*

Veikko Huuska

Marsalkka Mannerheimin johtavat prinsiipit

Löysin Mannerheim-aineistoistani tämän jutun.  Se on eräs näkemys marsalkka C.G.E. Mannerheimista ja hänen roolistaan Suomessa, vuodelta 1951, kohta marsalkan edesmenon jälkeen.

(Kirjoitus on tässä sellaisenaan, kaikkine vanhahtavine muotoiluineen, VH).

”MANNERHEIM

Muutamia mietteitä Marsalkan muiston aatepiiristä.

Venäläinen kenraali Dragomirow*), tunnettu sekä rintamaupseerina että Pietarin sota-akatemian johtajana 1880-luvulla, on kerran lausunut seuraavat sanat:

Meidän päivinämme ei pälkähtäisi kenenkään päähän väittää, että olisi olemassa jonkinlainen sodan tiede.  Se olisi samanlaista järjettömyyttä kuin runouden tiede, maalaustaiteen tiede tai musiikin tiede.  Tämä ei sulje pois sitä, että on olemassa sodan teoria samoin kuin on olemassa teoria mainittuja vapaita, rauhanaikaisia taiteita varten.  Mutta Raphaelit, Beethovenit ja Goethet eivät synny tästä teoriasta, se asettaa vain heidän käytettäväkseen tekniikan, jota ilman heidän olisi mahdotonta saavuttaa ne huiput, jotka he saavuttavat.”

*

Alkuun lainattu kuuluisan sotilaskirjailijan lausunto johtuu mieleen miettiessämme Suomen Marsalkka Mannerheimin kehityskulkua sotapäälliköksi.

Mannerheimista voisi ehkä sanoa, että hän, niin kuin suvereeninen orkesterinjohtaja, hallitsi tehtävänsä teknillisen puolen, ja sen ohella myös jotain muuta – jotain paljon harvinaisempaa – jota ilman ei suurta taidetta synny.

Pietarilaisen paashi-koulun, mainehikkaan ratsastuskoulun tai itse shevalieerikaartin ylpeä kasvatti oli tuskin näissä opinahjoissa saanut sellaista kasvatusta tulevia tehtäviään varten, että Mannerheimin oppivuodet kelpaisivat ainoaksi selitykseksi hänen myöhemmälle nousulleen siksi, mitä hän elämänsä puolen päivän jälkeen oli.  Lahjakas nuori upseeri teki silmät auki havaintoja: ehkäpä hän oppi yhtä paljon kielteisten toteamustensa kautta kuin siitä, mitä hänelle positiivisessa tarkoituksessa opetettiin?

 

ITSE Mannerheim hankki itselleen meidän päivinämme harvinaisen laajan käytännöllisen johtajakoulutuksen.  Hän ei tyytynyt kaartin rykmenttien upseeriston tai hovipiirien seuraelämään.  Jos hän oli iloinen, niin oli hän myös ahkera ja yritteliäs.  Hän oli sotilas ja tahtoi kehittää itseänsä sellaisena.  Hän pyrki vapaaehtoisena Japanin sotaan.  Hän johti ensimmäisessä maailmansodassa joukkojaan Puolan, Galitsian ja Rumanian sotanäyttämöillä.  Hänellä oli Suomeen palatessaan sotakokemusta kahdelta mantereelta ja kahdesta raskaasta sodasta.

Vaivannäössä ja vaarassa oli hän sen itselleen hankkinut.  Hän tunsi ammattinsa teknillisen puolen ja hän tunsi ihmisten sydämet.

Harvoin jos milloinkaan sotapäällikkö syntyy kuten kerran Pallas Athene täysimittaisena ja täysin varustettuna jonkun ylijumalan päästä.  Hän on vähitellen kasvanut siksi, mikä hän on.  Paitsi hänen synnynnäisiin ominaisuuksiinsa perustuu hänen toimintansa, hänen johtamistaitonsa miltei aina muutamiin opiskelunsa ja ajattelunsa samoin kuin elämän- ja johtajankokemuksensa kirkastamiin johtaviin periaatteisiin.  Näin oli asian laita myös Mannerheimin kohdalla.**)

Noita periaatteita on siis olemassa, mutta yksin eivät nekään saa määrätä ylipäällikön päätöksiä tai operatioiden kulkua, olkoon ne sitten sotilaallisesti arvosteltuina kuinka kiistämättömiä tahansa.  Sota on politiikan välikappale, eikä sitä edes suoritusvaiheessa voida kokonaan eristää politiikan vaatimuksista.  Sodan johtamistaito on kyllä taidetta, mutta se ei ole – eikä saa olla ”taidetta taiteen vuoksi”.  Päätös, joka pelkästään sotilaalliselta kannalta katsottuna voi näyttää kyseenalaiselta tai virheelliseltä, on voinut johtua poliittisista syistä ja näkökohdista, hyväksyttävistä ja ehkä ratkaisevan tärkeistä.  Kriitikon toteama virhe voi, laajemmasta näkökulmasta arvosteltuna, osoittautua täysin ymmärrettäväksi, jopa kiitoksen arvoiseksi teoksi tai passiivisuudeksi.

Kun silloinen kenraaliluutnantti Mannerheim vuosien 1917-1918 vaihteessa oltuaan läsnä muutamissa Sotilaskomitean istunnoissa, selitti, ettei hän voi kantaa osaansa siitä kollektiivisesta vastuusta, mikä hänelle komitean jäsenenä kuului, ilmaisi hän tällä lausunnolla kaikille sotilaille tutun ajatuksen.  Edesvastuuta hän ei pelännyt, mutta hän vaati sitä kokonaan ja oli kohtalon hetkenä valmis yksin kantamaan koko sen vastuun, minkä murto-osa oli äsken tuntunut liian raskaalta.

*

Toistakymmentä vuotta oli Mannerheim poissa julkisesta elämästä.

Sotamarsalkka Mannerheim oli 1930-luvulla Puolustusneuvoston puheenjohtajana, syvästi tietoisena siitä vastuusta, mikä mahdollisen sodan syttyessä odotti häntä puolustusvoimain ylipäällikkönä, tehnyt voitavansa puolustusvalmiutemme tehostamiseksi.  Kun hän ponnistelustaan huolimatta ei saanut aikaan, mitä hän toivoi ja piti välttämättömänä edellytyksenä edes lyhytaikaisen vastarinnan menestykselliselle johtamiselle, oli hän jo enemmän kuin kerran aikonut luopua luottamustehtävästään.  Hän piti vastuutaan ylivoimaisena.

Mutta kun sitten syksyllä 1939 rauenneitten neuvottelujen seurauksena sota syttyi, oli hän, niin kuin kerran yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, valmis kaikesta huolimatta yrittämään sitä, minkä hän arveli mahdottomaksi.  Hän suostui talvisodan ylipäälliköksi.

Sama vastuunaulius tuli aina näkyviin todella suurten ratkaisujen hetkinä.  Hän saattoi arkioloissa olla äärimmäisen varovainen, hän tahtoi mielellään varmistautua eri mahdollisuuksien varalta, saada tukea taholta, jolta aavisti arvostelua.  Mutta koko tämä peli unohtui silloin, kun suuri päätös oli tehtävä. Silloin oli hän valmis panemaan koko arvovaltansa vaakalaudalle ja koko maineensa samoin.  Kun hän talvisodan loppuvaiheessa tuli siihen tulokseen, että laaja alueluovutus oli välttämättömyys, hän ajoi sen läpi vastoin voimakasta yleistä mielipidettä.

On sanottu, että populariteetin ehtona on uskallus asettua alttiiksi paheksumiselle ja vihallekin silloin, kun maan paras niin vaatii.

Ehkä tuossa Mannerheimin uskalluksessa piilee eräs selitys hänen myöhempään populariteettiinsa.

*

Hyvin monessa tilanteessa on luottamus toisiin miehiin, alempaan komentajaan tai johonkin muuhun avustajaan, korvaamaton menestyksen ehto ylimmälle päällikölle.  Tästä johtuu, että ylipäällikön asemassa oleva johtaja joutuu henkilökysymyksissä joskus tekemään päätöksiä, jotka syrjäisistä eivät tunnu täysin ymmärrettäviltä.

Niinkuin vanha käsityöläinen kenties työkalulaatikkoonsa kerää mieluummin vähemmän tehokkaita, mutta käteen sopivia ja kenties ennestään tuttuja työkaluja, luopuen hänelle suositelluista uusaikaisemmista ja ehkä tehokkaammista, niin voi myös ylipäällikkö johtuen työtavoistaan ja luonteestaan, joka viimeksi mainittu etenkin vanhoilla päivillä tuskin enää muuttuu, pitää tarkoituksenmukaisena ja ammattityönsä häiritsemättömälle jatkumiselle parempana käyttää alijohtajina tai ympäristössään esikunnassa henkilöitä, joiden ”terä” ei ole sen merkillisempi kuin niiden, jotka ovat joutuneet siirtymään syrjään, mutta joiden kanssa hänen on helpompi työskennellä.

Jos näin katselee asiaa, on valikoiduilla tuskin aihetta kuvitella liikaa ja poistuneilla tuskin aihetta katkerasti valittaa kohtaloaan.

 

Koko asia rajoittuu tähän.  Ylipäällikkö niin kuin joku muukin ammattimies on oikeutettu käyttämään kädelleen sopivimpia työaseita.***)

 

*

Jo vuonna 1918 oli havaittavissa, että vastikään Venäjältä kotimaahansa siirtynyt kenraali Mannerheim – päinvastoin kuin olisi odottanut – ennakkoluulottomasti keräsi ympärilleen ei vain ammattiupseereja, joita toisin oli niukalti, vaan myöskin avustajia, joiden sotilaallinen koulutus oli vähäinen tai olematon.  Hän käytti, osittain ehkä kyllä olosuhteitten pakosta, erikoistehtäviin ja erittäin vastuunalaisinkin sellaisiin, kansalaisia, joita venäläisen kenraalin olisi luullut pikemminkin oudoksuvan.  Jos tämä silloin vielä ei kenties todistanut muuta kuin mukautumiskykyä olosuhteisin, kävi myöhemmissä sodissamme aivan ilmeiseksi, että Mannerheim TAHTOI käyttää apulaisinaan ei vain ammattiupseereita, vaan sotilaskoulutukseen katsomatta kykeneviä kansalaisia eri aloilta. ****)

Talvisodassa, jossa reservin upseeristoamme ensi kerran koko laajuudessaan käytettiin alijohtajina joukko-osastoissa ja toimistoupseereina esikunnissa, milloin heille ei uskottu muunlaisia erikoistehtäviä, esiintyi ylipäällikölle vakuuttavana positiivisena ilmiönä kansanarmeija tämän sanan täydessä merkityksessä.  Kokemukset olivat ylivoimaiselta osalta myönteisiä.  Jos Mannerheim tällöin joskus valitti, ettei aktiiviupseereita ollut suuremmassa määrin käytettävissä niissä alemmissa johtoportaissa, joissa kosketus rintamamiehiin on läheisin, ei tämä suinkaan johtunut puuttuvasta luottamuksesta niihin tuhansiin reserviupseereihin, jotka kunnialla täyttivät tehtävänsä komppanianpäällikköinä, joukkueenjohtajina, tulenjohtajina y.m. ominaisuuksissa.  Hän valitti vain sitä, että – hänelle kyllä ymmärrettävistä ja täysin asiallisiksi tunnustamistaan syistä – ei näihin tehtäviin riittänyt kuin vähäinen määrä aktiiviupseereita ja hän pelkäsi kenties, että tämä seikka voisi olla omiaan jonkin verran loitontamaan ammattiupseeristoa tulilinjojen miehistä ja täten vieroittamaan heidät myös kansan syvistä riveistä.

*

Mannerheim vaati ehdotonta tahtonsa täyttämistä.  Näin yleisin sanoin esitettynä vaatimus tuntuu ehkä selviöltä.  Marsalkka sisällytti siihen – vaikka hän yleensä ei saarnannut – nimenomaan myös henkisen kurin noudattamisen.  Mitä kuri tarkoittaa, on ainakin rivimiehen tai alemman johtajan kohdalta itsestään selvä.  Ylemmissä portaissa asia ei aina ole yhtä yksinkertainen.

Kokonaisen armeijan kaikilta johtajilta ei voida vaatia, että he joka hetkellä omaksuvat varauksetta kaikki ylipäällikön ajatukset.  Yksistään etäisyys olinpaikasta toiseen, aikaero käskyn annon ja käskyn vastaanottamisen tai sen tarkoitetun suorituksen välillä, odottamattomat tapahtumat näitten ajankohtien välisinä aikoina, vihollisen tahdostamme riippumattomat edesottamukset, kaikki nämä seikat tekevät ymmärrettäviksi, että alempi komentaja ajattelevana henkilönä joskus joutuu ajattelemaan toisin ja sen mukaan ehkä toimimaankin toisin kuin saamansa käsky tai ohje edellyttää.

Ranskan marsalkka Foch lausuu eräässä teoksessaan, että katsantokanta, joka kieltää jokaiselta käskynalaiselta kaiken oikeutuksen ajatella ja toimia ilman käskyä, johtaa sokeaan alistuvaisuuteen ja tekee toimettomuudesta ylimmän lain.  https://en.wikipedia.org/wiki/Ferdinand_Foch

 

Mutta tuohon, määrätyissä oloissa kieltämättömästi oikeutettuun oma-aloitteisuuteen, jopa poikkeamiseen käskyistä KÄSKYN ANTAJAN HENGESSÄ JA HÄNEN TAHTONSA TOTEUTTAMISEKSI toisessa muodossa kuin käsky on tarkoittanut, vedotaan kuten sotahistoria osoittaa joskus silloinkin, kun järkevää aihetta siihen ei ole olemassa.  Jos tämä tapahtuu toisen, käskynantajan tahdosta poikkeavan tahdon tai muun pyrkimyksen hyväksi, on kysymyksessä kurittomuus.

Henkinen kuri kaikissa alijohtajissa – eräs menestyksellisen sodankäynnin ensimmäisiä ehtoja – oli Mannerheimin ehdottomia vaatimuksia.  Ylipäällikön tahdon mukainen toiminta, eikä kenenkään muun, olipa se sitten perusteltavissa millä näkökohdilla tahansa, on johdetun sodan korkein laki.  Se on sitä, jota me tarkoitamme termillä HENKINEN KURI.

*

Mannerheim oli, niin kuin hän itse on lausunut, nähnyt liian paljon sodan kauhuja ja kärsimyksiä ollakseen mikään sodan ihailija.

Mutta hän ei uskonut, että meidän päivinämme olisi löytynyt mitään sellaista kansainvälistä järjestöä tai elintä, joka olisi voinut kansoille ja ihmiskunnalle tarjota ehdottomat takeet vapauden ja rauhan säilymisestä rinnan.  Joka pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan voi menettää rauhan, joka kaikissa oloissa tahtoo turvata rauhansa, voi menettää vapautensa.  Niin oli Mannerheim täydestä vakaumuksesta omaksunut tuon Snellmanin lauseen: Aseeton kansa on kelvoton.  Tällä tunnuslauseella hän vuosikausia teki uutteraa ja epäkiitollista työtä Puolustusneuvoston puheenjohtajana.

Kaikenlainen viha taistelutantereitten vastakkain taistelevien sotilaitten välillä oli hänelle käsittämätön.  Olivathan nuo rintamamiehet niin puolelle kuin toisella esivaltansa käskyjen ja siis sotilasvelvollisuutensa täyttäjiä mitä raskaimmissa oloissa, alituisen kuoleman uhan alaisina.  Vangittuja vastustajia hän vaati kohdeltaviksi kovan onnen lapsina eikä vihollisina.

Mannerheim ei ollut haaveilija.  Täysin vakuuttuneena sodan kirouksesta hän katsoi, että kansan, joka tahtoo elää, on oltava valmis puolustautumaan, jos niin tarvitaan, ase kädessä.”

*

Huomautus:

Mietteet marsalkka Mannerheimin aatepiiristä on kirjoittanut jalkaväenkenraali evp. Erik Heinrichs.  Kirjoitusajankohta on pian Marsalkan kuoleman jälkeen 1951.

*

 

Viitteet:

*) Venäjän armeijan kenraali, kenraaliadjutantti Mihail Ivanovits Dragomirov oli kunnostautunut jo Turkin sodassa 1877-1878, ja häntä pidettiin Venäjän armeijan taitavimpana taktikkona.  http://www.wikiwand.com/de/Michail_Iwanowitsch_Dragomirow

Stig Jägerskiöld kertoo Nuori Mannerheim –teoksessa Mannerheimin käsitystä kurista ja siteeraa Mannerheimin kirjettä isälleen Japanin sodan rintamalta 6.4.1905:

Mannerheim oli sitä mieltä, että olisi tarpeen luja kuri, jotta hölläkätisyys loppuisi.  …kirjeessään isälleen hän kirjoittaa: ”…olisi tarpeen raudankova ankaruus, monen miehen pitäisi joutua sotaoikeuteen ja armeijan henki olisi palautettava oikeudenmukaisen, vaikkakin häikäilemättömän kurin avulla.”

(Venäjän Kauko-Idän vakinaisen armeijan komentaja, ja Kuropatkinin eropassien jälkeen tovi sitten koko sodan ylipäälliköksi nimitetty, kenraali Nikolai Petrovits) Linevits osoitti melko arvostelukyvytöntä hyväntahtoisuutta.  https://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Linevich

Hän ”matkustelee joka puolella ja ylistelee ja kiittelee joukkoja, joiden valitettavasti pikemminkin sietäisi kuulla karvaita totuuksia.  Hänen puheistaan ja kunniamerkkisateista voisi päätellä, että armeijamme kulkee voitosta voittoon laakerit otsallaan.  Mielestäni pitäisi Dragomirov iästään ja raihnaisuudestaan huolimatta lähettää tänne”.” (Jägerskiöld: emt. s. 368).

*

**) Mannerheimin sotilas- ja johtajaosaamisen keskeiset kasvuelementit:

1.) Kasvu

2.) Geenit

3.) Toiminta

4.) Koulutus

5.) Ajattelu

6.) Periaatteet

*

***) Tämä kappale maistuu vahvasti ylipäällikkö Mannerheimin johtamistoiminnan ja henkilöstöpolitiikan puolustelulta, mitä se tietenkin onkin.  Mannerheimilla oli tunnetusti suosikkinsa ja inhokkinsa, hänen toleranssinsa oli matala, linjansa useinkin ehdoton ja kohtuuton, siinä ei useinkaan pahemmin suhteuteltu tuloksia siihen, mikä yleensä oli mahdollista ja mikä ei, hänen lähelleen kasautuivat hänen peukuttamansa tyypit, ja ne, joiden kohdalla peukalo laski, saivat tuta herransa vihan.

*

****) Vertaa mm. kenraali Walden, joka ilman sotilaskoulutusta nostettiin Mannerheimin päätöksin nopeasti korkeisiin tehtäviin ja myös sotilasarvoihin.

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän JaakkoKorpi-Anttila kuva
Jaakko Korpi-Anttila

"..kenraali Walden, joka ilman sotilaskoulutusta.."
Miten minulla on mielikuva, että Walden ja Mannerheim olivat samaa kadettikurssia. Vm. tosin taidettiin potkia pois- Voin olla täysin väärässä, koska tämä on muistinvaraista.

Kirjoitus on loistava. Täytyy lukea se uudestaan oikein suurennuslasin kanssa.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Joo, no, tavallaan voidaan sanoa, että Waldenilla ei muuta koulutusta ollutkaan kuin sotilaskoulutus, koska hän meni Haminan kadettikouluun 11-vuotiaana ja valmistui seisemän vuoden kuluttua kurssinsa priimuksena. Venäläistämisvuodet hän kuitenkin vietti liikemiehenä, joten valkoiseen armeijaan hän meni luutnanttina. Kevään 1918 kuluessa hänet ylennettiin lopulta everstiluutnantiksi. Nopeata nousuahan se oli.

Mannerheim arvosti kielitaitoisia johtajia. Tekisi mieli esittää arvauksia hänen suunnitelmistaan siltä pohjalta, että tärkeimpänä kielenä hän piti venäjää, mutta jääköön nyt.

Käyttäjän ilkkahyttinen kuva
Ilkka Hyttinen

Veikko,

kiitos - varsin ansiokas Mannerheimin persoonaan katsaus - no äkkiseltään: kenraali Dragomirowin epäilevästä väitteestä että "olisi olemassa jonkinlainen sodan tiede" saattaa pitääkin paikkansa samoinkuin kuitenkin toteamus sodan k ä y n n i n mahdollisesta tieteestä, ainakin strategioista, taktiikoista, oveluudesta, jne...

Voisitkos luoda katsauksen: missä laadullisessa määrin Mannerheim päätöksissään/käskyissään oli sotiemme kulkuun ratkaisevassa asemassa vs. lähimmät kenraalinsa (Airo, etc.)?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Mainitaanpa vielä tämä:
Rudolf Walden (1878-1946);
URA. Suomen Kadettikoulu (priimus) 1892 - 1900.
Aliluutnantti Henkivartioväen 3. Suomen tarkk'ampujapataljoonassa 1900 - 1902; erotettu kieltäydyttyään osallistumasta kutsuntalautakunnan sotilasjäsenenä asevelvollisuuskutsuntoihin 1902;
Tatarovin paperitehtaan rahastonhoitaja, kirjanpitäjä, konttoripäällikkö Venäjällä 1902 - 1903; Kirjapaino Oy Slovon konttoripäällikkö, isännöitsijä 1903 - ,
toimitusjohtaja Pietarissa 1906 - 1911;
suomalaisten paperitehtaiden edustaja Venäjällä 1911 - 1918;
Suomen armeijan luutnantti 3.2.1918;
päämajan esikuntakomendantin apulainen; Vaasan suojeluskuntapiirin päällikkö; päämajan etappipäällikkö, valloitettujen alueiden turvaamispäällikkö helmikuusta toukokuuhun 1918; majuri,
everstiluutnantti,
eversti 1918;
kenraalimajuri 1919;
Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n hallituksen puheenjohtaja, toimitusjohtaja 1920 - .
Lähde. Kansallisbiografia/Nimiartikkeli by Mikko Uola.

Eli Walden kohosi Suomen (valkoisen) armeijan luutnantista (nimitetty 3.2.1918 luutnantiksi)
majuriksi,
everstiluutnantiksi ja vielä
everstiksi vuoden 1918 aikana noin puolessa vuodessa, sekä
seuraavan vuonna 1919 kenraalimajuriksi.

Suorastaan tähtitieteellinen uraputki.

Ja tämä kaikki siis Suomen kadettikoulun luutnanttikoulutuksella.

Ja ylennykset luutnantista everstiksi noin puolen vuoden sisällä + seuraavana vuonna kenraalimajurin leijona – tapahtuivat ilman ”normaaleja” sotakouluja.

Epätavallisina aikoina esiintyy epätavallisia uria.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Mikko Uola toteaa: (em. artikkelissa)

"Walden palasi kotimaahansa ja liittyi luutnanttina hallituksen armeijaan. Hänestä ei tullut rintamasotilasta, vaan ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin nopeassa tahdissa everstiksi ylentämä Walden toimi sodan aikana keskeisissä esikuntatehtävissä, kahden kuukauden ajan päämajan huoltotoimista vastaavana etappipäällikkönä. Mannerheimin mielestä Walden hoiti hänelle uskotut tehtävät erinomaisesti, ja tästä saikin alkunsa Mannerheimin ja Waldenin elinikäinen ystävyyssuhde ja monivuotinen yhteistyö. Mannerheim saattoi sanoa Waldenia parhaaksi ystäväkseen veljensä Johanin jälkeen."

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Ehkä kaipaisisimme maamme kriisijohtoon Marskia ennemmän kuin Urkkia vaikka kovia johtajia kummatkin ovat olleet (tai ainakin näin kirjoissa ja televisiossa ylistetty). Toisaalta voisi olla Helsingin kannalta hyvä ettei maan johdossa olisi uutta Manua sillä tämä halusi siirtää pääkaupungin mieluummin sisämaahan Tampereelle tai Jyväskylään.

Itselle kuitenkin tullut se käsitys että siinä missä Sven duvfa, Jussi Koskela, Antero Rokka, Alvar Aalto, Tove Jansson, Armi Kuusela, Armi ratia ja U.k.Kekkonen saavuttivat kansallispyhimysten aseman, niin Mannerheim nousi kaiketi jonnekkin korkeammalle, niin korkealle ettei miehestä saada elokuvaakaan tehtyä. Mutta kiitos tästä kirjoituksesta, jälkipolville säilyttämisen arvoista sisältöä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset