Veikko Huuska

Venäjä: - Kenen joukoissa seisot Suomi? – marssitko väärien lippujen alla?

 

Venäjä-Suomi –suhde; vaikea mutta ei mahdoton

Joskus tekee ihan hyvää katsoa asioita ”vastapuolen” näkökannalta.

Kremlin muurilta luoteeseen katsoessa näkyy pitkä metsäinen raja, raja Venäjän ja Suomen välillä, yli tuhat kilometriä. 

Suomalaiset tahtovat korostaa, heidät on opetettu korostamaan, että kyseessä on Euroopan Unionin raja, ulkoraja, josta ”huolehtii” EU, joka on Brysselissä.  Ihan vähän vain mutkia oikoen. 

Moskova ei halua asioida Brysselin kanssa, eihän siellä ole edes puhelinnumeroa… no, en halua trivialisioida tätä liikaa.  

Mutta Moskova tietää varsin hyvin, ettei Euroopan Unioni, tuo ”taloudellinen jättiläinen mutta poliittinen ja sotilaallinen kapalolapsi”, mitään tee, se ei pysty, se ei kykene, se ei halua, sillä on tahto mutta niitä tahtoja on monta.

Niinpä Moskova tietää silokiven: loppujen lopuksi Suomen raja kiinnostaa vain Suomea ja suomalaisia, ja lopulta rajalla on vastassa vain suomalaisia.  Niin ja taustalla Washington ja US Army, mutta sekin katsoo, varsinkin Washington, Washingtonin ideaa ja kokonaisuuden tarpeita, mutta kaiken edelle menee Yhdysvaltain hetkellinen kansallinen etu.  Staatsräson. 

Washingtonin kanssa Moskova ei halua puhua Suomen rajasta.  -  Jos se haluaa puhua Suomen rajasta, niin se puhuu niitten kanssa, jotka vastaavat Suomen rajasta.

Jos minä seisoisin (nyt siis kuvittelen seisovani, vaikka istunkin tätä kirjoittaessani työpöytäni ääressä) Kremlin muurilla ja katsoisin luoteeseen ja näkisin etäällä häämöttävän yli 1000 kilometrisen ilmiön nimeltä Suomen raja, niin kyllä minä hemmetti vieköön, myönnettäköön, tuntisin sellaisen orientaation virtaavan suonissani, ja suonieni sanovan, että asiat, jotka koskevat tuota tuhatkilometristä metsävyöhykkeen läpi kulkevaa rajaa, on käsitteleminen Suomen kanssa.  Suomen rajasta Suomen kanssa.

Melkeinpä, että mitä ne финны (finnyt – suomalaiset) oikein hourivat, kun aina vetäytyvät Brysselin – ja La Signora Federica Mogherinin leveän selän taakse?  http://www.oggi.it/gossip/amori/2014/07/16/federica-mogherini-missione-famiglia-a-capalbio/

*

Venäjän etujen sivuuttaminen on suuri virhe länneltä”, totesi pääministeri Paavo Lipponen viime syksynä Oulun Pohjoinen ulottuvuus-konferenssissa.

Lännen on välttämättä käytettävä hyväksi kaikki olemassa olevat mahdollisuudet, jotta Venäjän kanssa voitaisiin saada aikaiseksi avoin dialogi. Tästä ilmoitti eilen Suomen entinen pääministeri Paavo Lipponen.

Yhdessä tanskalaisten, islantilaisten, norjalaisten, venäläisten, suomalaisten ja ruotsalaisten poliitikkojen, asiantuntijoiden ja historiantutkijoiden kanssa hän osallistui Oslossa Venäjää ja pohjoismaita käsitelleeseen konferenssiin.

"Jokainen mahdollisuus avoimeen mielipiteiden vaihtoon ja avoimeen dialogiin Venäjän kassa on käytettävä hyväksi. Pohjois-Euroopan valtioiden on edesautettava näiden mahdollisuuksien muodostamista", Lipponen sanoi.”

Hän huomautti, että Venäjän etujen sivuuttaminen silloin kun aloitettiin keskustelut Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimuksesta oli länneltä suuri virhe, joka muodostui yhdeksi syyksi nykyisen kriisin syntymisen kannalta Venäjän ja Euroopan välisissä suhteissa.

Lähde;
http://fi.sputniknews.com/pohjoismaat/20151028/516505/lipponen-venaja-lansimaat.html

*

”Venäjä soitti” - EU ei vastannut

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd) kertoi viime syyskuussa (2015) Ulkopolitiikka-lehdessä, että Venäjä olisi halunnut osallistua tarkkailijana EU:n itäisen kumppanuuden ohjelmaan. 

Iltalehti raportoi asiasta 10.9.2015:

”Tuomiojan mukaan Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov ei saanut lokakuussa 2013 EU:lta mitään vastausta ehdotukseensa.

Tuomioja pitää valitettavana, ettei yksikään EU:n ulkoministerikokouksessa läsnä olleista 28 ulkoministeristä vastannut Lavroville. Tuomioja oli tuolloin Suomen ulkoministeri.

Lavrov teki ehdotuksensa puoli vuotta ennen Krimin niemimaan miehitystä.

- Ei tietenkään ole mitään varmuutta siitä, että konfliktin kärjistyminen olisi voitu välttää, jos EU:n politiikka olisi ollut taidokkaampaa, Tuomioja kirjoittaa

EU aloitti itäisen kumppanuuden ohjelman vuonna 2009 Ukrainan, Valko-Venäjän, Moldovan, Georgian, Armenian ja Azerbaidzhanin kanssa.”

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015091020324778_uu.shtml

Hyvä, että Erkki kertoi tämän meille; mutta kovin vähälle huomiolle, ja ennen kaikkea näköjään vailla kaikkea julkista kritiikkiä ja jälkipohdintaa, tämäkin tärkeä huomio meni ohitse ”tärkeämpien” asioiden anastaessa kaiken kiinnostuksen.

Voimme vain kysyä: Miksi Suomi ja Suomen ulkoministeri ei tuolloin reagoinut mitenkään?

*

Erkki Tuomioja kirjoitti tuolloin (UP, n:o 3/2015; http://www.ulkopolitiikka.fi/artikkeli/1435/yhteistyosta_on_pidettava_kiinni/ );

”Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš ilmoitti marraskuussa 2013 Venäjän vahvan taloudellisen painostuksen alla, ettei hän tule allekirjoittamaan EU:n kanssa val­miiksi neuvoteltua vapaakauppa- ja assosiaatiosopimusta. Tuolloin jotkut ulkoministerikollegoistani unionissa alkoivat valittaa, kuinka "olemme menettäneet Ukrainan". Tämä tuntui epäviisaalta ja perusteettomalta, sillä EU oli siihen asti – ja on myös sen jälkeen – yksiselitteisesti korostanut joka suuntaan, ettei se ole mukana missään nollasummakilpailussa Venäjän kanssa etupiirien rakentamiseksi.

Janukovytšin ilmoitus synnytti Maidan-liikkeen, johon liittyi myös äärinationalistisiksi ja fasistisiksikin luonnehdittavia voimia.  …”

”Jos haluamme ymmärtää Ukrainan kriisiä, emme voi aloittaa tarkastelua vasta kahden vuoden takaisesta tilanteesta tai edes Ukrainan itsenäistymisestä Neuvostoliiton hajottua.  Eri aikoina milloin Venäjän, ottomaanien, Itävalta-Unkarin ja Puola-Liettuan jakama Ukraina on ollut olemassa yhtenäisenä entiteettinä vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen perustettuna neuvostotasavaltana. Maan pitkä ja kirjava historia on hyvä tuntea, jotta voidaan ymmärtää, miten konfliktia voitaisiin edes ajatella ratkaistavan.

Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä odotukset ja toiveet itä–länsi-suhtei­den suotuisasta kehityksestä olivat korkealla. EU nosti Venäjän strategisen kumppanin ase­maan kahdentoista muun maan joukkoon – ilman, että EU:ssa koskaan oikeasti mietittiin, mitä tämä tarkoitti. Jos EU on odotuksissaan pettynyt, on hyvä pohtia, miten ja miksi myös toisella puolella voidaan olla yhtä pettyneitä.

Kun EU aloitti kuuden maan – Ukrainan, Valko-Venäjän, Moldovan, Georgian, Arme­nian ja Azerbaidžanin – kanssa niin sanotun itäisen kumppanuuden vuonna 2009, olisi varmasti ollut mahdollista ja tarpeen olla pal­jon läheisemmin yhteydessä myös Venäjään. Siten olisimme antaneet uskottavuutta sille, ettei aloite millään tavoin suuntautunut kol­mansia maita eli Venäjän intressejä vastaan.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi lokakuussa 2013 lounaalla EU:n ulkoministe­reiden kanssa, että kun EU käynnisti itäisen kumppanuuden, Venäjä ehdotti komissiolle, että maa voisi osallistua kumppanuuteen tarkkailijana. Venäjä ei Lavrovin mukaan koskaan saanut vastausta.

En tiedä, kuinka vakavasti ja missä muodossa – jos ylipäätään – tällainen ehdotus tehtiin. Vaivaamaan jäi silti ainakin se, ettei kukaan läsnä olleista EU-edustajista – korkea edustaja, komissaari ja 28 ulkoministeriä – vaivautunut Lavrovin toteamukseen millään tavoin vastaamaan.

Ja kun muutamaa viikkoa myöhemmin EU-ministereiden lounaalla palautin Lavrovin puheenvuoron mieliin, ei kukaan silloinkaan kommentoinut kysymystäni.”

Näin siis Erkki Tuomioja syyskuussa 2015. 

*

Venäjä veti herneen nenäänsä

Viimeistään nyt tiedämme, että Venäjä on, perustellusti, katsonut tällaisen menettelyn EU:n toimesta (laajasti ottaen ”Lännen” puolelta) sen luokan yliolkaisuudeksi, mitä maa ei enää tuossa vaiheessa katsonut voivansa sietää.

Olisiko pitänyt painaa voimakkaammin ja näkyvämmin asian päälle?  -

Silläkin uhalla, että niskaan olisi kaadettu ”suomettumisen” jäävettä?

*

Tuomioja esittää painavaa puntarointia:

”Ukrainan ja EU:n Janukovytšin presidentti­kauden aikana neuvottelema vapaakauppa- ja assosiaatiosopimus ei EU:n käsityksen mukaan sisältänyt mitään sellaista, mikä olisi Venäjälle haitallista. Sopimusta ei ole uudelleen avattu, mutta sen toimeenpanoa on siirretty vuoden verran. Tämä tehtiin muun muassa siksi, että voidaan jatkaa jo toista vuotta sitten aloitettua Ukrainan, EU:n ja Venäjän kolmikantaista sel­vitystä sopimuksen vaikutuksista.

Miksi piti kuitenkin antaa konfliktin ensin kärjistyä ennen kuin tähän tarkasteluun oltiin valmiita?

Tähän liittyen EU:n on turha demonisoida Euraasian tulliliittoa – onhan EU itsekin tulli­liitto, jolla on monia kauppasopimuksia maa­ilman muiden tulliliittojen kanssa.

Tulos on kuitenkin se, että Venäjä on Ukrainan konfliktin myötä yhä äänekkäämmin ryhtynyt käsittelemään EU:ta Venäjälle vihamielisenä yhteisönä ja lähes Natoon verrattavana viholliskuvana (vahv. VH). Venäjän propagandaan on tietenkin vastattava, mutta ei omalla propagandalla vaan asiallisella tiedottamisella ja valmiudella käydä kaikista asioista ja väitteistä dialogia Venäjän kanssa.”

*

Koska Erkki Tuomiojan tässä ahkerasti siteerattu artikkeli ”Yhteistyöstä on pidettävä kiinni” on ylivoimaisesti painokkain ulkopoliittinen puheenvuoro, jonka Suomen ulkopoliittiseen johtoon kuuluva tai kuulunut henkilö on 2000-luvulla pitänyt, otan oikeudekseni jatkaa sen lainaamista;

Paljon riippuu siitä jatkuvan arvuuttelun kohteena olevasta kysymyksestä, mitkä ovat Venäjän aikeet. Yhtenä ääripäänä ovat epäilyt suuresta suunnitelmasta entisen Neuvostoliiton tai jopa Venäjän imperiumin rajojen palauttamiseksi. Tälle voi löytää tukea maan korkean johdon monista lausumista.

Selkeän suunnitelman sijaan imperiumin palauttaminen näyttää kuitenkin enemmän suurelta haaveelta, jonka mukaisesti voidaan edetä, jos siihen aukeaa tilaisuus ilman liian suuria kustannuksia ja riskejä. Muun maailman on tällöin pidettävä huoli, että riskit ja kustannukset ovat riittävän selvästi tiedossa, jotta tällaisiin toimiin ei ryhdytä.

Aikeiden epäselvyys koskee sekä Venäjän geopolitiikan leimaamaa strategiaa että Ukrainan tilannetta. Ukrainalaislähteet ovat toistuvasti varoittaneet aina muutaman viikon tai kuukauden päästä odotettavissa olevasta Venäjän suurhyökkäyksestä. Sellaista ei voi kokonaan sulkea pois, mutta on vaikea nähdä, mitä Venäjä sillä voittaisi suhteessa siitä syntyviin suuriin kustannuksiin.”

Tähän voi vain Lutheria lainaten sanoa: ”Tämä on varmasti totta”.

Mutta onko niin, että olennaisemmaksi, kuin Venäjän aikeet ja hinta jonka se on valmis maksamaan suurvaltaponnistuksistaan, muodostuukin aivan toisenlaiset kysymykset?

Onko niin, että olennaista onkin sen pohtiminen, ovatko meidän läntisten ihmisten asettamat rationaalisen toiminnan lähtökohdat ja niihin annetut vastaukset sittenkään oikeita työkaluja avata tämä probleemi?

Erkki sanoo, että:” "Sanctions are not a policy" on EU:n korkean edustajan suulla aivan oikein todettu.”  - 

Mutta tuohan on vain EU:n ja sen ”ulkoministerin” näkemys EU:n itsensä asettamista pakotteista.  Eikö kuitenkin ole niin, että ”sanctions are the policy”?  Sankiot ovat politiikkaa, ja nimenomaan pure policy – puhdasta, raakaa politiikkaa, sanktiopolitiikkaa.  Mitä muutakaan?  EU:n sanktiot on laadittu Yhdysvaltain esimerkin ja esityön pohjalta, pitkälti sen Yhdysvaltain vaikutuksen alaisena. 

Miten EU voi edes esittää laatineensa pakotteensa puhtaan legalismin pohjalta, itsenäisesti, ilman kytköstä Yhdysvallat/NATO-regiimiin, - kytkentä, joka suututti Putinin perusteellisesti.

Pakotepolitiikalla on poliittinen tavoite, sen tehtävä on ”selektiivinen satuttaminen”, valikoiva vaikuttamien. 

Sanktioiden haitalla ja hinnalla pyritään ohjuroimaan Putinin ja Venäjän politiikkaa.  Uskooko EU todella tähän ohjurivaikutukseen?

Minusta yrityskin on tuhoon tuomittu.  Sehän on juuri sitä, neulanpistoja Venäjän mahan alustaan, juuri sitä, mitä Venäjä eniten vihaa.  Ohjelman vaikuttavuusarvion laadinta on tainnut jäädä kesken, tai sitten sen tekijät eivät ymmärrä mitä tekevät, tai eivät tunne toimintaympäristöä, johon pyrkivät vaikuttamaan.  -  Yhtäkaikki molemmat yhtä tuhoisia heikkouksia.

Ja – tämä on pakko todeta – mitä, jos, vastoin odotuksia, ”ohjurivaikutus” meneekin yli? 

Eli mitä jos Lännen ohjaus on myötävaikuttamassa Venäjän ekonomis-sosiaalis-valtiolliseen romahdukseen?  Onko Länsi – ja EU sen osana, ja Suomi! – valmis kantamaan vastuun Venäjän sanktio-vallankumouksen seurauksista?

*

Siispä

”Suomi haluaa rakentaa kansainväliseen oikeuteen ja sopimusten kunnioittamiseen perustuvaa maailmanjärjestystä, jossa voimapolitiikkaan turvautuminen ei ole sallittua eikä hyväksyttävää. Siten on selvää, että Suomi on ottanut tuomitsevan kannan siihen voimapolitiikkaan, jota Venäjän valtio on käyttänyt Ukrainassa. EU-jäsenmaana olemme olleet mukana päättämässä toimista, joilla on pyritty vaikuttamaan Venäjän toimintaan konfliktissa”, sanoo Tuomioja.

Teoriassa oikein, mutta miten on käytännössä?

*

Kokonaistilanne Euroopassa ja myös Venäjällä on syyskuun 2015 jälkeen olennaisella tavalla muuttunut, vaikeutunut.  

Vielä syyskuussa 2015 – siis vain neljä kuukautta sitten meidän kokenein ulkopolitiikan actorimme, Erkki Tuomioja, kirjoitti vakavissaan ja reaalitodellisuutena:

”Suomen ja Venäjän yhteinen yli 1 300 kilometriä pitkä raja on vakaa, rauhallinen ja ongelmaton myös Venäjän kannalta, jolla on isoja ongelmia – osin itse aiheutettuja – kaikilla muilla suunnilla. Kummallakaan puolella ei ole halua muuttaa tätä vakaata tilaa.”

Tänään, tammikuussa 2016, tiedämme, että rajamme on yli 1300 kilometriä pitkä, mutta ei enää niin ”vakaa, rauhallinen ja ongelmaton”.  Eikä ihan helppoa ole tänään allekirjoittaa myöskään kappaleen viimeistä virkettä: ”Kummallakaan puolella ei ole halua muuttaa tätä vakaata tilaa.” 

Näin muuttuu maailma, Erkki, nopeasti – ja me sen mukana, toivottavasti.

Venäjällä oli halu muuttaa ”vakaata tilaa”, näin nopeasti, ja ”täydellä tarkoituksella”.

*

Niinpä nyt erityisen vakavasti on syytä kysyä: Mitä Venäjän-vastaisilla sanktioilla on voitettavissa? 

On syytä puntaroida, tuotetaanko Ukrainan tapahtumien vuoksi Venäjälle langetetuilla rajoitteilla enemmän haittaa kuin hyötyä?  Koituuko niistä tahtoen tai tahtomatta ennakoimattomia, suuruusluokaltaan hallitsemattomia, seurauksia koko Venäjälle ja sen asemalla Euraasialaisessa yhteisössä? 

Onko EU osallisena ja mukana kokonaisen jättivaltion suistamisessa kaaokseen ja hallitsemattoman heikkouden tilaan?

Aikaisemminkin olen ilmoittanut yhtyväni entisen suurlähettilään Heikki Talvitien kommenttiin ja pohdintaan siitä, onko Suomi nyt sitoutunut sellaiseen järjestelmään ja sellaisiin voimiin, jotka kovan paikan tullen muodostuvat meille kohtalokkaiksi:

Unioniin, jolla ei kovan paikan tullen ole kykyä eikä edes halua lunastaa niitä lupauksia, joita se on meille ja muille rajavaltioille antanut?

*

J.K. Paasikiven testamentti Suomen kansalle oli lopulta lyhyt:

Meidän ei milloinkaan eikä missään tilanteessa tule hakeutua liittokuntaan, joka on suunnattu Venäjää vastaan.

Vaikka EU ei olekaan itse julkisesti asemoinut itseään Venäjän viholliseksi, se on kuitenkin tietoisesti ja johdonmukaisesti asemoinut itsensä Venäjän statuksen ja suunnan vastustajaksi, vastavoimaksi venäläiselle kehitykselle.  Mikä itsessään on luonnollista ja läntisen toimintakulttuurin mukaista, mutta raadollisessa reaalielämässä se on myös johtanut juuri tuohon mistä Tuomioja huomauttaa:

”Venäjä on Ukrainan konfliktin myötä yhä äänekkäämmin ryhtynyt käsittelemään EU:ta Venäjälle vihamielisenä yhteisönä ja lähes Natoon verrattavana viholliskuvana.”

Meidän toimintamme on kuitenkin johtanut – tarkemmin sanoen ollut myötävaikuttavana tekijänä – siihen, että Venäjä on ryhtynyt käsittelemään EU:ta Venäjälle vihamielisenä – ja lähes Natoon verrattavana viholliskuvana.

Ja kuten tiedettyä, ja Venäjän uunituoreen strategisen asiakirjan mukaan selkeästi julkilausuttua:

NATO on Venäjän vihollinen numero yksi.

Meidän on aiheellista ymmärtää, että poliittisesti ja sotilaallisesti, siis reaalisesti ja faktisesti: EU on NATOn kumppanina, merkittävänä valtiorypäs-osallisena ja ”sielunveljenä” käytännössä tosiasiallinen osa NATOa.  Vähän niin kuin Esko on yhtynyt lihassa ja veressä Kreetaksi ja Kreeta Eksoksi, niin että ei ole enää Eskoa eikä Kreetaa vaan Kreetaesko ja Eskokreeta.  Näin sen Venäjä näkee, ja ennen kaikkea kokee.

Minkä jokin orgaani kokee, se on sille tosi.

EU:n sanktiorintamassa Suomi on asemoinut itsensä väärään ruutuun.

*

Naapuri, ikuinen

”Nyt lisääntyneet jännitteet eivät muuta sitä perusasiaa, että Venäjä on edelleen ja tulee aina olemaan Suomen naapurimaa ja merkittävä yhteistyökumppani. Tämän vuoksi Suomen intressissä on säilyttää vuosien kuluessa toimivaksi muodostunut ja monipuolinen kahdenvälinen yhteistyö.”

Täydestä sydämestäni voin yhtyä tähän Erkki Tuomiojan kokoavaan näkemykseen.  Edellyttäen tietysti, että kahdenväliseen yhteistyöhön osallistumishalua naapurissa riittää. 

Yhteistyöhön(kin) kun tarvitaan kaksi, ihan kuin tangoon.

http://www.ulkopolitiikka.fi/artikkeli/1435/yhteistyosta_on_pidettava_kiinni/

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

"Muun maailman on tällöin pidettävä huoli, että riskit ja kustannukset ovat riittävän selvästi tiedossa, jotta tällaisiin toimiin ei ryhdytä."

Mutta jos kyse on prioriteeteista?

Jos Venäjän johto katsoo, että suurvalta-aseman palauttaminen ja ottaminen on tavoite numero yksi, niin minkäs teet. Sen hankkimiselle ei ole silloin hintaa, kävi se sitten miten kalliiksi tahansa. Kuten on käynyt ja käymässä.

Käyttäjän ResCordis kuva
Veikko Savolainen

Mitäpäs jos tässä tilanteessa tehtäisiin se ilmeinen kansallinen päätös, että käytetäänkin se yhä kaiketi auki oleva optio liittoutumalla Venäjän kanssa. Kas näin: http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/198745-l...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Suurten asetelmien ja voimaryhmittymäkuvioiden lisäksi valtakuntien suhteisiin vaikuttaa aina myös kulloinenkin ylin johto, ihmiset, ja heidän taipumuksensa + mahdolliset kompleksinsa.

Kokosin tähän lyhyen kimaran taustoittavaa pohdintaa presidentti Putiniin liittyvästä ilmeisestä kompleksipotentiaalista, sekä hieman vakavammin Venäjän selvästi havaittavasta "vahvan miehen" -hahmoa ympäröivästä kulttuurisesta perinteestä, joka ilmeni selkeästi viime vuosikymmenellä Suurin Venäläinen kautta aikain -äänestyksessä. Kärkeen asettuivat oman aikansa kovikset: Aleksanteri Nevski, Pjort Stolypin ja Josif Stalin;

*
Pieni mies ja kompensatoriset teot

Professori Timo Vihavainen pohti suurten johtajien fyysistä kokoa ja sen mahdollisesti synnyttämiä kompensaatiotarpeita blogissaan vuosi sitten; - lainaan tätä nyt vähän pitempään, kun kaikki on sanottu niin tyhjentävästi mutta kompaktisti:

”Suuret johtajat kuitenkin ovat varsin usein olleet pienikokoisia. Sellainen oli Napoleon ja sellaisia olivat niin Hitler kuin Stalin. Jopa Venäjän kuuluisin sotapäällikkö kautta aikojen, generalissimus Suvorov, oli kooltaan pieni ja hento. Ei hänen tehtävänään ollutkaan survoa pistintä vihollisen sisuksiin, hän lähetti muut sen tekemään.

Oikeastaan kenelläkään ei siis nykyaikana ole mitään objektiivista syytä valittaa pienuuttaan tai tuntea sen takia alemmuuskompleksia. Valitettavasti ihmisen psyyke ei ole objektiivinen. Stalin ja Wilhelm II kärsivät epämuodostuneesta kädestä, mikä sopi kovin huonosti soturille, jollaisiksi he itsensä mielsivät. Lienee selvää, että puutteita pyrittiin kompensoimaan.

Jo Putinin presidenttiyden alkuvaiheessa hänen väitettiin olevan venäläisten naisten miesihanne: hyväkuntoinen, raitis ja sivistynyt. Tuntemani venäläiset naiset protestoivat, mutta itse kampanja oli varmaankin tehty Putinin valvonnassa ja kuvasti osaltaan hänen toiveitaan ja omakuvaansa.

Putinin julkiseen kuvaan ovatkin kuuluneet erilaiset fyysisen pätemisen demonstraatiot: presidentti harrastaa judoa, ratsastaa, sukeltaa, lentää (tosin ei itse ohjaimissa) ja komentaa sota-alusta, ampuu tainnutusnuolen tiikeriin ja niin edelleen. Kuka toinen presidentti olikaan tehnyt samanlaista?
Kyse oli siis selvästä pätemisestä nimenomaan fyysisesti.”

Timo Vihavainen; http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2015/03/putin-j...
*
Tietenkin presidentti Putinin ja hänen edustamansa Venäjän federation ponnisteluihin Venäjän palauttamiseksi kansainvälisesti varteenotettavaksi valtioksi, - mahdiksi jota ei voi ohittaa – liittyy paljon muutakin, kuin päämiehen mahdollinen ns. napoleonkompleksi.
Vihavainen jatkakoon (em. blogi):

”Mutta kaikki tämä kielii näyttämisen halusta: minä todistan olevani jotakin, vaikka… Tämähän on normaali näyttämisen logiikka. Sellaiselle oli kuitenkin runsaasti tilausta myös itse Venäjän kannalta. Venäjä oli todellakin niin polvillaan neuvostokauden ja perestroikan jäljiltä, että se herätti kaikissa korkeintaan vain sääliä. Ollakseen jotakin edes omien kansalaistensa silmissä Venäjän oli todistettava olevansa jotakin. 1990-luvulla se ei näyttänyt olevan mitään ja enimmät ennusteet kertoivat, ettei siitä koskaan mitään tulisikaan.

Putin on halunnut profiloitua johtajaksi, joka nosti Venäjän polviltaan. Tämä sanonta ei ole sattuma. Sitä on viljelty sen osoittamiseksi, että ennen Putinia Venäjä ei ollut pelkästään voimaton, vaan myös joutui nöyrtymään. Länsi pystyi sanelemaan sille omat ehtonsa ja entisen supervallan kohtalona oli vain alistua, jopa sille vastenmielisiin ja epäreiluihin saneluihin.

Siinä oli näytön paikka. Nikita Hruštšоv sanoi aikoinaan, että lännelle näytetään nyt närhen munat (Кузькина мать). Se merkitsi jättiläisydinpommin räjäyttämistä. Jopahan jäi suu auki.
(sanakirjan mukaan Кузькина мать = huttu, vh)

”Suvereenin demokratian” julistaminen ja riidan haastaminen lännen kanssa on tässä mielessä aivan loogista näyttöä ja kansan mielestä Putinin suurimpia saavutuksia, niin typerää kuin se muutoin onkin. Hän on näyttänyt koko maailmalle, että Venäjä on otettava huomioon.”

Aiheellista on kysyä: onko kyse kansallisesta napoleonkompleksista, menetetyn mahtiaseman sietämättömästä haikailusta?

*

Mutta on tässä kyse muustakin.
*
Joskus tuntuu, että Suomessa ei oikein ymmärretä, missä maailma menee
”Putin hyödyntää imagossaan Venäjän vanhoja sankarimyyttejä tavalla, jota tutkija kuvailee ”pahaenteiseksi ilmiöksi”.

SANKARIHAHMOJEN luomisella on keskeinen rooli Venäjän nyky-yhteiskunnassa – eikä kaikki siihen liittyvä vaikuta suinkaan terveeltä ilmiöltä ulkoapäin katsottuna.

– Pahaenteistä on, että sankaruuden lajeista primitiivisintä, nimittäin sotasankaruutta, on Venäjällä tietyissä piireissä alettu jälleen palvoa ja valtion rooli tämän toiminnan tukemisessa on ilmeinen”,

Venäjän tutkija, emeritusprofessori Timo Vihavainen osuvasti toteaa Arja Paanasen haastattelussa. (IS 21.9.2015) http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-14428023189...

”– Sankarillisuuden velvollisuus kuuluu yleensä sodan oloihin, jolloin jokainen valtio mobilisoi kaikki voimavaransa ja saa totalitaarisia piirteitä. On kovin arveluttavaa, mikäli samaa tapahtuu keskellä rauhan kautta.”

”– Putin on eräänlainen Pyhän Yrjön ja Pyhän Nikolaoksen yhdistelmä, jonka saapuminen tietää aina oikeamielisyyden voittoa ja järjestyksen palauttamista. Hän puolustaa maataan aggressiivista länttä vastaan kuin Aleksanteri Nevski ikään. Näin asia esitetään.

Yksi Putinin esikuvista on Vihavaisen mukaan selvästikin Pjotr Stolypin, joka oli pääministerinä vuosina 1906–1911. Stolypin muistetaan nyt Venäjällä siitä, että hän haali kapinoitsijoilta vallan takaisin hallituksen käsiin ja pani rautaisella kädellä kuriin politikoinnin ja vehkeilyn, jotka uhkasivat tuolloin tsaari-Venäjän yhtenäisyyttä. Suomessa Stolypin muistetaan sen sijaan toisen sortokauden aloittajana.”

Näin siis Timo Vihavainen.

Tähän voisi banaalisti jatkaa, että suurvalta Venäjän kansallista yhtenäisyyttä varjelevan poliittisen johtajan toimintalinjat eivät juurikaan voi olla kovin myötäsukaisia pienen naapurimaan, Suomen, kannalta, mutta:
pienen kannattaa, kaikenlaisten asiallisten ja asiattomien epiteettien uhallakin, katsoa, miten askelmerkkinsä sovittaa noissa vallitsevissa oloissa.
*
Televisiokanava Rossian vuonna 2008 järjestämä yleisöäänestys ”Suurin Venäläinen kautta aikojen” –kilpailussa kolmen kärki muodostui juuri näistä nimistä:

Suurin venäläinen Aleksanteri Nevski, kakkosena maaliin pinnisteli pääministeri Pjotr Stolypin ja niukalla marginaalilla podiumille pomppasi vielä generalissimus Josif Stalin.

Aleksanteri Nevski hallitsi 1200-luvulla, ja hänen johdollaan venäläiset löivät sekä ruotsalaisten että germaanien sotajoukot. Voitot varmistivat maan säilymisen yhtenäisenä.

Tsaari Nikolai II:n regiimin pääministerinä 1906-1911 toiminut Pjort Stolypin joutui terroristi Dmitri Bogrovin ampumaksi 14.9.1911 Kiovan Oopperassa – historian havinaa tässäkin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pjotr_Stolypin

- Jumalan kiitos että Nevski voitti, mutta Stalinin kolmannen sijan pitäisi saada meidät tosissaan miettimään tulevaisuutta. Meidän on kysyttävä mitä kansa ajattelee ja mitä he oikein haluavat, pohti tuloksia suorassa tv-lähetyksessä analysoinut elokuvaohjaaja Nikita Mihalkov.
http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/200812288834563_u...

Se oli vuonna 2008.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Venäjän toiseksi suurimmaksi mieheksi äänestyksessä 2008 nimetty pääministeri Pjort Stolypin muistetaan Suomen historiaan vaikuttaneena miehenä. Hänen murhaajansa on kohtalaisen tuntematon. Wikipedia kertoo hänestä;

"Dmitri Grigorjevitš Bogrov (ven Дмитрий Григорьевич Богров), syntyjään Mordehai Gerškovitš Bogrov (ven Мордехай Гершкович Богров) (11. helmikuuta (J:: 29. tammikuuta) 1887, Kiova – 24. syyskuuta (J: 12. syyskuuta) 1911 Kiova) oli Venäjän pääministerin Pjotr Stolypinen murhaaja.

Bogrov syntyi kiovanjuutalaiseen kauppiassukuun. Hän opiskeli lakia Kiovan ja Münchenin yliopistoissa. Palattuaan Venäjälle hän liittyi vuonna 1906 Sosialistivallankumoukselliseen puolueeseen, joka käytti henkilöterroria politiikan välineenä.

Vuonna 1906 hänet värväsi valtion turvallisuuspoliisi ohrana, joka maksoi 100 ruplaa kuukaudessa tietojen antamisesta vallankumouksellisesta toiminnasta. Vuonna 1910 Bogrov siirtyi Pietariin ja sai 150 ruplaa kuukaudessa.

14. syyskuuta 1911 hän ampui kahdesti Venäjän pääministeriä Pjotr Stolypinia Kiovan oopperatalsosa Nikolai Rimski-Korsakovin oopperan Tsaari Saltanin tarina väliajalla. Stolypin kuoli haavoihinsa 5 päivää myöhemmin. Bogrov hirtettiin teostaan 24. syyskuuta 1911.

Stolypinin kuoleman tutkinta keskeytettiin keisari Nikolai II:n määräyksestä.

Lähde; https://fi.wikipedia.org/wiki/Dmitri_Bogrov

Tuosta voisi saada aineksia vaikka useammankin kierteen konspiraatioteorioihin!

Käyttäjän harripihl kuva
Harri Pihl

Arvoisan alustajan kuten myös Tuomiojan kannattaisi aina ensimmäisenä katsoa tapahtumien aikajanaa. Venäjä oli aloittanut Ukrainan taloudellisen painostuksen jo kesällä 2013 ja muutenkin tulevien tapahtumien askelmerkit olivat jo selvästi ilmaistu Kremlin taholta jo ennen lokakuuta 2013. Selkeimmin tämän kertoi Putinin avustaja Glazujev jo syyskuun lopussa:

http://www.theguardian.com/world/2013/sep/22/ukrai...

Huomattavaa tässä on se, ettei Natoa edes mainittu tuolloin vaan se on vasta myöhemmin lisätty Venäjän narratiiviin.

Todellisuudessa EU tarjosi Venäjälle yhteistyötä itäisen kummppanuuden alusta asti (2008) ja yritti pitää Venjän siinä mukana. Venäjä puolestaan souti ja huopasi kunnes lopulta valitsi linjansa (viimeistään kevät 2013). Tuomioja oli tuosta ajasta suurimman osan oppositiossa.

Ja todettakoon faktapuolesta Tuomiojan artikkelin suhteen vielä se, että Janukovitsh lähti koska oma hallinto mureni ympäriltä eikä toisinpäin kuten Tuomioja väittää:

http://www.nytimes.com/2015/01/04/world/europe/ukr...

Ei politikkojen yksityisiä pohdiskeluja kannata uskoa, ei edes Tuomiojan, jos ne eivät pidä yhtä todellisuuden kanssa. Tosin Lavrovin tapauksessa ei kannata uskoa edes viranpuolesta annettuja lausuntoja.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

Kiitoksia Veikko Huuskalle kattavasta analyysistä.

Kun on jo myöhä, en jaksa enää tätä Veikon laajaa ja perusteellista blogia kohta kohdalta kommentoimaan. Sanoisin kuitenkin, että onko niin, että meidän tulee historialliseen perinteeseen nojautuen hyväksyä Venäjän uudelleen laajentumispolitiikka vain siksi että Venäjä on aina ennenkin katsonut sille kuuluvan "suurvalta-aseman".

Tulee kuitenkin ottaa huomioon, että EU muodostaa 500 miljoonan asukkaan mittavat sisämarkkinat verrattuna Venäjän 140 miljoonan asukkaa sisämarkkinoihin. Sotilaspoliittisesta näkökulmasta katsottuna suurin osa EU -maista kuuluu Nato:on.

Tokihan Venäjällä on ydinaseet,mutta niin on muillakin ja se tiedetään Venäjälläkin. Sinänsä aika järkyttävästi sanottu, mutta enpä ole vielä kenenkään nähnyt kommentoivan Nato:n ydinaseista mitään, vaikka jo aina silloin tällöin muistutetaan ja varoitetaan Venäjän mittavasta ydinasearsenaalista. Mistä lie nuo muistutukset ja varoitukset alunperin lähteneet.

Niitä perusteita hieman ihmettelen myös, että "Venäjä vetää herneen nenäänsä", kun sitä ei enää noteerata kylmän sodan malliin suurvallaksi. Omasta mielestäni tulee tehdä ero suurvallan ja ydinasevallan välillä. Eikö Venäjällä vieläkään ymmärretä, että suurvalta tarkoittaa muutakin kuin mittavaa asevoimaa. Itse asiassa asevoimaa on aina verrattava muiden asevoimaan. Tämäkin voidaan tehdä, vaikka se sitten kuulostaakin jo sapeleiden kalistelulta. Nämä asevoimien numeraaliset vertailut eivät sinänsä kerro kuin pienen osan todellisuudesta. Kuinka monesti numerovertailut ovat osoittautuneet virheellisiksi. Sotavoimensa esittelyissä jokaisella maalla on tapana luoda mielikuvia. Todellisuus on usein toinen asia.

Tuosta Paasikieven perintöinä lainatuista lauseista todettakoon, että Paasikivi on sanonut aika paljon elämänsä aikana ja niistä voi jokainen poima omansa. Eräs toteamus häneltä oli Talvisodan jälkeen, ollessaan vastuussa rauhanneuvotteluista, että jos Suomi haluaa olla tiukkana vastapuolen kanssa, niin siihen tarvitaan taustatueksi muutakin kuin Suomen pienet puolustusvoimat. Päteeköhän tämä tänäänkin ?

Niin, että EU aiheuttaa politiikallaan hallitsemattoman kaaoksen Venäjällä ? No senkö Venäjän romahtamisen vaaran vuoksi Suomenkin tulee palata YYA -ajan lähtöruutuun, josta syystä tai toisesta presidentti Koivisto määrätietoisesti johdatti Suomen pois EU:hun. Siinähän ei ollut kyse vain talouspolitiikasta, vaan ennen muuta turvallisuuspolitiikasta. Mitä YYA -aika oli, sen voi lukea viime vuosikymmeninä Suomen sodanjälkeistä politiikkaa käsittelevästä historian kirjoituksesta.

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

''Moskova ei halua asioida Brysselin kanssa, eihän siellä ole edes puhelinnumeroa… no, en halua trivialisioida tätä liikaa.''

On tuossa jotakin faktaa. Kaikilla Pohjoismailla on kaksinumeroinen suuntanumero.

Suomella se on kolminumeroinen. Eikä tämä ole ainoa asia, joka erottaa meidät Pohjoismaista.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

EU:n johtamista ja hallintoa sekä päätöksentekoa ja päätösten toimeenpanoa tulee edelleen kehittää. Tämä siksi, että löytyisi tulevaisuudessa mm. se yksi puhelinnumero, johon Kiinan johtaja, USA:n presidentti ja Venäjän presidentti voivat soittaa.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Jääkiekossa on pätevä sanonta: olet juuri niin hyvä kuin vastustaja antaa sinun olla. Olemalla "hyvä" ja pelaamalla tarkan pelin, vastustajan on vaikea ottaa peliä haltuun, tai ainakaan viedä sitä mielin määrin.

Muuttujat muuttaen tämä havainto toimii myös poliittisessa kaukalossa. Nythän Euroopan Unioni - ja sen "sateenvarjon alla" oikeastaan kaikki Euroopan maat - on vajonnut ja osin hakeutunut heikkouden tilaan, joka suorastaan peltilautasella tarjoaa presidentti Putinille tilaisuuksia veivata siellä ja täällä, tilanteen ja tarpeen mukaan.

Kirjoitin jo syyskuussa 2015 huolestuneena pakolaispaineesta ja Itäisen Venäjä-reitin PUtinille suomista mahdollisuuksista. Tuo vaihtoehto oli niin ilmeinen, että oli varmaa, ettei Venäjä jätä käyttämättä sitä hyväkseen; tähän asti tämä on ollut tällaista koputtelua, ja naapuri kokeillut, miten pitkälle pohjoisten maiden(Norja - Suomi) eurooppalainen solidaarisuus ja kansallinen etu venyy ja paukkuu, siis painotukset noiden äärien välillä. Kyllä meillä on vielä kova paikka tässä edessä.

Sanktioiden asteittainen purku on edessä; jos sille tielle ei lähdetä yhdessä EU-rintamassa, niin sitten unioni alkaa lohkeilla tuollakin sektorilla. En sanoisi, että kyseessä olisi Venäjän legitiimit intressit, vaan totean vain: Venäjä on Venäjä on Venäjä, ja se toimii omista lähtökohdistaan, omien intressiensä mukaan ja oman sisäisen dynamiikkaansa, järjestelmänsä ja entropiansa puitteissa. Suomi on aina lopulta yksin Venäjän kanssa, jos kova paikka tulee, ja sen mukaisesti kannattaisi elää, ilman tarpeettomia taivutuksia.

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

"Sanktioiden asteittainen purku on edessä; jos sille tielle ei lähdetä yhdessä EU-rintamassa, niin sitten unioni alkaa lohkeilla tuollakin sektorilla."

Eli annetaan periksi Putinin hallinnon kiilojen lyömiselle EU -maiden sekä USA:n ja EU:n välillä ja miten sitten Suomen käy ? Ollaanko taas yksi Venäjän kyljessä. Mitä tästä yksin olemisesta sanoikaan aikoinaan kenraali Adolf Ehrnrooth: "Ei enää koskaan yksin". Jokainen voi miettiä mihin tämä viisaus perustui. Eikö siitä yksin olemisesta ole jo riittävästi kokemusta ?

Onko 500 miljoonan asukkaan talousmahti EU niin heikko, että sen pitää antaa 140 miljoonan asukkaan ja taloudellisesti heikon Venäjän poliittisille "ikiaikaisten nautintaoikeuksien" vaatimuksille periksi ? Että Venäjällä on oikeus muodostaa Eurooppaan hallitsemansa puskurivyöhyke omien rajojensa ulkopuolelle, siltä varalta, että EU ja USA päättäisivät hyökätä Venäjän kimppuun ? Jos minulta kysytään, niin ei ikinä enää. Suomalaisena en halua, että Kreml enää koskaan sekaantuu Suomen asioihin ( sisäpolitiikkaan, ulkopolitiikkaan, talouspolitiikkaan, koulutus- ja kulttuuripolitiikkaan, sosiaalipolitiikkaan, hallituksen kokoonpanoihin puhumattakaan tasavallan presidentin valinnasta ) .

Muuten kannatan taloudellista ja kultturillista yhteistyötä sellaisen Venäjän kanssa, joka kunnioittaa rajoja ja naapureittensa itsemääräämisoikeutta.

Joskus suomalaisia on syytetty toisen maailman sodan juoksuhaudoissa lymyämisestä. Mutta ollaanko nyt jämähdetty toisen maailmansodan jälkeiseen YYA -aikakauteen, jolloin paljon markkinoidulla Paasikivi-Kekkosen ideologialla kaikki hoitui, kunhan ei asetuttu poikkiteloin Kremlin linjauksien kanssa.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Luotto EU:n apuun missään merkittävässä ongelmatilanteessa, kaikkein vähiten sotilaspoliittisessa, on hiipunut - jo sitä koskaan on ollutkaan.

Miten Saksa toimisi tilanteessa, jossa Venäjä kohdistaa selkeää valtiollista painostusta Suomea kohteaan, sanotaan vaikkapa avaamalla rajavyöhykkeensä niin, että Vainikkalaan ja Nuijamaalle ilmaantuu 10.000 ihmistä, tai 100K? Ennustan, että Saksa katsoo tarkkaan, miten pitkälle sen on tarkoituksenmukaista mennä, ja se on joitain kauniita lauseita viittauksineen kansainvälisiin sopimuksiin ja ihmisoikeuslauselmiin, mutta ei sen enempää.

Btw: Mitä Saksa käytännössä edes voi tehdä - jos fiktiivisesti ajattelemme, että se ei asettaisi omia välittömiä ja välillisiä etujaan primääriseksi ohjenuorakseen, vaan "päättäisi tukea Suomea"? Mitä se ihan oikeasti tekisi? Aika kädettömäksi jäisi. Ja tässä Saksa pitkälle tarkoittaa koko EU:ta.

Suomi jäisi yksin.

*

"Itärajan kautta Suomeen viime aikoina tulleet turvapaikanhakijat saattavat olla vasta ensimmäinen noronen ennen suuremman turvapaikanhakijajoukon saapumista.

Siirtolaisia ja pakolaisia Venäjällä auttavan Memorial-ihmisoikeusjärjestön mukaan Venäjällä on erittäin paljon kolmansien maiden ihmisiä valmiina lähtemään länteen.

– Jos liikkuminen todella vapautettaisiin, sadattuhannet lähtisivät. Naapureidemme pelot ovat täysin perusteltuja, Memorialin pakolais- ja siirtolaisasioiden vetäjä Svetlana Gannushkina kertoo."

YLE 2.1.2016; Venäjä on raottanut porttia Suomeen vasta vähän – "Itänaapurista valmiina lähtemään satoja tuhansia ihmisiä"

http://yle.fi/uutiset/venaja_on_raottanut_porttia_...

Käyttäjän markkulehto kuva
Markku Lehto

Totta on, että EU:n päätöksenteko ja toimintavalmius ei ole vielä ollenkaan sillä tasolla, kuin se voisi ja tulee jatkossa olla. Suomikin voisi parantaa tilannetta päivittämällä puolustusvoimien osallistumista koskevaa lainsäädäntöä ulkomailla tapahtuviin operaatioihin liittyen, eli että voimme vastata aidosti Lissabonin sopimukseen ja vastavuoroisesti odottaa apua muulta EU:lta.

Aivan vastaavasti, kuin Suomi on lähettänyt rajavartioston aluksia ja lentokoneita Välimerelle EU:n rajavalvontaan, sekä Merivoimien aluksia suojaamaan kauppa-aluksia Somalian rannikolle , Suomi voi odottaa tarvittaessa saavansa tukea omalla alueellaan olevan EU -rajan valvontaan.

Mutta, että Venäjä ei noudattaisi EU:n kanssa solmimaansa takasinottospoimusta,

http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri... ,

todistaisi vain sen, että Suomen on haettava sitä selkänojaa sieltä mistä se varmasti on saatavissa.

Toisaalta, enpä usko, että Venäjä kovin helposti saa sadat tuhannet maassaan olevat maahantulijat liikkeelle Suomen metsäisille rajoille , ilman mittavaa logistista ( kuljetus, muonitus ja majoitus sekä liikkumisen ohjaaminen ) organisaatiota. Tällainen organisaatio on mahdollista Venäjällä vain valtion johtaman sotilaallisen organisaation toimesta ( olkootkin kuorma-autot valkoisiksi maalattuja). Siitä ei sitten ole enää pitkäkään matka aivan todelliseen sotilaalliseen konfliktiin, johon Suomellakin on jatkuva varautuminen olemassa.

Jos valtiojohtomme haluaa varmistaa selustansa, niin se varmaan miettii mitkä ovat vaihtoehdot. Miten se Paasikivi silloin Talvisodan jälkeen totesikaan siitä yksinäisen Suomen neuvotteluasemasta ja pienistä puolustusvoimista. No nythän Suomella ei pitäisi olla mitään kahdenkeskistä neuvoteltavaa Venäjän kanssa, koska EU:lla ja Venäjällä on tuo em. takaisinottosopimus voimassa. Korkeintaan virkamiestasolla ( rajavartiostot ) voivat neuvotella teknisistä yksityiskohdista, niin kuin tähänkin saakka.

Toisaalta voi kysyä, kuinka pitkälle Venäjä on valmis Suomen suunnalla menemään ja millaisiin riskeihin se on valmistautunut mahdollisen Suomeen suuntautuvan maahantulotulvan järjestämisessä. Tämä kun ei ole ihan kenraalien sotilaallisen johtamisen ydinosaamisen aluetta. Hallitsemattomasti liikkuvat maahantulijamassat eivät välttämättä tottele sotilaallisia käskyjä, ainakaan hyvällä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset