Mannerheim ja viimeinen nainen

Mannerheim ja viimeinen nainen

*

Mannerheimin viimeinen rakas Gertrud ”Calle” Wallenberg ja hänen värikäs lähipiirinsä

obs.: Gertrud ”Calle” Wallenberg;> kreivitär Gertrud Arco-Valley (1895-1983)

http://svenska.yle.fi/artikel/2014/12/06/calle-blev-mannerheims-sista-karlek

*

Henkilöt:

Gertrud „Calle“ Wallenberg, myöhempi Arco-Valley;

Ferdinand Arco auf Valley, edellisen puoliso vuodesta 1919, kuoli 1968;

Anton Arco-Valley, edellisen veli, assassionaattori, pääministerin surmaaja;

Carl Gustaf Emil Mannerheim, marsalkka, „Callen“ viimeinen rakastaja;

Adolf Hitler, mies joka valtasi kreivi Anton Arco-Valleyn sellin 1923;

Raoul Wallenberg, joka auttoi juutalaisia ja joutui Moskovaan sotavangiksi; Raoulin isä Raoul Oscar Wallenberg oli „Callen“ serkku;

Marcus ja Jacob Wallenberg – ”Callen” veljet, ruotsalaisen rahamaailman vahvat miehet,

ynnä muita suursuvun jäseniä ja muuta kylänväkeä..

 

Katso kuvia Wallenberg-suvusta/Olof Olsson: Berättelsen om Gertrud ”Calle” Wallenberg – Mannerheims sista kärleken;

http://www.atlantisbok.se/preread/wallenberg/#p=4

*

Gertrud ”Calle” Wallenberg 

http://www.geni.com/people/Gertrud-Wallenberg/6000000003432067413

syntyi 11.5.1895 Tukholma – kuoli 8.7.1983 Monte Carlo, 88 vuoden iässä.

Vanhemmat: kihlakunnantuomari Marcus Laurentius Wallenberg Sr. (s. 5.3.1864 Tukholma – 22.6.1943 Lovö, Tukholma) ja keittokirjakirjailijan tytär Gertrud Carolina AMALIA Wallenberg (Hagdahl) (s.  29.5.1864 Tukholma – k. 1959 Tukholma; kerrotaan olleen kaunis nainen, maalari Anders Zorn maalasi hänen muotokuvansa).

Isän, Marcus Laurentius Wallenberg Sr.:n vanhemmat: André Oscar Wallenberg ja Anna Eleonora Charlotta von Sydow.

Isän sisarukset: Gustaf Oscar Wallenberg; Anna Oscara Wallenberg; Oscar Wallenberg; Siri Eleonora Carolina Wallenberg; Lilly Wilhelmina Wallenberg ja 3 muuta.

Puoliso:

Ferdinand Arco auf Valley, vihitty 25.7.1919 Tukholma.

Sisaret:

Sonja Emilie Björnstierna (Wallenberg) s. 2.6.1891 Tukholma – k. 11.8.1970 Upplands Bro);

Jacob ”Jaju” Wallenberg, s. noin 1892 – 1980, naimaton ;

Andrea „Nunne“ Mörner (Wallenberg), s. noin 1894, (Sonjan tytär Bisse Wadsted kertoo Nunnen olleen käytännöllisen naisen);

Ebba Wallenberg, s. noin 1897, (Sonjan tytär Bisse Wadsted: „Den spirituella, glittrande Ebba var figt med Carl Bond på Hörninsholm“) ja

Marcus „Dodde“ Wallenberg, s. 1899 Tukholma – k. 1982, (neljä tytärtä).

Wallenberg-suku, sukupuu; https://sv.wikipedia.org/wiki/Wallenberg

Wallenberg-säätiö; https://www.wallenberg.com/sites/wallenberg.com/themes/wallenbergcom/images/wallenberg_familly_tree.jpg

„Callen“ sisaren Sonja Björnstierna-Wallenbergin tytär Bisse Björnstierna-Wadsted kertoi toimittaja Cecilia Hagenin haastattelussa, Expressen 7.1.2007:

 

Täti Calle oli tavattoman lumoava.  Hän avioitui itävaltalaisen kreivin, Ferdinand Arco auf Valleyn kanssa, suureen linnaan Tirolissa.  Hänellä ei ollut yhtään lasta, hän suuntasi kaiken energiansa vaatteisiin ja olikin sitten valtavan elegantti.  Hänellä oli suhde Suomessa marsalkka Mannerheimin kanssa myös.”

 

*

Gertrud „Calle“ Wallenbergin ISÄN VELI:

André Oscar Wallenberg (s. 1820 – k. 1886); lähti Amerikkaan 20-vuotiaana, kiersi maailmaa, toimi diplomaattina, lähettiläänä Kiinassa, Japanissa ja Turkissa, rakensi rautateitä, perusti Stockholms Enskilda Bankenin (SEB)

Hänen puolisonsa:

Anna Eleonora Charlotta von Sydow;

Heillä lapset:

Gustaf Oscar Wallenberg;

Anna Oscara Wallenberg;

Oscar Wallenberg;

Siri Eleonora Carolina Wallenberg;

Lilly Wilhelmina Wallenberg

sekä 3 muuta.;

Gustaf Oscar Wallenbergin poika:

Raoul ”Rulle” Oscar Wallenberg (Raoul Senior), laivaston yliluutnantti, kuoli syöpään kesällä 1912;

hänen puolisonsa: Maj von Dardel;

heillä poika:

Raoul Wallenberg, s. 4.8.1912 Tukholma – k. ilmeisesti teloitettu Moskova, Lubjankan vankila 1947..  Isätön, vauraan pankkiiri- ja teollisuussuvun poika.  Ylioppilas 1930, asepalvelus Svean rykmentti Örebro.  Lähti Yhdysvaltoihin Michiganin yliopistoon opiskelemaan 1931.  https://sv.wikipedia.org/wiki/Raoul_Wallenberg

 

http://www.dn.se/kultur-noje/kulturdebatt/raoul-wallenberg-sokte-ingen-hjalteroll/

Raoul Wallenbergin isän (Gustaf Oskarin) serkkuja olivat mm. Gertrud, Marcus ja Jacob Wallenberg.

*

Gertrud „Calle“ Wallenbergin PUOLISO:

Kreivi Ferdinand Arco auf Valley,

http://www.geni.com/people/Ferdinand-Arco-auf-Valley/6000000011448608242

s. 30.8.1893 St Martin, Itävalta – kuoli 21.1.1968 Kitzbuhel, Itävalta, 74 vuoden iässä.

Vanhemmat: Maximilian Maria Graf von Arco auf Valley (s. 25.8.1849 – k. 2.5.1911 Sankt Martin im Innkreis, Itävälta) ja Emmy von Oppenheim (1869 – 1957).

Isän vanhemmat: Maximilian Graf von Arco auf Valley (1806-1875) ja Anna Margareta Maria Juliaa Pelina Maresclachi (1813-1885).

Puolison veli: Anton Graf von Arco auf Valley.

*

Gertrud ”Calle” Wallenbergin PUOLISON VELI:

Kreivi Anton von Arco-Valley, s. 5.2.1897 Sankt Martin m Innkreis, Itävalta – k. 29.6.1945 Salzburg, Itävalta.

Täydellinen nimi: Anton von Padua Alfred Emil Hubert Georg Graf von Arco auf Valley.

Kreivi Arco-Valley oli saksalainen poliittinen aktivisti, jonka tunnetaan parhaiten Baijerin tasavallan ensimmäisen pääministerin, vasemmistoradikaalin Kurt Eisnerin salamurhasta helmikuussa 1919.

https://de.wikipedia.org/wiki/Anton_Graf_von_Arco_auf_Valley

*

Anton Arco-Valley syntyi Sankt Martin im Inreis´issä ylä-Itävallassa.

Hänen vanhempansa olivat kreivi Maximilian Maria von Arco auf Valley ja Emmy (Emily) von Oppenheim.

Puoliso: Marie Gabrielle von und zu Arco-Zinneberg (s. 1910 – kuollut 1987).

Lapset:

Leopoldine Arco (von Arco auf Valley),

Wilhelmine Gräfin Arco-Valley (n. 1915 – 1969) ja

Max-Joseph Graf Arco-Valley (n. 1915 – 1969).

Isä Maximilian oli liikemies ja kartanon omistaja, jonka vanhempi sisar Marie Anna Ludomilla Euprosina Dahlberg-Acton (Actonin paroonitar) oli naimisissa John Dalberg-Actonin (1st Baron Acton) kanssa.

Äiti Emmy (Emily) Freiin von Oppenheim, oli rikkaan juutalaisen Oppenheimin pankkiiriperheen tytär.

Anton Arco-Valley palveltuaan ensimmäisessä maailmansodassa sodan viimeisen vuoden ajan Baijerin rykmentissä hän palasi sodasta vihaisena ja saksalaisiin nationalisteihin pettyneenä.  Hän oli syntyjään Itävallan kansalainen, mutta omaksui myöhemmin Saksan kotimaakseen, ja kirjoittautui Munchenin yliopistoon.

 

Hän oli saksalainen nationalisti, aristokraatti ja monarkisti, joka julistautui antisemiitiksi, vaikka itse olikin juutalaista syntyperää.  Erityisesti hän inhosi Baijerin sosialistipuolueen juutalaista puheenjohtajaa Kurt Eisneriä, joka juuri oli nimitetty Baijerin pääministeriksi;

”Eisner on bolsheviikki ja juutalainen; hän ei ole saksalainen eikä hän tunne Saksaa, vaan hän heikentää kaikkia isänmaallisia ajatuksia ja tunteita.  Hän on maanpetturi.”

Arco-Valley oli hakenut äärikansallisen Thule-seuran [protofaschistischen Thule-Gesellschaft] jäsenyyttä, mutta saanut hylkäävän vastauksen, koska hän oli osittain juutalainen.  Tämän on arveltu saaneen Arco-Valleyn päättämään tappaa Eisner todistaakseen olevansa Tuhle-seuran ”arvoinen”.  https://de.wikipedia.org/wiki/Thule-Gesellschaft

Helmikuun 21. päivänä 1919 von Arco-Valley, yksin toimien, ampui Munchenin kadulla pääministeri Eisnerin.

https://de.wikipedia.org/wiki/Kurt_Eisner

 

Terrorimurha teki hänestä monien sankariksi Baijerissa.  Yliopiston opiskelijat julistivat hänet julkisesti sankariksi.  Hänen iskunsa laukaisi Munchenissä kommunistien ja anarkistien taholta verisiä kostotoimia, joissa ihmisiä menetti henkensä, tunnetuimpina ruhtinas Gustaf of Thurn and Taxis.  Puhkesi taisteluja, ja lyhytikäiseksi jäänyt Baijerin sosialistinen tasavalta perustettiin.  Arco-Valleyn suora toiminta inspiroi nuorta Joseph Göbbelsiä, joka oleskeli Munchenissa noihin aikoihin.  https://en.wikipedia.org/wiki/Prince_Gustav_of_Thurn_and_Taxis

*

Eisnerin kuolema”, Adolf Hitler kirjoitti myöhemmin Mein Kampf –teoksessaan näkemyksenään, ”ainoastaan kiihdytti poliittista kehitystä ja johti lopulta Neuvosto-malliseen diktatuuriin, tai sanoaksemme sen hienotunteisemmin, vahvisti sitä käsitystä juutalaisista, että heidän perimmäisenä tarkoituksenaan oli kiihoittaa [bolshevistiseen] vallankumoukseen” [käännös VH].  http://www.mondopolitico.com/library/meinkampf/v1c8.htm

Oikeudenkäynti Arco-Valleytä vastaan päättyi tammikuussa 1920.  Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta konservatiivinen tuomari lopulta lievensi sen viiden vuoden vankeustuomioksi.  Valtionsyyttäjä lausui hänelle: ”Jos koko Saksan nuoriso olisi täynnä tällaista hehkuvaa intoa voisimme kohdata tulevaisuuden luottavaisin mielin.”

Arco-Valley kärsi tuomiotaan Stadelheimin vankilassa, sellissä numero 7 (toiset lähteet: no 70), josta hänet 1924 häädettiin tehtäessä tilaa epäonnistuneen kapinan seurauksena vankilaan joutuneelle Adolf Hitlerille.  Arco-Valley vapautettiin 1925, ehdonalainen kesti vuoteen 1927, jolloin hänet armahdettiin.  https://en.wikipedia.org/wiki/Stadelheim_Prison

*

Anton von Arco-Valley esitti jatkossa vaatimatonta sivuosaa politiikassa tämän jälkeen.  Hän kannatti Saksan federalistista kehitystä (liittovaltioistumista), poiketen näin natsipuolueen keskusjohtoisesta linjasta.  Aluksi hän työskenteli toimittajana Bayerisches Vaterland (”Baijerin Isänmaa”) –lehdessä, ja nimitettiin myöhemmin valtion rahoittaman ”Syddeutsche Lufthansan” johtajaksi, josta hän erosi vuoden 1930 alussa.  Arco-Valley kuului Baijerin kansanpuolueen monarkistis-federalistisen siiven radikaaleihin jäseniin.  http://www.openbookpublishers.com/htmlreader/TPOMVO/chapter11.html#page_201

 

Natsien noustua valtaan 1933 hänet federalismin kannattajana otettiin lyhyeksi ajaksi ”turvasäilöön”.  Pidätyksen syyksi ilmoitettiin epäilykset siitä, että hän hautoisi jälleen murhasuunnitelmia, joiden katsottiin uhkaavan Adolf Hitlerin turvallisuutta, mutta hänet vapautettiin kohta hänen vakuutettuaan, ettei osallistu Hitleriä vastaan suuntautuvaan toimintaan.

Anton Arco-Valley solmi 10.7.1934 avioliiton kaukaisen serkkunsa Maria Gabrille Countess (Gräfin; kreivitär) von Arco-Zinnebergin kanssa.  Vaimon vanhemmat olivat: kreivi Joseph von und zu Arco-Zinneberg (great-grandson of Maria Leopoldine of Austria-Estate; Itävallan Maria Leopoldinen pojanpoika) ja ruhtinatar Wilhelmine von Auersperg.

Kreivi Anton auf Arco-Valley kuoli liikenneonnettomuudessa Salzburgissa kesäkuussa 1945, kohta maailmansodan päättymisen jälkeen.

 

Onnettomuudessa jäi henkiin hänen puolisonsa Maria Gabrielle Gräfin von Arco-Zinneberg, joka kuoli 1987.

Wikipedian mukaan heiltä jäi neljä tytärtä (huomaa yo. esitetystä poikkeavat tiedot, VH):

Maria Wilhlmine Gräfin Apponyi von Nagy-Apponyi (1935-1987);

Marie Ludmilla (s. 1937 – lienee kuollut vauvana?);

Maria Antonia Gräöfin von Spaur und Flavon (s. 1940-?) ja

Maria Leopoldine Stengel (s. 1943 – ?).

Anton Arco-Valleyn etäinen sukulainen fyysikko-keksijä, kreivi Georg von Arc (186-1940) esitti tämän näkemyksistä melko voimakkaasti poikkeavia näkemyksiä.

 

Anton Arco-Valleyn vanhempi veli, kreivi Ferdinand auf Arco-Valley (1893-1968) avioitui Gertrud Wallenbergin  (1995-1983) kanssa; Gertrud oli Ruotsin suurimman pankkidynastia-suvun jäsen, ja hänen serkkunsa oli anti-natsien sankari Raoul Wallenberg.

 

Lue tämän artikkelin lopussa oleva David Robbsin juttu Count Anton Fraf von Arco auf Valley: The Assasin who Sparked the Rise of the Nazi Party (julk. Oct 24, 2013).

http://www.crimemagazine.com/count-anton-graf-von-arco-auf-valley-assassin-who-sparked-rise-nazi-party

*

Samaan aikaan toisaalla

Suomen valtionhoitaja, kenraali Mannerheim suoritti 10.2. – 20.2.1919 ensimmäisen valtiovierailun Tukholmaan ja Kööpenhaminaan.  Oslo jäi ohjelmasta pois osin kenraalin sairastumisen ja osin sen vuoksi, että Tukholmassa esiintyneiden valkoista kenraalia, vastaan nousseiden protestien – ja jopa lumipallojen heiton – pelättiin yltyvän vielä radikaaleimpiin muotoihin.  ”Kööpenhaminassa oleskellessani piti Norjan ministeri minua selvillä niistä uhkauksista, joita odotettavan Kristianian-vierailuni [nyk. Oslo] johdosta oli esitetty äärivasemmiston taholta.  Aluksi niissä puhuttiin katumielenosoituksista, sitten linnan sähkövalaistuksen katkaisemisesta ja vesijohtojen sulkemisesta. …”, Mannerheim kirjoitti muistelmissaan.

Tukholman episodista hän kirjoittaa m.m. näin: ”Helmikuun 14. päivän vastaisena yönä, juuri ennen Kööpenhaminaan lähtöäni, sairastuin korkeaan kuumeeseen, ja lääkärini kielsi minua lähtemästä.  Kuningas kävi luonani sairasvuoteella.  Hän pyysi minua olemaan huoletta ja levollisesti jäämään linnaan kunnes olisin terve.  Kiittäen Hänen Majesteettiaan ystävällisestä huolenpidosta sanoin jo päättäneeni siirtyä [jäänmurtaja, matkavälineeseensä] Tarmoon.  Täten paluumatka olisi helpompi, jos sairaus pahenisi ja pitkittyisi.  Niinä kahtena päivän, jotka olin vuoteen omana laivassa, tiedusteltiin Kööpenhaminasta yhä uudelleen saapumiseni ajankohtaa, sillä kaikki oli sitä varten siellä valmiina.”

 

Mannerheimin tiedetään tuolloin, ilmeisesti illalla 15.2.1919 käyneen jäänmurtaja Tarmolta salaisella kohtaamisella, ihastuksensa silloisen kohteen, Kitty Linderin luona, joka tuolloin asui Tukholmassa.  Tämä on dokumentein ja kenraalin kirjetekstien avulla todennettavissa.  Sen sijaan mitään tiedossa olevaa asiakirjaa tai tekstiä ei ole siitä tämän kirjoittajan esittämästä olettamuksesta, valkoinen kenraali tuona kahden vuorokauden viivästysaikana kävi myöskin, osittain eri tahoilta tulleiden pyyntöjen ja osin oman henkilökohtaisen mielenkiintonsa perusteella tapaamassa myöskin samassa kaupungissa tuolloin tunnetusti oleskellutta, kapinallisen armeijan viimeistä yleisesikunnan päällikköä, vastapuoltaan, ruotsalaiset sukuperimät omaavaa senaattori, tohtori Edvard Gyllingiä.  Miksi hän, entinen tiedustelu-upseeri, ratsuväen kenraali ja ylimysmäinen herrasmies, olisi tuollaisen tilaisuuden ohittanut?

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/161639-on-sita-ennenkin-ryypatty-kayty-naisissa-ja-tavattu-hamaria-tyyppeja

*

Vuoden 1919 tilanteen taustaksi:

Ian Kershaw kuvaa Hitler –teoksessaan (Otava, 2009, käännös: Ilkka Rekiaro; s. 94-95.):

”Kaksi päivää sen jälkeen kun Hitler oli lähtenyt Pasewalkin sairaalasta, hän palasi Muncheniin 21.11.1918  Hän lähestyi 30 vuoden ikää, hän oli vailla koulutusta, ammattia tai toivoa kummastakaan, ja hänen ainoa suunnitelmansa oli pysyä mahdollisimman pitkään armeijassa, joka ollut hänen kotinsa ja elättäjänsä vuodesta 114 lähtien.  Hän ei ollut tuntea Muncheniä samaksi kaupungiksi.  Kasarmia, jonne hän palasi, johtivat sotilasneuvostot.  Baijerin vallankumoushallitus, väliaikainen kansallisneuvosto, oli sosiaalidemokraattien ja heitä radikaalimpien riippumattomien sosiaalidemokraattien (Unabhängige Sozialdemokraten, USPD) hallussa.  Pääministeri Kurt Eisner oli paitsi radikaali myös juutalainen.

Baijerin vallankumous edelsi itse Saksan vallankumousta.  Se pantiin toimeen oloissa ja kehittyi tavoilla, jotka jättivät Hitleriin lähtemättömän jäljen ja muovasivat enemmän kuin Berliinin tapahtumat natsien myöhempää vuoden 1918 vallankumouksen karikatyyriä.  Se oli radikaalimpi, sen johtajat olivat riippumattomia sosiaalidemokraatteja, se ryöstäytyi lähes anarkiaksi ja sen jälkeen lyhytaikaiseksi yritykseksi luoda kommunistien johtama neuvostojärjestelmä, mitä vuorostaan seurasi muutaman päivän mittainen (nämä muutamat päivät syöpyivät baijerilaisten mieleen moniksi vuosiksi) pienimuotoinen sisällissota, joka päättyi raakuuksiin ja verenvuodatukseen.  Osa vallankumousjohtajista sattui olemaan juutalaisia, jotkut itäeurooppalaisia juutalaisia, joilla oli yhteyksiä bolshevikkeihin.  Baijerin vallankumouksen johtaja, juutalainen journalisti ja vasemmistososialisti Kurt Eisner oli kampanjoinut näkyvästi rauhan puolesta siitä lähtien, kun USPD oli eronnut enemmistösosiaalidemokraateista vuonna 1917, oli eräiden puoluetovereiden kansa kiistattomasti yrittänyt lietsoa lakkomielialaa vuoden 1918 niin sanotun tammikuun lakon aikana ja oli tämän vuoksi pidätetty.  Tämä sopi mainiosti yhteen oikeiston puukonisku selkään –tarun (Dolchstosslegende) kanssa.

Eisnerin johdolla perustettu väliaikaishallitus oli alusta pitäen hyvin epävakaa kokoomushallitus, jonka pääosapuolet olivat radikaali mutta paljolti idealistinen USPD ja ”maltillinen” SPD (joka ei ollut edes halunnut vallankumousta).  Hallituksella ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ratkaista kohtaamiaan valtavia yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia.  Kun nuori aristokraatti, entinen upseeri ja silloinen Munchenin yliopiston opiskelija kreivi Anton on Arco-Valley murhasi Eisnerin 21.2.1919, kuultiin lähtölaukaus Baijerin ajautumiselle sekasortoon ja lähes täydelliseen anarkiaan.  USPD:n jäsenet ja anarkistit julistivat Baijerin neuvostotasavallaksi (Räterepublik).  Vastavallankumousyritykset epäonnistuivat alkuvaiheessa, mikä oli omiaan vahvistamaan kuumapäisten vallankumouksellisten kiihkoa ja johti Baijerin vallankumouksen viimeiseen vaiheeseen, kommunistien täydellisen valtaannousuun toisessa, ”todellisessa” neuvostotasavallassa, jossa yritettiin toteuttaa Neuvosto-Venäjän kaltainen järjestelmä Baijerissa. Neuvostotasavalta pysyi pystyssä hieman yli kaksi viikkoa.  Mutta se päättyi väkivaltaan, verenvuodatukseen ja ankariin syytöksiin jättäen Baijerin poliittiseen ilmapiiriin synkän perinnön.

Olisi vaikea liioitella marraskuun 1918 ja toukokuun 1919 välisen ajan tapahtumien ja eritoten neuvostotasavallan vaikutusta baijerilaisten ajatteluun.  Muncenissä tämä aika koettiin lievimmilläänkin vapauden rajoituksina, vakavina elintarvikkeiden, hiilen ja uusien vaateiden pulana sekä yleisenä sekasortona ja epäjärjestyksenä.  Mutta kansan muistiin se jäi pitkäksi aikaa hirmuvaltana, jonka olivat panneet toimeen Neuvosto-Venäjän kommunismin palveluksessa olleet ulkomaiset ainekset.  Oikeistolaisen propagandan kaikkialla Saksassa Baijeria myöten massiivisesti levittämä mielikuva oli, että vieraat (bolshevikki- ja juutalais)voimat kaappasivat valtiovallan, uhkasivat instituutioita, perinteitä, järjestystä ja omaisuutta, saivat aikaan sekasorron, syyllistyivät kamaliin väkivaltaisuuksiin ja aiheuttivat anarkiaa, josta oli etua ainoastaan Saksan vihollisille.  Neuvostotasavallan katastrofaalisista viikoista hyötyi toden teolla ainoastaan äärioikeisto:se oli saanut käyttöönsä vitsan, jolla vihmoa Baijerin talonpoikais- ja keskiluokkaan bolshevismin pelkoa ja vihaa.  Merkittävää oli sekin, että äärimmäinen vallankumouksellinen väkivalta opittiin hyväksymään perustelluksi reaktioksi bolshevismin uhkaan, jolloin se vakiintui poliittiseen elämään.

 

Kun Baijerin flirttailu vasemmistososialismin kansa oli ohi, siitä tuli seuraavina vuosina taantumuksellisen oikeiston linnake ja magneetti, joka veti puoleensa äärioikeistolaisia kaikkialta Sakasta.  Näissä oloissa saattoi myös kehittyä Adolf Hitlerin kaltainen henkilö.

Baijerin vallankumouksen historia oli natsipropagandalle miltei kuin räätälintyönä tehty apuväline.  Puukonisku selkään –tarun lisäksi kansainvälisen juutalaisen salaliiton käsite saatiin Munchenin neuvostotasavallan valossa kuulostamaan uskottavalta.  Äärioikeistolaisuudella ei tässä vaiheessa ollut Baijerissa sen vahvemmat perinteet kuin muuallakaan, mutta uudessa ilmapiirissä sille tarjoutui ainutlaatuisia tilaisuuksia ja arvohenkiöiden myötätuntoa.  Baijerin vallankumouksen jälkeiset levottomat kuukaudet vaikuttivat voimakkaasti moniin Hitlerin varhaisiin kannattajiin.  Hitlerin itsensä osalta ei voida kylliksi tähdentää vallankumousajan ja Munchenin neuvostotasavallan merkitystä.

*

Kershaw jatkaa pohtimalla Hitlerin poliittisen orientaation suuntaa ja vaihetta (emt. s. 96-98);

Muncheniin palattuaan Hitler oli kiinnitetty toisen jalkaväkirykmentin ensimmäisen reservipataljoonan seitsemänteen komppaniaan (7./I ResP/JR 2), missä hän muutaman päivän kuluttua tapasi useita tuttuja aseveljiä.  Kahden viikon kuluttua hän ja yksi näistä tutuista, Ernst Schmit, olivat niiden heidän komppaniansa viidentoista (ja kaikkiaan 140) miehen joukossa, jotka määrättiin vartiotehtäviin Traunsteinin sotavankileirille.  …

He olivat leirillä lähes kaksi kuukautta, jolloin pääosin venäläiset sotavangit siirrettiin muualle.  Helmikuun [1919] alussa leiri tyhjennettiin ja lakkautettiin.  Hitler palasi Muncheniin luultavasti tammikuun lopulla, kuten Schmidt antoi ymmärtää.  Siellä Hitler määrättiin 20. helmikuuta alkaen [huomaa, päivää ennen pääministerin salamurhaa, VH] yli kahdeksi viikoksi vartiotehtäviin Hauptbahnhofille, missä yksi hänen komppaniansa osasto vastasi etenkin Munchenin kautta matkustavien monien sotilaiden järjestyksen valvonnasta.

Eräässä kotiuttamispataljoonan rutiinikäskyssä 3.4.1919 viitataan Hitleriin nimeltä komppaniansa luottamusmiehenä.  On hyvin todennäköistä, että hän oli toiminut tässä tehtävässä 15. helmikuuta lähtien.  Luottamusmiehen tehtävänä oli muun muassa toimia yhteistyössä sosialistihallituksen propagandaministeriön kansa ”opetusmateriaalin” välittämiseksi sotilaille.  Näin ollen Hitler toimi poliittisissa tehtävissä ensimmäisen kerran SPD:n ja USPD:n johtaman vallankumoushallituksen palveluksessa.  Ei ole ihme, että hän kuittasi Mein Kampfissa hyvin lyhyesi Baijerin vallankumouksen aikaiset kokoemuksensa.

Muuten hän olisi joutunut selittämään vieläkin nolomman asian: miksi hän jatkoi yhteistyötä Munchenin ”punaisen diktatuurin” ollessa vahvimmillaan.  Kommunistisen neuvostotasavallan perustamisen jälkeisenä päivänä 14. huhtikuuta Munchenin sotilasneuvostot antoivat luvan uusiin kaikkien kasarmiedustajien vaaleihin, jotta Munchenin varuskunta tukisi uskollisesti uutta hallitusta.  Seuraavana päivänä pidetyissä vaaleissa Hitler valittiin pataljoonan varaluottamusmieheksi.  Hitler ei siis pannut tikkua ristiin osallistuakseen Munchenin ”punaisen tasavallan” kaatamiseen, vaan hänet jopa valittiin pataljoona edustajaksi tämän tasavallan koko olemassaolon ajaksi.

Jo 1920-luvulla ja edelleen 1930-luvulla oli liikkeellä huhuja, että Hitler oli vallankumouksen jälkeen aluksi myötäillyt enemmistö-SDP:tä.  Näitä huhuja ei milloinkaan täysin kumottu.  Huhuttiin jopa, tosin ilman pienintäkään todistetta, että Hitler oli puhunut SPD:hen liittymisestä. Puolustaessaan vuonna 1921 Hermann Esseriä, joka oli Hitlerin ensimmäisiä kannattajia, puolueen sisäisiltä hyökkäyksiltä Hitler sanoi paljastavasti: ”Kaikki ovat joskus olleet sosiaalidemokraatteja”.  https://en.wikipedia.org/wiki/Hermann_Esser 

 

Sinänsä ei ole läheskään niin epätodennäköistä kuin päällepäin luulisi, että Hitler tuki vallankumouksen myllerryksessä enemmistösosiaalidemokraatteja.  Poliittinen tilanne oli erittäin sekava ja epävakaa.  Joukko hyvin yllättäviä henkilöitä, myös usein myöhemmin Hitlerin lähipiiriin kuuluneita, asettui valankumouksessa aluksi vasemmalle.  Esser, josta tuli NSDAP:n ensimmäinen propagandapäällikkö, oli toiminut jonkin aikaa sosiaalidemokraattisen sanomalehden toimittajana. Sepp Dietrich, myöhempi Waffen-SS-kenraali ja Hitlerin SS-Leibstandarten (henkivartioston) päällikkö, valittiin sotilasneuvoston puheenjohtajaksi marraskuussa 1918.  https://en.wikipedia.org/wiki/Sepp_Dietrich  Hitlerin pitkäaikainen autonkuljettaja Julius Schreck https://fi.wikipedia.org/wiki/Julius_Schreck   oli palvellut ”puna-armeijassa” huhtikuun 1919 lopulla.  Gottfried Feder, jonka näkemykset korko-orjuudesta (Zinsknechtschaft) saivat Hitlerin innostumaan kesällä 1919, oli lähettänyt omasta kannastaan lausunnon Kurt Eisnerin johtamalle sosialistihallitukselle edellisvuoden marraskuussa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Gottfried_Feder  Ja Balthasar Brandmayer, joka oli Hitlerin lähimpiä sota-ajan tovereita ja myöhemmin hänen kiihkeä kannattajansa, kertoi pitäneensä aluksi monarkioiden kaatamista, tasavallan perustamista ja uuden aikakauden alkamista hyvinä asioina.  Ideologinen päämäärättömyys, poliittinen sekaannus ja opportunismi saivat usein yhdessä aikaan sen, etteivät kannattajat olleet lojaaleja.  https://de.wikipedia.org/wiki/Balthasar_Brandmayer

Sen sijaan on vaikeampi uskoa väitteitä, joiden mukaan Hitler olisi olut myötämielinen sosiaalidemokratialle ja muodostanut oman rasistis-nationalistisen maailmankatsomuksen vasta tehtyään ideologisen lehmänkäännöksen neuvostotasavallan kaatumisen jälkeen, kun oli saanut Reichswehrissä ”opetusta”.  Jos Hitler katsoi vallankumouksen kuukausina aiheelliseksi nojautua päällisin puolin enemmistösosiaalidemokraattien suuntana, hänen vaikuttimenaan ei olut vakaumus vaan silkka laskelmointi, sillä hän pyrki välttämään armeijasta kotiuttamista mahdollisimman pitkään.

Lähde: Ian Kershaw, emt.

*

Vallankumouksen aave Euroopan yllä

”Neuvostoliitto konkretisoi pelkällä olemassaolollaan sen uhan ja ne toiveet, joita sodan vanavedessä seurannut levottomuus ja vallankumouksellinen liikehdintä herättivät.  Erityisesti tämä koski niitä maita, joilla taloudellisen kurjuuden ja inflaation lisäksi oli kannettavanaan sodassa kärsityn tappion lietsoma yleinen tyytymättömyys.

Ein Gespenst geht u in Europa…”  Kommunistisen manifestin ensimmäisillä sanoilla tuntui sodan jälkeisessä Euroopassa olevan enemmän katetta kuin ehkä koskaan aikaisemmin.  Se mikä Venäjällä oli osoittautunut madolliseksi 1917, näytti hetken siltä myös Suomessa 1918 ja vuoden 1919 puolella Saksan spartakistikapinassa, Béla Kunin Unkarissa ja Kurt Eisnerin Baijerissa. Vallankumouksellisen liikehdinnän vaikutusta eri puolilla Eurooppaa, uhkan ja toiveiden polarisoitumista, ei vähentänyt neuvostojohdon ja maaliskuussa 1919 perustetun Kominternin yleismaailmallisen kumouksen alkuhetkiä ja Euroopan kommunistisen federaation syntyä uhoava retoriikkaa.”  https://de.wikipedia.org/wiki/Manifest_der_Kommunistischen_Partei

Lähde:  Martti Ahti: Salaliiton ääriviivat.  Oikeistoradikalismi ja hyökkäävä idänpolitiikka 1918-1919.  WG, 1987. s. 28.

*

Kreivittären tehtävä

Minulle kerrottiin Sveitsistä, että sikäläisten lähteiden mukaan siellä uskotaan, että marsalkka Mannerheimin myöhäisiän ystävätär kreivitär Arco-Valley, joka oli Wallenberg-veljesten sisar, ja Raoul Wallenbergin isän serkku, oli valkoisten venäläisten järjestön ROVS:in ohjailema vakoilija, joka tarkoituksella hankkiutui marsalkan läheisyyteen pyrkiäkseen toisaalta Mannerheimin kautta vaikuttamaan Staliniin ja neuvostovaltaan Raoulin vapauttamiseksi, ja toisaalta, hyödyntämään tsaarin kenraalin verkostoja bolshevikkien ulkomaantiedustelun juonien paljastamiseksi.

 

Tuo menee jo agenttiseikkailujen puolelle, mutta tarkemmin ajateltuna siihen sisältyy mahdollisuus, jonka todenperäisyydestä eivät dokumentit kykene kertomaan mitään, mutta tällaisia näkemyksiä esittävät tahot vetoavat muun muassa siihen evidenssiin, että von Arco-Valley lähetti Mannerheimin hoivakustannuksista muhkean laskun Suomen valtiolle; kyse ei ollut ainakaan pyyteettömästä rakkaudesta ja lämmöstä, vaan liikesuhteesta, jossa Saksan rinnalla hävinneiden maiden sodanjohdon kohtalosta poiketen marsalkka säilytti henkensä ja vapautensa…

*

Lisäys:

David Robbsin juttu Count Anton Fraf von Arco auf Valley: The Assasin who Sparked the Rise of the Nazi Party (julk. Oct 24, 2013).; 

http://www.crimemagazine.com/count-anton-graf-von-arco-auf-valley-assassin-who-sparked-rise-nazi-party

 

Salamurha, joka antoi käynnisti Natsi-puolueen nousun

”Wach auf!”, karjaisi Landsbergin vankilan vartija.

Herätkää!

Oli 11. päivän aamu marraskuuta 1923, ja kreivi Anton Graff von Arco auf Valley havahtui sikeistä unistaan mukavassa vankilasolussaan Landsbergin vankilassa Baijerissa.

Arco-Valley oli vankilan kuuluisin vanki – mutta ei enää kauan.  Uusi vanki oli tulossa sinä päivänä ja vartija halusi Arco-Valleyn siirtyvän toiseen soluun, jotta tänne, mukavimpaan, mahtuu uusi vanki – Adolf Hitler, joka juuri oli vangittu maanpetoksesta hänen yritettyään joukkoineen kaataa Baijerin hallituksen.

Arco-Valley hankasi unen rippeitä silmistään ja nousi vuoteeltaan.  Vanginvartija heitti laatikon hänen sänkyynsä ja käski häntä laittaa kaiken omaisuutensa siihen.  Kun se oli tehty, hänet ohjattiin alahalliin, vähemmän miellyttävään selliin.

Arco-Valley oli salamurhaaja, jonka viheliäinen rikos vaikutti koko 1920-luvun poliittiseen ilmapiiriin.  Nykyään kaikki ovat hänet unohtaneet.

 

Neljä vuotta aiemmin, ennen kuin joutui jättämään mukavan sellinsä Hitlerin käyttöön, Arco-Valley, perin komea 22-vuotias opiskelija, ensimmäisen maailmansodan Saksan armeijan entinen luutnantti, ja saksalaisen jalosukuisen perheen jäsen, murhasi Kurt Eisnerin, Baijerin juutalaisen pääministerin.

Nuori Arco-Valley oli silmittömän vihainen anti-semiitti – siitäkin huolimatta, että hän itse oli puoliksi juutalainen – oli ampunut Eisnerin toivoen siten palauttavansa monarkian, jonka Eisner oli johdollaan kumonnut.

Pääministeri Eisner on bolsheviikki”, Arco-Valley julisti.  ”Hän ei ole saksalainen, eikä hän tunne Saksaa.  Hän heikentää kaikkia isänmaallisia ajatuksia ja tunteita.  Hän on tämän maan petturi.”

Tosiasiassa Eisner oli saksalainen, eikä hän ollut kommunisti.  Hän oli lehtimies, sosialisti, pasifisti ja patriootti, joka oli 7. päivä marraskuuta 1918 – vain neljä päivää ennen ensimmäisen maailmansodan päättymistä – johtanut kapinaa, joka kaatoi korruptoituneen ja militaristisen Wittelsbach –monarkian, joka oli hallinnut Baijeria 700 vuotta.

Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Eisner kärsi valtiollisissa vaaleissa tappion hallituksensa entisen opetusministerin Johannes Hoffmanin johtamalle Baijerin Kansanpuolueelle (the Bavarian People´s Party) – joka oli ollut mukana kaatamassa Baijerin monarkiaa.  Eisner sain vaaleissa alle 3 prosentin kannatuksen.  http://htbo.tripod.com/ht7.html

 

Helmikuun 21. päivänä 1919 Eisner oli matkalla Baijerin parlamenttitalolle Munchenissa esittääkseen eronpyyntönsä.  Kun hän oli kävelemässä vilkkaalla Prannerstrassella parlamentin avajaisistuntoon, Arco-Valley hiipi hänen taakseen ja ampui kaksi luotia hänen takaraivoonsa.  Eisner lysähti jalkakäytävälle ja hänen henkivartijansa avasi tulen, haavoittaen vakavasti Arco-Valleytä, joka raahattiin pois paikalta, luultiin hänen kuolleen.

Arco-Valley ei kuitenkaan menehtynyt, mutta hänen raukkamainen tekonsa tuhosi kaiken toivon siitä, että Baijerista olisi kehittynyt demokraattinen valtio.  Murha oli kipinä, joka lähetti Munchenin rajuun kaaokseen, täytti sen epävakaudella ja hulluudella, joten siitä muodostui täydellinen kehto, jossa Natsipuolue syntyi.

Vajaan tunnin kuluttua Eisner kuoli, ja Baijerin sisäministeri ilmoitti uutisen salamurhasta Parlamentille.  Hänen vielä puhuessaan, oikean siiven fanaatikot avasivat tulen lehteriltä, suunnaten kuulasuihkun majesteettiseen istuntosaliin.  Ministeri haavoittui ristitulessa, hänen avustajansa kuoli ja kaksi muuta virkailijaa haavoittui vakavasti.  Helvetti oli saapunut Muncheniin.  Mutta Hitler oli jo siellä.

(Toinen, hieman poikkeava tapahtumaselostus:

21 February 1919 On his way to the Landtag to submit his resignation, Prime Minister Kurt Eisner of Bavaria is shot to death by Count Anton Arco-Valley, a Bavarian aristocrat monarchist, in Munich.   Arco-Valley is shot three times by Eisner’s bodyguards and spirited away by police to the Foreign Ministry to save him from irate mobs.  His life is later saved by a surgeon.  When Socialist leader Erhard Auer opens the Landtag in place of Eisner, a butcher named Alois Lindner enters and shoots him as well as an army officer who tries to stop him.  Shots then begin from the galleries.  Three people are killed in the melee.  The local soviet calls a three-day general strike.  A 19:00 curfew is established.  At night, gun battles begin.

22 February 1919 Thousands of workers in Munich begin arming themselves and disarming the bourgeoisie.  The workers’ councils begin operating as a government.

24 February 1919 Debate begins in Weimar on a new German constitution.

25 February 1919 Murdered socialist leader Kurt Eisner is given an elaborate funeral in Munich.  http://www.musicandhistory.com/music-and-history-by-the-year/180-1919.html )

 

Hitler palveli edelleen armeijassa – nyt Reichwehrissä (Kansallisissa puolustusvoimissa) – , ja hän oli komennettua Muncheniin juuri sinä päivänä, työskennelleen Verbindungsmann´ina (poliisin vakoojana), tiedottamassa sotaväen parissa toimivista kommunisteista.  Hän todisti kollegoitaan sotilaita vastaan, lähettäen useat heistä hirsipuuhun.

Adolf Hitler, sotilasasuun pukeutuneena, osallistui pääministeri Eisnerin hautajaisiin muutama päivä myöhemmin, 26. päivä helmikuuta 1919. (Katso kuva tämän linkin takaa: https://picasaweb.google.com/113679801467129695575/KreivitarGertrudArcoValleyMarsalkkaMannerheiminViimeinenNainen#  )

Eisnerin murhan jälkeen mellakoita ja ryöstelyä puhkesi eri puolilla Munchenissa, ja muutaman päivän kuluttua radikaalit anarkistit ja kommunistit järjestivät kaupungissa sarjan kapinoita, yrittäen asettaa Neuvostoliiton tyylisen hallituksen Baijeriin.  Aateliset pidätettiin ja varakkaita liikemiehiä otettiin panttivangeiksi, näistä 10 teurastettiin paikallisessa Munchenin lukiossa.

Taantumukselliset puolisotilaalliset ryhmittymät, joita kutsuttiin nimellä Freikorps (Vapaajoukot) iskivät takaisin, ja yli 600 ihmistä kuoli brutaaleissa katutaiteluissa, joissa ne riistivät kaupungin hallinnan bolshevikeilta.  Munchenista, Baijerin pääkaupungista, oli näin tuleva oikeistolainen linnake seuraavaksi neljännesvuosisadaksi.

Keskellä tätä kaaosta sanomalehdet ympäri maailmaa raportoivat, että raivostunut väkijoukko oli murtautunut sairaalaan, jossa kreivi Arco-Valley oli toipumassa, ja lynkkasivat hänet.  ”Munchenin roskaväki surmasi Eisnerin salamurhaajan”, New York Times uutisoi 27.huhtikuuta 1919.  Mutta tämä ei ollut totta.  Historialla oli varattu toinen kohtalo tälle antisemiittiselle salamurhaajalle.

 

Arco-Valley asetettiin syytteeseen ja tammikuussa 1920 hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan.  Oikeudenkäynnin päättyessä hän loppulausunnossaan sanoi oikeudelle:

Minä vihaan bolshevismia.  Minä rakastan omia baijerilaisiani ja vihaan juutalaisia.  Minä olen uskollinen monarkisti ja hyvä katolilainen”.

Arco-Valley sai oikeussalissa runsaasti sympatiaa, – samoin kuin koko Baijerissa. Syyttäjä totesi oikeudenkäynnissä hänestä: ”Jos koko Saksan nuoriso oli täynnä tällaista hehkuvaa intoa, voisimme kohdata tulevaisuuden luottavaisina”.

Seuraavana päivänä Baijerin hallitus lievensi Arco-Valleyn kuolemantuomion elinkautiseksi, ja hänet toimitettiin Landsbergin vankilaan.  Hänen vankilassa oloaikanaan opiskelijat ja oikeistolaiset isänmaalliset ryhmät saivat vierailla hänen luonaan vankilassa, jossa hänestä oli tullut jonkinlainen kansallinen sankari.

Ja siellä, solussa 7 – mikä on enemmän kuin kaunis nimitys tyrmän näköisestä huoneesta – kreivi Arco-Valley heräsi uniltaan aamulla 11. marraskuuta 1923 ja muutti toiseen selliin Hitlerin tieltä, joka oli lähetetty Landsbergiin hänen epäonnistuttuaan Munchenin vallankaappausyrityksessään edellisenä vuonna.  Ja juuri tämä selli numero 7 oli paikka, jossa Hitler tiedon mukaan kirjoitti Mein Kampf –teoksesa, jossa hän esitteli vihamieliset tavoitteensa ja suunnitelmansa Kolmannen valtakunnan luomisesta.

 

Vankilan sellistä tuli myöhemmin pyhäkkö ja pyhiinvaelluskohde Hitler Jugendtin jäsenille kautta Saksan.  Vuonna 1930, he vaelsivat sinne tuhatpäisenä joukkona, nähdäkseen missä heidän Fuhreinsa oli ollut ”epäoikeudenmukaisesti” vangittuna.  Tullessaan sisään selliin he näkivät plakaatin, jossa luki:

Tässä häpeällinen järjestelmä piti vangittuna Saksan suurinta poikaa 11. marraskuuta 1923 – 20. joulukuuta 1924

Ja lähtiessä jokaiselle lapselle annettiin kappale Main Kampf –teosta – joka on kirjoitettu tässä huoneessa, ja joka sisälsi antisemiittisiä havaintoja, kuten:

Häpeämättömyydessään hän tulee niin suureksi, ettei kenenkään tarvitse yllättyä, jos kansamme keskuudessa paholaisen henkilöitymäksi ja kaiken pahan eläväksi symboliksi muodostuu juutalainen.

…puolustamalla itseäni juutalaisia vastaan, taistelen Herran työn puolesta.

Mikäli juutalainen, marksilaistensa tuella, on voittoisa ylitse kaikkien muiden ihmisten, hänen kruununsa tulee olemaan ihmiskunnan hautaseppele.

jne.

Kuukausi sen jälkeen, kun kreivi Arco-Valley oli siirretty sellistään Hitlerin tieltä, hänen elinkautinen tuomionsa lievennettiin oikeistolaisen tuomarin, George Neithardtin päätöksellä viideksi vuodeksi vankeutta, eikä aikaakaan, kun hänet vapautettiin Landsbergin vankilasta.  https://de.wikipedia.org/wiki/Georg_Neithardt

Hän oli murhannut valtion päämiehen, Baijerin pääministerin – juutalaisen – ja nyt hän oli vapaa mies.

Kesäkuussa 1933 – vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun Hitler nousi koko Saksan valtakunnankansleriksi (30.1.1933) – Munchenin kaupunginvaltuusto määräsi, että Kurt Eisnerin tuhka oli kaivettava ylös maasta ja hänen hautansa ja sille pystytetty muistomerkki oli hävitettävä.  Ja niin tapahtui.

 

Samana vuonna (1933) natsihallinto julisti Arco-Valleyn ”liikkeen sankariksi”.  Mutta muutaman viikon kuluttua kreivi pidätettiin syytettynä vehkeilystä ja osallisuudesta Hitleriä vastaan suunnattuun salamurha-aikeeseen.  Saksalainen sanomalehti kertoi, että Arco-Valley oli kertonut ystävälleen: ”En panisi pahakseni Hitlerin poistamista niin kuin minä aikoinaan poistin Eisnerin”.

Syytteistä lopulta luovuttiin, ja kreivi oli jälleen vapaa mies.  Seuraavana vuonna (1934) hän avioitui etäisen serkkunsa kanssa, ja he saivat neljä tytärtä.

Kreivi Anton Graf von Arco auf Valley selviytyi toisesta maailmansodasta, mutta 29.6.1945 – vajaat kaksi kuukautta sodan päättymisen jälkeen – hän menehtyi liikenneonnettomuudessa Salzburgissa, Itävallassa.

*

Selli numero 7

Natsit luonnehtivat myöhemmin Hitlerin vankeusaikaa jonkinlaiseksi marttyyrikärsimykseksi, mutta todellisuudessa aikaan ei liittynyt juuri lainkaan koettelemuksia.  Lontoolaisen The Timesin mukaan ”Landsberg ei ole missään tapauksessa mikään epämiellyttävä rangaistuslaitos.  Vangit ovat enimmäkseen poliittisia rikollisia, jotka saavat huomattavan paljon henkilökohtaista vapautta, kirjoja luettavakseen, erityisruokia sekä mahdollisuuden liikuntaan ja urheiluun.  Ainoa varsinainen rajoitus on se, etteivät he saa lähteä muurien ulkopuolelle” [TT, 14.11.1923]  Lisäksi vankilan henkilökuntaan kuului monia, jotka suhtautuivat Hitleriin myötämielisesti, joten tällä oli vielä mukavammat olot kuin useimmilla muilla.  https://en.wikipedia.org/wiki/Landsberg_Prison

 

Hitlerille annettiin selli numero 7, suuri ja hyvin kalustettu huone, jonka edellinen asukas oli ollut oikeistolainen aatelismies kreivi Arco-Valley, joka oli murhannut helmikuussa 1919 entisen teatterikriitikon ja Baijerin lyhytikäisen vasemmistohallituksen johtaja Kurt Eisnerin.  Sellistä oli upea näköala Bajerin maaseudulle.  Hitler sai vankina ollessaan nauttia monista muistakin etuoikeuksista, sillä esimerkiksi aterioidessaan suuressa yhteissalissa hän istui seuraajineen heille varatun pöydän päässä hakaristilipun alla.  Vankitoverien oli pidettävä hänen huoneensa siistinä ja puhtaana.  Hitleriä ei myöskään velvoitettu osallistumaan töihin eikä vankilaliikuntaan, ja vierailuaikoja koskevia säännöksiä venytettiin niin, että hänen luonaan sai käydä vieraita jopa kuuden tunnin ajan päivässä.

Yksi arvokkaimmista etuoikeuksista oli se, että hänelle sai lähettää ruokapaketteja.  Niitä virtasi kaikkialta maasta, muun muassa rikkailta ihailijoilta kuten rouva Bruckmannilta sekä Wagnereilta, jotka järjestivät jälleen vuonna 1924 Bayreuthin musiikkijuhlat ja pitivät siellä keräyksen Landsbergin ”poliittisten vankien” hyväksi.  https://de.wikipedia.org/wiki/Elsa_Bruckmann  &  https://de.wikipedia.org/wiki/Helene_Bechstein

Ruokaa tuli paljon enemmän kuin Hitler pystyi syömään, ja niinpä hän huolehti siitä, että sitä jaettiin avokätisesti vartijoille ja vankitovereille.  Tämä taas paransi hänen asemaansa entisestään.  Puzi [Ernst Hanfstaengl] oli ihmeissään nähdessään kaikki Hitlerin saamat kukkaset, hedelmät ja viinipullot, joiden ansiosta paikka näytti ennemminkin herkkukaupalta kuin vankilalta.  Hänelle tuli mieleen ”uskomattoman hyvin järjestetty retkikunta Etelänavalle.  Hän ihmetteli myös vartijoiden tapaa tervehtiä heitä huikkaamalla iloisesti: ”Heil, Hitler!”

 

Eräälle käynnilleen Putzi toi mukaansa liberaalisen ja satiirisen Simplicissimus-lehden  http://www.simplicissimus.info/volume/29  1. huhtikuuta (1.4.1924) ilmestyneen numeron, jossa oli loistava pilapiirros Hitleristä ratsastamassa hevosella Brandenburgin portista yhdessä lippuja heiluttavien kannattajiensa kanssa.  Kuva oli tietenkin tarkoitettu aprillipäivän vitsikkääksi viittaukseksi epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen, mutta Putzin mielestä se kuvasi sitä, mikä saattoi jonakin päivänä toteutua.  Karikatyyristä tuli ”meille kaikille salainen kannustin sen toteuttamiseksi, mikä vielä silloin huhtikuussa 1924 näytti mahdottomalta”.  https://en.wikipedia.org/wiki/Simplicissimus

Saman vuoden heinäkuussa Hitler alkoi työstää kirjansa Mein Kampf (”Taisteluni”) ensimmäistä osaa nimeltä Die Abrechnung (”Tilinteko”), joka sisälsi hänen sapekkaan uskontunnustuksensa.  Kirja valmistui kolmessa ja puolessa kuukaudessa.  Monet sen läpi kahlanneet ovat naureskelleet sen tyylille, jota on kuvattu mahtailevaksi, itseään toistavaksi ja rönsyileväksi. …”

Lähde:  Peter Conradi: Hitlerin uskottu, Rooseveltin avustaja.  Ernst Hanfstaenglin uskomaton elämä. Minerva, 2015. s. 98-100.

*

Heinrich Himmler, näkökulma:

”Den 16 januari [1920] fick han reda på dödsdomen mot greve Arco, den före detta löjtnanten som en 21 februari 1919 hade mördat den tjänstgörande ministerpresidenten Eisner på öppen gata.  Dödsdomen ledde till et anski av indignation från den politiska högern.  Tekniska högskolans studenter deltog i protesterna – och de tänkte inte låta det räcka med det.  Men understöd av militära kretsar planerades en aktion: en fritagning av fången, möjligen en kupp.  Himmler spelade redan hänt en viss roll.  Om dagen efter domen noterade hän i dagboken:

 

Tagit på uniformen.  Ung. kl. 8 stor samling av alla studenter i universitetets Auditorium Maximum för att utverka benådning av Arco.  Det var en glänsande patriotisk församling.  En deputation sändes iväg.  Kapten St., löjtnant St., löjtnant B. och jag var i Turkenkaserne.”  Där mötte duputationen likasinnade: ”Löjtnant St. gjorde upp allt med en kapten.  Saken skulle ha gått i lås otrolig bra.  Ungefär kl. 11 åter på universitetet, där ca. kl. ½1 meddelandet om benådningen och omvandlingen till fängelsestraff kom.  Lika mycket som vi gläder oss åt set beklagar vi att saken gick över så fort. Nåväl, då får det bli en annan gång.  Men man har sett, att de tyska högskolora är något stort.”  Vid Munchen Tekniska högskola studerades et verligen inte bara.  Sin mor meddelade han: ”Herrar ministrar visste varför de benådade Arco.  För annars hade det stått dem dyrt.  Vi var alla beredda och beklagade egentligen att saken klarades av så enkelt […] Men en gång kommer det.”  Av breven till föräldrarna framgår att han under den av frikårsenheter utlösa Kapp-kuppen försattes i beredskap och på natten deltog i en motorburen militärpatrull genom Munchen.

När de allierade på våren 1919 tvingade den tyska regeringen att upplösa reservformationerna i riksvärnet övergick Himmler genast till det nybildade hemvärn som den bayerska regeringen hade tillskapat för at kringgå det allierade förbudet.  Han anlöst sig dessutom till skyttesällskapet Freiweg, en förening som också hade en rapamilitär bakgrund.  För övrigt hade hans engagemang i detta även rent praktiska fördelar: för veckoslutsbesöken hos föräldrarna använde han billiga militärbiljetter, som han var berättigad till som tillhörande 14:e beredskapskompaniet.”

 

Lähde:  Peter Longerich: Heinrich Himmler.  En Biografi.  Översättning Johan Flemberg. Norstedts, 2009. s. 33-34.

*

Mannerheim ja Pietari

Keväällä 1919 Mannerheimin idänpoliittiset ambitiot kohdistuivat ennen kaikkea Pietarin operaatiota pidättelevien esteiden eliminoimiseen.  Vastahakoisen sisäpoliittisen mielialan ohella ja siihen voimakkaasti vaikuttavia rajoituksia olivat valkoisen venäläisten varauksellinen tai kielteinen suhtautuminen Suomen itsenäisyyteen sekä enentevaltojen, erityisesti Englannin, epäily suomalaisten suorittaman offensiivin suotavuudesta Venäjän kysymyksen tulevan selvittelyn kannalta ja sitoutumattomuus avunantoon. …

Kun hallitus maaliskuun puolivälissä [1919] ei osoittanut aikeita perua päätöstä vapaaehtoisen retkikunnan lähettämisestä, Elmo E. Kaila kirjoitti tuohtuneena asiamiehilleen.  Hallituksen kielteinen kanta johtui sen piirissä esiintyvistä suunnitelmista aloittaa hyökkäys Pietariin ”yhdessä täällä olevien venäläisten voimien kanssa ja luovuttaa Pietari venäläisille monarkisteille”.

Kailan sanat sisälsivät esteen, joka selvemmin oli erottanut aktivistien idänpolitiikan Mannerheimin ja yleisesikunnan interventionistisista kaavailuista  Aktivistit suhtautuivat ehdottoman kielteisesti yhteistyöhön valkoisten venäläisten kanssa.  Sen nähtiin johtavan siihen, että Pietari luovutettaisiin valkoisille venäläisille.

 

Aktivistien epäilykset kohdistuivat tässä suhteessa sekä Mannerheimiin että Carl Enckelliin, jotka asennoituivat valkoisiin venäläisiin periaatteessa suopeasti.  Epäilyksiä oli voimistanut myös Ingmanin hallituksen ”humanitäärinen” suhtautuminen valkoisiin emigrantteihin.  Tämä oli käynyt ilmi maalaisliiton eduskuntaryhmän tehtyä kahdesti välikysymyksen asiasta vuoden 1919 alussa.

Myös ”Järjestön” asiamiehet mobilisoitiin venäläisvastaisen propagandan tekoon maakunnallisessa sanomalehdistössä.  Kampanja liittyi osittain mainittuihin eduskuntakyselyihin.  Itse asiassa aktivistien kanat suhtautumisessa venäläisiin olivat samansuuntaiset kuin maalaisliiton johtopiirien ja sanomalehdistön.  Venäjän sisällissodan osapuolissa ei nähty ”hyvä” ja ”pahoja” tai ”vähemmän pahoja”, kuten esim. muissa porvarillisissa puolueissa. …

Aktivistit pitivät Suomessa toimivia vastavallankumouksellisia järjestöjä – ”Venäläisten alamaisten komiteaa” ja kenraali Judenitsin esikuntaa eli ”Suomeen sijoitettujen joukkojen ylipäällikön esikuntaa” sekä varsinkin ”Viipurin venäläistä komiteaa” – vakavana uhkana maan itsenäisyydelle.  Paitsi että nämä järjestöt suhtautuivat kielteisesti Suomen itsenäisyyteen, ne toimivat ulkomailla Suomea vastaan ”suorastaan mitä tarmokkaimmin”.

Lähde: Ahti: emt. s. 128-130.

*

Hän, joka otti komentoonsa Mannerheimin

Calle Wallenbergista tuli Mannerheimin viimeinen rakastettu.

He tapasivat pian sotien jälkeen ja pysyivät pariskuntana marsalkan kuolemaan saakka.

Tässä he kävelevät sateessa Monte Carlossa.  [Linkki: kuva]  Erossa ollessaan marsalkka kirjoitti kaipuun täyttämiä kirjeitä kreivittärelle.  Kirjeet löysi tutkija Ulf Olssen.  http://www.adlibris.com/se/bok/berattelsen-om-gertrud-calle-wallenberg-mannerheims-sista-karlek-9789173537049

*

”Se herättää mielessäni näkyjä, sellaisia joissa haltijatar yhtyy leikkiin ja taikasauvaansa lumoon, ja jotka olen jo pitkään luullut kuoleutuneen, – saa sydämeni pamppailemaan tavalla jota en muista kokeneeni sitten nuoruuteni kevään, kiinnostus herää, näkymätön lanka vahvistuu”, kirjoitti Gustaf Mannerheim eräässä kirjeessään Calle Wallenbergille, josta tuli hänen viimeinen rakastettunsa.

http://www.dalademokraten.se/kultur/bocker/hon-var-mannerheims-sista-karlek

*

Noin sata kirjettä, kaunis kokonaisuus, punainen ruusuke, pelastuneet turvaan Monte Carlossa talletettuna vuonna 1983.

Kirjeet tuotiin Ruotsiin, jossa ne talletettiin turvaan Wallenberg-arkiston suojiin.  Monta vuotta myöhemmin göteborgilainen Ulf Olsson löysi ne sieltä.  Olsson on taloushistorian emeritus professori ja hän on kirjoittanut paljon sekä Wallenbergeistä että Mannerheimista.  Nyt hän on äskettäin julkaissut kirjan Kertomus Gertrud ”Calle” Wallenbergista, Mannerheimin viimeisestä rakastetusta.

*

Marsalkka piti naisesta, joka tiesi mitä tahtoi

Mannerheimin ajatukset ja tunteet tulvivat hänen kirjeissä sydämensä daamille, joka asui suhteen alkaessa Pariisissa, ja sittemmin Monte Carlossa.  Tunteiden kohde oli kreivitär Gertrud Arco auf Valley, alias Gertrud ”Calle” Wallenberg, maineikkaan pankkiirisuvun jäsen.

Vuonna 1946 kreivitär lähetti Mannerheimille käyntikorttinsa hotelli Ritziin Pariisissa.  Mannereim kirjoitti ensivaikutelmistaan:

Minä luon välinpitämättömän silmäyksen, tiens unde grande dame qu´on dit charmante mais dont je ne connais que le nom (eli, kuten he sanovat viehättävä leidi, mutta kun en vain tunne nimeä).  Peloton ja tietää mitä tahtoo, on ensi reaktioni.  Soitin pahoitellakseni ja tiedustellakseni mitä yhteydenotto koski.  Lumoava ääni ja äänensävy, joka ikään kuin varmistaa, että mies tietää mitä mies tahtoo, kaikki ominaisuuksia, jotka miellyttävät minua”.

Mannerheimin kiinnostus kasvoi ja kaikki mitä seurasi, viittaa siihen että hän rakastui, sanoo Ulf Olsson.  Tämä ilmenee paitsi kirjeistä, myös jokailtaisista puhelinkeskusteluista.  Mannerheim soitti, vaikka hän alusta alkaen pelkäsikin että hänen puheluitaan kuunnellaan.  Myöhemmin Calle oli se, joka soitti marsalkalle.

 

Ulf Olsson kuvaa Mannerheimia:

Hän loikoi vuoteellaan puhelin yöpöydällä ja odotti… Läheskään aina ei ollut niinkään hyvä soittaa pitkiä puheluita Ranskaan tai Italiaan… Puhelu täytyi tilata kauan etukäteen ja sitten saattoi saada tietyn minuuttimäärän kaupunkienväliseen kaukopuheluun.  Eikä se toiminut läheskään aina.

”Calle” vaikutti hyvin ylpeältä suhteestaan Mannerheimiin ja hän ymmärsi, että suomalaiset ei juurikaan riemastuneet hänestä.

Ulf Olsson huomauttaa:

Hän katsoi että Suomen valtio ja suomalaiset poliitikot eivät pitäneet häntä kunniallisena eivätkä arvostaneet häntä riittävästi.  Hän halusi itse liihotella korkeammissa yläilmoissa, hän halusi määritellä asemansa”.

*

Missä ovat Callen kirjeet Mannerheimille?

Gertrud ”Calle” Wallenbergin Mannerheimille lähettämät kirjeet ovat valitettavasti kadonneet.  Jos ne joskus löytyvät ne varmasti kiinnostavat lukemattomia ihmisiä.

 

Mutta jo pelkästään Mannerheimin kirjeet Callelle maalaavat silmiemme eteen täydentyvän kuvan marsalkasta.  Me saamme kirjeiden myötä kohdata marsalkan, joka todistaa miten väsynyt hän oli elämään, miten yhä hän toistuvasti poti vatsahaavaleikkauksensa jälkeen ilmaantuneita vaivoja.  Heinäkuussa 1947 hän kirjoitti Callelle:

Kaikki tuntuu minusta tyhjältä ja ilottomalta, ja kysyn itseltäni mitä tarkoitusta mahtaa olla sillä, että elämäni pelastettiin [operaatiolla] ja sallimus pakottaa minut katsomaan kasvoista kasvoihin synkän vihamielistä todellisuutta.

Ja nyt vuoden kuluttua, kun olen neljänneksen ajasta maannut sairaalassa, ei mikään ole muuttunut.  Melkein kaikki, mitä yritän on mahdotonta toteuttaa.  Sitten näen mielessäni näkyjä, sellaisia joissa haltijatar yhtyy leikkiin ja taikasauvaansa lumoon, ja jotka olen jo pitkään luullut kuoleutuneen, – saa sydämeni pamppailemaan tavalla jota en muista kokeneeni sitten nuoruuteni kevään, kiinnostus herää, näkymätön lanka vahvistuu…”

Vaarallisen automatkan yhteydessä Mannerheim istuu ojan pientareella ja pohtii elämäänsä.  Levein pensselinvedoin hän maalaa hän muistikuvia vuosistaan Venäjällä ja Varsovassa.  Seuraavassa kirjeessä hän esiintuo pelkonsa, muun muassa siitä, miten Eurooppa joutuu kommunismin haltuun.

http://www.expressen.se/nyheter/wallenbergkvinnorna-slapps-fram-till-makten/

*

Natsismin juuret

Kommunismi haamu vaivasi, mutta myös fasismi näyttäytyi.  Kiintoisa episodi paljastuu kertomuksesta Getrud Calle Wallenbergin ensimmäisestä miehestä, itävaltalaisesta kreivi Ferdinand Erco auf Valleystä.  Kun kreivi ensimmäisen maailmansodan päätyttyä tuli Ruotsiin solmiakseen avioliiton Gertrudin kanssa, törmäsi hän mullistavaan uutiseen: hänen veljensä Anton oli ampunut kuoliaaksi Bayerin ministeripresidentin Kurt Eisnerin.  Teko aiheutti Munchenissa raivoisaa poliittista kuohuntaa läpi vuoden. Kommunistit, bolshevikit ja konservatiiviset vapaajoukot (frikåren) taistelivat keskenään.  Ulf Olssonin mukaan tämä oli se ruokamulta, josta Hitler sai elinvoimaisen kasvualustan aatteelleen ja natsismi sai alkunsa Munchenistä.

Ajat olivat rauhattomat.  Gertrude Calle Wallenbergin ja Ferdinand Arco auf Valleyn avioliitosta ei myöskään tullut onnellista.  Kun Calle kohtasi Mannerheimin hän oli käytännöllisesti katsoen elänyt eronneena jo monen vuoden ajan, vaikkakin hän muodollisesti eli yhä avioliitossa.  Vallyn suku nimittäin oli katolinen (eikä avioero tullut kyseeseen).

Mutta Mannerheimille hän oli hänen ”Medelhavsblomma”, hänen ”Medelhavsvipa”…*

[”Välimerenkukka”, hänen ”Välimeren töyhtöhyyppänsä”…]

*

Katso kuvat: https://picasaweb.google.com/113679801467129695575/KreivitarGertrudArcoValleyMarsalkkaMannerheiminViimeinenNainen#

*

Viimeiset päivät

Veijo Meri:

”Mannerheimilla oli kirjeenvaihtosuhde ainakin kahteen hyvin edustavaan naiseen.  Toinen oli Sveitsiin avioitunut suomalainen Andreé von Nottbeck, toinen kreivitär Gertrud Arco auf Valley, melkein Mannerheimin pituinen linjakkaan hoikka nainen.  Kreivitär Arco oli Mannerheimin tyttären Sophien ystävätär.  Mannerheimille tuli tavaksi liikkua hänen kanssaan Rivieralla ja Sveitsissä, mutta kreivitär kävi myös Suomessa ja oleskeli silloin Kirkniemessä.  Kreivittärellä oli hyvä maku kaikessa.  Se oli kai ensimmäinen ehto, jonka Mannerheim naiselle asetti.  Kreivitär oli myös hyvin energinen, vilkas ja kaikesta kiinnostunut ja hänellä oli hyvä huomiokyky.  Se oli Mannerheiminkin vahvimpia puolia.”  –

Veijo Meri: Mannerheim. WSOY, 1989. s. 411-412.

*

”Ison mahahaavaleikkauksen jälkeen Mannerheim matkusti huhtikuussa 1948 Luganoon.  Siellä än käveli pari tuntia päivässä.  Elämä oli säännösteltyä.  Aamulla hän joi kupin teetä, lounaalla olutta ja päivällisellä lasin chiantiviiniä.  Kahvia hän sai nauttia aterioiden jälkeen, kupin mokkaa.  Kaikkia elämän perusnautintoja häneltä ei sentään kielletty.  Kahviin hän pani kaksinkertaisen määrän sokeria.  Hänen makuaistinsa oli sen verran heikentynyt.

Kun alkoivat kovat sateet ja kylmät säät, Mannerheim lähti niitä pakoon.  Hän siirtyi Alppien yli Pohjois-Italiaan, Milanoon. Sen maailmankuulussa La Scaa –oopperassa hän istui kolmena peräkkäisenä iltana.  Kahtena hän seurasi mielioopperaansa Puccinin Bohémen esitystä.  Hän liikkui yhdessä kreivitär Gertrud Arcon kanssa.  Kun he yhdessä astuivat La Scalan katsomoon, yleisö nousi yhtenä miehenä seisomaan.  Se oli arvon- ja kunnianosoitus.  Suomessa yleisö käyttäytyi tuolla tavalla jo vuoden 1918 jälkeen.  Mannerheim liikkui ja eli yhdessä kreivittären kanssa loppuikänsä, kaksi ja puoli vuotta.” –

Meri: emt. s. 415.

*

”Kreivitär Gertrud Arco kannusti Mannerheimia kaikin tavoin myös muistelmien teossa.  Hän rakensi yhteistä vanhuudenkotia Sveitsiin.  Suomen Pariisin-lähetystö seurasi melkein vauhkona tätä, pelkäsi suhteen julkituloa, skandaalia, monenlaisia hankaluuksia tai onnellisen lopun mukaan tuomia protokollavaikeuksia ja odotettavissa olevaa ylimääräistä työtä, kun huomiota ja kohteliaisuutta olisi osoitettava yhden sijasta kahdelle.  Kun Mannerheim oli kuollut, kreivittären pelättiin esittävän Suomen valtiolle ison laskun kaikesta vaivannäöstä ja lukemattomista ostoksistaan.  Vanhojen ihmisten rakkaudesta ja laillistamattomasta suhteesta hermostuvat ulkopuoliset käsittämättömän paljon, niin kuin asia heille jotenkin kuuluisi.  Rouva kuului rikkaiden Wallenbergien sukuun ja esitti laskun.”  –

Meri: emt. s. 420-421.

*

”Tammikuun 17. päivänä 1950 Mannerheim oli Suomessa. Hän äänesti vaaleissa.  Hän viipyi maassa viikon.  Maaliskuussa hän nautti pitkien käytävien hiljaisuudesta Val-Montissa Sveitsissä.  Huhtikuussa hän kävi tyttärensä Sophien kanssa Nizzassa ja Monte Carlossa.  Oli hyöhäinen, kylmä ja märkä kevät.  Yhtä huonoa kevättä hän ei ollut koskaan aikaisemmin Sveitsissä kokenut.

Pääsiäisenä hän matkusti uudelleen Rivieralle kolmeksi päiväksi.  Jalat turposivat, vaikka hän käytti vuoteensa jalkopäässä 35 senttimetrin koroketta.  Hän oli väsynyt.  Vatsan takia maustamatta jätetty ruoka tympäisi.  Rauhaa ja hiljaisuutta hänellä oli kaksinkertaisten ovien takana, hän kirjoitti huhtikuun lopulla.  Paino oli pudonnut 67 kiloon.

[Se on pitkälle miehelle vähän; Meri tosin väittää kirjansa ensimmäisessä kappaleessa, että ”hän oli komea 194 senttiä pitkä mies”, mikä on legendaa, jota Meri levittää joko tietoisesti tai tietämättään; Mannerheim-museossa vitriiniin laitettu uniformu on noin 183 senttisen miehen asu, ja se on alkuperäinen Mannerheimin käytämä; kysyessäni asiaa museon silloinen auktori sanoi minulle: ”Sanotaan näin, että hän ei ollut senttiäkään yli 187 senttimetriä pitkä”, mikä oli hyvin diplomaattisesti sanottu. VH] …

Kirkniemessä Mannerheim oli 6. syyskuuta 1950.  … Kirkniemessä Mannerheim sairastui 17. lokakuuta 1950.

25. lokakuuta 1950 Mannerheim lensi Tukholmaan.

Kolme päivää Tukholmaan tulonsa jälkeen Mannerheim laski leikkiä tuttuun tapaansa.  Hän sanoi, ettei hänen tytärtään Anastasiaa kiinnostanut mikään muu kuin syöminen ja rukoileminen. …

Matka Lausanneen väsytti Mannerheimia siinä määrin, ettei hän mennyt suoraan Val-Montiin vaan yhdessä kreivitär Arcon kanssa Luganoon, jossa he viettivät joulun.

Päästyään sitten Val-Montiin Mannerheim kirjoitti sisarelleen Evalle.  Hän kertoi, että hänen silloinen elintapansa johti välillä mitä naurettavimpiin tilanteisiin.  Hän oli todennut, että hänen vaatekaapissaan oli kaksi frakkipuvun ja yksi smokin takki mutta ei yhtään paria mustia housuja.  Tämän hän kirjoitti 10. tammikuuta 1951.  Hänellä oli vain 18 elinpäivää jäljellä.”  –

Meri: emt. 431-432.

*

Juhani Suomi:

”Ennen paluutaan Sveitsiin syksyllä 1949 Mannerheim pistäytyi tapaamassa Paasikiveä.  Keskustelu paljasti jälleen kerran, miten paljon heidän näkemyksensä a arvionsa erosivat toisistaan.  Marsalkan mukaan suomalaiset elivät perusteettoman optimismin vallassa: eivät bolshevikit tule jättämään Suomea rauhaan.  Paasikivi argumentoi vastaan ja totesi, että Neuvostoliiton strategiset intressit oli tyydytetty yya-sopimuksella, ja muita intressejä sillä ei Suomeen nähden ollut.  Tämä ei estänyt marsalkkaa jatkamasta varoituksia.  Ei Neuvostoliiton tarvitse turvautua edes sotilaallisiin toimiin.  Riittää kun Suomessa syntyy sisäpoliittista rauhattomuutta, jolloin Moskova voi sekaantua asiaan, hän totesi. Paasikivi vastasi, ettei hän pelkää ”niin paljon” kommunisteja, koska suomalaiset eivät ole ”sateliittikansa”.

 

Vain muutama päivä myöhemmin ”kalkkeutuneeseen” marsalkkaan tympeytynyt Enckell valitti Gripenbergille sitä ”absoluuttista, yönmustaa pessimismiä”, joka hallitsi marsalkan näkemyksiä Suomen tulevaisuudesta.

Kun marsalkka syksyllä 1950 kävi viimeisen kerran Suomessa, tapahtui sekin pelko sydämessä.  Hän pelkäsi, ettei häntä laskettaisi Suomeen ja vielä enemmän sitä, ettei hänen sallittaisi enää palata Sveitsiin.  Matkaan hän lähti vain kootakseen vielä arvoesineitään ja omaisuuttaan Ruotsiin lähetettäväksi, jotta nekään ”eivät päätyisi kommunistien käsiin”.  Kun hän kävi tapaamassa Paasikiveä keskusteltiin maailmantilanteesta.  Marsalkka oli aivan yhtä pessimistinen kuin ennenkin.  Paasikiven arvellessa, että suursota saattoi ehkä sittenkin olla vältettävissä, Mannerheim ei hyväksynyt moista optimismia.”

Lähde: Juhani Suomi: Juhani Suomi: Mannerheim – Viimeinen kortti?.  Siltala, 2013. s. 715.

*

Möte i Stockholm 1946

Stig Jägerskiöld:

”Mannerheim oli aina viihtynyt naisten seurassa.  Viimeisinä vuosinaan hänellä oli useita kirjeenvaihtotovereita, joita hän arvosti suuresti, mm. Andreé von Nottbeck.  Syksyllä 1946 hän tapasi Tukholmassa yhden Sophy-tyttärensä ranskalaisista ystävättäristä, kreivitär Gertrud Arcon, joka oli omaa sukuaan Wallenberg, pankkimiesten Jacob ja Marcus Wallenbergin sisar.  [Suurlähettiläs Georg Achates] Gripenberg, jonka luona hän silloin asui, kuvasi päiväkirjassaan heidän kohtaamistaan eräässä Tukholman ravintolassa.  Jälkeenpäin Mannerheim sanoi, ”että hänen mielestään kreivitär Arco oli hyvin charmikas ja että hänellä oli ollut hauskaa tämän seurassa: `Enhän ole koko sodan aikana ollut yhdessä kenenkään daamin kanssa`, hän lisäsi.  Hän on nyt 79-vuotias, mutta vaikuttaa tuntuvasti nuoremmalta.  Merkillinen mies totta tosiaan, 79-vuotias, mahahaavainen ja yhä niin täynnä elämä, kiinnostusta nuoria naisia kohtaan” (GAG, pvk 19.9.1946).

Tästä alkoi ystävyys, joka kesti marsalkan kuolemaan asti.  He tapasivat toisensa Sveitsissä, Rivieralla ja Kirkniemessä.  Mannerheim oli iloinen hänen vierailuistaan ”huolimatta siitä, mitä `les comméres` [juorueukot] keksivät keittää kasaan 80-vuotiaan ukkopahan syyksi” (Mannerheimin kirje sisarelleen Eva Sparrelle 11.8.1947).  Hän koki kreivittären olevan miellyttävä vieras, ”iloinen, vaatimaton, vilkas, kaikesta kiinnostunut ja sangen huomiokykyinen… Hänen hyvä makunsa oli minulle arvokas apu monien yksityiskohtien ratkaisemisessa, ja hänen ehtymätön energisyytensä pan vauhtia koko taloon” (M:n kirje ESp:lle 15.9.1947).  –

Stig Jägerskiöld: Viimeiset vuodet.  Mannerheim 1944-1951. Otava, 1982. s. 292.

*

J.K. Paasikivi: [päiväkirja]

31.12.1941:

Marcus Wallenberg junior tuli luokseni hotelliin [Tukholmassa, jossa JKP lähettiläänä]

[Marcus Wallenberg jr., ruotsalainen finanssimies, pankinjohtaja]

1. Minä kyselin ensin, mitä hän ajatteli Suomesta ja suursodasta.  Wallenberg kertoi juuri tulleensa Lontoosta, jossa oli ollut 7 viikkoa.  Englannissa on mieliala jyrkkä ja päättäväinen [julisti sodan Suomelle 6.12.1941].  Uskovat kaikki voittoon.  Omasta puolestaan Wallenber oli alusta alkaen ollut vakuutettu sitä, että pitkän päälle Saksa häviää sodan.  On olut koko ajan sitä mieltä, koska on heti alusta alkaen ollut vakuutettu siitä, että USA tulee mukaan sotaan. [liittyi sotaan Pearl Harborin jälkeen 7.12.1941]

Syyt minkä takia katsoo Saksan häviävän seuraavat:

I Saksalta tulee lopuksi puuttumaan materiali ja tämä sota on materialisota.  Saksalta puuttuu eräitä raaka-aineita joita tarvitaan sotateollisuuteen sekä ennen pitkää tulee myös puuttumaan öljyä.  Synteettisen öljyn valmistus noin 3-4 miljoonaa tonnia ja koko vuotuinen öljyntuotanto on 11á 12 miljoonaa tonnia ja ase ei riitä.  Saksalle käy myös vaikeaksi muodostaa Eurooppa omavaraiseksi alueeksi.  Siinä on vaikeutena myös se, että Saksa on vaikea saada valloittamiaan kansoja työskentelemään yhdessä kanssaan.

II Nykyinen vastoinkäyminen Venäjän rintamalla ja myös Libyassa osoittaa, että asiat ei ole menneet Saksalle niin, kuin oli odotettu.

III Erimielisyys Hitlerin ja hänen kenraaliensa välillä, (von Brauchitschin ero) on todistus siitä.  Hitler ei ole asiantuntija johtamaan niin suurta sotilaallista yritystä.

Wallenberg ei usko että Saksa koettaa hyökätä Englantiin.

Suomeen nähden on Wallenberg huolissaan.  Lokakuussa ollessaan Suomessa hän tuli huomaamaan, miten vaikeaksi taloudellinen tilanne muuttuu.  Erityisesti elintarviketila ja koko tuotannollinen elämä.  Ei luullut, että Venäjän offensiivinen voima olisi niin suuri, että se nyt talven 4 kuukauden aikana tulisi suureksi vaaraksi Suomelle.  Keväällä saksalaiset ryhtyvät jälleen hyökkäykseen ja se helpottaa Suomen sotilaallista asemaa. Mutta pitkän päälle katsoen Suomen asema on vaikea, koska Suomen on vaikea päästä ulos nykyisestä tilanteesta, erityisesti ottaen huomioon suhteet Saksaan.

2. Syy jonka vuoksi Wallenberg oli tullut minun luokseni on seuraava:

Ensin Wallenberg vaati, että min ehdottomasti pidän asian omana tietonani.  Wallenbergin nimeä ei saa mainita.  Lupasin tehdä sen.

Jouluaattona on rouva Kollontay käynyt Ruotsin ulkoministerin [Christian Gunther] puheilla ja lausunut, että vaikka hänellä ei ole mitään valtuutta siihen eikä toimeksiantoa, niin omana yksityisenä mielipiteenään esitti, että saattaisi olla hyvä, jos voitaisiin aikaansaada kosketus jonkun yksityisen suomalaisen ja hänen välillä.  Vaikka ei nyt kentiesi voitaisi mitään tehdä, niin kontaktin aikaansaaminen voisi tulevaisuudessa olla hyödyksi.  Rouva Kollontay oli kysynyt, voisiko Ruotsin ulkoministeri tehdä tässä suhteessa jotakin.

Ulkoministeri oli vastannut, että hän ei voi virallisesti tässä asiassa tehdä mitään eikä esittää sitä edes omalle hallitukselle, *eikä Suomen ministerille Ruotsissa.* Mutta hän saattaa asian yksityisesti jonkun yksityisen suomalaisen tietoon.  Eilen 30/12 ulkoministeri oli kutsunut Wallenbergin luokseen ja pyytänyt hänen saattamaan kaiken tämän minun tietooni.

Wallenberg lisäsi, että ryssarna tietävät, että minä olen Tukholmassa ja ovat siitä kovin intresserade.

Minä vastasin ajatukseni olevan, että minun o vaikea tehdä tässä mitään, ilman että olen sopinut siitä [presidentti] Rytin kanssa, mutta kenellekään muulle en asiasta puhu.  Sillä jos Ryti on sitä mieltä, että nyt ei ole mitään tehtävissä, on tämä puhe tarpeeton.  Jos hän on asiassa mukana, niin voin tulla tänne uudestaan.

Wallenberg sanoi, että minä yksityisenä miehenä voisin tavata rouva Kollontayta.  Missään tapauksessa ei asiasta saa puhua Suomen ulkoministerille [Rolf Witting].  Wallenberg esitti sellaista menettelyä, että tapaaminen tapahtuisi ”sattumalta”, mikä voitaisiin järjestää.

Minä lupasin miettiä asiaa ja sovimme, että 2/1 1942 Wallenberg tulee uudelleen luokseni.”

 

Lähde: J.K. Paasikivi: Jatkosodan päiväkirjat. WSOY, 1991. s. 154-156.

*

[Päiväkirjamerkintöjensä mukaan JKP tapasi Marcus Wallenbergin jatkosodan alkuvaiheessa talvella 1942 ainakin 5 kertaa, ja sitten vuoden 1944 talven rauhantunnustelujen yhteydessä ja jälkeen ainakin 4 kertaa.  On muistettava, että yleisten rauhanpyrkimysten ohella Wallenbergin rooliin vaikutti Ruotsin ulkoministerin välityksellä rouva Kollontaylta tullut yhteydenottopyyntö, sekä se, että Wallenberg oli huolissaan Suomen kohtalosta, heillä oli sijoituksia ja rahaa kiinni Suomessa, ja ymmärrettävästi hän myös dynastian päämiehenä ajatteli jo sodan jälkeisiä afäärejä. vh]

*

Myllykirje

Vuorineuvos Dr. Marcus Wallenberg     1/10 1974

Tukholma

 

Hyvä ystävä,

Kun pian täytät vuosia, pyydän lähettää Sinulle sydämelliset onnentoivotukseni.

Merkkipäivänäsi Sinua tullaan esittelemään sekä talousmiehenä että ihmisenä ja Sinulle tullaan antamaan tunnustus poikkeuksellisen täyteläisestä elämäntyöstäsi.  Omasta puolestani haluan kiittää Sinua siitä korvaamattomasta panoksesta, jonka vaikeina vuosia annoit Suomelle maamme hyväksi suorittamallasi työllä.  Siitä et ole kertonut eikä siitä yleisesti paljon tiedetä.  Kuulin siitä aikoinaan Paasikiveltä, joka arvosti työtäsi erittäin suuresti.

Se mitä sotien jälkeen olet tehnyt suomalais-ruotsalaisen taloudellisen yhteistyön hyväksi, on hyvin tunnettua.  Lausun siitä Sinulle parhaimmat kiitokset.

Henkilökohtaisesti kiitän Sinua ystävyydestäsi.  Se on tuottanut minulle suurta mielihyvää.  Vitaalisuudessasi olet ollut minulle hyvänä, joskin saavuttamattomana esikuvana.”¨

Lähde: Urho Kekkonen: Kirjeitä myllystäni 2. 1968-1975. Toim. Maarit Tyrkkö ja Keijo Korhonen.  Otava, 1975. s. 191-192.

http://www.proletaren.se/inrikes-ekonomi/de-15-finansfamiljerna-som-styr-sverige

*

Heikki A. Reenpää:

Suomen marsalkka Mannerheim oli ollut tavallaan Otavan kirjailija jo ennen sotia.  Isäni [Heikki Reenpää sr] oli tavannut hänet jo vapaussodan aikana ja tutustunut häneen paremmin 1930-luvulla.  Jo tuolloin isäni oli ehdottanut Mannerheimille muistelmien julkaisemista, mutta tämä oli ollut haluton.  Tekeillä oli kuitenkin kirja Mannerheimin metsästysretkistä; muutamia metsästyskertomuksia oli ilmestynyt Suomen Kuvalehdessä. Mannerheimin sisar, kreivitär Eva Mannerheim-Sparre oli 195 julkaissut Otavan kustantamana suomenkielisen painoksen keittokirjastaan Herkkusuille ja tavallisille nälkäisille.  Koska kreivitär asui Ruotsissa hänen oli hankala lukea oikovedoksia, ja silloinen kenraali Mannerheim luki ne hänen puolestaan.  Otavan arkistossa on vieläkin jäljellä nuo keittokirjan oikovedokset, joihin Mannerheim on tehnyt korjauksia ja vedellyt kysymysmerkkejä.

Isäni ja Holger Schildts Förlagin johtaja Thure Svedlin olivat ryhtyneet houkuttelemaan Mannerheimiä muistelmin julkaisemiseen hänen siirryttyään eläkkeelle presidentin virasta ja muutettuaan Sveitsiin. Thure Svedlin oli jääkäri ja Mannerheimin tuttu jo vapaussodan ajoilta.  Hän oli myös stilisoinut monia Mannerheimin kirjoituksia.

Nyt koottiin ryhmä rahoittajia, jotka takasivat Mannerheimin toimeentulon ja avustajien palkkiot kirjoitustöiden ajaksi.  Seuraavaksi valittiin avustajat: kenraali Erik Heinrichs kirjoittamaan talvisodan ja jatkosodan vaiheet ja myös vapaussodasta, eversti Aladár Paasonen kirjoittaman muistelmien poliittiset osat ja historioitsija Eirik Hornborg kirjoittamaan Mannerheimin nuoruuden ajan tapahtumista.

 

Thure Svedlin oli tekstin tarkastaja, hän lisäsi siihen myös monia elegantteja käänteitä, jotka sopivat Mannerheimin tyyliin.  Työ tehtiin Sveitsin Montreauxissa, missä Mannerheim asui, ja osittain myös Nizzassa, missä Mannerheim oleskeli osan ajastaan ruotsalaisen kreivitär d´Arcon luona.  Kreivitär oli hyvin varakas leski, omaa sukua Wallenberg, Jacob ja Marcus Wallenbergin sisar.

[Huomautus; kun Veijo Meri tahollaan toteaa, että vanha pariskunta Gustaf ja Calle suunnittelivat mahdollisesti avioitumista, ei se ollut mahdollista: Callen puoliso kreivi Ferdiand d´Arco oli roomalaiskatolinen, eikä hänen siten ollut mahdollista erota, ja sitten kuoli 21.1.1968 Kitzbuhel, Itävalta, 74 vuoden iässä, joten Mannerheimin muistelmien tekoaikaan hän ei ollut Heikin mainitsema leski, vaan ainoastaan ns. ”elävän leski”.   Oma lukunsa on se, että J.E.O Screen Mannerheim-teoksessaan mainitsee, että ”Kreivitär Arco, joka oli 51-vuotias vuonna 1946 ja joka erosi miehestään vuonna 1947, tapasi Mannerheimin…” – esittämättä erotiedolle ainuttakaan viitettä, joten se on aihetta jättää vähintäinkin epäilyn alaiseksi. vh]

Mannerheim kävi useita kertoja Helsingissä vielä sen jälkeen kun oli muuttanut Sveitsiin.  Usein hän kävi myös tapaamassa isääni tämän kotona tai kustantamossa.  Kesällä 1949 Mannerheim eräänä päivänä soittaa isälleni ja valittaa, kuinka huonosti häntä nykyään Suomessa kohdellaan; hänelle ei ole määrätty adjutanttia, koska adjutantit ovat lomalla, eikä hänen käyttöönsä ole annettu autoakaan.  Tämän valittelun jälkeen isäni oivaltaa nopeasti, mistä kenkä puristaa, ja sanoo, että hän pysty kyllä koska tahansa antamaan marsalkan käyttöön auton ja kuljettajan; Mannerheimin tarvitsee vain ilmoittaa, milloin hän niitä tarvitsee.  Marsalkka sanoo ottavansa mielellään auton seuraavana päivänä kello 12 ja kertoo asuvansa Kämpissä.

Isäni soittaa minulle ja määrää minut autonkuljettajaksi kertoen Mannerheimin erikoisesti toivoneen, ettei autonkuljettaja ymmärtäisi ruotsia.  Isäni sanoo Otavan vakituisen autonkuljettajan olevan kesälomalla, joten minun on hankittava autonkuljettajan takki ja koppalakki ja ilmoittauduttava seuraavana päivänä Mannerheimille tasan kello 12 hotelli Kämpin edessä.  Samalla isäni käskee minun ilmoittamaan nimekseni Kukkonen.

Täsmälleen sovittuun aikaan olen Otavan suurella Studebaker-merkkisellä edustusautolla Kämpin edessä.  Auto on hieno, todellinen jalokivi, kokonaan mahongilla ja nahalla sisustettu, ja tarvittaessa siihen mahtuu yhdeksän henkeä.  Seison jalkakäytävällä auton vieressä, ja muutamaa minuuttia yli kahdentoista hotellista astuu marsalkka Mannerheim seurassaan kreivitär d´Arco, upeasti pukeutunut ja erittäin modeenin näköinen nainen.  Minä lyön asennon ja ilmoitan olevani autonkuljettaja.  Nimekseni sanon Kukkonen; sehän on suvun vanha nimi.  Mannerheim kättelee minua ja sanoo olevansa iloinen siitä, että autonkuljettaja Kukkonen on ollut niin ystävällinen ja tullut heitä kuljettamaan.  Hän pyytää minua ajamaan heidät ensin Aurora Karamzinin huvilalle ja sieltä Seurasaareen, jossa päätettäisiin vielä jostakin kolmannesta käyntipaikasta.

Autan herrasväen autoon ja lähden ajamaan.  Studebakerissa on kyllä lasi kuljettajan ja matkustajaosaston välissä, mutta en voi olla kuulematta, kuinka kreivitär d´Arco erittäin kovaäänisesti ruotsin kielellä haukkuu Suomen hallituksen, presidentin ja armeijan johdon, jotka kaikki kreivittären mielestä kohtelevat marsalkkaa anteeksiantamattoman surkealla tavalla.  Mannerheim saa lopulta hiukan suunvuoroa ja yrittää sanoa, että hänelle lähetetty autohan on oikein hieno ja edustavaja siinä on mukava istua, mutta kreivittären mielestä valtiovallan olisi pitänyt huomioida entinen presidentti ja armeijan ylipäällikkö.

 

Minä nyt kuitenkin kyyditsen heitä epävirallisella autolla paikkoihin, joihin he haluavat päästä.  Seurasaaressa minut komennetaan mukaan, ja kävelen herrasväen perässä katsomaan Karunan kirkkoa ja kartanoa, jotka alun perin ovat sijainneet lähellä Louhisaarta, Mannerheimin syntymäkartanoa.  Mannerheim muistelee käyneensä lapsuudessaan sekä kirkossa että kartanossa.  Kreivitär on jo huomatavan hyväntuulinen, ja herrasväki kuljeskelee Seurasaaressa pitkään maisemia ihaillen. He katselevat myös Kesärantaa, ja Mannerheim kertoo kreivittärelle, että juuri siellä oli kesällä 1944 jouduttu tekemään päätös Ribbentrop-sopimuksesta.

Ajamme takaisin kaupunkiin ja hotelli Kämpin.  Mannerheim kiittää minua ja autoa ja sanoo olevansa meihin hyvin tyytyväinen.  Samalla hän kysyy, voisinko tulla seuraavana päivänä kello kolme viemään heidät Kuusisaaren marsalkan hyvän ystävän Birger Krogeruksen luo.

Olen taas sovittuun aikaan hotellin edessä.  Kreivitärkin on jo minuun ihan tyytyväinen ja toivottelee ystävällisesti hyvää päivää ruotsiksi; minä vastaan nyökkäilemällä.  Vien pariskunnan Kuusisaareen.  Marsalkka pyytää, että hakisin heidät kolmen tunnin kuluttua takaisin.  Tuolloin he ovat entistäkin hyväntuulisempia, aivan ilmeisesti mainion päivällisen nautittuaan.

Tapaan marsalkka Mannerheimin vielä kesällä 1950.  Hän on silloin viimeistä kertaa Suomessa.  Sopimus hänen muistelmiensa julkaisemisesta on jo allekirjoitettu; allekirjoitus tapahtuu hyvin myöhään, onhan varsinainen työ ollut jo vuosikausia käynnissä. Isäni pyytää Otavan hallituksen huoneeseen kaikki veljensä ja muutamia Otavan johtohenkilöitä Mannerheimia tapaaman; minutkin pyydetään mukaan.  Meistä jokainen esitellään Mannerheimille ja saamme kätellä häntä.  Marsalkka katsoo minua hyvin tarkkaan ja sanoo, että olemme varmaankin tavanneet.  Vastaan käyneeni lähettiupseerina päämajassa kevättalvella 1942 ja saaneeni silloin tavata myös marsalkan.  Mannerheim katselee hieman epäillen, mutta hyväksyy tulkintani.  Hän sanoo olevansa iloinen siitä, että hänen kustantajansa johtohenkilöiden joukossa on niin monta hänen upseeriaan”

 

Lähde: Heikki A. Reenpää: Pikku-Heikki. Muistelmia.  Otava, 2000. s. 63-66, 69-70.

*

J.E.O. Screen:

Mannerheimin vetovoima naisten silmissä oli ilmeinen.  Poikkeuksen häntä ylistävien naisten joukossa muodosti ensimmäisen presidentin puoliso Ester Ståhlberg, joka kuului pitkään Mannerheimin kiivaisiin vastustajiin ja joka piti tätä vaarallisena juonittelijana ja epäkohteliaana itseään ja miestään kohtaan.  Ester Ståhlbergin päiväkirja on täynnä Mannerheimia koskevia ivallisia huomautuksia.  ”Hän on komea, mutta hieman ylimielien näköinen” tai ”minut Mannerheim jättää täysin kylmäksi, nähköötpä hänet muut minkälaisena charmöörinä tahansa”.  Tyypillisempään tapaan Lady Diana Cooper joutui Mannerheimin viehätysvoiman lumoihin vuonna 1938.  ”Hän näyttää viisikymmenvuotiaalta ja hänen sanotaan värjäävän tukkansa (ja Brendan Bracken vannoi, että hän oli käyttänyt huulipunaa) ja hän on vain seitsemänkymmenenkahden.  Hän on vanha venäläinen imperialisti (mikä minusta on vastustamatonta) ja hän sanoo ranskaksi `Pardon`.”

Lähde: J.E.O. Screen: Mannerheim. Otava, 2000. s. 227.

*

Juhani Suomi:

Paljon Mannerheimin toimiin ja käyttäytymiseen hänen viimeisinä elinvuosinaan vaikutti hänen viimeinen naissuhteensa, joka alkoi ensin ihastumisena, syventyi miltei myrskytuulen nopeudella teinipoikamaiseksi rakastumiseksi ja olisi ilmeisesti johtanut avioliittoon, ellei toinen osapuoli olisi pitänyt sitä tarpeettomana.

Varhaisen avioeronsa jälkeen Mannerheimilta ei ollut puuttunut naissuhteita.  Ihastumisen kohteet olivat olleet taustaltaan hyvin samanlaisia: siniverisiä tai ainakin ylhäisö- tai rahapiireissä liikkuvia, usein jo avioliiton satamaan purjehtineita.  Paljon oli myös niitä suomalaisten vaikuttajien keski-ikäisiä puolisoita, jotka olivat yksipuolisesti menettäneet sydämensä niin, että olivat valmiit lähes millaisin uhrauksiin tahansa marsalkan puolesta.  Moni on todistanut, että Mannerheimilla oli selittämätön taito hurmata.  Jopa professori [Karoliinisen instituutin lääkäri Nanna] Svartz on muistellut potilaastaan: ”Kerran minulta lipsahti kesken kaiken: `En ole koskaan kuunnellut ketään, oka olisi ollut niin hyvä suustaan kuin marsalkka.` Hän nauroi ääneen ja sanoi: `Olisipa professori tuntenut minut 50-vuotiaana`.”

 

Aloite viimeiseen suhteeseen näyttää tulleen ihastumisen kohteen puolelta. Kysymyksessä oli kreivitär Gertrud d´Arco, Ruotsin talouselämän keskeisten vaikuttajien, pankkiirien Jacob ja Marcus Wallenbergin elämäniloinen sisar.  [Suurlähettiläs, Mannerheimin luotettu sukulaismies George Achates] Gripenberg, joka seurasi suhteen kehittymistä lähempää kuin kukaan muu välittäessään viestejä puolin ja toisin, ei kaikilta osin saattanut ymmärtää marsalkan sitoutumista: ”Luulen hänen (s´Arcon) olevan älykäs ja varmasti Mannerheimia kovasti rakastava mutta minusta hän vaikuttaa kovalta – kuten kaikki Wallenbergit, ainakin naiset – enkä ainakaan minä ole huomannut hänessä naisellista charmia.”

Mannerheimiin nähden suojelevan asenteen omaksunut Gripenberg suhtautui d´Arcoon varauksin.  Päiväkirjassaan hän puhui muun muassa siitä, ettei tämän maine ollut kovin hyvä: sodan aikana d´Arco oli asunut Pariisissa ja seurustellut saksalaisen miehittäjäkenraalin kanssa.  Tämä vaihe tuli myöhemmin Suomessakin tunnetuksi.

Juuri Pariisin aika oli ilmeisesti kylvänyt kiinnostuksen siemenen kreivittären mieleen.  Hän oli nähnyt kaupungissa lyhytelokuvan Hitlerin vierailusta Mannerheimin syntymäpäivillä [4.6.1942] ja vaikuttunut onnittelijan ja päivänsankarin kontrastista.  Vaikuttaa siltä, että d´Arco hyödynsi marsalkan Pariisissa asuvaa Sophie-tytärtä etsiytyessään Mannerheimin tuttavuuteen, mikä näyttää tapahtuneen viimeistään keväällä 1946, jolloin kreivitär oli 51-vuotias.”

Lähde: Suomi: emt. s. 701-702.

*

4.6.1942

”Ruotsalainen kenraali Ernst Linder kirjoitti marsalkalle jatkosodan aikana, että kreivitär (d´Arco) oli kertonut hänelle nähneensä Pariisissa Hitlerin Suomen-vierailua esittäneen filmin.  Koko Pariisi oli kohunnut siitä monta päivää ja sanottiin, että marsalkka oli siinä hyvin arvokas.  Kreivittären mukaan ”Mannerheimin esiintymiseen oltiin niin ihastuneita, koska se ei sisältänyt hiventäkään makeilua Hitleriä kohtaan”.” 

Tube; <a href="https://https:// 35 sekunnin dokumentti.

 

Lähde: Mannerheim. Tuttu ja tuntematon.  VP, 1997. s. 57.

(Oliko Calle elokuvateatterissa katsomassa Hitlerin Suomen-vierailua saksalaisen miehittäjä-kenraalin seurassa?)

*

Gertrud Calle Wallenberg was 24 when she married Ferdinand Arco auf Valley in 1919 and moved to the count's castle in Austria. They would soon grow apart, and by the mid-1930s Calle lived by her own means, but not without entering a new relationship. She lived in Paris during the German occupation in the 1940s and was at the side of Gustaf Mannerheim until his life ended. Until her death in 1983, she lived in Monte Carlo.”

Olsson, Ulf Berättelsen om Gertrud ”Calle” Wallenberg. Mannerheims sista kärlek. ISBN 978-91-7353-704-9. Stockholm 2014.  Saatavana vain Ruotsissa; teoksen esittely; https://www.wallenberg.com/

*

 

Juhani Suomi:

Mannerheim ei juuri rohkaisua tarvinnut.  Tunsihan hän Wallenbergin suvun jo vuodesta 1918 lähtien ja oli tietoinen sen merkityksestä Ruotsin talouselämälle.  Kun marsalkka syksyllä 1946 oli tutkituttamassa itseään Tukholmassa ja odotti pääsyä Karoliiniseen sairaalaan, hän illasti d´Arcon kanssa yhdessä Tukholman parhaista ravintoloista.  Illallisen jälkeen pari lähti elokuviin, jonne marsalkka oli kutsunut kolmanneksi pyöräksi Gripenbergin.  Myöhään illalla residenssissä ankaralle dieetille määrätty marsalkka ihasteli sikarista ja ”pienestä viskistä” nautiskellen kreivittären hurmaavuutta sekä sitä, miten viehättävää tämän seura oli ollut.  ”En ole koko sodan aikana ollut yhdessä ainoankaan naisen kanssa”, hän tunsi tarvetta selittää ihastumistaan ja unohti näin tarkoituksellisesti esimerkiksi Yvonne Labroussen.

(Lue Yvonnesta yms. naisista täältä lisää; http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/175627-mannerheim-ja-naiset )

 

Heti seuraavana iltana Mannerheim ”halasi revanssia” ja kutsui d´Arcon toiseen ensiluokan ravintolaan.  Sieltä hän kolisteli Gripenbergin vierashuoneeseen vasta puolen yön tietämissä ja sai unestaan heränneen lähettilään päivittelemään, miten lähes 80-vuotias, sairaalahoitoon juuri siirtyvä oli ”täynnä elämää ja kiinnostusta nuoriin naisiin”.  Seuraavana aamuna marsalkka kuvaili, miten kreivitär oli ollut edukseen ja tyylikäs helminauhoineen.  Se oli miellyttänyt häntä ja piristänyt.  Siksi yhdessäoloa piti jatkaa lounaalla!

Siitä lähtien Pariisissa asuva ja Etelä-Euroopassa tuon tuostakin matkaileva d´Arco ja Mannerheim olivat kirjeenvaihdossa Gripenbergin välityksellä.  Kreivitär erosi miehestään, ja Mannerheim ryhtyi pitämään hänen valokuvaansa hotellihuoneen yöpöydällä.  Alkukesästä 1947 d´Arco vieraili Kirkniemessä.  Heistä tuli Gustaf ja Calle, jotka saunoivat ja uivat yhdessä niin, ettei saunan uuniin puita lisäämässä käynyt sotainvalidi tohtinut katsettaan saunanlattiasta nostaa.

 

[”Mannerheim pyrki teettämään (Kirkniemen) kartanosta(an) itselleen vanhuudenkodin.  Ensimmäiset korjaukset tehtiin tilan työväen asuntoiin.  Päärakennus, puisto ja tilan rakennukset peruskorjattiin ja osa uusittiin.  Kartanon yläkerrassa on edelleenkin huone, jossa kreivitär Arco-Wallenber asui käydessään Kirkniemessä.” –

Lähde: Mannerheim.  Tuttu ja tuntematon. VP, 1997. s. 301.]

 

Heinäkuussa he tapasivat uudelleen marsalkan käydessä Tukholmassa uusissa tutkimuksissa.  Lokakuussa Mannerheim palasi kymmeneksi päiväksi, taas tutkimuksiin.  Tuolloin hän osallistui Jacob Wallenbergin hänen kunniakseen tarjoamalleen näyttävälle päivälliselle.  Sen aikana kreivitär teki muille vieraille tiettäväksi, että kaikista hänen tapaamistaan ihmisistä marsalkka oli hurmaavin ja `imponoivin`.

Uusi suhde pakotti Mannerheimin kiinnittämään huomiota ulkonäköönsä ja habitukseensa vielä aikaisempaakin enemmän, jos mahdollista.  Kuvaava oli Gripenbergille pian sairaalasta pääsyn jälkeen lähtenyt ”pyyntö” hankkia kolme pulloa vitaminoitua sveitsiläistä hiusvettä, koska professori Svartzkin oli vakuuttanut sen lopettavan hiusten lähdön ja tekevän kampauksen kuohkeaksi.  Kevään ja alkukesän marsalkka vietti d`Arcon seurassa milloin Sveitsissä, milloin Italiassa, milloin Rivieralla.  Pyrkiessään pysyttäytymään kolme vuosikymmentä nuoremman seuralaisensa vauhdissa ja elämäntyylissä Mannerheim joutui väistämättä laistamaan saamistaan tiukoista hoito- ja ruokavalio-ohjeista.  Se ei jäänyt vaille seurauksia.  Hän tuntui sairastuvan entistä herkemmin.

Sitä mukaa kun Mannerheimin terveydentila muuttui häilyvämmäksi, Gripenberg muuttui yhä kriittisemmäksi jo alusta pitäen varauksin suhtautumaansa d`Arcoa kohtaan.  Hän myönsi, että kreivitär toi marsalkan elämään sisältöä. Mutta hän katsoi tämän vaativan Mannerheimilta aivan liikaa.  Vaikka marsalkka syksyllä 1949 Tukholmaan saapuessaan oli kovin huonokuntoinen, kreivitär vaati Gripenbergin mukaan huomiota osakseen ja juoksutti miesystäväänsä ”täysin tarpeettomilla” vastaanotoilla, vierailuilla ja turhilla aterioilla.

 

Gripenbergin luonnehdinnoissa d´Arcosta alkoivat vuonna 1949 toistua määritteet armoton ja kova.  Kun hän päiväkirjassaan puhuu siitä, miten kreivittären kerrottiin erikoistuneen ”vanhoihin herroihin” ja kuvailee useampaan otteeseen d`Arcon aiempaa suhdetta herttua d´Otranteen, joka suhde oli vienyt herttualta sekä terveyden että melkoisen summan rahaa, ei Gripenbergin ajatuksia voi tulkita väärin.  Eikä liioin paheksuntaa siitä, että d`Arco kiirehti ja patisti Mannerheimin ilmeisen tuottoisaksi uskottua muistelmahanketta.  Kuitenkin Gripenberg toivoo yhä parasta: sitä, että kreivitär todella välittää marsalkasta.  https://en.wikipedia.org/wiki/Duke_of_Otranto

http://www.geni.com/people/Charles-Louis-Fouch%C3%A9-VI-duc-d-Otrante/6000000008804858899

 

Ainakin jossakin suhteessa Gripenberg oli oikeilla jäljillä.  Kreivitär d`Arco aivan ilmeisesti nautti siitä huomiosta ja suuresta arvonannosta, jota hän sai Mannerheimin rinnalla.  …

Aladàr Paasonen, joka oli Mannerheimin viimeisinä vuosina lähes päivittäin tekemisissä tämän kanssa, vakuutti, että marsalkka oli syvästi rakastunut d`Arcoon.  Myös Gripenberg oli siitä vakuuttunut.  Eikä Mannerheim hänen tulkintansa mukaan halunnut edes salailla tunteitaan. Sitä osoitti Gripenbergin mielestä marsalkan työpöydälleen sijoittama kookas valokuvakehys, jossa oli lukuisia otoksia kreivittärestä.  Kehys on Gripenbergin mukaan asetettu demonstratiivisesti niin, ettei kukaan huoneeseen astuva voinut olla sitä huomaamatta.  Vaikka pariskunta vietti Mannerheimin elämän illassa paljon aikaa yhdessä, avioliittoon suhde ei siis johtanut.  Suomesta löytyi melkoisesti niitä, joille tämä lopputulos oli helpotus.

Veijo Meri kertoo, että kreivitär d`Arco esitti Mannerheimin kuoleman jälkeen Suomen valtiolle laskun vaivannäöstään ja taloudellisista uhrauksistaan.  Tämä tarina on elänyt vuosikymmeniä, mutta ainakaan tämän kirjoittaja [JS] ei ole onnistunut löytämään todisteita laskun esittämisestä.”

 

Lähde: Juhani Suomi: Mannerheim – Viimeinen kortti?  Ylipäällikkö-presidentti. Siltala, 2013. s. 702, 704-705.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288596127839.html

*

Juhani Suomi:

Rahasta tuli Mannerheimille tärkeä motiivi viimeistään vuoden 1949 kuluessa, jolloin markan devalvointi kasvatti hänen ulkomailla asumisen, jatkuvan matkustelun sekä kalliin terveydenhoidon kustannuksiaan.  Samaan aikaan kotimaassa Kirkniemi [kartano] ja Kaivopuiston asunto nielivät varoja jatkuvasti. …

On ilmeistä, että hän ajattelee enää muistelmista saatavia taloudellisia tuottoja, Gripenberg kirjoitti happamana syksyllä 1949.  Osin syynä saattoi olla se, että muistelmaprojekti tukeutui myöhemmässä vaiheessa enenevässä määrin kreivitär d`Arcon taloudelliseen tukeen.  Se epäilemättä kävi vanhan aristokraatin kunnian päälle.  Toisaalta se myös selitti sen aktivisuuden, jolla d`Arco huoleti muistelmahankkeen etenemistä.

Siinä vaiheessa, kun varoitukset muistelmahankkeen vaarallisuudesta Suomen valtioeduille kilpistyivät toistuvasti Mannerheimin itsepäisyyteen ja vasta-argumentteihin.  Gripenberg harmitteli, että marsalkka kyllä sisimmässään tunnisti huomautusten aiheellisuuden, mutta hän pitää kiinni tekstistään, ”koska haluaa saada rahaa”.  Rahaan Mannerheimia eteenpäin piiskaavana motiivina viittasi myös [ulkoministeri Carl] Enckell.  Vuoden 1950 alussa marsalkka paljasti sen itsekin vastatessaan varoituksia latelevalle Gripenbergille: ”Mutta täytyyhän minun elää!”  Puuskahdus teki lähettilääseen ”ikävän vaikutuksen”: ”Saadakseen hyvät tulot hän on siis valmis saattamaan maan alttiiksi vaaroille.” …

Suomalaiset kustantajat ja muistelmahankkeessa mukana olleet antoivat [eversti, päämajan tiedustelupäällikkö Aladàr] Paasoselle tehtäväksi tarkistaa vielä yksityiskohdat ja huolehtia siitä, että teksti tulisi siihen muotoon, joka vastasi [28.2.1951 kuolleen] Mannerheimin ajatuksia ja sanontatapoja.  Ilmeisesti valinnan saneli ennen muuta se kokemus, joka Paasosella oli kertynyt Mannerheimista ensin päämajavuosina ja viimeksi lähes päivittäisissä keskusteluissa Val-Montissa.  Kenellekään tuskin juolahti siinä vaiheessa mieleen, että keskellä kylmän sodan jännityksentäyteisiä aikoja marsalkan tekstiä viimeisteli hänen nimissään yksi tuon kylmän sodan vähäisistä rattaista, Yhdysvaltain tiedustelupalvelun asiamies.” [Paasonen oli lähtenyt maanpakoon ja astunut Yhdysvaltain tiedustelupalvelun riveihin. vh]

Lähde: Suomi: emt. s. 724-725.

*

Bolshevismin varjo

 

Tekemällä myönnytyksiä äärimmäisyysaineksille ja vastustamalla kaikkia valtiovallan vahvistamiseen tähtääviä yrityksiä sosialisti Kerenski vaikutti tehokkaasti Venäjän perikatoon… Tämän lisäksi hän oli vastuussa monien peräkkäisten hallitusten erehdyksistä, joista suurimpia olivat, että maareformi ja perustuslakia säätävän kokouksen vaalit lykättiin.  Jos näihin toimenpiteisiin olisi ajoissa ryhdytty, olisi ollut mahdollisuuksia olojen vakiinnuttamiseen, mutta nyt saivat bolshevikit enemmän vettä myllyynsä.  Sosialistit olivat Venäjällä kykenemättömiä puolustamaan demokratiaa; tämä seikka on nähty myöhemminkin monessa muussa maassa.  Tie oli tasoitettu Leninin vallankaappaukselle, eikä sitä sen jälkeen enää olut vaikea panna toimeen.

Lukumääräisesti bolshevikkipuolue oli mitätön, ja sillä oli vähäinen kannatus maassa.  Varsinaista jalansijaa puolueella oli vain Pietarissa ja Moskovassa.  Sen vuoksi olisi ollut suuret mahdollisuudet tuon olemukseltaan puhtaasti anarkistisen liikkeen kukistamiseen.  Venäjän uudet hallitsijat eivät pystyneetkään salaamaan, kuinka yllättävän helppo kaappaus oli ollut ja kuinka epävarmaksi he vallan saatuaan tunsivat olonsa.  Paras todiste tästä oli se, että he eivät uskaltaneet asettua vastustamaan Kerenskin hallituksen julistamia perustuslakia säätävän kokouksen vaaleja, jotka tapahtuivat marraskuun lopulla 1917. 36 miljoonasta äänestä bolshevikkien listat saivat vain 9 miljoonaa.  Kun kokous lopulta kerääntyi istuntoonsa tammikuussa 1918, oli Lenin ehtinyt lujittaa valtansa – ensimmäinen istunto jäi myös viimeiseksi!  Perustuslakia säätävä kokous hajotettiin bolshevikkihallituksen käskykirjeellä.  Venäjän kansa ei ollut jaksanut kestää äkkiä saamaansa vapautta ja se vajosi orjuuteen, josta kehittyi maailmanvaara.”

Lähde: Mannerheim: Muistelmat.

[Gripenberg kertoi saaneensa "bolshevikki"-sanan muutetuksi kommunistiksi, mutta tässä katkelmassa bolshevikki esiintyy.  Se oli puolueen nimi, johon Mannerheim oli Venäjällä ehtinyt tottua ja joka siellä oli tarpeen, kun puhuttiin poliittisesta tilanteesta.  Se oli tarkka ilmaisu.  Se ei ollut haukkumasana, koska puolue käytti sitä itsestään ja oli itse sen keksinyt ja ottanut käyttöön (Veijo Meri)]

*

Calle

Mannerheim kirjoitti sisarelleen Eva Sparrelle Val-Mont´ista 20.6.1949;

Rakas Eva, …

[kirjeen lopussa kuin ohimennen;]

Calle raukka makaa sairaana lähellä Salzburgia saamassa hoitoa nivelreumatismiin; tauti havaittiin hänessä sattumalta.  Se on salaisuus ainakin toistaiseksi.  Olen hyvin levoton ja odotan jännittyneenä tietoja hänestä.

Terveiseni Louis´lle ja muille sukulaisille jos ja kun heitä tapaat.  En ehdi enempää.

uskollinen veljesi

Gustaf.”

Lähde: Mannerheim: Kirjeitä seitsemän vuosikymmen ajalta.  Valikoinut Stig Jägerskiöld.  Otava, 1983. . 359.  (Calle = kreivitär Gerdtrud Arco de Valley, alk. Wallenberg).

*

http://www.adlibris.com/se/bok/berattelsen-om-gertrud-calle-wallenberg-mannerheims-sista-karlek-9789173537049

*

Täydennä vielä lukunautinto lukemalla tämä ”Ruotsalainen näkökulma tapaus Raoul Wallenbergiin” av Susanne Berger;

http://www.raoul-wallenberg.eu/wp-content/uploads/2010/02/2001Sw_russ_asp.pdf

 

*

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu