oli asettunut toimitustyöhön pystyvää väkeä, perustettiin vuonna 1916 uusi paikallislehti, Kyrön Sanomat.

Lehden perustamiskokous pidettiin kirkonkylässä kauppias Taavetti Wilhelm Mattilan luona.  T.W. Mattila ja tehtailija Jalmari Helo, kauppiaat Herman ja J.V. Eljaala sekä maanviljelijä Eero Koskimies perustivat yhtiön julkaisemaan lehteä, jonka näytenumero ilmestyi 27.10.1916.  Vastaavaksi toimittajaksi ryhtyi kirjailija Eero Alpi, joka kirjoitti nimimerkillä ”Sarvi”. …

Kyrön Sanomien toimet olivat palkattomia, ja sen talous huono, koska ilmoituksia ei ollut riittävästi, ja Mattila lienee joutunut maksamaan tappioita omasta pussistaan.  Puolueettomuudestakin oli jo keväällä 1917 vaikea pitää kiinni, kun elintarvikepula ja maatalouslakot 8-tuntisen työpäivän vauhdittajina kiristivät yhteiskunnallista ilmapiiriä.  Kirjailija F.E. Sillanpää, joka tuli pakinoitsijaksi Eero Alpin tilalle nimimerkillä ”v.t. Sarvi”, sai vähitellen sekä palkollisten että isäntien vihat päälleen kirjoittaessaan sovittelevasti ajankohtaisista kysymyksistä ja yrittäessään vetoomuksillaan estää näköpiirissä olevaa yhteenottoa.  Sisällissodan puhkeaminen tammikuun 1918 lopussa keskeytti lopulta lehden ilmestymisen.

Hämeenkyrön historia III. s. 134-135.

*

Kunnallislautakunta

Hämeenkyrön kunnallislautakunnan esimiehenä eli puheenjohtajana toimivat vuosina 186-1918 seuraavat miehet:

mm.

tilanvuokraaja Eero Koskimies, varaesimiehenä 1908-1910;

tilanvuokraaja Eero Koskimies, esimiehenä 1911-1918.

*

Kunnallislautakunta oli vuosina 1866-1918 lähes poikkeuksetta talollisten miehittämä.  Ainoat kouluja käyneet olivat Juho Forsman ja (hänen poikansa, alkujaan Forsman) Eero Koskimies Laitilasta.

Kaikki 1800-luvun kunnallismiehet eivät osanneet kirjoittaa edes nimeään, vaan panivat tarvittaessa pöytäkirjan alle puumerkkinsä. 

Kunnallislautakuntaan voitiin valita (jäseneksi) tilattomiakin. … Sellaisena toimi mm. muurari Kaarle Linne (1913-1918).

*

Eero Koskimies ryhtyi organisoimaan uudelleen kunnan hallintoa tultuaan vuonna 111 kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi ja todettuun lopullisesti, että kunnallislautakunnan esimiehelle oli ylivoimaista vastata yksin kasvavasta kirjeenvaihdosta, tilastoista, verokuiteista ja muista papereista.  Jo seuraavana vuonna tehtiin periaatepäätös kunnantoimiston avaamisesta vuoden 1913 alusta lukien ja palkittiin kunnallislautakunnan sihteeriksi konstaapeli Kustaa Metsola.  Sihteerinä kulloinkin käytetyn henkilön valinta näyttää olleen kunnallislautakunnan puheenjohtajan vastuulla  Toimitiloja kuntaa varten vuokrattiin Säästöpankin omistamasta Suomelasta. … Varsinainen kanslia avattiin siellä 1915, ja puhelin Suomelaan päätettiin hankkia syksyllä 1917.  Hämeenkyrön kunnan johdossa hankkimiensa kokemusten pohjalta Eero Koskimies julkaisi vuonna 1915 Kunnallishallinnon käsikirjan.  Kirjassa olevassa taksoitusluettelon malliesimerkissä hän käytti kuvitteellisen ”kunnan N.N.” kylinä ja ihmisinä kovin tutunoloisia (= todellisia) nimiä.  F.E. Sillanpää noudatti samaa metodia myöhemmin kaunokirjallisissa töissään.  http://www.antikvariaatti.net/product.php?id=507723

Hämeenkyrön historia III. s. 143-145.

*

Kunnan talous

”Kunnallisen toiminnan tarkoitus on menojen pienentäminen”, kirjoitti Hämeenkyrön Lehti ironisesti vielä 1895. …

Hämeenkyrön kunnan ensimmäiseksi rahastonhoitajaksi valittiin vuoden 1896 alusta lukien talollinen Kaarlo Ruusi Heinijärveltä, mutta hän ei halunnut ottaa tehtävää vastaan ja vapautui siitä valitettuaan kuvernöörille.  Kunnallislautakunta valitsi tilalle hänen naapurinsa Kaarle Hillun, joka hoiti virkaa vuosina 1896-1899.  Hillun valinnasta koitui kylläkin ongelma, kun kunnallislautakunnan esimies W. Iso-Kauppila asui pitäjää halkovan vesistön toisella puolen: ne, joilla oli saatavia kunnalta, saivat maksumääräyksen Mahnalasta, mutta rahat Heinijärveltä, jos pääsivät käymään siellä sinä viikonpäivänä, jona rahastonhoitaja varmasti oli kotona – ohjesäännön mukaan hänen piti näet olla yhtenä päivänä viikosta klo 10-14 kuntalaisten tavattavissa. …

Kaikkia kunnan varainhoidon ongelmia ei rahastonhoitajan palkkaamisella pysytty poistamaan …

Asiaa yrittivät auttaa tilintarkastajat, jotka vaativat tositteisiin selvyyttä ja täsmällisyyttä, mutta kirjanpito oli puutteellinen ainakin vuonna 1906, ja kassakirja puuttui vielä vuodelta 1909.  Syyskuussa 1910 valittiin konttoristi Jaakko Tapio, Eero Koskimies ja pastori Laine uudistamaan kunnan kirjanpitoa. Kaikkia heidän toimenpide-ehdotuksiaan ei hyväksytty, mutta seuraavina vuosina toteutetut uudistukset, kuten eri kassojen yhdistäminen, helpottivat selvästi tilinpidon ongelmia.

Hämeenkyrön historia III. s. 142-145, 146.

*

Vaivaistalo

Uusi (vaivaistalon) päärakennus valmistui alkuvuonna 1904 ja maalattiin heti punamullalla.  Vuosina 1904-1913 siellä hoidettiin noin 70-80 kuntalasta vuosittain, joten talo oli jatkuvasti täynnä; vuonna 1911, jolloin uutta mielisairaalaa alettiin suunnitella, oli päärakennuksessa 19, kahdessa sivurakennuksessa 36 ja sairastuvassa 20 hoitopaikkaa.  Mielisairaat oli sijoitettu 13 selliin.  Yksi heistä pääsi 5.3.1914 käsiksi tulitikkuihin ja sytytti tulipalon, joka muutamassa tunnissa tuhosi koko rakennuksen irtaimistoineen, mutta josta hoitaja Matti Apiaisen onnistui vaivaistalon emännän ja sairaanhoitajan auttaessa pelastaa kaikki hoidokit. 

Tapauksen vauhdittamana kuntakokous päätti samana vuonna hankkia vaivaistaloon sähkövalot ja teki päätöksen erillisen mielisairaalarakennuksen tekemisestä.  Sitä varten ostettiin seuraavana vuonna J. Sipilältä erillinen 1 hehtaarin maa-alue, jonne Eero Koskimiehen johtama rakennustoimikunta suunnitteli 25-paikkaisen rakennuksen ja teki urakkasopimuksen Taavetti Koskisen kanssa.  Sähkövaloilla varustettu sairaala otettiin käyttöön vuonna 1916, ja sinen palkattiin hoitajiksi aviopari.  Mielisairaala toimi vaivaistalon johdon ja johtokunnan alaisena.

Hämeenkyrön historia III. s. 161.162.

*

Kantakirjasto

Yrjö Koskisen vuonna 1850 perustama pitäjänkirjasto toimi alun perin papiston valvonnasa, muta siirtyi 1860-luvulta lähtien vähitellen kunnan vastuulle. ..

Kunta antoi 1880-luvun lopulla kirjastolleen osan Ahlgrenin testamenttivarojen tuotosta ja 1890-luvulta lähtien vuosittain 100 markkaa viinaverorahoja.  Vuonna 1914 korotettiin kirjaston vuotuinen määräraha 2 penniksi kultakin henkikirjoilla olevalta asukkaalta, mikä kyseisenä vuonna teki 175 markkaa.  Samalla valtuutettiin pastori Laine ja Eero Koskimies valitsemaan kirjastoon hankittavat teokset; listalla olivat muun muassa eduskunnan painetut pöytäkirjat vuodesta 1907 lähtien.  Kansakoulun luokkahuoneesta kirjat siirrettiin vuonna 1915 kunnan toimitaloksi vuokrattuun Suomelaan, jonka kylmässä eteiskäytävässä ja kamarissa niiden käyttö oli kuitenkin vaivalloista sekä lainaajille että kirjastonhoitajalle. 

Hämeenkyrön historia III. s. 208-209.

*

Sairaala

Toimet oman sairaalan saamiseksi Hämeenkyröön käynnistyivät Satakunnan keuhkotautiparantolahankkeen ja kustannuslaskelmien innoittamina 1913.  Sairaalan suunnittelutoimikuntaan valittiin seuraavan vuoden alussa kunnanlääkäri Juho Vuorinen, muurari Kaarle Linne ja tilanvuokraaja Eero Koskimies.  Vuoden lopulla pidetyssä kokouksessa päätettiin mielisairaalan rakentamisesta vaivaistalon yhteyteen, todettiin kunnan sairaanhoidon ohjesäännön valmistuneen ja saatiin tietää, että säästöpankin omistamasta Suomelasta oli mahdollisuus vuokrata sairaalalle tilat 400 markalla vuodessa.  Kunnallislautakunta suunnitteli 25 paikan sairaalaa ja 16 paikan mielisairaalaa.  Vastustajat pitivät hanketta liian kalliina, mutta kuntakokouksessa 1.2.1915 saatiin aikaan enemmistöpäätös sairaalan perustamisesta ja viiden huoneen vuokraamisesta Suomelasta 10 vuodeksi.

Rahaa sairaala perustamiskuluihin otettiin mm. viinaverorahoista. Kunnallislautakunta vastasi käytännön järjestelystä, jolloin sairaala saatiin vuonna 1916 käyttökuntoon.  Laitos sai heti oman ohjesäännön, jossa sen nimeksi tuli vaatimattomasti ”kunnan sairastupa”.  .. Hoitopaikkoja oli 5.  Hoitomaksu määräytyi johtokunnan harkinnan ja potilaan varallisuuden mukaan.  Lääkärinpalkkioista ja lääkkeistä oli maksettava itse.  Potilaita voitiin ottaa myös muista kunnista korotettua hoitomaksua vastaan.  Hoitajana aloitti Äänekoskelta tullut kunnan kiertävä sairaanhoitaja Rauha Hilden, jonka tehtäviin piti kuulua myös synnytyksissä avustaminen.  Kunnan päättäjien laskelmien mukaan saman henkilön olisi pitänyt ehtiä kiertää pitäjällä tarttuvien tautien erikoishoitajana, mutta käytännössä hänen aikansa kului sairaalan hoitotehtävissä, ja pian jouduttiin sairaalaan palkkaamaan lisätyövoimaa siivousta, ruuanlaittoa ym. tehtäviä varten.  Ilmeisesti hoitajan virkaan kuulunut työmäärä ja palkkaus eivät olleet oikeassa suhteessa toisiinsa, sillä Rauha Hilden pysyi tehtävässään vain pari vuotta, ja lyhytaikaisia olivat hänen seuraajansakin.

Hämeenkyrön historia III. s. 219-220.

PS.

Liekö sattumaa vai mitä, mutta lähteenä käyttämäni Boströmin teos kertoo:

Eero Koskimiehen suhteen; puoliso: Tampereella 11.9.1916 vihitty Rauha Maria Hildèn (s. 30.10.1887).  Mikäli Rauha Hilden on sama henkilö, saisi Hämeenkyrön historian arvelu 1916 alkaneen sairaanhoitajan viran tehtävänhoidosta (”vain pari vuotta”) niin sanotusti ”luonnollisen selityksen”.  Eero Koskimies toimi, kuten muistettaneen, Hämeenkyrön kunnallislautakunnan esimiehenä vuodesta 1911 lähtien aina kuolemaansa 1918 asti.

https://www.geni.com/people/Rauha-Maria-Koskimies/6000000021377948862

*

Kutsuntalakot

Vaikeassa tilanteessa (”ensimmäinen sortokausi”) suomalainen puolue repesi lopullisesti kahtia, vanhasuomalaisiin ja nuorsuomalaisiin.  Yrjö Koskisen johtamat vanhasuomalaiset katsoivat, ettei mahtavaa Venäjää ollut syytä ärsyttää näkyvällä vastarinnalla, vaan sen vaatimuksiin voitiin myöntyä varsin pitkälle, kunhan tärkein eli kansallinen kieli ja kulttuuri saataisiin pelastettua.  Nuorsuomalaiset taas pitivät kiinni Suomen perusoikeuksista, jotka Aleksanteri I oli vahvistanut Porvoon valtiopäivillä 1809, ja korostivat maamme lakien tinkimättömän noudattamisen tärkeyttä.  http://www.timovirtala.net/archives/1117

Yrjö Koskisen sana painoi arvattavasti paljon juuri Hämeenkyrössä (hänen kotiseudullaan), jossa kirkkoherra Ilvonen, nimismies Nyström ja suuri osa talollisista lukeutuivat vanhasuomalaisiin eli suomettarelaisiin, kuten heitä pää-äänenkannattajansa Uuden Suomettaren mukaan nimitettiin.  Nuorsuomalaisten johtomiehiin Hämeenkyrössä kuuluivat ainakin Tuokkolan veljekset (Juho, Jeremias ja Väinö) ja Jalmari Raipala. 

Käytännön sovelluksena myöntyväisyyssuuntauksesta oli vanhasuomalaisten vuonna 1903 käynnistämä vastapropaganda, jonka tarkoituksena oli suostutella asevelvollisuusikäiset pojat menemään kutsuntoihin ja joka selvästi sai vastakaikua Hämeenkyrössä.  Ylioppilas Eero Forsman (myöhemmin Koskimies), joka aluksi oli osallistunut kutsuntojen vastustamiseen, käänsi kelkkansa setänsä Yrjö Koskisen saatua hänet vakuuttuneeksi siitä, että suvun perinteet vaativat osallistumista kutsuntoihin.  Nuorsuomalaiset taas saivat tukea kutsuntalakkopropagandalleen työväenpuolueelta, joka samana vuonna ryhtyi lähettämään omia agitaattoreitaan eri pitäjiin; näiden panos li lopulta varsin huomattava, vaikka tulokset jäivätkin kehnoiksi. Hämeenkyrössä paikallisena agitaattorina toimi nähtävästi ainakin ikaalislainen työnjohtaja R. Alku eli Alkula Kyröskoskella.

(Ikaalisissa kutsuntalakkoja agitoivan, vuonna 1901 perustetun salaisen kagaalin asiamiehenä toimi Osaran kartanon omistaja, maanviljelysneuvos A.G. Hildèn.  Samoin Ikaalisissa lakko-aatetta levittivät mm. Kalmaan kartanon pojat, Rikhard ja Edvard Gylling, joista jälkimmäinen 1905 jälkeen nopeasti omaksui vahvan sosialistisen aatekannan.  Hämeenkyrössä vastaavan kagaalin johtopaikoilla toimivat Kyröskoski-yhtiön omistajiin kuuluvut kauppias Gösta Sumelius sekä vahvat talolliset Jalmari Raipala ja Tuokkolan veljekset sekä vapaaherra Carpelan.  Kuten havaitaan, rajalinjat myöhempien aikojen porvarillisen ja sosialistisen rintaman välillä hopertelivat sulavasti! VH).  https://fi.wikipedia.org/wiki/Kutsuntalakko

Hämeenkyrön historia III. s. 288-290.

*

Kesän 1917 maatalouslakot ja muut jännitteet

Maaliskuun 1917 vallankumous merkitsi Suomelle muutakin kuin sortokauden päättymistä ja perustuslaillisten oikeuksien palauttamista; viljan tuonti Venäjältä, josta sotavuosina oli saatu noin 60 % leipäviljastamme, loppui kokonaan.  ..  Kunnallislautakunta ja elintarvikelautakunta jakoivat kunnan kuuteen tarkastuspiiriin ja valitsivat kummastakin lautakunnasta yhden jäsenen, jotka vapunaattona kiersivät piirinsä talot ja torpat ja tutkivat vilja-aitat ja perunakuopat.  Vastaanotto vaihteli paikasta toiseen: jotkut tarjosivat kahvit ja toiset olivat niin kiukkuisia, että olisivat lyöneet tarkastajia, jos olisivat uskaltaneet. ..

..jo 4.6.1917 pidetyssä kuntakokouksessa valittiin senaatin kansliatoimikunnan kehotuksesta taas uusi, kunnallislautakunnasta kokonaan erillinen elintarvikelautakunta.  Kuntakokouksen edustajina siihen tulivat Antti Heiskala, Heikki Heikkinen ja Iivari Salonen sekä varalle W. Hyvönen ja työväenyhdistysten edustajina (”kuluttajien edustajia”) Kaarle Linne, Frans Multasilta ja Kaarlo Aho sekä näiden varamiehenä Juho Vuorio.  Sihteerikseen lautakunta palkkasi myöhemmin ylioppilas Frans Emil Sillanpään.  ..  http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html

Valvoakseen etujaan säännöstelyolosuhteissa Hämeenkyrön maanviljelijät perustivat 12.8.1917 nuorisoseuran talolla pitämässään kokouksessa Hämeenkyrön Maataloustuottajain yhdistyksen, jonka johtokuntaan valittiin Eero Koskimies, Jalmari Raipala ja opettaja Erkki Eskola.  Yhdistys valitsi edustajansa myös Helsingissä 18.9. pidettyyn kokoukseen, jossa perustettiin Maataloustuottajain Keskusliitto (MTK).

Hämeenkyrön historia III. s. 304-306.

http://vanhahistoria.blogspot.fi/2013/11/tilanne-vuoden-1917-kevaasta-sotaan.html

*

CV

LINNE, Kaarlo/Kaarle (Karl, Kalle),

syntynyt 12.12.1866 Hämeenkyrö.

Naimisissa, 5 lasta.

Perheen toimeentulo: Keskinkertainen.

Palstatilallinen.  Muurari.

Punakaartin jäsen, punaisten johtaja.

Aseenkanto: Ei tietoa.

Kuolinpäivä:huhtikuussa 1918,

Kuolinkunta: Tampere.

Kuolintapa: Mestattu.  Surmamotiivi: Punakaartin johtaja.

Hautaustapa: Ei tieoa.

Surmahuomautukset: Kuolinaika 12.-15.4.1918 (Papiston tiedonanto).

Luottamustehtävät:

Hämeenkyrön kuntakokouksen asettaman vuokralautakunnan läntisen vuokralautakunnan jäsen, maanvuokraajien edustaja 1.11.1909 lähtien (Läntinen lautakunta kokoontui K. Linnellä).

Hämeenkyrö-Kyröskoski-Viljakkalan Puhelin Oy:n Vanajan kylän keskuksen keskuksenhoitaja vuodesta 1914.

Hämeenkyrön kunnallislautakunnan jäsen (tilattomien edustaja) 1913-1918.

Hämeenkyrön sairaalan suunnittelutoimikunnan jäsen 1914 –

Oli 1908 ehdolla Tyrvään rovastikunnan maallikkoedustajaksi Turussa pidettävään kirkolliskokoukseen (talollinen Ville Kirmo Herttualasta sai 30 äänestäjää 617 äänellä ja muurari Kalle Linne Kierikkalasta 22 äänestäjää 44 äänellä, joten valituksi tuli Kirmo).

Hämeenkyrön Vanajan torppariosaston puheenjohtaja vuodesta 1907.

Esiintyi usein vappupuhujana Hämeenkyrön työväenjärjestön vappujuhlissa vuodesta 1909 lähtien.

Maatalouslakkojen 1917 aikaan Hämeenkyrön työväenjärjestöjen valitseman valiokunnan jäsen (ilmeisesti myös puheenjohtaja).

Kuului keväällä 1917 Hämeenkyrön työläisten maatalouslakkotoimikuntaan; lakkotoimikunta kävi 21.5.1917 Hämeenkyrön osuusmeijerillä vaatimassa töiden lopettamista sielläkin.  Kun siihen ei suostuttu, ilmaantui meijerille seuraavana päivänä noin 100 lakkolaista uudistamaan vaatimuksensa.  Paikalle saapui myös 30-40 talonisäntää  ja heidän poikiaan, jotka olivat kuullet huhuja tekeillä olevista väkivaltaisuuksista.  Yhteenotto rajoittui onneksi kiivaaseen sanasotaan, joka päättyi Kaarle Linnen ehdotuksesta syntyneeseen päätökseen kutsua kahden päivän kuluttua koolle sovittelukunta, johon kumpikin riitapuoli valitsisi 18 edustajaa.

Hämeenkyrön punakaartin 3.2.1918 asettaman väliaikaisen kunnanvaltuuston jäsen.

Hämeenkyrön punaisen kunnanvaltuuston 6.2. kokouksessaan valitsema kunnanvaltuuston puheenjohtaja.

Hämeenkyrön vallankumoustuomioistuimen 11.2.1918 valittu jäsen.

Hämeenkyrön punakaartin IV komppanian esikunnan päällikkö 1918 (esikunta asettui esikuntaupseeri Linnen torppaan Vanajassa).

Viljakkalan punakaarti, jota tuki ainakin Hämeenkyrön I ja III-V komppanian väkeä, miehitti 23.2.1918 Ikaalisten Kallionkielen kylän.  Mahdollisesti juuri tällä matkalla ammuttiin väijytyksestä IV komppanian esikuntaupseeri Kaarle Linnen poika Verner Linne, joka oli suorittamassa kyytiä.  Hämeenkyrön punakaartin ensimmäiselle sankarivainajalle pidettiin mutamaa päivää myöhemmin suurenmoiset hautajaiset punaisten lippujen liehuessa.

Viimeiset punaiset antautuivat Tampereen taistelujen ratkettua 6.4.1918.  Seuraavan viikon kuluessa Tampereella teloitetuista noin 150 punaisesta oli kolme hämeenkyröläisiä, heidän joukossaan IV komppanian esikuntaan kuulunut Kaarlo Linne.

Linnen perheen äiti, Kaarlon puoliso, palstatilallisen vaimo Eliina Linne, s. 16.4.1867 Hämeenkyrö, vangittiin Hämeenkyrössä ja teloitettiin vapunaattona 30.4.1918 ampumalla.

Parempi onni oli kirvesmies Tuure Linnellä, jonka Verner-veli oli kaatunut edellä kerrotulla tavalla ja molemmat vanhemmat teloitettu.  Tuure Linne haavoittui Karkun rintamalla 1.4. ja päätyi eri sotasairaaloiden kautta Viipuriin, jonka valloituksen yhteydessä hän joutui vangiksi ja passitettiin parannuttuaan Tammisaaren vankileiriin.  Sieltä hän karkasi syyskuussa 1918 erään ikaalislaisen kanssa ja piileskeli Hämeenkyrössä kokonaisen vuoden, kunnes joutui kiinni 29.9.1919.  Hänetkin asetettiin valtiorikosoikeudessa syytteeseen avunannosta valtiopetokseen, mutta vapautettiin 7.12.1918 annetun yleisen armahduspäätöksen nojalla.

Kaarle Linnen mökki (torpparakennus) Vanajan kylässä takavarikoitiin irtaimistoineen.  Piirilääkärin määrättyä kunnan perustamaan kulkutautisairaalan päätti kunnallislautakunta 18.5.1918 vuokrata tarkoitukseen Linnen huoneiston.  Espanjantaudin nimellä tunnetun varallisen influenssan levittyä Hämeenkyröön kunta vuokrasi kulkutautisairaalaksi Kaarle Linnen tyhjilleen jääneen asunnon Vanajasta keväällä 1918.

Linnen perheestä muodostui eräs ”päättynyt suomalainen elämäkerta”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlo_Linne

*

*

Hämeenkyrön Suojeluskunta

Hämeenkyrön Maataloustuottajain Yhdistyksen tultua perustetuksi sen johtokuntaan kuulunut maanviljelijä Jalmari Raipala sai käsiinsä Satakunnan Järjestyskunnan säännöt ja päätti yrittää niiden pohjalta työväestön kanssa yhteistyötä, johon useimmat järjestyskunnan paikallisyhdistyksistä suhtautuivat torjuvasti. 

Työväenyhdistysten pitäessä kokoustaan (kirkonkylässä) Kurjenmäellä 28.8.1917 ja pohtiessa kantaa eduskunnan hajottamiseen Raipala ilmaantui paikalle yhdessä tehtailija Jalmari Helon ja maanviljelijä Väinö Tuokkolan kanssa, luetutti Satakunnan Järjestyskunnan säännöt läsnäolijoille ja ehdotti, että Hämeenkyrön porvarit ja työväestö perustaisivat yhteisen järjestön, joka estäisi rauhattomuuksien syntymisen paikkakunnalla.  Raipalalla oli epäilemättä Bobrikovin päivinä hankittua kokemusta yhteistyöstä paikkakunnan työläisten kanssa, ja vielä 10 vuotta sitten hän oli esitelmöinyt Kyröskosken Työväenyhdistyksen järjestämässä tilaisuudessa.  Nyt hänet kuitenkin huudettiin ehdotuksineen alas sellaisella voimalla, että hän katsoi parhaaksi poistua yhdessä Helon ja Tuokkolan kanssa mahdollisimman nopeasti. 

Aika ja mielialat olivat muuttuneet, vain kolme kuukautta aikaisemmin oli Hämeenkyrössäkin ollut maatalouslakkoja, ja moni muisti vielä, että Jalmari Raipala, kolme Tuokkolan veljestä, eläinlääkäri Eränen ja agronomi G. Wegelius olivat vain muutama vuosi sitten olleet syytteessä ampuma-aseen laittomasta hallussapidosta ja menettäneet valtiolle kiväärinsä, joilla he olivat ampuneet maaliin Raipalan pellolla.  Syyte oli saanut alkunsa perättömästä ilmiannosta, jonka mukaan Raipalalla olisi ollut peräti 15 laatikollista kiväärejä, ja luultavasti osa kyröläisistä uskoi väitteeseen ja arveli pitäjän porvarien kääntävän tiukan paikan tullen oletetut aseet työläisiä vastaan.

Jalmari Raipala ei luopunut järjestöhankkeistaan, vaan osallistui syyskuun alussa Porissa pidetyille Satakunnan Järjestyskunnan pitäjäpäälliköiden harjoittelupäiville.  Sieltä palattuaan hän kutsui 15.9.1917 omistamalleen Lintolan eli Frigårdin tilalle isäntiä joka puolelta pitäjä keskustelemaan suojeluskunnan perustamisesta järjestyksen ylläpitoa varten.  Tässä kokouksessa perustettiinkin Hämeenkyrön Suojeluskunta, johon lokakuun loppuun mennessä liittyi yli 200 miestä.  Sen johtomiehiin kuuluivat päällikkönä toimineen Raipalan lisäksi eläinlääkäri G. Klenberg (puolustusvoimien komentajan Jan Klenbergin isä), apteekkari Victor Törnvall ja maanviljelijät Eero Koskimies, Eevert Kauppi ja V. Seppälä sekä Osaran kartanon omistaja Arthur G. Hildén.  Suojeluskunta jaettiin kyläosastoihin, ja eläinlääkäri Klenberg piti Tuokkolassa parillekymmenelle nuorelle miehelle kolmipäiväiset ”kengityskurssit” saadakseen aikaan nopealiikkeisen ratsuosaston.

Jo syyskuun lopulla suojeluskunnasta lähti Jalmari Raipalan johdolla kourallinen miehiä ensin Karkun ja sitten Humppilan käräjille, joilla käsiteltiin paikallisten maatalouslakkojen yhteydessä sattuneita väkivaltaisuuksia, turvaamaan käräjärauhaa lakkolaisten monisatapäisten tukijoukkojen häirintäyrityksiltä.  Suojeluskunta toimi aseettomana, mutta jotkut sen kyläosastoista pitivät keskuudessaan enemmän tai vähemmän sotilaallisia harjoituksia.  Syys-lokakuun vaihteessa, siis vain pari viikkoa Hämeenkyrön suojeluskunnan perustamisen jälkeen, liitettiin Satakunnan Järjestyskuntaan kuuluneet suojeluskunnat koko maan kattaneen yhteisen keskusjohdon alaisuuteen.  Samalla ne omaksuivat tavoitteekseen kurittomiksi käyneiden venäläisten sotilaiden ajamisen pois maasta ja täyden itsenäisyyden saavuttamisen Suomelle.

Hämeenkyrön historia III. s. 308-309.

*

Punaisten kunnallishallinto

Hämeenkyrön punakaartit aloittivat avoimen toiminnan pitäjällä 29.1.1918.  Sen keskukseksi muodostui Kyröskosken työväentalo, jossa kaartien johtokunta kokoontui.  Alkuvaiheen tärkeimpiin tehtäviin kuului pitäjään johtavien teiden vartiointi ja paikkakunnan porvareilla vielä olevien ampuma-aseiden takavarikointi, jonka parikymmenmiehiset partiot suorittivat kulkien talosta taloon. Nähtävästi tässä yhteydessä punakaartilaiset vangitsivat Viljakkalan poliisikonstaapelin J. Pekkalan ja veivät hänet työväentalolle, josta vapauduttuaan Pekkala soitti 31.1. esimiehelleen nimismies Väinö Nyströmille ja pyysi tästä pitämään tutkinnan tästä laittomasta vangitsemisesta.  ..

Punakaartien kokouksessa 3.2. ryhdyttiin järjestelemään myös kyröläisen siviiliyhteiskunnan menoa asettamalla väliaikainen kunnanvaltuusto (ilman vaaleja! vh), johon valittiin Hugo Viitaniemi, H. Toivonen, E. Nieminen, E. Lindgren, Kaarlo Linne ja K.A. Metsäpuro.  Elintarvelautakunta järjestettiin uudelleen valitsemalla siihen Väinö Jokinen, Juho Vuorio, K.A. Metsäpuro, Kaarlo Linne, Frans Mustasilta ja kokoonkutsujaksi Kaarlo Aho.  Nimismiehen kanslia päätettiin sulkea, ja nimismiehen virkaan valittiin ehdokkaaksi Kaarlo Leivo Kyröskoskelta.  Lopullinen nimitysvalta oli Helsingissä istuneella Suomen kansanvaltuuskunnalla, ja Väinö Suojanen valittiin ajamaan siellä perille Leivon nimitysasia.  Poliisikonstaapelien tilalle perustettiin kunnallinen miliisilaitos, johon valittiin Kaarle Eekman kirkonkylän piiriin, Väinö Helenius Kyröskoskelle ja A. Rajaniemi Vesajärvelle.

Uusi kunnanvaltuuskunta kokoontui täysilukuisena nuorisoseuran talolla 6.2. ja valitsi puheenjohtajakseen Kaarlo Linnen ja sihteerikseen Hugo Viitaniemen.  Kunnallislautakunnan esimies Eero Koskimies velvoitettiin luovuttamaan hallussaan olleet kirjeet ja asiakirjat Linnelle.  Kuntakokouksen puheenjohtajalle K.J. Tarrille päätettiin ilmoittaa, että kunnallislautakunnan tehtävät siirtyisivät toistaiseksi järjestyskaartin asettamalle kunnanvaltuuskunnalle. Opettaja Antti Lehtirantaa päätettiin pyytää jatkamaan kunnan rahastonhoitajana, ja ainakin helmikuun puolivälisin asti hän tässä tehtävässä pysyikin.  ..

Nähtävästi (Sos.dem. kunnallisjärjestön kokouksessa nuorisoseuran talolla 11.2.) kunnallisjärjestö valitsi jäsenet vallankumoustuomioistuimeen, jonka puheenjohtajaksi tuli K. Metsäpuro ja jäseniksi Väinö Suojanen, Kaarlo Aho, Kaarlo Linne ja Frans Mustasilta.  Yleiseksi syyttäjäksi nimettiin Kaarlo Leivo.  Vallankumousoikeuden tehtävä oli tuomita sekä tavallisissa rikosjutuissa että ns. vastavallankumouksellisista teoista.  Molemmista voitiin määrätä sakkoja tai vankeutta, mutta ainakaan vielä 20.2. mennessä Hämeenkyrön vallankumousoikeus ei ollut pitänyt yhtään istuntoa, Leivon mukaan tarpeellisten välineiden ym. puutteessa.  Helmikuussa kunnallisjärjestö asettama kolmimiehinen komitea otti valvontaansa Hämeenkyrön Säästöpankin, joka sai rauhassa jatkaa toimintaansa.

Hämeenkyrön historia III. s. 317, 319-321.

*

*

Kyröskosken rintama muodostuu ja - puhkeaa 23.3.1918

Sivullisen kapina

Hyvissä ajoin ennen varsinaista rymäkkää, pahimman syysravan aikaan lokakuussa 1917 Sillanpää oli muuttanut perheensä ja vähät kalunsa elorattailla Hillun väenpirtistä muutaman kilometrin päähän Vanajankylän Ala-Vakerille.  Hillun alustalaiset, vaikka olivat tavallista rauhallisempaa väkeä, osoittivat jo sen verran uhkaavia elkeitä, että nuoren perheen oli viisainta suoria pois heidän välittömästä naapuruudestaan.

Ala-Vakerin talon oli hankkinut omistukseensa entinen muurari T.V. Vuorinen, joka oli aikaisemmin ollut perustamassa Kyröspohjan työväenyhdistystä, mutta jättäytynyt sitten toiminnasta ostettuaan talon.  Sillanpää tunsi Taavetti Vuorisen vanhastaan.  Tämän leveän selän suojissa hän uskoi perheensä elävän turvassa.  Vuorinen nautti vielä työväen luottamusta, vaikka oli puheissaan jo ”kova porvari”.  Hänellä oli kahdeksan vahvaa poikaa ja kolme tytärtä sekä erittäin työteliäs emäntä.  Itsekin Vuorinen oli hanakka tarttumaan työn tukkaan toisin kuin vanhat isännät.  Vieraita palkollisia ei paljon talossa tarvittu.  Torppia kyllä oli useampia, mutta verraten tuore isäntä ei olut ehtinyt hankkia rasituksia näihinkään suhteisiin.  Ala-Vakeri sijaitsee lisäksi sivussa maanteistä, kun taas Hillu oli vilkkaalla risteyspaikalla.

Sillanpään perhe asettui Ala-Vakerin piharakennukseen.  Täällä jatkui nyt päätoimisesti Meterlinckin ”köyhäin aarteiden” suomennustyö.  Kustantaja WSOY oli kysellyt teosta jo syksyksi, mutta kääntäjän keskittyminen oli jäänyt heikoksi.  Kun ulkoiset tapahtumat loppuvuodesta suistuivat kohden ratkaisuja, Sillanpää uppoutui kuin kiihkon vallassa mystissävyiseen nöyryyden filosofiaan, joka oli mahdollisimman etäällä päivän uutisista.  Hillun väenpirttiä hän oli sanonut ”kosmopoliittiseksi kokoushuoneeksi”, koska sinne aina poikkeili ohikulkijoita ja puhetta jatkui myöhään yöhön.  Ala-Vakerin pirtissä taas olivat koolla ”valtiopäivät”: oma väki ja muutama naapuri väittelivät politiikasta harva se ilta, mutta tunnelma oli kotoinen.  Virkistyäkseen Sillanpää kävi muiden mukana päärakennuksessa kuulostelemassa, mitä mielissä liikkuu.  Oman kylän tapahtumia seurattiin päivä päivältä, jokaisen liikkeet tiedettiin ja tulkittiin.  Työväen kokouksista kerrottiin hurjia uhkauksia.  ”Kaikki porvarit tapetaan kahdeksan vanhaan”, oli päätetty kraatarin pirtissä Kierikkalassa.

Kyrön Sanomat lakkasi ilmestymästä vuodenvaihteessa 1917-1918.  Sillanpäällä ei ollut enää sitäkään sata markkaa kuukausituloina.  Kahden ensimmäisen teoksen tulot oli aikaa sitten syöty.  Kun punaiset ottivat pitäjässä vallan tammikuun lopulla, katkesi samalla postinkulku ja rahaliikenne Porvooseen ja muihin keskuksiin.  Kolmihenkinen perhe oli kokonaan puilla paljailla.  Herraskaisesti pukeutuva, kirjakieltä käyttävä paikkakunnan teoreetikko Kaarle Linne perusti punaisten esikuntaa asuintaloonsa Laitilansalmen rantaan.  Uusi vallankeskus näkyi peltoaukean yli Ala-Vakerin ikkunoihin.  Äärimmäisessä pulassaan Sillanpään kerrotaan harkinneen ilmoittautumista esikuntaan töihin, kun sinne kuulutettiin kirjoitustaitoisia miehiä.  Mutta T.V. Vuorinen rauhoitteli häntä: Kyllä talossa ruokaa piisaa, ollaan vaan kaikin omaa väkee.  Ei mennä minkään.  Kattellaan kuinka se kääntyy.

Kaikki eivät talossa noudattaneet isännän ohjetta.  Vanhin poika Kalle Vuorinen oli kirjoitellut runoja, käynyt kansanopistoa ja poikkeillut jo syksyllä työväen kokouksissa.  Kun punaiset ensimmäisen kerran marssivat Ala-Vakerin pirttiin kiväärit kädessä ja vaativat talosta luovutettavaksi maitoa, lihaa ja rahaa, päätti Kalle lähetä miesten mukana esikuntaan.  Myöhemmin hän on perustellut ratkaisua sillä, että kotitalon etu vaati mukanaoloa esikunnassa.  Hänestä tehtiin kulmakunnan elintarvikeministeri, jonka tehtäviin vastedes kuuluivat pakkoluovutukset.  Hän hoiti tointaan päivisin ja kävi kotona nukkumassa.  Ala-Vakerille saatiin päiväntuoreet tilannetiedot esikunnasta.  Talo säilyi enemmiltä suoneniskuilta.

Kun Kalle aikanaan joutui Lappeenrannan vankileirille pakomatkallaan ja hänen henkensä oli vaarassa esikuntamiehenä, kirjoitti Sillanpää ponnekkaita puolustuslausuntoja hänen toimintansa perusteista.  Suojeluskunnan päämiehen Jalmari Raipalan suosituksella Kalle saatiinkin kesällä 1918 kotiin, luurangoksi laihtuneena.  Kirjelmässään Hämeenkyrön kihlakunnanoikeudelle Sillanpää tähdensi, että Kalle Vuorinen oli liittynyt punakaartiin vasten tahtoaan tarkoituksenaan ”jotakin vaikuttaa kapinallisten hillitsemiseksi”.  Esikunnan pakotuksesta hän oli toimissaan osallistunut laittomuuksiin.

”Se on sitä, että tietoisinkaan ihminen ei tiedä mitä hän on – tietää vielä vähemmän kuin ”tiedoton””, Sillanpää kirjoitti novellissa ”Niemisen perheestä” (Rippi, s. 296).  Kalle Vuorinen on novellin päähenkilön Kalle Niemisen ilmeinen esikuva, vaikka heidän ulkoisissa vaiheissaan on eroja.  Molemmat ajautuvat omista syistään esikuntaan, molemmat ovat nuhteettomia kunnon nuorukaisia, heidän sisäinen virityksensä on ympäristöä herkempi – ja molemmat pelastuvat kuin ihmeen kautta.

(Panu Rajala, joka asui Ala-Vakerilla ajoittain vuosina 1972-1975 ja kuuli kapina-ajoista ja Sillanpään elämästä ja muusta paikkakunnan meiningistä monet ytimekkäät kuvaukset T.V. Vuorisen pojilta, talon tervaskannoilta Kalle ja Niilo Vuoriselta sekä Kerttu Senvallilta (o.s. Vuorinen), kirjaa FES-elämäkerran alaviitteeseen: ”Kalle Vuorista kapinakokemukset jäivät siinä määrin jäytämään, että hän kohta 1921 (?) lähti Aunuksen retkelle vapaaehtoisena ”parantamaan mainettaan”, mutta selkään tuli sielläkin.  Sen jälkeen Kalle pysytteli kotitalon piirissä erossa politiikasta.”).

Tulevissa kapinakuvauksissaan Sillanpää lähes järjestään keskittyi sellaisten punaisten kohtaloihin, jotka tavalla tai toisella tulivat menneeksi mukaan kapinaan.  Passiivisten sankarien edushahmot löytyivät läheltä.  Sillanpää oli itsekin lähdössä Linnelle (pun. esikuntaan) vain elatusta hankkimaan.  Järven takana liittyi hänen kouluvuosien vuokraisäntä Haaviston Janne solidaarisesti Mahnalan osaston esikuntaan, vaikka periaatteessa vastusti aseellista toimintaa.  ”Aatteen mies” kuolikin sitten Lappeenrannan leirillä, vaikka Sillanpää yritit hänenkin puolestaan vedota.  Monia muita maan hiljaisten tarinoita kerrottiin näillä syrjäkulmilla.

Sillanpää on eri yhteyksissä kuvannut punaisen vallan aikaa Hämeenkyrössä.  Hurskaan kurjuuden kertoja toteaa, että ”tällä uudella olotilalla ei paikkakuntalaisten kesken olut mitään erityistä nimeä, se oli sitä mitä se oli; sen yksityiskohdista vain arkaillen puhuttiin.  Vasta valkoisten tultua kuultiin, että tämä oli kapinaa ja Suomen vapaussotaa.” (HuKu, s. 201).

Jatko kuvaa Ala-Vakerin näkökulmasta tutunomaisia tapauksia ”salaisen sivullisen” silmin:

”Elämä on melkein yksitoikkoista.  Ehtoohämärissä piipahdellaan talosta taloon, istutaan pirteissä ja jutellaan näkemyksiä kyytimatkoilta, toistellaan vieraspaikkaisten kaartilaisten puheita.  Kaikesta puhutaan hymyillen eikä kukaan tahdo olla kenellekään epäystävällinen.  Pidetään mahdottomana lahtarien etenemistä tänne – muuta nimitystä kuin lahtari ei kukaan käytä.  Joku on kyytimatkalla saanut tupakkia ja jakaa sitä toisille.  Kuullaan että Paitulan herra on määrätty käymään Rinnellä neljästi vuorokaudessa; se nyt ei liikuta ketään.  Joku sivullinen ajattelee salaa mielessään, että pieni nöyryytys tekee sille hyvää.  Puhutaan, että Rinnen poika on kaatunut; sama sivullinen tuntee melkein hiljaista riemua, että sekin huligaani on poissa.  Sivullinen näkee kaikki ne seikkojen sarjat, jotka tähän ovat vieneet.  Hänelle tuottaa tämä aika hillittävää tyydytystä, kun tapahtuu juuri niin kuin pitääkin, eikä hänellä ole muuta tunnonvaivaa kuin hitunen malttamattomuutta.  Pikemmin vain lävitse kaikki.  Hän tietää, ettei kumpikaan puoli ole kykenevä voittoon.  Sillä kaiken voiton ensimmäinen edellytys on se, että voittaa itsensä.

Näin joku pinnan alla pysyttelevä salainen sivullinen aprikoi, ja nyt hän jo alkaa hermoissaan tuntea, että asiat edistyvät.  Elämä karttaa pitkällistä yksitoikkoisuutta, elämällä on yleensä hiukan intohimoinen luonne.” (HuKu, s. 202-203).

Ei ole vaikea tunnistaa tätä intohimoista sivullista (FES).  Linnen esikunta saa Sillanpään tuotannossa pysyvästi Rinnen nimen.  Taivutus noudattaa alkunimen vierasperäisyyttä.  Paitulan herra on Laitilan herra, kirjailijan vanha juttutoveri Eero Koskimies.  Häntä todella nöyryytettiin Linnellä ennen traagista loppuselvitystä.  Sillanpään ja Koskimiehen väli oli viilentynyt Siikrin jouduttua jättämään palveluspaikkansa Laitilassa.  Sillanpää oli joskus kritisoinut Eeron vähän mahtailevaa isännänotetta.  Nyt hän seurasi Ala-Vakerin ikkunoista veljen kujanjuoksua.  Linnen poika oli todella kuulunut Sillanpään erityisesti vihaamaan ihmisheimoon.  Ja niin edelleen; kuvaus ankkuroituu tukevasti läheiseen todellisuuteen.

Välittömästi kapinan jälkeisiä mielialoja tulkitsevassa kirjoitelmassaan ”Helluntaivihreys 1918” Sillanpää vertasi punaisten valtaa yhtä hyvin kuin lähestyviä valkoisia luonnonvoimaan, jota ei voinut vastustaa:

”Meidän ympärillämme oli kaksi kuukautta ollut punaisia ja kahden peninkulman päässä sanottiin olevan valkoisia.  Näissä nimityksissä oli silloin jotain totista ja kaameata, mutta myös omituisen juhlallista.  Niitten ääntäminen ei tuonut mieleen ihmiskuvaa, mitään yksilöä, josta ajatuksellaan olisi saanut otetta.  Ne tulkitsivat luonnonilmiötä, joka ei tunne yksilöllisyyttä ja sen vuoksi yksilössä herättää alistuvaa avuttomuutta”.

”Omistani ja omilleni” –kirjoituksessaan Sillanpää sanoo, että ”kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja olin saanut heitä puhutella.  Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä.” (EnkSuoj. s. 349). 

Linnen esikunnan miehet partioivat taloissa ja poikkesivat Ala-Vakerin pikkupuolellekin kysymään ”kirjaltajalta” aseita, joita tämä ei myöntänyt itsellään olevan.  Vähän myöhemmin, kun Sillanpää kävi esikunnassa anomassa kulkulupaa kirkolle, häntä kuulusteltiin uudestaan samasta asiasta: oli luettu Kyrön Sanomista puhtaaseen fantasiaan perustuva pakina, missä kirjoittaja kertoi viime mätäkuun aikaan tuskastuneena ampuneensa kärpäsiä browningilla!  Missä on nyt mainittu ampuma-ase?  Tästäkin ”pidätyksestä” Sillanpää selvisi huvittuneella säikähdyksellä.

Kun Sillanpää monessa yhteydessä korosti puolueettomuutta muistelemalla, että sekä punaiset että valkoiset hänet vuorollaan pidättivät, niin punaisten osalta hän tuli hiukan tehostaneeksi todellisuutta. 

Maaliskuussa valkoiset hyökkäsivät Ikaalisten suunnalta kohti Kyröskoskea, ja täällä syntyi ankara Mannanmäen taistelu, joka laukesi punaisten puolustusrintaman murtumiseen Maarian-päivän vastaisena yönä.  Tämän vuorokauden tunnelmat painuivat voimakkaina Sillanpään mieleen ja hän on toistanut ne jokseenkin samoin lausein lähes kaikissa kapinakuvauksissaan.  ”Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen, kun meidän oli määrä lähteä pakosalle”, kerrotaan ”Omista ja omilleni” –kirjoituksessa.  Tuoreimmat vaikutelmat on talletettu em. ”Heluntaivihreydessä”:

Kyröskoskella on pitkällinen pauhina vaiennut, se vaikeni jo eilen illalla, punaset ovat yöllä perääntyneet tästä ohi emmekä tiedä missä he ovat?  Ja millainen on heidän henkensä, jota emme ollenkaan tunne?  Luonnonilmiön raskain painekohta on meidän päällämme.  Ihmisen syvin yksilöllisyys on avuttomimmillaan.  Tuon talon herra tuolta on tapettu viime yönä (Koskimies].  Viimeiset punaiset ovat äsken lähtenet tuolta esikuntapirtistä tuolta.  Mitä olivat punaset ja mitä oli esikunta?  Emme näe enää punasia emmekä valkosia, paikkakunnalla vallitsee nyt väkevämpi mahti, sydäntä kouristava hiljaisuus, voimakkaampi kuin mikään pauhina.  Tuossa pirtissä ei siis enää ole esikuntaa”.

ON ravistauduttava uskomaan, että kirjailija elää omissa muistoissaan eikä Toivolan Jussin tajunnassa.  Jatkossa hänen tekee mieli neuvotella vuoden vanhan tyttärensä kanssa siitä, ”mikä esikunta oikein on”.  Eero Koskimies murhattiin punaisten pakoyönä Laitilan ranta-ahteeseen vastapäätä esikuntataloa.  Sillanpään oma kokemus on kaikin tavoin lähellä Hurskaan kurjuuden loppulukua, missä Juha avuttomana joutuu syytetyksi Paitulan herran murhasta.  Pakoyön paniikki kosketti myös Ala-Vakerin hyyryläisiä ja talonväkeä.

Taloissa oli syytä pelätä pakenevien silmittömiä kostotoimia, ja lisäksi tiedettiin kuuluisan Orjatsalon joukon lähteneen hullun rohkealle pakoretkelle Tampereen saartorenkaan läpi Näsijärven yli Hämeenkyrön suuntaan.  Ala-Vakerilla jahkailtiin, lähdetäänkö pakoon vai ei.  Kalle Vuorinen oli paennut punaisten kolonnan mukana.  Sillanpää varusti perheensä lähtövalmiiksi, odoteltiin, talonväki muutti mielensä moneen kertaan.  Lopulta päätettiin jäädä.  (Hänen perheensä oli jo valmiina tamineissaan Ala-Vakerin pihassa lähdössä metsään pakoon, kun ensimmäisten valkoisten nähtiin hiihtävän vastaan metsästä aukealle jänislauma edellään.)

Pakoyön muisto tiivistyy rekeen pakattuun lapseen, joka taivasalla odottaa lähtöä tuntemattomaan.

”Siinä istuu lapsi puettuna omassa reessään ja katselee suurin silmin.  Se ei itke, se vain katselee, se näyttää täysin ymmärtävän tilanteen.  Sen rakkaimmat leikkikalut ovat sen vieressä reessä, äiti on nekin muistanut.  Ne ovat tutusti kuluneet ja saanet kolhunsa tämän huoneen rajoitetussa ilmapiirissä.  Nyt ne ovat lähdössä ulkoilman turvattomuuteen ja viileään laajuuteen.”

Lapsi on ”Helluntaivihreys” –kuvauksen mukaan kuin ”passiivinen avuttomuuden majesteetti”.  ”Omistani ja omilleni” puhuttelee suoraan tuota viattominta uhria, joka oli ”lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta onnettomuutta, typeryyttä”.  Lähelle tiedottoman lapsen tajuntaa vaipuu Nikkilän Penjamin ja Maijan 60-vuotias poikakin (Toivolan Juha), kun hänet romaanin lopulla viedään ammuttavaksi.  Malmion pikku Irja, livekiveä juonut vaivainen tapaa loppunsa punaisten pakojonossa, vähän ennen vanhempiaan.  ”Kadonnut” Matti Virtanen, kuuro lapsenmielinen renki on hänkin näitä Sillanpään viattomia sijaiskärsijöitä.

Ala-Vakerin pirtin ikkunoista näkivät talon miehet ja Sillanpää ensimmäisten valkoisten hiihtävän metsän reunasta peltoaukeamalle aamuhämärässä.

Rajala: emt. s. 165-171.

*

Hurskas kurjuus

Sillanpään Hurskas kurjuus on yksinäinen saavutus Suomen kirjallisuudessa, peloton kirja, jossa tuoreena kuohuvaan murhenäytelmään otetaan kylmästi etäisyyttä.  Sillanpää kirjoitti ”vanhan, vastenmielisen näköisen äijänrahjuksen” elämänkaaren suurista nälkävuosista 1869-luvulta ja luteitten täyttämästä kehdosta aina punaisten joukkohautaan 1918.  Harvoin meillä on romaani näin nopeasti reagoinut ajan tapahtumiin, vielä harvemmin yhtä kestävin tuloksin.

Arvokkainta Sillanpään keskittyvässä suorituksessa oli kuvauksen kiihkottomuus ja viileä historioiva ote.  Hän nosti kapinasodan edushahmoksi köyhän ja poljetun torpparin, jolla ei voinut olla selvää käsitystä sodan päämääristä.  Sitä ennen romaanin kertoja näyttää torpparin elämän koko taakan, jonka alta vakaat raatajat nousivat ase kädessä etsimään vapautusta elämäänsä.  Tuskin koskaan meillä on kuvattu torpparilaitoksen epäkohtia yhtä seikkaperäisesti, tarkoin asiatiedoin ja paahtavan armottomasti kuin romaanin luvuissa ”Elämän helle” ja ”Kuolema panee parastaan”.  Maaorjuutta meillä ei ollut, mutta isännät pitivät kyllä alustalaisiaan saappaansa alla varsin tehokkaasti.  ..

Romaanin lopussa kuvattu Paitulan herran murha sai aiheen melko suoraan Laitilan isännän kohtalosta, johon tietojen mukaan syyllistyivät pitäjän läpi pakenevat turkulaiset joukot.  Eero Koskimies oli ankara, mutta toisaalta pidetty, vähän boheemisuuteen taipuva isäntä, jota vastaan tuskin omat torpparit olisivat kättään nostaneet. 

Hämeenkyrön historia III/Panu Rajala: Frans Emil Sillanpää ja hänen kyröläinen kotiseutunsa. s. 538-539.

*

Pienoiselämäkerta

KOSKIMIES, ent. Forsman, Juho Eero Lemmitty.

Hämeenkyrö.

Pankinjohtaja, maanviljelijä.

Syntynyt Hämeenkyrön Laitilassa 21.1.1880.

Vanhemmat: filosofianmaisteri Juho Rudolf Forsman ja Hilma Johanna Finnberg.

Ylioppilas Tampereen reaalilyseosta 1899.

Kuului ensin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, mutta antautui pian maanviljelijäksi.

Vuokrasi Laitilan sotilasvirkatalon 1914.  Oli myöskin Kansallis-Osake-Pankin Hämeenkyrön konttorin johtaja sekä vuodesta 1911 kunnallislautakunnan (vast. kunnanhallitus) esimies.

Kuului maamiesseuran johtokuntaan 1904-1913. 

Oli osuusmeijerin hallituksen puheenjohtaja 1905-1910 ja rahastonhoitaja 1906-1910.  Osuusmeijerin myyntikunta ”Paraan” hallituksen varapuheenjohtaja 1909-1912, vuokralautakunnan puheenjohtaja vuodesta 1910, Säästöpankin hallituksen jäsen 1911-1916 sekä taksoitus- ja tutkijalautakunnan puheenjohtaja vuodesta 1909.

Toimi Hämeenkyrön nuorisoseuran esimiehenä 1899-1911.

Julkaissut paitsi sanomalehtikirjoituksia, runoja, novelleja, satuja ja suomennoksia eri nimimerkeillä, myöskin vuonna 1915 teoksen ”Kunnallishallinnan Käsikirja maalaiskuntain toimihenkilöitä varten”. 

Oli Hämeenkyrön suojeluskunnan perustajia syksyllä 1917.

Tuntemattomat punaiset veivät Koskimiehen 23.3.1918 illalla hänen kodistaan Laitilasta ja löydettiin hänet seuraavana aamuna noin 200 metrin päässä kotoaan järven rannasta ammuttuna, ryöstettynä ja riisuttuna.  Kaksi kuulanreikää oli ruumiissa, toinen päässä ja toinen rinnassa.

Haudattu 16.4.1918 perhehautaan Hämeenkyröön.  Hämeenkyrön kunta on maalauttanut Koskimiehen kuvan kunnallistoimistoon.  Hänen nimensä on Tampereen realilyseon marmorisessa muistotaulussa.

Puoliso: Tampereella 11.9.1916 Rauha Maria Hildén (s. 30.10.1887).

Katso myös: Maaseudun Tulevaisuus, Aamulehti y.m. sanomalehtiä 1918 sekä Tampereen Realilyseo ja Tampereen lyseo 1884-1924.  Tampere 1924.

Lähde: H.J. Boström: Sankarien muisto.  Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta henkensä antaneiden kansalaisten elämäkertoja. Kustannusosakeyhtiö Kirja.  Helsinki 1927.

*

Kunnallislautakunnan esimiehen kuolema

Ne ovat pulskia, hiukan herrahtavia miehiä.  Yksi on hyvin sirokasvoinen ja lakin alta näkyy leikkaamaton hyvin kihara tukka.  Se mies ei puhu mitään, seuraa vain toisia.  Yksi kolkuttaa, toiset seisovat ulompana.  Kolkutusta seuraa hiljaisuus.  Sitten toinen kolkutus ja heti sen perään paiskautuu ovi uhmaavasti selälleen.  Kaksi menee sisään ja se sirokasvoinen pitkätukkainen jää ulkopuolelle.  Juhan tekisi kovasti mieli lähestyä sitä, että saisi sanoa sille jonkin hyvän sanan, oikein toverillisen sanan, mutta hän ei uskalla.  Paras vaan pysyä tässä portilla – ei hän ole tehnyt kellekään pahaa.  Kyllä hän hevosen pitää uskollisesti – pian ne jo vissiin menevätkin – ja kyllä ne herran vievät.  Juhan tulee huokeampi olla – hän ei ole tehnyt pahaa kellekään.

Jo pamahtaa ovi auki ja herra tulee ulos etumaisena, perässä tulevat ne kaksi.  Herra astuu epäröimättä, niin kuin tietäisi mihin menee, tulee jo Juhan kohdalle, mutta ei katso päin.  Toinen niistä kahdesta ohjaa sitä kiväärinpiipulla rekeen kuskinpukille.  Se sirokasvoinen pysyttelee vähän sivulla, ja kun herra on ottanut ohjakset ja ne kaksi istuneet reenperään, hypähtää hän vantiksille.  Sitten lasketaan alas jäälle, samaa tietä, jota tultiinkin.

Juhan täyttää niin valtava hyvänolontunne, että tekee mieli vaipua istualleen.  Hänen ei ole käynyt kuinkaan eikä hänen käykään.  Paitulan herra vietiin ja Juha jäi kaikkeen rauhaan.  Siitä haukkuivat, kun ei tiennyt tunnussanaa, mutta se oli hyvä vaan, ettei tiennyt, pysyy niin ulkonaisena kaikesta.  On niin kuin hän saisi koko talon haltuunsa nyt kun herra vietiin, on niin turvallista ja mukavaa.  Tässä hän oleileekin niin kauan kun näkee mitä tapahtuu – Kuuskoskelta (s.o Kyröskoskelta] vaan ei kuulu mitään.

- Mutta mitäs e nyt sillä rannassa tepperehtävät?  Hevonen on pysähtynyt, puhutaan, tiuskataan ja samaan menoon pamahtaa laukaus.  Pamahtaa vielä toinenkin ja sitten kuuluu muminaa.  Hevosta hillitään.  Juhan polvet loksahtavat, hän ei ajattele mitään, mutta hän tuntee, että Paitulan päärakennuksessa ihan hänen selkänsä takana vallitsee outo ankara herra-pää ja uhoo henkensä juuri päin Juhaa.  Ja sen pään rinnalla pyörii Paitulan rouvan pää.  Ja Juhan sisältä on äkkiä sammunut koko se puoli, josta taannoin kuului, että ”minä en ole tehnyt pahaa kellekään”.

Hevonen nousee takaisin täyttä laukkaa, reessä istuvat ne kolme äskeistä.  Ne painaltavat ohi talon mitään puhumatta.  Ja kun Juha kauhun ja avuttomuuden tyrmistämänä yrittää juoksahtaa niiden jälkeen, kuulee hän jo takanansa toisen hevosen askeleet, huudetaan: seis!  Reestä nousee mies ja nainen, mies juoksahtaa Juhan luo.

Kuka sinä olet?

Minä olen Johan Toivola – Rinne mun tänne käski.  En minä ole kellekää pahaa tehny.

Älä rähjää – seiso tässä ja pidä hevosta – ammu jos joku tulee.

He menevät kiireesti sisälle samasta ovesta, josta herra äsken tuotiin. Juha tahtoisi mennä perässä, kauhistaa jäädä tähän, vaikka saakin pitää kiinni hevosen suitsipielestä.  Vaistomaisesti hän hyväilee hevosen otsatukkaa ja kohentaa ränkiä, mutta kaikki aistit ovat jännittyneinä hämärän yön kylläisyyteen. Tietoisuudesta on pudonnut pois kaikki viimeaikainen; esillä on sama olemus joka on läsnä silloin kun salama räjähtää hyvin lähellä.

F.E.Sillanpää: Hurskas kurjuus.  Päättynyt suomalainen elämäkerta.  Otava, 1919.

*

Avoimia kysymyksiä jää, kuten aina.

Miksi ”Laitilan herra” Eero Koskimies ei vetäytynyt metsän siimekseen?  Kyröskosken rintaman puhkeaminen ei tullut yllätyksenä.  Emme saa tietää, toimivatko puhelinlinjat Koskimiehelle, luultavasti ne oli katkaistu ja lähellä toimivassa esikunnassa linjat kävivät sitäkin kuumempina.  Mutta tieto kulki silti.

Voisin kuvitella, että syynä oli kyröläisen talonpojan jukuripäisyys, ylpeys ja itsetunto.  Se sama, joka noyryytyksen aikanakin – hänen piti neljä kertaa vuorokaudessa ”ilmoittautua” punaisessa esikunnassa Linnellä – sai hänet pitämään roolin yllä: hän pukeutui asiallisiin mustiin ja käveli keppi kädessä, vaimo kyynäspuolessa, Linnelle ja luvan saatuaan takaisin.  Neljä kertaa päivässä. 

Tämä jäykkyys ja jynkähtämättömyys maksoi hänelle hengen, viimeisenä yönä, jolloin Kyröskosken rintama purkautui.

*

Ajan humina

F.E. Sillanpää kuvaa Toivolan Juhan kapinaanosallistumista:

Juha viihtyy kylän mailla poissa kotoa.  Hänen on kuiskaillen puhuteltava yhtä ja toista ”toveriaan” – hänen täytyy pyytää rahaa lainaksi.  Rinne – kuka sen miehen oikein tuntee?  Hän on viekas ja kavala villitsijä, mutta – kaikessa hiljaisuudessa hän holhoo vanhaa Toivolaa. Hän teettää Juhalla pieniä yhdistyksen toimia, mihin tämä suinkin pystyy, ja pistää niistä aina kouran jonkin markan.  Rinnellä on suuret asiat, hän liikkuu vielä porvarienkin meiningeissä, kaiken maailman lautakunnissa.  Silmäkulmat ovat aina kurtussa ja puhe on terävää ja lyhyttä selittelyä.  Hän vain hymähtää Juhankin puheisiin, kun Juha uhossaan jotakin hölpättää.  Rinne n sentään parempi kuin yksikään isäntä. …

*

Kuului jo kuiskeita: se-ja-se suuri herra ei enää ole elävien joukossa.  Semmoisista ei paljoa puheltu.  Puheltiin eri talollisten asioista ja olikkeista ja eriteltiin ajan kuluksi heidän kunkin luonteensa piirteitä.  Huomenna tulee jo viikko siitä kun tämä alkoi.  Paikkakunnan olotila oli ensi päivien aikana syvästi järkähtänyt, mutta järkytetty olotila muuttui pian vakinaiseksi.  Tällä uudella olotilalla ei paikkakuntalaisten kesken ollut mitään erityistä nimeä, se oli sitä mitä se oli; sen yksityiskohdista vain arkaillen puhuttiin.  Vasta valkoisten tultua kuultiin, että tämä oli kapinaa ja Suomen vapaussotaa.

*

Elämä on melkein yksitoikkoista.  Ehtoohämärissä piipahdellaan talosta taloon, istutaan pirteissä ja jutellaan näkemyksiä kyytimatkoilta, toistellaan vieraspaikkaisten kaartilaisten puheita  Kaikesta puhutaan hymyilleen eikä kukaan tahdo olla kenellekään epäystävällinen.  Pidetään mahdottomana lahtarien etenemistä tänne – muuta nimitystä kuin lahtarit ei kukaan käytä.  Joku on kyytimatkalla saanut tupakkia ja jakaa sitä toisille.  Kuullaan että Paitulan herra on määrätty käymään Rinnellä neljästivuorokaudessa; se nyt ei liikuta ketään.  Joku sivullinen ajattelee salaa mielessään, että pieni nöyryytys tekee sille hyvää.  Puhutaan, että Rinnen poika on kaatunut; sama sivullinen tuntee melkein hiljaista riemua, että sekin huligaani on poissa.  Sivullinen näkee kaikki ne seikkojen sarjat, jotka tähän ovat vieneet.  Hänelle tuottaa tämä aika hillittävää tyydytystä, kun tapahtuu juuri niin kuin pitääkin, eikä hänellä ole muuta tunnonvaivaa kuin hitunen malttamattomuutta.  Pikemmin vain lävitse kaikki.  Hän tietää, ettei kumpikaan puoli ole kykenevä voittoon.  Sillä kaiken voiton ensimmäinen edellytys on se, että voittaa itsensä. …

*

Mutta kaikki on sentään vielä ennallaan.  On hiljainen ehtoo, Kuuskosken (s.o. Kyröskosken, vh] paukkinakin on hiukan tyyntynyt.  Siellä ne aina vaan ovat lahtarit… Veräjällä on vahti.  Tieltä kuuluu askelten rahinaa ja näkyy hämyssä kaksi lähestyvää ihmistä.  Toinen on mies ja toinen nainen, mutta hyvät turkit niillä on molemmilla, eivätkä ne puhu keskenään yhtä sanaa.  Tuomoista on herrasväki; Paitulan herra on ehtootuurillansa itseänsä näyttämässä ja rouva on sillä aina mukana.  Kuuskoskella harvenevat paukahdukset yhä.  Onkohan nyt jotain erityistä, tuntuu niin semmoiselta.

Juha menee vajaan ja ottaa haluttomasti puita syliinsä.  Mikähän nyt on?  Hän seisahtaa ja katselee pimeyteen: tämä on vallankumous, minä olen vallankumouksellinen.  Sitä oli mukava höpistä itsekseen silloin kun tämä alkoi, mutta nyt siihen sisältyy jotain semmoista, johon ei Juha tunne pystyvänsä.  Kun saisi palata entiselleen; minulla on jo sentään rahoja kuudettasataa markkaa.  Juhan mieleen sävähtää kauhistava tunne siitä, ettei hän enää voi palata entiselleen.  Paitulan herra menee juuri pirtin ovesta sisään, ja Juhan ympärille jää täyteläinen hiljaisuus.

Pirtin ovensuussa seisoo Paitulan herra tavanomaisen ylväässä herrasmiehen asennossaan, mustanpunaisena ja alaleuka jännitettynä ulospäin.  Rinne on ruvennut häntä as kuulustelemaan.  Juha menee taakkoineen hänen selkänsä taitse ja kuulee kuinka herra sanoo jotain sähisevällä puhdilla ja ruumistaan itsetietoisesti nytkyttäen.  Juha vie puut kyökkiin, palaa sitten pirttiin ja sanoo siihen äsken kuulemaansa:

- Kyllä kapitali on köyhälistön vapautta niin paljon sortanut, ettei se mitään tee, vaikka yksi herra hiukan käveleekin.

Juhan lause töksähtää tuohon aitoon jännitykseen niinkuin köyhän sukulaisen sopimaton esilletulo  rinne itse on sängyllä lynkäpäisillään paperossi vasemmassa kädessä ja tekee semmoisen ilmeen kuin sanoisi herralle, että ”te luulette meidän olevan tuommoisten Jussien varassa, mutta siinä te erehdytte”.  Ääneen hän sanoo Paitulan herralle, tehden samalla kärsimättömän liikkeen:

- No teidän ei tarvitse enää tulla tänne, jos luulette sen olevan terveellisempää.  Saatte mennä.

- Hyvä, vastasi herra, kääntyi ja lähti.  Rinne nousi myös sängyltä ja lähti ulos.  Pirttiin jääneet olivat vaiti kukin asennoissaan.  Toivolan Juha yksin yritti sanoa jotakin, mutta sitä ei kukaan tarkannut.  Puhelin soi, Lähteenmäki nousi.

- Haloo – on – ei ole – en tiedä, lähti juuri äsken – no kuinka niin – eikö turkuliset ole – lähteneet! mihinkä? – se on helvetin vale –

Lähteenmäki laski torven pois, mutta ei puhunut mitään.

- Sitä minä pelkäsin, sanoi Mäkinen.

Toivolan Juha tunsi levottomuutta, vaikkei mitään ymmärtänyt.  Rinne tuli sisälle.

- Menkää te Toivola pitämään silmällä, ettei se lahtari pääse pesästänsä, sanoin hän Juhalle.

- Jaa kuka?

- Se joka äsken lähti.  Onko soitettu? kysyi hän toisilta.

- Kyllä.

 

- Otanko minä kiväärin? kysyi Juha.

- Totta kai, vastasi Rinne naurahtaen omituisen äänekkäästi.

Toivolan Juha lähtee Rinneltä viimeistä kertaa, vaikkei hän sitä vielä itse tiedä. …

(Vilkaise: Wikipediassa oleva tynkä-artikkeli; https://fi.wikipedia.org/wiki/Kyr%C3%B6skosken_taistelu )

*

Kuviteltu kuolema

Kun ryöstäjät vielä viipyivät Paitulan päärakennuksessa, lähestyi jäältä päin jo pakenevien moninainen jono, josta yön hämärässäkin karkeasti henkäili sekä hätä että alakuloisuus.  Siitä Juha vasta oikein tuli ajatelleeksi, mitä oli tapahtumassa, ja hän alkoi hullunkurisesti pöykähdellä, niin kuin lammas, joka on hairaantunut laumasta.  Sillä tämä lauma ei enää ollut Juhan, ei hän tämmöisessä osannut olla; puuttui Juhalle välttämätön turvallisuuden tunne.  Kiväärin perä alkoi polttaa kämmentä: tuolta lähestyivät nyt nuo ja tuolta sisältä voivat tulla nuo, tuolta näkyy Rinnen tuli, mutta en minä sinne pääse enkä uskalla mennä.  Hätä, hätä! …

*

Ahteen pulivälissä tulee aavistus: tännepäin ne toivat Paitulan herran.  Ei, ei hän jätä kivääriänsä.  Hän palaa juoksujalkaa takaisin, kopeloi aseensa ja lähestyy uskaliaammin rantatörmää.

Mustaa häämöttää hangella siinä missä ranta-ahde päättyy jäälle.  Juha lähestyy kivääreineen; ympäröivä yö ikään kuin kehoittaa, se ikään kuin omasta puolestaan tahtoo näyttää tätä hänelle.  Kauhuun sekoittuu juhlallisuutta ja uteliaisuutta. Jo näkee selvästi: se makaa selällään, niska taakse taipuneena, rinta ja vatsa korkealla.  Oikean käden on nostanut ylös, niin kuin nukkuessa; vasen on suorana lumella.  -  Tuo on Paitulan herra, äsken se oli Rinnellä ja puhui sillä lailla.  Juhan mieleen ei ollenkaan tule murha eikä sen tekijä, tuota herraa hän vain kavahtaa.  On niin kuin hän siinä hangella näkisi tuon kuolleen herran järjen koko ärsyttävässä, ylivoimaisessa suuruudessaan.  …

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. s. 196, 201, 202, 206-208, 218, 220-221.

(Paitulan herra oli yhtä kuin Laitilan maisteri eli ent. teologian ylioppilas, maanviljelijä ja Hämeenkyrön kunnanesimies Eero Koskimies (1880-1918), Forsmanin kuulua sukua, ja FES:n ystävä keskenjääneissä opinnoissa ja maapitäjän hengessä sekä spirituksessa.)

*

*

Aivan lopuksi lainaan verkkokirjoittajaa: (en saa linkkiä nyt esiin);

Hämeenkyrö.

Vapaussodan syttyessä oli Hämeenkyrön suojeluskunta tietämätön tilanteesta ja näin ollen vain suhteellisen harvat pääsivät liittymään valkoisen armeijan riveihin heti alkuvaiheessa.

Osaran maamieskoulun oppilas- ja opettajakunta oli ainoa yhtenäisempi joukko, joka oma-aloitteisesti riensi Kankaanpäässä perustettavaan joukko-osastoon. Koulussa oli näet 26 oppilasta, joista 24 heti oli valmis lähtemään matkalle. Ikaalisista kotoisin olleet riensivät kotipitäjäänsä, missä myös oli vakaasti päätetty ryhtyä vastarintaan. Vain harvat mainitun koulun ulkopuolelta olevat saivat asiasta tiedon ja näin ollen pääsivät mukaan.

Hämeenkyrön suojeluskuntalaisia taisteli sittemmin seuraavissa joukko-osastoissa:

Porin rykmentissä 23,                                                                                                                                                      Savon Jääkärirykmentissä 5,                                                                                                                                 Satakunnan insinööriosastossa 3,                                                                                                                                     Karjalan Kaartin rykmentissä 3,                                                                                                                                    Helsingin Valkokaartissa 2,                                                                                                                                                     2. Krenatöörirykmentissä 2,                                                                                                                                          Vöyrin kaartissa 2,                                                                                                                                                      Raskaassa tykistössä 2,                                                                                                                                             Satakunnan etappipataljoonassa 2,                                                                                                                                     1. Krenatöörirykmentissä,                                                                                                                                              Varsinais-Suomen rykmentissä,                                                                                                                                 Pohjois-Hämeen rykmentissä,                                                                                                                                             Turun pataljoonassa,                                                                                                                                                 Peräpohjolan hiihtopataljoonassa,                                                                                                                              Kajaanin Sissirykmentissä,                                                                                                                                              Keski-Suomen Krenatöörirykmentissä,                                                                                                                         Oulun patterissa,                                                                                                                                                    Kirkkonummen joukoissa,                                                                                                                                            Kouvolan komendanttivirastossa,                                                                                                                                  Lapin rajavartiostossa, kussakin 1 sekä eri suojeluskuntien riveissä 46 eli yhteensä 105 suojeluskuntalaista.

Vain yksi hämeenkyröläinen (valk./sk) Lauri Vilhelm Hakala kaatui, mikä tapahtui 26.3.1918 Epilän taistelussa.

Sen sijaan on murhattujen joukko (valk./sk/puolueeton) Hämeenkyrössäkin murheellisen suuri:

maanviljelijä Frans Juho Alakomi murhattiin kodissaan n.s. Orjatsalon joukon toimesta 6. 4. 1918, maanviljelijä Johannes Nikolai Futka murhattiin 28.2.1918 Enonselän jäällä,

maanviljelysneuvos Arthur Gideon Hilden murhattiin 15. 2. 1918 Kyröskosken itäpuolella n.s. Myllyahteessa,

maanviljelijä Vihtori Iivari Hirvo ammuttiin kotinsa läheisyydessä 17. 2.1918,

talollisen poika Taavetti Artturi Harvia ammuttiin 15. 2.1918 Kyröskoskella,

maanviljelijä Verner Aleksi Jouti ammuttiin 1. 2. 1918 kotitalonsa portaille,

maanviljelijä Vilhelm Jokiniemi ammuttiin 21.3.1918 kotitalonsa läheisyydessä,

työmies Iisakki Kitti murhattiin Järvenkylässä 18.2.1918,

maanviljelijä Juho Eero Lemmitty Koskimies murhattiin kotinsa läheisyydessä 23.3.1918,

talollisen poika Veini Valfrid Linnainmaa ammuttiin 3.3.1918 Ikaalisten Viljalan kylän metsässä, nimismies Aleksander Väinö Nyström ja hänen poikansa metsänhoitaja Lauri Nyström murhattiin ja ruumiit heitettiin Siuron koskeen 31.1.1918,

talollisen poika Oskari Sorvaniemi murhattiin 6.4.1918 Orjatsalon joukon toimesta,

maanviljelijä August Ferdinand Råman-Mattila murhattiin 13. 2.1918 Mahnalan selän jäällä, metsänvartija Väinö Eevert Jaakkola murhattiin 11. 2.1918 Uudenkaupungin lähellä ja

fil, kand. Åke Victor Törnvall ammuttiin 9.2.1918 Pyhtäällä.

Viron vapaussodassa oli mukana 2 Hämeenkyrön suojeluskunnan jäsentä ja Aunuksen retkellä 1.

*

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kuten tekstissä edellä mainitaan on F.E. Sillanpää itse elänyt Hämeenkyrössä 1918 niin punaisen vallan kuin sitten saapuneen valkoisen vallan alla, ja kokenut niiden eri puolet, myös nurjat, melkoisen henkilökohtaisella tasolla, - ja tuntien paikalliset olosuhteet ja niiden vaihtelut sekä hengen että aineen tasolla, hän on hyödyntänyt tietämystään joskus jopa hämmnentävällä yhdenmukaisuudella kohta sodan jälkeen ilmestyneessä romaanissaan Hurskas Kurjuus, tietenkin niin että teoksen kokonaishenki ja tavoitteet ovat olleet primäärejä tekijöitä, ja paikallinen realismi sille alisteista, mutta konkreettista. Ystävänsä Eero Koskimiehen viimeiset olikkeet FES on tietojen mukaan kuvannut sillä tarkkuudella kuin ne ovat yleensä olleet rekonstruoitavissa, aina tekijöiden, murhaajien toimien profilointia myöten siihen yksityiskohtaisuuteen asti kuin on ollut mahdollista ja yleensäkin tarpeen.
Nyt kun noin 48 vuoden jälkeen uusinsin lukukokemukseni, aikoinaan niin väkevästi järkyttäneen, Hurskaan kurjuuden kanssa, totesin, että voin pitkälle yhtyä niiden näkemyksiin, joiden mukaan "Hurskas" on mestarin paras romaani, 29-vuotiaan ikuisen ylioppilaan kirjoittama.
*
Lisäsin kompilaatioon vielä täydentävän kuvauksen tämän tekstisikermän päähenkilön, kunnallislautakunnan esimiehen, viime vaiheista. Tähdennän, että en edelleenkään ymmärrä, mitä lopulta sai kyseisen lautakunnan esimiehen ja sen jäsenen, vuosikausia eri yhteyksissä jatkuneen yhteistyön paremman Hämeenkyrön ja kehittyneemmän yhteiskunnan rakentamiseksi päätymään tämänkaltaiseen vastakkain-asetteluun, jossa miehet olivat Laitilan virran rannalla vastarannoilla ja vastakannoilla!
*
("Ajan humina")

F.E. Sillanpää kuvaa Toivolan Juhan kapinaanosallistumista:

Juha viihtyy kylän mailla poissa kotoa. Hänen on kuiskaillen puhuteltava yhtä ja toista ”toveriaan” – hänen täytyy pyytää rahaa lainaksi. Rinne – kuka sen miehen oikein tuntee? Hän on viekas ja kavala villitsijä, mutta – kaikessa hiljaisuudessa hän holhoo vanhaa Toivolaa. Hän teettää Juhalla pieniä yhdistyksen toimia, mihin tämä suinkin pystyy, ja pistää niistä aina kouran jonkin markan. Rinnellä on suuret asiat, hän liikkuu vielä porvarienkin meiningeissä, kaiken maailman lautakunnissa. Silmäkulmat ovat aina kurtussa ja puhe on terävää ja lyhyttä selittelyä. Hän vain hymähtää Juhankin puheisiin, kun Juha uhossaan jotakin hölpättää. Rinne n sentään parempi kuin yksikään isäntä. …

*

Kuului jo kuiskeita: se-ja-se suuri herra ei enää ole elävien joukossa. Semmoisista ei paljoa puheltu. Puheltiin eri talollisten asioista ja olikkeista ja eriteltiin ajan kuluksi heidän kunkin luonteensa piirteitä. Huomenna tulee jo viikko siitä kun tämä alkoi. Paikkakunnan olotila oli ensi päivien aikana syvästi järkähtänyt, mutta järkytetty olotila muuttui pian vakinaiseksi. Tällä uudella olotilalla ei paikkakuntalaisten kesken ollut mitään erityistä nimeä, se oli sitä mitä se oli; sen yksityiskohdista vain arkaillen puhuttiin. Vasta valkoisten tultua kuultiin, että tämä oli kapinaa ja Suomen vapaussotaa.

*

Elämä on melkein yksitoikkoista. Ehtoohämärissä piipahdellaan talosta taloon, istutaan pirteissä ja jutellaan näkemyksiä kyytimatkoilta, toistellaan vieraspaikkaisten kaartilaisten puheita Kaikesta puhutaan hymyilleen eikä kukaan tahdo olla kenellekään epäystävällinen. Pidetään mahdottomana lahtarien etenemistä tänne – muuta nimitystä kuin lahtarit ei kukaan käytä. Joku on kyytimatkalla saanut tupakkia ja jakaa sitä toisille. Kuullaan että Paitulan herra on määrätty käymään Rinnellä neljästivuorokaudessa; se nyt ei liikuta ketään. Joku sivullinen ajattelee salaa mielessään, että pieni nöyryytys tekee sille hyvää. Puhutaan, että Rinnen poika on kaatunut; sama sivullinen tuntee melkein hiljaista riemua, että sekin huligaani on poissa. Sivullinen näkee kaikki ne seikkojen sarjat, jotka tähän ovat vieneet. Hänelle tuottaa tämä aika hillittävää tyydytystä, kun tapahtuu juuri niin kuin pitääkin, eikä hänellä ole muuta tunnonvaivaa kuin hitunen malttamattomuutta. Pikemmin vain lävitse kaikki. Hän tietää, ettei kumpikaan puoli ole kykenevä voittoon. Sillä kaiken voiton ensimmäinen edellytys on se, että voittaa itsensä. …

*

Mutta kaikki on sentään vielä ennallaan. On hiljainen ehtoo, Kuuskosken (s.o. Kyröskosken, vh] paukkinakin on hiukan tyyntynyt. Siellä ne aina vaan ovat lahtarit… Veräjällä on vahti. Tieltä kuuluu askelten rahinaa ja näkyy hämyssä kaksi lähestyvää ihmistä. Toinen on mies ja toinen nainen, mutta hyvät turkit niillä on molemmilla, eivätkä ne puhu keskenään yhtä sanaa. Tuomoista on herrasväki; Paitulan herra on ehtootuurillansa itseänsä näyttämässä ja rouva on sillä aina mukana. Kuuskoskella harvenevat paukahdukset yhä. Onkohan nyt jotain erityistä, tuntuu niin semmoiselta.

Juha menee vajaan ja ottaa haluttomasti puita syliinsä. Mikähän nyt on? Hän seisahtaa ja katselee pimeyteen: tämä on vallankumous, minä olen vallankumouksellinen. Sitä oli mukava höpistä itsekseen silloin kun tämä alkoi, mutta nyt siihen sisältyy jotain semmoista, johon ei Juha tunne pystyvänsä. Kun saisi palata entiselleen; minulla on jo sentään rahoja kuudettasataa markkaa. Juhan mieleen sävähtää kauhistava tunne siitä, ettei hän enää voi palata entiselleen. Paitulan herra menee juuri pirtin ovesta sisään, ja Juhan ympärille jää täyteläinen hiljaisuus.

Pirtin ovensuussa seisoo Paitulan herra tavanomaisen ylväässä herrasmiehen asennossaan, mustanpunaisena ja alaleuka jännitettynä ulospäin. Rinne on ruvennut häntä as kuulustelemaan. Juha menee taakkoineen hänen selkänsä taitse ja kuulee kuinka herra sanoo jotain sähisevällä puhdilla ja ruumistaan itsetietoisesti nytkyttäen. Juha vie puut kyökkiin, palaa sitten pirttiin ja sanoo siihen äsken kuulemaansa:

- Kyllä kapitali on köyhälistön vapautta niin paljon sortanut, ettei se mitään tee, vaikka yksi herra hiukan käveleekin.

Juhan lause töksähtää tuohon aitoon jännitykseen niinkuin köyhän sukulaisen sopimaton esilletulo rinne itse on sängyllä lynkäpäisillään paperossi vasemmassa kädessä ja tekee semmoisen ilmeen kuin sanoisi herralle, että ”te luulette meidän olevan tuommoisten Jussien varassa, mutta siinä te erehdytte”. Ääneen hän sanoo Paitulan herralle, tehden samalla kärsimättömän liikkeen:

- No teidän ei tarvitse enää tulla tänne, jos luulette sen olevan terveellisempää. Saatte mennä.

- Hyvä, vastasi herra, kääntyi ja lähti. Rinne nousi myös sängyltä ja lähti ulos. Pirttiin jääneet olivat vaiti kukin asennoissaan. Toivolan Juha yksin yritti sanoa jotakin, mutta sitä ei kukaan tarkannut. Puhelin soi, Lähteenmäki nousi.

- Haloo – on – ei ole – en tiedä, lähti juuri äsken – no kuinka niin – eikö turkuliset ole – lähteneet! mihinkä? – se on helvetin vale –

Lähteenmäki laski torven pois, mutta ei puhunut mitään.

- Sitä minä pelkäsin, sanoi Mäkinen.

Toivolan Juha tunsi levottomuutta, vaikkei mitään ymmärtänyt. Rinne tuli sisälle.

- Menkää te Toivola pitämään silmällä, ettei se lahtari pääse pesästänsä, sanoin hän Juhalle.

- Jaa kuka?

- Se joka äsken lähti. Onko soitettu? kysyi hän toisilta.

- Kyllä.

- Otanko minä kiväärin? kysyi Juha.

- Totta kai, vastasi Rinne naurahtaen omituisen äänekkäästi.

Toivolan Juha lähtee Rinneltä viimeistä kertaa, vaikkei hän sitä vielä itse tiedä. …

*

(Kuviteltu kuolema)

Kun ryöstäjät vielä viipyivät Paitulan päärakennuksessa, lähestyi jäältä päin jo pakenevien moninainen jono, josta yön hämärässäkin karkeasti henkäili sekä hätä että alakuloisuus. Siitä Juha vasta oikein tuli ajatelleeksi, mitä oli tapahtumassa, ja hän alkoi hullunkurisesti pöykähdellä, niin kuin lammas, joka on hairaantunut laumasta. Sillä tämä lauma ei enää ollut Juhan, ei hän tämmöisessä osannut olla; puuttui Juhalle välttämätön turvallisuuden tunne. Kiväärin perä alkoi polttaa kämmentä: tuolta lähestyivät nyt nuo ja tuolta sisältä voivat tulla nuo, tuolta näkyy Rinnen tuli, mutta en minä sinne pääse enkä uskalla mennä. Hätä, hätä! …

*

Ahteen pulivälissä tulee aavistus: tännepäin ne toivat Paitulan herran. Ei, ei hän jätä kivääriänsä. Hän palaa juoksujalkaa takaisin, kopeloi aseensa ja lähestyy uskaliaammin rantatörmää.

Mustaa häämöttää hangella siinä missä ranta-ahde päättyy jäälle. Juha lähestyy kivääreineen; ympäröivä yö ikään kuin kehoittaa, se ikään kuin omasta puolestaan tahtoo näyttää tätä hänelle. Kauhuun sekoittuu juhlallisuutta ja uteliaisuutta. Jo näkee selvästi: se makaa selällään, niska taakse taipuneena, rinta ja vatsa korkealla. Oikean käden on nostanut ylös, niin kuin nukkuessa; vasen on suorana lumella. - Tuo on Paitulan herra, äsken se oli Rinnellä ja puhui sillä lailla. Juhan mieleen ei ollenkaan tule murha eikä sen tekijä, tuota herraa hän vain kavahtaa. On niin kuin hän siinä hangella näkisi tuon kuolleen herran järjen koko ärsyttävässä, ylivoimaisessa suuruudessaan. …

F.E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. s. 196, 201, 202, 206-208, 218, 220-221.

(Paitulan herra oli yhtä kuin Laitilan maisteri eli ent. teologian ylioppilas, maanviljelijä ja Hämeenkyrön kunnanesimies Eero Koskimies (1880-1918), Forsmanin kuulua sukua, ja FES:n ystävä keskenjääneissä opinnoissa ja maapitäjän hengessä sekä spirituksessa.)

*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset