Veikko Huuska

Kun nälkä ja tauti tappoi – Ikaalisten pitäjä suurina kuolonvuosina 1695-1697

Kun nälkä ja tauti tappoi – Ikaalisten pitäjä suurina kuolonvuosina 1695-1697

*

Palkittu tutkija Mirkka Lappalainen kertoo teoksessaan ”Jumalan vihan ruoska” Suomen historian synkimmästä hetkestä, maailmasta, jossa ihmiset elivät luonnon ja säiden armoilla ja jossa elokuun halla toi taudin ja kuoleman.

Lappalainen elävöittää huolelliseen arkistotyöhön nojautuvaa tutkimustaan yksittäisillä tapauskertomuksilla, joista mielenkiintoisimpiin kuuluu tässä vähäisin täydennyksin esitettävä tarina Ikaalislaisen uudistilallinen Yrjö Tuomaanpojan vaiheista noina ankarina aikoina.

*

Mirkka Lappalainen kertoo;

Tuhon kuukaudet

Keväällä 1697 kaikille alkoi olla selvää, että elettiin poikkeuksellisen katastrofin keskellä.  Kerjäläisiä löytyi kuolleina teiden varsilta ja routaan järsittiin joukkohautoja.  Sulavan lumen keskeltä paljastui kylmenneitä pirttejä, joista väki oli kuollut tai lähtenyt pois.  Käsitykset kuolleiden määristä olivat kuitenkin epäselviä.  Huhujen virrat liikkuivat ympäri Ruotsin valtakuntaa ja epämääräisyys lisäsi maailmanlopun tunnelmaa.

Tukholmaan raportoitiin hyvin suurista kuolleiden määristä  Toukokuun puolivälissä Turun ja Porin läänin maaherra Lorentz Creutz kertoi, että hänen läänissään (johon myös Ikaalinen kuului) oli vuodenvaihteen jälkeen menehtynyt 5 000 ihmistä ja loput olivat niin pahasti nälkiintyneitä, etteivät jaksaneet tehdä töitä.

Kärsimyksillä suorastaan hekumoiva Tanskan lähettiläs Bolle Luxdorph kirjoitti maaliskuun puolivälissä Kööpenhaminaan, että Suomessa oli kuollut lähes 81 000 ihmistä ja Virossa 14 000.  Pari viikkoa myöhemmin hän kirjoitti, että Liivinmaalta oli tullut Tukholmaan kirje, jossa kerrottiin maan tilan olevan niin kauhea, ettei sitä voinut edes kuvailla. –

 

Todellisuudessa koko Suomessa menehtyi vuonna 1697 ”vain” noin 30 000 ihmistä.  Creutzin ja muiden maaherrojen kuvaukset joukkokuolemista ovat kuitenkin – kuten havaitaan – yleisesti ottaen summittaisia ja niissä käytetyt ilmaisut värikylläisiä, mikä kuului ajan retoriikkaan.  Heidän Tukholmaan toimittamiensa tietojen varassa kuitenkin jouduttiin elämään, vailla täyttä käsitystä kuolleiden määristä, kerjäläisvirroista, autioitumisesta tai armeijan huoltokriisistä.

*

Väestömenetykset pitäjätasolla

Suurten kuolonvuosien 1695-1697 väestömenetyksistä pitäjittäin ja maakunnittain on tiedetty vasta tohtori Seppo Muroman selvitysten jälkeen.  Muroman täydennetty lisensiaattityö ilmestyi 1991.  Hänen työnsä arvokkuutta lisää lähdemateriaalin haastavuus: kirkonkirjat ovat tuolloin vielä osin hyvin puutteellisia, henkikirjat eivät kata koko väestöä ja kerjäläisvaellukset vaikeuttavat pitäjäkohtaista kuolleiden määrän arviointia.  Jo pelkästään sellaisen peruskäsitteen, kuin Suomen vuoden 1695 väkiluvun arvioiminen on ollut työläs tehtävä, sillä varsinaiset väestötilastot alkavat Ruotsin valtakunnassa vasta vuodesta 1749.

Muroma toteaa, että Satakunnan seurakunnista Ikaalisten sekä Luvian, Lomaan + Alastaron, Vampulan, Mouhijärven, Tottijärven, Pirkkalan, Oriveden ja Ruoveden sekä Kurun haudattujen luettelot vaikuttavat luotettavilta. 

Sen sijaan muiden seurakuntien tiedot ovat joko puutteellisia tai puuttuvat kokonaan, kuten mm. Hämeenkyrön kuolleisuutta vuosina 1696-1697 ei voida selvittää kirkontilien perusteella, vaan niiden suhteen joudutaan turvautumaan muihin laskelmiin.

Muroma osoittaa, että Suomen väestönmenetys oli kaikkiaan 25-30 %.  Joukkokuolemien korkein aalto osui keväälle 1697.  Nyt nekin alueet, joilla kuolleisuus oli vielä 1696 siedettävissä lukemissa, saivat kokea joukkokuolemien aallon.  Satakunnassa haudattiin huhtikuussa neljä kertaa enemmän ihmisiä kuin maaliskuussa.

Kevään joukkokuoleman-aallon mittasuhteet olivat niin käsittämättömät, että ihmisiä ei yksinkertaisesti ehditty haudata vaan he saattoivat maata jossakin hautaamatta toista kuukautta.  Maaherra Creutz tiedotti Turusta, että hylätyistä pirteistä löytyi kevään ja kesän mittaan vainajia.  Henkiin jääneet olivat lähteneet kerjuulle ja jättäneet kuolleet jälkeensä.  Väliaikaisista haudoista ruumiita siirrettiin kesän ja syksyn mittaan kirkkomaihin.

*

Lapset ja vanhukset

Muroman mukaan kuolema iski varsinkin lapsiin ja vanhuksiin.  15-60 –vuotiaat selvisivät keskimäärin paremmin.  Normaaliaikoinakin lasten kuolleisuus oli 1600- ja 1700-luvuilla erittäin suuri.  Vuosittain haudatuista vainajista saattoi olla alle 5-vuotiaita lapsia jopa 50 %.

Vaikuttaa siltä, että maamme oli 1690-luvun alkupuolella väestörakenteeltaan naisvoittoinen.  Myös naisten suhteellisesti pitempi elinikä ilmenee Muroman aineistosta selvästi.  Kaikissa alle 30-vuotiaina haudattujen miesten suhteellinen osuus oli suurempi kuin naisten.  Niinpä Muroma johtopäätös kuuluu: ”Suoritettu tutkimus viittaa siihen, että sotien ohella myös nälänhätä ja taudit vähensivät esi-teollisena aikana miespuolista väestöä enemmän kuin naisia.”

Mirkka Lappalainen on eritellyt syitä hieman pidemmälle: ”1690-luvun nälkävuodet noudattavat nälänhädän yleistä kaavaa.  Irlantilainen tukija Cormac O´Grada on hyökännyt voimakkaasti vallalla olevaa nälän ”feminisaatiota” vastaan.  Naiset on tapana esittää nälän suurimpina uhreina, mikä tilastollisesti ei pidä paikkaansa.  Miehiä kuolee nälänhädissä enemmän. Naiset vastaavat useimmissa kulttuureissa perheidensä ruokahuollosta, mikä takaa heille paremman pääsyn elintarvikkeiden äärelle.  Aviomiehet ja isät nääntyvät usein mieluummin itse kuin katsovat vaimon ja lasten kuolevan. Lisäksi naisilla on paremmat fysiologiset valmiudet selviytyä aliravitsemuksesta, sillä naisen keho varastoi tehokkaammin rasvaa kuin miehen.”

*

Etelä-Suomen synkimmät kuolleisuusluvut Muroma on laskenut Ylä-Satakunnan, Vanajaveden ympäristön ja Tampereen seudun pitäjille.  Kuolleisuus on näillä seuduilla ollut noin 40 %, monin paikoin jopa korkeampi.  Pahasti kärsineiden alueiden ympärillä oli kuitenkin pitäjiä, joissa kuolleisuus oli puolta pienempi.

Alempana ilmenee, että Ylä-Satakunta kuului koko maan ankarimpiin alueisiin.  Siellä kuitenkin ilmeisesti apuviljan saanti ja muut toimet auttoivat Ikaalisissa, koska se eräistä pahemmin kolhituista naapureistaan poiketen menetti ”vain” noin 31 % väestöstään.

Tutkimuksellaan Muroma tuli osoittaneeksi, että Heckscherin ja Eino Jutikkalan liikaväestöteoria ei voi pitää paikkaansa.  Kuolleisuus oli korkein seuduilla, joilla ei missään tapauksessa ollut ”liikaväestöä”.  Metsät odottivat kaskeamista ja vedet kalastajia.  Tiheimmin asutut seudut pärjäsivät parhaiten, samoin ne seudut, joissa oli totuttu harjoittamaan kalastusta, hylkeenpyyntiä a tervanpolton kaltaisia sivuelinkeinoja.  -

Kuolema korjasi saalista eniten hallanarkaan kaskitalouteen nojaavilla syrjäseuduilla, kaukana hallintokaupungeista.  Turun ja Porin läänin veroaineistoja analysoinut Antti Kujala (Talonpoikien veronmaksukyvyn kehitys Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen lääneissä 1694-1712. Haik 1999) on sitä mieltä, että nälänhätä iski pahiten tilattomaan väestöön.  Taudeista huolimatta varakkaat selvisivät parhaiten.  Pienet tilat autioituivat helpommin kuin suuret, ja ne, joilla ei ollut juuri omaisuutta kärsivät eniten.  Rengit ja piiat ajettiin kerjuulle.

Maaherrojen hallintoalueet olivat 1600-luvun liikenne- ja tiedonkulkuolosuhteet huomioon ottaen käsittämättömän laajoja.  Ei ole luultavaa, että sen paremmin  maaherra Creutz Turussa, kuin muutkaan kuvernöörit, tiesivät murheen suuruudesta pitäjissä, tai että olisivat pystyneet arvioimaan hätäviljan tarpeen oikein.  Niinpä hätäviljaa saivat ne, jotka sitä äänekkäimmin pyysivät, ja ne nälkäiset talonpojat, ja kerjäläiset, jotka pääsivät sitä makasiineille vaatimaan. Tieto syrjäkylien hädästä jäi upottavien nietosten ja sulavien talviteiden taakse.

*

Kuoleman syyt

Nälkään ei yksinkertaisesti ole kovin helppo kuolla, sillä ihminen kestää ravinnon puutetta varsin hyvin.  Selvää onkin, että nälänhädässä ihmiset menehtyvät enimmäkseen johonkin muuhun kuin kirjaimellisesti ravinnon puutteeseen.

Entisaikojen epäsiistissä maailmassa taudit riehuivat valtoimenaan.  Yrjö Kaukinen toteaakin (Tutkimus 1860-luvun nälkävuosista. Haik, 3/1987) osuvasti, että tuolloin ”pahastikin nälkiintyneellä ihmisellä oli jokseenkin minimaaliset mahdollisuudet kuolla pelkän nälän aiheuttamiin patologisiin muutoksiin”.

Lappalainen katsoo, että kuolleisuuden kasvuun johtavat tekijät voidaan jakaa kahteen ryhmään.  Ensimmäinen liittyy suoraan ravitsemukseen.  Uhrit kuolevat nälkään, myrkylliseen tai muuten vaaralliseen hätäruokaan tai menehtyvät sairauksiin, joille nälkä on heidät altistanut.  Toinen kuolleisuutta nostava tekijä on sosiaalinen.  Sen taustalla on yhteiskunnan ja ”normaalielämän” hajoaminen.  Hygienia romahtaa, taudit leviävät.

Yleensä papit tyytyivätkin merkitsemään kuolleiden kirjaan , että vainaja oli kuollut nälkään.  Mikäli syy ilmoitettiin tarkemmin, Muroman mukaan yleisimmät olivat: ”lienteria”, dysenteria (punatauti), tuhkarokko tai ”polttotauti”.  Lienterialla tarkoitettiin tappavaa ripulia.  Sen todennäköinen aiheuttaja oli nälkiintymisen ja kelvottoman, ravintoarvoltaan köyhän ja sulamattoman hätäravinnon yhdistelmä.  Sammalen ja olkien syöminen aiheutti ensin ummetuksen ja sitten usein kuolemaan johtaneen ripulin.  Myös maaherra Creutz kirjoitti huhtikuussa 1697, miten monien ihmisten on ollut pakko turvautua ”iljettävään ja luonnottomaan ravintoon”, minkä vuosi väkeä kuoli joukoittain joka päivä sekä kaupungissa että maaseudulla.

Oma lukunsa ovat kulkutaudit, joita nälkäpakolaiset, kerjäläiset ja muut kulkijat muassaan toivat.

Mirkka Lappalainen tiivistää:

Pilkkukuume, punatauti ja lavantauti olivat köyhyyden ja likaisten elinolojen seuralaisia.  1690-luvun kerjäläisjoukot ja kerjäläisten epähygieeniset elinolot loivat otolliset olosuhteet kaikkien kolmen sairauden leviämiselle.  Suomi oli harvaanasuttu maa, mutta väestön vähäinen määrä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että ihmiset olisivat eläneet kaukana toisistaan.  Päinvastoin: väki pakkautui pitkiksi talvikuukausiksi ahtaisiin pirtteihin.  Olot olivat surkeat ja likaiset, syöpäläisiä kuhisi ja nälkiintymisen aiheuttama apaattisuus vei viimeisetkin halut pitää talo siistinä.  Käymälöitä ei ollut.  Kun yksikin sairas kerjäläinen laahusti erämaataipaleiden takaa tällaiseen taloon, hän toi mukanaan kuoleman.”

 

*

Elämä voittaa

Kauhean koettelemuksen jälkeen kesä 1697 oli kaunis ja sato kohtuullinen.  Niinpä Suomessa vuosi 1698 toi mukanaan ihmeellisen yltäkylläisyyden.  Vaikka kruunun vilja myöhästyi, sitä kuitenkin oli ja tuli koko ajan lisää.  Eikä apuviljalle edes ollut entisenlaista kysyntää, sillä Kaikkivaltias näytti vihdonkin leppyneen vihastaan ja antoi auringon paistaa.  Suomessa saatiin erinomainen sato, paikoin kolme kertaa suurempi kuin edellisenä vuonna.

Mainittakoon, että 1697 – hädän ollessa huutavin – Tukholmasta toimitettiin Turkuun kaikkiaan 11 136 viljatynnyriä, mikä ruotsalaisiakin vaivannut heikko sato ja ajankohdan vaatimattomat kuljetusolot huomioiden voidaan pitää melkoisena urotekona.

Aikojen he helpottuessa, 1698 Tukholmasta lähetettiin Suomeen 25 000 tynnyriä apuviljaa.  Turku ja maaherra Creutz piti leijonan lailla omiensa puolta, ja suurin osa avusta pysähtyikin Turun ja Porin lääniin.  Sitä, miten paljon ruotsalaista ruista Ikaalisiin asti riitti, en ole yrityksistäni huolimatta onnistunut kaivamaan esiin, mutta luultavimmin sitä tännekin saakka jossain määrin herui.  Sen sijaan itäinen osa, rajamaa jäi mopen osalle: Viipurin läänin maaherra Lindhielm sai tylyn torjunnan Tukholmasta hänen pyydettyään vaatimatonta 1 000 tynnyrin erää, joka kuvernöörin näkemyksen mukaan oli ”välttämättä tarpeen pahan autioitumisen estämiseksi”.

Kauppiaat olivat – osa hyvän hyvyyttään, osa hallintoherrojen käskystä – antaneet viljaa ja muuta apua velkakirjaa vastaan monille.  Muuankin vaasalainen kauppias oli lainannut Tanskan sodan ja nälänhädän aikana kaikkiaan 151:lle velalliselle useihin pitäjiin kaikkiaan 11 169 kuparitaalerin edestä elintarpeita.  Vielä ison vihan jälkeenkin (v. 1721 eli melkein neljännesvuosisata myöhemmin) osa veloista oli maksamatta.

*

Ikaalisten menetykset

Pitäjänkertomukset

Vuonna 1749 Turun tuomiokapituli vaati A.A. von Stenmanin kehotuksesta papistolta tietoja seurakuntia koskevista erinäisistä seikoista.  Turun tuomiokapitulin arkistoon talletetut seurakuntien 1753 antamat pitäjänkertomukset sisältävät luetteloita ennen vuotta 1749 syntyneistä ja kuolleista 1600-luvulta alkaen.  Ikaalisista tällainen pitäjänkertomus on säilynyt, Hämeenkyröstä ei.  Niinpä Ikaalisten seurakunnan 1690-luvulla kastettujen ja haudattujen lukuja voidaan verrata vastaaviin historiakirjatietoihin.

(PitK = Pitäjänkertomus; HistK = Historiakirjat)

 

Seppo Muroma on koonnut Ikaalisten seurakunnan/pitäjän tiedot seuraavasti:

1691:

Kastetut:                             Haudatut:

PitK              106                48

HistK              98                48

 

1692:

PitK              102                69

HistK            103                72

 

1693:

PitK              115                84

HistK            117                85

 

1694:

PitK              93                  73

HistK            93                  76

 

1695:

PitK              114                94

HistK            117                93

 

1696:

PitK              98                  148

HistK            99                  151

 

1697:

PitK              27                  901

HistK            27                  877

 

Kuten havaitaan, Ikaalisten tiedot ovat suuruusluokaltaan varsin yhteneväiset kummassakin lähteessä, ja vuosittain ilmenevät muutaman tapauksen erot selittyvät yleisen inhimillisen kirjauskäytännön luonnollisen horjuvuutena.

Muroma laskee historiakirjojen sekä pitäjäkertomuksen mukaan Ikaalisten väestömuutokset ”uuden elämän” alussa eli vuonna 1698 tähän tapaan:

syntyneitä: 42 lasta;

kuolleita:     3 vainajaa.

Elämä voitti – sittenkin!

*

Åbo Tidningar –lehdessä julkaistiin vuonna 1793 laaja artikkeli katovuosista 1695-1697.  Sen yhteydessä esitetyn kuolleiden luettelon tekijä ilmoittaa sen sisältävän Turun hiippakunnan vainajat mikonpäivästä 19.9.1696 juhannukseen 24.6.1697 (n. 9 kk).

 

Åbo Tidningarin tietojen mukaan Ikaalisissa haudattiin 791 vainajaa ko. aikana.

Tiedetään, että Ikaalisissa haudattujen luku oli selvästi suurempi.  Nimittäin kuolleiden kirjan mukaan kyseisenä aikana haudattiin 846 vainajaa.  Ja jos tarkastelua jatketaan mikonpäivästä 1696 mikonpäivään 1697 (täysi vuosi), niin lukema on 893.

Selitys tässä ilmenevään huomattavaan eroon on epäilemättä siinä, että haudattujen vieraspitäjäläisten lukumäärä (9 henkilöä) on liian pieni.  Ikaalisten historiakirjojen mukaan seurakunnassa suoritetuissa suurissa joukkohautauksissa sai vuonna 1697 viimeisen leposijan Ikaalisissa peräti 153 tuntematonta vainajaa.

”Vaikka näistä osa ehkä olikin oman pitäjän köyhiä, suurin osa varmaankin oli muualta tulleita tuntemattomia”, Muroma päättelee.

Pitäjien henkikirjat poikkeavat edellä esitetyistä lähderyhmistä siinä, että niiden avulla ei suoranaisesti voi laskea kuolleiden määriä.  Niiden piiriin kun ei kuulu koko väestöä.  Henkikirjat laadittiin henkiveron kantoa varten, ja asetuksen mukaan niihin tuli merkitä kaikki 15 vuotta täyttäneet sekä verovelvolliset että henkirahan maksamisesta vapautetut.

Huomattavimmat verosta vapautetut ryhmät olivat aatelisto, sen henkilökohtainen palvelusväki, sekä sotaväki.  Yleiseksi tavaksi myös vakiintui, että yli 63-vuotiaiden ei tarvinnut maksaa henkiveroa.  Niinpä veroista vapautettuja jätettiin viemättä kirjoihin.  Ensimmäisiä henkikirjoja vuonna 1634 laadittaessa oltiin huolellisia, niinpä niihin merkittiin suuri joukko kerjäläisiä, sokeita, rampoja ym. jotka eivät voineet henkirahaa maksaa.  Pian alettiin pitää luonnollisena asiana, ettei kaikkien kirjaamista henkikirjaan enää pidetty välttämättömänä, vaikka se periaatteessa olikin, salaamisen ehkäisemiseksi, tärkeää.

*

Ikaalisten väkiluku 1695 eli välittömästi ennen suuria nälkävuosia

Muroma laskee ja haarukoi eri laskentamenetelmin Satakunnan pitäjien väkiluvut, ja saa Ikaalisten väkiluvuksi seuraavat määrät:

Hengillekirjoitettujen mukaan laskettuna 3500 henkilöä;

Syntyneiden määrän perusteella laskettuna (hedelmällisyys 37 promillea) 3060 henkilöä;

Avioliittojen mukaan (avioitumissuhdeluku 7,4 promillea) 2810 henkilöä;

Keskiarvoväkiluku em. laskumallien mukaan 3280;

Ikaalisten arvioitu (todellinen) väkiluku 3300 henkilöä.

*

Muroma esittää Ikaalisista kauhun vuosien menetykset (1696-1697):

Ikaalisten väkiluku 1695: 3300 henkilöä

Haudattuja yhteensä:        1028 henkilöä

Näistä tuntemattomia tai vieraspitäjäisiä: 167

Kuolleisuus-%:      31 %

Syntyneitä 1696-1697:  139 lasta

Väestömenetys:  27 %.

Henkiveroa maksavia isäntiä 1696: 203 isäntää,

heistä jäljellä 1698:                          109 isäntää (muutos -46 %)

(Isännistön muutos-%:n perusteella laskettu kuolleisuuprosentti: 42%.

*

Vertailun vuoksi Hämeenkyrön (vajavaisten pohjatietojen perusteella) lasketut menetykset:

 

Hämeenkyrön väkiluku 1695:  2400 henkilöä

Haudattuja yhteensä (arvio): 930 henkilöä (tuntemattomia/vieraspitäjäisiä ei voida määritellä)

Kuolleisuus-%:  39 %

Syntyneitä 1696-1697: noin 100 lasta

Väestömenetys: 35 %

Henkiveroa maksavia isäntiä 1696: 162 isäntää,

heistä jäljellä 1698: 79 isäntää (muutos -51 %)

Isännistön muutos-%:n perusteella laskettu kuolleisuusprosentti: 46 %.

*

Ikaalisten murhevuoden 1697 kuolleiden jakautuminen eri kuukausille (Historiakirjan mukaan):

tammikuu      57

helmikuu       50

maaliskuu      65

huhtikuu        344

toukokuu       186

kesäkuu         100

heinäkuu       21

elokuu           17

syyskuu         7

lokakuu         10

marraskuu     20

joulukuu        0

 

Yhteensä 748 kuollutta.

*

*

Uusia perheitä, uusia avioliittoja

Kuolleet oli haudattu, sairaat toipuivat.  Katse suunnattiin tulevaisuuteen.  Kun rankka isku oli ohitettu ja lamaannuksesta selvitty, alkoi uusi toivon ja toimeliaisuuden aika.  Autiotilat otettiin viljelykseen, kuolleiden lautamiesten tilalle nostettiin uudet ”rehelliset ja paikallaan asuvat talonpojat”.  Vihreä ruoho pietti pitkät joukkohaudat.  Joukkokuolemat olivat jättäneet jälkeensä valtavan määrän leskiä, jotka eivät aikailleet uuden puolison etsinnässä.

Mirkka Lappalainen kertoo mielenkiintoisen elämänkohtalon Ikaalisista:

Yrjö Tuomaanpoika oli uudistilallinen Ikaalisista, Pohjois-Satakunnasta, seudulta, jota katovuodet koettelivat erityisen kovasti.

Yrjön vaimo ja lapset olivat kuolleet, ja monien muiden tavoin hänen oli ollut pakko jättää tilansa ja lähteä etsimään elantoa muualta.  Tie vei Pohjanmaan suuntaan, Isojoen Haapajärvelle.  Siellä hän pystyi jotenkuten elättämään itsensä pyytämällä ”pikkukaloja”.  Yrjö Tuomaanpojalle oli tarjolla myös tilapäistöitä.  Lähes koko talven 1697 hän asusteli Isojoen Kodesjärvellä nuorenparin Marketta Rekontyttären ja tämän miehen Matti Jaakonpojan uudistilalla. 

Yrjö Tuomaanpoika oli kotona Ikaalisissa varastanut naapurin härän, ja miehen huono maine oli levinnyt Etelä-Pohjanmaalle.  Kirkkoherrakin varoitteli Matti Jaakonpoikaa siitä, ettei tämän pitäisi antaa Yrjö Tuomaanpojan asua luonaan. 

Talvi oli kova myös Kodisjärven reunamilla asuville.  Sekä Marketta että hänen miehensä Matti sairastelivat.  Vaikka Matti oli kevään korvalla jo paranemassa vakavasta sairaudestaan, heikko ja huono ruoka hidasti toipumista.  Perjantaina toukokuun 14. päivänä Matti lähti kuitenkin kalaan Haapajärvelle.  Matka oli raskas, tietöntä metsätaivalta ja vaikeakulkuista suota.  Perheen vähäisistä ruokavaroista Matti otti mukaansa evästä kolmeksi päiväksi.

Uudistilan nuorta isäntää ei kuitenkaan kuulunut takaisin.  Marketta pyysi lopulta naapureitaan etsimään miestään.  Vasta seuraavana keskiviikkona he löysivät tämän makaamasta kasvoillaan eräällä mäellä, vierellään hauki ja kaksi ahventa.  Mies oli selvästi yrittänyt raahautua kotiin, sillä hänen uudet nahkahousunsa olivat polvesta puhki.  Nyt hän hädin tuskin hengitti eikä pystynyt liikkumaan.

 

Marketta otti kuolemaa tekevän aviomiehensä vastaan niin kylmäkiskoisesti, että tätä kantavat naapurit järkyttyivät.  Hän ei ottanut miestä sisään saunaan, missä itse asusti (ilmeisesti uudistilalla ei ollut vielä lämmitettävää pirttiä) vaan käski viedä hänet kylmän latoon.  Marketta ei tuonut miehelleen sen paremmin sänkyvaatteita kuin ruokaakaan, ja seuraavana päivänä mies oli kuollut.

*

Naapurit pitivät tapausta epäilyttävänä, sillä varsin pian kävi ilmi että Marketan välit ikaalislaiseen Yrjöön olivat lämpimät.  Pariskunta asusteli jo avoimesti yhdessä. Paikallinen nimismies haastoikin Marketan seuraavana talvena käräjille syytettynä siitä, että tämä oli käytöksellään jouduttanut miehensä kuolemaa.

Triangelidraamaa käsiteltiin Närpiön talvikäräjillä tammikuussa 1698.  Käräjäoikeuden pöytäkirjaan kirjoitettiin tapausselostusta ja todistajalausuntoja kymmenen sivu verran.

Käräjillä Marketan ja Yrjön ihmissuhdehistoriaa pengottiin perinpohjaisesti.  Molemmat vakuuttivat, ettei heidän välillään Marketan miehen eläessä ollut mitään luvatonta.  Kun Yrjö oli asustellut Marketan, tämän lapsen ja piian kanssa saunassa, hän väitti nukkuneensa laatikossa, jossa pettua säilytetään.  Missään tapauksessa hän ei ollut Marketan kanssa ”lauteilla”.  Naapuritkaan eivät tällaista olleet epäilleet, eikä myöskään kuollut aviomies.  Naapurit kertoivat, että pariskunnalla oli hyvä välit, olihan Martti ollut ”nuori ja uljas” mies, jonka kanssa Marketta oli tehnyt lapsenkin.

Käräjillä Yrjö tunnusti, että oli vietellyt Marketan ensimmäisen kerran kaksi tai kolme viikkoa helluntain jälkeen, kun kaikki olivat siirtyneet kesäksi aittoihin nukkumaan.  Siitä lähtien he olivat maanneet yhdessä ja aikoivat nyt mennä naimisiin.

Käräjät vapauttivat Yrjön kaikista syytteistä, koska tämä oli Marketan miehen kuoleman aikoihin ollut käymässä kotona Ikaalisissa eikä muutenkaan ollut näyttöä siitä, että pariskunnalla olisi Matin eläessä ollut luvaton suhde.  Marketan kylmää käytöstä (jota tämä ei osannut selittää muuten kuin sairauteensa ja ”heikkopäisyyteensä” vedoten) paheksuttiin ja Marketta tuomittiin suuriin sakkoihin. 

Sitä, että Marketta ja Yrjö olivat kihlautuneet kolme tai neljä viikkoa Matin kuoleman jälkeen, pidettiin erittäin epäilyttävänä, ja asia toimitettiin eteenpäin tuomiokapitulin selviteltäväksi.

*

Mitä Ikaalisten kirkonkirjat kertovat Yrjöstä ja hänen perheestään?

On vähintäinkin kyseenalaista ryhtyä konstuoimaan kovin pitkälle meneviä tietoja yllä kerrotun Yrjö Tuomaanpojan ja hänen Ikaalisissa nälkävuosien aikaan menehtyneen perheensä vaiheista.  Jotta perheen rankka kohtalo ei jäisi aivan ilmaan roikkumaan, kokosin HisKi-verkkotiedostosta seuraavia tietoja.  Osa niistä näyttäisi hyvinkin stemmaavan Mirkan kertomaan Yrjö Tuomaanpojan elämään, mutta kirkonkirjojen niukkojen tietojen perusteella osa tässä esille tuodusta on siis enemmän arvailua kuin tietoutta.

 

Ikaalinen,

Vihityt:

2.11.1690, Jören Thomasson, Höytölä ja Walborg Grelsd:r, Karttu.

 

Kastetut:

Syntynyt 13.3.1692; Kastettu 15.3.1692, Höytölän kylä: Jören Pertan lapsi: Jören.

Syntynyt 16.2.1697; Kastettu 18.2.1697, Höytölän kylä: Soldat Jörenin lapsi: Maria.

 

Haudatut:

Kuollut 1692; haudattu 7.8.1692:

Höytölä kylä, Pertta talo; Henkilö Jören.  Lisätieto: ”Barn”; lapsi. (huom: noin 4 kk 2 vk)

 

Kuollut 1697; haudattu 1697;

Höytölän kylä; Erich Jöresson, Perta.

 

Kuollut 1697; haudattu 1697;

Höytölän kylä: sold. husrtu (sotilaan vaimo) Walborg Grelsd:r.

 

Huomaa:

Mirkka Lappalainen totesi, että ”Yrjön vaimo ja lapset olivat kuolleet” – eli lapsia oli ainakin kaksi.

Tässä näyttäisi esiintyneen kolme lasta: Jören, Erich ja Maria.  Jörenin syntymä- ja kuolintiedot näyttäisivät stemmaavan.  Nälkävuonna 1697 haudatun Erichin syntymätietoja en nyt läytänyt, ja helmikuussa 1697 kaiken kurjuuden keskelle syntyneen Marian hautaustietoja en onnistunut pikaisella haulla löytämään.  Syy saattaa tosin olla siinä jo ylempänäkin mainitussa seikassa, että valtavan kuolleisuuden keskellä ei papisto millään ehtinyt ja pystynyt pitämään väestökirjanpitoa täysin ajan tasalla, - erittäin ymmärrettävä seikka.

 

*

 

Lähteet:

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska.  Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697.  Siltala, 2012.

Seppo Muroma: Suurten kuolonvuosien (1696-1697) väestömenetys Suomessa.  SHS, Helsinki, 1991.

HisKi: Ikaalisten seurakunta, verkkotiedosto.

 

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän topira kuva
Topi Rantakivi

Olisihan tässä voinut mainita sen, että nälänhädässä syötiin perheenjäseniä.
Mukavaa lukea muutakin kuin pelkkää immosia, natseja taikka persuja. Niitä on aivan liikaa ja pitäisi siivota puheenvuoro täysin niistä koska mitta on tullut täyteen.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos, ankarissa oloissa vielä kipenän elämänhaluaan säilyttänyt ihminen joutuu joskus äärimmäisiin tekoihin selviytyäkseen. Nyt vain minulla ei ole tietoa eikä lähteitä, joista ilmenisi juuri Ikaalisissa 1695-1697 tuollaista esiintyneen. Tietysti kansan keskuudessa myöskin levisi tieto tai aavistus tarttuvien tautien muodostamasta vaarasta; monesti se tosin saavutti asianomaiset liian myöhään, kun tartunta jo oli tapahtunut. Ja kuten Mirkka tekstissään mainitsee, ahtaa yösijat ja muut tilapäismajoitukset olivat todellisia vaaranpaikkoja, sellaiseen kun yksikin tartunnankantaja sattui, vaikutukset olivat vastustuskykynsä menettäneiden kohtalotovereiden keskuudessa kohtalokkaat.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset