*

Veikko Huuska

Taistelua elämästä ja terveydestä Ikaalisten suunnalla 100 vuotta sitten

Taistelua elämästä ja terveydestä Ikaalisten suunnalla 100 vuotta sitten

*

Kuntien terveydenhuolto 1910-luvulla

Kunnallinen lääkärilaitos kaikkine puutteineen oli joka tapauksessa se perusorganisaatio, jonka tuottaman tiedon varaan kaikki kansanterveyttä koskevat historialliset tutkimukset on rakennettava.  Suomen perusterveydenhuolto käsitti vuosina 1918-1919 valtionhallinnon 59 piiri- ja aluelääkärin virkaa sekä valtionavun varassa muodostuneen kunnanlääkärilaitoksen.  Kunnanlääkäripiirien viroissa toimi ainakin osan kalenterivuotta (vähenevästi) 184-178 lääkäriä tai kandidaattia ja yksityisten teollisuuslaitosten palkkaamien lääkärien määrä väheni 30:sta 28:aan yleisten seisokkien takia.  155-160 lääkäriä piti yksityispraktiikkaa maan eri kaupungeissa ja kauppaloissa.  Maan noin 620 lääkäristä loput palvelivat sairaaloissa ja keuhkotautiparantoloissa.

Lähes kaikki maan erikoistuneet lääkärit asuivat kolmessa suurimmassa kaupungissa; valtaosa Helsingissä, muut Viipurissa ja Turussa.

Lähde: Pentti Mäkelä: Vuosien 1917-1919 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi.  VNK, 2007. s. 27.

http://vnk.fi/documents/10616/622950/J1907_Vuosien%201917-19%20kulkutaudit,%20espanjantauti%20ja%20vankileirikatastrofi.pdf/74983ee9-e12d-4449-a69e-daca30c4171d (467 sivua).

*

Kunnanläkäärit

Toisen sortokauden alussa vuonna 1908 kunnanlääkäripiirien määrä oli noussut 129:ään valtoin rahallisella tuella.  Apurahaoikeuksien määräaikaisuuden takia yhteensä 49 vanhaa kunnanlääkäripiiriä, kolmasosa kunnanlääkärin viroista, jäivät kuitenkin vuonna 1912 ilman valtion tukea, kun eduskunta siirsi sen maksatuksen valtion menosäännöstä valtiorahaston suoritettavaksi.  23 kunnalta kavennettiin tuke jossain muodossa.  Apurahaoikeudet palautettiin seuraavana vuonna, mutta vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi.  Venäläistetty senaatti ei jatkanut vuosina 1914-1916 vanhoja ja päättyviä apurahaoikeuksia.

Kunnanlääkärijärjestelmä pysyi epävakaana laajenemisestaan huolimatta, sillä kaikki kunnat eivät kyennet takaamaan lääkäreille säännöllistä palkkatuloa.

Varattomissa kunnissa lääkärien tuottamaan informaatioon syntyi jatkuvasti katkoksia.  Koko maassa oli vuonna 1915 yhteensä 486 maalaiskuntaa, jotka kihlakuntajakoa mukaillen oli jaettu 53 piirilääkäripiiriksi.  Kunnallisen terveydenhuollon perusyksikköinä oli 163 kunnanlääkäripiiriä, joihin kuului 221 kuntaa.  Näistä 23 muodostui useammasta kuin yhdestä kunnasta. 

Valtioavun lakattua 24 kunnanlääkäripiiriä oli koko vuoden1915 ilman viranhaltijaa ja 27 piirissä lääkäri oli vain osan vuotta.  Toisaalta 60 kunnanlääkäri teki sopimuksien mukaan virkamatkoja asemapaikastaan lähikuntiin.  Länsi-Suomen piireihin kuului usein kolme ai neljäkin pientä kuntaa – Pohjanmaalla ja rannikkoseuduilla kielirajojen mukaan. 

Useamman kunnan piireissä lääkäri piti vastaanottoa yleensä suurimassa taajamassa ja teki kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa sopimuksen mukaisesti virkamatkan toisen tai toisiin piirin kuntin.  Yhteensä 110 kunnassa toimi kiertävä sairaanhoitajat tai tuberkuloosihoitajatar lääkärin lisäksi. 

Seuraavia noin viittä vuotta leimasi jatkuva epävarmuus.

Lähde: Mäkelä: emt. s. 28-29.

*

Väestön terveyskäyttäytymisen riskit: ammattipuoskarointia ja istumakylpyjä

Profylaktinen (ennalta ehkäisevä) lääkintä voi epäonnistua lääkärien ja taloudellisten resurssien puuttumisen lisäksi se, että väestö ei ymmärrä toimenpiteiden laajempaa merkitystä tai vastustaa niitä perinteiden, uskonnollisten käsitysten tai disinformaation (väärinkäsitysten) perusteella.  Viime kädessä terveyskäyttäytyminen perustuu opittuun ja ymmärrettyyn hyötyyn olipa kyse hygieniasta, rokotuksista tai kemoterapeuttisesta lääkehoidosta.  Kansankäsitykset tautien leviämisen syistä ja niiden hoitamisesta saattoivat vielä 1910-luvun alkupuolen Suomen oloissa edistää epidemioiden leviämistä a lisätä kuolevuutta tavallisiin tartuntatauteihin …

Oikeus lääkäritoimen harjoittamiseen oli 1900-luvun alussa ankarasti säädelty asetuksin, mutta piirilääkärit joutuivat silti, jopa kasvavassa määrin kamppaileman ammattipuoskarointia vastaan.  Lähinnä maailmankatsomukselliseksi oppiriidaksi muodostunut puoskarointi ei koskenut perinteistä hierontaa ja nivelten sijoilleen laittamista, vaan ulkomailta maahan virranneita ajan aatevirtauksia.  Kansanhierojat ja nivelkorjaajat tiesivät rajansa, mutta luontaislääketiedettä vegetarismia, vesiparantamista ja homeopatiaa edustaneet totuudenetsijät ja teosofit kyseenalaistivat modernin tieteen ja lääketieteen periaatteet.  Ammattipuoskaroinnin pahimmat seuraukset haittasivat sekä sairaan hoidon (terapia) aloittamista että tautien ennaltaehkäisemistä (profylaksia).  Infektiotauteihin sairastuneita ei tuotu heti asianmukaiseen hoitoon, jolloin lääkittävissä sairauksissa hoito viivästyi usein kohtalokkaastikin sekä eristäminen ja lääketieteelliset vastatoimet jäivät järjestämättä.  Profylaktisen terveydenhuollon kehittämistä vanhat asenteet ja 1900-luvun alun rää aatevirtaukset haittasivat jopa kasvavassa määrin.  … Isorokkorokotukset ja tuberkuloosivalistus eivät pelkästään jääneet tuloksettomiksi, vaan kokonaisilla seutukunnilla rahvas alkoi 190-luvulla vastustaa lasten rokottamista ja tuberkuliinikokeita, joilla selvitettiin infektoituneiden (tartunnansaaneiden) osuutta väestöstä.

Kaikkein pahimmin kansanterveystyötä haittasi ”vesiparantamisoppi” eli saksalaisen tohtori Louis Kuhnen ennen nykyaikaisen bakteeriopin syntyä kehittämä kylpylälääketiede, joka alkoi ilmeisesti levitä vuoden 1910 vaiheilla Keski-Kannakselta venäläisen yläluokan käyttämistä kylpylälaitoksista.  Vaihtoehtolääketieteen oppikirjaksi nousseen Louis KuhnenUusi lääketiede”-teoksen mukaan sairauksien syynä olivat keholle vieraat aineet, joita oli ”kropassa” syntymästä asti.  Keuhkot, suolet, munuaiset ja iho yrittivät vesiparannusteorian mukaan poistaa olemassa olleet tai kehoon kertyneet vieraat aineet, etteivät ne leviäisi koko elimistöön.  Kuhnen mukaan kehon sisään jääneet aineet muuttuivat joutumalla käymistilaan, ja aineiden käymisestä syntyvä lämpö aiheutti havaittavan kuumeen.  Jos kuumeneminen tapahtui sisällä, ruumiin lämpö nousisi enemmän, jos sen pinnalla, syntyisi kylmän tunne.  Sairaudessa kylmän tunne oli vaarallisempi muun muassa siksi, että horkkaa seurasi kova kuume.  Lääkinnässä sisäinen kuume piti johtaa pintaan, niin että käymisaineet siirtyisivät ihon pinnalle ja poistuisivat kehosta.  … (Kuhnen… teoksesta oli ilmeisesti enemmän haittaa, sillä luontaislääketieteen oppia levittivät kylpylöitä ja pensionaatteja omistaneet säätyläiset, joiden keskuudessa kuhnelaisuuteen houkutteleva vegetarismi myös sai kannatusta).  … https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19640304_2

Kuhnelaisen luontaisparantamisen tunnetuimmaksi suomalaiseksi edustajaksi tuli rouva Malin Bergström joka perusti vuonna 1909 Kirvun suuntaan ”uuden lääketieteen” mukaisen luonnonparantolan (kylpylän).  Hänen ja apulaisensa rouva Timkin määräämä vesihoito nosti Kirvun kunnanlääkärinä toimineen A. Molanderin ja vt. piirilääkäri Väinö Inbergin mukaan ”suuresti” tuberkuloosikuolleisuutta vuonna 1910 Kirvun ja Antrean kunnissa.  Rouva Bergström määräsi keuhkotautisille kylmiä istumakylpyjä ja täysin vegetariaanisen ravinnon, jossa myös maito ja voi kiellettiin.  Kunnanlääkärien kokemusten perusteella tällaista hoitoa saaneet keuhkotautiset eivät eläneet montakaan viikkoa.  Antrean piirin muissa seurakunnissa papiston luettelot eivät osoittaneet vuonna 1910 yhtäläistä tuberkuloosimortaliteetin nousua, mutta piirilääkäri epäili Kuhnen parannustavan ilmeisesti vaikuttaneen niissäkin.  Antrean seurakunnan tietojen mukaan vuonna 1910 keuhkotuberkuloosiin kuoli 48 henkilöä, kun edellisenä vuonna tauti tappoi vain 28 henkilöä.  Kunnanlääkäri sitä paitsi vahvisti kuolinsyytiedot oikeiksi.  Kirvussa keuhkotuberkuloosikuolemat lisääntyivät 14:stä 20:een.  Sen lisäksi kukkumätään (nieludifteriaan) kuoli enemmän kirvulaisia ja antrealaisia lapsia kuin vuosi aikaisemmin.  Muutos ei ollut sattuma.

Lähde: Mäkelä: emt. s. 49-51.

*

Myös Ikaalisten kauppalassa toimi Kylpylaitos, jossa vuosittain, pääasiassa kesäisin, vieraili kaupunkilaista säätyläisväkeä, ja joka ilmeisesti nautti joistain vastaavanlaisista palveluista. 

Käytettävissä olevasta piirilääkäri Holmströmin kirjelmöinti- ja raportointiaineistosta ei kylläkään ilmene mitään Kirvun ym. kuhnepalveluihin liittyviä ongelmia.

Ikaalisten kylpylätoiminnan esittelystä verkossa:

”(Ikaalisten..) nähtävyyksiin lukeutuu vuonna 1884 perustettu Ikaalisten Kylpylä. Yrityksen toiminta-ajatus on vuosien varrella muuttunut, nykyisin kylpylä toimii loma- ja kongressikeskuksena.  - Kylpylän on perustanut kauppias G. N. Eränen Naantalin kylpylän innoittamana. Kylpylän alkuperäinen nimi oli ”Eräsen sauna”, 1896 asiakirjoissa puhutaan ”Kauppalan saunasta" kauppalan tultua mukaan omistajaksi. 1910-luvulla nimi muuttui Ikaalisten Kylpylaitos Oy:ksi ja vuonna 1927 uuden laajennuksen yhteydessä Ikaalisten Kylpylä Oy:ksi.”  Lähde: https://www.jokapaikka.fi/talo/Kaalikontie+36-25+39530+Ikaalinen  & Naantalin Kylpylän historiasta: https://www.geocaching.com/geocache/GC318MV_naantalin-kylpyla?guid=f1e89489-c74f-42d5-aef9-73674449019e  & http://www.suomikuva.fi/naantali-2/

Lue lisää ”kuhnimisen” taustoista:

Kuhnen ”Kirjassa luvattiin kaikkien sairauksien parantuvan ilman lääkkeitä kylmien kylpyjen, raittiin ilman, auringonvalon, kasvisruuan ja nautintoaineista luopumisen myötä. Näillä lähti niin keuhkotauti kuin kuppakin ja kirjassaan Kuhne kertoo, miten hän oli oikean ruokavalion ja vesihoitojen avulla parantanut lisäksi mm. spitaalia, lavantautia, silmäsairauksia, syöpää, erilaisia gynekologisia vaivoja, virtsarakko- ja munuaisvaivoja, ihottumia, keltatautia sekä erityyppisiä tulehduksia.”

”Lääkäreiden (torjuvasta, VH) asennoitumisesta huolimatta suomalainen luonnonparannusliike alkoi hiljalleen organisoitua 1900-luvun alkupuolella luonnonparannuslehtien, yhdistysten ja luonnonparantoloiden ympärille. Vuosina 1912 - 1915 Suomessa toimi ainakin kahdeksan luonnonparantolaa ja vegetaarista lepokotia. Tunnetuin näistä oli Kirvun luonnonparantola.”

Lähde: http://karjalantutkimuslaitos.blogspot.fi/2014/03/kohentaako-radioaktiivinen-vesi.html

Ja tässä vielä erinomainen yleiskatsaus Suomen 1900-luvun alun kylpylätoimintaan: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3518  &

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1394261150792

*

Tietämättömyyttä vai tieteellisen maailmankuvan vastustusta?

Maan köyhimmillä seuduilla väestön terveyttä valvovan piirilääkärin ja kansan maailmankuva oli usein hyvin kaukana toisistaan.

Ikaalisten piirilääkäri Henrik Holmström sätti 1910-luvun vuosikertomuksissaan lääkintöhallitukselle kihlakunnan väestöä sivistymättömäksi ja elintavoiltaan siivottomaksi.  Piirilääkärin virkavelvollisuuksiin kuului myös väestön elinolojen raportointi.  Virkatehtäviin kuuluivat myös väestömäärään nähden melko runsaissa väkivaltarikoksissa kuolleiden ruumiinavaukset, joissa riitti myös vähemmän mairittelevia arvioita sivistystasosta.

Piirilääkäri Holmströmin mukaan (Ikaalisten piirilääkäri-)piirin pohjoisosien terveysolot olivat alkukantaiset sananmukaisesti ”alkuperäisellä kannalla”.

Esimerkiksi trakoma, sokeuteen johtava silmätulehdus, oli osassa piiriä yhä yleinen sairaus.  Trakomasta kärsivät myös pienet lapset, joihin aikuiset piirilääkärin mukaan tartuttivat taudin omilla elintavoillaan. Erityisesti piirilääkäri Holmströmiä ja kahta piirin ydinalueella työskentelevää kunnanlääkäriä häiritsikin piittaamattomuus hygieniasta ja asuntojen siivottomuus.  Täitä ja luteita oli useimmissa asunnoissa ja sänkyvaatteissa.  Pienempiä syöpäläisiä pesi myös alus- ja pitovaatteissa yleisesti.

Henrik Holmströmiä ihmetytti (1913) kansanuskomusten lisäksi yleinen kielteisyys kaikkea uutta, koulutusta ja oppineisuutta kohtaan.  Seudun talollisväestökin piti täysin riittävänä, että lapset kävivät vian kiertokoulun ja 1-2 –vuotisen kansakoulun.  Lääkärin näkökulmasta ihmiset käyttäytyivät terveyskysymyksissä käsittämättömästi.  Sairaita tuotiin lääkäriin vasta, kun puoskarinhoito ei auttanut.

Lääkäriä ei aina tarvittukaan.  Piirilääkäri Holmström sai tammikuussa 1915 esimerkiksi tiedon, että Kihniön kylässä oli kuollut kolmessa eri taloudessa kolme pientä lasta ”tuntemattomaan tautiin”.  Vaikka Parkanon kunnassa oli lääkäri, lapsia ei ollut viety tutkittavaksi, koska kansan käsityksen mukaan ”lääkäri ei voi kuolemaa estää”. 

Pienten lasten hoitoa piirilääkäri yritti parhaansa mukaan edistää, mutta vielä 1910-luvun puolivälissä piirissä kuoli lähes 20 % pikkulapsista ensimmäisen ikävuotensa aikana.  Vuonna 1916 piirilääkäri moitti jälleen kerran lasten huonoa hoitoa, kun koko piirissä edellisvuonna syntyneistä kuoli alle 1-vuotiaina 18,4 %.  Luku oli kolminkertainen etelärannikon ja Lounais-Suomen vauraisiin seutuihin verrattuna.

Luontaisparantamisoppi vetosi nimenomaan kouluttamattomaan väestöön, joskin sen kannatus oli vaikeasti mitattavissa ja lähinnä epävarma rokotusten vastustamisen perusteella.  Ikaalisten ja Hämeenkyrön ydinalueella muun muassa työväenliike alkoi vastustaa rokotuspakkoa.  Ikaalisten kihlakunnan kahdeksasta kunnasta rokotus epäonnistui vuonna 1912 ainakin kahdessa.  Seuraavaan vuosirokotukseen vuoden 1913 luetteloiduista 1.926 rokotusvelvollisesta tilaisuuksiin tuotujen osuus vaihteli kunnittain Hämeenkyrön 14,9 %:sta lähes 100 %:iin. 

Hämeenkyrön kunnallislautakunnan esimiehen rokotuspäiväkirjoihin liittämä kirjelmä vihjasi lasten sairastuvan rokottamisen takia.  Hän pyysi seuraavan vuoden rokotusta järjestettäessä ottamaan huomioon, ”miten kuluneena kesänä lapsia sairastui rokotuksen jälkeen”.  Sairastumistapaukset olivat hänen mielestään vain omiaan lisäämään yleisön pelkoa.  Kätilöiden rokotuspäiväkirjoissa ei kuitenkaan olut muistutuksia rokotuksen takia esiintyneistä sairastumistapauksista.

Piirilääkäri Henrik Holmströmin mukaan ”jonkunlainen vastustushenki rokotusta vastaan” oli kasvanut, minkä suurimmaksi syyksi hän mainitsi sosialistisen sanomalehdistön kiihotuksen.  Kuntakokouksissakin oli hänen tietojensa mukaan nuristu rokotuspakkoa vastaan, ja toiset kunnallislautakunnat pitivät rokottamista ”raskaana muodollisena velvollisuutenaan” (Ikaalisten piirilääkäripiirin kertomus vuonna 1913 toimitetusta rokotuksesta).  Hämeenkyrön kunnan edustajan väite lasten sairastumisesta rokottamisen takia noudatti luontaislääketieteen ja homeopatian perussääntöjä.

(Hämeenkyrön lapsista yli 85 % jäi tuomatta rokotettavaksi.  Vuosirokotukset järjestettiin kylvöjen ja heinäntekoajan välissä, jolloin lasten terveydentila oli parempi kuin keväällä. Streptokokkien aiheuttamat nielurisainfektiot, kansankielellä kuristustauti (angiina) ja tulirokko, saivat toistuvina epidemioina suurimman laajuutensa keväällä ja joskus vasta alkukesästä.  Vaihtoehtolääketieteen oppien mukaan rokottaminen järkytti kehon tasapainon, jolloin sairastuminen oli ikään kuin väistämätöntä.  Luontaislääketieteen oppien mukaan iso-, tuli- ja tuhkarokko olivat sama sairaus.  Rokotusta vastaan levitetty uskonnollinen ja homeopaattinen kirjallisuus tekivät kummankin käsityksen tunnetuksi juuri näihin aikoihin.)_

Kuntien rokotuspäiväkirjoista on pääteltävissä, että suhtautuminen viralliseen terveydenhoidon noudatteli Ikaalisten piirissä säätyrajoja.  Suurmaanomistajat yleensä rokotuttivat lapsensa, mutta maatyöväen lapsia jäi paljon rokottamatta.  Kahdeksassa kunnassa rokotettujen lasten keskiarvoksi tuli vuonna 1914 melko tavallinen 49,7%, mutta kunnittain huonoimmat tulokset saatiin piirin pohjoisrajalta.  Piirilääkärin saamien tietojen mukaan rokottamista oli alettu pitää seudulla ”turhanpäiväisenä toimena, joka ei ole minkään arvosta, van ehkä vahingollista lapsille”.  Yleiseksi tulleen väitteen mukaan lapset tulivat rokotuksesta kalpeiksi ja heikoiksi.  Kunnallislautakunnatkin olisivat hänen mukaansa jättäneet rokotuspakon muodollisuudeksi, ellei siitä olisi jatkuvasti muistutettu.  Ikaalisten ja Hämeenkyrön kunnallislautakunnat eivät välittäneet rokotuspäiväkirjoistakaan, ja lähettivät ne piirilääkärille vasta kun kuvernööri uhkasi kuntia uhkasakolla (1914).

Rokotusten kuuluttamisesta vastuullinen Hämeenkyrön kunnallislautakunnan puheenjohtaja paljastui myöhemmin rokotuspakon vastustajaksi.  (Lisäys: Hämeenkyrön kunnallislautakunnan esimiehenä eli puheenjohtajana toimi vuosien 1911-1918 aikana tilanvuokraaja Eero Koskimies.  Koskimies oli Laitilan isäntä, ja kirjailija F.E. Sillanpään ystävä, jonka raaka murha kapinan aikaan Kyröskosken rintaman purkautuessa Marianpäivää vasten 1918 järkytti Sillanpäätä.  Murha, johon tietojen mukaan syyllistyivät pitäjän läpi pakenevat turkulaiset punaiset, toimi Sillanpään Hurskaan kurjuuden Paitulan isännän murhan virikkeenä.  Hämeenkyrön pitäjänhistoria toteaa, että ”Eero Koskimies oli ankara, mutta toisaalta pidetty, vähän boheemisuuteen taipuva isäntä, jota vastaan tuskin omat torpparit olisivat kättään nostaneet”. VH)  Eero Koskimies oli kansallisen merkkimiehen Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen veljenpoika; https://www.geni.com/people/Juho-Eero-Lemmitty-Koskimies/6000000021377701934

Pakko liukui vapaaehtoisuudeksi, kun valvonta epäonnistui.  Ensin kunta jätti lähettämättä rokotuspäiväkirjat määräaikoina.  Piirilääkäri ei tiennyt joissa rokotusten tulosta, jolloin oli täysin mahdotonta vaatia uhkasakkomenettelyn käyttämistä.  Kaiken lisäksi uhkasakkojen asettaminen olisi vaatinut kunnallislautakunnan päätöksen.  Sittemmin läänin kuvernööri vati päiväkirja lähetettäviksi aikanaan, mutta kunta jätti nyt rokotusta valmistellessaan ilmoittamatta rokotettavien lasten määrän ja rokotuksen ajankohdat piirilääkärille, ja esimies tilasi itse rokotusannokset Helsingistä.  Piirilääkärin oli taaskin mahdotonta valvoa asetuksen toteutusta paikkakunnalla.  Keväällä 1915 piirilääkäri vaati lopulta kirjallisesti kunnan edustajaa, jonka tiesi kuuluvan rokotusten vastustajiin, hoitamaan lakisääteiset velvollisuutensa syyteuhkauksin: ”vaan kun kerran olette sellaisessa virassa, että teidän .. täytyy totella lakia, niin kaikki turhanpäiväiset rettelönne eivät ole minkään arvosta, van tulevat ainoastaan olemaan teille ja kunnallenne häpeäksi ja vahingoksi” (HH:n kirje kunnallislautakunnan esimiehelle Hämeenkyröön 21..1915).

Pikkulasten vuosirokotuksiin tuotiin keväällä 1915 useimmissa Ikaalisten piirin kunnissa 70-95 % papinluetteloihin merkityistä lapsista.  Hämeenkyrössä päästiin 28,1 %:iin, kun taas Viljakkalassa lapsista rokotettiin 95,5 %.  Todelliset luut jäivät väistämättä paljon pienemmiksi.  Väkirikkaiden pitäjien papisto ei kyennyt laatimaan reaaliaikaisia luetteloita rokotettavista lapsista.  ”Kunnallislautakunnat näyttävät myöskin suurta leväperäisyyttä varsinkin siinä suhteessa, etteivät asetuksenmukaisessa ajassa lähetä ilman muistutuksetta rokotuspäiväkirjoja”, valitti piirilääkäri jälleen lääkintöhallitukselle (30.3.1916).

Koululaisten ja aikuisten pakkorokotuksia vastustettiin tai niihin suhtauduttiin yhtä välinpitämättömästi, kun lääkintöhallitus isorokkotapausten leviämisen estämiseksi kesällä 1915 määräsi revaksiaation (uusintarokotukset) järjestettäviksi Ikaalisten piirissä kaikille niille, joita ei ollut rokotettu viimeiseen viiteen vuoteen.

Kunnat määrättiin kuuluttamaan ”pakolliset rokotukset” sakkojen uhalla.  Piirilääkärin arvio seitsemän kunnan revaksinoitavista oli 36.000 henkeä, mutta kunnissa rokotettiin lopulta 14.775 henkilöä, tosin kaikista ikäryhmistä.

Vastahangan ääritapauksissa rokotustilaisuuksissa ”vaadittiin lääkintöhallitusta, piirilääkäriä ja rokottajaa edesvastuuseen ja maksamaan kipurahaa rokotetuille”.  Väestön immunisoitumista ei saatu koskaan todettua, sillä väki ei tullut jälkitarkastuksiin.  Useimmat piirin kunnat sitä paitsi kieltäytyivät maksamasta rokottajillekin ”ylimääräistä palkkaa” tästä työstä.  Valtio maksoi vain vaksiinin (rokotteen).  (HH:n kirje Rokkoaineen valistuslaitokselle Helsinkiin 15.6.1915).

Kipurahan vaatiminen saattoi toki olla tavallaan oikeutettukin, sillä työnsä tai ammattinsa puolesta ensi kertaa rokotettujen aikuisten jälkioireet saattoivat noin viikon kulutta viedä työkyvyn päiväksi pariksi ja aiheuttaa ansionmenetystä.  Ihmiset pyrkivät käyttäytymään rationaalisesti sen tiedon varassa, mikä oli käytettävissä ja ymmärrettävissä.

(Ikaalisten) Seutukunta säästyi isorokolta, mutta kurkkumätä alkoi levitä syksyllä 1918 kihlakunnan ydinalueilla, ja vuoden 1919 alussa useissa kunnissa voitiin puhua pahasta epidemiasta.

Ikaalisten ja Hämeenkyrön kunnanlääkärien mukaan tautia ilmeni syksystä 1918 kevääseen 1919 mennessä noin 40 tapausta 10.000 asukasta kohden. 

Kurkkumätä levisi myös Kankaanpään seudulla, josta lääkärit olivat muutamina vuosina hakeutuneet lyhyiden palvelusaikojen jälkeen muualle.  Kuntien esimiehet vastasivat piirilääkärin tiedusteluihin taudista suorastaan harhaanjohtavasti, ja terveyskysymyksissä rahaa käytettiin äärimmäisen kitsaasti.  Kankaanpään kunnanlääkärinä syksyllä 1918 aloittanut Hilda Kiviaho erosi palkkariitojen takia helmikuussa 1919 virastaan, ja sen jälkeen kulkutaudeista raportoi lääkintäviranomaisille vain kunnan nimismies. Kunnanesimies puolestaan kiisti toistuvasti nimismiehen ilmoittamat tiedot kurkkumätä- ja mahdollisista isorokkotapauksista kunnassa.

Piirilääkärin käydessä keväällä 1919 paikkakunnalla kukaan ei tiennyt mitään sellaisten sairauksien esiintymisestä.  Nimismies valitti sittemmin kunnanesimiehen toiminasta maaherralle (5.4.1919), joka määräsi Porin piirilääkärin tekemään eritysselvityksen kuntalaisten terveysoloista.  Syksyllä 1919 kuntaan nimitettiin uusi lääkäri, ja sen jälkeen kurkkumätätapauksia alkoi tulla esiin yhtä paljon kuin Ikaalisissa.  Sairaiden hoidosta ja eristämisestä syntyi pian kunnan ja lääkärin välinen riita, sillä piirilääkäri määräsi syytteen uhalla kunnanesimiehen perustamaan kuntaan tilapäissairaalan (kirje 13.9.1919).

Todellinen riidanaihe kunnalle tulevien kustannusten lisäksi saattoi olla lääketieteellinen hoito: kurkkumädän hoito suonensisäisellä injektiolla oli tietenkin ”vieraiden ja myrkyllisten aineiden istuttamista ihmisruumiiseen” kuten rokotus.

Lähde: Mäkelä: emt.s. 58-61.

*

Terveydenhoito-ohjesääntö (Hämeenkyrö)

Vuoden 1865 kunnallisasetuksen mukaan kunnat olivat sairaanhoitoon liittyvissä asioissa piirilääkärin alaisia, ja vuonna 1879annettu terveydenhoitoasetus määräsi kunnallislautakunnan terveydenhoidosta huolehtivaksi elimeksi.  Asetuksen mukaan kunnalle voitiin laatia myös erityinen terveydenhoito-ohjesääntö, mutta Hämeenkyrössä ei asialla pidetty kiirettä.

Vielä elokuussa 1892 kuntakokous kielsi koko ohjesäännön valmistelun, mutta uhkaava kolera ja ilmeisesti myös viranomaisten hätistely saivat aikaan, että saman vuoden lopulla valittiin sääntötoimikunta, johon tulivat apteekkari W. Törnwall, opettaja F.E. Nyman, pastori Emanuel Antila ja maanviljelijä V. Raipala.  Toimikunnan työn tuloksena syntynyt ”Terveydenhoito-ohjesääntö Hämeenkyrön kunnalle” hyväksyttiin 25.4.1893.  …

Erityistä huomiota kiinnitettiin vesiin, likaisuuteen ja kunnan omiin laitoksiin sekä asuinympäristöön.  Asuinrakennukset oli tehtävä vähintään 30 cm korkean ilmatilan jättävälle kivijalalle.  Karjapihan ja kaivon välimatkan tuli olla ainakin 25 metriä. Sikoja varten oli tehtävä erillinen ”lätti”, eikä niitä saanut päästää navettaan, talliin tai ihmisasuntoihin.  Jätevedet oli vietävä syrjäiseen tunkioon, eikä niitä saanut heittää rappujen vierille.  Jokaisen asunnon käytettävissä tuli olla umpinainen käymälä.  Asuinhuoneiden hoidossa tunnettiin ehkäisevänä terveydenhoitona siivous, tuuletus ja puhdistaminen keittämällä, lipeällä, tervavedellä ja karbolihapolla.  Huolena oli pikkulasten suuri kuolleisuus ja sen vuoksi oli valvottava, ettei vastasyntyneitä kuljetettu talvikylmällä papin luo kastettaviksi, vaikka kirkkolaki siihen velvoittikin; nähtävästi ajateltiin mahdollisuutta kastaa lapset kotona.

Terveydenhoito-ohjesäännön määräyksiä ei tietenkään sisäistetty kovin nopeasti ympäri pitäjää, koska vanhoista tavoista luopumisen tärkeyttä ei joka talossa eikä mökissä ymmärretty.  Vuoden 1908 alkupuolella oli liikkeellä ihmishenkiäkin vaatinut tulirokkoepidemia, ja Ikaalisissa asunut piirilääkäri kirjoitti Hämeenkyrön kunnallislautakunnalle tietoonsa tulleen tapauksia, joissa tulirokkoon kuolleen lapsen kotona oli pidetty hautajaispitoja ja näin edistetty taudin leviämistä.  Kokoontumiset sairastuneiden taloissa kiellettiin, ja kunnallislautakunta päätti asettaa syytteeseen ne isännät, joiden taloissa kieltoa rikottiin.  Valvontaa tehostettiin, ja huhtikuussa asetettiin jokaiseen lukulahkoon kaksi tarkastajaa.  Saman vuoden lopulla uhkasi koleratartunta, ja taas piirilääkäri kirjoitti kunnan ohjesäännön mukaisia määräyksiä siisteydestä, tunkioista, kaivoista ja käymälöistä.  Tunkioiden teosta portaiden pieliin ja makkien pakollisuudesta huomautettiin.  Kaikissa huoneissa tuli olla avattava ikkuna tuuletusta varten.  Tarkastusmiehet lähetettiin kyliin, ja huomautettavaa löytyikin.  Kyröskoskella ongelmat johtuivat rakentamistavasta: mökit olivat vieri vieressä, ja toisen käymälä saattoi olla seinäkkäin toisen asunnon tai ruokavaraston kanssa, joten niitä määrättiin siirtämään.  Syrjäisestä torpasta saattoi puuttua koko rakennelma, jota torpan väki kieltäytyi tekemästäkään.

Tarkastusmiesten toiminta näyttää käytännössä olleen juuri tällaisia ajankohtaisesta tilanteesta ja lääkintäviranomaisten ohjeista aiheutuneita tehoiskuja, sillä jo vuoden 1910 kunnalliskertomuksessa todettiin, että heidän työnsä oli yleisesti laiminlyöty.  Terveydenhoito-ohjesääntö uudistettiin 1914 ja vahvistettiin 1915, ja siinä otettiin erityisesti huomioon tuberkuloosin leviämistä estävät toimet.

Lähde: Terhi Nallinmaa-Luoto – Marja Agge: Hämeenkyrön historia III, vuodesta 1866-vuoteen 2000.  Hämeenkyrö, 2003. s. 213-215.

*

Punatauti

Yleiseksi taustakuvaksi, joka pätee myös Ikaalisiin;

Muuan muassa Hirvensalmen kunnanlääkäri totesi vuoden 1916 kertomuksessaan, että torakka, lude ja syöpäläiset ovat kunnassa ”hyvin tavallisia” etenkin asumuksissa, joissa usein asui useampi perhekunta ns. loisina.  Huonon hygienian takia kunnassa alkoi helmikuussa 1916 paha punatautiepidemiakin, aivan poikkeuksellisesti talviaikaan.  Kuusamon aluelääkäriä harmittivat vuonna 1916 kansan täydellinen tietämättömyys sairauksien leviämistavoista ja väestön elintavat.  Hänen mukaansa melkein kaikki vatsataudit olivat matojen aiheuttamia.  Köyhyys laski hygienian taso haitallisen paljon: ”Kansa kylläkin kylpee, vaan vaatteet ovat likaiset”.  Asuinolot olivat yleisesti puutteelliset.  Seudulla esimerkiksi nukuttiin yleisesti tuvan lattialla, sänkyjä oli vain isäntäväellä.  Asuinolot olivat vielä erityisen huonot siellä, missä oli sota-ajan tukkitöitä sekä rahdinajoreittien varren kylissä.

*

Kunnanlääkärit diagnosoivat pilkkukuumetta harvoin, ja siitä tehtyjen ilmoitusten todenperäisyyttä epäiltiin ylemmissä virkaportaissa.  Esimerkiksi Ikaalisten kunnanlääkäri Bertel Laurell ilmoitti piirilääkäri Holmströmille useista maaliskuun 1916 lopussa alkaneista pilkkukuumetapauksista kuudessa Ikaalisten eri kylässä.  Piirilääkäri Holmström kuitenkin piti kunnanlääkärin diagnooseja väärinä, koska itse ”ei ollut kuulut mitään sellaisesta taudista piirissä”.  Piirilääkäri oli myös tutkinut aikaisemmin useita sairaita samoista kylistä, ja kahdessa Hämeenkyrön kylässä oli sitä paitsi ilmoitettu samaan aikaan ”lavantaudista”.  Tästä satunnaisesti leviävästä kulkutaudista raportoitiin läänin kuvernöörille ja lääkintöhallitukseen.  Kulkutaudin vaaran perusteella Ikaalisten kruununnimismies määrättiin yhtä kaikki kieltämään heti kaikki huvitilaisuuksien ja kansankokousten pitäminen.  Taudin diagnosoinnista kehkeytyikin kunnanlääkärin ja piirilääkärin arvovaltakysymys, koska lääkintöhallitus sai heiltä erilaiset raportit.  Ylempi virkamies oli tietysti oikeassa.  Kunnanlääkäri Laurell ilmoitti pari päivää myöhemmin ”erehtyneensä mitä ilmoitukseen pilkkukuumeesta tulee”.  Asia jäi myös pois päiväjärjestyksestä, kun uusia sairastumisia ei enää huhtikuun puolella ilmennyt. (Ikaalisten piirilääkärin kirjeet 2.4.1916 Lääkintöhallitukselle, Ikaalisten kunnallislautakunnan esimiehelle, Turun ja Porin läänin herra kuvernöörille, Hämeenkyrön kunnallislautakunnan esimiehelle, Kruununnimismiehelle Ikaalisissa, sekä Lääkintöhallitukselle 4.4.1916.)

Jälkinäytös:

Ainoana sairastuneet henkilökohtaisesti tutkinut kunnanlääkäri ilmeisesti oli oikeassa, sillä Länsi-Suomen ainut tunnistettu pilkkukuume-epidemia syystalvella 1918 alkoi Ikaalisten ja Tyrvään piirien raja-alueen syrjäkylistä.

Lähde: Mäkelä: emt. s. 370.

Pilkkukuumetta saattoi esiintyä laajemmallakin alueella, sillä Tampereen seudulta lähteneitä kerjäläisiä liikkui ympäri Satakuntaa.  Kun Kokemäenjoen vesistöalueen kunnissa ei viljavarojen yleisen niukkuuden aikana vuoden 1919 alussa ”puuttunut leipäaineita”, vieraspaikkakuntalaisia liikkui Satakunnassa ajan mittapuulla paljon.  Maanviljelykseltä heikoimmissa Satakunnan pohjoisosissakaan ei lääkärien mielestä voitu puhua ruoanpuutteesta vuonna 1919, kun edellissyksyn sato oli hyvä: sitä vastoin kylläkin ”kalliista ajasta”.  Jatkuva ruokatavaroiden hintojen nousu tosin aiheutti ”köyhissä perheissä” kurjuutta.  Maatalouspalkat toki nousivat yleisesti samassa suhteessa kuin hinnatkin.  (Mäkelä, 372; Ikaalisten piirilääkäri, piirin vuosikertomus vuodelta 1919).

*

Espanjantauti

Taudin (pilkkukuume) tunnistaminen tuotti Mouhijärvellä ylipääsemättömiä vaikeuksia myös siksi, että espanjantautia esiintyi seudulla joulukuussa 1918 ja uudelleen maalis-huhtikuusta 1919 alkaen.  Tunnistetut tapaukset sitä paitsi näyttivät alkavan espanjantaudin hiljattain sairastaneilla puhjenneesta taudista.  Mouhijärven epidemia lienee ollut Virossa levinnyttä pilkkukuume-epidemiaa suurempi syy siihen, että lääkintöhallitus lähetti keväällä 1919 varoituskirjeen maan kaikille piiri-, kaupungin- ja kunnanlääkäreille pilkkukuumeen leviämisestä ja sen estämisestä. 

Viranomaiset pelkäsivät  taudin leviämistä kerjäläisten mukana siinä määrin, että Ikaalisten piirilääkäri Henrik Holmström antoi jo helmikuun 1919 alussa ohjeet kulkutaudin torjumiseksi.  Ikaalisten kihlakunnan puolella viiden seurakunnan kirkoissa kuulutettiin, ettei mouhijärveläisten kanssa saa olla missään tekemisessä, eikä sieltä tulevia saa päästää koteihin sisään.  Lisäksi piti noudattaa ”suurinta puhtautta”, koska ”sontaisuus edistää taudin leviämistä”.  Kuntiin lähetettiin myös lääkintöhallituksen painattamia kirjasia pilkkukuumeesta.  (Ikaalisten piirilääkärin kirje Kunnallislautakunnan esimiehelle Hämeenkyröön 10.2.1919, ja muihin piirin kuntiin sama 11.2.1919.)

Sittemmin Ikaalisten piirilääkäri Henrik Holmström raportoi espanjantautiepidemiasta täysin influenssaan sopimattomia piirteitä tuiki tavanomaisten tietojen lisäksi.  Seudun kolmen kunnanlääkärin ja kuntien esimiesten (kunnallislautakuntien; vastaa kh:n puheenjohtajien) antamien tietojen mukaan espanjantautiepidemia oli seudulla huipussaan samoina kuukausina kuin yleensä Etelä-Suomessa: ensin heinäkuussa ja elokuun 1918 alussa, useimmat tapaukset olivat lokakuun lopussa ja marraskuun alussa 1918, ja sen jälkeen tapahtui ”melkoinen väheneminen”, kunnes huhti- ja toukokuussa 1919 epidemia kulki viimeisen kerran seudulla.  Sen jälkeen lääkärien tietoon tuli vain yksittäisiä tapauksia.  Paikallisten (kuntien antamien) tietojen mukaan espanjantautia olisi esiintynyt runsaasti myös epidemia-aaltojen välilläkin. 

Holmström kuvasi espanjantaudin kuten muutkin lääkärit: oireina olivat korkea kuume, kova pään ja selän särky sekä yskä.  ”Bronkiitti” keskittyi taudin alussa tavallisesti henkitorveen ja suurimpiin limaputkiloihin keskellä rintaa.  Sairastuneiden ääni olikin melkein aina käheä.  Toisissa tapauksissa esiintyi ”erittäin kovia vatsahäiriöitä niin kuin oksennuksia, arkuutta vatsassa ja ripulia”. 

Koko seudulla espanjantauti ei juuri koskaan alkanut nuhana niin kuin tavallinen flunssa.  Täysin poikkeuksellista olivat seudulta saadut tiedot siitä, että espanjantaudilla oli suuri uusiutumistaipumus: ”Aikaisemmin tautiin sairastuneet eivät olleet kokonaan immuuneja uutta sairastumista vastan, sillä sattui usein, että sama henkilö sairastui pari kolme kertaa kuukauden väliajalla, vaan silloin tavallisesti helpommassa määrässä.  Edellisinä vuosina läpikäyty influenssa ei varjellut minun tietääkseni espanjantaudin tartunnalta”.  Komplikaatioiden yleisyyttä koskevat tiedot olivat lääkärien arvioita.  Henrik Holmströmin tietojen mukaan niistä yleisimpiä olivat pneumonia ja gastroenteritis (keuhkokuume ja suolistotulehdus), joista edellisen sai hänen mukaansa ”ehkä 15 %” ja jälkimmäisen 10 % sairastuneista.  Pneumonian tappavuudeksi hän arvioi korkeintaan 10 %, ja taudin tappavuudeksi 3 % sairastuneista.  Hän kuitenkin huomautti lievien sairastumistapausten määrän jääneen tuntemattomaksi.  (Ikaalisten piirilääkärin vastaus lääkintöhallitukselle espanjantautia koskeneeseen kiertokirjeeseen 13.8.1919.)

Vaikeita keuhkokuumetapauksia esiintyi siis todella paljon, mikäli arvio oli oikea. 

Pilkkukuume oli jokseenkin mahdoton tunnistaa pandeemisen influenssaepidemian (espanjantauti) esiintyessä samanaikaisesti.

Lähde: Mäkelä: emt. s. 374-375.

*

Vuoden 1918 taistelujoukkojen läpikulut toivat taudinsiemenet

Vaasan senaatti lupasi jo maaliskuussa 1918, että valkoisten rintamajoukoille toimitetaan riittävästi isorokko- ja tyyfusrokotetta joukkojen taistelukyvyn ylläpitämiseksi.  Suunnittelusta huolimatta esimerkiksi Hjalmarssonin ryhmän 2.000 miestä olivat Tampereen taisteluiden aikana (25.3.-6.4.1918) yhä rokottamatta.

Ryhmän esikuntalääkäri Johansson lähettikin huhtikuun 1918 alussa useita sähkösanomia Lempäälästä Vaasan, kun rokotteita jo tarvittiin välttämättömästi.  Joukko-osastojen operaatioympäristössä oli todellinen tartuntariski.  Isorokon leviäminen olikin yllättäen suurempi uhkatekijä kuin sotilasviranomaisten ensisijaisesti pelkäämän tyfuksen (lavantaudin) leviäminen joukko-osasstoissa.

Lähde: Mäkelä: emt. s. 165.

Ikaalisten kauppala oli läntisen rintaman keskeisiä valkoisia tukikohtia, jotka pysyivät heidän hallussaan Kyröskosken rintaman punaisten ankarista läpimurtoyrityksistä huolimatta sodan ratkaisuvaiheisiin ja loppuun saakka.  Suurhyökkäyksen käynnistyttyä 10.3. ja viimeistään Kyröskosken rintaman purkauduttua 24.3. Ikaalisista muodostui merkittävä valkoisten joukkojen läpitrahteerauksen reitti.  Tuhansia miehiä taisteli ja marssi Ikaalisten läpi kohti Tamperetta ja toisaalta kohden Siuroa ja Vammalaa.  Tässä vaiheessa joukkojen rokotuksia vasta suunniteltiin. 

Hjalmarssonin ryhmän (josta osa eteni Ikaalisten kautta) lääkärit eristivät Lempäälässä 9.-12.4. muutamia isorokkoon sairastuneita siviilejä, jotka siirrettiin pian Tampereen kulkutautisairaalaan.  Esikuntalääkäri Johansson pyysi näiden tapausten jälkeen valkoisten lääkintälaitokselta 2.000 miehen annokset rokkovaksiinia aiemmin luvattujen tyyfusvaksiiniannosten lisäksi.  Hjalmarssonin ryhmän joukot rokotettiin huhtikuun rokotettiin huhtikuun jälkipuolella: esimerkiksi Kristiinan pataljoona 515 miestä ”käsiteltiin” 19.-26.4., mutta sotaoloissa rokotustulos ehdittiin heistä tarkista vain 270:ltä.  (Ryhmä Hjalmarssonin esikunta, sairaanhoito-osasto, kirjeet: Pataljoonanlääkäri Klemola 7.5.1918 Hämeenlinnasta.  Mainittakoon, että tohtori Klemola toimi sittemmin Ikaalisten kunnanlääkärinä melko pitkään sotien välisenä aikana. https://fi.wikipedia.org/wiki/J._K._Klemola )

Miehistön rokotusten aikana sotilaslääkärit saivat Lempäälästä ensikäden tietoja siitä, että punakaartilaisia oli sairastunut isorokkoon ja muihin tauteihin.  Valkoisten päällystöä kiellettiinkin heti majoittamasta joukkoja punakaartin käyttämiin rakennuksiin.  (käskykirje 26.4.).

Punaisten vetäytymisen jälkeen Vesilahdella, Lempäälässä ja Ylöjärvellä toimeenpantiin jo huhtikuun lopussa yleinen rokotus.  Lääkärien tietoon tulivat ilmeisesti vain vaikeimmin sairastuneet, joten isorokon leviämisestä siviiliväestössä ei ole tarkkaa tietoa. 

Lähde: Mäkelä: emt. s. 166.

Ikaalinen ja etenkin Kyröskoski (Hämeenkyrö) olivat johonkin mittaan saakka verrattavissa edellämainittuihin pitäjiin.  Ikaalisten kautta eteni Läntisen ryhmän l. Linderin armeijan vasen kaista, ja toisaalta pitäjien alueilla oli ollut majoitettuna ja läpitrahteerauksessa, välillä jopa päiväkeikkaa tekemässä, huomattavan isot punaisen puolen joukot, Helsingin laivastoasemalta, Turusta, ja muualta laajasti etelä-Suomesta.  Tässä yhteydessä ei ole mahdollista esittää yksityiskohtaisempia tietoja Ikaalisten alueen tautitartunnoista siviilien ja sotilaiden ja sotavankien keskuudessa.

*

Vuoden 1918 tulirokkoepidemia

Kuntakohtaisesti tarkasteltuna Tyrvään kunnan (ja Vammalan kauppalan) väestössä selväpiirteisten tulirokkotapausten ilmaantuvuus nousi 183 sairastumistapauksen mukaan laskettuna 19 tapaukseen 1.000 asukasta kohden alle vuoden ajanjaksolla.  Riskiväestössä eli kasvuikäisten lasten ikäryhmässä todellinen sairastuvuus oli noin viisinkertainen.  Väestön ikäjakauman perusteella luku tarkoitti suurinpiirtein sitä, että Vammalan kauppalan seudulla jokseenkin jokainen muutaman vuoden ikäinen ja tartunnalle altistunut lapsi sairastui tavallista angiinaa pahemmin oirein.  Kesäkauden ja syksyn epidemia-alue Tyrvään piirilääkäripiirissä käsitti vähintään kolme kuntaa ja 16.000 asukasta.  Koko piirin 35.000 henkilöstä enemmistö asui kunnissa, joissa ei ollut omaa kunnanlääkäriä eikä diakonissaa.  Todennäköisesti tulirokkoepidemia riehui niissäkin, viimeistään seuraavana talvena.

Satakunnan rintamaosan lääkärinä keväällä 1918 palvellut Ikaalisten piirilääkäri Henrik Holmström totesi vuosikertomuksessaan, että tiedotus tulirokon tarttuvuudesta ja leviämisestä sekä muut varotoimet eivät estäneet taudin leviämistä Hämeenkyröön ja Ikaalisiin Tyrvään ja Tampereen piireistä (joissa se oli tehnyt tuhojaan).  Kulkutauteja levittivät sotilaat ja vapautetut vangit, mutta erityisesti kerjäläiset, joita liikkui ”tavattoman paljon” sekä lapsia että vanhuksia etäämpää Tampereen seudulta ”kulkiessaan talosta taloon”.  Kun kerjäämään joutuneiden ihmisten auttaminen normaalielämän alkuun jäi ratkaisematta, nälkätalvena 1918-1919 ”idästä päin” Tampereen seudulta Satakuntaan vaeltaneet kerjäläiset ehkä leivittivät myös isorokkoa.

(Ikaalisten piirilääkäri Holmströmin aineistosta ei suoraan ilmene – arvatenkin ainakin osittain siksi että joutui 1918 sotatoimiin liittyen työskentelemään asemapaikkansa ulkopuolella – mikä oli Ikaalisten piirin kuntien tulirokkotartuntojen lukumäärä ja suhdeluku, VH).

Lähde: Mäkelä: emt. s. 87. (Ikaalisten piirilääkäri Holmströmin vastaus lääkintöhallituksen kyselyyn 6.8.1918 tulirokon leviämisestä ja ehkäisemisestä, päivätty 16.8.1918).

*

Tulirokon tappavuus

Tulirokon ankarat oireet, nuorten aikuisten sairastuminen siihen, haavakuumeeseen kuolleiden tulirokonomainen ihottuma, ja usein taudin lopussa tai vasta parin kolmen viikon kuluttua paranemisestä ilmennyt nefritis (munuaiskerästulehdus), jossa tunnusomaista oli muun muassa jalkojen, kasvojen ja silmäluomien turvotus, ihmetyttivät epidemian aikana nimenomaan maaseudun lääkäreitä.  Heistä vain harvoilla oli enää kokemusta 1890-luvun kahdesta pahasta epidemiasta.  (Taudin tappavuus nousi Viipurin läänin ydinalueella kihlakunnittain joko syksyllä 1917 tai syksyllä 1918 alkaneen epidemian aikana yhtä korkeaksi kuin vuosina 1897-1898 alkaneessa epidemiassa.) 

Yhteiskunta- ja tilastotieteilijät kytkivät poikkeavan taudinkuvan huonoon elintarviketilanteeseen (1917-1919).  Ravinnonpuutteen aiheuttama ”vastustuskyvyn alentuminen” tuli myös Tilastollisen päätoimiston väestötilastossa viralliseksi selitykseksi infektiotautien aiheuttamalle kuolleisuudelle.  Tämä olettamus oli jo tilastojulkaisun valmistuessa heikosti perusteltavissa, mutta vastasi kansankäsitystä.

Lähde: Mäkelä: emt. s. 97.

*

”Kurkkumätää ja kuristustautia”

Kunnollisten lääkkeiden loppuminen muutti myös väestön suhtautumista lääkärinpalveluihin, ellei se suorastaan vastustanut seerumihoitomenetelmää kuten Uudenkaupungin lähistöllä ja Rauman pohjoispuolisella maaseudulla.  Porin piirissä ”kurkkumätä ja kuristustautia” ilmeni lähes koko vuoden 1919, etenkin sen alkupuolella, ”harvinaisen suuressa määrin”.  Piirilääkäri Nordström tiesi noin 200 tapauksesta, eikä kaikista sairaista ilmoitettu laisinkaan lääkärille.  Kurkkumätäkuolemantapauksia kirjattiin Porin piirin seurakunnissa 113, joista vain 16 oli kaupungeista.  Tulirokkoakin liikkui samaan aikaan vuoden 1919 alussa runsaasti kulkutautina monissa kunnissa.  Piirilääkärin mukaan väestö pelkäsi pakkoeristämistä: ”Yleensä koetaan kulkutauteja salata, sillä ei mitenkään tahdottaisi alistua niihin epämukavuuksiin, joita kulkutaudin ehkäisemistä tarkoittava toiminta tuottaa taudin tapaamille perheille”.  Lääkepulan takia tautien leviämistä yritettiin estää vähemmän tehokkainkin metodein.

Kurkkumätätapausten suhteellinen määrä nousi monissa Länsi-Suomen kihlakunnissa vähintäänkin samaksi kuin kaupungeissa joidenkin kunnanlääkärien ilmoitusten perusteella.

Esimerkiksi Pohjois-Satakunnan kattaneessa Ikaalisten piirilääkäripiirissä toimi vain 3-4 kunnanlääkäriä 1910-luvun lopussa ja 1920-luvun alussa.  Lähin yksityislääkärin praktiikka toimi Porissa.  Kun kurkkumätää esiintyi syksystä 1918 kevääseen 1920 piirin ydinalueella enemmän kuin vuosikausiin, lääkärin ilmoittamat Ikaalisten ja Hämeenkyrön sairaustapaukset (159) olivat 60 % koko kihlakunnan tilastoidusta (269) tapauksista.  Muut rekisteröidyt ”taudin kohtaukset” olivat pääasiassa Parkanon ja Kankaanpään lääkärien toimialueiden kolmesta eri kunnasta niiltä kuukausilta, joina lääkäri hoiti avoimia kunnanlääkärin virkoja. 

Piirilääkärin virkamatkoilla tutkimia tapauksia oli vain muutamia.  Sairastuvuus vaihteli vuodenajoittain kuten ennenkin.  Kurkkumädän epidemiajaksot alkoivat syyskesällä ja laantuivat keväällä lähes kokonaan. 

Sairastuvuus nousi hyvin korkeaksi:

Ikaalisten kunnassa heinäkuun 1918 – kesäkuun 1919 välisellä jaksolla oli noin 39,5 tapausta 10.000 asukasta kohden, ja heinäkuun 1919 – kesäkuun 1920 välisellä noin 42,7 tapausta 10.000 asukasta kohden. 

Hämeenkyrön vastaavat luvut olivat 46,2 ja 19,6 tapausta 10.000 asukasta kohden.  (Piirilääkäri Holmströmin puolikuukausiraportit ja kirjeet kuntiin; suhdeluvun laskennassa käytetty kuntien väkilukutietoja). 

Ikänsä puolesta riskiväestöön kuului alle neljäsosa väestöstä, joten taudin ilmaantuvuus oli suorastaan järkyttävän korkea runsaslapsisissa perheissä.

Kun asianmukainen hoito jäi poikkeustapaukseksi tai puuttui, taudin tappavuus nousi ilmeisesti yhtä korkeaksi (25 tai 30 %) kuin tulirokossa.  Hämeenkyrön kunnanlääkäri valitti maaliskuun 1919 alussa piirilääkäri Holmströmille, ettei pitäjän apteekissa ollut antidifreriaseerumia, eikä se voinut sitä myöskään hankkia kurkkumätäpotilaiden hoitamiseksi.  Piirilääkäri saattoi vain vedota lääkintöhallitukseen, että sitä ”jollakin tavalla” saataisiin apteekkiin.  (Holmströmin kirje lääkintöhallitukselle 1.3.1919). 

Ikaalisten piirin syrjäisten kuntien yhtä vaikea ongelma oli lääkäripula.  Yhtäkkiä sairastuneita, etenkään lapsia, ei kuljetettu kymmenien kilometrien päähän Ikaalisten kauppalaan lääkäriin, eivätkä kunnatkaan toimineet sairaiden etujen mukaisesti.  Piirilääkäri muun muassa tutki yhdellä virkamatkallaan Kihniössä myös kolme kurkkumätäsairasta lasta, mutta kunta ei suostunut maksamaan lääkärin matkakuluja.  Julkisten varojen puuttuessa lääkärin virkamatkoja supistettiin.  (Piirilääkärin vuosikertomus 1919).

Dilemma oli kestämätön: difterian yleismyrkytys aiheutti 4-5 päivässä kuoleman tai pysyvän hermo- ja sydänlihasvaurion; lääkäri kävi paikkakunnilla kolmen kuukauden välein.

Lähde: Mäkelä: emt. s. 114-115. - https://fi.wikipedia.org/wiki/Kurkkum%C3%A4t%C3%A4 & Arno Forsiuksen historiallinen katsaus: http://www.saunalahti.fi/arnoldus/difteria.html

*

Keuhkokuume-epidemia

1900-luvun alkuvuosikymmenten oloissa keuhkokuume eteni aina luonnollisesti, kunnes immunologinen systeemi joko tuhosi taudinaiheuttajan tai potilas kuoli.  ”Suodattimenläpäisijät” (virukset) saattoivat aiheuttaa terveydentilaltaan poikkeaville laajojakin keuhkojen kudosvaurioita, joita haavatulehduksissa yleiset bakteerit (streptokokit ja stafylokokit) käyttivät hyödykseen.  Yleensä bakteeriperäiseksi edenneen influenssakeuhkokuumeen ennuste oli yhtä hyvä tai huono kuin (bakteeri)keuhkokuumeessa yleensä.  Vuoden 1918 espanjantaudista komplisoituneissa keuhkokuumeissa tulehdukset saattoivat paikallistua vaihtelevasti, ja taudin etenemisessä verenmyrkytykseksi (septicaemiaksi) ilmeni tavanomaisen elimistön immunologisen järjestelmän romahtaminen.  Ajankohan lääketiede ei tosin tuntenut selvää syytä siihen, miksi tulehdus paikallistui influenssakeuhkokuumeessa joko broncioleihin (keuhkoputken haarakkeisiin) tai keuhkorakkuloihin.  Influenssakeuhkokuumeen riski oli joka tapauksessa suurin henkilöillä, joilla oli jokin perusterveydentilaa heikentävä tauti kuten krooninen keuhkokatarri, tuberkuloosi, keuhkonlaajentuma tai astma, jolloin virus saattoi poikkeavasti tunkeutua kurkunpään ja nenän limakalvoja pidemmälle, tai immuunipuutostila kuten useimmissa sisätaudeissa. …

Ikaalisten piirilääkäri Henrik Holmström raportoi tammikuusta maaliskuuhun 1917 muun muassa epätavallisesta influenssan ja lapsilla meningitiksen (meningitis cerebrospinalis) esiintymisestä säännöllisin intervallien, joiden perusteella aivokalvontulehdusta aiheuttanut epidemia kulki piirin ydinalueiden läpi pohjoisesta etelään.

Ikaalisten ja Parkanon kunnanlääkärit ilmoittivat tammikuun jälkipuolella neljä ja maaliskuun jälkipuolella kolme meningitis cerebrospinalis –tapausta, joista kuusi oli Parkanossa (yksi Ikaalisissa).  Huhtikuun alussa kunnanlääkärit ilmoittivat vielä ”muutamista” sairastumistapauksista, ja sen jälkeenkin Parkanon lääkäri ilmoitti vielä kahdesta tietoonsa tulleesta sairastumistapauksesta.  Toukokuun jälkipuoliskolla lääkärit ilmoittivat jälleen neljästä uudesta aivokuumetapauksesta, joista kolme oli Hämeenkyrössä.  Kolmesta keskiverto maalaiskunnasta muutaman kuukauden sisällä ilmoitetut 17 vaikeata aivokalvontulehdusta poikkesivat kaikesta normaalista.

Lähde: Mäkelä: emt. s. 268-269.

*

Asevelvollisuuskutsunnat

”Valkoisen Suomen” sairaustilastot saattoivat muodostua selvästi luotettavimmiksi (kuin sotatoimien aikana ja välittömästi niiden jälkeen tehdyt tilastot ja laskemat, koska paikka paikoin merkittävä osa pitäjien väestä oli joko karussa, vankileirillä, evakossa tms.)

Asevelvollisuuskutsunnoissa karsittiin sekä poliittisesti epäluotettavat, että terveydeltään heikot.

Palvelukseen otetut jaettiin A, B ja C-luokkiin, joista viimeinen ryhmä suoritti korkeintaan vartiopalvelua ja huoltotehtäviä kotiseudulla.

Esimerkiksi Satakunnan pohjoisosan yhdeksässä kunnassa (= Ikaalisten piirilääkäripiiri: Ikaalinen, Hämeenkyrö, Viljakkala, Jämijärvi, Karvia, Hongonjoki, Kankaanpää, Parkano, Kihniö, VH) tehdyissä kutsunnoissa,

hyväksyttiin palveluun 3.615 miestä (62,9 %), 

hylättiin 1.291 miestä (22,5 %) terveydeltään liian heikkona ja

(hylättiin) 837 miestä  (14,6 %) poliittisesti epäluotettavana.

(Piirilääkäri Heikki Holmström: Minnen från Dinlands frihetskrig.  Lääkärin muistelmia vapaussodasta. Helsinki, 1928. s. 131.) 

Yleislääkärintarkastuksessa keuhkoiltaan terveiksi ja normaalipainoisiksi todettujen miesten alikuolleisuus keuhko- ja sydänsairauksiin oli tilastollisesti huomattavan suuri useiden vuosien ajan, jolloin asevelvollisten kuolemanriski muodostui pandemian aikana paljon pienemmäksi kuin saman ikäisillä normaaliväestössä.  Sen mukaan asevelvollisten poissaolo tuskin vaikutti mitenkään merkittävästi kotipaikkakunnan vaikeiden sairastumisten määrään ja influenssakuolleisuuteen.  Poissa olevien miesten osuus ”Valkoisen Suomen” väestöstä jäi myös vähäiseksi punaisin kuntiin verrattuna.  Kunnanlääkärien vähäinen määrä haittasi tilastointia enemmän kuin miesten sotapalvelus.^

Lähde: Mäkelä: emt. s. 313.

*

Miten heidän kävi?

Ihmisen tuottamia henkeen ja terveyteen käyviä tekoja..

Piirilääkäri Henrik Holmströmin elämää varjosti hänen poikansa kaatuminen veljessodan loppuvaiheessa maaliskuussa 1918.

Taistelu Tampereesta ratkeaa lopullisesti 6.4.1918.

Kyröskosken rintaman puhjettua 23.3. paljon Ikaalisten punaisen osaston miehiä on vetäytynyt Ylöjärven ja Epilän kautta Pispalaan ja edelleen Tampereelle.

Ikaalisten miehistä joutui pikaisen käsittelyn kohteiksi ”Eino Kivistö jo 6.4.  Kolme päivää myöhemmin ammuttiin Niilo Salminen, Erkki Salonen ja Nestori Karlsson, jonka joku oli tunnistanut hänen noustessaan junaan paetakseen kaupungista, ja 10.4. Väinö Lindeman, jonka piirilääkäri Henrik Holmströmin poika tapasi muistitiedon mukaan Tammerkosken sillalla ja vei ammuttavaksi.  Kolme viimeksi mainittua olivat kiistatta Ikaalisten punakaartin johtomiehiä”, kirjoittaa Terhi Nallinmaa-Luoto Ikaalisten historia IV-osassa.

(Kesän 1918 maatalouslakkoihin liittyneiden yhteenottojen jälkeen Ikaalisissakin työväen järjestyskaarti järjestäytyi punakaartiksi, ja johtajaksi nousi heinäkuun maatalouslakkoa johtanut valokuvaaja Nestor Karlsson, ja päälliköiksi ja harjoitusmestareiksi valittiin työmiehet Väinö Lindeman ja Erkki Salonen, jotka heti ryhtyivät harjoittamaan kaartia. – Sotatoimien alettua, kohta helmikuun puolivälissä Osaran kartanoon, Ikaalisten Osaran kylässä, tunkeutui useita Ikaalisten punakaartin miehiä, jotka pidättivät valistuneen kartanonisännän A.G. Hildénin ja veivät kuulusteltavaksi ensin Viljakkalaan ja sitten Järvenkylän Nuutille, jossa oli Kyröskosken esikunta. ”Sieltä komppanianpäälliköt Väinö Leppänen ja Väinö Lindeman veivät hänet Kyröskoskelle, ampuivat hänet, ryöstivät ruumiin ja heittivät koskeen, josta se keväällä löytyi.  Myöhemmin miehet tunnustivat tekonsa, mutta Tampereen ylempi vallankumousoikeus armahti heidät. – Viimeisin taisteluihin Pispalassa osallistui (Ikaalisten punakaartista) ainakin Väinö Lindemanin komppanian miehiä päällikkönsä johdolla.  Tampereen taisteluissa kaatuivat (tiettävästi 6, ja kolme kuoli haavoihinsa).  Valkoisen puolen haavoittuneita lähetettiin Ylöjärven-Epilän-Pispalan rintamalta hoidettavaksi sekä Hämeenkyrön että Ikaalisten sairaaloihin niin paljon, että (Ikaalisten) säästöpankin sairaalan huoneet, eteiset ja kuistit olivat toisinaan heitä täynnä – odottamassa ruokaa, siteiden vaihtoa ja sen jälkeen lähettämistä eteenpäin Kauhajoelle.  Pelkästään tässä sairaalassa hoidettiin kolmen kuukauden aikana noin 400-500 ja Järvisen sairaalassa lisäksi noin 150 potilasta.  Hämeenkyrön valtauksen jälkeen siirtyivät sinne maaliskuun lopulla sekä Oulun ambulanssi että tri Yrjö Meurmann, jonka tilalle Ikaalisiin lähetettiin Jalasjärveltä tri Väinö Klemola.”: Nallinmaa-Luoto: emt. s. )

*

Poika

Torsten Henrik Holmström,

Ikaalinen.  Ylioppilaskokelas.  Syntynyt Raahessa 12.6.1899 (18 v.).

Vanhemmat: piirilääkäri Henrik Holmström (s. 30.3.1865 – k. 23.8.1926 Helsingissä) ja Anna Bengelsdorff (s. 13.2.1870).

Kävi 4 luokkaa Vaasan ruotsalaista lyseota ja sitten Tampereen ruotsalaista yhteiskoulua.  Harrastaen ulkoilmaelämää Holmström kesällä 1915-1916 otti osaa koskenperkauksiin ja vedenpunnitsemiseen Näsijärvellä ja siihen liittyvissä vesistöissä.  Hän oli Tampereen ruotsalaisen yhteiskoulun toverikunnan puheenjohtaja 1917. 

Mikäli Holmströmin jälkeenjättämistä papereista on ilmennyt, hän kuului vuodesta 1917 erääseen salaiseen aktivistiseen järjestöön, jonka tarkoituksena oli Suomen irroittaminen Venäjästä.  Niinpä hän oli mukana kuljettamassa aseita Vaasasta Tampereelle ja Helsinkiin, tekemässä sotilaitten konekivääreitä kelvottomiksi Tampereella olevassa venäläisten kasarmissa y.m.  Viimeksi mainitussa tilaisuudessa Holmström haavoittui vaikeasti rintaan ja vältti hädin tuskin pahemmat seuraukset.

Hänen mielestään mielenkiintoisin seikkailu oli erään venäläisen lähetyskunnan yllättämä valtaus.  Tämä lähetyskunta yritti viedä Pietarista Tornion kautta eräitä Suomelle erittäin tärkeitä asiakirjoja.  Yllätykseen, jossa kaksi venäläistä sotilasta menetti henkensä, otti osaa kolme muuta nuorukaista, heidän joukossaan Vilppulassa kaatunut Helge Gerber.  Mainitut tärkeät asiakirjat joutuivat aktivistiselle järjestölle. 

Tämän jälkeen venäläiset vakoojat epäilivät Holmströmiä ja seurailivat hänen toimiaan.

Holmström otti osaa taisteluihin Vilppulan rintamalla Mannisella, Välikoskella, Hännisellä, Seppälässä, Nenosella ja Lylyssä, Korkeakoskella, Orivedellä, Kangasalla ja Messukylässä.

Korkeakosken aseman luona hän haavoittui käteen, mutta tämä ei estänyt häntä ottamasta osaa seuraaviin taisteluihin.

Holmström kuului ensin erääseen konekiväärijoukkoon, mutta oli sittemmin ryhmäpäällikkönä ja jääkäriluutnantti Peltokankaan adjutanttina. (Vertaa alempana: jääk.ltn Peltokankaan adjutanttina toimi 13-vuotias Onni Kokko, joka haavoittui kuolettavasti Messukylän kirkolla samaten 25.3.1918, VH) 

Hän kaatui räjähtävästä kuulasta 25.3.1918 Messukylän kirkon läntisellä parvella, johon hän yhdessä Peltokankaan ja kahden muun kera oli tuupertunut, kun punaiset olivat sieltä karkoitetut.

Torsten Henrik Holmström haudattiin Tampereen sankarihautaan, jossa hänen nimensä on muistomerkkiin hakattuna.

Hänen nimensä on myös Vaasan ruotsalaisessa lyseossa ja Tampereen ruotsalaisessa yhteiskoulussa olevissa muistotauluissa.

Ansiomerkit: Vapaudenristi IV, muistomitali ja Tampereen mitali.

Katso myös: Tammerfors Aftonblad 12.4.1918, Scoutposten elokuussa 1918 ja Tampereen ruotsalaisen yhteiskoulun vuosikertomus 1918-1919.

Lähde: Boström: Sankarien muisto. Matrikkeli.

*

Torsten Holmströmin taistelutovereista:

Helge Siegfrid Gerber, Vaasa.  Ylioppilaskokelas. s. Vaasan Palosaarella 24.11.1899.  Vanhemmat: rakennusmestari Isak Gerber (s. 256.4.1866) ja Johanna Fogde (s. 20.6.1866).  Kirjoittautui Vaasan ruotsalaiseen lyseoon 1.9.1910 (samanaikaisesti kuin Torsten Holmström!) ja oli vapaussodan alkaessa VIII luokalla.  Oli koulun toverikunnan puheenjohtaja ja sen lehden Concordian avustaja.  Kuului urheiluseuraan ”Hellas” Vaasassa.  Harrasti viulunsoittoa ja potkupallopeliä.  Kuului Vaasan suojeluskuntaan.  Oli vapauttamassa Vaasan kaupunkia venäläisistä yöllä 28.1.1918 vasten.  Lähti Vaasan suojeluskunnan III komppanian kera rintamalle Vilppulaan 12.2. ja otti siellä osaa taisteluihin ja vartiopalvelukseen Mannisen luona.  Helmikuun 26 päivän illalla oli se osasto, johon Gerber kuului, Vilppulassa, josta ryhmäpäällikkö Jalmari Myntti lähetettiin vaihtamaan vartiomiehistöä Aholan torpan luona, joka oli noin 2 kilometrin päässä majapaikasta.  Kun savuttiin vartiopaikalle, ampui eräs siellä aikaisemmin ollut vahti erehdyksessä kaksi laukausta tulijoihin päin, jolloin toinen sattui Mynttiin ja toinen Gerberiin, joka tajuihinsa tulematta kuoli tuntia myöhemmin.  Haudattiin 11.3. Vaasan sankarihautaan.  Hänen nimensä on hautapatsaassa ja eräässä Vaasan ruotsalaisen lyseon juhlasalissa olevassa marmoritaulussa.  Naimaton.

Katso myös: muistokirjoitukset Vasabladetissa 2.3.1918, n:o 26, ja Vasa Postenissa 13.3.1918 n:o 21.  Lähde: Bostrom: emt.

*

Oskar Vilhelm Peltokangas:

syntynyt 2.1.1893 Vaasa, Palosaari – k. 26.3.1918 Messukylän kirkolla.

Boström kertoo matrikkelissaan:

Peltokangas kävi Palosaaren ruotsalaisen kansakoulun, minkä jälkeen rupesi oppilaaksi Vasabladetin kirjapainoon, jossa työskenteli noin 10 vuotta, viimeksi konelatojana.  Kuului Palosaaren urheiluseuraan.  Harrasti metsästystä ja kalastusta.  Oli innostunut luonnonystävä.  Matkusti Saksaan ja liittyi siellä Lockstedtin leirillä jääkäreihin 12.12.1915. ..

Komppanianpäällikkönä hän oli mukana Vilppulan rintamalla ja johti IX pataljoonaa edettäessä Tamperetta kohti.  Otti erikoisen huomatusti osaa Poukan, Mannisen ja Messukylän taisteluihin.  Koroitettiin Mannisen taistelun jälkeen jääkäriluutnantiksi. 

Haavoittui kuolettavasti räjähtävästä kuulasta tuimassa taistelussa Messukylän kirkolla 25.3.1918 illalla.  Vietiin norjalaiseen ambulanssiin Kangasalle, jossa heitti henkensä seuraavana yönä.  Haudattu 4.4.1918 Vaasan sankarihautaan.  Hänen nimensä on yhdessä sikäläisessä muistokivessä.  Peltokankaan muotokuva on Palosaaren ruotsalaisen kansakoulun sekä usean ruotsalaisen eteläpohjalaisen nuorisoseuran juhlasalin seinällä.  Hänen nimiinsä on perustettu  stipendirahasto sanotulle koululle.  Vapauden risti III. Naimaton.

Katso lähemmin Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Oskar_Peltokangas

*

Onni Kokko,

ehken legendaarisin kapinassa menehtynyt lapsisotilas, jääkäriluutnantti Peltokankaan adjutantti, joka menehtyi samoin Messukylän kirkon taistelussa 25.3.1918 saamiinsa vammoihin seuraavan huhtikuun aikana, juuri-ikään 14-ikävuottaan täytettyään.

Wikipedia kertoo:

”Tampereen taistelujen aikana Kokko haavoittui kuolettavasti. Messukylän kirkonmäellä 25. maaliskuuta Kokko sai osuman luodista ja halvaantui. Hänet kuljetettiin sotasairaalaan Vaasaan, jossa hän kuoli saamiinsa vammoihin. Ennen kuolemaansa Kokko ehti saada kenraali Mannerheimin myöntämän IV luokan vapaudenristin. Kokko oli tuolloin ja on edelleen nuorin vapaudenristin saanut henkilö. Kokko haudattiin Vaasan sankarihautaan.”  Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Onni_Kokko

*

Pari huomiota:

Messukylässä ammuttiin dum-dum –luoteja.  Niitä oli paljon venäläisillä.

Nuorena poikana kuulin kerrottavan, että lääkäri Holmströmin poikaa Torstenia olisi Messukylän kirkossa erityisesti jahdattu, jonkinlainen kyttä tai tarkk´ampuja olisi ollut asialla.  En muista valitettavasti tarinan yksityiskohtia, mutta melko erikoiselta vaikuttava tilanne: kirkon sisällä, kivääritulta..

Edellä Boström kertoo matrikkelissaan aikalaiskertojien mahdollisen silminnäkijätodistuksen, jonka mukaan: ”Hän (Torsten Holmström) kaatui räjähtävästä kuulasta 25.3.1918 Messukylän kirkon läntisellä parvella, johon hän yhdessä Peltokankaan ja kahden muun kera oli tuupertunut..”

Jos Holmströmin lisäksi tuupertui jääkäriluutnantti Peltokangas ja legendaarinen lapsisotilas Onni Kokko, niin kuka oli se ”puuttuva mies”?  Veikkaisin, että hän oli Vaasan poika hänkin, nimittäin:

Reino Kosti Kullervo Kivinen, s. 17.9.1901 Mäntsälä, mutta kirjoilla Vaasa: 16-vuotias vaasalainen lyseolainen, joka liittyi suojeluskuntaan ja taisteli sotilaana valkoisessa armeijassa.  Haavoittuneena kuoli Messukylässä 25.3.1918.  Haudattu Vaasan sankarihautaan.  Lähde: Suomen Sotasurmat 1914-1922.  – Täytyypä tarkistaa vielä Bostromin matrikkelista, mitä hän tietää kertoa Reinon kuolemasta?

*

Ikaalisten Kunnanlääkäri Bertel Laurell työskenteli hartiavoimin sijoituskuntansa kansanterveyden ja myös koululaisterveyden hyväksi.  Toimiessaan kunnanlääkärin viran ohella myös Ikaalisten koululääkärinä 1911-1912 hän laati ainutlaatuisen terveyskartoituksen katraastaan. 

Lue tarkemmin Huuskan blogista täältä:

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/128487-ikaalisten-kunnanlaakari-bertel-laurell-teki-uraauurtavaa-tyota-100-v-sitten  Alkuperäiset tutkimusraportit löytyvät Duodecimin sivuilta.

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset