Veikko Huuska

Suomi, Pietari – ja Yhdysvaltain hellänä puhjennut äkkirakkaus suomalaisiin

Suomi, Pietari – ja Yhdysvaltain hellänä puhjennut äkkirakkaus suomalaisiin

Matti Klingeä lukiessa ei ainakaan uni yllätä

*

Motto:

”Koska emme voi itse päättää, millä tavalla muut tulkitsevat ne viestit, jotka meiltä lähtevät, varautukaamme kuitenkin myös siihen, että jonkin toisen mielessä ne muuttuvat aivan toisenlaiseksi sanomaksi. Esimerkiksi voi syntyä kuvitelma, että Nato-mörkö saa aina halutessaan meiltä kaiken tarvitsemansa ja että sellainen pitäisi ottaa huomioon vaikkapa Leningradin sotilaspiirin suunnitelmia tehtäessä todennäköisenä uhkana.”

Timo Vihavainen, blogi Viestit lentelevät”, 16.2.2016; http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2016/02/viestit-lentelevat.html

*

Amerikka – eli tieteellisemmin sanoen Yhdysvallat, on nyt kovin pop Suomessa.  Sen nimeen ja vereen näytetään kovin voimakkaasti vannottavan.  Mutta mihin tämä tähtisilmäinen – tai sanokaamme kotoisammin, sinisilmäinen, sylikkäin käyminen oikein perustuu?  Ettei vain väärinkäsitykseen? On tietysti mukava joskus kun maailma ahdistaa ja näyt häilyvät katonrajassa vetäytyä sohvan syvimpään soppeen ja kääriytyä – sanotaan nyt vaikka tähtilippuun, mutta silti ei pidä antaa ajatuksen katketa.  Mikä on Yhdysvaltain intressi Suomen suunnalla, ja mikä sen valmius muuttuvissa oloissa levittää suojeleva torkkupeite meikäläisten harteille?  Mihin USA luottaa?

Tätä mietin tänään, taas.

*

Professori Klingen seitsemästoista päiväkirja

Käytin sateisen viikonlopun hämärtyvistä tunneista osan lukemalla loppuun professori Matti Klingen Hyppikää ilosta. Päiväkirjastani 2014-2015 (Siltala, 2015).  Se on Klingen ainutlaatuisen vuosipäiväkirjasarjan 17. osa.  Luen sitä herpaantumattomalla intensiteetillä, ja tällä kertaa – ehkäpä ajankohdastakin johtuen – otan keskiöön Yhdysvallat, sen ajattelun ja hegemonian lähtökohdat teologisena ilmiönä, jota kirjoittaja mielestäni meikäläisittäin aivan uusia uria avaavalla tavalla selventää.  Ja kun tänään puhumme Yhdysvalloista, emme voi välttää myöskään Nato-kytkentää.

https://www.booky.fi/tuote/matti_klinge/hyppikaa_ilosta_paivakirjastani_2014_2015/9789522343239

*

Suomalaisten suhdetta Venäjään (Venäjä-Neuvostoliitto-Venäjä) leimaa tunnetusti tietty tunteiden ristiriita ja melko vahva polarisaatio.  Mutta lähes samaa voimme todeta myöskin suhteestamme Yhdysvaltoihin.  Viime mainittuun suhteeseen ovat vaikuttaneet vuosisatojen kuluessa monet tekijät, eikä vähiten ne sadattuhannet siirtolaiset, jotka 1880-1920 –luvuilla suuntasivat toiveittensa maalin Atlantin taakse, ja lisäksi muistamme moninaisen Amerikan-avun (olen kertonut isäni lähes liikuttuneesta muistosta miten hänen perheensä Vpl. Pyhäjärvellä sai kapinan jälkeen ”Wilsonin pintaa”…), mutta muistiimme ovat syöpyneet myös Vietnamin sodan pommitukset, presidentti G.W. Bushin sotaretket ja paljon muuta.

Nyt parhaillaan saamme ikään kuin laajakankaalla seurata Suomen ja suomalaisten ehkä jossain määrin yllättävää mielialojen kuvakudelmaa, jossa Yhdysvallat ja sen lentäjät ym. sotilashenkilöt koetaan kovin ystävinä ja kavereina, mutta laajempi sotilashenkilöstö NATOn puitteissa onkin sitten jo karvaampi marja. 

täytyy tunnustaa, että en pysty tätä pähkinää puraisemaan halki ja nielemään, mutta tähän täytyy nyt kätkeytyä jotain niin syvällistä ajattelua tai aivojen syvimmissä kerrostumissa uinuvaa tunnelatausta, joka kertakaikkiaan ei aukene minulle.  Syynä lienee tietenkin oma rajoittuneisuuteni. 

Minä kun olen kokenut Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan pommitusseikkailut erilaisine operaatioineen kovin yhdysvaltalaisina seikkailuina, jossa useammatkin Nato-maat pyrkivät hillitsemään menoa, osan jäädessä kokonaan ja näkyvästi operaatioiden ulkopuolellekin.

*

Kalvinismi

”Olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että amerikkalaisjohtoisen niin sanotun Lännen ja toisaalta Venäjän maailmannäkemysten ero selittyy perimmältään juuri kalvinistisen ideologian syvävaikutuksesta Yhdysvalloissa”,

professori Matti Klinge kirjoittaa vuosi sitten toukokuussa (Hajamietteitä kalvinismista).

Tämä on ainakin minulle melko uusi lähestymiskulma.

Klinge avaa näkemystään mm. näin:

”Katolinen ja oikeasti luterialainen maailmankuva on kollektiivinen, kalvinismin individualistinen, yksinkertaisesti sanottuna”.

”Kalvinismin olennainen, vieroittaava piirre on silmissäni neojuutalaisuus, Vanhan Testamentin (yli)korostaminen.  Minun käsitykseni mukaan ortodoksisuus ja katolisuus lähtevät siitä, että jokainen kastettu on kristitty ja että se miten hyvä kristitty kukin on ei ole ihmisen itse arvioitavissa.  Siksi ei tarvita ”heräämistä” eikä ”äkkikääntymistä” tai suggestiivista ”uskoon tulemista”, jotka ilmentävät eroamista ja erottautumista muista ja uskomista omaan individualistiseen ”pelastumiseen” taivaassa.  Sen sijaan katoliset ja oikeat luterilaiset ymmärtääkseni luottavat siihen, että syntimme ovat anteeksi annetut ja se miten kuoleman jälkeen käy on ”korkeammassa kädessä”.

*

Yhdysvaltain perusmyytti

”Reformaattorien muurin näyttävät ratkaisevasti aikaansaaneen amerikkalaiset (se näkyy valmistuneen 1917)”, Klinge toteaa ja jatkaa kehittelyä:

Koko Yhdysvaltain perusmyytti pohjautuu kalvinismiin: niihin ”puritaaneihin”, jotka pakenivat Englannin kirkkoa ja valtiota ja perustivat uudenlaiset yhteiskunnat ja joiden jälkeläisten etuniminä on usein Calvin tai Robinson (Robinson oli ensimmäisen Amerikkaan paenneen Mayflower-puritaaniryhmän hengellinen isä, josta Robinson Crusoe muistuttaa)”.  https://en.wikipedia.org/wiki/John_Robinson_(pastor)

Klinge toteaa ehkä aiheellisestikin oman teologisen oppineisuutensa rajoitukset, mutta jatkaa nähdäkseni varsin osumatarkasti:

”…ennaltamääräämisoppi on voimallisimmillaan juuri kalvinismissa.  On ennalta määrättyä, ketkä pelastuvat, ketkä ovat niitä ”pyhiä”, niitä the saints go marching in, siis taivaaseen.  Tässä opissa heijastuu ajatus juutalaisista ja sittemmin muista ”uskovaisista”, ”heränneistä”, Jumalan valittuna joukkona, parempina kuin ”suruttomat” ja monet muut.

Augustinus, Lutherkin, Calvin ja muut lähtevät siitä, että ihmisillä ei ole vapaata tahtoa määrätä itsestään ja tulevaisuudestaan, kaikki on Jumalan kädessä, ja ainoa mitä voidaan tehdä on rukoilla armoa.  Siksi ”hyvät teot” eivät auta mitenkään.  Jo Paavali oli tällä linjalla...”

Ja edelleen:

Kalvinismin perusolemus on valtion ja kirkon vallan ja arvovallan vastustaminen (vahv. VH) – siinä se jollakin lailla vastaa ”vapaiden vuoristolaisten” maailmaa – ja nimenomaan kaupunkikulttuurin vastustaminen.  Sveitsissä ja Yhdysvalloissa ei siis ole suurta pääkaupunkia, kuten Lontoo, Pariisi, Pietari, Moskova, tai Helsinki, Tukholma, Kööpenhamina.  Eikä Saksan tai Italian pienvaltioiden ja niiden pääkaupunkien traditiota, eikä siis kirkollista pääkaupunkia, Roomaa.”

Klinge löytää myös muita kalvinismin ilmentymiä:

”Sveitsissä ja Yhdysvalloissa ei ole arvonimiä eikä kunniamerkkejä, mutta Venäjällä niitä sen sijaan on runsaasti, ja kaikissa muissa vanhoissa ja uusissa maissa on kansalaisten palkitsemisjärjestelmiä, joiden ei katsota olevan demokratian ja tasa-arvon vastaisia vaan päinvastoin valtiomoraalin ylläpitäjiä esikuvallisiksi nostettujen kansalaisten avulla.”

*

Kalvinismi Yhdysvaltain hegemonian muotouttajana

Käytännön ilmentyminä 1900-luvun historiassa Klinge kuvaa presidentti Wilsonin toimintaa mm. seuraavasti:

”Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, itsensä suorastaan profeetaksi mieltänyt kalvinistisen papin utopistinen poika, sai aikaan että Kansainliitto, josta piti tulla maailmanrauhan ja yleisen veljeyden ja kaiken hyvän toteuttaja, perusti päämajansa Calvinin kaupunkiin Geneveen eikä Brysseliin, jonne suuri osa muita olisi vuonna 1919 sen halunnut sijoittaa.

Geneve oli ilmeisesti Wilsonin silmissä jo maailman hengellinen pääkaupunki, eräänlainen uusi Jerusalem.  Niinpä Wilsonista täällä (Genevessä, vh) muistuttaakin suuri katu ja kuvapatsas.  Amerikalle tyypilliset metodistit, babtistit, kveekarit ovat kaikki perusdoktriiniltaan kalvinisteja, ja siitä maaperästä on kotoisin myös täysin vanhatestamentillishenkinen  Jehovan todistajien lahko.  Kalvinistiseen traditioon, joka on levinnyt laajalle myös englanninkieliseen Afrikkaan, kuuluu siis oikealle katolis-luterilaiselle ja ortodoksiselle maailmankuvalle vieras jako oikeisiin uskovaisiin ja muihin. (korostus VH) 

Tuomitseminen ja kuolemanjälkeisen kohtalon ennustaminen ei meidän mielestämme kuulu ihmisille, eikä predestinaatio, ennalta pelastukseen määrättyjen valitseminen!

Kalvinismille on siis aivan olennaista syvällinen vakaumus omasta oikeassa olemisesta ja siitä kumpuava halu muiden ”pelastamiseen” – useimmiten asevoimalla…”

Jotenkin osittain ostan tämän professori Klingen näkemyksen, ainakin siltä osin, kuin se on ilmennyt Yhdysvaltain hyökkäyksellisessä politiikassa kuluvan vuosituhannen alkuvuosina.

*

”Wilsonismin” hedelmät

Professori Matti Klingen arvio Yhdysvaltain lähetysmissioista on tyly:

”Ymmärrän nyt, että tämä oli ”wilsonismia”, upeita mutta täysin reaalitodellisuudesta irrallisia periaatteita, joilla aikanaan saatiin aikaan hyvin suurta liikehdintää ja valtavia riidanaiheita.  Presidentti Woodrow Wilson oli puritaanisen, presbyteriaanisen eli siis kalvinistisen kirkon papin poika, joka 1918-1919 mielsi itsensä profeetaksi joutuakseen sitten luopuman melkein kaikista esittämistään sinänsä jaloista periaatteista.  Suureksi osaksi juuri nämä Wilsonin lupauksiksi ymmärretyt periaatteet johtivat repiviin kansallisuuskiistoihin ja –sotiin.  Wilsonille oli olennaista ”kansojen itsemääräämisoikeuden” periaate – mutta mitä olivat kansat, ja miten ratkaista se, että yleensä varsinkin idempänä Euroopassa erikielisiä ja eri uskontokuntien ihmisiä asui sekaisin samoilla alueilla.  Jo sodan aikana valtiot olivat lupailleet ”vähemmistöille” kaikenlaista ja käyneet keskenään kauppaa alueista saadakseen ne liittokuntiinsa.  Wilson vaati yleistä vapaakauppaa ja täydellistä tullivapautta ja monenlaista muuta: todellisuus tuli olemaan jyrkästi päinvastainen”.

Niinpä:

”Jos pitäisi nostaa esiin yksi tahtomaattaan hyvin paljon pahaa aiheuttanut henkilö, se olisi jo mainitsemani Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, joka vuoden 1919 rauhankonferenssissa (ja jo ennen sitä) ajoi ”kansallisuuksien” ja nimenomaan ”kansallisvaltioiden” ohjelmaa Euroopan suurten monikansallisten imperiumien (Itävalta-Unkarin, Venäjän, Ottomaanisen valtakunnan) raunioille – välittämättä tietenkään vähääkään Englannin, Ranskan, Hollannin, Portugalin ja muiden siirtomaiden kansoista ja kansallisuuksista tai oman maansa musta- tai punaihoisista.

Kukaan ei voinut tietää, missä näiden Euroopan uusien valtioiden rajojen piti oikeastaan kulkea, kun niiden eri kieliä puhuvat asukkaat olivat vuosisatoja asuneet sekaisin koko laajalla alueella.”

Joten:

”Kansallisuusprojektista seurasi suuria vähemmistöjen vainoja, kaikenlaista sortoa, ja ”valtaväestön” itserakkauden usein aivan mieletöntä kiihotusta.  Usein, kuten jopa Ruotsissa, rotuideologisin argumentein (tätä ilmiötä käsittelin itsekin jo 1970-luvun ryssävihatutkimuksissani).  Kieli- ja rotuvähemmistöt oliat osin samoja, osin eri asioita – vaikeaa.”

Tässä on kieltämättä olennaisia kosketuskotia myös nykypäivän yhdysvaltalaiseen vientituotteeseen nimeltä demokratia, ja sen – sekä kaiken  muun hyvän, kuten ihmisoikeudet, laillisuusperiaatteet ja kansalaisvapaudet – kohtaamiin ylikäymättömiin ongelmiin:

Jotakin tällaista esiintyy nykyäänkin.  Wilsonin ”fanaattinen mystillisyys” sai Amerikan vaatimaan (rauhanteossa 1919, VH) Euroopalta kaikenlaista sellaista, mitä Yhdysvaltain senaatti ei kuitenkaan ollenkaan hyväksynyt, ja seuraukset olivat hirveät, Eurooppa oli kuolla nälkään Wilsonin viivyttelyn takia”.

(”fanatic mystisism”; Harold G. Nicolson, ks. esim: https://books.google.fi/books?id=NG8fQ9l9zZMC&pg=PA52&lpg=PA52&dq=%22fanatical+mysticism%22+Nicholson&source=bl&ots=fCYm1O7KIu&sig=4zs_r9hQl65MYGyJCqVyeLKdDqc&hl=fi&sa=X&redir_esc=y#v=onepage&q=%22fanatical%20mysticism%22%20Nicholson&f=false

Monesti on todettu, muussakin kuin saksalaisessa propagandassa, että ensimmäisen maailmansodan rauhanehdoissa Versaillesissa kylvettiin jo seuraavan sodan siemenet.

Klinge luki edellä viitattua Sir Harold G. Nicolsonin kirjaa ”Peacemaking 1919”, ”joka muuten on aivan mainio ”jännäri”, se avaa silmiä Euroopan kohtalonvuoteen aivan fantastisella tavalla stiliikkansa ja asioiden dramaattisen esittämisen ansiosta”, Matti toteaa.

”Nicolson julkaisee siinä rauhanprosessin hyvin kriitillisen historiakuvauksen päätteeksi oman alemman diplomaattisen virkamiehen päiväkirjansa noilta kuukausilta…”

Klinge kaipaa Yhdysvalloilta enemmän käytännöllisiä ratkaisuja kuin ideologista ratsastusta:

”Jo vuoden 1919 rauhankonferenssissa, jonka uskomattomista sotkuista ja erehdyksistä nyt luen Nicolsonin kirjasta, ja sitten aina myöhemmin, kävi ilmi amerikkalaisten eräänlainen peruspuute.  He eivät ole kokeneet sotaa omalla maaperällään sitten 1860-luvun, eikä sodan kauheuden kokemus kuulu heidän maailmankuvaansa.  Viimeinen sota johon he osallistuivat laajasti, mieskohtaisesti, maasotana, oli Vietnam, yleensä he ovat tyytyneet pommittamaan ilmasta, atomipommit mukaan lukien.  Jo 1919 nähtiin, että presidentti Wilson kieltäytyi matkustamasta katsomaan sodan hävityksiä Saksan, Ranskan ja Belgian rajaseuduilla.

Jo 1919 eurooppalaiset havaitsivat, että, kuten johtava brittiläinen tarkastelija sanoi, amerikkalaiset eivät ollenkaan tunne eivätkä ymmärrä maantietoa ja historiaa.  Siksi heidän puuttumisensa Euroopan – ja Lähi-Idän – aisoihin on niin turmiollista ja tuhoisaa.” (vahv. VH)

Näin siis Matti Klinge.

*

Kokoan tässä vaiheessa omin sanoin Matti Klingen näkemyksen prinsiipeistä ja käytännön seikoista, jotka ohjaavat, muotouttavat ja syväjohtavat Yhdysvaltain maailmanpolitiikkaa:

Syvävirtana, aatteellisena pohjajuoksuna on ensimmäisten maahanmuuttajien, kveekarien, jäljiltä periytyvä ja edelleen voimissaan oleva kalvinistinen individualismi, kokemuksellinen tunto Yhdysvalloista ”valittuna kansana”, erityisyyden kantajana, joka selkeästi ja melkeinpä tarkennuksia vaatimatta oikeuttaa antamaan ruudikasta ohjausta muille kansoille, ”toisille”.  Tämä fanaattinen mystisismi, käsitys kansalaisten äänestä Jumalan äänenä, oikeudesta ja velvollisuudesta ohjata ”muita”, valaistumattomia, leimaa maan politiikkaa.  Tietenkin siihen liittyy isolatismin kausia ja painotuksia, mutta nyt puhumme yhdysvaltalaisesta ulko- ja voimapolitiikasta sen reaalisen esiintymisen perustalta. 

Tietenkään en voi olla vakuuttunut, että kaikessa tekisin oikeutta professori Klingen näkemyksille, mutta silläkin uhalla, pyrkimättä erityisemmin tulkitsemaan niitä, kokoan tähän lopuksi joitakin selventäviä detaljeja hänen näkemyksistään siitä kärkikolmiosta, jonka muodostavat Venäjä, Pietarin turvallisuus sekä Yhdysvaltain politiikka Pohjois-Euroopassa – sekä NATO.

*

Klinge, 25.2.2015:

”Poikkesin Viron itsenäisyyspäivän vastaanotolla, juhlittiin itsenäisyyttä – vaikka Viro juuri eilen oli mahtavalla sotilasparaatilla Narvassa osoittanut olevansa epäitsenäinen: vieraan vallan, Amerikan, liput liehuivat tankeissa (paitsi siinä, jonka akku oli kulunut tyhjäksi kun se oli jäänyt matkan ajaksi päälle).  NATO-liput olisi voinut ymmärtää, mutta Yhdysvaltojen asevoiman avoin esittely rajakaupungissa oli minun silmissäni ikävää, vastuutonta provokaatiota.”

Katso filmiä Eesti Vabariigi 97. itsenäisyyden vuosipäivän sotilasparaatista, Narva 24.4.2015:

https:// Kesto 14:56 min, vieraat liput (USA, Latvia, Liettua) ajassa 0:48-01:11.

https:// Kesto 9:51, tähtilippu vilahtaa ajassa 4:48-4:51.

US ja NATO - panssaroitu paraati 300 m metrin päässä Venäjän rajasta Viron itsenäisyyspäivänä, 24.2.2015;  https://newcoldwar.org/u-s-and-nato-armour-parades-300m-from-russian-border-on-estonia-independence-day/

*

Klinge, 25.2.2015:

”Meillä Suomessa ei lainkaan tiedetä, mitä Ranskassa ajatellaan Ukrainan asioista.  Siellä ollaan hvvin laajasti Venäjän kannalla, ei vain Front National –puolue mahdollisimman avoimesti, vaan myös presidentiksi uudestaan pyrkivä Sarkozy on hyvin selvästi tällää linjalla, ja melkein kaikki muutkin ovat kielteisiä Venäjän-vastaisiin sanktioihin nähden.  Ja tietenkin vedotaan myös historiaan, Ranskan ja Venäjän moniin ystävyysvaiheisiin 1800-luvulta, de Gaulleen ja muihin.  Ranska, voisi sanoa melkein koko Ranska, vastustaa Yhdysvaltojen maailmanherruutta ja toivoo sille vastapainoa.  Venäjä ja Ranska edustavat tätä ajatusta, Euroopan Unioni ei ole pystynyt kehittymään sellaiseksi ja on liiaksi kallellaan ”väärään” suuntaan.

Myös Paasikivi-Seurassa puhunut Turkin ulkoministeri kaipasi vastapainoa Amerikalle.

Mutta meidän mediamaailmamme seuraa vain Yhdysvaltoja ja sen ajattelutavan dominoimaa kirjoittelua. …”

*

Klinge, 7.3.2015:

”Viron, Latvian ja Liettuan yhteinen – niiden keskinäisestä hyvin selvästä erilaisuudesta ja erimielisyydestä riippumatta – ja nyt hyvin näkyvästi aktivoitunut NATO-sidonnainen ulko-, etten sanoisi sotapolitiikka tuo mieleen aikaisemmat reunavaltiohankkeet.  Baltian maiden reunavaltiokehitys liittyy Venäjän länsirajan ja sen naapurimaiden sekä toisaalta Saksan historiallisesti melkein aina kriitillisen intressivyöhykkeen kehitykseen.  Siihen vyöhykkeeseen kuuluu varsinkin Puola, ja samoin Ukraina, Valko-Venäjä ja niiden eteläpuolella sijaitsevat laajat alueet.  Ja tavallaan myös Suomi.

Itämeren alueen olennainen historiallinen vaikuttaja on, vaikkei sitä ollenkaan aina ymmärretä, Inkerinmaalle perustettu Pietarin suurkaupunki.

Sen turvaksi Pietari Suuri valtasi jo 1710-luvulla Ruotsilta Viron, Saarenmaan ja Liivinmaan sekä sen Karjalan, josta myöhemmin alettiin käyttää nimeä Vanha Suomi, siis olennaiset osat Viipurin ja Käkisalmen läänejä.  Kun Ruotsi 1700-luvulla aloitti kaksi kertaa hyökkäyssodan Venäjää vastaan ja perusti Pietaria uhkaavan Viaporin suurlinnoituksen, Venäjä pyrki saamaan Suomenlahden pohjoispuolenkin kontrolliinsa, ja valtasi sen 1808.  Samalla se valtasi koko muunkin Ruotsiin kuuluneen suomen, kun enin osa suomalaisia ei halunnut eikä pystynyt vastarintaan.

Sain juuri Ohto Manniselta näkemyksiäni oivallisesti tukevan lähdelöydön:

Venäjän senaatin asiakirjoihin on kirjattu ruhtinas Vorontsovin 31.5.1790 (v.l.) lausuma:

”Antaisin pois 30 Krimin niemimaata saadakseni käsiini Helsingin ja Viaporin, joita ilman Pietari ei tule elämään kaappaukselta turvassa.”  (vahv. VH)

Miten saisi tämän sitaatin poliittisen johtomme jatkuvasti muistamaksi – Stalinin syksyn 1939 vastaavanlaisen kuuluisan lauseen rinnalle?” …

Sekä Saksa että sitten Ranska ja nyt siis Yhdysvallat pyrkivät kukin aikanaan liittämään ainakin ”Baltian maat” omaan valtapiiriinsä, hyvin samantapaisista lähtökohdista, puskurivyöhykkeen tarpeesta Venäjää vastaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana suomalaiset Saksaan lähteneet vapaaehtoiset saivat yllätyksekseen havaita, että ”heidän” Lockstedter Lagerilleen tuotiin myös ”baltteja”, siis baltiansaksalaisia.  Osa suomalaisista tuohtui pahan kerran , heistä kysymys oli vain ja ainoastaan Suomen ”vapauttamisesta”, siirtämisestä Venäjän sotilaallisesta yhteydestä Saksan sotilaalliseen dominanssiin.  Jotkut kyllä arvelivat realistisesti, että Suomeen marssittaisiin kuitenkin aikanaan Itämeren maakuntien kautta.”

Lisäys:

Ruhtinas Semen Vorontsovin (1744-1832) lausunto 31.5.1790 on julkaistu teoksessa:

Christopher Duffy: Russian´s Military Way to the West: Origins and Nation of Russian Military Power 1700-1800.  Routledge, 5.10.2015. 272 sivua.  Teksti sivulla 189.;

https://books.google.fi/books?id=DemoCgAAQBAJ&pg=PA189&lpg=PA189&dq=vorontsov+Crimea+Sveaborg+1790&source=bl&ots=rG28IRt1AW&sig=2HfZ-4TIYX6ytdz1PPEh5bWcyKk&hl=fi&sa=X&redir_esc=y#v=onepage&q=vorontsov%20Crimea%20Sveaborg%201790&f=false

https://books.google.fi/books?id=DemoCgAAQBAJ&dq=vorontsov+Crimea+Sveaborg+1790&hl=fi&source=gbs_navlinks_s 

Ruhtinas Semen Vorontsov Wikipediassa (en); https://en.wikipedia.org/wiki/Semyon_Vorontsov

*

Itämeren rauha

Klinge, 7.3.2015:

”Baltian maat itsenäistyivät Venäjästä Neuvostoliiton hajotessa 1991.  2000-luvun alussa ne liittyivät Euroopan Unioniin ja sittemmin NATOon.  Siinä mielessä ne muodostavat jälleen, Puolan kanssa, ”reunavaltiovyöhykkeen” Venäjää vastaan.  NATO-jäsenyyden ohella niillä on sotilassuhteita Yhdysvaltoihin, joka sekin näyttää kehittelevän jonkinlaista uutta reunavaltiosysteemiä.  Siis samoin kuin Saksa ja Ranska aikoinaan

Suomi ja Ruotsi yrittävät edes jotenkin hillitä varustelukilpailua ja varsinkin kaikenlaista demonstraatiota ja provokaatiota.  Meilläkin on kyllä sotaiset ”haukat” ja rauhan asiaa ajavat ”kyyhkyt”.  Ja muistutetaan siitä, että Yhdysvallat on joutunut kaikkien pommitusten ja hävityksen jälkeen lähtemään niin Vietnamista, Jugoslaviasta ja Afganistanista kuin Irakista ja muualta.  Jättäen jälkeensä savuavat rauniot”.

Tuo on siis kirjoitettu 14 kuukautta sitten. 

Sen jälkeen on nähty merkittävää ”edistymistä” pohjoisten neutraliteettiin pyrkivien valtojen, Ruotsin ja Suomen toimesta, niiden jatkaessa sotilaallisen yhteistyön harjoittamista entistä tiiviimmässä ja runsaammassa muodossa, aina Kuopiota ja Suomenlahtea myöten – nimenomaan Yhdysvaltain sotakoneen kanssa.

*

Viapori

Klinge, 29.3.2015:

”Vuonna 1998, kun vietettiin Viapori-Suomenlinnan perustamisen 250-vuotisjuhlaa, toin julkisuuteen teesini siitä, ettei linnoitusta perustettu puolustustarkoituksessa, vaan hyökkäysalustaksi Pietaria vastaan.  Muuten olisi vaikea selittää, miksi Ranska maksoi niin valtavat subsidiot hankkeen hyväksi, ja Ranskan politiikkaa taas hallitsi liitto Turkin kanssa.  Ranska ja Turkki olivat liitossa, koska niillä oli yhteinen vihollinen, Itävalta, joka siihen aikaan hallitsi myös nykyistä Belgiaa.  Ruotsi liittyi tähän, sen politiikka Venäjään nähden oli aina sidoksissa Turkin aktiivisuuteen ja Ranskan subsidioihin.”

*

Vaarallinen naapuri

Klinge, 29.3.2015:

”(”Kustaan sodan” 1788-1789 päättänyt) Värälän rauha tehtiin ja ratifioitiin… 1789. … Lopulta, 19.X.1791, solmittiin liittosopimus (Ruotsin ja Venäjän välillä, vh), mutta se oli nyt tähdätty Ranskaa vastaan ja jätti edelleen toteuttamatta lopullisen rajanvedon ja sotakorvaukset.  Venäjän oli heti Värälän jälkeen ruvennut rakentamaan Ruotsinsalmesta eli Kotkasta suureksi tarkoitettua uutta linnoitusta, siis omaa Viaporiaan, sillä Ruotsi oli osoittautunut vaaralliseksi naapuriksi, joka milloin hyvänsä saattoi Viaporia hyökkäysalustana käyttäen uudistaa vihollisuudet. (vahv. VH)  Ruotsinsalmi-hanke taas herätti Ruotsin huolestumusta.  Venäjän lähes kaikkivaltias ruhtinas Potemkin oli sitä mieltä, että kaikki suomalaiset (siis Venäjän puolen) olisi pakkosiirrettävä Sisä-Venäjälle.  Ilmeisesti hän piti heitä epäluotettavina samalla tavalla kuin Stalin suuria osia Viron ja Latvian kansalaisista 1940 ja 1947.

Venäjälle oli tärkeää pitää Ruotsi neutraalina koko Itämeren ja Tanskan salmien ja etenkin Suomenlahden elintärkeän merenkulun takia – satoja ja tuhansia laivoja vuodessa – ja siksi ei rajapolitiikka avoitu kiristää liiaksi; saman argumentti kuin kaikessa Venäjän politiikassa Suomeen nähden, aina.”

*

Pietarin turvallisuus

Klinge, 6.6.2015:

”Venäjä ei voinut (Värälän rauhan 1789 jälkeen(kään)) luopua Ruotsin aggressiiviisuuteen kohdistuvasta  epäluulostaan, ja siksi Venäjän oli lopulta 1808 ratkaistava asia valtaamalla Viapori ja Suomenlahden rannnikko, ja muu Suomi siinä sivussa.”

*

Suomen NATO-hakemus

Klinge, 7.6.2015:

”Ei ole uutta että kenraali Gustav Hägglund vastustaa Suomen etsiytymistä NATOon, pitkälti samoin argumentein, joita itsekin olen näissä päiväkirjoissani esittänyt. …”

”Äskettäin myös Hiski Haukkala, Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori, joka on ollut Stubbin neuvonantaja ja on nyt Ulkoministeriön erikoistehtävissä, varoitti: ”NATO-hakemusta seuraisi kriisi Venäjän kanssa.”  Sellaiseen Suomella ei mitenkään voi olla varaa.  Sotilasyhteistyö Ruotsin kanssa antaa aihetta uutisiin, mutta sen reaalinen merkitys on aivan kyseenalainen – Suomen kannalta.  Ruotsille siitä kyllä on hyötyä sen vähennettyä ratkaisevasti omaa armeijaansa.

Silti johtavat kokoomuspoliitikot Katainen ja Stubb ovat NATO-kannattajia, ja yllätyksekseni olen havainnut, että hyvin monet eläkkeellä olevat lähettiläsystäväni ja –tuttavani liputtavat hekin Amerikan puolesta.  He ovat nähtävästi edustaneet ulkomailla Suomen linjaa vain velvollisuudesta, ei vakaumuksesta, useat ovat palvelleet Washingtonissa tai New Yorkissa – YK:ssa siis, mutta amerikkalaisen kulttuurin keskellä -, lukevat vain englanninkielisiä lehtiä ja kirjoja ja seurustelevat keskenään.

Juuri nyt NATO-jäsenyyden hakeminen olisi kohtalokkain virhe, jonka Suomi voisi tehdä ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan”, Haukkala sanoo painokkaasti ja perustellusti.”

*

NATOn 5:s artikla

Klinge, 23.2.2015

Olen saanut sen käsityksen, vaikka siitä ei näy kirjoitetun paljonkaan, että Kreikan valtio käytti saamansa valtavat summat euroja, joista nyt kiistellään, kokonaan asevarusteluun.  Turkkilaisvastaisuus istuu syvällä ja sitä ylläpidetään voimalla.  Ja tästä seuraa, että aseita valmistavat ja myyvät Euroopan valtiot ovat syvällisesti asiassa mukana.  Ja tämä kaikki NATOn sisällä, mikä se NATO oikein onkaan? kun siihen sotilasliittoon sekä Kreikka että Turkki kuuluvat. .. Ei herätä luottamusta!”

*

Tämä uusi varustelukierre

Klinge, 25.6.2015:

”Muutenkin on aivan kauhistuttavaa lukea melkein joka päivä sotilaallisten varustelumiljardien kasvusta kaikkialla, jopa rauhanomaisessa suomessa.  Näitä miljoonia kutsutaan propagandistisesti ”puolustusmenoiksi”, ja niiden myöntämisen edellytyksenä on jatkuva uhkakuvan lietsonta ja potentiaalisen vihollisen kaikinpuolinen mustamaalaus. 

Kysymys on hyvin pitkälle aseteollisuuden lobbaamasta hysteriasta.”

*

Professori Matti Klingen 17. vuosipäiväkirja on mielenkiintoisinta ja antoisinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut: ainakaan hän ei jätä kylmäksi lukijaa. 

Omasta puolestani totean harvinaisen monessa seikassa yhtyväni täysin tai ainakin merkittävältä osin hänen esittämiinsä argumentteihin ja johtopäätöksiin.

*

Salarakas

Tänään voi aiheellisesti kysyä: Miksi Yhdysvallat nyt, tänään, on niin kiinnostunut Suomesta? 

Saksa…, (välillä Englanti…), Ranska…, ja - nyt Yhdysvallat. 

Onko jossain syvällä kansan sydämissä ja riveissä todellinen viisaus, ääni joka sanoo, että ystävyys, hymykampanja, on pyyteetöntä, ja siksi rakastamme Yhdysvaltoja. 

Emme NATOa, ja kuitenkin – kuten sanonta kuuluu, ”hädän hetkellä”, me toivomme, odotamme ja kohta jo vaadimmekin, että se on nimenomaan NATO, joka tulee viuhahtaen avuksi meille, hädänalaisille. 

Epäilemättä tässä on jokin salattu epälogiikka, joka ei nyt tänään aukea minunkaltaiselleni.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän MattiKarjalainen1 kuva
Matti Karjalainen

Venäjä tietää yhtä hyvin kuin länsimaisetkin sotilasasiantuntijat, että Venäjällä on tätä nykyä huomattava sotilaallisen suorituskyvyn ylivoima Itämeren alueella niin tavanomaisten aseiden kuin ydinaseidenkin osalla. Pietaria eikä muutakaan Luoteis - tai Länsi - Venäjän aluetta uhkaa mikään Suomen, Viron, Latvian, Liettuan tai Puolan alueelta käsin. Jos joku haluaisi tehdä tuhoisan yllätysiskun Venäjää vastaan, niin kyseeseen tulisivat vain kaksi valtiota: Yhdysvallat tai Kiina. Kumpikin näistä suurvalloista tietää kuitenkin, että Venäjällä säilyisi aina niihin nähden massiivisen ja tuhoavan ydinasevastaiskun kyky. Sitäpaitsi tällainen yllätysisku on täysin mahdollista tehdä ilman Baltian maiden tai Suomen (tai Ruotsin) alueen käyttämistä.

Venäjä on hyvä näyttelemään uhattuna olemista ja uhatuksi tuntemista edistääkseen omaa propagandaansa niitä valtioita kohtaan, jotka voivat rajoittaa Venäjän ekspansiivisia tai alueellisia ylivaltatavoitteita. Minä muistan esimerkiksi 1960-luvulta Neuvostoliiton johtajien ulkopoliittisten puheiden kaksi vakioteemaa. Toinen oli Yhdysvaltojen imperialismi, joka esti kansojen vapauspyrkimyksiä ympäri maailmaa ja toinen oli Saksan liittotasavallan revansismi, joka jatkuvasti muka uhkasi erityisesti Itä-Euroopan kansoja ja erityisesti Neuvostoliitoa. Myöhemmin mm. Nikita Hrustsev länteen salakuljetetuissa muistelmissaan myönsi, että ns. Saksan "pelko" oli suurta teatteria venäläisten taholta, koska Saksan liittotasavalta ei tuolloin eikä myöhemminkään muodostanut mitään sotilaallista uhkaa Neuvostoliitolle. Tällaisen uhan näyttely oli kuitenkin poliittisesti hyödyllistä, koska sen avulla saatiin myötätuntoa sekä Itä- Euroopan että Länsi-Euroopan kansalaisilta ja Länsi-Euroopan johtajien oli myös joskus omien maidensa sisäpoliittisten olojen vuoksi edullista olla uskovinaan neuvostoliittolaisten huolia.

Käyttäjän kosonenjuhapekka kuva
Juha-Pekka Kosonen

Arvoisa Veikko

Kehotan sinua lukemaan mitä pikimmin Pentti Sainion kirjan Armeijan hukatut miljardit.

Sainio avaa Klingeä kansantajuisemmin sen, mitä Suomen armeijalle on jo tapahtunut ja myös sen, miksi Suomi on jo teknisesti katsottuna NATO:n jäsen.

Sainion mukaan NATO:n laajenemisessa ei ole kaikessa raadollisuudessaan kysymys mistään muusta kuin Yhdysvaltain aseteollisuuden intresseistä ja niiden puolustamisesta.

Käyttäjän JariPirppu kuva
Jari Pirppu

Baltian maat ja Puola eivät liittyneet natoon tai eeuuhun venäjää vastaan,vaan itsenäisyytensä puolesta !

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Neljän asiantuntijan Nato-raportin jälkeen on Risto Volanen – vanha ulkopolitiikan asiantuntija – käyttänyt parikin painavaa puheenvuoro, jotka kannattaa kaikkien lukea hänen blogistaan, täältä:

http://www.ristovolanen.fi/118302917

Nato-arvio 1.5.2016; http://www.ristovolanen.fi/420618691
*

Sunnuntaisessa (Blogi 15.5.2016) artikkelissaan ”USA:n Baltian-Pohjolan etupiiri” Risto Volanen kirjoittaa mm. seuraavasti:

http://www.ristovolanen.fi/118302917/3791061/posti...
Hän tiivistää otsikon aiheen tekstissään nasevasti:

”Kun Baltia on jo taskussa, Pohjoismaiden - Baltian alueen sotilaallinen hallinta tai etupiiri tuo maantieteellisesti vähän syrjäisestä Washingtonista katsoen suuria etuja: suora yhteys Euraasiaan, laaja turvallisuusvyöhyke, Venäjän toisen pääkaupungin sekä Murmanskin ja pohjoisten liikenneyhteyksien kontrolli kuten myös Euroopan ja Venäjä suhteen kontrolli.

Asian toinen puoli tietenkin on, että yhden osapuolen suojavyöhyke on toisten osapuolien kannalta siihen kohdistuva uhkaamisvyöhyke.”

Siis: Yhden osapuolen (USA) suojavyöhyke on toisen osapuolen (Venäjä) kannalta siihen kohdistuva uhkaamisvyöhyke.
Näin se on!

*
Suosittelen lukemaan Volasen koko tekstin yo. linkin takaa, mutta kiireisille selailijoille leikkaan tähän Volasen vastauksen kysymykseen,

Mistä oikein on kysymys?

”Mutta mistä oikein on kysymys?
Laajassa yhteisessä julkilausumassa käsiteltiin yhteisiä asioita laidasta laitaan, mutta peruskysymysten osalta isäntien harkitun taustoituksen antoi presidentti Obaman Euroopan asioiden neuvonantaja Charles A. Kupchan. Kansainvälisen lehdistön ja Suomessa Iltalehden laajimmin raportoimalla Valkoisen talon edustajalla oli sanottavaa Venäjästä ja Nato -jäsenyydestä, mutta myös paljon järeämpää.

Kupchanin mukaan Pohjoismaat ovat Yhdysvalloille turvallisuuspoliittinen ydinalue, jota se katsoo kokonaisuutena, vaikka kaikki maat eivät olekaan Naton jäseniä. ”Se on aivan ydinasia meille, ja myös yksi tärkeä syy siihen, että meillä on tämä Pohjoismaiden johtajien tapaaminen viiden, eikä vain kolmen Nato-maan kanssa.”

Kupchanin mukaan Pohjois-Eurooppa on Yhdysvaltojen puolustusintressin ytimessä. Hän vakuuttaa, että riippumatta tulevien presidentinvaalien tuloksesta ”Me jatkamme Euroopan ja Pohjoismaiden pitämistä ytimessä Yhdysvaltain globaalissa turvallisuusstrategiassa, enkä usko että se tulee muuttumaan lähiaikoina, jos koskaan.”

Valkoisesta talosta sanottuna tässä on Pohjoismaiden osalta uutta painotusta, joka selittää vierailun suurisuuntaisuutta. Viime vuosikymmenellä Yhdysvallat alkoi edistää Baltian-Pohjolan-USA:n koalitiota tavoitteena Suomen ja Ruotsin saaminen vastuuseen. Taustana oli silloin Yhdysvaltojen omien intressien siirtyminen Lähi-Itään ja Aasiaan. Seuraavassa vaiheessa saman koalition rakentaminen jatkui tavoitteenaan tuen ja syvyyden saaminen vaikealle Naton puolustustehtävälle Baltiassa.

Kun juuri Charles A. Kupchan puhuu nyt Pohjoismaista Yhdysvaltojen ”turvallisuuspoliittisena ydinalueena”, ”ydinasiana”, ”ytimessä olevana Yhdysvaltojen turvallisuusstrategiassa” on Yhdysvalloilla uudella tavalla tosi kyseessä – ja siksi myös kaikilla muilla. Hänen nykyisen asemansa taustana on professuuri geohistorian tutkijana Roomasta nykypäivään sekä maapallon geopolitiikka, näkökulmana Yhdysvaltojen sopeutuminen tähän vuosisataan."

*
Miten Yhdysvallat katsoo maailmaa?

”Vielä pitkään kylmän sodan jälkeen Washingtonista katsottiin Eurooppaan Atlantin yli ja Venäjää Euroopan yli. Jossakin vaiheessa viime vuosikymmenellä Washingtonissa otettiin pöydälle maapallokartta ja huomattiin, että Pohjoismaat ovat Yhdysvaltojen, Euroopan ja Venäjän keskellä. Maapallon suurten nousijoiden ja maamassojen kannalta Yhdysvallat on vähän sivussa. Suora yhteys ei kulje Atlantin vaan Pohjois-Euroopan kautta.”

*

Nykyasetelmasta Risto Volanen kysyy:

”Sapelikalistelua vai ei

Tiivistyvän etupiirin rinnalla esillä oli myös päivänkohtaisia kysymyksiä.
Presidentti Obaman neuvonantajan mukaan Yhdysvallat on erityisen huolestunut Venäjän rajanaapureista. Venäjä on lisännyt sotilaallista varusteluaan ja voimaansa raja-alueilla. Hän ei näe yhteyttä USA:n lisääntyneen Pohjois-Euroopan aktiivisuuden ja Venäjän toimien välillä.

Mutta hänen mukaansa ”Yhdysvallat, Nato ja Pohjoismaat ovat löytäneet tasapainon askelille, jotka ovat strategisesti riittävän voimakkaita Venäjän lisääntyneeseen aggressiivisuuteen nähden, mutta jotka samalla välttävät sitä, että tekemämme toimet nähtäisiin liian provokatiivisina Venäjän puolelta.”

Jos Kupchanin kertoma pitää paikkansa ja Suomikin on ollut mukana suunnittelemassa läntisen eskalaation askeleita, tulee selitettyä myös se, miksi Suomi ei ole käytännössä ollut aloitteellinen sen Itämeren eskalaation hillinnässä.”

HUOM.:
Tässä vanha asiantuntija Risto Volanen on nähnyt pihvin: eli SUOMI on ollut mukana ryhmätyössä, jossa "Yhdysvallat, Nato ja Pohjoismaat ovat löytäneet tasapainon akselilla .... jne, katso sitaatin jatko edellä kymmenkunta riviä ylempänä. Ei tässä voida kuvitellakaan, että Suomi EI olisi ollut mukana etsimässä tasapainoa "riittävän voimakkaiden" mutta samalla "ei liian provokatiivisten" toimien ja systeemien suhteen.
TÄTÄ VAIN EI OLE KERROTTU MEILLE! Ja ketkä ovat olleet neuvottelupöydissä? Eivät poliitikot, tuskin diplomaatitkaan, vaan sotilaat! Ja ehkä ainakin osittain NATO-yhteistyön suojissa, hyvän myötäkumppanin roolissa..?
Saapa nähdä, tukehtuuko varapj. Salolainen nyt kampaviineriinsä, niin kuin hänellä on ollut tapana tehdä, kun hän vihdoin huomaa, ei saaneensa infoa jostain - yleensä huomattavasti vähäisemmästä - asiasta! Mutta tämä ei ole PIENI asia; tämä on iso asia.
Kiitos Risto Volanen, kun tämän valaisit kansalle!

TÄSSÄ nimittäin muotoillaan (korj.: on jo muotoiltu! perfekti) Suomen ulko-, turvallisuus- ja sotilaspoliittista doktriinia niin väkevin kääntein, että hieman parempi julkisuus olisi kertakaikkiaan suotavaa. Tässä on muotoiltu (lue: MUUTETTU) Suomen LINJAA, ja lujalla käännöllä.

Onhan sitä tässä muutaman vuoden käännetty, mutta kaikki selkeästi kiteytyy tähän. Vähintäinkin 2.o -määreellä.

Se suunnanmuutoksen käänne 1.o kiteytyi tietenkin Isäntämaasopimuksen taannoisissa kiemurteluissa, joista olemme US-Blogistossakin taittaneet asianmukaisesti peistä.

*
Volasen arvio Itämeren alueen strategisen pelin tulevasta asetelmasta:

”Epäilemättä Itämerelläkin loppupelissä tullaan seuraamaan Ukrainan ja Syyrian mallia, jossa suurvalla sopivat keskenään suoran törmäyksensä välttämisen.
Mutta ilman sellaista ollaan tilanteessa, josta edellinen puolustusministeri Chuck Hagel kantoi huolta pari päivää ennen Pohjoismaiden Washingtonin-päivää. On mahdollista että Kupchanin julkinen argumentointi herkässä asiassa oli myös siihen vastaavaa debattia paikallisessa puolustusyhteisössä.”

Onkohan tätäkään asetelmaa Suomen ulkopolitiikan harjoittajat ihan loppuun asti mieltäneet: Suomen suunta on ihan rinnasteinen Ukrainan ja Syyrian suuntiin - vain sillä merkityksellisellä erolla, että etelässä on "Venäjän maha", joka on herkkä paikka sekin, mutta Suomen suunnalla on Pietari, tuo "Venäjän kaksoiskotkan toinen pää".

*

Ex-puolustusministeri HAGELin näkemys:

”Valkoisen talon kanssa konfliktiin ja siksi eroamaan joutunut puolustusministeri HAGEL kysyi: “Jos alkaisitte antaa kehittyneitä aseita ukrainalaisille, ensiksikin useimmat heistä eivät osaisi käyttää niitä ja toiseksi se lisäisi tappamista ja sitten tulisi vastaan kysymys, haluatteko alkaa Ukrainan vuoksi sodan Venäjän kanssa.” Hän tietää hyvin, että jos eskalaatio Itämerellä jatkuisi, amerikkalaiset joutuisivat vastaamaan samaan kysymykseen myös siellä.

Hagelin mukaan seuraavan Yhdysvaltojen presidentin tulee asettua suoraan yhteyteen Venäjän presidentti Putinin kanssa. Hän puhuu siis samassa hengessä kuin ehdokas Trump ulkopoliittisessa puheessaan 27. huhtikuuta. Siinä tämä sanoi, että ”jännityksen lieventäminen voimakkaasta asemasta Venäjän kanssa on mahdollista ja se on välttämättä mahdollista. Terve järki sanoo, että tämä kierre, hirveä vihamielisyyden kierre on lopetettava ja mahdollisimman pian.” ”

– Näin siis kirjoitti su 15.5.2016 Risto Volanen.

Linkki hänen tärkeään Blogiinsa: http://www.ristovolanen.fi/118302917/3791061/posti...
*

Joitakin lisätietoja Volasen kuulemista asiantuntijoista:

Obaman neuvonantaja Charles A. Kupchan ja ex-puolustusministeri Chuch Hagel, joista varsinkin jälkimmäinen alkaa kuulostaa järkimieheltä…

Presidentti Obaman Euroopan asioiden neuvonantaja CHARLES A. KUPCHAN:
on Harwardin ja Gergetownin yliopiston kasvatteja, jolla on kokemusta Valkoisesta talosta jo 1990-luvun alkuvuosista lähtien, lisäksi hänellä on laaja oma kirjallinen tuotanto; http://explore.georgetown.edu/people/kupchanc/

Huomata saattaa, että Kupchan totesi The end of American Era (2002) mm. että:
“The positive effects of globalization are inseparable from American power. … Globalization is Americanization.”

Eli globalisaatio on yhtä kuin Amerikanisaatio – maailman amerikkalaistumista!

C.A. Kupchanilla on epäilemättä oikea havainto tyydytettyjen ja tyydyttämättömien valtioiden toiminnan lähtökohdista:

“Satisfied powers are those that have reached the top of the pecking order, are happy with their lot, and are primarily interested in preserving the status quo. In contrast, rising powers are states on the move. They are not satisfied with their lot, are usually struggling for recognition and influence, and are therefore looking for ways to overturn the status quo. In general terms, satisfied states extend commitments abroad when they must, not when they can. They are motivated by necessity rather than opportunity. Rising states extend commitments abroad when they can, not when they must. They are motivated by opportunity rather than necessity.”

*

Yhdysvaltain edellinen puolustusministeri CHUCH HAGEL:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Chuck_Hagel

Kannattanee huomata, miksi puolustusministeri Hagel erosi tehtävästään vuosi sitten helmikuussa, toimittuaan Obaman kabinetissa kahden vuoden ajan:

”Senaatissa Hagel tunnettiin omapäisenä ajattelijana, joka muun muassa vastusti libanonilaisen Hizbollahin nimeämistä terroristijärjestöksi ja ajoi lempeämpää Iran-politiikka. …
Hegel ilmoitti eroavansa puolustusministerin tehtävästä marraskuussa 2014. Häntä kritisoitiin etenkin Yhdysvaltain toimista Afganistanissa ja Isiksen suhteen.”
Lähde: Wikipedia.

*

Oliko siis niin, että puolustusministeri Hagel oli ”enemmän Myssy” kuin Obama, - vai oliko Obama enemmän ”haukka” kuin Hagel?

YLE kertoi aikanaan 24.22.2014 Hagelin erosta lakonisesti:
http://yle.fi/uutiset/yhdysvaltain_puolustusminist...

*

Englanninkielinen Wikipedia on hieman yksityiskohtaisempi:

“Resignation
On November 24, 2014, The New York Times reported that Hagel would be resigning from his position as Secretary of Defense under pressure from the Obama administration.[183] Later that day, President Obama announced Hagel's resignation and thanked him for his service. Hagel said in a statement, "You should know I did not make this decision lightly. But after much discussion, the President and I agreed that now was the right time for new leadership here at the Pentagon."

Hagel did not deny rumors that Obama asked for his resignation, but he explicitly contends that it was a "mutual decision" between him and President Obama.

Senator John McCain offered his own insight: Hagel was frustrated with the White House decision-making process, national security policy, and "excessive micromanagement" within the White House.

In December 2015, during an interview with Foreign Policy, Hagel stated he was "backstabbed" and accused administration officials of making anonymous comments after his resignation in an effort to destroy his reputation.“

Lähde: https://en.wikipedia.org/wiki/Chuck_Hagel

*

Vuoden ”selibaatin” jälkeen ex-puolustusministeri Chuch Hagel hieman avautui lehdille antamassaan haastattelussa erostaan.

FP – ForeignPolicy kirjoitti "yksinoikeudella" 18.12.2015:

http://foreignpolicy.com/2015/12/18/hagel-the-whit...

Hagel: The White House Tried to ‘Destroy’ Me

In an exclusive interview, Chuck Hagel said the Obama administration micromanaged the Pentagon, stabbed him in the back on the way out — and still has no strategy for fixing Syria.

siis melko rankanpuoleista kritiikkiä lähiesimiehestä eli presidentti Obamasta, jonka hallinto harjoitti ”liiallista mikrohallintaa” eli kyttäohjausta Pentagoniin (puolustushallinto) suuntaan, puukotti häntä ja sekoili Syyrian strategiassa.

(niinpä teki, VH).

*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tämä edellä olevan pitkän kommenttini osio ansaitsisi aivan oman bloginsa, mutta tyydyn tässä vaiheessa irroittamaan sen tässä erilliseksi kommentiksi:

Teksti liittyy siis edellä esittämääni osakommentein varustettuun sitaattikimaraan VT Risto Volasen artikkeliin
”USA:n Baltian-Pohjolan etupiiri” (su 15.5.2016):

http://www.ristovolanen.fi/118302917/3791061/posti...

*

Nykyasetelmasta Risto Volanen kysyy:

”Sapelikalistelua vai ei

Tiivistyvän etupiirin rinnalla esillä oli myös päivänkohtaisia kysymyksiä.
Presidentti Obaman neuvonantajan mukaan Yhdysvallat on erityisen huolestunut Venäjän rajanaapureista. Venäjä on lisännyt sotilaallista varusteluaan ja voimaansa raja-alueilla. Hän ei näe yhteyttä USA:n lisääntyneen Pohjois-Euroopan aktiivisuuden ja Venäjän toimien välillä.

Mutta hänen mukaansa ”Yhdysvallat, Nato ja Pohjoismaat ovat löytäneet tasapainon askelille, jotka ovat strategisesti riittävän voimakkaita Venäjän lisääntyneeseen aggressiivisuuteen nähden, mutta jotka samalla välttävät sitä, että tekemämme toimet nähtäisiin liian provokatiivisina Venäjän puolelta.”

Jos Kupchanin kertoma pitää paikkansa ja Suomikin on ollut mukana suunnittelemassa läntisen eskalaation askeleita, tulee selitettyä myös se, miksi Suomi ei ole käytännössä ollut aloitteellinen sen Itämeren eskalaation hillinnässä.”

HUOM.:
Tässä vanha asiantuntija Risto Volanen on nähnyt pihvin: eli SUOMI on ollut mukana ryhmätyössä, jossa "Yhdysvallat, Nato ja Pohjoismaat ovat löytäneet tasapainon akselilla .... jne, katso sitaatin jatko edellä kymmenkunta riviä ylempänä. Ei tässä voida kuvitellakaan, että Suomi EI olisi ollut mukana etsimässä tasapainoa "riittävän voimakkaiden" mutta samalla "ei liian provokatiivisten" toimien ja systeemien suhteen.

TÄTÄ VAIN EI OLE KERROTTU MEILLE! Ja ketkä ovat olleet neuvottelupöydissä? Eivät poliitikot, tuskin diplomaatitkaan, vaan sotilaat! Ja ehkä ainakin osittain NATO-yhteistyön suojissa, hyvän myötäkumppanin roolissa..?
Saapa nähdä, tukehtuuko varapj. Salolainen nyt kampaviineriinsä, niin kuin hänellä on ollut tapana tehdä, kun hän vihdoin huomaa, ei saaneensa infoa jostain - yleensä huomattavasti vähäisemmästä - asiasta! Mutta tämä ei ole PIENI asia; tämä on iso asia.

Kiitos Risto Volanen, kun tämän valaisit kansalle!

TÄSSÄ nimittäin muotoillaan (korj.: on jo muotoiltu! perfekti) Suomen ulko-, turvallisuus- ja sotilaspoliittista doktriinia niin väkevin kääntein, että hieman parempi julkisuus olisi kertakaikkiaan suotavaa.

Tässä on muotoiltu (lue: MUUTETTU) Suomen LINJAA, ja lujalla käännöllä.
Onhan sitä tässä muutaman vuoden käännetty, mutta kaikki selkeästi kiteytyy tähän. Vähintäinkin 2.o -määreellä.

Se suunnanmuutoksen käänne 1.o kiteytyi tietenkin Isäntämaasopimuksen taannoisissa kiemurteluissa, joista olemme US-Blogistossakin taittaneet asianmukaisesti peistä.
*

Volasen arvio Itämeren alueen strategisen pelin tulevasta asetelmasta:

”Epäilemättä Itämerelläkin loppupelissä tullaan seuraamaan Ukrainan ja Syyrian mallia, jossa suurvalla sopivat keskenään suoran törmäyksensä välttämisen.
Mutta ilman sellaista ollaan tilanteessa, josta edellinen puolustusministeri Chuck Hagel kantoi huolta pari päivää ennen Pohjoismaiden Washingtonin-päivää. On mahdollista että Kupchanin julkinen argumentointi herkässä asiassa oli myös siihen vastaavaa debattia paikallisessa puolustusyhteisössä.”

Onkohan tätäkään asetelmaa Suomen ulkopolitiikan harjoittajat ihan loppuun asti mieltäneet: Suomen suunta on ihan rinnasteinen Ukrainan ja Syyrian suuntiin - vain sillä merkityksellisellä erolla, että etelässä on "Venäjän maha", joka on herkkä paikka sekin, mutta Suomen suunnalla on Pietari, tuo "Venäjän kaksoiskotkan toinen pää".
*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset