Veikko Huuska

Isoviha Ikaalisten seudulla - historiallinen kuvaus

Isoviha Ikaalisten seudulla

*

Tämä blogi on sikäli poikkeuksellinen, että tässä esitetään professori Mauno Jokipiin tutkielma ”Isovihasta Kyrön seudulla”, lisättynä nykytiedon ja käytettävissä olevien arkistotietojen mukaisin täydennyksin varustettuna.  Alkujaan artikkeli on julkaistu Satakuntalaisen osakunnan julkaiseman Kotiseudullemme –sarjan 4-osassa (Vammala, 1953).  Professori Jokipii piti Ikaalisten päivän –pääjuhlassa vuonna 1969 juhlaesitelmän Isostavihasta Ikaalisten seudulla, ja puhe käsitti eräitä selittäviä ja taustoittavia osia lukuun ottamatta käytännöllisesti katsoen kyseisen artikkelin sellaisenaan.  Paikallislehti Pohjois-Satakunta julkaisi juhlapuheen seuraavan viikon numerossaan, jossa se myös esitteli Ikaalisten-päivän tapahtumia.

*

Mauno Jokipii:

Isovihasta Kyrön alueella

Kyröläisen [1] kansanperinteen rikas maailma, johon Vilho Alanen on tämän kirjoittajan johdattanut, tuntee monia tarinoita ajasta, jolloin ”iso ryssä maassa kulki”.  Mitä kertonevat siitä historialliset lähteet?

*

1. Sotatoimet ja siviiliväestö

Jo vuosikausia olivat suuren pohjansodan ukkospilvet maanneet Suomen itäisellä taivaanrannalla, kun räjähdys vuonna 1713 tapahtui.

Pälkäneen Kostianvirralla lokakuun 6. päivänä löivät ylivoimaiset venäläiset onnistuneella kiertoliikkeellä Kaarle Kustaa Armfeltin johtamat suomalaiset puolustajat.  Etelä-Suomi oli menetetty viholliselle.  Suomen armeija vetäytyi pohjoiseen.

Tammerkoskelta irrottauduttiin 12. päivänä lokakuuta, ja perääntymismarssi tapahtui 12.-16.10.1713 Kyrönkankaan – Pohjankankaan kesätietä pitkin vaikeissa olosuhteissa, syyspakkasten ahdistaessa huonosti puettua sotajoukkoa [2]

Ei ihme, vaikka sotamiehet tällaisessa tilanteessa käyttivät [Hämeenkyrön] Uskelan Knuuttilassa vanhan aitankin polttopuikseen [3].

Lopuksi marssittiin kirjaimellisesti kilpaa nälän kanssa, sillä muonavarastot sijaitsivat vasta Pohjanmaan puolella.  Vetäytyvän sotaväen tarpeisiin yritettiin Hämeenkyröstä huonolla menestyksellä koota hevosia. [4]

*

Erikseen lainattakoon tähän Jokipiin tekstin täydennykseksi Kauko Heikkilän Ikaalisten seurakuntan vaiheita 1641-1941 –teoksen kuvaus tuon ajan oloista:

”Toistakymmentä vuotta sotanäyttämö pysyi vierailla mailla, mutta siitä huolimatta eläminen Suomessa vaikeutui.  Miehet vietiin sotaan niin tyystin, että varamaaherra Brommenstedt jo vuonna 1707 kirjoitti: ”Porin läänissä ei voida löytää muita kuin ikäloppuja ukkoja tai pieniä poikia”.  Toisaalta on kuitenkin muistettava, että miehiä syöpää sotaa karttaakseen asekuntoiset miehet usein pakenivat metsiin, vieläpä pakolla otettuina karkailivat matkalla joukko-osastoihinsa kuljettajiensa käsistä, kuten muun muassa Karkun ja Ikaalisten miesten vuonna 1710 kerrotaan tehneen.  Miesten sotaanvieminen aiheutti työvoiman puutetta pelloilla ja kaskenkaadossa, joten vuodentulot vähenivät.  Kun lisäksi vuodet 1704-1709 yli maan olivat katovuosia, täytyi Ikaalisissakin olla leipää niukasti.  Vuodet 1710-1713 olivat vuorostaan hyviä vuosia, mutta viimeksi mainittuna Ikaalinenkin joutui venäläisten haltuun.” 

Lisäksi Heikkilä kertoo Lindeqvistin Ison vihan aika Suomessa –teokseen tukeutuen, että ”vielä samana vuonna sissipäällikkö Salomon Enberg hävitti kaksi viljamakasiinia Ikaalisissa.”

*

Venäläiset eivät heti pystyneet seuraamaan perästä, mutta sijoittivat silti etuvartionsa pitäjään.  Niinpä kerrottiin myöhemmin, että Pälkäneen taistelun jälkeen oli joukko venäläisiä leiriytynyt Hämeenkyrön Lemmakkalan kylän pellolle, josta he läksivät pois 1½ viikkoa pyhäinmiestenpäivän eli 1.11.1713 jälkeen. [5]

*

Pakolaisvirta oli kulkenut pitäjän läpi jo ennen peräytyvää armeijaa.  Pakolaisia mainitaan Käkisalmen [6] seuduilta, Virolahdelta ja Helsingistä asti – he kulkivat sittemmin, mikä Raaheen, mikä Ruotsiin [7].  Pari lausuntoa viittaa siihen, että varsin runsaasti Kyrön seudunkin asukkaita on väliaikaisesti lähtenyt pakon.  Nimismies Antti Salberg todisti vuonna 1723 eräässä jutussa, joka hänen sanojensa mukaan oli sattunut ”kun maan asukkaiden vuoden 1713 syksyllä täytyi paeta ryssien tieltä Ikaalisten kankaan yli Pohjanmaalle” [8].  Eräs Antti Jaakonpoika mainitsi seuraavana vuonna, kuinka jotkut asiat olivat olleet tietyllä tavalla ”siitä ajasta lähtien, kun näiden seutujen asukkaat vuoden 1713 syksyllä lähtivät venäläisiä pakosalle Pohjanmaan puolelle” [9].

*

Pakolaisten joukossa oli, Kaarle XII:n antaman nimenomaisen käskyn vuoksi runsaasti virkamiehiä ja pappeja.  Muun muassa Ikaalisten kirkkoherra Johannes Faworinus ja kappalainen Johannes Fonselius lähtivät pakomatkalle.  Faworinuksen saivat venäläiset kuitenkin vuonna 1714 vangiksi Pohjanmaalta, ja hän kuoli vuonna 1716 Hämeenlinnassa ankaran vankeuden uhrina [10].  Fonselius pääsi perheineen Ruotsiin, muta hän menetti siellä vähäisen mukanaan kuljettamansa omaisuuden venäläisten hyökätessä vuonna 1721 Ångermanlantiin [11].

*

Ikaalisten pappien vaiheista kertoo hieman tarkemmin Kauko Heikkilä Ikaalisten seurakunnan vaiheita 1641-1941 –historiassaan:

”Simon Markunpoika (Marci) Polviander, Ikaalisten kirkkoherrana 1689-1711, oli talonpojan poika Euran pitäjän Köylypolven kylästä, jonka mukaan hän on saanut nimensäkin.  Polviander oli ensin pitäjänapulaisena ja sitten varakappalaisena Kokemäellä yhteensä 21 vuotta.  Ikaalisten kirkkoherraksi hänet valittiin yksimielisesti 1698.  Tuomiokapitulin lausunnon mukaan Polviander oli ahkera ja taitava pappi, joka nautti seurakuntansa luottamusta niin Kokemäellä kuin Ikaalisissakin.  Hänkin joutui käräjöimään muutamien talonpoikien kanssa, jotka kirkkoherra Apolloniuksen (krh 1675-1689) olivat anastanet pappilaan kuuluneen Paunin myllypaikan (Ikaalisten Karhoisissa).  vaimonsa Anna Barckin kanssa tällä Polvianderin laajaksi paisuneen pappissuvun kantaisällä oli 12 lasta.

Polvianderin seuraaja oli Hämeenkyrön kirkkoherran Johan Faworinuksen poika Johannes Faworinus 1711-1716 (oikeastaan vain vuoteen 1713 – jäljempänä ilmenevästä syystä).  Johannes Faworinus oli syntynyt 1664, ollut ensin sotapappina Liivinmaalla, sitten apulaisena Ikaalisissa ja kappalaisena Perniössä.  Tämän jälkeen hän oli Säkylän kirkkoherrana vuosina 1704-1711.  Viimeksi mainittuna vuonna Faworinus tuli Ikaalisten kirkkoherraksi.  Hänen vaikutuksensa täällä jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä venäläisiä välttääkseen hän jo alkuvuodesta 1713 lähti pakomatkalle Ruotsiin.  Hän viipyi kuitenkin Pohjanmaalla vuoteen 1714 ja joutui siellä venäläisten vangiksi.  Venäläiset kuljettivat Faworinuksen Hämeenlinnaan, missä hän joutui ankaraan vankeuteen ja monien pahoinpitelyjen uhriksi, kunnes vuonna 1716 näiden kärsimystensä heikontaman kuoli verensyöksyyn.   Kirkkoherra Faworinus oli naimisissa nimismiehen tytär Cathrina Haacksin kanssa.  Heidän useista lapsistaan tytär Christina oli naimisissa Ikaalisten kirkkoherran Johan Rothoviuksen kanssa. ..

Pitäjänapulainen Nikolaus (Nils) Polviander toimi Ikaalisissa 1702-1716.  Hänen isänsä oli edellä mainittu Ikaalisten kirkkoherra Simon Markunpoika Polviander .  Nilsin syntymävuotta ei tunneta, mutta Helsingin yliopistoon hänet otettiin vuonna 1693.  Papiksi valmistuttuaan hän tuli ensin isänsä apulaiseksi ja sitten pitäjänapulaiseksi Ikaalisiin.  Toisten pappien paetessa Ison vihan aikana Polviander jäi yksin hoitamaan laajaa seurakuntaa.  Hän sai olla täällä toukokuuhun 1716, mutta silloin venäläiset veivät hänet ensin Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Pietariin, minkä jälkeen hänen kohtalonsa on tuntematon.  Vaimonsa Agneta Paulin kanssa Nils Polvianderilla oli kaksi poikaa, jotka kumpikin lukivat maistereiksi ja pääsivät kirkkoherroiksi hyviin pitäjiin.”

*

Ne, jotka eivät päässeet pitemmälle pakoon, kätkeytyivät aluksi metsiin.  Käräjillä kerrottiin jälkeenpäin, kuinka useita nimeltä mainittuja hämeenkyröläisiä, muun muassa Sarkkilan Hissin isäntä Matti Yrjänänpoika, Antilan isäntä Mikko Sipinpoika, Pietilän isäntä Matti Heikinpoika, Lemmakalan Tarrin isäntä Heikki Erkinpoia ja Sasin rusthollari Juhana Erkinpoika väkineen ja kyläläisineen oli syksyllä 1713 piileskellyt ”ryssien ensimmäisen hyökkäyksen aikaan” metsäriihellä noin peninkulman päässä kotikylistään [12].  Tämä varma lähdetieto piilopirtillä oleskelusta on sikäli erikoisen arvokas, että se tekee alussa mainitut, monin paikoin kerrotut historialliset kansantarinat täysin uskottaviksi.

*

Piilossaolo on kuitenkin jäänyt suhteellisen lyhyeksi, nähtävästi vain tähän syksyyn ja korkeintaan talveen.  Venäläiset eivät voittonsa jälkeen ahdistelleet siviiliväestöä, mutta piileskelijät julistettiin henkipatoiksi.  Sentähden väestö palasi kyliin viimeistään kevättöiden alkaessa.  Isovihan kahdeksasta vuodesta oli tuskin yhtä monta kuukautta varsinaista piileskelyaikaa.  Siitä huolimatta ymmärtää hyvin, että kansantarinat oat kiintyneet juuri tähän kohokohtaan, jolloin järkytys oli suurin.

*

Palatkaamme sotatoimiin [13].

Vastoin venäläisten ylipäällikön Galitzinin käsitystä, ettei sotaretkeä voitu talvella jatkaa, määräsi Pietari Suuri hänet heti yrittämään Pohjanmaan valtausta ja ratkaisutaistelua. Valmistelut tähän suoritettiin tammikuussa 1714.  Porin seudulle keskitetty venäläinen jalkaväki aloitti 26.1. marssinsa Mouhijärvelle, jonne se saapui 29.1.  Venäläinen ratsuväki kokoontui 7.2. mennessä Hämeenkyröön.  Hyökkäysarmeijaan tuli kuulumaan yhteensä noin 8.500 miestä.  ”Vuoden 1714 talvella, kun koko Venäjän armeija marssiessaan Pohjanmaalle oli majoittuneena Uskelaan ja useisiin sen ympärillä oleviin kyliin”, kerrotaan venäläisten käyttäneen useita ulkorakennuksia polttopuikseen [14].  Ikaalisissa oli heillä ollut leirinuotionsa kirkonmäellä [15].

*

Helmikuun 7. päivänä 1714 lähti Galitzin joukkoineen etenemään Ikaalisista pohjoiseen pitkin Kyrösjärven talvitietä, läpi Parkanon ja Kihniön erämaiden [16].  Etujoukon muodosti kenraali Tsekinin komentama kasakkaosasto ja jalkaväen pääosan 1. krenatöörirykmentti ja Velikie Lukin rykmentti.  Kihniön Kuivasen kestikievaritalosta etenevät venäläiset polttivat leirinuotiossaan sekä asuin- että karjarakennukset [17].

Tsaarin ratsuväki saavutti 15.2. Ilmajoen asutut seudut ja jalkaväki seuraavana päivänä.  19. helmikuuta tapahtui sitten Isokyrön Napuen kentällä tunnettu verinen ratkaisutaistelu.  Kaksinkertaisen ylivoiman eteen joutuneet suomalaiset menettivät lähes 2.000 kaatunutta.  Muu muassa Porin rykmentti, johon kuuluvassa Kyrön komppaniassa Kyrön seudun miehet palvelivat, tuhoutui urhoollisesti taistellen miltei kokonaan.  Taistelupäivän aamuna Porin rykmenttiin kuulu 19 upseeria, 32 aliupseeria, 50 korpraalia ja rummunlyöjää sekä 30 miestä.  Heistä jäi eloon vain 2 upseeria, 7 aliupseeria, 14 korpraalia ja 30 miestä [18].

Kyrön komppanian kaikki upseerit kaatuivat paikalleen miestensä etunenässä.  Loistavampaa uhrimielen ja sotilaskunnon näytteitä ei miltään joukko-osastolta voida vaatia.

*

Etelä-Pohjanmaa jäi tällä erää venäläisten käsiin, jotka suorittivat siellä laajoja hävityksiä ennen kuin maaliskuussa vetäytyivät pois.  Soveltamalla ”poltetun maan taktiikkaa” venäläiset loivat suojavyöhykkeen vihollisarmeijoiden välille.

*

Kyrön ja Ikaalisten tuomiokirjoissa kerrotaan, että syksyllä 1714 ”kenraali Bruce mukanaan suuri osa armeijasta oli täällä majoitettuna” [19].  Tieto on sikäli oikea, että Brucen komennossa Tampereen seuduilla oli tosiaan noin 2.000 miestä jalkaväkeä ja 3.000 – 4.000 miestä ratsuväkeä, joiden tehtävänä oli pitää silmällä suomalaisten sotaliikkeitä Pohjanmaalla.  Pääosa venäläisten sotajoukosta oli tänä syksynä Ahvenanmaalla [20a].

Hämeenkyrössä venäläiset kuuluvat tällöin ottaneen polttopuikseen muun muassa Kyröspohjan Frantsilan talon kaikki karjarakennukset ja riihet, ”sekä muita rakennuksia niin tästä talosta kuin muualtakin” [21]. 

Samaan yhteyteen kuuluu kenraali Brucen Hattulasta elokuussa Ikaalisten seurakunnalle lähettämä kuulutus, jossa määrättiin joka ”manttaalilta” kiireesti kerättäväksi kirkolla sijaitsevaan makasiiniin neljä tynnyriä rukiita ja heiniä hevosille [22]. – Myöhäissyksyllä, kun suomalaiset ilman taistelua olivat tyhjentäneet pohjois-Pohjanmaan sotaväestä, venäläiset hiljalleen siirtyivät sinne.  Sodan jatkuessa tulivat Kyrön seudut kuitenkin jatkuvasti tekemisiin venäläisen sotaväen kanssa sen käyttäessä Kyrön läpi Pohjanmaalle johtavia teitä [23].

*

Myöhemmässä vaiheessa joutuivat kyröläiset majoittamaan Narvan rakuunarykmentin osastoja.

Vuodelta 1720 olevassa luettelossa Suomessa palvelevien venäläisten rykmenttien huoltoalueista ilmoitetaan, että Narvan rykmentin huoltoalueeseen kuuluivat silloiset Karkun, Mouhijärven, Tyrvään, Punkalaitumen, Messukylän, Pirkkalan, Kyrön, Ikaalisten ja Kokemäen pitäjät.  Aivan pieni osa Hämeenkyröstä oli liitetty Vaasan varuskunnan huoltoalueeseen [24].

Paitsi suoraan joukoille menevää rehuveroa joutui mainittuna vuonna Kyröstä ja Ikaalisista kannetuista vakituisista veroista miltei koko viljassa maksettu osa, yli 409 tynnyriä viljaa, ”Tsekinin rakuunoiden provianttiin” (muonavarastoon) [25].  Yhtäpitävästi tilien kanssa kertovat tuomiokirjat.  Niinpä mainitaan Narvan rykmenttiin kuuluneen venäläisen kornetin Ivan Settinin majailleen kevättalvella 1720 Ikaalisten pappilassa [26].  Seuraavana talvena on juuri tämän rykmentin rakuunoita ollut majoitettuna Ikaalisten Vatsiaisissa [27]. 

Saman osaston upseereja lienee luutnantti Leskin, jolle syntyi avioton poika Hämeenkyrössä 23.3.1721.

*

Heinäkuussa 1721 on sisä-Venäjältä koottu Velikie Lukin rykmentti (”Lutska regementet”) nauttinut kyröläisiltä kestitystä läpimarssinsa aikana, nähtävästi palatessaan jo käynnissä olevien rauhanneuvottelujen johdosta Pohjanmaalta kotiin [28].

*

Yleensä venäläiset joukot pidettiin sangen hyvässä kurissa.  Olen tavannut vain kaksi ainoata tapausta, joissa valitetaan venäläisten karkeasti pahoinpidelleen siviiliväestöä.  Karvain Kantin kestikievarin pitäjä Sipi Tuomaanpoika kertoi vuonna 1724, että venäläiset olivat kohdelleet syksyllä 1713 hänen perhettään niin surkeasti, että hänen vaimonsa tällöin heitti henkensä [29K].

Ikaalisten Kallionkielen Kuortin isännän Juhana Luukaanpojan kerrotaan kuolleen venäläistenkovan kohtelun johdosta keväällä 1718 [30].

Edellisten lisäksi mainitaan yksi väkisinmakuutapaus, johon syyllistynyt oli venäläinen upseeri [31].

Vastapainona tunnetaan kymmenkunta tapausta, joissa seudun naiset ovat vapaaehtoisesti olleet yhteydessä venäläisten upseerien tai sotilaiden kanssa. 

Ajat olivat siis kylläkin ankeat, mutta suuriin kuolonvuosiin 1696-1697 verrattavana onnettomuutena, jolloin kuolema parissa vuodessa korjasi mahdollisesti lähes puolet pitäjän väestöstä [31a], isoavihaa ei mitenkään voi pitää.

*

2. Sissitoimintaa ja passiivista vastarintaa.

Suomalaiset jatkoivat sotilaallisen häviön jälkeenkin taistelua maastamme järjestetyn sissitoiminnan muodossa. Tunnettuja ovat esimerkiksi Tapani Löfvingin tämän aikuiset seikkailut.  Sissitoiminta aiheutti ymmärrettävästi venäläisten taholta ankaria vastatoimenpiteitä, ja siten siviiliväestölle jatkuvia kärsimyksiä.

Sissitoimintaa tunnetaan Kyröstäkin.  Kapteeni Salomon Enberg sai sisseineen vielä loppuvuodesta 1713 hävitetyksi kaksi venäläisten Ikaalisissa sijainnutta viljamakasiinia [32].  Paikkakuntalaiset kertoivat vänrikkien Enmanin ja Nymanin kesällä 1715 liikkuneen sissitehtävissä Ikaalisten Vehuvarpeen puolessa [33].  Kenraali Armfelt vahvisti vuonna 174 tämän tiedon mainiten Enmanin sittemmin kohonneen kapteeniksi, kun taas Nyman oli arvoltaan vääpeli [34].

*

Sissitoiminnan ehkäisemiseksi venäläiset herkästi vangitsivat sissien tukijoiksi tai suosijoiksi epäiltyjä henkilöitä, joista monet kuljetettiin Venäjälle. 

Niinpä Hämeenkyrön kirkkoherra Arvid Rothovius ja eräs hänen pojistaan vangittiin vuonna 1716 ja kuljetettiin Pietariin, jossa saivat virua rauhantekoon saakka [35].  Samoin kävi Ikaalisten pitäjänapulaisen Nils Polvianderin – hän ei koskaan palannut [36].  Vielä samana vuonna 1716 vietiin Ikaalisten Vähä-Röyhiön Nikkilän isäntä Matti Yrjänänpoika koko perheineen Pietariin; palattuaan hän katkeroituneena väitti nimismies Hackin ”myyneen hänet ja vaimonsa ryssille” [37].  Polviander ja Nikkilä ovat vangiksi jouduttuaan tavanneet toisensa Hämeenlinnassa, jossa Polviander on saanut Nikkilältä lainaksi 60 kuparitaalaria [38].  Neljäs Venäjälle viety oli akatemiavouti Erik Curlig, joka vuonna 1724 mainitaan äskettäin sieltä kotiin palanneena [39].

*

Sissitoiminnan vainoamisen varjolla tapahtui yhtä ja toista muutakin mielivaltaa, josta kerrottakoon seuraava esimerkki.  Eräs tuntematon mies oli kesällä 1720 nukkunut yönsä Hämeenkyrön Kostulan Paastolla.  Talon isännän Juhana Paavalinpojan palatessa aamulla kalasta, oli mies hyökännyt hänen kimppuunsa ”väittäen Juhanan olevan ruotsalainen sissi”.  Isäntä pakeni metsään ja mies meni vähän ajan kuluttua menojaan [40].

*

Vaikka väestö ilmeisesti enemmän pelkäsi kuin toivoi sissitoimintaa, voi sen keskuudessa havaita eräänlaista ”passiivista vastarintaa” omaisuuden salaamisen muodossa.  Niinpä Hämeenkyrön Palonkylän Antti Heikinpojalla oli syksyllä 1713 ollut vaatteita ynnä muuta säkkiin ja rasiaan pakattuna metsän peitossa [41].  Samana syksynä olivat Ikaalisten Sikurilan Abraham Mikonpoika Isotalo ja Heikki Yrjänänpoika Vähätalo yhdessä kätkenet sankaan metsään viljaa, josta toisen osuus teki kolme tynnyriä ruista, sopien keskenään, ettei kumpikaan toisen tietämättä kävisi kätköllä [42].  Karvian Kantin keskikievarinpitäjän Sipi Sipinpojan piika oli kesällä 1714, ”kun ryssä oli harhaillut (siellä) ja ryöstänyt mitä oli saanut käsiinsä”, piilottanut metsään auran raudat ja kattilan renkaat [43].  Antti Matinpojalla Hämeenkyrön Heinijärveltä oli vuonna 1718 ollut arvoesineitä kätkettynä kirstussa metsään [44].

*

3. Miehitysvallan alaisuudessa.

Valtauksen tapahduttua hoitivat paikallista hallintoa kauan aikaa vain venäläiset sotilasviranomaiset käyttäen tarvittaessa apunaan maahan jääneitä pappeja ja nimismiehiä.

Vasta vuonna 1717 järjestettiin länsi-Suomen siviilihallinto uudelleen.  Maa jaettiin läänejä vastaaviin piireihin, joiden johtajiksi tuli maaherran tapainen virkamies, laamanni.  Koko Satakunta kuului Porin piiriin, jonka laamanniksi nimitettiin Georg Fromholt von Essen.

*

Kyrön hallintopitäjän nimismiehenä eli voutina (befallningsman) toimi isonvihan alusta vuoteen 1719 Carl Hackz Hämeenkyrön Tuokkolasta [45].  Hänen kuoltuaan sai Antti Sahberg laamanni von Esseniltä 22.6.1720 valtakirjan virkan, ”papiton sekä näiden pitäjien asukkaiden yksimielisestä kutsusta”.  Sahlberg säilytti virkansa rauhan palattuakin, vaikka erikoisesti ikaalilaiset vuonna 1722 kovasti yrittivät saada siihen kirkkoherra-vainajansa poikaa Nils Favorinia [46].  Valitukset, joita Sahlbergia vastaan venäläisajan veronkannosta tehtiin [47] hän pystyi selvittämään.  Kruununvouti Henrik Callia teki puolueettomana miehenä miehitysajan verotuksesta loppuselvityksen rahvaan ja nimismiehen kesken [48].

*

Nimismiesten alaisista pikkuvirkailijoista tunnetaan kirjuri Erik Grölund ja pitäjänkirjuri Christoffer Platzman.  Myöhemmin syytti Valpuri Eskelintytär Parkanosta edellistä laittomasta vangitsemisesta ja pahoinpitelystä.  – Jutun lopputulos ei ole tiedossa [49].  Jälkimmäisen väitti Kaarle Martinpoika Hämeenkyrön Mahnalasta pistäneen häntä miekalla, kun hän naapureineen oli mennyt pyytämään huojennusta raskaaseen majoitusvelvollisuuteensa.  Plazman voi kuitenkin osoittaa tarttuneensa aseeseen hätävarjeluksessa ja Kaarlen saman naarmun olleen niin pieni, ettei hän sitä ollut sairastellut [50].  -  Voinee sanoa, että alemmat hallintomiehet, joita venäläiset toisaalta painostivat hoitamaan tarmokkaasti työnsä, selvisivät aika pienin parjauksin arkaluontoisesta tehtävästään.

*

Kun Ikaalisten papisto oli lähtenyt evakkomatkalle ja Hämeenkyrön kirkkoherra sekä Ikaalisten pitäjänapulainen raahattu vuonna 1716 vankeuteen, hoiti Ikaalisten  papin virkaa Isonvihan loppuajan varapastori Israel Hartman ja Hämeenkyrön papin virkaa pitäjän kappalainen Juhana Taulerus [51].

Säännöllinen oikeudenhoito pääsi käyntiin vuoden 1718 kuluessa.  Porin laamannikunnan tuomarin Jaakko Callian tiedetään istuneen ainakin viidet Hämeenkyrön-Ikaalisten käräjät syyskuusta 1718 rauhantekoon syksyllä 1721 mennessä [52], vaikka näiden käräjien pöytäkirjat ovatkin isonvihan ajan tutkimuksen korvaamattomaksi vahingoksi kadonneet.

*

Kauko Heikkilä kertoo Ikaalisten seurakunnan edellä mainitussa historiassaan:

”Ikaalisissa tänä aikakautena (isonvihan vuosina] mahdollisesti toimitettujen piispantarkastusten pöytäkirjat eivät valitettavasti ole säilyneet.  On siis mahdotonta tietää, kuinka monta niitä on pidetty ja ketkä ovat pitäneet.

Rovastintarkastuksilla oli sama tarkoitus kuin piispantarkastuksillakin, annettiin parhaiden kirkkoherrojen toimittaa tarkastuksia rovastikunnissaan ja ilmoittaa niissä ilmenneistä seikoista tuomiokapitulille.  Ikaalisissa, joka kuului Tyrvään rovastikuntana, on tältä ajalta säilynyt vain yhden ainoan, Tyrvään kirkkoherra Johannes Wegeliuksen vuonna 1713 pitämän rovastintarkastuksen pöytäkirja.  Vuonna 1706 tiedetään kuitenkin Vesilahden kirkkoherra Jos. Walleniuksen pitäneen tarkastuksen Ikaalisissa, näytäänpä myös 1708 sellainen pidetyn, vaikka pitäjästä ei ole tietoa.”

Edellisestä lievästi poiketen Heikkilä myöhemmin selostaa:

”Vuonna 1708 pidetyssä piispantarkastuksessa ”ylistettiin (Ikaalisten) seurakunnan kauniisti kasvaneen kristinopin taidossa” ja rovastintarkastuksessa 1713 tarkastaja antoi silloiselle kirkkoherralle Johan Faworinukselle kiitoksen siitä, että ”sanankuulijat hänen ahkeruutensa ansiosta ovat enimmältä osalta perehtyneet katekismuksen ja kristinopin kysymysten lukemiseen ja ymmärtämiseen.”

*

Oire olojen vakiintumisesta oli sekin, että seudun kauppa vähitellen elpyi.  Vuoden 1720 pikkutulliluetteloista voimme havaita, että ainakin yksi kyröläinen on jos uskaltautunut Turkuun asti, viisi ikaalilaista Poriin, mutta kokonaista kymmenen kyröläistä ja ikaalilaista Naantalin markkinoille, jotka pidettiin 1. päivänä maaliskuuta [53].  Heidän vientitavaroinaan oli ruis ja humala.

*

Sodan oloissa kirkollinen kasvatustyö laantui ja kaikenlainen levottomiin aikoihin liittyvä löyhä käytös lisääntyi.  Tästä kertoo Kauko Heikkilä seurakuntahistoriassa:

”Epäkohtia.  -  Silmiinpistävimpänä epäkohtana Ikaalisten elämässä tällä kaudella esiintyy juoppous.  Jo vuonna 1706 kerrotaan rovastintarkastuksen pöytäkirjassa, että ”juoppous ja viinan krouvaaminen siihen aikana oli aivan suuri”.  Kun Tyrvään rovasti Joh. Wegelius vuonna 1713 piti täällä tarkastusta, papisto valitti, että kansa, vaikka se jo lauantaina kokoontuu kirkonkylään, ”ei tule kirkkoon ennen saarnaa, vaan kuluttaa aikansa kaikessa sopimattomassa ja ylellisessä elämässä”. 

Kerrotaanpa saman tarkastuksen pöytäkirjassa, että muuatta isäntää oli sakotettu siitä, että hän oli tullut juopuneena kirkkoon.  Ison vihan aika tuntuu vielä huonontaneen tilannetta, sillä vuoden 1722 käräjissä Ikaalisten nimismies papiston ilmiannon perusteella syytti lukkarinvaimo Marketta Filipintytärtä, tämän tytärtä Britaa ja erästä rengin vaimoa Malin Heikintytärtä siitä, että he olivat olleet poissa kirkosta ja juopotelleet.

Kirkkoherra Johannes Rothovius ryhtyi tarmokkaasti vastustamaan juomista ja sai vuonna l734 aikaan päätöksen, että sunnuntaisin ja juhlapäivisin ei saanut myydä paloviinaa Ikaalisten kirkonkylässä, vieläpä hän pyysi kapakan poistamista sieltä.  Juominen ei kuitenkaan näytä vähentyneen, sillä rovastintarkastuksissa siitä edelleen valitetaan. …

Siveellisiä oloja silmätessämme kohtaa meitä Ison vihan ajalta muualtakin tutut ilmiö: siveellisten käsitteiden höltyminen. 

Pitäjään oli pitkäksi aikaa majoitettu venäläistä sotaväkeä, ja seurauksen saa lukea vuoden 1722 tuomiokirjasta.  Siinä syytetään kahdeksaa naista aviottoman lapsen synnyttämisestä ja ilmoitetaan seitsemän isän olleen venäläisen sotilaan. 

Näissä tapauksissa ei ainakaan mainita väkivallasta, päinvastoin pari naista oli seurannut rakastajaansa toiselle paikkakunnallekin.

Sodan oloissa tämä ilmiö on ymmärrettävä ja se jäi vain ohimeneväksi, sillä yleensä väestön siveellinen tila tänä aikana oli hyvä.  Esimerkiksi 1700-luvun loppupuoliskolla vain noin joka 55:s lapsi oli avioton.”

*

Miehittäjät kantoivat, kuten edellä näimme, jo vuodesta 1714 lähtien veroja väestöltä.  Maan vakituista verotustapaa ei käytetty, vaan venäläiset sovelsivat omaa verotusjärjestelmäänsä.  Neljä, viisi tai useampia taloja yhdistettiin verokunnaksi, jonka nimi oli manttaali – erotukseksi varsinaisesta manttaalista kutsui kansa uutta yksikköä ”ryssänmanttaaliksi”.  Manttaali oli keskiaikaiseen tapaan yhteisvastuussa siltä vaadittavista veroista; mitä köyhemmät osakkaat eivät jaksaneet suorittaa, se vaadittiin varakkaammilta [54].

Manttaalin johtoon, starostaksi, määrättiin joku siihen kuuluvista isännistä.  Vaikka yhtenäisiä luetteloita ryssänmanttaaleista ei ole säilynyt, tiedämme eri yhteyksistä, että Yrjänä Paavalinpoika Inki on toiminut starotana Ikaalisten Miettisten kylässä ja Juhana Paavalinpoika Paasto Hämeenkyrön Kostulassa [55].  -  Hämeenkyrössä oli vuonna 1720 yhteensä 15 3/14 manttalia ja Ikaalisissa 28 35/42 manttaalia [56].

*

Manttaalilta vaaditut verot olivat vuonna 1720 seuraavat:

Vakituinen kontributio 8 ruplaa rahaa ja 6 tynnyri 23½ kappaa ruista, kuvernementinhallinnon palkanmaksu 3 ruplaa rahaa, sekä luonnossa annettava ns. manttaalihevonen  tai sen lunastusmaksuna 19 ruplaa 20 kopeekkaa rahaa. 

Näiden vakituisten verojen koko tuotto Kyröstä ja Ikaalisista vuonna 1720 oli 1.314 ruplaa rahaa ja 426 tynnyriä viljaa.  Rahasta noin 750 ruplaa korvausta 39:stä puuttuvasta manttaalihevosesta, sillä vain viisi ehdot täyttävää verohevosta oli saatu [57].

Toiseksi oli kultakin manttaalilta maksettava sotaväelle 4 ¾ annosta rehuveroa (Fouragie).  Annokseen kuului kappa kauroja, kappa silppuja, 16 naulaa heinää ja olkilyhde vuorokaudessa.  Kolmanneksi vaadittiin väestöltä päivätöitä ja kyydityksiä manttaalin mukaan. 

Vieläpä sotaväen ottokin oli järjestetty veroyksikön perustalle.

*

Päivätöistä kerrotaan muun muassa, että ikaalilaisia oli vuonna 1717 komennettu Kyröspohjan Frantsilaan heinäntekoon [58] ja että vähäröyhiöläiset olivat joutuneet hakkaamaan tukkeja ryssille pärepuiksi Osaran Karpaanmaan ulkomaalta [59].

Ikävimpiä olivat kyyditykset.  Yhteys Pohjanmaalle oli Niinisalon ja Karvian Kantin kestikievareiden sodassa autioiduttua suuresti huonontunut.  Kyydin ajajat joutuivat taas, kuten vuosisata aikaisemmin, tekemään 11 silloisen peninkulman pituisen matkan Hämeenkyrön Järvenkylästä Kauhajoen Nummijärvelle [60].

*

Keskipitäjä kärsiluonnollisesti eniten kyydityksistä.  Kun kyydityksen järjestäjille ei aina jäänyt aikaa haetuttaa syrjäkylistä, he joutuivat turvautumaan Hämeenkyrön järvenkyläläisten ja kierikkalalaisten härkiin, jollaisia muuten ei seudulla käytetty vetojuhtina [61].  Eräät Viljakkalan ja Inkulan kylien talot olivat varautuneet kyydityksiin hankkimalla manttaalilleen yhteisen hevosen tätä varten; siten eivät kenenkään työt häiriytynet kyyditysmääräyksen saapuessa [62].

*

Venäläiset rakennuttivat isonvihan loppuvuosina sotalaivoja Hankoniemellä sijaitsevissa veistämöissä

Etelä-Suomen pitäjistä jouduttiin kuljettamaan sinne rakennusaineita.  Jo vuonna 1716 vietiin erään Hämeenkyrön vesajärveläisen hevonen kahdeksi viikoksi jonnekin kuljettamaan palkkeja ryssille [63].  Vuonna 1718 oli Mouhijärven Pukaran kyläläisten ja eräiden kyröläisten muodostamalta manttaalilta otettu hevonen seitsemäksi viikoksi palkinajoon Uudellemaalle [64]. 

Vuoden 1720 tammikuussa oli Lemmakkalan ja Mahnalan taloista yhdistetyn manttaalin hevonen ”useiden muiden tämän pitäjäläisten kanssa mennyt Hankoniemelle tukinajoon” [65].  Näihin muihin kuuluivat muun muassa [Ikaalisten] vähäröyhiöläisten hevonen, jonka mainitaan suorittaneen kyytinsä Pohjan pitäjässä [66], vatulalaisten hevonen, joka siellä laamanni von Essenin toimesta lahjoitettiin kreivi Douglasin pojalle [67], sekä parkanonlaisten hevonen, joka paluumatkalla Pohjan pitäjästä ratsastettiin kuoliaaksi [68].  Tammikuussa 1721 oli kyröläisten hevosia jälleen Hankoniemellä tukinajossa [69].

*

Raskaimmalta rasitukselta tuntui väestöstä varmaan venäläisten vuonna 1720 Suomessa suorittama sotaväenotto.  Manttaali tuli siinä vastaamaan suomalaista ruotua yhden sotamiehen asettajana; sotamiehiä kutsuttiinkin manttaalimiehiksi.

Koko Kyrön alueelta on siis asetettu 44 miestä [ks. edellä: yhteinen suurpitäjän manttaaliluku oli 44 2/42osa manttaalia, vh].

Ellei ketään manttaaliin kuuluvista isännistä, heidän pojistaan tai vävyistään saatu lähtemään, voitiin manttaalin puolesta palkata ulkopuolinen mies tehtävään – tapa, joka ruotusotamiesten suhteen oli jo kauan ollut käytännössä.  Vielä vuosia sodan jälkeen oli heidän palkkausasioitaan esillä käräjillä.  Pestirahat näyttävät vaihdelleen 50 – 200 kuparitaalariin [70].

*

Sotilaiden lähtö oli siinä määrin vastenmielinen, että nimismies joutui käyttämään äärimmäisiä keinoja heidän kiinniottamisekseen.

Vuonna 1722 myönsi kunnianloukkauksesta syytetty Martti Heikinpoika Köntti Ikaalisten Luhalahdesta sanoneensa, että varapastori Israel Hartman oli antanut käyttää kirkkoa ryövärien luolana.

Tapaus oli seuraava.  Hartman oli Ikaalisten kirkossa pidetyn jumalanpalveluksen jälkeen antanut nimismies Sahlbergin pyynnöstä naisväen mennä ulos, mutta kehoittanut nuorta miesväkeä jäämään kirkkoon.  Näistä olivat eräät sotamiehiksi määrätyt saarnan aikaa piiloutuneet välikaton päälle.  Heidät pidätettiin sieltä, mutta tämä ei tietenkään voinut sujua ilman meteliä [71].  -  Eräiden manttaalimiehiksi kirjoitettujen onnistui tosiaan piilossa pysyttelemällä välttää sotaan joutuminen [72].

*

Ikaalisten seurakunnan historiassaan Kauko Heikkilä kertoo Ikaalisten kyseisen toisen kirkon kunnosta:

”Ikaalisten toinen kirkko oli seurakunnan kirkkona vielä koko 1700-luvun.  Muutamia uudistuksia ja korjauksia siinä kuitenkin jouduttiin tekemän.  Niistä kertovat säilyneet aikakirjat seuraavaa:

Jo vuonna 1730 havaittiin kirkon torni niin heikoksi ja vinoon painuneeksi, että seurakuntaa kehoitettiin poistamaan kellot sieltä.”

*

Parista kotiseudulle lähetetystä kirjeestä näemme, että Venäjän sotaväkeen joutuneet ovat vielä toukokuussa 1720 oleskelleen Turussa [73].  Tämän jälkeen heidät kuljetettiin Venäjälle.

Sotamies Yrjänä Yrjänänpoika [Kankaanpään] Vihteljärveltä ja Tuomas Juhaninpoika Vatsiaisista todistivat sodasta palattuaan, että heidän toverinsa Juhana Tuomaanpoika Karhoisista oli syksyllä 1720 kuollut eräässä Toksova (Tokwerg) –nimisessä kaupungissa tuolla puolen Pietarin [74].

Suomalaiset joukot vietiin laajan Venäjän vastakkaiselle laidalle, jossa heitä oli tarkoitus käyttää sodassa persialaisia vastaan.  Niinpä kolme sieltä palannutta, Juhana Juhananpoika Osarasta, Jaakko Jaakonpoika Mahnalasta ja Heikki Juhananpoika samasta kylästä todistivat, kuinka Antti Yrjänänpoika Mohijärven Salmista oli vuonna 1722 kuollut ja haudattu Astrakaanissa, siis Kaspianmeren rannalla [75]. 

Samasta yhteydestä selviää, että Kyrön seudun eloonjääneet manttaalisotamiehet ovat päässeet perille kotiseudulleen vasta keväällä 1725, noin neljä vuotta rauhanteon jälkeen.

*

Rauha

Uudenkaupungin rauha allekirjoitettiin 30. päivä elokuuta 1721

Syksyn kuluessa tyhjensivät venäläiset maan joukoistaan.  Kiitosjumalanpalvelus rauhanteon johdosta, joka pidettiin valtakunnan kaikissa kirkoissa 15. päivänä joulukuuta 1721, julisti jälleenrakennuskauden alkamista.

Isonvihanaiheuttamista vahingoista maassamme tekivät pian tämän jälkeen n.s. Läntinen ja Itäinen tutkijakunta tarkat selvitykset myöntäessään verovapauksia sitä eniten tarvitseville taloille.

Verrattaessa eri seutujen kärsimiä kokonaisvahinkoja toisiinsa ovat nämä luvut parhaat saatavissa olevat.

Silloisten Ikaalisten 210 talosta sai 81 eripituisia, 1-7 vuoteen kestäviä verovapauksia.  Hämeenkyrössä olivat vastaavat luvut 180 taloa ja 52 vapautusta. 

Nykyisen [v. 1953 tilanne, VH] Satakunnan 12 emäpitäjästä olivat pahimmin kärsineet Kokemäki, Tyrvää ja Eurajoki.  Ikaalisten ollessa neljäntenä.  Paremmin oli sentään säilynyt Hämeenkyrö, joka samassa verovapaustilastossa tulee yhdeksännelle sijalle [76].

*

Tähän päättyy professori Mauno Jokipiin seikkaperäinen katsaus Isonvihan aikaan Ikaalisten seudulla.  Täydentäköön sitä omalta osaltaan vielä Ikaalisten pitäjän Jämijärven kappelin myöhemmän kappalaisen Wilhelm Carlssonin vuonna 1871 julkaiseman Vanha Ikalinen –teoksen sivuille tallennettu katsaus noihin vuosiin:

”Se maamme historiassa kovin musta aika, jota paraiten kuvastaa nimityksellänsä ”Isoviha”, koski näitä paikkoja kovimmin vuosina 1713-1717, niin kuin näemme Papiston ja kirkollisten kirjainki vaiheista, joita kummastakin paikallensa puhumme.

Venäläiset majailivat sanottuina vuosina täälläkin, ainapa Parkanon perillä asti, eli Kihniössä.  Niiden olosta siellä kertoo N.I. Juselius kansan puheen jälkeen, että sotamiehet lähtivät Linnan kylästä Hietasen taloa ryöstämään, joka näet ”oli hyvin rikas, koska sillä piti olleen kartanon porttikin niin suuri ja raskaaksi raudotettu, että roikina kuului 1½ peninkulmaa aina Linnaan asti, kuin sitä avattiin ja kiini pantiin”.

Venäläiset ”tulivatki talvikelillä Nerkoojärven selkä-saarelle asti; mutta kuin äkkiä nousi sakia sumu ja lumipyry, niin eivät arvanneet mennä edemmäksi taikka eivät osanneet, vaan hätääntyneinä jättivät koko joukon sota-aseitansa sanotulle selkäsaarelle ja palasivat takasin”. 

Mutta samaan aikaan kuin Venäläiset eksyivät Nerkoojärvellä (aivan eksyttävä onki tämä järvi oudolle, koska siitä on sananlasku: ”Tuhat nientä on Nerkoossa, sata saarta Aurehessa”)  ja heidän ryöstö-yrityksensä Hietasta kohtaan lahosi ja harmiksensa yhä vielä kuulivat ruon rikkaan talon portin roikinan, ”hävittivät he Linnan talon niin että se jäi autioksi”.  Että myöskin muut mahtavammat talot täällä olivat hätyytetyt tahi niiden asukkaat pelosta paenneet, kertoo Juselius erittäin Kovasen ja Rasin talosta mainitun Nerkojärven luoteisella kulmalla, että ”neljä veljestä sitä silloin asuivat, joista kolme lähtivät vihollista pakoon ja jäivät sille matkalle, vaan neljäs, joka oli kituva, jäi kotio yksin, jonka tähden pellotki jäivät kedoksi ja ottivat metsää, mutta niiden oja-piirua tuntuu vielä.”  -

Mitään erinomaisempia ryöstöjä (Ikaalisten) Emäseurakunnan alalta ei ole meillä tiedossa; mutta muistiansa jättivät täälläkin, koska heidän olostansa täällä vielä perästäpäin usein puhuttiin, niin e.m. mainitaan vuonna 1727 pidetyssä Pappilan huone-syynikirjassa, että Venäläiset täällä ollessansa olivat sieltä vieneet ”2 kirvestä ja 2 parin auran vannasta”. 

Samana vuonna pidetyistä provastin-käräjissä kanneltiin myöskin eräästä vaimo-ihmisestä, ”että hän oli elellyt Ryssäin seurassa Venäjän vallan aikana”, joka silloin niin kuin ainakin pidettiin monenkertaisesti saastaisena rikoksena.”  -

Tappeluista tällä ei ole minkäänlaisia tietoja; sillä ei ole tietoa jos suvitien varrella Karvian Skantsissakaan  mitään kähäkkää tähän aikaan tapahtui.  Kumpaako  tietä Galizin sotalaumansa meni Ison-kyrön tappeluun 1714, tätä vai Parkanon kauttako, sitä emme oikein tiedä.  Se vain on tiettyä, että hän noin 9.-11. päivä helmikuuta kulki Ikaalisten kautta, jonne myös Hämeen puolelta silloin venäläisiä joukkoja tuli (lähde: Suomi 1865, s. 44).  Galizin pää-joukkone tuli Porista.  -  Suomalaisia vartioita oli täälläki hänen liikuntojansa vakoomassa; vaan otteluista ei puhuta.  Tosin oli puhe, että Skantsi on aina sotaliikunnoissa ollut vastaryntäys-paikka etelästä tuleville vihollisille, josta se nimensäki on saanut.  Mutta tämä nimi tavataan jo ennen kuin Isovihan sotaisia liikkeitä täällä oli; kumminkin se löytyy vuoden 1700 maakirjassa, josta näkyisi, että siinä ennen Isoovihaakin on ollut varustuksia vihollista vastaan.

(Sitten luettelee Carlsson Venäjän vallan aikana 1713-1721 verot, jotka vihollinen vaati, ja ovat verot perin raskaat, mutta niitä ei kannattane tässä eritelleen listata).

Jos laskemme tämän summan – rahaksi määritettynä vuoden 1700 verotaakka oli yhteensä Ikaalisten pitäjälle – jossa oli vain 187 taloa – 2.265:1:3 yksikköä.

Jos laskemme tämän summan viljaksi sen jälkeen kuin sille on ylempänä raha-arvoa laskettu, niin meni tällöin kruunulle 1.010 tynnyriä viljaa, joka tekee lähes tynnyrin jokaiselta hengeltä (lapsilta ja kaikilta); sillä vuonna 1700 ei pitäjässä suinkaan vielä ollut paljonkaan enemmän kuin 1.200 henkeä.  Laske siihen vielä pappein saatavat, jaetun sotaväen kustannukset ja kunnallismaksot ynnä muut, niin pian huomaan kuinka hirmuisen kuorman alla tämä kansa huokasi; erittäinki kuin vielä huomiohon otamme kuinka vähäinen viljelys tähän aikaan oli; ja kuinka suuri toki olisi sen sopinut ollakaan niin peräti vähillä työvoimilla autioina olleissa hävitetyissä peltomaissa!  -

Niin kirjoitti Piispa Konsistorion kierto-kirjeen kautta 18.5.1710 Herrainpäiviltä, ”että valtion rahavarat kymmenvuotisessa sodassa olivat loppuneet, jonka tähden oli päätetty, että kaikki kirkon-rahat lainattaisiin valtionvarustuksiin, ainoastaan niin paljo, kuin tarvittaisiin kirkon välttämättömiin parannuksin, jälelle jätettäisiin.  Papisto kuudennus-miehine ynnä kirkkoväärtti lukitsivat rahat ja lähettäisivät ne Lukkarin kanssa  Turkuun Konsistorion Notariolle, joka hänen lähettää Konsistorion pedlelin kanssa rahoine Läänin räntmestarin tykö.  Siltä saatu kuitti talletettaisiin Konsistoriossa ja tuoja saisi siitä kopion kotio.  Kaukaiset seurakunnat yhdistyisivät usiampi tähän lähetystoimeen, saaden kukin erinäisen kuittinsa.  Samassa kehoitettiin papistoa omilla varoillansa valtiota auttaman ja siten esimerkillään siihen kehoittamaan muitakin, joilla vaan varoja olisi”. –

Muutoin muistutettiin papistoa, että, kussa vaara näkyi vihollisten tulosta, korjaisivat kirkon hopeat ja kasukan piiloon ja hautaisivat kellot maahan, ettei vihollinen niitä löytäisi.  Siitä y.m. kirjeessä 25.5.1710, jossa Konsistorio kirjoittaa papistolle Valtioneuvostolta tulleen käskyn Maaherralle, ”että Suomenmaata nyt uhkaavan vaaran tähden vihollisten osittain jo sisämaihin tulon tähden, kirkon omaisuus, kaunistukset, kellot ja kynttilä-kruunut pitää alasotettaman, ja niistä seurakunnista, jotka ovat meren rannalla tahi taitavat kalut sinne viedä, ne kuljetettaisiin joko Stockholmiiin tai johonki turvalliseen paikkaan, niin kuin erittäin Pohjanmaalle; mutta niissä muissa sisämaan pitäjissä, joissa semmoisia kirkon omaisuuksia ei taideta meren rannalle kuljettaa, pitää ne johonki erinäisiin, kaukaisin paikkoihin metsissä haudattaman.  tätä hyödyllistä käskyä täyttämään ja oikiat inventariot (luettelot) kaikkien kirkkoin omaisuudesta tässä maaherran läänissä sisälle lähettämään on Maaherra antanut käskyn Nimismiehille”, joka tähden papistoa ynnä käsketään näitä inventarioita toiimittamaan ja muutoin määräyksiä tarkkaan seuraamaan.

Samanlaisia kätköjä tekivät yksityisetki, joilla jotakin oli.  Metsiin ja muihin piilopaikkoihin vietiin kalut ja Raamatutki, kussa harvassa se oli, ja kätkettiin maan poveen.  Siitä kai on syntynyt se Suomessa niin yleinen puhe ”Aarni-haudoista”.  Monet aarrekätköt jäivät unohduksiin, pakolaisuuden, kuoleman y.m. kautta.  Niitä on perästäpäin joskus löydetty ja puheitten jälkeen luullaan erinäisissä paikoissa semmoisia tavara- ja raha-hautoja vielä olevan, joita aarni vartioitsee ja joskus tulenki niille paikoille öisin virittää. –

Semmoisia raha-kätköjä on löydetty e.m. Jämijärven Alapeijarilla.  Myöskin järven pohjaan laskettiin aarteita.  Niin luullaan äsken mainitun talon rannassa olevan viina-pannun ja sen sisällä jotakin muuta metalli-tavaraa ja rahaa.  Mutta semmoisia puheita on niin paljo, ettei niihin voi juuri mitään luottamusta panna, - vaikka ne tosin ovat ikäviä muistoja ja jälki-aaveita Ison vihan onnettomista ajoista.

Mutta sodan tuomat rasitukset ja vainot eivät olleet ainoat: niiden seurakumppaneina oli, niin kuin tavallisesti aina, nälkä ja taudit.  Niin näkyy täällä talletetuissa kirjeissä vuodelta 1708, että oli suuri nälän hätä; ja kirjeistä vuodelta 1710 ja 1711 nähdään, että myös tarttuvaiset taudit rasittivat kansaa; sillä Hallituskin oli usioissa asetuksissa kieltänyt niissä taudeissa kuolleita hautaamasta kirkkopihaan, vaan viemään ne etäisiin paikkoihin.  Mutta kansa oli taikauskosta ja muusta syystä siihen tipumatoin, jonka tähden Konsistorio näissä kirjeissä kehoittaa papistoa opettamaan kansaa kuuliaisuuteen Esivallan käskylle. –

Pakoon lähteneet kärsivät joka paikassa suurta kurjuutta.  Vuonna 1712 pyydettiin täältäkin 6 kolehtia ”kurjille pakolaisille”. – Pispan kirjeen alla seisoo: ”kussa jotain olisi kokoon saatu syysmarkkinoiksi, olisi hyvä että se silloin Turkuun lähetettäisiin, sillä ne vaivaset pakolaiset joka päivä apua etsivät”.  Paitsi monia muita kolehtia pyydettiin täältä vuonna 1711 myös yksi Viipurin papiston avuksi. –

Mitä täältä voi lähteä, on vaikea ymmärtää, kuin tästälähin alkoi täälläkin kaikki hajalla olla, papit paeta y.m.  Erinomaiseksi pakolaispaikaksi täällä mainitaan niinkutsuttu Majorinvuori Parkanossa, sen pohjaisimmalla osalla. –

Mutoin on mainittava se vaka Herran pelko ja jumalisuus, joka tähän aikaan voimastutti Suomen kuolemaisillansa olevaa kansallisuutta!  Niin luemmeki Pispa Joh. Gezelliuksen kaikissa kirjeissään Papistolle sydämellisesti kehoittavan uskolliseen rukoukseen ja parannukseen, ”että Jumala taas kääntäisi vaaran pois maasta”. – Ne kirjeet ovat oikein lämpimät, täyksi-uskoiset sekä urhoolliset. – Ja sanokoon nykyajan henttu henki mitä tahtoo; meidän uskomme on, että Jumalan pelko ja usko Hänehen näinä kovimpina aikoina, joita kansamme on kokea saanut, oli se voima, joka kansallisuutemme hengen silloin jännitti suurimmissa vaivoissa kestämään!  Se voima kannatti sen kansallisuuden tunnon! Ellei olisi sitä hengellistä voimaa ollut, en tiedä mikä muutoin enää olisi voinut estää tätä niin vähälukuista voimatonta kansaa vajoomasta oudon orjuuden ikeen alle, ja sen kansallisuutta pelastaa perikadosta! –

Näihin mietteisiin on kyllä syytä, kuin tiedämme, että maamme ja kansakuntamme seuraavina vuosina 1713-1721 jäi kokonansa vihollisen vallan alle ja oman onnensa ohjalle. –

Miten vihollinen maassamme menetteli ja kuinka se kansaamme kohteli, se on yleisesti tuttu; siitä muistuttaa ajan nimi ”iso-viha” (toisinaan myös kutsuttu ”iso-ryssä”) ja ne sotaväen yksityiset vallattomat ryöstö, joista jo osittain kerroimme, ynnä ne monet jo kansan kesken vaikenevaiset ja muistista mennet puheet raa`asta raivoudesta.”

Tähän tapaan selosti Ikaalisten ja Suomen vaivoja Ison vihan vuosilta Jämijärven kappalainen Wilhelm Carlsson teoksessaan Vanha Ikaalinen vuonna 1871.

                                                                  

*

HisKi:n verkkossa olevista Ikaalisten seurakunnan syntyneiden luettelosta löytyy kuusi (6) aviotonna syntynyttä lasta Ison vihan ajalta, joiden isäksi ilmoitetaan venäläinen mies:

25.1.1720 syntyi Jämijärven Soinin talossa Wallborg-nimiselle naiselle tyttö, joka 31.1.1720 kastettiin Mariaksi.  Isästä todetaan: Med Ryssarna (Ryssien kanssa).

2.5.1720 syntyi Jämijärven Soinin talossa naiselle, jonka nimeä ei  mainita tyttö, joka 8.5.1720 kastettiin Wallborgiksi.  Isästä: Med Ryssarna.

27.1.1721 syntyi Ikaalisten Röyhiön Heikkilän talossa syntyi Karin Galina –nimiselle naiselle poika, joka 29.1.1721 kastettiin Matthiakseksi.  Isästä todetaan: En rysk drag: Simon, eli venäläinen rakuuna eli ratsusotamies Simon.  Karin Galina antaa mahdollisuuden pohtia äidin syntyperää.

25.9.1721 syntyi Ikaalisten Karhoisten Winnarin talossa naiselle, jonka nimeä ei mainita poika, joka 27.9.1721 kastettiin Micheliksi.  Isästä: En rysk dragoun David.

28.10.1721 syntyi Ikaalisten Vatsiaisten Hannun talossa Wallborg Jacobintyttärelle tyttö, joka 29.19.1721 kastettiin Annaksi.  Isä: En rysk drag: Petruska.

3.12.1721 syntyi Ikaalisten pitäjän Sätterissä Margaretha Hendrikintyttärelle poika, joka 6.12.1721 kastettiin Iwaniksi.  Isä: Cornett: drg: Iwan.  Eli ratsuväen kornetti, rakuuna Iwan.  Kornetti on ratsuväen alin upseeriarvo.

*

Lähdeviitteet:

[1] Kyrö; Tarkoitetaan tässä vanhaa Satakunnan Kyrön emäpitäjää, joka vielä isonvihan aikana oli hallintopitäjänä.  Siihen kuuluivat nykyiset Hämeenkyrö, Viljakkala, Ikaalinen, Jämijärvi, Kankaanpää, Hongonjoki, Karvia, Parkano ja Kihniö.; -

[Vertaa Hämeenkyrö – Pohjankyrö; Isokyrö ja Vähäkyrö, vh. – Alempana Jokipiin kappalejakoa on luettavuuden ja selkeyden vuoksi hieman kevennetty, VH]

[kyseinen SatakO:n julkaisu on omistettu opettaja, kotiseuduntutkija ja laulumies Viljo Alaselle, joka täytti 60 vuotta 29.11.1953].

[2] Lähde: Eirik Hornborg: Karolinen Armfelt, s. 176-187.

[3] Kyrön käräjät 29.-31.10.1722, nn 31:620.  [Kyrön käräjät lyhennetään aina seuraavassa: Kyrö.  – eli käytännössä Hämeenkyrö, vh]

[4] Kyrö 22.-27.9.1725.

[5] Kyrö 14.-12.2.1724.

[6] Kyrö 19.-23.10.1724.

[7] Kyrö 17.-20.6.1723.

[8] Sama.

[9] Kyrö 3.-6.6.172.

[10] Kauko Heikkilä: Ikaalisten seurakunnan vaiheita, s. 48-49.

[11] Kyrö 22.-25.2.1725.

[12] Kyrö 14.-18.2.1724 ja Kyrö 19.-23.10.1724; Talonnimet saatu Suomen asutuksen yleisluettelosta.

[13] Hornborg: mt. s. 188-193.; Hannula: Napue s. 32-34.

[14] [Kyrö 29.-31.19.1722.

[15] Kyrö 6.-8.3.1722.

[16] Kyrösjärven talvitien kulusta, ks. Viljo Alanen: Kyrönkankaan vanha talvitie.  Satakunta XIII.

[17] Kyrö 14.-18.2.1724.

[18] Lindh: Björneborgs regemente s. 135 ja 265.

[19] Kyrö 17.-20.6.1723.

[20] Hannula: Napue s. 83.

[21] Kyrö 17.-20.6.1723.

[22] Kenraali Brucen kuulutuksen on painattanut Wilhelm Carlsson: Entinen Ikalinen, s. 116.

[23] Lindeqvist: Isonvihan aika Suomessa, s. 556.

[24] Vaasan Maakunta-arkisto 7072:255-260.

[25] VA 7070.

[26] Kyrö 6.-8.3.1722.

[27] Kyrö, sama.

[28] Kyrö 6.-8.3.1722: Laamanni von Essenin kuitti 12.7.1721.

[29] Kyrö 14.-18.2.1724.

[30] Kyrö 17.-20.6.1723.

[31] Kyrö 6.-8.3.1722.

[31a] Carlsson: mt. s. 103.

[32] Lindeqvist: mt. s. 346.

[33] Kyrö 17.-20.6.1723.

[34] Kyrö 3.-6.6.1724.

[35] Kyrö 2.-25.-2.1725.

[36] Heikkilä: mt. s. 51.

[37] Kyrö 6.-8.3.1722 ym.

[38] Kyrö 19.-21.6.1722.

[39] Kyrö 19.-23.19.1724.

[40] Kyrö 19-21.6.1722.

[41] Kyrö 17-20.5.1723.

[42] Kyrö 19.-21.6.1722.

[43] Kyrö 6.-8.3.1722.

[44] Sama.

[45] Sama, ym.

[46] Kyrö 6.-8.3.1722.

[47] Sama.

[48] Kyrö 19.-22.10.1724.

[49] Kyrö 6.-8.3.1722.

[50] Kyrö 19-21.6.1722.

[51] Kyrö 19.-21.6.1722.; Strandberg: PÅbl stifts herdaminne.

[52] Walter von Koskull: Finlands rätsväsen under stora ofreden s. 172-174.

[53] Valtion Arkisto 7073: 475, 500, 572-609.

[54] Esim. Kyrö 6.-8.3.1722.

[55] Sama.

[56] Valtion Arkisto 7070: 255-260.

[57] Sama kuin edellä.

[58] Kyrö 17.-20.6.1723.

[59]Kyrö 19.-23.19.1724.

[60] Kyrö 19.-21.6.1722.

[61] Kyrö 9.-31.10.1722.

[62] Kyrö 19.-21.6.1722.

[63] Kyrö 22.-27.9.1725.

[64] Kyrö 22.-25.2.1725.

[65] Kyrö 19.-21.6.1722.

[66] Kyrö 3.-6.6.1724.

[67] Kyrö 29.-31.10.1722.

[68] Kyrö Sama.

[69] Kyrö 6.-8.3.1722.

[70] Kyrö, useissa paikoissa. nn 31:146 etc.

[71] Kyrö 6.-8.3.1722.  Matti Köntti pyysi anteeksi ja maksoi Ikaalisten kirkolle 12 kuparitaalaria sekä Harmanille oikeudenkäytikulut. – Tapausta selostaa jo Lindeqvist: mt. s. 549.

[72] Kyrö 6.-8.3.172.

[73] Sama.

[74] Kyrö 22.-27.9.1725.

[75] Sama.

[76] Alho: Isovihan vaurioitten korjaamisesta Satakunnassa 1720-luvulla.  Satakunta X s 95.  Parkanon osalta ks. Martta Sevio: Parkanon seurakunnan vaiheita ss. 29-30.

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Isäni suku on tullut Venäjältä joskus noina aikoina. En osaa sanoa siitä muuta, kuin, jotta nuorempana näytin kirgiisiltä.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tiedätkö lähtökohdista: kuuluiko hän Pietari Suuren valloitusarmeijaan, vai tuliko työperäisenä maahanmuuttajana tms.?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset