Veikko Huuska

Puhemies K.-A. Fagerholmin muistopuhe Mannerheimin hautajaisissa

Puhemies K.-A. Fagerholmin muistopuhe Mannerheimin hautajaisissa

Helmikuun 4. päivä 1951 valkeni aurinkoisena, sininen taivas oli kirkas.  Koko yön oli kansalaisten hiljainen jono kulkenut [suur]kirkon läpi; aikaa oli täytynyt pidentää.  Monet odottivat vielä silloin, kun kirkon ovet oli suljettava viimeisiä järjestelyjä varten.

Marsalkka Mannerheimin arkun ääreen astui nyt kunniavartion neljä kenraalia.  Alttarin sivuille tuotiin ylipäällikön viiri ja neljä lippua  Muut liput muodostivat kunniakujan kirkon ovelta alas Unioninkadulle.  Ulkona marssivat kunniakomppaniat ja kunniaeskadroona. Senaatintorille odottamaan, että niiden oli aika ottaa paikkansa surusaatossa.  Lähinnä portaita seisoivat kadetit, taimmassa rivissä olivat asepukuiset reserviupseerit, jotka edustivat käydyissä sodissa taistellutta Suomen armeijaa.  Myös suojelusunnilla olisi ollut itseoikeutettu paikkansa riveissä, mutta Suomessahan ei enää saanut olla suojeluskuntalaitosta.

 

Ruumiinsiunaustilaisuus alkoi kello 12.  Siunauksen suoritti piispa Max von Bonsdorff.

Tämän jälkeen astui paarien ääreen eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm, joka piti muistopuheen.  Hän valitsi sanansa oivallisesti.  Puheessa luotiin katsaus Mannerheimin elämäntyöhön ja ilmaistiin syvästi vilpitön kunnioitus asiallisin ja totuudellisin lausein.  Tässä on paikallaan toistaa tämä muistopuhe kokonaisuudessaan.

YLEn Elävä arkisto on tallentanut surujuhlan;

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/03/28/marsalkka-mannerheimin-hautajaiset

*

Näin puhui puhemies Karl-August Fagerholm:

Suomen kansa on nyt lausumassa jäähyväisiä  suurimpiin kuuluvalle pojalleen.  Olemme kätkemässä isänmaan multiin vuosien uuvuttaman, kunniasta ja maineen loistosta syrjään vetäytyneen suuren sotilaan, valtiomiehen ja kansalaisen.

Tuntematon oli hän Suomen kansalle, kun hänen nimensä talvella 1918 kiiri yli maan, joka oli joutunut suurimpaan onnettomuuteen, mikä kansaa voi kohdata, sisällissodan pyörteisiin.  Viisikymmenvuotiaan Carl Gustaf Mannerheimin nimi piirtyi kansamme tietoisuuteen itsenäisyytemme verisessä aamunsarastuksessa, veljen taistellessa veljeä vastaan oikeaksi katsomansa vakaumuksen, korkeina pitämiensä ihanteiden ja päämäärien puolesta, vakuuttuneina asiansa oikeutuksesta. 

Valkoinen kenraali ei ollut vain voiton laakerein seppelöity sotapäällikkö, hän oli yli-inhimilliset mitat täyttävä vertauskuva, ja suuri osa kansaamme jumaloi häntä.  Mutta älkäämme tuomitko niitä, jotka epätoivoisina ja hädissään liittivät hänen nimeensä kauhujen varjon, joka kaikkialla ja kautta aikojen näyttää kuuluvan sisällissotaan ja etenkin sen maininkeihin.  Voittajan nimellä oli heidän mielissään kolkko kaiku, he eivät yhtynet voitonhymniin eivätkä sytyttänet soihtuja hänen kunniakseen.  He eivät silloin tienneet, että Mannerheim halusi olla ritarillinen vastustajiaankin kohtaan, ettei hän hyväksynyt vankileirikurjuutta, ja että hän varoitti omiaan tahraamasta lippuaan.

Syviä olivat yhteiskuntaamme isketyt haavat, vihaa uhoava oli katkeruus, hiekalle rakennetulta näytti riippumattomuutemme.  Tarvittiin vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin kuilujen yli oli luotu sillat, vastakohdat tasoittuneet ja haavat arpeutuneet.  Ihme tapahtui.  Pirstoutuneesta kansasta kehittyi suurissa elinkysymyksissä yhtenäinen, heikosta yksimielisyydessään väkevä.  Mannerheim kuului niihin, jotka selvimmin tajusivat tuossa piilevän kansamme tulevaisuuden takeen, ja hän ponnisti voimansa sovinnon ja yhteisymmärryksen hengen luomiseksi.

Hänen hahmonsa nousi vuosien vieriessä yhä enemmän puolueiden ja ryhmien yläpuolelle.  Kokoavana viirinä hänen nimensä kohosikin sitten – elämän auringon paistaessa hänen kohdallaan jo syksyisen matalalta – kun kansan oli käytävä puolustustaisteluun.  Häneen isänmaa luotti hädän hetkellä, häneen ja hänen sarkatakkiseen armeijansa,sotureihin, joiden vertaisia hän ei sanonut milloinkaan aikaisemmin nähneensä.

Hän oli suuri sotilas, Marsalkkamme, mutta hän ei silti rakastanut sotaa.  Sotainen kiihko ja sodan lietsonta olivat hänelle vieraita.  Avoimesti hän seitsemänkymmenvuotispäivänään, kesäkuun neljäntenä 1937, sanoi, ettei `sotilaskunnia houkutellut sitä, joka oli nähnyt sodan kauhujen käyvän yli monien maiden ja viimeksi yli oman maansa`.  Hän, jos kukaan, tiesi, mitä merkitsi sodan mukanaan tuoma kurjuus.  Kun hän uudelleen joutui astumaan sotapolulle, ei se tapahtunut riemumielin.  Hän täytti vain velvollisuutensa.

Loistavan tulee hänen nimensä säilymään sotilaallisten mainetekojen historiassa, mutta yhtä ylevän kunniapaikan on aikakirjoissa saava hänen rauhantyönsä valtiomiehenä.  Sekin on loistava.

Hänen diplomaattinen taitavuutensa ja länsimaissa nauttimansa henkilökohtaisen luottamuksen turvin maamme selvisi rauhallisemmille vesille vuoden 1918 seikkailujen jälkeen.  Hänen tuolloinen valtionhoitajakautensa oli nuoren itsenäisyytemme vakiinnuttamisen aikaa.  Tehtävänsä täytettyään hän vetäytyi yksityiselämään osoittamatta katkeruutta, vaikka hänet syrjäytettiinkin.  Maan ollessa kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin mitä suurimmassa hädässä, kaiken uhatessa luhistua, vain hän saattoi ehdottomalla arvovallallaan johtaa maan ilman sisäisiä taisteluita pois sodan kurimuksesta.  Hän ei kieltäytynyt noudattamasta maansa kutsua, ja niin hän valtionpäämiehenä johti maan sotapolulta rauhan tielle.  Hän suojeli saavutettua rauhaa alkuajan vaikeuksissa ja suoritti rauhantyön, joka tulee tasaveroisena mainittavaksi hänen sotaisten urotöittensä rinnalla.

 

Niinpä on kenraali, sotamarsalkka ja Suomen Marsalkka Carl Gustaf Mannerheim ihmeellisellä tavalla tullut keskeiseksi hahmoksi Suomen historiassa.  Kukaan toinen ei ole hänen laillaan joutunut tarttumaan isänmaan kohtaloihin ratkaisun hetkellä.

Suuren persoonallisuutensa mahdilla hän on tämän kaiken tehnyt.  Itseään tyrkyttämättä hän on aina ollut palveluksiin altis.  Kuinka helppoa hänen olisikaan ollut julistautua diktaattoriksi monien esimerkkiä viime vuosikymmeniltä noudattaen.  Mutta sellaista ei vanha aristokraatti ajatellutkaan.  Ehkä hän e hyväksynyt uudenaikaista demokratiaa kaikissa muodoissaan, mutta hän kunnioitti parlamentaarista hallitusjärjestelmäämme ja hallitusmuotoamme, jonka hän itse valtionhoitajana vahvisti.  Hän oli esimerkillinen kansalainen, joka pikkupiirtoja myöten täytti kansalaisvelvollisuutensa.  On ollut liikuttavaa nähdä, kuinka Marsalkka Mannerheim, joka viime vuosina on sairautensa vuoksi oleskellut pitkät ajat ulkomailla, aina palasi kotimaahan vaaliuurnien äärelle.  Unohdu ei myöskään poismenneen suurmiehen panos yhteiskunnallisen työn saralla, hänen työnsä Suomen Punaisessa Ristissä, joka hänen johdollaan on kehittynyt mallikelpoiseksi rauhan ja sodan hyväntekeväisyysjärjestöksi.

Syvä on kiitollisuutemme Mannerheimin nimeä kantavan lastensuojelujärjestön perustamisesta ja sen omalla alallaan hänen johtamanaan suorittamasta uranuurtajatehtävästä.  Tiedämme, mitä hän on merkinnyt sodan uhreille, joiden taakan keventäminen on kenties ollut lähinnä hänen sydäntään.  Rikas ja vaiheikas oli hänen elämäntyönsä, avara hänen harrastustensa piiri.

Hetken kuluttua lasketaan Suomen Marsalkka lumipeitteisen isänmaansa poveen, missä hän tulee lepäämään kansansa hyväksi suorittamansa pitkän ja työntäyteisen elämän jälkeen, kansan, jonka ajatukset nyt kulkeutuvat näiden paarien äärelle.  Hänen viimeinen leposijansa on aseveljien keskellä.

 

Kallisarvoinen on perintönsä, jonka hän jättää vaalittavaksemme.  Tämä perintö on isänmaan vapaus ja itsenäisyys – hänen oman elämänsä johtotähdet.  Kunnioittakaamme suuren vainajan muistoa uutteralla rauhantyöllä ja pyrkikäämme yhteisymmärryksessä tekemään tästä maasta vapaan ja onnellisen kansan koti.  Näin tehden kohotamme ylevimmän muistomerkin Suomen Marsalkalle, vapaaherra Carl Gustaf Mannerheimille, jonka viimeinen matka pääkaupunkimme läpi nyt alkaa Suomen kansan kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteiden häntä seuratessa.”

 

*

Sitten oli vuorossa Sibeliuksen Elegia, jonka esitti jousiorkesteri, minkä jälkeen presidentti Paasikivi asteli hitaasti paarien ääreen ja laski seppeleensä.  Hän oli syvästi liikuttunut. hänen oli vaikeaa lukea paperista tekstiä, joka oli kirjoitettu seppeleen sinivalkoiseen nauhaan:

Isänmaalle unohtumattomia palveluksia suorittaneen suuren sotilaan ja valtiomiehen muistoa syvästi kunnioittaen Tasavallan Presidentti.”

Toimitus kirkossa runsaassa tunnissa ohi.  GA. Gripenberg tiivisti vaikutelmansa seuraavasti päiväkirjassaan: ”Ne olivat sotapäällikön ja marsalkan hautajaiset – yksinkertaiset, kauniit, karut.”

 

Ulkona ihmisjoukot reunustivat toria, kun surusaatto lähti liikkeelle.  Se eteni Unioninkatua, Pohjois-Esplanadia, Mannerheimintietä, Arkadiankatua ja Hietaniemenkatua Hietaniemeen.  Kaikkialla jalkakäytävät olivat mustanaan ihmisiä, jotka vaieten ja syvän vakavina katselivat ohikulkevaa surusaattoa.  Moni oli liikuttunut kyyneliin asti.

*

 

Lähde:

Stig Jägerskiöld: Viimeiset vuodet.  Mannerheim 1944-1951.  Otava, 1982. s. 362-366.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän arojouni kuva
Jouni Aro

”Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä kun aloitin sosiaalisen toimintani jälleenrakennustyömme palveluksessa. Osuuteni Punaisen Ristin ja Mannerheim-liiton toiminnassa on rajoittunut suurten suuntaviivojen hahmotteluun, ajatusten ja virikkeiden antoon sekä eräiden aloitteiden muotoiluun, jotka toisten taitavasti ja uhrautuvasti toteuttamina ovat johtaneet menestykseen. Tämä työ on antanut minulle tyydytystä, ja olen kiitollinen siitä, että aikana, jolloin valtiovalta ei tarvinnut palveluksiani, olen tällä tavoin voinut hyödyttää maatani.”

G. Mannerheim Muistelmat Ensimmäinen osa

Kun Mannerheim oli Haminaan sijoitetussa Suomen kadettikoulussa, oli hänet uuden tiukan johtajan kasvatusmenetelmien johdosta määrätty arestiin. ”Tämä aresti oli jo minusta liikaa, ja eräänä iltana pääsiäisen aikaan 1886 päätin uhmata kieltoa.” Mannerheim erotettiin Suomen kadettikoulusta.

”Neljättäkymmentä vuotta tuon elämäni käännekohdan jälkeen, jonka alkuaiheena oli Suomen kadettikoulusta erottamiseni, kohtalo antoi minulle täydellistäkin täydellisemmän hyvityksen. Kenraali Enckell, suuresti kunnioittamani entinen kadettikoulunjohtajani, joka silloin oli kadettiklubin puheenjohtajana, kutsui minut nimittäin kesällä 1918 klubin kunniajäseneksi.

Näin G. Mannerheim kirjoitti muistelmissaan.

Carl Gustaf Emil Mannerheim tunsi oman arvonsa, oli kaikesta kiitollinen ja nöyrä kansansa palvelija.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset