Veikko Huuska

O.W. Kuusisen majoittaja ja SS-kenraalin luottomies: salamyhkäinen Ola Vinberg

O.W. Kuusisen majoittaja, Leninin kuriiri ja SS-kenraalin luottomies: salamyhkäinen Ola Vinberg

Ruotsalainen liikemies-kirjailija Ola Vinberg ja hänen poliittinen kaarroksensa

*

Johdanto

Jatkosodan syntyyn ja esivaiheisiin liittyy myöskin omana erityispiirteenään suomalaisen SS-pataljoonan idean kehkeytyminen ja toteutuminen.  Tähän vaiheeseen liittyy monien nimien ohella myöskin Saksan SS:n värväystoimiston eli SS-Hauptamtin päällikön, kenraalimajuri Bergerin luottamusmies, ”Berliinissä asuva riikinruotsalainen liikemies Ola Vinberg”.

Koska liikemies Ola Vinbergin henkilöhistoria näin – ja vähän muutoinkin - liittyy Suomen vaiheisiin, ja on voimakkaine käänteineen likipitäen ainutlaatuinen, kannattanee se kirjata auki tässä yhteydessä aiempaa laajemmin.

Teen sen liittämällä tähän muutamia Vinbergin vaiheisiin liittyviä tekstikatkelmia eri tutkijoilta ja kokijoilta.

*

Jatkosodan syntyvaihe 1941

Suomen SS-värväyksen esivaiheet helmikuussa 1941

Suomen kannalta on probleema, lähtikö aloite suomalaisen SS-pataljoonan perustamisesta Suomesta vai Saksasta päin.  Tutkija Risto O. Peltovuori on arvelut SS-pataljoonan syntysanojen lausujaksi maisteri Erkki Räikköstä, joka itse korostaa talvisodan päättymisvaiheessa kirjoittaneensa siitä kirjeen Himmlerille.  Hän esitti, että Saksassa aloitettaisiin suomalainen johtajakoulutus, jotta nämä henkilöt muokkaisivat kotimaansa maaperää kansallissosialismille suopeammiksi.  Kun tässä kuitenkin oli kyseessä lähinnä poliittinen eikä pelkkä sotilaskoulutus ja kun SS:n vastaus oli lähinnä torjuva, siitä ei lähtenyt mitään liikkeelle.  …

Korkealta saksalaistaholta oli suurpoliittisen tilanteen takia jopa itse ajateltu jääkärien perinteen elvyttämistä.  Tunnettu jääkäri, kenraaliluutnantti Leonard Grandell keskusteli (asekauppias Josef) Veltjensin kautta jo elokuussa 1940 jääkärien perinnepataljoonan perustamisesta Wehrmachtiin, mutta hän itse kertoi myöhemmin (v. 1942) varsinaisesti herättäneensä ajatuksen ”käydessään Berliinissä” mikä siis tapahtui syksyllä 1940.  Kysymyksessä oli kuitenkin Wehrmacht, ja Grandell oli ollut pettynyt, kun Suomen ulkoministeriö päästikin syntyvän pataljoonan Waffen-SS:ään.  Vaikka suomalaiset vielä kevään 1941 neuvotteluissa kovasti kannattivat Wehrmachtia, Saksan armeijan selvä tarjous myöhästyi niin paljon, että vahingon voi katsoa siitäkin aiheutuneeksi.

Esitys tuli nimittäin vasta 10.6.1941, jolloin suomalainen pataljoona oli jo Saksassa SS:n riveissä.  Kun Wehrmacht lisäksi oli jo aikaisemmin antanut jääkäriperinteet Greifswaldilaisen III/IR 92:n vaalittaviksi, tällä oli se seuraus, että ”jääkäripataljoona”-nimeä ei voitu antaa enää SS-suomalaispataljoonalle sen suomalaisten jäsenten sekä Wikingin komentajan, kenraali Steinerin yhteiseksi suruksi.

Vaikka SS-värväysviraston eli SS-Hauptamtin päällikkö, kenraalimajuri Gottlob Berger marraskuusta 1940 lähtien valmisteli Nordlandin värväyksen ulottamista Suomeenkin, hän halusi kuitenkin ensin varmistua sen menestyksestä.  Asian valmisteluun Berliinissä on osallistunut siellä insinööriksi opiskeleva suomalainen lentäjävänrikki Kim Lindberg.  https://en.wikipedia.org/wiki/Gottlob_Berger

 

Tiedustelumatkan Suomen Auswärtiges Amtin ja Saksan Helsingin-lähetystön ohi suoritti tammikuussa 1941 Bergerin luottamusmies, Berliinissä asuva riikinruotsalainen liikemies Ola Vinberg. 

Hän seurusteli pääasiassa Helsingin ”aktivistipiireissä” ja toi sen varmaankin liioitellun tiedon, että Suomesta ainakin 700 miestä oli valmiina lähtemään SS:ään.  Näin värväysasia pantiin pyörimään Himmlerin suostumus Suomen värväyksiin saatiin 30.1.1941, mutta Hitlerin vasta Munchenissä 20.2.1941.  ”Sittenhän rintamat ovat selvät”, Saksan Johtaja oli tällöin lausunut.

Tästä alkoi Saksan silloisille oloille varsin kuvaava pätevyyskiista Auswärtiges Amtin virallisen ulkopolitiikan ja SS-järjestön omavaltaisen ulkomaantoiminnan kesken.  Auswärtiges Amt ei Hitlerin ratkaisusta huolimatta pitänyt kiirettä omalla ratkaisullaan, vaan vetosi muodollisuusiin.  Vaikka Himmlerin lähettiupseeri kirjoitti1.3.1941 ratkaisevasta keskustelusta todistelukirjeen, Auswärtiges Amt vielä 6.3. vaati, että Hitlerin sotilasadjutantin olisi toimitettava Johtajan kirjallinen suostumus ulkoministeriölle.  Tämän viivytyksen vuoksi Berger alkoi hoitaa asiaa Auswärtiges Amtin sivuitse kääntyen 1.3. suoraan Suomen lähettiläs Kivimäen puoleen.

 

Muistiinpanojen mukaan Berger kertoi Kivimäelle Hollannin, Belgian, Tanskan ja Norjan värväyksistä sekä mainitsi lisäksi, että Ruotsista tulisi noin 200 miestä, mutta hallitus oli evännyt heidän lähtönsä. Suomesta toivottaisiin 1.000 – 1.200 miestä.  Tarkoituksena oli näyttää Englannille ja Amerikalle, miten yhtenäinen Euroopan mannermaa mielipiteissään oli.  Tässä onkin asian ydin saksalaisten kannalta.  Enemmän kuin sotilaiksi he tarvitsivat suomalaisia propagandansa välikappaleiksi, mutta tällöin ryhmän olisi oltava tarpeeksi suuri.  Suomi itsenäisenä valtiona, joka talvisodassa oli saanut mahtavaa myötätuntoa ympäri maailman, mutta erityisesti Amerikassa, oli vapaaehtoisten lähettäjänä todella jotain muuta kuin miehitetyt pikkuvaltiot.  Yhteistyö Suomen kanssa osoittaisi yleisesti, että diktatorinen Saksa ei suinkaan ollut pikku demokratioille niin pelottava kuin väitettiin.

Lähde: Mauno Jokipii: Jatkosodan synty. Otava, 1986. s. 189-190.

*

Mikä ihmeen Ola Vinberg?

Jokipii selvittää edellä olevan tekstikohdan viitteissä Ola Vinbergin henkilöstä seuraavia tietoja:

 

Apulaisprofessori Ohto Manninen on onnistunut selvittämään tämän erikoisen miehen – Ola Vinbergin – taustan:

 

Ola Vinberg esiintyy ensi kerran Helsingissä vuonna 1919 Tukholman Socialdemokratenin Suomen kirjeenvaihtajana.  Teoksessa Max Engman- Jerker A. Eriksson: Vallankumouksen salamatkustaja – John Reed Suomessa (alkuteos: Mannen i kolboxen.  John Reed och Finland), 1979, suom. Timo Hämäläinen: WSOY, 1982), s. 105 ja 109.

Ola Vinberg on silloin siinä määrin kommunistiystävällinen, että Helsinkiin saapunut O.V. Kuusinen asui hänen luonaan.  (Tästä maininta Arvo Tuominen: Sirpin ja vasaran tie. Tammi, 1956. s. 175.)

Vinberg matkusteli usein Venäjällä – Leninin kuriirina länteen, kuten hän väitti (teoksessaan Ola Vinberg: En Bolsjevikkuriers dagbok eller Lenins öga.  Uppsala, 1925).

Mainittu teos on eräänlainen muistelmien ja rakkausromaanin välimuoto. MJ).

Lehtimiestyössään Vinberg levitti mm. Väinö Tannerista ja Tarton rauhanneuvotteluista niin mielikuvituksellisia tietoja, että Tanner kutsui niitä ”ryövärijutuiksi”  (Väinö Tanner: Kahden maailmansodan välissä. Helsinki, 1966. s. 53-54). 

Jo edellä mainitussa muistelmateoksessaan vuodelta 1925 Ola Vinberg oli selvästi kommunismivastainen (Engman-Erikson. emt. s. 194) ja ”Poika” Tuominen pitää häntä muutenkin ”epäilyttävänä”.

Toiseen maailmansotaan mennessä hän – Vinberg -oli siis ehtinyt jo kansallissosialistiksi asti! -

Nämä tiedot pitävät yhtä sen kanssa, että SS-kenraali Gottlob Berger aikanaan vakuutti kirjeessään Mauno Jokipiille, että Ola Vinberg ei ollut salanimi (eikä kyseessä provokaatio) (kuten Georg H. Stein & H. Peter Krosby teoksessaan Das finnische freivilligen-Batallon der Waffen-SS. 1966, s. 423-427 olivat arvelleet) vaan juuri sen niminen henkilö.  Asiasta on tahollaan kirjoittanut Ohto Manninen Suomalaisen SS-pataljoonan syntyvaiheet. Sotilasaikakauslehti 1981).

Lähde: Jokipii: emt. Viitteet, s. 677.

Stein-Krosby: Das finnische freiviligen Batallon der Waffen SS:

Zu Bergers Ärger veranlaßte das Auswärtige Amt Blücher sogar, Bergers Geschichte von jenem „Ola Vinberg", der am 17. März aus dem Gefängnis in Malmö entlassen werden und nach Berlin zurückkehren sollte, zu überprüfen. Am 31. März antwortete Blücher: einer der finnischen Eingeweihten „hat sich bei der schwedischen Krimmalpolizei nach diesem Manne erkundigt und dabei erfahren, daß ein Mann dieses Namens nicht in Schweden bekannt ist. Es liegt die Annahme

nahe, daß ,Vinberg' ein Schwindler ist, der unter falschem Namen aufgetreten ist."52 Vielleicht liegt es noch näher, daß „Vinberg" in Wirklichkeit eine bequeme Erfindung Bergers in der Stunde der Not war. –

Kyseisessä kohdassa kirjoittajat mainitsevat Ola Vinbergin joutuneen Malmössä vangituksi, mutta että Ruotsin rikospoliisi ei tunnista hänen nimistään, ja että oletukseksi jää keksitty tarina.

Linkki: sivu 427.; http://www.ifz-muenchen.de/heftarchiv/1966_4_3_stein.pdf

*

Vuosi 1933

Saksan ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankari, sittemmin natsipuolueen hierarkiassa korkealle kavunnut Hermann Göring työskenteli sodan jälkeen liikennelentäjänä Ruotsissa ja Tanskassa. 

Ruotsissa ollessaan hän tutustui ensimmäiseen vaimoonsa paronitar Carin von Kantzowiin (omaa sukua Fock). Pari vihittiin Münchenissä helmikuussa 1923. Hermann Göring rakasti vaimoaan syvästi ja intohimoisesti. Carin Göring kuoli sydänkohtaukseen 1931. Göring nimesi myöhemmin rakennuttamansa suuren kartanon edesmenneen vaimonsa mukaan Carinhalleksi.

https://en.wikipedia.org/wiki/Carin_G%C3%B6ring

http://www.findagrave.com/cgi-bin/fg.cgi?page=gr&GRid=23263

Pari vuotta myöhemmin rouvan haudalla tapahtui:

I oktober 1933 hade Göring hälsat på släkten i Sverige. Han besökte då också Lovö kyrkogård och placerade på Karins grav ett stort hakkors, bundet av gröna blad. Den 8 november upptäcktes att hakkorset tagits bort, kransar ställts undan och en bukett blommor trampats ned. På Karins gravsten hade placerats en skrivelse med följande text: ”Vi några svenskar, känna oss förolämpade på grund av tysken Görings gravskändning. Vile hans f.d.hustru i frid, men förskone oss från tysk propaganda på hennes gravvård.” Det inträffade utnyttjades enligt Holger Carlsson, som 1942 utkom med boken ”Nazismen i Sverige — ett varningsord”, för angrepp på arbetarrörelsen. Men snart utpekades en känd nazist, Ola Vinberg, som provokatör. Denna uppfattning stöddes av en skriftexpert, men affären rann tydligen ut i sanden. –

Käännös:

Lokakuussa 1933 Göring vieraili sukulaistensa luona Ruotsissa.  Hän kävi myös Lövön hautausmaalla, ja asetti Karinin haudalle kookkaan hakaristin kiedottuna vihreisiin lehtiin.  8. päivänä marraskuuta löydettiin hauta paljaana, hakaristi oli poistettu, seppeleet levitetty ja kukkakimput poljettu maahan.  Karinin hautakivelle oli asetettu kirje, jossa seuraava viesti: ”Me muutamat ruotsalaiset olemme loukkaantuneet siitä, että Saksan Göring on häpäissyt haudan.  Levätköön hänen entinen vaimonsa rauhassa, mutta säästykäämme saksalaiselta propagandalta hänen haudallaan.”  Tapausta hyödynnettiin Holger Carlssonin vuonna 1942 julkaisemassa kirjassa ”Natsismi Ruotsissa” toteamalla että kyseessä oli ”työväenliikkeen hyökkäys. 

Mutta teon takaa tunnistettiin pian tunnettu natsi, Ola Vinberg, joka toimi provokaattorina.  Tätä näkemystä tukivat eräät käsialatutkijat, mutta syytteiltä loppui ilmeisestikin puhti.

Lähde: https://knanilsson.wordpress.com/2012/12/22/overklassnazism-eric-von-rosen-pa-rockelsta-och-andra-overklssnazister/

*

Ohto Manninen: Panttijääkärit – Suomalaisen SS-pataljoonan syntyvaiheet (osia)

 Elokuussa 1940 Saksa salaisissa kauttakulkuneuvotteluissa ilmaisi pitävänsä Suomen pelastumista intressissään, ja korkeiden jääkäriupseerien piirissä syntyi ajatus ensimmäisen maailmansodan perinteiden mukaisesti uuden Jääkäripataljoona 27:n perustamisesta Saksan armeijaan. Samaan aikaan jatkui suomalaisten oikeistoradikaalien yhteydenpito SS-järjestöön. Joukossa oli voimakkaan venäläisvastaisuuden elähdyttämiä "aktivisteja" ja pieniin kansallissosialistisiin järjestöihin kuuluvia. Myös jääkärikenraali Hugo Österman oli kahdella Saksan-matkalla syksyllä 1940 yhteydessä SS-tahoon.

Saksassa oli varsinaisen asevoiman Wehrmachtin kilpailijaksi oli perustettu kansallissosialistisen puolueen ”turvajoukkojen" yhteyteen sotilasorganisaatio Waffen-SS. Siihen värvättiin myös ulkomaalaisia vapaaehtoisia. Syksyllä 1940 perustettiin uusi SS-divisioona, Wiking. Divisioonan saattamiseksi taisteluvahvuiseksi alettiin vuodenvaihteessa 1940/ 41 tarmokas värväystoiminta, mm. Norjassa ja Tanskassa. Vapaaehtoiset sijoitettiin rykmentteihin sekaisin ottamatta kansallisuutta huomioon.

Marraskuussa 1940 suomalaistenkin värvääminen Wikingin Nordland-rykmenttiin oli puheena Waffen-SS:n täydennystoimistossa. Siellä SS-kenraalimajuri Gottlob Bergerin valmisteluissa oli mukana Berliinissä insinööriksi opiskellut Kim Lindberg. Suomessa taas Bergerin yhteydet kulkivat eräihin "aktiivi- ja reserviupseereihin”, ehkä juuri edellä mainittuihin ”aktivisteihin”. Berger joutui hankkeesta kuitenkin toistaiseksi luopumaan. Asian lykkäämisen on voinut aiheuttaa ulkopoliittisten edellytysten puute. Tuolloinhan Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov kävi neuvottelemassa Hitlerin kanssa.

Bergerin asiamiehenä kävi vuodenvaihteessa 1940/41 Helsingissä eräs Berliinissä vakituisesti asuva riikinruotsalainen Ola Vinberg.  

Vinberg lähetti Berliiniin tiedon, että Suomessa muka oli noin 700 miestä valmiina liittymään SS-joukkoihin. Tätä lukua on pidettävä vahvasti liioiteltuna.

Erään hieman myöhemmän kirjeensä mukaan Berger "päivälleen" 30.1. olisi saanut luvan ottaa SS-joukkoihin myös suomalaisia. Tämä lupa ei kuitenkaan näy aiheuttaneen vielä värväyskampanjaa. Tuossa vaiheessa kirjoitettiin ensimmäinen versio Barbarossa-operaation keskitysmarssikäskyksi. Siinähän Suomen otaksuttiin tulevan hyökkäykseen mukaan ja tuolloin kävi myös Suomen yleisesikunnan päällikkö Heinrichs keskusteluja Saksan maavoimien esikunnassa.

Ratkaisevan sysäyksen suomalaisen SS-joukon syntyyn antoi samaan aikaan Berliinissä olleen Saksan Helsingin-sotilasasiamiehen eversti Horst Rössingin tiedustelu sodanjohdolta, miten hänen olisi suhtauduttava sellaisiin suomalaisiin, jotka pyrkivät värväytymään Nordland-rykmenttiin.  …

Myöhemmin on syntynyt epätietoisuutta siitä, informoitiinko Mannerheimia lainkaan asiasta. Kivimäki ei asiasta ylipäällikön kanssa maaliskuussa 1941 puhunut. Ulkoministeri Witting ilmoitti Blücherille Mannerheimin kannasta "puolustusministerin ulkoministerille ilmoittaman perusteella”. Myöskään Witting ei siis ollut puhunut suoraan Mannerheimin kanssa, ja ulkoasiainministeriön piirissä vallitsikin heinäkuussa 1941 käsitys, että Walden ”oli maaliskuussa unohtanut ilmoittaa asiasta marsalkalle”. Samaan tapaan Esko Riekki kertoi asiasta elokuussa 1941 Blücherille.

Ei kuitenkaan ole todennäköistä, että Walden olisi kokonaan jättänyt kertomatta Bergerin ehdotuksesta ylipäällikölle, vaikka tämä maalis-huhtikuussa 1941 sairastelikin pitkään. Kun marsalkka huhtikuun puolivälissä oli matkustanut toipumislomalle Ruotsiin, Walden kirjoitti hänelle mainiten ”suomalaisen SS-yksikön”, mikä osoittaa, ettei asia ollut jäänyt Mannerheimille tuntemattomaksi. Voitaneen päätellä, että kenraali Walden todella kertoi Mannerheimille saksalaisten aloitteesta. Kun jonkinlainen ”SS-sopimus” huhtikuun lopulla syntyi, Mannerheim ei lomansa takia kuullut neuvotteluvaiheista eikä voinut asiaan vaikuttaa. Lopullisesti hänen jo alkuaankin vastahakoisen asenteensa muutti kielteiseksi se, että värvätyt toukokuussa kuljetettiin Saksaan huolimatta siitä, että sota uhkasi kotimaata.

Selvittäessään tilannetta Blücher sai kuulla, että suomalaisia vapaaehtoistarjokkaita oli ollut vain pari tusinaa ja että nämäkin ensi sijassa olivat pyrkineet Saksan armeijaan ja sitten tarkemmin, että Nordland-rykmenttiin oli pyrkinyt vain noin 8 suomalaista. Lisäksi oli aivan äskettäin eräs suomalainen soittanut 240 työttömän nimissä Nordland-asiassa. Eversti Rössing oli kuitenkin epäillyt soittajaa provokaattoriksi ja kieltäytynyt puhumasta puhelimessa asiasta, eikä soittaja ollut sitten tullut henkilökohtaisesti käymään. SS-eversti Dahm, joka Helsingissä asettui asumaan Bergerin kontaktin Lindbergin luo, ei saanut mitään yhteyttä näihin 240:een sen paremmin kuin edellä mainitun Vinbergin 700 mieheenkään. Berliinissä Blücherin tiedot aiheuttivat tietysti hämminkiä: oliko Saksa tehnyt aloitteen, jonka onnistumisen riittävistä edellytyksistä ei alkuun ollut hankittu varmuutta. Pahaksi onneksi Vinberg oli Ruotsissa joutunut pidätetyksi eikä hänen vapaaehtoisluettelojaan päästy tarkistamaan. …

Lähde: Professori Ohto Manninen: Panttijääkärit – Suomalaisen SS-pataljoonan syntyvaiheet.  Esitelmä Suomen Sotahistoriallisen Seuran seminaarissa. (ei pvm) Koko tutkimus netissä SSHS.n sivuilla; http://www.sshs.fi/binary/file/-/id/17/fid/204/   

Prof. Mannisen esitys on myöhemmin julkaistu muokattuna ja tiivistettynä Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen jäsenlehdessä; Parole n:o 2/2011 kesäkuu 2011, s. 3-11.; http://www.google.com/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=8&ved=0ahUKEwj5r6Xnsr3MAhXDLsAKHbfSAeQQFgg1MAc&url=http%3A%2F%2Fwww.jp27.fi%2Fparole%3Fdownload%3D4%3Aparole-2-11&usg=AFQjCNGy9Xlt_ZuwD-zCcDw7LFxv8acszA&sig2=N7geiTby9pajcoziGlMg4Q&bvm=bv.121070826,d.ZGg

*

Viron evakuoinnit 1944

Ruotsin puolelta oli jo kesällä 1940 neuvoteltu ruotsinkielisten virolaisten siirtämisestä Ruotsiin.  Neuvotteluja ei käyty Neuvostoliiton miehitysjoukkojen kanssa, vaan Saksan kanssa, ja keskustelut olivat samansuuntaisia kuin Saksan omat pyrkimykset evakuoida saksankielisiä baltteja Saksan miehittämistä Puolan osista – neuvoa käytiin tilanteessa, jossa sotaretki itään ei oltu vielä lyöty lukkoon. 

Nämä ensimmäiset ehdotukset eivät johtaneet mihinkään, mutta kun neuvotteluihin palattiin syksyllä 1941 SS-Untersturmfuhrer (SS-luutnantti) Ludwig Lienhard sai Saksan siviilihallinnolta tehtäväkseen osallistua keskusteluihin Ruotsin kanssa.   Kesti kuitenkin vuoden 1943 myöhäissyksyyn ennen kuin todellisiin tuloksiin voitiin päästä, ja silloinkin keskusteltiin neljästä ”sairaankuljetuserästä”, koskien henkilöitä, joita ei voitu mobilisoida saksalaisiin joukko-osastoihin tai joilla ei muutoinkaan ollut tarjota mitään merkittäviä tuotannollisia panoksia.  Saksalaiset tekivät selväksi, etteivät heitä kiinnostaneet tällaisten suiden ruokkiminen. 

(Lue: ”Rootsi kuninga Valge Laev”; http://epl.delfi.ee/news/kultuur/eesti-malu-carl-mothander-rootsi-kuninga-valge-laev?id=51290578  -

Tarkemmin, katso henkilöluettelo: Carl Göran Andrae: Sverige och Den stora flykten från Estland 1943-1944.  Uppsala, 2005. http://www.kgaa.nu/upload/books/95.pdf )

Samalla kuitenkin rannikkoväestön keskuudessa käynnistyi laiton pienveneliikenne, jossa lähinnä nuoret miehet, jotka olivat sekä ruotsin- että vironkielisiä, pakenivat maasta Saksan pakkoliikennepanokäskyä.

Ustuf Lienhard joutui keväällä 1943 tilapäisesti ruotsalaisyhteisöt, koska pääkomissariaatti kiusoitteli hänen pyrkimyksilleen rakentaa eräänlainen rinnakkainen yhteiskunta rotuopillisen ruotsalaisväestön keskuuteen (Virossa).  Hän palasi vanhaan aiheeseen sen jälkeen kun hän oli nimittänyt itsensä asioista vastaavaksi johtajaksi.  Pakenemisen mobilisoimiseksi hän loi ruotsinkielisen rantavalvontajärjestelmän, Odalvärnet, joka käsitti 50 miestä ja jotka lähetettiin Waffen-SS:n upseerikouluun Sennheim/Cernay´hin.  Ruotsin Punainen risti kutsuttiin huolehtimaan terveydenhuollosta ja eräällä hänen matkoistaan Tukholmaan, Lienhard keräsi joukon ruotsalaisia koulukirjoja opetustarkoituksiin. 

Sittemmin hän selitti Ruotsin poliisille, että hänen tarkoituksenaan oli tarjota myönteinen esimerkki sille valitettavalle miehityspolitiikalle, jota harjoitettiin Norjassa.  Erityisellä etnisiä ruotsalaisia koskevalla väestölaskennalla, jonka hän kehitteli, luotiin kuvitteellinen ”historiallinen yhteiskunta”, Svenska Odlingens Vänner (Ruotsalaisen kulttuurin ystävät) kuitenkin suhtautui asiaan epäröiden kun saksan liikekannallepanoa koskevat vaatimukset kovenivat.

Lienhard kutsuttiin takaisin Smolenskin rintamalle keväällä 1944 järjestämään uudelleen suuren mittakaavan evakuointeja.  Saksalainen U-käännös – Ruotsin vaatimukset evakuoinneista oli vähää aikaisemmin hylätty – näyttää olleen yritys laimentaa kasvavaa laitonta pakolaisvirtaa.  Naisten, lasten ja vanhusten siirrot lisääntyivät samalla kun nuorten miesten pakoliikenne pienveneillä tyrehtyi. 

Kuitenkin Saksan romahdus tapahtui liian nopeasti, jotta tällainen politiikka voitaisiin Virossa toteuttaa, niinpä alta kymmenen matkaa toteutettiin moottorikuunari Juhanilla, joka vuokrattiin Organisation Todt´ilta, ja niillä matkoilla Lienhard toimitti yli 3.400 ihmistä, joista alle tuhat oli valtakunnanvirolaisia (riksester).  Suurin osa lähtijöistä matkasi höyrylaiva Triinalla, joka kaoottisissa olosuhteissa lähti Tallinnasta viimeisen kerran 19. päivänä syyskuuta 1944 ja saapui Lidingöhön Ruotsiin kolme päivää myöhemmin.

On sanomattakin selvää, että tämänkaltaista operaatiota ei voitu toteuttaa ilman jännitysmomentteja. 

Viimeisen matkan jälkeen syytteitä kirjaimellisesti satoi sekä Ludwig Lienhardin että diplomaattisen pastori (diplomatisk prosten) Hjalmar Pöhlin (s. 1907 Tallinna – k. 1964 Ahvenanmaa) niskaan, joka oli ollut Lienhardin ”pitkä käsi” väestön keskuuteen. 

Pastori Pöhl`istä lisää: https://www.geni.com/people/Hjalmar-Fritjof-P%C3%B6hl/6000000000700522069  &  https://et.wikipedia.org/wiki/Hjalmar_P%C3%B6hl

Lienevätkö molemmat herrat häikäilemättömästi rikastuneet pakolaisten kustannuksella ja liiallisella voimankäytöllään pakottaneet ei-maksavat matkustajat poistumaan laivasta, ei niitä luonnollisista syistä johtuen voitu tutkia perusteellisesti.

Mitään todella vakavia syytöksiä ei koskaan esitetty ja väärinkäytökset tuskin olivat rankempia kuin ne, jotka kohdistuivat muihin pakolaiskuljetuksiin.  Kuljetus oli muutoinkin onnistunut.  Lailliset, laittomat ja Lienhardin tapauksessa likipitäen lailliset kuljetukset merkitsivät lähes koko ruotsinkielisen Virossa asuneen väestön siirtymistä Ruotsiin. 

Ludwig Lienhardille myönnettiin turvapaikka marraskuussa 1944 – joskin ehkä ei siinä muodossa, jota hän toivoi: karkotus kotimaahan –lausekkeella. 

11. päivänä joulukuuta 1944 Lienhard internoitiin(vangittiin) Longmorassa ja vapautettiin 23. päivä maaliskuuta seuraavana vuonna.

Lähdeviitteissä 69-71 Carl Göran Andrea taustoittaa pakolaisliikenteen virolaisten pakolaisten kuljetusta Ruotsiin.  Kaikkiaan Virosta siirrettiin Ruotsin 42.000 henkilöä; näistä 7.000 henkilöä Suomen kautta Ruotsiin, 7.000 vironruotsalaista suoraan Virosta Ruotsiin ja muita henkilöitä Ruotsiin 18.000 = 42.000.  Neuvostoliittoon kuljetuksissa 61.000 ja Saksaan siirtyi ja siirrettiin 40.000

Luultavasti Ulkomaalaislain perusteella asetetun valituslautakunnan aineiston mukaan vironruotsalaisilta tuli 3.000 – 4.000 evakuointipyyntöä Lienhardin toteuttamien siirtojen aikana – lopullinen toteutunut siirrettyjenmäärä pysynee alle 1.000 hengessä.  Markoihin käytetyt varat olivat Lienhardin oman ilmoituksen mukaan hänen omiaan, jotka hän oli lainannut Virossa olleilta saksalaisilta sotilailta ja maksanut heille myöhemmin takaisin.  Vastineeksi tästä avusta hän oli hoidattanut taisteluissa haavoittuneita saksalaisia sotilaita.  Tarinaa ei ole koskaan vahvistettu asiakirjoista, eikä toisaalta ole tehty vakavia yrityksiä todentaa sitä.  Kahdeksan sotilaan olemassaoloa on pidettävä epävarmana, ja mikäli he eivät tehneet sitä (rahoitusta) voidaan esittää vaihtoehtoisia teorioita.  Yksi sellainen onkin olemassa, nimittäin että pakolaisten kuljetus maksettiin ryöstösaaliilla, ja että Ruotsin hallitus, kun se korvasi Lienhardin vaivat, yksinkertaisesti auttoi rahanpesussa.  Uskottavin malli on se, että Ruotsin Ulkoministeriö yksinkertaisesti auttoi Saksan luutnanttia rikastumaan yksipuolisesti.  Lienhard myönsi, että hänelle oli taloudellista hyötyä toiminnasta ja hän teki sillä huomattavan omaisuuden, etenkin kun Ostmark voitiin vaihtaa Ruotsin kruunuiksi, joten karttumasta ei tullut arvoton sodan loputtua.  Muutoin tapausten kulkua voidaan vain arvailla.  Katso Ulkomaalaislain valituslautakunnan istuntopöytäkirja pvm 6. elokuuta 1944, koskien Lienhardin asiakirjoja.

Luotettavien tietojen mukaan Ruotsin turvallisuuspoliisi (SÄPO) vastaanotti Lienhardin toimintaa koskevia epäilyjä, samoin kuin ruotsin Rågö-komitea.

Jopa Ruotsin turvallisuuspalvelun on todettu hyödyntäneen Lienhandin kuljetuspalveluita, esimerkiksi agentti Blondine Rosalie Paaverin tiedetään osallistuneen matkalle.  Agentti joutui Saksan poliisin pidättämäksi, mutta vapautettiin ennen Saksan romahdusta ja pelastettiin Ruotsiin pienemmällä veneellä vielä syksyn 1944 aikana.

Yhteensä 59:ää pakolaista on kuultu asiassa.  Siirtoja koskevassa asiassa kertynyt dokumentaatio on kerätty kansioon R1. 

Diplomaatti-pastori Hjalmar Pöhl toimi myös Ruotsin viranomaisten ilmiantajana, ja pro memoriassa 17. päivältä tammikuuta 1942 kertoo Ludwig Lienhardin liikkeet ja toiminnan Waffen-SS:n lähettiläänä Ruotsin yhteisössä, sekä berliininruotsalaisen Ola Vinbergin roolin tässä kaikessa.

Kommentti:

Valitettavasti tässä yhteydessä ei ole avautunut tilaisuutta perehtyä lähemmin kyseiseen aineistoon, jossa liikemies Ola Vinbergin toiminnan lähempiä yksityiskohtia avattaisiin, VH.

Ola Vinbergin toimintakentän kartoittamiseksi tällainen arkistotutkimus olisi varsin paikallaan, niin kiintoisia ulottuvuuksia siihen näyttää liittyvän.

Lähde: Carl Göran Andrae: Sverige och Den stora flykten från Estland 1943-1944.  Uppsala, 2005. s. 28-30 http://www.kgaa.nu/upload/books/95.pdf

*

Doktor Ludwig Lienhardin kuva; https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Doktor_Lienhard.jpg

Hauptsturmfuhref Lienhardin kerrotaan pelastaneen piiritetystä Liettuasta 1944 300 miestä: googlaa Ludwig Lienhard.  -

En tysk, Waffen SS-officer vid namn Dr. Ludvig Lienhard hade blivit talesman för oss svenskar som grupp. Han var en pådrivande entusiast och gav bl.a. ut en skrift på svenska kallad Odalvärnet. Hans irrläror föll dock inte i god jord. Nu när krigslyckan definitivt hade vänt till de allierades fördel såg han uppenbarligen som sin uppgift att rädda denna lilla ”germanska” folkgrupp. Han förhandlade med SS-chefen Himmlers goda minne, fram, en för övriga tyska makthavare, hemlig överenskommelse med svenska staten, en fast kostnad pr. levererad individ. Resan över Östersjön per individ, beräknas ha kostat svenska staten 78:- . http://web.comhem.se/reban/kustsvensk/Krig.html

Merkintä Ludwig Lienhardin s. 9.10.1910 jäsenyydestä NSDAP:ssa; https://archive.org/stream/LIENHARDLUDWIGDR-0004/LIENHARD%2C%20LUDWIG%20DR._0004#page/n0/mode/1up

Katso myös; http://www.diva-portal.se/smash/get/diva2:791742/ATTACHMENT01.pdf

*

Svenska Nationalsocialistiska folkpartie –

Wikipedia-artikkeli; https://sv.wikipedia.org/wiki/Nationalsocialistiska_folkpartiet

Sveriges Nationalsocialistiska Folkparti (SNFP), tidigare benämnt Sveriges Fascistiska Folkparti och, fram till 1929, Sveriges Fascistiska Kamporganisation (SFKO) - som i alla fall i början var ledningen för partiet, var ett fascistiskt och från och med hösten 1929 nazistiskt politikst parti i Sverige som existerade från hösten 1926 till 1930. Till de ledande krafterna hörde i början Frithiof Bjurquist, Ola Vinberg, Sven Hedengren och förre underofficeren Konrad Hallgren, där den sistnämnde blev ledare. 1927 blev Sven-Olov Lindholm medlem. Ideologiskt påverkades partiet inledningsvist starkt av den italienska fascismen under Benito Mussolini, men man kom senare att skifta fokus mot den tyska nazismen.

*

*

Ola Vinbergin entinen elämä

 – vasemmistoradikaali, kommunisti, Leninin yhteysmies

*

Ivar Lassy syntyi 1889 Bakussa, hänen isänsä merikapteeni Elias Lassy oli Nobelin öljy-yhtiön palveluksessa.  Päätettyään koulunsa hän opiskeli humanistisia aineita, etenkin itämaisia kieliä Helsingin yliopistossa, oleskeli ajoittain idässä ja väitteli 1916 Azerbaidzanin turkkien Muharram-mysteerioista.  Sen jälkeen hän julkaisi joitakin kansantajuisia tieteellisiä töitä, Persiska mysterier ja joulukuussa 1917 tapainkuvauksen Persiskor jag känt, ensimmäisen osan, Solens och lejonets folk, suunnitellusta persialaisen kulttuurin ja elämäntavan yksittäisten tutkielmien sarjasta.  Lassya kiinnosti myös taide.  …

Lassyn mielestä ”suomalaisten viileällä suhtautumisella Venäjän vallankumoukseen on kaiketi syvin perustansa puuttuvassa myötätunnossa kansanvaltaa ja vallankumouksellisia aatteita kohtaan yleensä. …

Lassy oli mm. vastustanut punakaartin perustamista Kauniaisten työväenyhdistykseen.  Sisällissodan aikana hänellä oli tehtäviä Espoon punaisessa kunnallishallinnossa ja hän avusti kansanvaltuuskunnassa Yrjö Sirolan tulkkina ja kääntäjänä, mutta antautui punaiselle asialle vasta viime vaiheessa.  Hänen toimintansa johti kuitenkin siihen, että hänet tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen osallistumisesta kapinaan. 

Lassy pidätettiin Kauniaisten talossaan 14. huhtikuuta 1918.  Hän selvitteli vaikuttimiaan pidätysaikana Kauniaisten yhteiskoulussa kirjoitetussa ”Till fösvar” (Puolustukseksi).  Hän totesi, ettei häntä ollut koskaan kiinnostanut käytännön politiikka ja että hänen valankumouksellinen kautensa oli kestänyt 25 päivää.  Hän kysyi, miksi sivistyneen ihmisen välttämättä täytyy olla porvarillinen tai valkoinen.  Hän oli aluksi pitänyt vallankumousta mielenkiintoisena tutkimuskohteena ja lopputulosta suhteellisen yhdentekevänä, mutta pian päätynyt siihen, ”että sivistynytkin ihminen, joka myötätunnolla seurasi työväenluokan taistelua parempien elämänehtojen hyväksi, saattoi puhtain sydämin asettua punaisten riveihin, ja tunsin melkein velvollisuudekseni tehdä niin”.  Hän väitti edelleen, että hän oli yrittänyt saavuttaa vaikutusvaltaa punaisten keskuudessa voidakseen osaltaan estää väkivallantekoja.  …

Hänen suojeluskuntalainen veljensä Gunnar Lassy, joka oli asunut hänen luonaan jonkun aikaa sisällissodan kuluessa ja maisteri P.H. Norrmén pääesikunnan tiedusteluosastolta ilmoittivat menevänsä hänestä takuuseen.  Lassya ei kuitenkaan vapautettu, hän alkoi sen sijaan vankilassa työskennellä persialaisia muinaisjäännöksiä koskevien tutkimuksiensa parissa ja käydä läpi turkin, persian ja arabian kielioppeja.  … Todettakoon, että Suomen vankileirien ylitarkastajaksi 14.3.1918 nimitetty Venäjän armeijan entinen kenraaliluutnantti Carl Torsten Wadenstjerna osallistui valtiorikosylioikeuden sotilasjäsenenä mm. siihen istuntoon kesäkuussa 1918, jossa Ivar Lassy tuomittiin.  Seuraavan vuoden 1919 maaliskuussa kenraaliluutnantti Wadenstjerna erosi Suomen armeijan palveluksesta ja omistautui Venäjän vastavallankumouksen asialle, tie johti Muurmanskin ja Arkangelin taisteluihin, joiden jälkeen hän joutui bolshevikkien vangiksi poikansa Anatolin kanssa, miehet teloitettiin Holmogorin leirillä, Arkangelin alueella heinäkuussa 1920.

Lassy toivoi voivansa arkeologi A.M. Tallgrenin (yksi entente-mielisen Ad interium –aikakauslehden kollegoista) välityksellä lainata tohtori Holmalta islamia käsitteleviä kirjoja ja lisäsi: ”Minun on vaikea uskoa, että hänkin pitäisi minua roistona”.  …

Hyvin kirjoitetussa anomuksessaan valtiorikosten ylituomioistuimelle Lassy vetosi tutkijantyönsä puolesta.  Tallgren tuki anomusta, ja viittasi siihen, että Lassy ei ollut tehnyt mitään rikollista ja että hänen pitäisi saada jatkaa tutkimuksiaan – maalla ei ollut varaa menettää yhtäkään tiedemiestä. 

Lassy joutui kuitenkin Suomenlinnan vankileirille, tuomio oli alennettu kahdeksi vuodeksi.  Suomenlinnassa hän jakoi sellin Taavi Tainion ja Sulo Wuolijoen kanssa, jotka tulivat taistelemaan päävastustajina sosiaalidemokraattien linjasta 1919.  Joitakin etuvartiokahakoita käytiin jo sellissä, Lassy otti niihin innolla osaa.  …

Oikeistososiaalidemokratia ei kiehtonut juuri vapaaksi päässyttä Ivar Lassya vuoden 1919 alussa, vaikkakin hän liittyi puolueeseen.  Hän sitoutui sellitoveri Sulo Wuolijoen lailla yhä voimakkaammin vasemmistososialismiin.  Vuoden alussa hän oli vielä kaukana SKP:sta. …

Lassyn julkinen toiminta, puheet ja kirjoitukset, niin kuin hänen tapansa nostaa punainen lippu Kauniaisten talonsa katolle, riittivät kohdistaman Etsivän keskuspoliisin huomion ehdonalaisessa vapaudessa elävään tohtoriin, mutta tiedettiin myös että hän askaroi asioitten parissa jotka eivät näkyneet ulospäin.

Arvo ”Poika” Tuominen piirsi Lassysta myöhemmin muistelmissaan oudon linnun muotokuvan:

”…äärimmäiseen jyrkkyyteen kallistuva, kulmikas ja touhukas tohtori Ivar Lassy; hänellä ei ollut mitään koulutusta eikä kokemusta työväenliikkeestä, mutta harvinaisen tarmonsa ja alotekykynsä ansiosta hän teki itsensä ja lehtensä nopeasti tunnetuksi.”

Hän oli heinäkuussa 1919 viikon pidätettyä, häntä epäiltiin yrityksestä solmia kontakteja ruotsalaiseen vasemmistososialisti Otto Grimlundiin uutissähkeitten vaihtoa varten ja että hän olisi SocialDemokratenin Suomen kirjeenvaihtajan Ola Vibergin (p.o. Vinberg.vh) kautta salakuljettanut uutisia Suomen armeijan heikosta moraalista ja Aunuksen retken epäonnistumisesta. 

Vinberg, jolla oli voimakkaat kommunistisympatiat, pysyi piilossa, mutta otti avoimella kirjeellä täyden vastuun ja Lassy vapautettiin.  …

Karjalan kannaksella risteilivät tähän aikaan salaiset etappitiet ja salakuljetusreitit.  Ne sulkeutuivat ajoittain Suomen ja Venäjän avoimien sotatoimien takia.  Länsivallat olivat julistaneet Venäjän saartoon ja kaikki mitä maa tarvitsi ulkoa piti siksi salakuljettaa – myös Lassyn lähettämät sanomalehdet.  Ja joskus käytettiin viestinviejänä (amerikkalaisen sanomalehtimies John Heber) Claytonin kaltaisia matkustajia.  (Lassy toimi Hella Wuolijoen ohella yhdysvaltalaisen Venäjän vallankumouksen silminnäkijän, Johan Reedin, etappikummina).  Sekä erilahkoiset venäläisemigrantit, jotka enimmäkseen oleskelivat Viipurin läänissä, että useitten maitten tiedustelupalvelut lähettivät agentteja Venäjälle Kannaksen kautta.  Punaisilla oli omat etappinsa organisaattoreille, kuriireille ja agitaatiokirjallisuudelle.  Edelleen Kannaksen kautta tuli usein pakolaisia Venäjältä.  Tämä liikenne, joka kulki eri suuntiin ja eri tavoitteisiin, loi etappimiesten, salakuljettajien ja rajavartijoitten keskeisen monimutkaisen pelin.  http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/reed.htm

Lassyn toimittajatoveri Ola Vinberg käytti Kannaksen tietä vuoden 1919 alussa ja kuvasi olosuhteita seuraavasti:

Meille ei ollut mikään salaisuus, että punaisilla suomalaisilla oli salakuljettajansa ja venäläispakolaisilla omansa.  Rohkeita salakuljettajia oli kaikilla ulosmenoteillä.  Ketjun renkaat kulkivat milloin punaisen milloin valkoisen yli, ja jos tahtoi tarkastella salakuljetusjoukkioita ensimmäisestä renkaasta viimeiseen, niin ne olivat kuin kirjavasti punottuja nyörejä; punaista ja valkoista ja välillä rengas joka oli väriltään epämääräinen, ”retiisi”.  Tämä ei merkinnyt mitään.  täällä merkitsi vain raha.  Oli vaarallista antautua näiden suomalais-venäläis-puna-valkoisten salakuljettajien sekä vartiosotilaiden käsiin, sillä mistään rehellisyydestä täällä ei ollut puhetta.”

Etsivä keskuspoliisi piti kuitenkin jatkuvasti tarkoin silmällä Lassyn ulkomaankontakteja, hänen kirjeitään ja sähkeitään sekä taloaan.  Samalla oli myös päästy hänen ja suomalaisten Venäjällä olevien kommunistien yhteyksien jäljille.  Hänet sai kuitenkin satimeen esiintyminen eräässä kokouksessa työväentalolla, hän vastusti Savon Kansan takavarikkoa ja Kuusisen oletettua murhaa (Pohjanlahden jäällä).  Hänet tuomittiin tästä puheesta – ja kenties yhtä lailla aiemmasta toiminnasta – vuodeksi ja yhdeksäksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen ”ilmeisesti perusteettomien tietojen levittämisestä joitten tarkoituksena on halventaa julkisen viranomaisen toimenpiteitä sekä laillista yhteiskuntajärjestystä”.

Lassyn protesti oli sitäkin leimuavampi koska hän, toisin kuin muut johtavat vasemmistososialistit, ei tiennyt, että Kuusinen oli Helsingissä ja voi mitä mainioimmin.  Wuolijoen mukaan tätä ei ollut uskallettu kertoa Lassylle, koska tämä oli ”totinen israeliitta” ja hänen kasvonsa paljastivat kaikki salaisuudet.  Kun juna jonka oletettiin kuljettavan Kuusisen ruumista saapui Helsingin asemalle, Lassy vuodatti siten valtaisia kyyneleitä.  …

Lassy oli itse sitä mieltä myöhemmin ettei hän voimakkaista sympatioista huolimatta ollut kommunisti ennen toista vankeusaikaa.  Kun hänet vapautettiin kesällä 1922 hän oli joka tapauksessa tehnyt valintansa.  Vielä samana vuonna hän osallistui Venäjällä SKP:n keskuskomitean kokoukseen puolueen Suomen toimiston edustajana.  Seuraavana vuonna (1923) hän muutti Neuvostoliittoon ja vältti siten pidätyksen yhdessä muiden sosialistisen työväenpuolueen johtajien ja toimitsijoiden kanssa.

Vuosina 1922-1925 Lassy johti puoluekoulua Petroskoissa.  Sitten hänet kutsuttiin Moskovaan jossa hän oli jonkin aikaa Kominternin Skandinavian osaston päällikkönä.  Vuosina 1932-1935 hän oli Moskovan idän kansojen yliopiston orientaalisten kielten lehtorina.  Näinä vuosina häneltä riitti aikaa myös kirjallisiin töihin: vuonna 1931 hän julkaisi käsikirjan ”Marxismin perusteet” ja kolme vuotta myöhemmin hän kirjoitti Yrjö Sirolan kanssa Kalevalan juhlapainoksen esipuheen, pienempiä kirjoitelmia nyt mainitsematta.

Tuleva (brittiläinen) elokuvaohjaaja Joseph Losey tapasi Lassyn Moskovassa 1935 ja ihastui, ”I like him enormously”, kuten hän kirjoitti Hella Wuolijoelle.  Kaksi vuotta myöhemmin Lassy vangittiin ja viimeinen tieto kertoo, että hän oli vaikeasti sairas 1937.  Samaan aikaan myös Marxismin perusteet kiellettiin Neuvostoliitossa. …

Lähde: Engman – Eriksson: emt. (katkelmia)

*

Lassy vangittiin helmikuussa 1938. Hänet tuomittiin vakoilusta Suomen hyväksi ja ammuttiin saman vuoden kesällä”, toteaa Kansallisbiografia Lassyn pienoiselämäkerran päätteeksi.

Ivar Lassy oli kerran avioliitossa, toisen avoliitossa ja kolmannen ”neuvostoavioliitossa”. 

Hänen poikansa (Kansallisbiografian mukaan), ekonomi, reservin vänrikki Karl-Erik Höppner, s. 1.8.1917 Helsingissä, kaatui Talvisodan hangille Heinjoen Kämärällä 19.2.1940 II/1.Prikaatin joukkueenjohtajana, ja on haudattu Helsinkiin, Kulosaaren sankarilehtoon. Kuva: https://billiongraves.com/grave/Karl-Erik-H%C3%B6ppner/9487831#

*

Syyskuu 1920

”Lähdemme Tukholmaan SKP:tä hajottamaan”

Tosiasiallisesti oli SKP:n johto siis jakautunut kahtia: toinen osa toimi Pietarissa, toinen Tukholmassa.  Kumpikin ryhmä yritti vointinsa mukaan saada vaikutusvaltaa ja jalansijaa Suomen julkisessa työväenliikkeessä.  Pietarissa oleva Mannerin-Rahjan ryhmäkin oli jo kevääseen 1920 mennessä muuttanut taktiikkaansa nähtyään, että heidän vastarinnastaan huolimatta vasemmistolainen työväestö suurin joukoin mene mukaan julkiseen työväenliikkeeseen.  Sekin koetti nyt agenttiensa välityksellä päästä järjestöelämään mukaan niin ammatillisissa järjestöissä kuin Sosialistisessa Työväenpuolueessakin.  Mutta Kuusisen ryhmällä oli tässä suhteessa suuri etumatka.  Se hallitsi sekä poliittisen että ammatillisen liikkeen kenttää muutamia vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta melko täydellisesti.  …

Tukholman satamassa meitä oli vastassa Ruotsin (ammattijärjestö) LO:n edustajien lisäksi Wistbacka, joka ruotsinkielisenä oli hyvin tunnettu Ruotsin ammattiyhdistysväen keskuudessa, oli ollut Suomen Metalliliiton toimitsijana ja pakolaisena joutunut paljon tekemisiin Ruotsin Metalliliiton ja LO:n kanssa.  Hänet oli sieltä valittu oppaaksemme.  Meidät sijoitettiin komeasti asumaan hotelli ”Nordstjärnaniin” Drottninggatanin varrelle.  …

Jo seuraavana päivänä Wistbacka vei meidät Söderin puolella sijaitsevaan vanhanpuoleiseen taloon, jossa lienee aikoinaan majaillut Tukholman työväenyhdistys – Söderhän vastaa, tai aikoinaan vastasi Helsingin Sörnäistä. 

Talo oli varattu meidän käyttöömme, ja siellä olikin jo O.W. Kuusinen esikuntineen.  Paitsi Sirolaa ja Lumivuokkoa siihen kuului entinen kansanedustaja (Hermanni) Hurmevaara, joka oli tärkeä henkilö, sillä hän oli kuljettanut Suomen Pankin varoja (1918) Tukholmaan ja istui nyt kassakirstun päällä, Metalliliiton sihteeri Usenius, ylioppilas Mauno Heimo, joka vangittiin myöhemmin ja vangitsemisellaan aiheutti Kuusiselle ikävyyksiä, niin kuin aikanaan kerron, ja toinenkin ylioppilas, kuopiolainen Ville Ojanen, joka näytteli aika huomattavaa osaa siihen aikaan.  Hänen puoluenimensä oli Veikko, ja juuri sillä Eero A. Wuori EK:n päällikköä Ville Bangia petti.  Wuori näet niin järkähtämättömän johdonmukaisesti lausui tämän nimen ruotsalaisittain – Veikku – ettei Bang muuta voinut kuin uskoa hänen ruotsalaisuuteensa.

Edvard Gylling, joka kesästä 1918 oli asunut Tukholmassa ja avustanut Kommunistilehden ”Folkets Dagbladetin” toimitusta oli kolmea kuukautta aikaisemmin matkustanut Venäjälle Leninin kutsumana järjestämään Karjalan kommuunia. 

Minulle (”Poika”) ei tästä ensimmäisestä kohtauksesta ole jäänyt kovinkaan selvää muistikuvaa, mutta sitä paremmin on pysynyt mielessä seuraava päivä.  Silloin näet Usenius opasti minut Kuusisen asuntoon, joka oli aivan toisella puolen kaupunkia.

Maanalaisissa puuhissa tapaa aina kummallisia ihmisiä, joista ei tiedä, kalojako ovat tai lintuja.  Sanomalehtimies Ola Vinberg, jonka perheessä Kuusinen oli täysihoidossa, tunnettiin Suomessakin sikäli, että edellisenä vuotena oli Lassyn kanssa perustanut ”Työväen Tietotoimiston”, mistä Tannerkin mainitsee muistelmissaan.  En ollut häntä tavannut, mutta olin saanut hänestä niin epäilyttävän mielikuvan, että ihmettelin, kuinka Kuusinen saattoi asua hänen luonaan.  Kuusinen kuitenkin vakuutti, että hän on niitä harvoja ruotsalaisia kommunisteja, jotka ovat sekä älykkäitä että luotettavia.  Myöhemmin kävi ilmeiseksi, että hän jo silloin oli läheisessä yhteistyössä Ruotsin poliisin kanssa – Ruotsissa ei tosin ollut siihen aikaan varsinaista valtiollista poliisia. 

Sittemmin Vinberg kirjoitti parikin kommunisminvastaista teosta – yhden nimi oli ”Lenins öga” (Leninin silmä”) – mutta Kuusisesta hän ei mitään ilkeyksiä julkaissut.

Lähde: Arvo Tuominen: Sirpin ja vasaran tie. Tammi, 1957. s. 170, 173-175.

*

Viro ja sosiaalidemokraatit 1919

Samana päivänä pääministeri Kaarlo Castrén oli kääntynyt puoleeni jättäen kirjallisen muistion Viron avustamisesta ja pyytänyt saada tietää ryhmän kannan.  Muistiossa mainittiin, että Viron hallitus oli kääntynyt Suomen hallituksen puoleen pyytäen, että Viroon lähetettäisiin uudestaan suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja rintaman vahvistamiseksi bolshevikkeja vastaan.  Pienikin joukko olisi tarvetullut, koska sen merkitys olisi pääasiassa moraalinen.  …

Suomen ja Viron sosiaalidemokraattien välisistä neuvotteluista seurasi tietysti sanomalehtikirjoittelua.  Sen aloitti tohtori Ivar Lassy ja hänen uskollinen aseenkantajansa, ruotsinmaalainen kommunisti Ola Vinberg, jolla oli paljon hämäräperäisiä puuhia Neuvostoliiton rajalla olevissa maissa.  Lassy lähetteli Suomen kommunistisille lehdille kirjeitä ”korkeimmista piireistä”.  Hän kertoi täysin vääristellen tapaamisista ja väitti niiden tarkoituksena olleen vaikeuttaa Neuvostoliiton asemaa ja estää Viron rauhantekoa sen kanssa.  Samaan sävyyn kirjoitti Vinberg Ruotsin lehdissä höystäen kirjoituksiaan mahdottomilla ryövärijutuilla, joiden sankarina jouduin olemaan.

Lähde: Väinö Tanner: Kahden maailmansodan välissä.  Tammi,1966. 53-54.

*

Edvard Gylling lähtee Tukholmasta Itä-Karjalaan 1920

Många av de finska ledarna som Gylling omgivitsig med i Stockholm flyttade med till Karelen.  Den för svenska emgranter mest kände var den organisatriskt skicklige Arthur Usenius.  Han blev bland annat ansvarig för jordbruk och lätt industri.

Gylling själv blev så populär i Karelen att folk ville döpa om huvudstaden till Gyllingrad.  Den tacade han estämt nej till. Han nöjde sig med att namge en gata.

I Sverige däremot tröt hans förtroedekapital.  Med största sannolikhet hade det att göra med en stor landsförräderirättegång mot en grupp svenskar och finländare i Stockholm 1921.  Misstankarna gällde militära förberedelser för skapadet av en skandinavisk sovjetrepublik, den plan som Gylling tidigare förkastat som ogenomförbar.  Et år efter Gyllings diskreta försvinnande från Stockholm utvsades vännen Allan Wallenius från Sverige.

Samtidigt valde Fanny Gylling att lämna Sverige.  Den 4 maj 1921 anordnade flyktingshjälpen en tansport för henne och en grupp finska flyktningar med ångfartyget Egil med destination Reval.  De svensa myndigheterna registrerde att hon skulle vidare till Ryssland.  Barnen lämnade hon kvar,  tryggt förvar hos en betrodd partivän.  En ansökan om fortsat uppehållstillstånd för dem undertecknades av en fru Maria Winberg.  I pappren noterdes atta fru Gylling ”skall avresa”.  Hur barnen transporterades till Petroavodsk har ja inte lyckats finna uppgifter om.  Men inget av barnen dök hösten 1921 upp i de skolor i Stockholm e hade anmälts till.

Lähde: Kaa Eneberg: Knuts Ask och Kejsaren av Kerelen.  Om den svenska Ryslandsfebern.  Stockholm, 2007. s. 34.

*

Itä-Karjalan työkommuunin perustamissuunnitelma 1919 (Tukholma)

”Ehdotus Karjalaiseksi kommuuniksi”

Edvard Gyllingin tiedetään työskennelleen pääasiallisesti yksin.  Hänen tuttavapiirinsäkään ei ollut laaja.  Gyllingin tuttavapiiriin sanotaan kuuluneen Carl Lindhagenin, Johannes Hedbergin, Carl Winbergin, Hugo Sillénin, Allan Walleniuksen ja Herman Hurmevaaran sekä Jalo Kohosen, jota hän ”moitiskeli liiallisesta alkoholin käytöstä Ruotsissa, jota Kohonen ei ollut tehnyt Suomessa”.  Gylling kirjoitti ehdotuksensa syksyllä 1919.  Asiakirja oli saksankielinen ja sitä edelsi erillinen lähetekirjelmä, joka oli osoitettu ”arvoisalle toverille”, kuten itse ehdotuskin.

Lähde: Arvo Ylirakkola: Edvard Gylling.  Itä-Karjalan suomalainen rakentaja.  Otava, 1976. s. 110.

Kommentti:

Gyllingin ja hänen lähitoveriensa kohtaloista:

Edvard Gylling ammuttiin Moskovassa 14.6.1938;

Carl Lindhagen oli Ruotsin kommunistipuolueen puheenjohtaja;

Johannes Hedberg oli

Carl Winberg oli luultavasti nimellä Ola Vinberg tunnettu lehtimies, kirjailija ja poliittinen seikkailija, joka eli 1885-1952, toimi Ivar Lassyn ja toisaalta Hugo Sillénin työparina;

Hugo Sillén oli Tukholmassa Gyllingin läheinen työtoveri ja merkittävä osa Gyllingin sikäläisistä papereista jäi Sillénin haltuun; Sillén toimi Ruotsin Sosialidemokraattisen Nuorisoliiton sihteerinä, oli Gyllingiä vastassa satamassa kesällä 1918, järjesti hänelle työhuoneen liiton toimistosta sekä varsinaisen asunnon Heleneborgsgatan 25:sä Kungholmenilla;

Allan Wallenius toimi 1918 Kansanvaltuuskunnan asiamiehenä Tukholmassa Arthur Useniuksen kanssa, Wallenius karkotettiin Ruotsista 1921, kävi useita kertoja Amerikassa, 1930-luvulla toimi Lenin-opiston osastopäällikkönä Moskovassa, pidätettiin 1936 ja kuoli vankisairaalassa 1937 tai 1938;

Herman Hurmevaara, entinen kansanedustaja, 1918 Viesti-lehden kansliatoimikunnassa Tukholmassa,

*

Ympyrä sulkeutuu

SS-pataljoonan synty 1941

Jos hankkeen valmisteluvaiheista onkin siis vain epäselviä viitteitä saatavana, niin toteuttamisvaiheessa tiedot paranevat.

SS:n värväysvirasto on lähettänyt tammikuun alkupuolella 1941 oman luottamusmiehensä, ruotsalaisen liikemiehen Ola Vinbergin, suoraan Helsinkiin.  Näin kertoi kenraali Gottlob Berger 14.3.1941 Saksan Auswärtiges Amtin pohjoismaisen osaston päällikölle salaneuvos von Grundherrille, jolle hän lopullista värväystä järjestettäessä joutui selostamaan asiaa.

Vinberg on selvästikin toiminut salaa Saksan Helsingin-lähetystöltä – tämä oli oireellista, sillä SS pyrki muutenkin tietoisesti vapautumaan Auswärtiges Amtin holhouksesta.

Vinberg suoritti tiedusteluja suoalaisten keskuudessa, olisiko vapaaehtoisia Wikingiin tarjolla.  Kenraali Bergerin mukaan hän oli saanut kokoon 700 nimen listan, joista yli 500 oli asepalveluksensa jo suorittaneita henkilöitä, joukossa jopa aktiivipalveluksessa olevia.  Noin 40 näistä oli lentäjiksi tai lentohenkilökunnaksi koulutettuja.

Vinberg oli kuitenkin joutunut hävittämään nimiluettelot, kun Ruotsin poliisi pidätti hänet paluumatkalla Malmössä hänen vaimonsa varomattomuuden vuoksi. 

Hänet oli määrä vapauttaa 17.3.1941, jonka jälkeen hän pääsisi palaamaan Berliiniin ja Berger saisi tarkemmat tiedot Suomesta, jonne suora yhteys värväysasioissa oli yhdeksän viikon ajan ollut poikki.

(Saksan Helsingin lähettiläs) Blucher kirjoitti vielä 31.3.1941 Auswärtiges Amtille:

”Niiden harvojen suomalaisten mielestä, jotka tietävät vapaaehtoisasiasta, on arvoitus, millä tavoin on syntynyt olettamus 700 vapaaehtoisesta.  Minulle tuntematonta kanavaa myöten on eräs asiaan vihityistä saanut tietää, että ilmoitus on peräisin eräältä valtakunnan ruotsalaiselta nimeltä Ola Vinberg.

Kyseessä oleva herra on tiedustellut tätä miestä Ruotsin rikospoliisilta ja saanut kuulla, että tämännimistä miestä ei Ruotsissa tunneta.  On lähellä olettamus, että ”Vinberg” on huijari, joka on esiintynyt väärällä nimellä”. 

(Suomessakaan ei voida enää kontrolloida hänen (Vinberg) matkojaan, koska tämän ajan matkustajakortit on jo hävitetty.  Suopon nykyisen päällikön poliisineuvos Ali Alhavan ystävällinen tiedonanto (Mauno Jokipiille, 1960-luvun puolivälissä).)

Blucherin arvelun johdosta tämän kirjoittaja (MJ) tiedusteli kirjeitse kenraali Bergeriltä, voitiinko Vinberg-nimeä pitää salanimenä.  Hän vastasi, ettei voida.

”Ja, gegen den Willen des Aussenministeriums, gegen Canaris und dmi das Oberkommando des Heeres, habe ich von mir Ansichten im finnichen Volke sondieren lassen. ... Erst alst ich sicher war, dass der Gedanke eines finnischen landeseigenen Verandes unter dem Volke Zustimmung gefunden hatte, ging ich zu Exzellenz Kivimäki...“

Kirjetekstin lähde: Gottlob Berger Wurttenbergin Gerstettinistä 11.9.1961 Mauno Jokipiille.

Amerikkalaiset tutkijat George H.Stein ja H. Peter Krosby ovat pyrkineet (kuten edellä mainittiin, vh) leimaamaan koko Vinbergintodellisuudessa Bergerin mukavaksi keksinnöksi hädän hetkellä”. 

Mielestäni Berger kuitenkin tiesi Suomesta niin paljon, että hänellä on täytynyt olla sinne mainitsemiaan suoria yhteyksiä.  Sitä paitsi ”Vinbergin” käynti muistetaan vielä Helsingissä.  Akateemikko Kustaa Vilkuna mainitsi, että Vinberg on todennäköisesti asunut maisteri Erkki Räikkösen luona ja on ainakin hänen kauttaan ottanut yhteyksiä eri tahoille, pääasiassa oikeistopiireihin.  Räikkönen on tunnettu Svinhufvudin elämäkerran ainesten kerääjänä ja ex-presidentin viimeisten vuosien luottamusmiehenä.  …

Suomen virallisen politiikan kannalta tammikuun alulla 1941 suoritettu tunnustelu oli vaarallinen.  Jos Neuvostoliiton ja Saksan, näiden muka ”ystävysten”, välillä tasapainoileva Suomen hallitus olisi saanut tietää Vinbergin liikematkan varjolla suorittamista hämäristä toimista, ne olisi varmaan tässä vaiheessa lopetettu lyhyeen.

Lähde: Jokipii: emt. s. 25-27.

*

*

Libris.kb.se –sivuston mukaan: http://libris.kb.se/hitlist?f=simp&q=ola+vinberg&r=&m=10&s=r&t=v&d=libris&p=3

Kirjailija Ola Vinberg (1885-1952) kirjoittamia teoksia saatavana kirjastosta:

 

Vinberg Ola: August Strindberg (1849-1912) och hans kvinnohat. 1929, 111 sivua

Vinberg Ola: En bolsjevikkurirs dagbok eller Lenins öga. 1925, 335 sivua

Vinberg Ola: Fabriksockuptionen i Italien. 1920, 39 sivua, Fackliga propgansaförbundets skriftserie.

Vinberg Ola: Guds bästa barn, skildringar frå ungsocialismens och proletärbohemens värld. 1924, 135 sivua.

Vinberg Ola: J.L. Saxon. 1924 (elämäkerta kirjailija Johan Lindström Saxon (1859-1935).

Vinberg Ola: Kring en skonsk trollkvinna: en kulturhistrisk skiss. 1935, 21 sivua.

Vinberg Ola: Pär Pärsae: roman. 1911 (Vila Onberg) (onko salanimi?)

Vinberg Ola: Samhällets obehöriga: roman. 1916, 193 sivua.

Vinberg Ola: Sttarkvinnans son: en sånsk vaktjpjkes liv och leverne. 1928, 367 sivua.

Vinbeg Ola: Sttsrådet Mörke: sagan om en riskdagsman. 1926, 446 sivua.

Vinberg Ola: De unga barbarerna: roman i klasskampens tecken/med förord av Henning v. Melsted. 1926, 379 sivua, uusi laitos Guds bästa barn –teoksesta vuodelta 1924.

Vinberg Ola: Ägde han rättä att döda?: en mans dikt/av Derwin D. Morée. 1927, 157 sivua.

Vinberg Ola: Odessynder. 1920, 174 sivua.

Viberg Ola: Fyra fruntimmer, 1930, 20 s.

*

Ola Vinberg kirjailijana hakemistossa:

Svenskt forfattarlexikon/ 1. 1900-1940 A-Ö/

http://runeberg.org/stl/1/0894.html

*

Edellä kootun aineiston perusteella voinemme todeta, että tämänkertainen sankarimme OLA VINBERG on ollut monipuolinen veikko, monessa mukana, ja vieläpä kohtalaisen mielenkiintoisissa paikoissa.

Sosiaalinen lahjakkuus, muuntautumiskyky ja epäämätön kyvykkyys näyttävät leimaavan hänen henkilöään, johon ainakin edellä kertyneiden lausuntojen mukaan liittyy myöskin varjopuolia, epäluotettavuuden ja arvaamattomuuden muodossa.

Kohtalaisen laaja ja monipuolinen kirjallinen tuotanto: puolentoistakymmenen vuoden aikana tusinan verran kirjoja, herättää kunnioitusta.

Samalla näin syntyvä ristiriitainen henkilökuva heijastelee omalla tavallaan maailmansotien välisen ajan turbulentteja oloja Euroopassa, ja jopa rauhallisenpuoleisessa Ruotsissa. 

Kieltämättä syntyy halu saada vielä lisää tietoa tästä miehestä, tiedon nälkä jää jäytämään mieltä.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset