Veikko Huuska

He poistuivat maasta syksyllä 1944

He poistuivat maasta syksyllä 1944

*

Motto:

”Olimme vain ajautuneet tilanteeseen, jossa oli puolustauduttava hyökkääjää vastaan.  Mutta historia ja geopolitiikka määräävät Suomen kulkemaan yhdessä Venäjän kanssa.  Jos suhteemme olisivat olleet normaalit, tarjottua liittosopimusta (ehdotus suurhyökkäyksen kestäessä kesällä 1944) ei olisi pitänyt hylätä.  Lähinnä kommunismi on hämärtänyt kylmien tosiseikkojen tunnustamista.  Oma yhteiskunnallinen järjestyksemme sekä uskonto ovat vaikuttaneet ehdottomuuteemme.  Yleensäkään historiassa eivät voita teoreettiset viileät katsomukset.  Vastakohtaisuudet syntyvät tekijöistä, joita jälkipolvi saattaa pitää mitättöminä.  Nyt ei auttaisi tappioon tuijottaminen.  Koskettelimme myös epätietoiselta näyttävää tulevaisuutta, sen monia vaaroja.  Isä ilmaisi selkeästi, ettei hän lähtisi pakosalle ulkomaille, vaikka Venäjä miehittäisi Suomen kuten isonvihan aikana.  Tietenkin on ihmisiä, joiden on syytä lähteä.  Kuitenkin Suomen kansan valtaosa jäisi, ja vain se takaa tulevaisuuden.”

Lähde:

Heikki Brotherus: Ritarikadun asiamiehenä.  Muistelmia murrosvuosilta 1932-1944. s. 386-387.  Päiväkirjamerkintöjen pohjalta, heinäkuun jälkipuolelle 1944.

*

AALTONEN, Bruno Sakeus,

Valpon johtava yhteysmies Saksalaisiin turvallisuusjärjestelmiin;

Etsivän keskuspoliisin – ja myöhemmin Valtiollisen poliisin VALPOn osalta Saksan-yhteyksiä hoitivat sekä EK:n päällikkö Esko Riekki itse että viraston hierarkiassa yhä tärkeämpään asemaan kohoava Bruno Aaltonen.  Kielitaitoisesta ja kunnianhimoisesta Aaltosesta tuli lopulta kansallissosialististen poliisiviranomaisten kanssa solmittujen suhteiden avainhenkilö. …

Monista lähtijöistä huolimatta suurin osa valtiollisen poliisin henkilökunnasta jäi Suomeen (syksyllä 1944).  Einsatzkommando Finnlandin (Saksan Suomeen sijoitetun erityiskomennuskunnan) toimintaan eri tavoin sekaantuneista poistuivat Suomesta pysyvästi vain Bruno Aaltonen ja Arvid Ojasti.  Loput luottivat siihen, että kukaan ei puhuisi vastoin omaa etuaan ja että paperille pantuja jälkiä ei joko ollut tai että ne olivat turvassa ja haudattuina valtiollisen poliisin arkistoon.  …

Saksan Suomeen sijoitettujen turvallisuusviranomaisten, Heinrich Mullerin ja Werner Bestn suomalainen yhteysmies Bruno Aaltonen siirtyi sodan lopulla Ruotsiin, jossa hän vanhojen turvallisuuspoliisiyhteyksiensä tukemana sai lopulta Ruotsin kansalaisuuden.  Best, joka vapautui vankeudesta 1951, pysyi Bruno Aaltosen henkilökohtaisena ystävänä, johon Aaltosella oli yhteyksiä vielä sodan jälkeenkin. 

Valtiollisen poliisin myöhemmin saamien tietojen mukaan Aaltonen oli erottamisensa jälkeen käynyt Saksan lähetystössä keromassa saaneensa potkut saksalaismielisyytensä, ja Ranskan ja Yhdysvaltain lähetystöissä englantilaismielisyytensä takia.  Tarkoitus oli synnyttää epätietoisuutta Aaltosen sympatioista. 

1970-luvun alussa hän kertoi ruotsalaiselle toimittajalle Mehr Kubulle muun muassa onnistuneensa suojeleman Wilhelm Kernigiä* Gestapolta, kunnes Anthoni ja Horelli Aaltosen lähdön jälkeen luovuttivat tämän Saksaan. 

Bruno Aaltonen kuoli Ruotsissa vuonna 1973.

(Lähde: Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet.  Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. s. 307, 316-317.

Lisäys: Joissakin yhteyksissä juutalaiseksi mainittu, tshekkoslovakialainen Wilhelm Gernig oli juutalaisesta isästään huolimatta saksalaisen yksinhuoltajaäidin lapsi. Ks. lisää, http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3508

*

ANTHONI, Arno, (1900-1961);

Valtiollisen poliisin päällikkö, poistui Ruotsiin 23.9.1944.

Anthoni oli Ruotsissa kuukauden ajan pidätettynä ja palasi sitten Suomeen (oman kertomansa mukaan vapaaehtoisesti, Heikki Brotheruksen maininnan mukaan karkotettuna Ruotsista).  Marraskuussa  1944 hän lähti, lähinnä saamiensa uhkausten vuoksi, Pohjanmaalle ja oleskeli siellä Raution kirkkoherran luona ”Arvidssonina”. Hänet pidätettiin valvontakomission vaatimuksesta huhtikuussa 1945.  – Tilanteelle kuvaavaa ovat eräiden etsivien  ja muutaman korkeammankin virkailijan Valpossa 19.9.1944 pitämät juomingit, joissa innostuttiin särkemään ja sotkemaan paikkoja.  (Lähde: Jukka Lindstedt: Kuolemaantuomitut. s. 577-578.

Tukholmaan luvatta saapuneet suomalaiset internoitiin.  Heidän joukossaan oli Valpon päällikkö Arno Anthoni.  Hänen tapauksensa herätti sensaation lehdissä.  Hän soitti minulle (Brotherus) epätoivoisena peläten luovuttamistaan.  Koetin lohduttaa, ettei Neuvostoliitto pitäisi häntä sotarikollisena (missä mahdollisesti olin väärässä), vaikka muut liittolaisvaltiot ehkä syyttäisivät yhteistyöstä Gestapon kansa juutalaisten luovuttamiseksi.  Ruotsalaiset olivat revetä raivosta.  Niinpä Ragnar Casparsson kävi kiivaasti Hugo Lindbergin kimppuun, koska tämä oli ryhtynyt Anthonin asianajajaksi.  Lopulta Anthonia ei hyväksytty motiiveiltaan poliittiseksi pakolaiseksi, ja hän matkusti takaisin Suomeen.  Jo sitä ennen hän oli minulle katunut harkitsematonta päätöstään lähteä luvatta Ruotsiin.

Yksityisiäkään leimaamisia ei puuttunut.  Ralph Hewins, joka oli onnistunut keplottelemaan itsensä brittiläisten lehtimiesten matkaan ilman viisumia, leimasi Anthonin lisäksi sotarikollisiksi Horellin, Wittingin, Erkon, Procopén ja Gripenbergin, jota hän syytti – paitsi muusta nonsenssistä – maahantuloluvan kieltämisestä Daily Mailin kirjeenvaihtajalta.  Ruotsin lehdet eivät myöskään malttaneet olla yhä uudestaan palaamatta sotarikolliskysymyksiin, vaikka UD (Ruotsin ulkoministeriö) oli kehottanut pidättyvyyteen.  Ilmiantajana kunnostautui erityisesti Dagens Nyheter, jonka paljastuksia saatoin asiaperustein kumota.  Tunberger, jonka kanssa keskustelin, oli pahoillaan Kilbergin liioitteluista, sillä hän juuri purki kaunojaan.  Ihmettelin hänen pohjimmaisia motiivejaan enkä päässyt sen pitemmälle, kuin että hänen vaimonsa oli syntyjään suomalainen. …

Myöhemmin Helsingissä:

Tapasin myös Suomeen saapuneen Anthonin joka oli peloissaan.  Hän luuli, että uusi lista oli jo valmis ja hänen nimensä siinä mukana. 

(Lähde: Brotherus: Ritarikadun asiamiehenä. s. 397.398.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Arno_Anthoni

Viestejä siitä, että Suomeen jääminen ei olisi viisasta, alkoi tulla eversti Joel Walldénilta ja Itä-Karjalna sotilashallinnossa toimineelta Helsingin poliisimestarilta Johan Arajuurelta.  Anthoni pelkäsi oman kertomansa mukaan erityisesti sitä, että Neuvostoliiton turvallisuuselimet olisivat toiminnassaan yhtä nopeita ja huolellisia kuin Suomen ja Saksan viranomaiset olivat olleet.  Mikäli neuvostojoukot miehittäisivät Suomen, hän uskoi kuuluvansa ensimmäisenä kiinni otettavien joukkoon. ..

Anthonin maine oli kuitenkin kiirinyt hänen edelleen.  Ruotsin lehdistö huomasi hänen maahantulonsa (tuli virolaisten pakolaisten joukossa, ilmoittaen nimekseen Andersson, väärät matkapaperinsa hän kertoi lokakuussa 1944 Valpon kuulustelussa heittäneensä jo matkalla mereen).

Ny Dagin (vasemmistolehti) mukaan Anthoni oli Helsingissä ”fanaattisen natsin ja hyvin omavaltaisen poliisimiehen” maineessa.  Tällaisen maineen rasittaman Anthonin maassaolo kävi kiusalliseksi Ruotsin hallitukselle.  Se joutui pohtimaan Anthonin tapausta erikseen ja selitti, ettei Ruotsista saanut muodostua turvapaikkaa sotarikollisille.  Anthon ymmärsi, ettei hän todennäköisesti saisi jäädä Ruotsiin ja valitsi jo lokakuun lopulla 1944 vapaaehtoisen kotiinpaluun nöyryyttävän karkotuksen sijasta.

Kotimaassa valtiollisen poliisin toimintaa tutkimaan oli asetettu oikeusfilosofi Otto Brusiinin johtama komitea, ja huhtikuussa 1945 Brusiinista tuli valtiollisen poliisin päällikkö.  Hän määräsi ensi töikseen toimittamaan tutkinnan  Anthonin ”mahdollisesti tekemistä rikkomuksista ja virheistä hoitaessaan valtiollisen poliisin päällikön tointa”.  Kysymys oli ennen kaikkea marraskuun 1942 luovutuserässä Saksan turvallisuuspoliisin käsiin Viroon luovutetuista kahdeksasta juutalaisesta pakolaisesta.  Tapauksesta syntynyt kohu ei ollut unohtunut.  Anthoni pidätettiin huhtikuun 24. päivänä 1945 ja määrättiin toukokuun alussa turvasäilöön. …

Syyskuussa 1947 valvontakomissio puuttui tapaukseen, määräsi Anthonin lopultakin pantavaksi syytteeseen ja toimitti vaatimuksensa tueksi neuvostoviranomaisten hankkimaa näyttöä Anthonia vastaan.  ….

Turun Hovioikeus hylkäsi Anthonia vastaan nostetun syytteen kokonaisuudessaan toukokuussa 1948.  Se katsoi, ettei Anthonin voitu osoittaa virkatoimissaan rikkoneen Suomen silloista lainsäädäntöä tai –Suomen allekirjoittamia kansainvälisiä sopimuksia ja ettei tämä ollut tiennyt juutalaista syntyperää olevien henkilöiden joutuvan vaaraan Saksan viranomaisten käsissä. 

Asia eteni vielä korkeimpaan oikeuteen, joka antoi Anthonille varoituksen jatketusta varomattomuudesta virkatoimissaan, mutta vahvisti tuomion muilta osin toukokuussa 1949.  Anthonin silloiset ja myöhemmät tukijat ovat pitäneet hänen kohteluaan ajojahtina.  Jos kyseessä oli sellainen, metsästys oli huonosti järjestetty. (Lähde: Silvennoinen: emt. s. 307-315.

http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3130321-punainen-valpo-ja-vaaran-vuodet-jalleen-kohteena

*

ARAJUURI, Johan (1894-1961);

Itä-Karjalan sotilashallinnossa toiminut Helsingin poliisimestari;

Ansioistaan jääkärikenraalimajuriksi 1942 ylennetty Arajuuri määrättiin vastoin omaa tahtoaan Itä-Karjalan sotilashallinnon komentajaksi 142.  Suomalaisten miehittämässä Itä-Karjalassa vallitsivat aivan toisenlaiset olosuhteet, kuin takaisinvallatussa Suomen Karjalassa.  Arajuuri hoiti kuitenkin myös Itä-Karjalan sotilashallinnon komentajan tehtävää tarmokkaasti ja menestyksellisesti, ja hänen toimiaikanaan voidaan sanoa suomalaisen miehityshallinnon olojen vakiintuneen.

Arajuuri toimi 1943-1944 jälleen Helsingin poliisikomentajana, mutta sodan päätyttyä 1944 hänet komennettiin Ruotsiin avustamaan viranomaisia Lapin evakuoimisessa.  Oletettiin syystäkin, että Neuvostoliitolla olisi vaatimuksia Itä-Karjalan miehityshallinnon johtoa kohtaan, ja tällä tavoin Arajuuri pääsi pois maasta.  Hän oleskeli ulkomailla, Ruotsissa, Etelä-Afrikassa ja Argentiinassa, 1944-1948 ja palasi kotimaahan vasta olojen täällä vakiinnuttua.

(Lähde: Kansallisbiografia: pienoiselämäkerta, kirj. Veli-Matti Syrjö.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Arajuuri

*

HEDMAN, Stig,

Valpon Rovaniemen-osaston Kemin henkilökunnan passintarkastaja.

Hedman siirtyi saksalaisten leipiin jo syyskuussa 1944. Vaiheista ei lähempää tietoa.

*

HORELLI, Toivo,

sisäministeri, kansanedustaja;

Saksalaismielinen ja kommunisminvastainen sisäministeri Horelli noudatti tiukkaa linjaa yhdessä Valtiollisen poliisin päällikön Arno Anthonin kanssa.  Poikkeusajan lainsäädännön sallimaa turvasäilömenettelyä sovellettiin ankarimmin valtakunnan turvallisuudelle vaarallisiksi koettuihin äärivasemmistolaisiin.  Myös muutaman Suomeen pakolaisena saapuneen juutalaisen luovuttaminen Saksana lankesi Horellin vastuulle.  Näistä syistä sisäministeri sai kovaotteisen poliitikon maineen.

(Lähde: Kansallisbiografia, pienoiselämäkerta, kirj. Mikko Uola.

Yksityiskohtaisempaa tietoa Horellin visiitistä Tukholman ”vapaasatamassa” ei ole kuin tällaisen väitteen esiintyminen lähdeaineistossa.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Toivo_Horelli

*

KAUHANEN, Aarne,

Valpon esittelijä.

Valtiollisen poliisin henkilökunnasta ne, joilla oli ”sydämellään vähänkin asioita” (apulaispäällikkö Ville Pankon työpöydälleen jättämän lähtökirjeen sanonta, vh), ja ne, jotka muuten eivät halunneet jäädä odottamaan neuvostojoukkojen saapumista Suomeen, alkoivat lähteä maasta (elo-syyskuussa 1944).

Ensimmäisiä lähtijöitä oli esittelijä Aarne Kauhanen, joka Valpon päällikön Arno Anthonin kaudella oli ollut valtiollisen poliisin yhteysmies Saksan sotilastiedustelun Suomen-organisaatioon (Kriegsorganisation Finnland). 

Ruotsissa helmikuussa 1945 kirjoittamassaan kirjeessä Kauhanen selitti, ettei voinut palata Suomeen:

”jossa olisi vain päivästä toiseen odotettava, koska venäläiset NKVD:n miehet ilmestyisivät kello viiden aikoihin aamulla vierailulle …  Suomessa olen kuin pussissa, en voi paeta minnekään, kun venäläiset ja suomaaliset kommunistit aloittavat puhdistuksensa”.

Valpon ex-päällikön Arno Anthonin myöhemmän arvion mukaan Kauhanen oli joutunut

”virkansa puolesta paljon saksalaisten kanssa tekemisiin seuraten hän mm. sisäministerin määräyksestä kertojaa Viroon ja Riikaan tekemillä matkoilla.  Tuomari Anthonin käsityksen mukaan Kauhanen oli erittäin innokas ja uuttera, joskin hieman kokematon, rehellinen suomalainen virkamies”.

(Valpo II, muistio Anthonin puhuttelusta 31.10.1945).

Kauhanen jätti taakseen Suomeen useita väitteitä kuulustelujen yhteydessä tapahtuneista pahoinpitelyistä ja siirtyi yhtenä ensimmäisten joukossa Ruotsiin syyskuussa 1944.  Sieltä hän hankkiutui Venezuelaan, jossa piti yhteyttä muihin suomalaisiin maanpakolaisiin ja hankki yhdessä Arvid Ojastin kanssa tuloja pienimuotoisella kaupustelulla.  Kauhanen kuoli Venezuelassa epäselvissä olosuhteissa lokakuussa 1949, vain 39 vuoden ikäisenä.

(Lähde: Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet.  Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. s. 306, 319.

Lue lisää Aarne Kauhasen virkaurasta: Lars Westerlund: Itsetehostuksesta nöyryyteen - Suomensaksalaiset 1933-1946. Kauhanen Aarne, sivut: 203, 204, 207-210, 218, 269, 290 ; http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Saksalaisyhteis%C3%B6_V2_netti_.pdf

*

KIVIMÄKI, T.M.;

Pääministeri 1932-1936, Berlinin lähettiläs.

Meni Tukholmaan.  Asui muutaman päivän lähettiläs G.A. Gripenbergin luona.  (Brotherus).

Joutui myöhemmin sotasyyllisysoikeudenkäyntiin ja tuomittiin takautuvan lainsäädännön nojalla.

”Keväällä 1941 Ryti tilasi professori Jalmari Jaakkolalta suunnitelman Itä-Karjalan uudelleenjärjestelystä. Pyyntö oli tullut Saksasta ja sen välitti Toivo Kivimäki. Jaakkolan kirjoittama "Suomen idänkysymys" lähetettiin Saksan ulkoministeriöön loppukeväästä. Jaakkola hahmotteli Suomen aseman uudessa Euroopassa eli aluevaatimukset. Teoksen laatimisen apuna ollut tohtori Reino Castren toimi myöhemmin Itä-Karjalan miehityshallinnon johdossa.” http://www.kansanuutiset.fi/scripts/edoris/edoris.dll?app=server&com=sqlxml&tem=d_aihepuu.tpl&topicid=78576&selected=78990

*

KOTILAINEN, V.A.;

”V.A. Kotilainen meni Tukholmaan:  Kotilainen kävi minua tapamassa.  Hän jätti pitkän muistion toiminnastaan Itä-Karjalan sotilashallinnon johtajana.  Se oli varsin komea ansioluettelo, ei suinkaan tarkoitettu julkaistavaksi vaan tiedoksi siltä varalta, että häntä syytettäisiin rikoksista, joita hän suinkaan ei ollut tehnyt.  Itse asiassa hän kuului niihin Itä-Karjalassa sodan aikana toimineisiin suomalaisiin, jotka olivat tehneet eniten positiivista työtä väestön aineellisen edistyksen hyväksi.  Sellaisia henkilöitä pidettiin tietysti vaarallisina, ja siksi heidän tililleen kasattiin tekemättömiä syntejä.”  (Lähde: Brotherus: emt. s. 396.

”Suomalaisten valmistautuessa uuteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan Saksan rinnalla, he suunnittelivat jo varhain etenemistä ohi Tarton rauhan rajan Neuvosto-Karjalaan. Loppukeväästä 1941 alkaen ylin valtiojohto käynnisti Itä-Karjalan pysyvään valtaukseen liittyvät valmistelutyöt. Valmisteluja oli kahdenlaisia: ensinnäkin osoittaa Saksalle Itä-Karjalan kuuluvan Suomelle ja toiseksi järjestää ensivaiheen hallintoa.

Miehityshallinnon suunnittelu uskottiin pienehkölle etupäässä heimojärjestöjen johtoon kuuluvalle ryhmälle jo ennen sodan alkua. Ensimmäisen hallintoa koskevan muistion laati tekniikan tohtori Reino Castren 16.6.1941. Ensimmäiseksi sotilashallintokomentajaksi määrättiin Enso Oy:n toimitusjohtaja everstiluutnantti V. A. Kotilainen. Hallinnosta vastaava Itä-Karjalan sotilashallintoesikunta miehitettiin pääasiassa AKS:n jäsenistöllä, joka tunsi alueen parhaiten.”

Väinö Aleksanteri Kotilainen, (1887-1959) oli presidenttiehdokkaana 1943, ja sai 4 ääntä.  https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Kotilainen

*

KURKIALA, Kalervo (alk. Groundstroem) (1894-1966);

Kirkkoherra, SS-pataljoonan yhdysupseeri, everstiluutnantti, jääkäri, Presidentin valitsijamies 1937, 1940, 1943.

Kalervo Kurkialan persoonassa yhtyivät 1900-luvun alkupuolen pappis- ja sotilasihanteet. Kurkiala oli Ikaalisten kappalainen 1931 - 1938 ja vuodesta 1938 Hattulan kirkkoherra. Tällöin hän osallistui aktiivisesti suojeluskuntien toimintaan. Vapaussotaan jääkäriupseerina osallistunut Kurkiala oli jatkosodan aikana Karjalan Armeijan johtava sotilaspappi, mutta hänet vapautettiin tehtävistään ristiriitojen vuoksi, jotka koskivat Itä-Karjalan siviiliväestön luterilaistamista. Kurkiala siirtyi tämän jälkeen Saksaan suomalaisen SS-pataljoonan yhdysupseeriksi ja sotilaspapiksi. –   http://www.veljesapu.fi/pages/SS-Aseveljet_ry/3226  

http://www.veljesapu.fi/pages/SS-Aseveljet_ry_-_Kuvia/3236

Poliittisen tilanteen muututtua sodan jälkeen Kalervo Kurkiala koki SS-yhteyksiensä takia asemansa Suomessa uhatuksi. Saatuaan salaisen viestin Valtiollisen poliisin taholta mahdollisesti uhkaavasta pidätysvaarasta ja kuultuaan läheisen SS-kauden työtoverinsa Unto Parvilahden (ent. Boman)  pidätyksestä Kurkiala poistui maasta syyskuussa 1944 ja sai 1.10.1945 eron virastaan. Tämän jälkeen hän toimi muun muassa suomalaisten siirtolaisten parissa Värmlannissa, sai Ruotsin kansalaisoikeudet 1950, ja hänet valittiin 1953 pienen Örin seurakunnan kirkkoherraksi. Tässä tehtävässä hän oli eläkkeelle jäämiseensä saakka.

(Lähde: Kansallisbiografia, pienoiselmäkerta, kirj. Eino Murtorinne.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalervo_Kurkiala

http://www.pohjalainen.fi/uutiset/maakunta/joka-aamu-j%C3%A4rveen-kello-7-1.1724178

”Kirkon tärkeä taustavaikuttaja PaavoVirkkunen pelasti Kurkialan ja auttoi hänet maanpakoon Ruotsiin.”

(Lähde: http://yle.fi/aihe/artikkeli/1999/10/04/isa-poika-ja-paha-henki-osa-ii-ei-meilla-ole-katumista-kasikirjoitus

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/05/31/kun-pyynikin-kentalla-kaikui-sieg-heil#media=77591

*

KÄKÖNEN, U.A.,

Päämajan tiedusteluosaston toimistopäällikkö.

Päämajan tiedusteluosaston toimistopäällikkö, everstiluutnantti U.A. Käkösen mukaan valvontaosasto  ”oli jäljettömiin kadonnut”.

U.A. Käkösen kertoman mukaan valvontaosasto ehti lähtösatamiin siirtyäkseen Ruotsiin, mutta tiedustelujaoston päällikkö, eversti Aladár Paasonen esti laivojen saamisen.  Siirto kariutui tähän, mutta muutamia  henkilöitä siirtyi Ruotsiin (Käkönen, 1970).

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/1074144978/Kaukopartiomiehet+tiedustelivat+lannen+hyvaksi+paaesikunnan+ohjauksessa

https://fi.wikipedia.org/wiki/U._A._K%C3%A4k%C3%B6nen

*

LINNA, Risto,

Valpon Rovaniemen osaston osastopäällikkö, joutui saksalaisten panttivangiksi;

Kun taistelut suomalaisten ja saksalaisten välillä puhkesivat syys-lokakuun taitteessa (1944), Saksan turvallisuuspoliisin Suomessa olevan organisaation johtaja Wilhelm Laqua kaappasi entiset aseveljensä, valtiollisen poliisin Rovaniemen-osaston Kemissä oleskelevan henkilökunnan, panttivangikseen.  Oli tullut henkilökohtaisten ratkaisujen aika.  Saksalaiset eivät salanneet, että valtiollisen poliisin miesten paikallistuntemus kelpasi heille, ja he pyysivät näitä suoraan liittymään palvelukseensa.  Osastopäällikkö Risto Linna menetti kuitenkin kuvitelmansa ja päätti pyrkiä ensi tilassa karkuun Ruotsin puolelle.  Linnan vastahakoisuus oli pantu merkille, ja se johti Laquan ja Linnan välirikkoon.  Linnaa pidettiin niin tarkasti silmällä, että hän joutui seuraamaan saksalaisia lopulta Tromssaan saakka.  Tilanteesta huolimatta saksalaisten tarjous kelpasi muutamille. …

Valtiollisen poliisin Rovaniemen-osaston sodanaikainen päällikkö Risto Linna palasi Tromssasta Kemiin jo lokakuussa 1944. 

Monien muiden lailla hän joutui sodan jälkeen valtiolliseen poliisiin kohdistunen poliittisen puhdistuksen uhriksi, ja sisäministeri Yrjö Leino vapautti hänet tehtävistään kesäkuussa 1945.  ”Hauska mies ja suuri laulaja” Linna jatkoi sen jälkeen elämäänsä Rovaniemellä, jossa hän toimi myös kaupungin Suomalaisen klubin puheenjohtajana.

(Lähde: Silvennoinen: emt. s. 305, 319-320.

https://books.google.fi/books?id=97-iPND1jdwC&pg=PA289&lpg=PA289&dq=%22risto+linna%22+rovaniemi&source=bl&ots=iQpOeXPimN&sig=ERL_KpSF8ygxx0Ll-ZuTlvVb3wM&hl=fi&sa=X&redir_esc=y#v=onepage&q=%22risto%20linna%22%20rovaniemi&f=false

*

”MARTTISEN MIEHET”

Välirauhan jälkeen Ruotsiin ja edelleen Yhdysvaltoihin hakeutuneet sotilaat.

Marttisen miehillä tarkoitetaan suomalaisten asekätkijöiden ryhmää, joka pakeni Suomesta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin ja liittyi aikanaan Yhdysvaltain armeijaan. Ryhmää kutsutaan "Marttisen miehiksi" johtajansa, Mannerheim-ristin ritarin sekä Suomen ja myöhemmin myös Yhdysvaltain armeijan everstin Alpo Marttisen mukaan. Viimeinen elossa ollut ryhmän jäsen Antero Aakkula kuoli 11. joulukuuta 2006

Alkuperäiseen ryhmään kuuluivat seuraavat Suomen armeijan upseerit:

Myöhemmin ryhmään liittyivät:

(Lähde: Wikipedia; https://fi.wikipedia.org/wiki/Marttisen_miehet

*

METZGER, Hans,

Saksan Helsingin-lähetystön lehdistöavustaja.

Pakolaisena Suomesta tuli (Tukholmaan) niin ikään Hans Metzger, joka sai väliaikaisen paikan Saksan lähetystöstä.  Kuulin hänestä kiertoteitse, että hän levitti paniikkimaisia huhuja Suomesta tulleiden keskuudessa.  Ihmettelin, että Ruotsin ulkomaalaistoimisto, joka muuten oli ylen tarkka esimerkiksi Antonin tapauksessa, oli sallinut Metzgrin saapua maahan.  UD (Ruotsin ulkoministeriö) myönsi erehdyksen tapahtuneeksi, ja Metzger sai jatkaa matkaansa Saksan.  Hän oli tietenkin toiminut uskollisuudesta omaa hallitustaan kohtaan eikä suinkaan kuulunut sotarikollisiin. Pelkäsin joka tapauksessa, että hän voisi aiheuttaa vahinkoa poliittisella intomielisyydellään, olihan Suomi jo täydessä sodassa Saksaa vastaan ja meidän tekemisemme Saksan lähetystön kanssa olivat päättyneet.  (Lähde: Brotherus: Ritarikadun asiamiehenä. s. 398.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hans_Metzger

*

OJASTI, Arvid,

Valpon Rovaniemen osaston ylietsivä;

Ylietsivä Arvid Ojasti teki lokakuun 1944 alkuviikkojen aikana oman ratkaisunsa ja astui lopullisesti Saksan turvallisuuspoliisin palvelukseen.  Ruotsin turvallisuuspoliisin SÄPO:n kuultavana ollessaan Arvid Ojasti (Fagerström): Oman kertomuksensa mukaan Ojasti lähti saksalaisten mukaan saatuaan pääosastolta tehtäväkseen seurata saksalaisia ”niin kauan kuin mahdollista”.

Einsatzkommando Finnlandin (Saksan Suomeen sijoitetun erityiskomennuskunnan) toimintaan eri tavoin sekaantuneista poistuivat Suomesta pysyvästi vain Bruno Aaltonen ja Arvid Ojasti. …

Suomen valtiollisen poliisin toinen tärkeä yhteistyökumppani Pohjois-Suomessa oli Saksan turvallisuuspoliisin Kirkkoniemen osaston ja Einsatzkommando Finnlandin päällikkönä toiminut Wilhelm Laqua.  SS-Untersturmfuhrer Laqua jäi Saksan antauduttua 8.5.1945 liittoutuneiden vangiksi Norjassa.  Kuulusteluissa hänen onnistui harhauttaa ja peittää likipitäen kaikki kannaltaan tulenarka. 

Pohjois-Norjan ja Pohjois-Suomen alueen kenties huomattavin edelleen elossa ollut sotarikollinen pääsi kuulustelujensa päätyttyä vapauteen ja lähti Norjasta keväällä 1948 ilman, että häntä olisi syytetty mistään.  Laqua asettui asumaan brittien miehitysvyöhykkeelle kotikaupunkiinsa Lyypekkiin, ja tarjosi palveluksiaan CIA:lle, joka torjui tarjouksen sillä sen edustajat arvioivat Laquan olevan taipuvainen liioitteluun. …

Eversti Laquan entinen alainen, häntä loppuun saakka seurannut Valpon ylietsivä Arvid Ojasti, sen sijaan jäi loppuiäkseen pakomatkalle.  Ojasti onnistui siirtymään Norjasta Ruotsiin ja Ruotsin kautta Venezuelaan.  Hän hankki siellä omistukseensa maatilan, mutta toimeentulo tuotti ainakin 1950-luvun puoliväliin saakka jatkuvia vaikeuksia. 

Arvid Ojasti pohdiskeli maailmanmenoa elokuussa 1956  kirjoittamassaan kirjeessä:

Sodan jälkeen osat hiukan vaihtuivat, mutta peräti lapsellista oli sen silloisen neliapilan (liittoutuneet] nuotanveto ja leikitellen heidän kanssaan tuli toimeen – almanakastahan sai etunimiä ja puhelinluettelosta sukunimiä … Kaikkien neljän valvontaelimet olivat ei ammattimiehistä kokoonpannut.  Sai pelleillä miten halusi … Olin työssä kettufarmeilla, kalastajana ja merimiehenä.  Avustin myös voittajia ryöstetyn sotasaaliin rahaksi muuttamisessa… Kun asiat menivät sitä rataa kuin menivät, siirryin tänne.” ..

Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1963 Arvid Ojasti sai surmansa sotilaspartion luodeista tiesululla Maturin kaupungissa, Venezuelassa.

(Lähde: Silvennoinen: emt. s. 307, 442, 315, 318-319.

"Einsatzkommando Finnlandin päällikkönä toimi Wilhelm Laqua Kirkkoniemessä. Valpo asetti heinäkuun alussa 1941 Saksan turvallisuuspalvelun avuksi 12 hengen suomalaisryhmän, josta varsinaiset toimintamiehet olivat Rovaniemen-osastosta. Kiivasluontoisin heistä tuntui olleen Arvid Ojasti, joka pakeni sodan jälkeen Suomesta Venezuelaan ja sai siellä lopulta surmansa. Silvennoisen mukaan komennuskunta oli toiminnassa Sallan vankileirillä viimeistään syyskuun puolessavälissä 1941. Valpon miehiä siirtyi sekä Sallaan että Elvenesiin, ja osa komennuskunnan suomalaisista matkasi saksalaisrintaman mukana Neuvostoliiton puoleisiin kyliin, muun muassa Kiimasvaaraan ja Kiestinkiin, perkaamaan kommunistihenkilöitä ja valvomaan paikallisia asukkaita."

(Lähde: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1395

*

PAKENIJAT – PALJON VAI VÄHÄN?

Suomalaisista maasta poistujista kirjoitti Juhani Paasivirta (Suomi ja Eurooppa 1939-1956, vuonna 1992): Paasivirta painottaa siirtyjien vähäistä määrää. 

Huomattavasti värikkäämmän kuvan syyskuun lopun 1944 pakotunnelmista antavat Suomen Tukholman-lähetystössä työskennelleen Heikki Brotheruksen päiväkirjamuistiinpanot (ks. Brotherus: Kuusesta katajaan.  Päiväkirjavälähdyksiä 1941-1946.  WSOY, 1978.). 

Tässä kokoelmatyngässä hyödynnetään Brotheruksen myöhempiä muistelmia Ritarikadun asiamiehenä.  Muistelmia murrosvuosilta 1932-1944.

Suurin pakolaistulva Tukholmaan sattui kohta välirauhanteon jälkeen (aselepo 5.9.1944/välirauhansopimus 19.9.1944).  Ruotsin katkaistua kauppasuhteet Saksaan satamat suljettiin vierailta aluksilta.  Suomalaiset laivat olivat poikkeus, mutta miten kauan?  Ilmeisesti pelättiin, että jokainen laiva olisi viimeinen.  Suurin kuorma, 450 henkeä, saapui pienellä SS Aeoluksella, joka homeerisen nimensä arvoisesti purjehti turvallisesti Skeppsbron laituriin.  (Suomen Tukholman-)Lähetystön henkilökuntaa oli vastassa auttamassa ja lohduttamassa paniikin valtaan joutuneita naisia ja lapsia.  Vuorokoneet olivat varatut.  Eräässä saapuivat kenraali Pajarin lapset yksinään, ainoana osoitteena ”Stewen”.  Myös moottoriveneet ja muut yksityiset alukset olivat ahkerassa käytössä Pohjanlahdella.

(Lähde: Brotherus: Ritarikadun asiamiehenä. s. 396-397. ”Stewen” = Suomen Tukholman sotilasasiamies, eversti Martin Stewen.

*

PANKKO, Ville,

Valtiollisen poliisin apulaispäällikkö.  Lähti Ruotsiin.

Lindstedt kertoo: Valpon entisen apulaispäällikön Ville Pankon kertoman mukaan Valpoon tuli tiedustelu halukkuudesta lähteä Ruotsiin, mutta kukaan ei ollut lähdössä.  Asiayhteydestä päätellen kysymys on (kuitenkin) siitä, että halukkaita lähtemään Stella Polaris –laivoilla ei ollut.

Ville Pankko jätti työpöydälleen viestin ennen pakoaan Ruotsiin, syksyllä 1944:

”Yhtenä kaikkein kuumenneista (epäselvä sana] minun on pakko yrittää.  Katson tekeväni rehellisimmin sinua kohtaan ette tästä etukäteen mitään tiedä.  Kuulet Pallarilta lähemmin.  B.S. Aaltonen – entinen optimisti – maalasi tilanteen toivottomaksi: Valpon henkilökunta hetken perästä vaihtunut ja jolla sydämellään vähänkin asioita, on hävittävä nopeaan.  Olen sitä paitsi loppuun ajettu eikä enää mitään vahinkoa sivuun heittämisestä.  M(anner]han hoitaa minun pulpettini.  Huomautan, ettei Pallarilla osaa eikä arpaa yrityksessäni, mutta jätän hänelle jonkun merkin.  Kaikki merkit osoittaa että kello kolkuttelee kahtatoista.”

(Lähde: Silvennoinen: emt. s. 302.

Myös Valpon vanhempi apulaispäällikkö Ville Pankko pelkäsi Baltian tapahtumien toistuvan Suomessa.  Viron tilannetta ja sen turvallisuuspoliisin kohtaloa kesällä 1940 oli seurattu tarkasti ja johtopäätökset tehty.  Pankolla oli oman kertomansa mukaan kaikki syyt pelätä, että ”pitkällisen antibolshevistisen toimintansa” takia hän joutuisi venäläisten ja kotimaisten kommunistien koston kohteeksi.  Niinpä hän poikineen ja vaimoineen liittyi virolaispakolaisten joukkoon ja lähti Raumalta 24.9.1944.  (Vertaa perusteluja esittelijä Aarne Kauhasen kirjeessään 27.2.1945 esittämiin). –

Valtiollisen poliisin apulaispäällikkö Ville Pankko siirtyi turvaan Ruotsiin, eikä palannut koskaan Suomeen.  Ruotsin viranomaisille hän painotti pakonsa syyn olevan neuvostomiehityksen ja suomalaisten kommunistien kostotoimien pelossa.  Perustelu oli uskottava, mutta vain puolet totuudesta.  Valtiollisen poliisin vanhempana apulaispäällikkönä Pankolla oli ”asioita sydämellään” myös sodan ajan yhteistyöstä Saksan turvallisuuspoliisin kanssa.  Niistä hän ei ruotsalaisille maininnut mitään, eivätkä nämä kysyneet.  Pankko sai lopulta töitä kalmarilaiselta panimolta, ja än kuoli Ruotsissa vuonna 1988, 104 vuoden iässä.

(Lähde: Silvennoinen: emt. s. 306, 319.

http://www.feldgrau.net/forum/viewtopic.php?t=31919

*

POLIITTISET PAKOLAISET;

Suomesta (Tukholmaan, Ruotsiin) tulevat poliittisiksi itsensä katsovat pakolaiset olivat toinen tyynnytettävä ryhmä.  Heti alkuun (välirauhansopimuksen voimaantulon 5.9.1944 jälkeen) alkoi ilmestyä erilaisia sotarikollislistoja, etupäässä huhujen ja mielivaltaisen otannan varaisia, mutta eräillä oli täysi syy piilotella.  Monilla kaiketi oman tärkeyden korostaminen sekoitti suhteellisuudentajun.  Ns. vapausradion listalla olivat nimet Ryti, Tanner, Kotilainen, Paloheimo, Palojärvi, Arajuuri, Pajari ym.  Kaksi ensimmäistä (Ryti ja Tanner) ei ilmestynyt Tukholmaan, sitä vastoin kyllä Kivimäki, Talas ja Witting.  Kotilainen kävi minua (Brotherus) tapaamassa.  Onni Talas pelkäsi aivan aiheetta; mitäpä yksi Suomen Rooman-lähettiläs merkitsi tässä pelissä. 

(Lähde: Brotherus: emt. s. 396.

*

PÄÄMAJAN VALVONTAOSASTO,

Päämajan valvontaosastossa hermostuneisuus oli vielä suurempaa kuin Valpossa.  Valvontaosastolla oli, kuten tiedustelupuolellakin, oma suunnitelma Ruotsiin siirtymisestä.

U.A. Käkösen kertoman mukaan osasto ehti lähtösatamiin siirtyäkseen Ruotsiin, mutta tiedustelujaoston päällikkö, eversti Aladár Paasonen esti laivojen saamisen.  Siirto kariutui tähän, mutta muutamia henkilöitä siirtyi Ruotsiin.  Sinne siirtyneitä olivat muun muassa valvontaosastoa sodan aikana johtaneet everstit Kustaa Rautsuo ja Matti Ropponen sekä toimistopäällikkö, majuri Pentti Heino.  Valvontaosastossa palvelleita kyllä käskettiin siirtymään Ruotsiin, ja jotkut siirsivät sinne perheensä.

Päämajan Valvontaosaston evakuointia koskevat ohjeet annettiin salattuina, joten asiakirjoja ei ole.  Asiaa koskevissa haastatteluissa haastateltavat antoivat hieman erilaisia kuvauksia Ruotsiin siirtymistä koskeneista ohjeista. Yhden haastateltavan mukaan häntä kehotettiin pakenemaan, toinen kertoi siirtäneensä perheensä Ruotsiin pääosaston vaatimuksesta ja saaneensa itsekin puhelinsanoman, jossa käskettiin siirtymään Raumalle odottamaan kuljetusta Ruotsiin.  Hän ei kuitenkaan noudattanut käskyä.  Yksi haastateltava kertoi saaneensa puhelinsanoman siirtymisestä Uuteenkaupunkiin.  Hän otti kuitenkin selvää siitä, ettei lähtö ollut pakollinen, eikä lähtenyt. 

(Lähde: Silvennoinen, emt. ..

*

RUNOLINNA, Aarne, (1898-1953);

suomalainen toimitusjohtaja ja äärioikeistolainen aktivisti

”Aarne Runolinna kuului 1944–1945 Suomessa toimineen saksalaismielisen vastarintaliikkeen Sonderkommando Nordin johtoon. Liike kaavaili hänestä ministeriä perustamatta jääneeseen Suomen kansallissosialistiseen pakolaishallitukseen. Runolinna toimi myös Saksasta käsin toimineen Vapaan Suomen radion kuuluttajana. Sodan jälkeen Runolinna päätyi vaimonsa ja tyttärensä kanssa YK:n:n perustaman pakolaisjärjestön UNRRA:n leirille Hampuriin, jossa he olivat vuoteen 1947.

Sodan jälkeen Aarne Runolinna ei halunnut palata Suomeen, vaan siirtyi perheineen Ruotsiin, jossa hän kuoli vuonna 1953.”

(Lähde: Wikipedia; https://fi.wikipedia.org/wiki/Aarne_Runolinna

*

SIHVONEN, Rusko,

Valtiollisen poliisin Kuopion osaston osastopäällikkö.

Erään vuonna 1946 laaditun luettelon mukaan Ruotsiin pakeni 20 valpolaista, päällikkötasolta jo mainittujen (päällikkö Arno Anthoni, apulaispäällikkö Ville Pakko) lisäksi Kuopion osastopäällikkö Rusko Sihvonen.  Luettelosta puuttuu muista lähteistä ilmeneviä nimiä, joten kaikkiaan paenneiden valpolaisten määrä nousee yli 20:n.

Rusko Sihvonen oli sodan aikana ollut sotilashallinnon tehtävissä ja myös tekemisissä inkeriläisten Suomeen siirtojen kanssa. 

(Lähde: Jukka Lindstedt: Kuolemaantuomitut. s. 578.

*

SONDERKOMMANDO NORDIN MASINOIMA VARJOHALLITUS-hanke;

”Jatkosodan jälkeen syksyllä 1944 Fabritius oli mukana saksalaisten masinoimassa aseelliseessa vastarintaliikkeessä, jonka tarkoituksena oli vakoilu sekä aseellisen vastarinnan järjestäminen Saksan tuella jos Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Fabritius toimi lopulta hankkeen johdossa yleisorganisaattorina. Saksan taholta organisaation johto siirtyi syyskuussa 1944 perustetun RSHA:n Sonderkommando Nord -erikoisyksikön vastuulle. Osasto oli suoraan Ernst Kaltenbrunnerin alainen.

Fabritius lähti 23. tammikuuta 1945 salaa Kaskisista saksalaisella sukellusveneellä yhdessä SS-joukoissa palvelleiden Lauri Törnin ja Jalo Solmu Korpelan kanssa. Hän oli saapunut alukselle jo 17. tammikuuta neuvottelemaan mukana olleen Sonderkommando Nordin johdon kanssa. Saksalaisten suunnitelmissa oli varjohallituksen kokoaminen Tukholmaan entisen pääministerin ja Saksan suurlähettilään T. M. Kivimäen johdolla ja sabotaaasi-iskujen aloittaminen sotakorvaustuotannon tehtaisiin Suomessa.”

(Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Saksalaismielinen_vastarintaliike_Suomessa

https://fi.wikipedia.org/wiki/J._Chr._Fabritius

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_T%C3%B6rni

Salaliiton paljastuminen. Syksyllä 1945 alkoi Valpolle ("punaiselle") hiljalleen selvitä koko Sonderkommando Nordin organisaatio ja pidätykset alkoivat vuoden 1946 puolella.. Kuitenkin vasta 25.7.1946 oli Suupohjan Sanomissa ensimmäisen kerran uutinen (asia oli hyvin arkaluontoinen):

"Kristiinankaupunki salaisen vastarintaliikkeen etappipaikkana viime vuonna, Vakoilujuttu laajenee huomattavasti nimellä Sonderkommando Nord. Kristiinankaupungin edustalle oli saapunut sukellusvene Fabritiusta noutamaan"... Myös Helsingin Sanomat otsikoi suunnilleen samalla lailla. Tammikuun 10 pv.1947 oli sitten tuomioiden julistamisen vuoro.

Tuomiot olivat pitkiä kuritushuonetuomioita, joskin useimmat armahdettiin melko pian. Ja osahan pääsi pakenemaan. esim. Helsingin pääradisti Thoralf Kyrre, mutta hänet murhattiin v. 1960 Kööpenhaminassa.

Esim. Kristiinan-Närpiön seudulla toimiva pääorganisaattori Seppo Heikkilä, radisti Timo Räihä ja Matts Cygnell saatiin tuomiolle.

Sen sijaan Åke Nordström Närpiöstä, Artur Björklund Vaasasta ja Karl Jansson pääsivät pakenemaan Ruotsiin. Karl Janssonin tapasi karijokelainen Matti Santamäki 50-luvun lopulla Hudiksvallin seuduilla Ruotsissa. Jansson työskenteli siellä metsätyömailla työvälittäjänä ja lienee kuollut siellä syöpään 1960-luvulla. Arthur Björklund oli jo vangittuna, mutta hän pääsi tulitaistelun jälkeen pakenemaan. Lauri Törni kumppaneineen vangittiin myös samoin kuin ev.ltn. Johan Fabritius eli "Jonas". Fabritius kuoli kuitenkin Valpon käsiin sen kieltäydyttyä antamasta hänelle sairaalahoitoa. Törni selvisi 2 vuoden vankeudella huolimatta kolmesta pakoyrityksestään. Paasikivi armahti näet hänet jo 13.8.1948 ehdonalaiseen vapauteen.”

(Lähde: http://sydaby.eget.net/fi/krstv/sondern.htm  Väitöskirjatutkimus aihepiiristä:

http://w3.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_2000/27.lokakuu/nord4300.htm

Sonderkommando Nord; https://fi.wikipedia.org/wiki/Sonderkommando_Nord

*

SOTARIKOLLISET;

Termillä sotarikos tarkoitetaan Nurnbergin tuomioistuimen perussäännössä ja tuomioissa tunnustettujen kansainvälisten periaatteiden kohdan VI b mukaista sotarikoksen määritelmää, joka kattaa ”sodankäynnin lakien ja tapojen loukkaukset, mukaan lukien … sotavankien …murhaaminen tai kielletty kohtelu”, sekä kohdan VI c mukaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan, mukaan lukien ”poliittinen, rodullinen tai uskonnollinen vaino, kun sellaiset teot tehdään yhteydessä …sotarikokseen”. –

Sotarikolliseksi henkilöä ei kuitenkaan voida sanoa ennen kuin hänen on laillisen oikeudenkäyntijärjestyksen mukaisesti ja laillisessa tuomioistuimessa todettu syyllistyneen Geneven sopimuksissa sotarikoksiksi määriteltyihin tekoihin.  Koska oikeudenkäynnit valtiollisen  poliisin (VALPO) henkilökuntaa vastaan ovat käymättä, on tarkkaan ottaen puhuttava sotarikoksista epäillyistä henkilöistä.

(Lähde: Oula Silvennoinen: Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. s. 446.

Kari Immosen (Ryssästä saa puhua. 1987. s. 425-426) mukaan valtiollisen poliisin henkilökunnan voidaan katso edustaneen lähinnä ”isänmaallisuuteen ja ryssävihaan” polarisoitunutta näkemystä sekä Immosen ”antikommunistisesi turvallisuusajatteluksi” nimittämää suuntausta.  Autoritaariset ja antiliberaalit yhteiskuntanäkemykset olivat näiden ajatussuuntausten tyypillisiä kumppaneita.

(Lähde: Silvennoinen: emt. s. 446.

*

SOTAVANGIT,

jotka antautuneet yhteistoimintaan Suomen viranomaisten kanssa.

Jatkosodan lopun häämöttäessä suomalaisten palveluksessa sodan aikana olleet neuvostoliittolaiset pyrkivät välttämään edessä olevan luovutuksen kotimaahansa.  Päämajan valvontaosaston käytössä olleet vakoilijat ja sotavangit ovat sodan jälkeen laaditun luettelon mukaan ”karanneet” aselevon solmimisen aikoihin.  Suurimmasta osasta on tieto, että he ovat Ruotsissa.  (Luettelo Päämajan Valvontaosaston käytössä olleista sotavangeista: Luettelo muissa puolustusvoimain yksiköissä palvelleista, joita ei ole toistaiseksi voitu todeta luovutetuiksi tai palanneeksi Neuvostoliittoon.)

Sodan jälkeen selvisi, että Päämajan tiedusteluosasto oli syksyllä 144 toimittanut palveluksessaan olleita sotavankeja turvaan Ruotsiin.  Kaikkiaan 36 – 37 miehen vahvuiseen ryhmään kuului myös alle kymmenen valvontaosaston palveluksessa ollutta miestä (sotavankeja tai vakoilijoita).  -  Kymmenkunta Ruotsiin siirtynyttä valvontaosastossa palvellutta vakoilijaa tai sotavankia on lueteltu kahdessakin lähteessä, mutta listat eivät ole identtiset: jos molemmissa listoissa olevat siirtyivät Ruotsiin, nousee sinne menneiden ”valvontaosastolaisten” yhteismäärä toiselle kymmenelle.

Päämajan viranomaisten lisäksi Valtiollinen poliisi – Valpokin vaikuttaa auttaneen neuvostoliittolaisia: entistä Valpon virkailijaa kuulusteltiin vuonan 1946 siitä, että hän järjesti syksyllä 1944 Valpossa pidätettynä olleelle Neuvostoliiton kansalaiselle työpaikan ja henkilöpaperit Suomessa.  Kuulusteltu kertoi pitäneensä miestä Suomen kansalaisena.  Kuulustelusta ei selviä, onko neuvostoliittolaisesta käytetty nimi oikea, eikä se, miksi hän oli aikanaan Valpossa pidätettynä. 

VALPO olisi ollut halukas toimittamaan (amerikansuomalaisen ja Neuvostoliittoon perheensä mukana asettuneen) Kerttu Nuortevan moottoriveneellä Ruotsiin, mutta tämä kieltäytyi.  Hankkeella oli Valpon päällikön Paavo Kastarin tuki.  https://fi.wikipedia.org/wiki/Kerttu_Nuorteva

Ohto Mannisen teos Nuortevasta; http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353062805362 & http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/kerttu-nuorteva-tuli-suomeen-johtamaan-vakoiluverkostoa/109574/

Elinkautiseen vakoilusta tuomittu, suomalaisia avustanut Kaiho Salo vihittiin 1.10.1944 avioliittoon suomalaisen kanssa ja sai siten Suomen kansalaisuuden, joten häntä ei ollut aikomus palauttaa Neuvostoliittoon.  Valvontakomissio kuitenkin vaati Salon toimittamista Vainikkalan asemalle 23.10.1944 ”siihen mennessä, jolloin kotimaahan palaavat vapautetut Neuvostoliiton kansalaiset luovutetaan”.  Komissiolle oli kyllä ilmoitettu Salon tulleen Suomen kansalaiseksi.  Vaatimus saapui oikeusministeri von Bornille 23.10.1944 klo 11.30.  Oikeusministeri katsoi Salon ”ehkä” säilyttäneen myös Neuvostoliiton kansalaisuuden, ja kun suoranainen vaatimus oli esitetty, hänet olisi luovutettava.  Samana päivänä kello 13.4 annettiin sisäasiainministeriöstä maaherralle määräys heti antaa Saloa koskeva pidätyskäsky Lapualle, jossa tämä oleskeli, ja määrättiin Salo toimitettavaksi ensimmäisellä junalla Helsingin poliisilaitokselle.  Gunnar Rosènin esityksestä (Sodan lait. SPR, 1998) voi päätellä, että Suomen kansalaisuuden saaneet aviovaimot välttyivät yleensä luovutukselta.  Jos näin oli, Salo oli erikoistapaus. 

Amerikansuomalainen radisti Aune Irene Janhonen pudotettiin pärmiläisen loikkari-sotavangin Arvo Viitasen kanssa Ikaalisiin 8.9.1943.  Nokialainen Viitanen sai surmansa pidätysyrityksen yhteydessä maantiellä Ikaalisten Saukossa.  Janhonen autettiin suomalaisviranomaisten toimin Ruotsiin, ja hänen kerrottiin vuonna 1948 oleskelevan Yhdysvalloissa.  http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/99827-irene-janhonen-s-1920-detroit-desantti

Tulitaistelun jälkeen suomalaisille antautuneeseen desanttiryhmään kuulunut Antti Paakki ei joutunut kumppaniensa tavoin syytteeseen (ja teloitusryhmän eteen?), vaan hänet luovutettiin ”jatkotutkimuksia varten” (suoraan Päämajan alaisuudessa toimineen) kaukopartio-osasto Paatsalon haltuun.  Paakki löytyy Patsalon osastossa palvelleiden luettelosta ”A-miehenä”.  Antti Paakin on myöhemmin kerrottu elelleen Kanadassa.

Paakki, Antti Juhonp. 8.12.1913. Asunut Littoisissa, josta poistunut syksyllä 1944, mennen sisariensa (Hilma ja Katri, Rauma, Tehtaankatu 10) kanssa Ruotsiin.”

 Lähde; SisM:n Yleiskirje 28.2.1950: http://www.genealogia.fi/hakem/haku/3070-c.htm

Joidenkin suomalaisia avustaneiden vakoilijoiden pakomatkan on kerrottu jatkuneen Amerikkaan asti.  Huolestuneita olivat tietenkin myös sodan aikaan kääntymyksen tehneet entiset kommunistit.

Suomalaisilla yhteistoimintamiehillä lehti ehti sodan eri vaiheissa ”kääntyä” useamman kerran:

Salassa Valpon hyväksi toiminut Nils Albin Ekmanin tarina meni näin: Poliittinen vanki Nils Albin Ekman karkasi syyskuussa 1942 Riihimäen vankilasta, mutta joutui pian Valpon käsiin.  Ekman karkasi uudelleen, mutta tosiasiassa Valpon suostumuksella.  Hän oli sitoutunut Valpon palvelukseen ja alkoi sen jälkeen raportoida Valpolle ”Kalle Nurmen” peitenimellä.  Valpo toivoi Ekmanin pystyvän selvittämään maanalaisen SKP:n johdon henkilöllisyyden ja olinpaikan.  Tässä Ekman ei onnistunut.  Omasta aloitteestaan hän alkoi puuhata eräille työpaikoille ”iskuryhmiä”, jotka eivät kylläkään käytännössä ryhtyneet sabotaasitoimiin.  Kimmo Rentola on luonnehtinut Ekmanin iskuryhmiä sabotaasihankkeeksi, jonka poliisin asiamies oli poliisin tieten organisoinut. Ekman itse pakeni – ehkä jopa ilman Valpon lupaa – Ruotsiin jo marraskuussa 1943.  Hän palasi rauhan tultua Suomeen ja raportoi taas Valpolle, mutta Valpon suunnanmuutoksen (>Punainen Valpo) jälkeen poistui uudemman kerran maasta. 

(Lähde: eri lähteistä, mm. Silvennoinen emt., Lindstedt emt., ym.

Kuriositeettina mainittakoon, että Neuvostoliiton Vorgutan vankileirin vankikapinan johtohahmoihin kuulunut, Suomessa Valpon vankina aikanaan ollut amerikansuomalainen välirauhan desantti Eino Prykä on joutunut Ekmanin ”uhriksi”:  ”…hänestä (siis Pyrkästä) näyttää Valpolle tiedottaneen vankilasta käsin myös (entinen) kommunisti ja Neuvostoliiton ystävyysseuran johdon jäsen Nils Albin Ekman, peitenimi ”Matti Nurmi”.  Ekman kertoi Prykän pitäneen talvisodan aikana ”propagandapuheen radiossa”.  Lähde: Jukka Rislakki: Vorkuta! katso sivulta https://books.google.fi/books?id=l7xcAwAAQBAJ&pg=PT22&lpg=PT22&dq=%22Nils+albin+ekman%22&source=bl&ots=d_dOtxfuM_&sig=7gaeP4I1hIR1Dl71cxkyU52sDws&hl=fi&sa=X&redir_esc=y#v=onepage&q=%22Nils%20albin%20ekman%22&f=false

Eino Prykän kohtalo: https://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Pryk%C3%A4

*

SOTILASKARKURIT;

Sotilaspiirien syksyllä 1945 laatimien luetteloiden mukaan – ne ovat tässä paras ja kattavin lähde – Ruotsiin paenneiden sotilaskarkureiden luku kohosi vuoden 1944 alusta lukien noin 800:aan, joista vajaat 80 ajoittui tammi-toukokuulle, noin 660 kesäkuun alun ja välirauhan (19.9.) väliselle jaksolle ja noin 5 myöhempään Lapin sotaan.  Pakoajankohta jää tuntemattomaksi noin 130 miehen osalta, mutta on todennäköistä, että pääosa heistäkin oli karannut juuri kesän ja alkusyksyn 194 aikana.

Lähde: Jukka Kulomaa: Käpykaartiin? 1941-1944.  Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana.  s. 341.

*

STELLA POLARIS,

Jatkosodan päättymisen aikoihin monet siirtyivät eri syistä Ruotsiin ja sieltä vieläkin pitemmälle.  Suomesta pakeni suomalaisten sotilaiden ja siviilienlisäksi virolaisia ja Suomen armeijassa palvelleita Neuvostoliiton kansalaisia (erityisesti suomalaisten viranomaisten kanssa eri syistä yhteistyöhön antautuneita). 

Tunnetuin tällainen operaatio on suunnitelma sotilastiedustelun jatkamisesta Ruotsin maaperällä, ”Stella Polaris”.  Ruotsiin lähti 24. syyskuuta 1944 enemmänkin väkeä kuin olisi tiedustelutoimintaa varten tarvittu, ilmeisesti 700-800 tiedusteluhenkilö ja heidän perheenjäseniään. 

Varauduttiin jopa hallituksen vetäytymiseen länteen miehitystilanteessa.  -  Tämä oli Tuija Hietanimen tutkimuksen (Lain vartiossa.  Poliisi Suomen politiikassa 1917-1948.  Helsinki, 1992) mukaan Liikkuvan poliisin merkittävän vahvistamisen taustalla.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Operaatio_Stella_Polaris

*

TALAS, Onni;

Lähettiläs,diplomaatti.  Suomen Rooman-lähettiläs. Meni Tukholmaan.

”Onni Talas pelkäsi aivan aiheetta; mitäpä yksi Suomen Rooman-lähettiläs merkitsi tässä pelissä! (Lähde: Brotherus: emt. s. 396.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Onni_Talas

Kansallisbiografia; Onni Talas; http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/800/

*

THORDÉN, Gustaf,

laivanvarustaja:

(Huhtikuu 1944:] Suomesta kuuluu pahaenteistä.  Totti Aminoff kävi sairaalassa (Tukholman Sofiahemmetissä) kertomassa huolensa sen takia, että Thordén ei halua merkitä kahta uutta laivansa Suomen kaupparekisteriin.  Liikemies haistaa kaukaa pahat tunnusmerkit.  Mutta minusta Thordén olisi velkaa jotain Suomellekin, joka on antanut hänelle mahdollisuuden kasvaa vauraaksi laivanvarustajaksi.  … (Syyskuu 1944] Oikeastaan ainoa kielteinen tapaus, ei kuitenkaan kulttuurin alalta, oli Thordénin temppu hänen antaessaan pitää laivansa Ruotsin satamissa väärien velkakirjojen panttina.  Se osoitti huonoa luottamusta tulevaisuuteemme.  Thordénin velkakirjat olivat kassakaapissa, eikä hän puhunut niistä kenellekään.  Laivojen joutuminen Ruotsiin merkitsi käytännössä, etteivät ne olleet käytettävissä, kun sotakorvauksia maksettiin.  Thordén saattoi miehineen aloittaa Ruotsissa uuden menestyksellisen kauden laivanvarustajana. 

Lähde: Brotherus: emt. s. 372, 392.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Gustaf_Thord%C3%A9n

*

TORKKELI, Topias,

Valtiollisen poliisin Vaasan osastopäällikkö.

Yleisesti ottaen: Sikäli kuin on mahdollista päätellä, useimpien lähtijöiden vaikuttimina näyttävät olleen joko neuvostomiehityksen pelko,  syyllistyminen pahoinpitelyihin kuulustelutilanteissa aina kuolemantuottamusta myöten, toimiminen Itä-Karjalan sotilashallintoalueen valvontaelimissä tai läheiset yhteydet Saksan tiedustelu ja turvallisuuselimiin Suomessa tai Virossa. 

(Lähde: Silvennoinen: emt. s. 306.

Katso lisää Ruotsiin lähtijöistä: VALPO II, Ilmoitus 163/47, henkilötietoja välirauhanteon jälkeen Ruotsiin paenneista henkilöistä, 22.1.1947.

http://www.pohjalainen.fi/uutiset/maakunta/terijoen-pitsihuvilat-tuotiin-vaskiluotoon-joka-osa-tallella-1.501507   

Topi Torkkelin kastetiedot Käkisalmen srk:n kastettujen kirjassa; http://hiski.genealogia.fi/hiski/737ivq?fi+0263+kastetut+2254

Topias Torkkeli (virh. Tapio) kunnostautui EK:n Vaasan osaston kuulustelijana jo 1927-1927 kommunistien kurittajana: katso esim. sivut 72 ja 66; https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/83371/gradu05761.pdf?sequence=1

*

TUOMIOISTUINPIIRIT,

Myös tuomioistuinpiireissä oli levottomuutta syksyllä 1944.

Eräs Ruotsista Suomeen palannut entinen Päämajan valvontaosaston tarkastaja luetteli kuulustelussa (Repo) Ruotsissa tapaamiaan suomalaisia.  Kirjavaan joukkoon oli kuulunut myös Turun hovioikeuden kanneviskaali, joka kertoi paenneensa, koska oli toiminut syyttäjänä kommunistijutuissa. 

Lokakuussa 1944 kierteli huhuja, että jokaista kuolemantuomion langettanutta sotatuomaria olisi pidettävä sotarikollisena.  Huhujen vuoksi sotaylioikeuden sihteeri kävi Päämajassa, jossa kuitenkin suhtauduttiin asiaan optimistisesti; Päämaja määräsi sittemmin, että kenttäoikeuksien arkistoja ei saa hävittää. 

Muun muassa 11 D:n oikeusupseeria toiminut Paavo Alkio kirjoitti päiväkirjaansa 23.9.1944, kuinka hänkään (joka oli huolellisesti pyrkinyt noudattamaan lakia ja vain lakia, VH) ei ole vapaa pelosta tulla syytetyksi ”sotarikollisuudesta”, vaikka ei tiedäkään, mistä häntä voitaisiin syyttää.  (Alkion julkaistuista sota-ajan päiväkirjoista ilmenee, miten hän sotatuomarin tehtäväsään joutui divisioonankomentajansa, kenraali Kaarlo Heiskasen painostuksen kohteeksi, ”Kylmä-Kalle” vaati kovempia tuomioita karkuruudesta yms. sotilasrikoksista.  Myöhemmin kenraali Heiskanen nimitettiin puolustusvoimien komentajaksi).  Mutta vielä kuukautta myöhemmin (14. päivä marraskuuta 1944) sotatuomari Alkio kuuli kotipaikkakunnallaan kiertävistä huhuista, että hänet olisi vangittu ja että hän olisi kehottanut vaimoaan siirtämään lapset Ruotsiin. 

(Lähde: Lindstedt: emt. s. 579.

Paavo Alkion jatkosodasta lisää: http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/149690-ei-mikaan-huviretki-sotatuomari-paavo-alkion-jatkosota

*

TÖRNI, Lauri,

luutnantti, Mannerheimristin ritari, ammattisotilas

https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C3%B6rnin%E2%80%93M%C3%A4nnist%C3%B6n_asek%C3%A4tk%C3%B6

Törnin ystävä Solmu Korpela pyysi Törniä tapaamaan kanssaan Arthur Björklundin, joka oli aseveljeyden rikkoonnuttua saksalaisten Suomeen perustaman vastarintaliikkeen edustaja. Törni ja Korpela tapasivat Björklundin Vaasassa ravintola Centralissa. Vastarintaliike pyrki vaivihkaa värväämään suomalaisia upseereita, tarkoituksena oli antaa miehille sabotaasi- ja vastarintakoulutusta Saksan tiedustelupalveluun kuuluvan Sonderkommando Nordin tukikohdassa Saksassa. Mikäli Neuvostoliitto miehittäisi Suomen vastarintaliike nousisi aseisiin Saksan avustamana. Törnin oli tarkoitus toimia koulutuksen jälkeen muiden vastarintamiesten kouluttajana Suomessa. Tuolloin Suomi kävi Saksaa vastaan Lapin sotaa, joten tarjous tarkoitti vihollisen puolelle siirtymistä.”

Wikipedia; https://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_T%C3%B6rni

Kesällä 1944 Saksalle oli selviämässä, että Suomi irtautuisi sodasta. Suomessa toimineen Saksan SS:n tiedusteluorganisaation johtaja Alarik Bross sai tehtäväkseen perustaa maahan Saksan etuja palvelevan vastarintaliikkeen. Apunaan hänellä oli järjestön tuleva propagandapäällikkö Aarne Runonlinna.

Liikkeen johtoon tulivat Brossin ja Saksan armeijan Suomen tiedustelujohtajan Bruno Cellariuksen lisäksi luutnantti Seppo Heikkilä, professori Vilho Helanen ja insinööri Karl Sundholm.

Vastarintaliike otti ensimmäisiksi tehtävikseen koota uuden SS-vapaaehtoisten joukon lähetettäväksi Saksaan sekä luoda tiedottajaverkoston Suomeen. Vastarintaliikkeen tavoitteisiin kuului myös perustaa maahan varjohallitus. Se syrjäyttäisi laillisen hallituksen ja johtaisi maan uudelleen Saksan yhteyteen. Varjohallituksen johtoon kaavailtiin entistä Suomen Saksan lähettilästä T.M. Kivimäkeä.

Maanalainen vastarintaliike vaikutti Suomessa syksystä 1944 Saksan antautumiseen saakka. Suomea ei miehitetty, joten vastarintaliikkeen pääorganisaatiota, aseellisia alueryhmiä ei pantu täytäntöön. Liikkeen merkitys jäi siihen, että se pystyi kuljettamaan Ruotsiin turvaan toistasataa henkilöä, joita uhkasi vankeustuomio tai luovuttaminen Neuvostoliittoon.

Lisäksi liike pystyi radioasemillaan välittämään Suomesta tietoja Saksan sotilastiedustelulle. Liikkeen keräämät tiedot jäivät merkitykseltään vähäisiksi.

Liikkeessä toiminutta 21 henkilöä syytettiin Turun hovioikeudessa maanpetoksesta. Hovioikeus tuomitsi joulukuussa 1946 yksitoista henkilöä kuritushuone- ja vankeusrangaistuksiin. Niiden pituudet vaihtelivat vuodesta seitsemään vuoteen. Muiden syytteet hylättiin.

(Lähde: http://www.ilkka.fi/uutiset/maakunta/vastarintaliikkeen-vaikutus-j%C3%A4i-pieneksi-1.1730994

https://fi.wikipedia.org/wiki/Thoralf_Kyrre

*

VALPOn johtajia ja virkailijoita.

Stella Polaris –siirtymisoperaation toteuttaneen Päämajan tiedusteluosaston on katsottu säilyttäneen jotenkin toimintakykynsä, mutta Valpolla ja valvontaosastolla oli enemmän vaikeuksia.  Välirauhansopimus 19.9.1944 aiheutti Valpossa ensisäikähdyksen, jonka hillitsemiseksi päällikkö Paavo Kastari sai ponnistella.  Hän piti puhutteluja uuden tilanteen vaatimuksista.  Valtiollisen poliisin entinen päällikkö Arno Anthoni poistui Ruotsiin 23. syyskuuta 1944.  Sinne lähti apulaispäällikkö Ville Pankko.  Syyskuun 1944 lopun lähtijöihin kuului myös Vaasan osastopäällikkö Topias Torkkeli.  Erään vuonna 1946 laaditun luettelon mukaan Ruotsiin pakeni 20 valpolaista, päällikkötasolta jo mainittujen lisäksi Kuopion osastopäällikkö Rusko Sihvonen. 

Luettelosta puuttuu muista lähteistä ilmeneviä nimiä, joten kaikkiaan paenneiden valpolaisten määrä nousee yli 20:n.  Katso: Arno Anthoni, Ville Pankko, Rusko Sihvonen, Topias Torkkeli.

Valtiollisen poliisin päällikön Paavo Kastarin mukaan Päämajan valvontaosastolla vallitsi ”täysi paniikki”.  Kastarin kuulustelupöytäkirja on vuodelta 1947, samasta aiheesta myös Paavo Kastarin litteroitu haastattelu 21.10.1964.

*

WITTING, Rolf;

Diplomaatti, Suomen ulkoministeri jatkosodan aikana.

Ilmestyi Tukholmaan syyskuussa 1944.  Brotherus ilmoittaa: en tiedä, kauanko Witting viipyi tai oliko hän ylipäänsä paossa, mutta hän ei ainakaan näyttäytynyt (Tukholman-lähettiläs G.A.) Gripenbergin luona.  Sen sijaan Kivimäki asui siellä muutamia päiviä. …

Toimiessaan ulkoministerinä jatkosodan aikana Witting joutui osallistumaan monien suurien ja kohtalokkaiden päätösten tekemiseen, ja nämä vuodet heikensivät pahoin hänen terveyttään ja fyysistä kuntoaan.  Witting kuului keväällä ja alkukesästä 1941 yhdessä presidentti Rytin, ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustaf Mannerheimin, pääministeri Rangellin ja puolustusministeri Rudolf Waldenin kanssa siihen hallituksen sisäpiiriin, joka teki päätökset.  Witting joutui jo ulkoministerinä toimiessaan ottamaan vastaan kritiikkiä väitetystä saksalaisystävällisyydestään.  Jouduttuaan jättämään hallituksen presidentinvaalien jälkeen keväällä 1943 Witting vetäytyi politiikan ulkopuolelle ja jatkoi tieteellistä työtään, mutta kuoli jo syksyllä (11.10.1944) vain 65-vuotiaana. 

(Lähde: Kansallisbiografia, pienoiselämäkerrasta, kirj. Lars-Folke Lindgrén.

”Witting ei kirjoittanut muistelmia, ja hänen henkilökohtainen arkistonsa nähtävästi poltettiin syksyllä 1944 Wittingin kuoleman jälkeen.”; https://fi.wikipedia.org/wiki/Rolf_Witting

Erkki Tuomioja arvioi etäistä edeltäjäänsä ja kollegaansa ulkoministerinä, Rolf Wittingiä:

”Ei ole epäilystäkään, etteikö Witting olisi myös päätynyt syytettyjen penkille, ellei hän olisi lokakuussa 1944 kuollut sydänkohtaukseen 65-vuotiaana. Hän oli joukosta se, jolla oli eniten vihamiehiä jo sodanaikaisessa eduskunnassa ja sen ulkoasianvaliokunnassa. Valiokunnan enemmistön osoittama selvä epäluottamus tietoa pantannutta ja saksalaissuuntauksen ruumiillistumana pidettyä Wittingiä kohtaan sinetöi sen, ettei hän enää maaliskuussa 1943 voinut jatkaa Linkomiehen hallituksessa.

(Lähde: http://tuomioja.org/?s=witting

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset