Veikko Huuska

Viimeinen Suomessa teloitettu nainen - Martta Koskisen tarina

Viimeinen Suomessa teloitettu nainen - Martta Koskisen tarina

Lisälehdet kertomukseen

*

Martta Koskisen kuolema

Laulu

Kun kirjeen saimme vankilaan

- sen nuori tyttö kantoi povessaan -

jo nukkui mullan alla Martta,

laulu huulillaan.

 

Elvi Sinervo

 

*

Helsingin Sanomat julkaisi 6.6.2015 Veli-Pekka Leppäsen laajan artikkelin viimeisestä Suomessa teloitetusta naisesta, vasemmistoaktivisti ja maanalaistyöntekijä, ompelijatar Martta Koskisesta.

Miksi Martta Koskinen teloitettiin?  http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1433471156310

Viimeinen Suomessa teloitettu nainen sai tuomionsa hatarin perustein  http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1433471153136

*

Hatarat seikat

Veli-Pekka Leppänen kertoo oikeusprosessista:

”Koskista puolusti oikeudessa Eino Pekkala. Hän oli asianajaja, joka oli aiemmin toiminut oikeudessa Yrjö Leinon ja Hertta Kuusisen asianajajana. Pekkala yritti vaikuttaa kenttäoikeuteen vetoamalla Koskisen hyväuskoisuuteen, tietämättömyyteen ja väärinkäsityksiin, jopa hänen huonoon kuuloonsa.

Se ei tuottanut tulosta. Kenttätuomioistuimen käsinkirjoitetussa pöytäkirjassa lukee Koskisen kohdalla "syyte = maanpetos RL12:2 = kuolema".”

Ja edelleen;

”On ilmennyt seikkoja, joiden valossa Koskisen kuolemantuomio näyttää yhä omalaatuisemmalta. Ompelijatar-elokuvaa valmistellessaan ohjaaja Ville Suhonen sai sota-arkistossa eteensä papereita, joita ei ole tutkimuksessa hyödynnetty – eikä olisi ehkä saanut kenellekään näyttääkään.  https://www.facebook.com/permalink.php?id=10150115579865717&story_fbid=10154980620005717

Arkiston lipsahdus toimii totuudellisemman kuvan hyväksi.

Kyse on sotaylioikeuden jäsenen Sakari Sohlbergin (1907–2000) muistiinpanoista, joita hän on vuonna 1943 tehnyt Koskisen syyllisyydestä ja tuomiosta. Sohlberg oli tunnettu sotaylituomari, sittemmin hänestä tuli korkeimman oikeuden jäsen (1952–55, 1957–75) ja G. W. Sohlberg -sukuyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Hän oli Helsingin yliopiston kanslerin Antti Tulenheimon vävy.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Sakari_Sohlberg

Sohlbergin muistiinmerkinnöistä keskeisin ei ole pitkä:

”Koskisen kuolemanrang.?
Selvitys heikko ja se mitä nimenomaan luetaan syyksi suhteellisen vähäistä, nimittäin yhteydenpitoa ja raporttien välittämistä, mikä toiminta oikeastaan vain enemmän avunannon luonteista (vertaa [Aliina] Pekkarinen ja [Lempi] Kilpinen).
Valposta ann.[etun] suullisen lausunnon perusteella S.S. valmis kuitenkin vahvistamaan ja koettanut faktat kirjoittaa siten, että styn [syytetyn] 'tekijä'-asema selvemmin näkyisi.”

Sohlbergin seloste on avomielinen. Mitä se osoittaa ja merkitsee?”

*

Maan tapa

Kuten tri Leppäsen artikkelin kommenttiosuudesta ilmenee, nämä seikat toistavat surullisella tavalla niiden vasemmistolaisiin poliitikkoihin ja toimijoihin kohdistuneiden poliittisväritteisten oikeudenkäyntien läpikäyvää teemaa, hataraa oikeudellista käsittelyä ja heikkoihin näyttöihin perustuneita rankkoja tuomioita, joka on nähtävissä koko sotien välisen ajan oikeustapauksissa.

Tämä ei ole mitään uutta poliittiseen historiaan perehtyneille tai oikeushistoriansa lukeneille, mutta Martta Koskisen tapauksessa toimenpiteiden ja oikeustoimen oikeuspoikkeamat suorastaan lyövät silmille.

*

Veli-Pekka Leppäsen väitöskirja (1999) Erkki Tuomiojan ruodittavana;

http://tuomioja.org/kirjavinkit/2000/01/veli-pekka-leppanen-kivaari-vai-aanestyslippu-suomen-kommunistinen-puolue-1964-1970/

*

Kenttäoikeuden tuomio 22.4.1943

Salailu ja peittely-yritykset näkyvät läpi oikeudenkäyntikimaran.

Sotilaskarkuri ja maanalaistyöntekijä Olavi Heiman ja maanalaistyöntekijä, ompelija Martta Koskinen olivat kenttäoikeuden edessä huhtikuussa 1943.

Jukka Lindstedtin perustavaa laatua olevassa tutkimusjärkäleessä, Kuolemaantuomitut – Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana (SLY, 1999) kerrotaan, miten hänen tutkimissaan Sota-arkiston ja Tilastokeskuksen tuomioluetteloista, joita kaikkiaan on noin 50 kansiollista, on ”jonkin verran” ”ilmeisesti hävinnyt tai jäänyt aikanaan tekemättä”.  Mutta ”näissäkin tapauksissa olen muiden asiakirjojen perusteella jäljittänyt mahdolliset kuolemanrangaistukset”.

Sitten pistää silmään seuraava huomautus: ”Eri asiakirjojen perusteella on ilmennyt vain yksi tapaus, jossa tuomittu kuolemanrangaistus on jätetty pois tuomioluettelosta.”

Salaisiksikin julistetuista päätöksistä tehtiin tuomioluetteloihin merkinnät, joista selviää muun muassa tuomittu rangaistus, Lindstedt kertoo.  ”Yhdessä tapauksessa salaisiksi julistetun jutun päätös on jätetty pois jopa tuomioluettelosta”.

Ja se ainokainen tapaus on Etelä-Uudenmaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden tuomioluettelo, 2. vuosineljännes, 22.4.1943, § 76.

Tuossa kenttäoikeudessa, tuon pykälän kohdalla langetettiin tuomio, jonka nojalla tuomittiin Suomen historiassa viimeisen kerran nainen kuolemaan.  Tuomittu oli Martta Koskinen.  Samalla tuomittiin myös hänen kanssaan Olavi Heiman.

Helposti löytyy perusteita epäillä, että tällä menettelyllä on alun alkaen pyritty peittelemään ja salaamaan tätä nimenomaista tuomiota.

*

Yhteistyö viranomaisten kanssa

Seuraavassa lainaan pitempään Jukka Lindstedtin Kuolemaantuomitut –teosta, jotta saamme vielä yhden valaisukulman tapaukseen Martta Koskinen. (en kirjaa teoksen sivunumeroita tektien yhteyteen, koska sisällys- ja henkilöluettelon mukaan tekstikohdat on helpohkosti tunnistettavissa, VH)

”Suomalaiset yhteistyössä viranomaisten kanssa

Varsin useassa tapauksessa suomalaiset poliittisista rikoksista epäillyt suostuivat kuulustelijoiden kanssa jonkinlaiseen yhteistyöhön.  Ainakin laajoja tunnustuksia voitaneen pitää sellaisena.  Laajimmillaan yhteistyö käsitti suoranaisen raportoinnin valtiolliselle poliisille.

Ainakaan Pärmin pataljoonasta lähtöisin olevia suomalaisdesantteja ei auttanut, vaikka he kiinni jäätyään joitain tietoja suomalaisille antoivatkin.  ”Pärmiläiset” olivat yleensä – myös salaisessa – poliittisessa toiminnassa kouliintunutta ja Neuvostoliitossa varsin pitkän vakoilijakoulutuksen saanutta väkeä, joka aiheutti muihin desantteihin nähden enemmän huolta suomalaisviranomaisille.  Viranomaisten suhtautumisen heihin on ollut tiukka, mikä näkyy siinäkin, että suuri osa sai pidätysyrityksissä tai muuten surmansa.  Pärmiläisistä Jukka Kumpumäki, Erkki Polojärvi ja Risto Vesterlund kertoivat Neuvostoliitossa saamastaan koulutuksesta laajasti ja muut koulutetut nimeten.   Tästä ei kuitenkaan ollut heille apua, vaan heidät teloitettiin.

Tunnetuin ja kuvaavin esimerkki siitä, että laajatkaan paljastukset eivät pelastaneet kuolemantuomiolta, on Olavi Heimanin kohtalo.  Vakoilutietoja Martta Koskisen kautta lähettänyt Heiman teki Valpossa täyden tunnustuksen; hänen kuulustelupöytäkirjansa laajuus on 190 sivua.  Hänet sekä Martta Koskinen tuomittiin kuolemaan kenttäoikeudessa 22.4.1943.  (Sotaylioikeuden päätös 15.6.1943).

Valtiollisessa poliisissa päällikkö Arno Anthoni oli henkilökohtaisesti ilmoittanut Heimanille, että jos tämä ”juurta jaksaen kertoo asiansa niin omasta kuin toistenkin kohdalta”, Valpo tekee voitavansa sen puolesta, että Heimanille ei tule kuolemanrangaistusta tai ettei sitä ainakaan panna täytäntöön. (Valpo:n ylietsivä, kuulustelija Freddy Kekäläisen muistio 8.5.1943, ”Koskee V.O. Heimania”).

Valpo otti yhteyden kenttäoikeuden syyttäjään, joka lupasi ottaa tunnustuksen huomioon lieventävänä seikkana ja viedä vastaavat terveiset myös oikeuden jäsenten tietoon. (Valtiollisen poliisin toimistopäällikkö Aarne Rinteen muistiinpano 9.2.1943: ”9/2 -43 olin puhelinkeskustelussa…”.  Lindstedtin huomautus: ”Asianomainen syyttäjä ei muistanut häntä haastatellessani, että tallaista yhteydenottoa olisi tapahtunut.  Haast. Henrik Munsterhjelm 14.9.1992”.) 

Tämäkään ei auttanut, ja seuraavaksi Valpo yritti vaikuttaa sotaylioikeuden esittelijään. (Valpon toimistopäällikkö Rinteen merkintä Freddy Kekäläisen 4.5.1943 tekmeässä muistiinpanossa: ”IV a. Kansanedustaja Peltonen…”; ja (Valpo:n virkailija Olavi) Keinäsen muistiinpano 25.5.1943 ”Heimanin juttu arvottiin tänään…”).

Heiman ja Koskinen tuomittiin sotaylioikeudessa kuolemaan 15.6.1943.  Jäljellä oli enää armahdustie.  Valpon ohjeiden mukaisesti armonanomuksessa pyydettiin hankittavaksi lausunto Valposta.  Valpo lähetti myös oikeusministerille (Oskari Lehtonen, kok.) pyynnön puoltaa Heimanin tekemää armonanomusta mainiten tämän tunnustuksen suuresti auttaneen useiden muiden henkilöiden rangaistukseen saattamisessa. (Olavi Keinäsen muistiinpano 10.8.1943: ”7/8 -43 kävi allekirjoittanut…”, ja valtiollisen poliisin kirjelmä n:o 11940/IV/10.8.1943.)

Korkein oikeus piti 9.9.1943 äänin 4-1 Heimanin anomuksen aiheettomana, ja 17.9.1943 presidentti (Risto Ryti) hylkäsi hänen ja Martta Koskisen armonanomukset.  Kaksi päivää ennen armonanomuksen ratkaisua Valpon päällikkö Anthoni yritti vielä vaikuttaa oikeusministeriin. (Oikeusministeriön pöytäkirja valtioneuvoston istunnosta 17.9.1943; Rinteen muistiinpano 15.9.1943: ”Oikeusministeriöstä tuomari Suviluoto…”.)

Viimeinen, presidentille toimitettavaksi laadittu muistio näyttää valmistuneen vasta armahduksen hylkäämisen jälkeen, joten sen teossa Valpo myöhästyi.  Valpon päällikkö toivoi muistiossa mitä hartaimmin Heimanin armahtamista.  Heimanin omien ansioiden ohella hän viittasi siihen, että tämän teloitus olisi SKP:lle moraalinen voitto.  Jos Heiman teloitettaisiin, SKP:n taholta voitaisiin selittää, ”ettei valtiollisessa poliisissa rikosten tunnustaminen suinkaan tuota mitään lievennystä omaan kohtaloon, pikemminkin päinvastoin”.  Se tekisi tunnustusten saamisen yhä vaikeammaksi. (Arno Anthonin P.M. 22.9.1943: ”Salainen Suomen Kommunistinen puolue…”)

Heimanin kuolemantuomio oli hänelle järkytys ja kanssasyytetyille yllätys.  Viimeisissä kirjeissään hän (Heiman9 kertoi presidentin päätöksen tulleen.  ”En oikein ensin käsittänyt, sillä sen piti muuttua, olihan minulla niin hyvät puoltolauseet.” (Olavi Heimanin kirje Aarne Rinteelle Valpoon 27.9.1943).

Heiman oli keskustellut pastorin (vankilan pastori Ensio Kuula) kanssa, ja tämäkin oli todennut, ”että meni vikaan tämä juttu kun selitin asiat.” (Heimanin kirje AH:lle 27.9.1943 (omaiselle).)

( – Anekdootti Helsingin tuomiorovastina toimineen Ensio Kuulan työotteesta; http://www.rauhantervehdys.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=00010433 – googlaa lisää hakusanalla: ”Ensio Kuula”; http://runeberg.org/kuka/1954/0418.html  )

Myös Valpon päällikkö totesi, että ellei Heiman olisi ollut niin avomielinen omalta kohdaltaankin, ”olisi hänen rikollisuutensa tullut vähemmän raskaana painamaan oikeuden vaa´assa”. (Arno Anthonin P.M. 22.9.1943. – Saman tapaan erään entisen toverin arvio Heimanista: ”Hän puhui itselleen kuolemantuomion.” Jukka Rislakin Maan alla, 1986).

*

Lindstedtin kuvaus jatkuu:

Sodan jälkeen sosialidemokraattinen kansanedustaja ja asianajaja Mikko Erich antoi Arno Anthonin toiminnasta Heimanin asiassa valaehtoisen kirjallisen todistuksen.  Erich kertoi, kuinka Anthoni otti häneen yhteyttä 29.9.1943 ja pyysi Erichiä tekemään kaiken voitavansa, jotta Heimanin kuolemantuomiota ei pantaisi täytäntöön.  Välikäsien kautta asia eteni Gerda Rytille, joka oli luvannut koettaa vaikuttaa presidenttimieheensä teloituksen lykkäämiseksi.  Heiman kuitenkin teloitettiin 30. syyskuuta, kirjoittaa Erich.  Hän kertoi käsityksensä Antohonista muuttuneen täydelleen, koska tämä oli tehnyt kaiken voitavansa ”viattoman ihmisen hengen pelastamiseksi”.

Erichin todistuksen vakuuttavuutta vähentää se, että hänen kuvauksensa Heimanin rikoksesta, äidin kirjeestä Anthonille ja muusat asiaan liittyvästä ei tosiasiassa kuvaa Heimanin asia, vaan toisen teloitetun suomalaisen, Jalmar Kaarisolan asiaa.

Molemmat jutut olivat armonanomusvaiheessa Erichin asianajotoimiston hoidettavina, ja Erich yritti viime vaiheessa toimia Kaarisolan teloituksen lykkäämiseksi.  Yllättävää on, että jutut sekaantuivat Erichin muistikuvissa toisiinsa vain kolmisen vuotta teloitusten jälkeen.  Jos Anthoni kuitenkin otti häneen yhteyttä, oliko kysymys Heimanin vai Kaarisolan asiasta?

Erich kertoo muistavansa varmasti Anthoni ottaneen yhteyttä 29.9.1943, koska silloin oli Mikon nimipäivä.  Teloituspöytäkirjan mukaan Heiman kuitenkin teloitettiin 28. syyskuuta kello 6, minkä luulisi tulleen Anthonin tietoon.  Kaarisola oli teloitettu jo 31.7.1943.

(Lindstedtin alakommentti: Mikko W. Erichin todistus valan velvoituksella 16.8.1946. ; Kaarisolaa koskeva teloituspöytäkirja ja muita hänen asiansa viime vaiheisiin liittyviä asiakirjoaja. ; Samassa asiakirjakotelossa on myös pöytäkirja Martta Koskisen ja Olavi Heimanin teloituksesta 28.9.1943.  Sekaannusta aiheuttaa, että pöytäkirjan johdannon mukaan teloitus olisi tapahtunut jo 25. syyskuuta.  Tekstissä ja saatekirjeessä puhutaan kuitenkin teloituksesta 28. syyskuuta, mikä päivä on muissakin asiakirjoissa mainittu teloituspäiväksi.  Olle Leino (Martta Koskisen tapaus, 1976) väittää ilmeisesti muistitiedon perusteella, että Koskinen ja Heiman teloitettiin vasta 29. päivän aamuna.  Vaikkapa asia olisi niinkin, olisi Anthonin soitto ollut myöhässä. – Erichin todistusta käsittelee myös Hannu Rautakallio Ne kahdeksan ja Suomen omatunto, 1985, mutta hän ei ole huomannut sen ristiriitaisuuksia).

*

Sodan jälkeisen jälkipyykin ennakointi

Tulevaa ennakoitiin Martta Koskisen armonanomuksessa 14.8.1943, jonka oli laatinut hänen asianajajanaan toiminut kansanedustaja, varatuomari Eino Pekkala: ”Sota-aika on ankara, mutta kerran on tuleva rauha, jolloin sota-ajan tapahtumia katsotaan toisin kuin nyt”.

*

Sukupuoli

Varsin yleiseltä tuntuu käsitys, että naisen teloittaminen on vielä epämiellyttävämpää kuin teloitukset yleensä.  (Näin ajatellaan edelleenkin.  Karla Fay Tuckerin teloitus Yhdysvalloissa 4.2.1998 synnytti sekä siellä että muuallakin runsaasti periaatteellista keskustelua kuolemanrangaistuksen puolesta ja vastaan, toisin kuin vaikkapa samassa maassa tapatuvat miesten teloitukset.  Vuoden 1997 alussa voiman tulleen Venäjän uuden rikoslain mukaan naisia ei saa lainkaan tuomita kuolemaan, miesten osalta on rajoitettu vain nuorimpien ja vanhimpien tuomitsemista.)  http://fi.wikipedia.org/wiki/Karla_Faye_Tucker

Ainoan toisessa maailmansodassa teloitetun suomalaisnaisen, Martta Koskisen, lähiympäristö vankilassa näyttää arvelleen, ettei häntä teloitettaisi.  ”Kukaan ei usko, että sitä pannaan täytäntöön: ´Ei sellaista häpeäpilkkua saa tulla Suomen historiaan´, ovat erään vartijan sanat, ´että nainen ammutaan´”, kirjoitti Matta Koskinen salakirjeessä.  (etsivä U. Keinäsen ilmoitus1903/2.11.1943).

Suomalaissyntyisen Eeva Tabellin teloituksessa läsnä ollut sotatuomari on muistellut Tabellin viime sanoikseen ihmetelleen, kuinka suomalaiset sotilaat voivat ampua näin kauniin naisen.  (ilmeisesti 1980-luvun lopulla pidetty, entisen sotatuomari Erkki von Hellensin esitelmä; hän oli mukana teloituksessa).

 

Tanskan sodanjälkeisessä jälkiselvittelyssä ei naisia teloitettu, vaan kaksi kuolemaantuomittua naista armahdettiin yksinomaan sukupuolensa vuoksi.  Armahdusta perusteltiin sillä, että naisen teloittaminen olisi suuren väestönosan mielestä loukkaavaa ja tuntuisi teloituskomennuskunnan mielestäkin niin kiusalliselta ja epämiellyttävältä, ettei teloittajia voi asettaa sellaiselle alttiiksi.  (Saksalaisissa sotilastuomioistuimissa tuomittuja naisia ei ammuttu vaan mestattiin).

Miesten ja naisten välillä onkin pieni ero siinä, kuinka usein kuolemantuomiot lopulta johtivat teloitukseen.  Naisten osuudet ovat kuitenkin huomattavan pieniä, joten kovin varmoja päätelmiä naisten lievemmästä kohtelusta ei voida tehdä.  Kuolemaan vuosina 1939-1946 tuomituista 67 henkilöstä naisia oli vain 30 eli 4,4 prosenttia.  Teloitetuiksi varmuudella tiedetyistä 528 henkilöstä naisia oli 17 eli 3,2 prosenttia.

(Viiden naisen tuomio lieveni sotaylioikeudessa elinkautiseksi, neljä naista armahdettiin, yksi vapautui välirauhansopimuksen perusteella, ennen kuin hänen armonanomuksensa oli ehditty käsitellä (neuvostoliittolainen vakoilija Helena Tukija, 22 v.; armonanomusasian käsittely kesken, kun kuolemaantuomittu vapautettiin välilrauhanehtojen mukaisesti 23. tai 24.9.1944, yhdessä toisen desantin, Kerttu Nuortevan kanssa,  ja palautettiin Neuvostoliittoon, jossa Tukija joutui tutkittavaksi,  Hän eli vielä syyskuussa 1993, jolloin kirjeitse kertoi Jukka Lindstedtille olleensa Neuvostoliittoon palautettuna vangittuna kaksi kuukautta, kunnes pöytäkirjat Suomesta tulivat.  Sitten hänet vapautettiin.), ja varmaa tietoa kolmen viime vaiheista ei ole.  Viimeksi mainituista tosin kahdessa tapauksessa teloituksesta on muuta kuin ensi käden asiakirjoihin perustuvaa tietoa.  -  Kuolemaan tuomituista naisista neljä oli Suomen kansalaisia, mutta heistä vain Martta Koskinen teloitettiin.)

Armahduksen saaneista, kuolemaan tuomituista naisista on Kerttu Nuorteva tunnetuin.  Armahduksen taustalla lienevät olleet enemmänkin (…) Nuortevan kääntymys ja sodan kulku kuin Nuortevan sukupuoli.  (Nuortevan sukupuoli on kyllä vaikuttanut hänen kuulustelijoidensa häntä kohtaan tuntemaan myötätuntoon).

(Erään haastattelemani (siis Lindstedtin haastatteleman) sotatuomarin – jonka nimi jääköön tässä mainitsematta – mukaan naisvakoilijoiden tiedossa oli, että heitä ei teloiteta, jos he ovat raskaana.  Niinpä he olisivat pyrkinet kiinni jäätyään hankkiutumaan raskaaksi.  Kertomuksessa lienee aihepiiriin yleensä liittyvää liioittelua, mutta ainakin siinä, että kyseinen Rangaistusten täytäntöönpanoasetuksen (RTA) määräys on ollut neuvostoliittolaisten tiedossa, saattaa olla perää.)

*

Kuulustelupöytäkirjat

Kuulustelupöytäkirjoista ei ollut sota-aikana annettuja virallismääräyksiä, vaan poliisiviranomaisilla oli oikeus muotoilla pöytäkirja oman harkintansa ja käytännössä olevan tavan mukaan.  Valtiollisen poliisin tekemiä pöytäkirjoja laajensivat monessa maanpetosjutussa tapa laatia pitkä johdanto ja käyttää välimerkintöjä.  Moni maanpetosjutun tutkintapöytäkirja alkaa laajalla johdatuksella SKP:n pyrkimyksistä ja sodan aikana tehdystä sabotaasista, levitetyistä lentolehtisistä ja vastaavista seikoista.  Tämän toistakymmentäkin sivua lavean alkuselostuksen yhteys tutkintapöytäkirjan käsittelemin tekoihin ei aina ollut mitenkään ilmeinen.  (Tällaisia poliittisluontoisia johdantoja ovat kuulustelupöytäkirjoihinsa saaneet monet kuolemaantuomitut, kuten Toivo Poutanen, Urho Kaipainen, Martti Koivistoinen, Aimo Rikka, Olavi Heiman, Martta Koskinen ja Pellervo Takatalo.)

 http://www.hs.fi/muistot/a1305806218567

Eräät avustajat huomauttivat asiasta, kuten Martti Koivistoa avustanut Eino Pekkala  (Pekkala toimi myös Martta Koskisen oikeusavustajana): ”Tässä yhteydessä on vielä syytä huomauttaa niistä rikollisista julisteista, joita on jäljennetty minun kuulustelupöytäkirjani johdantoon ja joiden väitetään olevan Suomen kommunistisen puolueen taholta laadittuja.  Minulla ei ole ollut mitään tekemistä näiden julisteitten kanssa eikä minua senvuoksi voida panna vastuuseen niistä”.  Johdantojen tarkoitus vaikuttaa olleen esittää tapahtuneet sabotaasi-, vakoilu- ja vastaavat teot osana kielletyn SKP:n keskitetysti johtama toimintaa.

*

Oikeudenkäynnin virallisen aineiston ulkopuolinen informaatio

Äärimmäisen vasemmiston piirissä on saatettu esittää, että oikeuden istunnot olivat pelkkää ilveilyä; valtiollinen poliisi ja päämajan valvontaosasto sopivat tuomiot oikeuden jäsenten kanssa.  (mm. Kalevi Seilosen haastatteluaineisto Kansan Arkistossa).  ”Oikeudenkäynti suurta farssia, tuomarit sätkyukkoja, joita ohrana hypyttää”, arveli vankilassa Olavi Laiho.  Tämä liittyy ainakin vakaumuksellisimmilla vasemmistolaisilla yleiseen näkemykseen siitä, että tuomioistuinten tuomiot poliittisissa rikosjutuissa olivat luokkatuomioita.  - -

Myös Martta Koskisen oikeudenkäynnissä varsin tärkeää, Koskisen kannalta raskauttavaa aineistoa käsiteltiin pöytäkirjan ulkopuolella.

Kysymys oli Koskisen vankilasta kävelypuvun takin toppauksissa lähettämistä salakirjeistä.  Valpon virkailija nouti ne 16.3.1943 Koskisen ja hänen asuinkumppaninsa Saimi Turusen asunnolta.  Oikeudenkäynti kenttäoikeudessa oli tällöin jo alkanut.  Koskiselle pidettiin tämän jälkeen lisäkuulustelu, jossa ei toppauksista löytyneistä salakirjeistä kuitenkaan kysytty.  Niistä ei puhuttu oikeudenkäynnissäkään mitään.

 

Tuomioistuimen puheenjohtajan, B.C. Carlsonin tietoon salakirjeet kuitenkin tulivat.  Valpon virkailijat nimittäin kävivät näyttämässä niitä hänelle.

Syy, miksi toppauksista löytyneet salakirjeet pidettiin täysin pöytäkirjojen ulkopuolella, lienee ollut halu suojata Koskisen asuinkumppani Turusta, joka kertoi Valpon kuulustelijalle kyseisen takin ”korjattavaksi” viemisestä ja sen jälkeen näyttää ryhtyneen Valpon tiedottaja S.T.:ksi.

 

Myöskään vähän ennen oikeudenkäynnin loppua Koskisen kaulaliinasta ja aamutohveleista löytynyttä aineistoa ei enää ehditty käsitellä kuulusteluissa eikä oikeudenkäynnissä.  Ainakaan asiakirjoista ei selviä, olisiko myös niitä kuitenkin näytetty sotatuomarille.

 

Uutta aineistoa ei ilmeisesti ole toimitettu sotaylioikeuteenkaan; siitä ehkä olisi seurannut jutun palauttaminen kenttäoikeuteen.

 

(Päätelmä, että tiedottaja ”S.T.” on Turunen, ei johdu pelkästään nimikirjaimista, vaan S.T.:n kertomista yksityiskohtaisista tiedoista esimerkiksi siitä, mitä Saimi Turunen on tehnyt ja minkälaisia puhelinkeskusteluja käynyt.  Turunen oli Valpolle tärkeä yhteistyökumppani, koska hän luovutti asuntoa ”siivotessaan” ja ullakkokomeroa ”järjestellessään” löytämänsä Koskisen salaiset aineistot Valpolle.  Pelko omasta syytteestä on ehkä vaikuttanut hänen menettelyynsä.  Myös talonmiehen vaimo oli aktiivinen Valpon apuri Koskisen tavaroita tutkittaessa.  Kumpaakaan ei kuultu todistajana oikeudenkäynnissä.  -  Yhdessä (Valpon diaroimassa) ilmoituksessa kerrotaan, kuinka Saimi Turunen antoi löytämiään tärkeitä salakirjeitä Valpolle toivoen, ettei hänen nimeään mainita pöytäkirjassa tämän asian yhteydessä.  Ilmoituksen alkuperäiskappaleeseen on F.K. (Valpon etsivä Freddy Kekäläinen) kirjoittanut: ”Tietenkin menettelemme Turusen toivomuksen mukaisesti.”  -  Toppauksissa, kaulaliinassa ja tohvelissa ollutta salaista aineistoa ei ole löytynyt arkistoista.  Kuitenkin niiden sisältöä on selostettu Valpon virkailijan aikakauslehteen kirjoittamassa artikkelissa (Freddy Kekäläinen: Martta Koskisen kidutus hölynpölyä! Avoin kirje Olle Leinolle.  Uusi Maailma 12.1.1977, s. 38-41, 74.  Leino oli esittänyt kirjassaan Martta Koskisen tapaus, 1976 tuon suuntaisia kertomuksia, joissa mm. kerrottiin kuulusteluja tehostetun kynsien poistamisen avulla).

 

Kekäläisen mukaan toppauksista löytyneet kirjeet valokuvattiin ja ommeltiin takaisin takkiin, mutta katosivat sen tien.  Valokuvat ovat kirjoituksen mukaan Koskisen henkilömapissa; sieltä niitä ei ole kuitenkaan löytynyt.  Kirjoituksessa on kuva myös aamutohvelissa olleesta salaisesta viestistä.  –

 

Varsinkin Saimi Turusen henkilömapin tiedot osoittavat, että joskus esitetyt väitteet (Martta) Koskisen tuomitsemisesta syyttömänä Valpon tai Olavi Heimanin hänen asuntoonsa sijoittamien asiakirjojen perusteella eivät pidä paikkaansa. (Paul Koskinen: Elämän syleilyssä (muistelmat), 1989, eikä myöskään Olle Leinon emt. 1976, tiedot salaisen aineiston löytymisestä pidä paikkaansa.  Vert. Kimmo Rentola: Kenen joukossa seisot?, 1994 (s. 414-415), joka ei epäile Koskista vastaan olleen todistusaineiston aitoutta).  Martta Koskinen itse väitti kuulustelussa Valpon järjestäneen paperit hänen asuntoonsa.

*

Poliisitutkintapöytäkirjoihin perehtyminen

Sotaa edeltävän ajan poliittisia oikeudenkäyntejä tutkinut Lars Björne havaitsi, että avustajilla ja syytetyillä oli suuria vaikeuksia saada tutustua poliisitutkintapöytäkirjoihin ja saada neuvotella päämiehen kanssa ennen oikeudenkäyntiä.

(Taustaksi; http://blogs.helsinki.fi/kaiustuori/pienryhma10/ & https://www.poliisi.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/intermin/embeds/poliisiwwwstructure/14227_Marja_Wahlberg_Syyllisia_kunnes_toisin_todistetaan_Supo_tutkimusraportti_2_2.pdf?b38b32554d2ad288 )

 

Vaikuttaa siltä, että avustajan oikeus saada pöytäkirjat ja neuvotella päämiehensä kanssa ei sota-ajankaan poliittisissa jutuissa ollut itsestään selvä, koska sitä on joissakin tapauksissa erikseen pyydetty.

(Martta Koskista puolustanut Eino Pekkala pyysi kolmannessa istunnossa tilaisuutta tutustua kuulustelupöytäkirjoihin [!].  Kuukautta myöhemmin pidetyssä seuraavassa istunnossa hän esitti puolustuskirjelmän.  (Etelä-Uudenmaan skp:n KeO:n pöytäkirjat ja asiakirjat. SYO 1943 n:o 772, 773, SA).  - -

Sota-aikana maanpetosjuttujen puolustuslinjat olivat … erilaiset.  Ne painottuivat ehkä lähinnä lieventävien seikkojen esittämiseen, siihen, ettei tekoja ollut tehty maanpetoksellisessa tarkoituksessa ja sen toteamiseen, ettei tekoja ollut näytetty.

Vetoaminen siihen, että syyte perustui van kanssasyytettyjen kertomuksiin ja niitä ei voinut pitää totena, ei saanut tuomioistuimelta mitään vastakaikua.  (Martta Koskista puolesta Eino Pekkala totesi, että syyte perustuu yksinomaan kanssasyytetty Olavi Heimanin kertomukseen, jonka Koskinen on perättömänä kiistänyt, eikä toisen syytetyn kertomukselle voi antaa todistusarvoa. (Eino Pekkalan kirjelmä KeO:ssa 15.4.1943) – Koskisen kaltaisella kiistämislinjalla oli myös Pellervo Takatalo, jonka puolesta Pekkala jälleen totesi, että näin ankaran syytteen ollessa kysymyksessä toisten syytettyjen kertomuksille ei pidä antaa todistusarvoa.  (Eino Pekkalan kirjelmä Turun hovioikeudessa 19.5.1943 ja kirjelmä KKO:lle 28.7.1943).

*

Täysi kiistäminen

Lars Björne kuvaa (”…syihin ja lakiin eikä mielivaltaan…” Tutkimus Turun hovioikeuden poliittisista oikeudenkäynneistä vuosina 1918-1939, 1977) myös syytettyjen itsensä omaksumia puolustuslinjoja.  Hän jakaa ne kuvaavin nimityksin propagandistiseen eli hyökkäävään linjaan, asialinjaan ja katumuslinjaan.

Kun tarkastellaan sota-ajan poliittisia rikoksia, ei propagandistista linjaa voi lainkaan havaita ainakaan kuolemanrangaistustapauksissa.  Ehkä kuitenkin voi nimetä hyökkääväksi linjaksi muutaman henkilön sitkeän kiistämisen.  Kirjalliseen työhön tottuneet Aimo Rikka ja Olavi Laiho puolustivat itse itseään, hyvinkin siallisesti.  Katumus- ja asialinja olivat vallitsevia.  Sitä, kuinka todellista katumus oli, voi tietysti joissain tapauksissa epäillä.

(Väinö Ketonen, Martta Koskinen ja Pellervo Takatalo olivat kuulusteluissaan ja oikeudenkäynnissä kiistämislinjalla.  Yhtä vähäpuheinen oli myös pärmiläisdesantti Johan Soininen (Pohjois-Uudenmaa skp:n KeO 19.1.1943).  Kaikki myös kieltäytyivät allekirjoittamasta kuulustelusta tehtyä konseptipöytäkirjaa.)

*

Näyttö

Vielä voi mainita näyttöongelmat Martti Koivistoisen ja Martta Koskisen jutuissa.

Koivistoisen tapauksessa epäselvä näyttö koski lähinnä Pitäjänmäen ammuskellarin räjäytystä.  Päätöksen mukaan Koivistoinen oli luovuttanut jutussa syyttämättä olleelle miehelle (ei Veikko Pöystille, jota ei koskaan saatu elävänä kiinni) elokuun jälkipuoliskolla 1941 noin kilon dynamiittia ja avustanut häntä pommin valmistamisessa ja siten myötävaikuttanut siihen, että mies oli Koivistoiselta saamaansa dynamiittia ja hänen osaksi valmistamaansa pommia käyttäen osaksi räjäyttänyt Pitäjänmäellä olleen ammusvaraston.  Koivistoinen oli kuulustelussa kertonut tämän mukaisesti, mutta oikeudessa kiisti osallisuutensa räjäytykseen, väitti oleskelleensa elokuun jälkipuoliskolla Karkkilassa ja katsoi tämän tulleen oikeudessa todistetuksi.  Näyttö tästä oleskelusta jäi kuitenkin oikeudessa todistajien kertomusten perusteella epäselväksi, ja Koivistoisen avustaja Eino Pekkalakin katsoi varovasisesti todistajien ”suurin piirtein” vahvistaneen Koivistoisen ilmoitukset.  Kaikkiaan Koivistoisen osuus Pitäjänmäen räjäytykseen jäi hieman avoimeksi.  Toinen asia on, että myöhemmin esitetyn muistitiedon mukaan Koivistoinen olisi ollut mukana, ei ainoastaan avustamassa Pöystiä pommin valmistuksessa, vaan peräti Pöystin mukana itse räjäytyksessä. (näin kertoo Rislakki Maan alla –teoksessaan, 1986).

(Kuulustelu- ja näytönhankinta, esimerkki:

Eräs viranomaisten sodan aikana eniten etsimiä miehiä oli Uudenmaan sabotaasi- ja metsäkaartitoiminnan johtava hahmo, Veikko Pöysti.  Hänen jäljittämisekseen kutsuttiin Valpoon kuolemaan tuomitun Martti Koivistoisen morsian, Hilja Sax.  Kertomansa mukaan häntä uhattiin turvasäilöllä ja vaadittiin auttamaan Pöystin kiinniottamisessa.  Sax sanoi olevan yhdentekevää, missä hän olisi Koivistoisen teloituksen jälkeen.  Tällöin – Saxin selostuksen mukaan – puheeseen puuttui Valpon päällikkö Anthoni ”sanoen heidän voivan paljonkin vaikuttaa K:n tuomioon viimeisissä oikeusasteissa”.  Sax ilmiantoi Pöystin yhteysmiehen, mutta lupailut Koivistoisen pelastumisesta olivat katteettomia.  (Sodan jälkeen Hilja Lehtoranta, os. Sax, joutui SKP:n kaaderiosaston tutkintaan puolueuskollisuuden toteamiseksi; päiväämätön asiakirja ”Kaaderiosaston taholta on tutkittu…” ja Hilja Lehtorannan oma selostus; lue lisää Kimmo Rentolan Kenen joukossa seisot?, sivut 419-420.)

 

 Martta Koskisen oikeudenkäynnissä näyttö hänen asunnostaan löytyneiden, vakoiluun viittaavien papereiden löytymistavasta jäi jonkin verran epäselväksi.  Oikeudenkäynnin viidennessä istunnossa 15.4.1943 Koskinen kielsi, että lisäkuulustelupöytäkirjassa  mainitut asiakirjat olisi löydetty hänen asunnostaan.  Valpon etsivä Vilho Vesterinen saapui todistamaan olleensa läsnä 5.3. pidetyssä kotitarkastuksessa, jolloin ullakolta Koskisen tavaroiden joukosta oli löytynyt 12 eri karttaa.  sitä vastoin hän ei ollut läsnä 2. maaliskuuta pidetyssä tarkastuksessa, jossa etsivä Erkki Kuosmanen oli löytänyt muun muassa ”Hävitysohjesäännön”.  Kuosmanen ei saapunut oikeuteen todistamaan, sillä hän ”oli tällä haavaa ulkomaanmatkalla, josta hänen arveltiin palaavan 2 ja puolen kuukauden jälkeen”.  Joku, luultavasti SOY:ssä, on kirjoittanut pöytäkirjan marginaaliin tälle kohdalle: ”Jää vähän auki”.

Edellä (asuinkaveri Saimi Turunen ja talonmiehen vaimo) todettiin, että Koskisen syytteentueksi olisi ollut enemmänkin asiakirjoja kuin oikeudessa esitetyt.  Riski, joka Valpossa otettiin näytön riittävyyden suhteen, tuntuu hieman oudolta: kaikkea Koskiselta löydettyä aineistoa ei ilmeisesti saatettu oikeuden tietoon, ja mahdollisesti tarvittava todistaja oli päästetty pitkälle ulkomaanmatkalle. (todistaja Erkki Kuosmanen oli oleskellut Virossa 22.3.1943 alkaen.  Muistiinpano, joka koskee Kuosmasesta Valpon pääosaston komennuskirjaan tehtyä merkintää, on EK-Valpon henkilömapissa). (Toisaalta: Virossa, ei siis kaukomailla, VH).

*

Valmistaminen kuolemaan

RTA:n (Rangaistuksen täytäntöönpanoasetus) mukaan ”mestaustoimituksen” tuli tapahtua kruununvoudin tai maistraatin jäsenen valvonnan alla.  Lisäksi paikalla tuli olla vankilan johtaja, vankilan saarnaaja tai se, joka oli vangin kuolemaan valmistanut, vankilan lääkäri tai muu siihen määrätty lääkäri, sekä joku virkamies, joka tekee toimituksesta pöytäkirjan. …

Eräissä pöytäkirjoissa mainitaan, että teloitettavalle tarjottiin annos jalo- tai pöytäviinaa.  (Pöytäkirja Urho Aaltosen teloituksesta 19.2.1943; Mikkelin lääninvankilassa tapahtuneista teloituksista on säilynyt useita pöytäkirjoja, joissa kaikissa mainitaan tuo tapa; Kesällä 1944 syyttäjänä toiminut haastateltava, Väinö Knuuti 30.9.1993, on kertonut, kuinka hän ilmoitti divisioonan komentajalle ensimmäisestä karkurille langetetusta kuolemantuomiosta.  Komentaja oli antanut pöytälaatikostaan pullon tuomitulle toimitettavaksi.)

Joissakin pöytäkirjoissa mainitaan siteen laittaminen teloitettavan silmille, jotkut taas eivät sidettä halunneet.  On tietenkin mahdollista, että muissakin teloituksissa silmät sidottiin; kaikki pöytäkirjat eivät kuvaile yhtä laajasti teloituksen kulkua.  Yksi maininta on siitä, että teloitettavat olivat selin telottajiin.

 

Teloituksen ajankohta vaihteli.  Jo ennen vuoden 1943 ohjeita aamunkoite oli ainakin asiakirjojen mukaan tavallisin teloitusaika, mutta suunnilleen yhtä usein teloitukset tapahtuivat puolenpäivän maissa, iltapäivällä tai alkuillasta, ilmeisesti pian kenttäoikeuden istunnon päättymisen jälkeen.  Joulukuun 1943 ohjeiden jälkeenkin näyttää siltä, että osa teloituksista pantiin toimeen iltapäivällä tai illalla.

Tuomitun valmistamisella kuolemaan tarkoitettiin lähinnä hengellistä valmistautumista.  Monelle teloitettavalle tuo vaihe näyttääkin olleen tärkeä ja antaneen tukea.  …

Teloitettavien kuolemaan valmistamista on kuvattu eräissä vankiloiden  vuosikertomuksissa järkyttävän vakavaksi tehtäväksi.  …

 

Useimmille poliittisista syistä tuomituille uskonto ei liene ollut teloitukseen valmistauduttaessa tärkeää.  Tämä koskee luultavasti myös suurta osaa neuvostoliittolaisista, joskin heistäkin monet olivat ainakin jonkin verran uskonnollisia.  Tässä mielessä on helppo ymmärtää Risto Vesterlundin huomautus teloituspaikalla siitä, ettei hän olut saanut puhutella sellaista henkilöä, jolla on sama maailmankatsomus kuin hänellä.  Niinpä monet suomalaiset vasemmistolaiset rohkaisivat lähdön hetkellä itseään laululla tai iskulauseille.

 

(Kiväärejä ladattaessa Urho Kaipainen huusi: ”Alas Hitler!” (Valpon virkailijan Gunnar Seeven ilmoitus) ja ”Eläköön maailmanvallan kumous!”  Martti Koivistoinen lauloi ”Kansainvälistä”. (Gunnar Seeven  ja Valpon toimistopäällikkö Aarne Rinteen ilmoitus).  Martta Koskisen on kerrottu huutaneen ennen laukauksia ”Alas Ryti, Mannerheim ja Tanner!” ja laulaneen matkalla teloituspaikalle työväenlauluja (Olle Leino, 1976).  Risto Vesterlund sanoi viimeisinä sanoinaan ”Eläköön sosialismi”, johon hänen kanssaan teloitettu neuvostoliittolainen desanttikumppani Pekka Hutteri vastasi ”Eläköön”. (Pöytäkirja Pekka Hutterin ja Risto Vesterlundin teloituksesta 1.9.1944 – kolme päivää ennen aselevon solmimista).

 

Martta Koskisen teloitus toimitettiin Helsingin pitäjässä Malmin hautausmaan lähellä sijainneella ampumaradalla ja mahdollisesti hautausmaa-alueella.  (Pöytäkirja Martta Koskisen ja Olavi Heimanin teloituksesta 28.9.1943.)

 

(Jukka Rislakki: Maan alla, 1986 kertoo viimeiset äänenkäytöt näin:

Kostakaa puolestani” oli kuolemaantuomitun vastarintamiehen Martti Koivistoisen viimeiset sanat, joiden jälkeen hän veisasi ”Kansainvälisen” kunnes laukaukset pamahtivat.

”Alas Saksa ja sen kätyrit!” ilmoitti vastarintamies Urho Kaipainen, joka viimeisinä sanoinaan Malmin ampumaradalla vielä huusi teloittajilleen: ”Alas Hitler!”

Malmille vietiin myös ompelija Martta Koskinen, joka ennen teloitustaan ilmoitti pyöveleilleen: ”Alas Ryti, Mannerheim ja Tanner!””)

*

Hautaaminen

Useimmat kotialueella teloitetut suomalaiset ja monet neuvostoliittolaiset on teloituspöytäkirjoista päätellen haudattu arkuissa hautausmaalle. (Teloituspöytäkirja 28.9.1943, Koskinen ja Heiman; Malmin ampumarata).

Hautausmailla paikka on ilmeisesti pyritty pitämään huomaamattomana.

 

(Esimerkiksi Malmin hautausmaalle haudattujen teloitettujen hautojen on kerrottu olleen eri puolilla hautausmaata.  Saman haastatellun mukaan  teloitettujen haudoille vietiin vuonna 1943 vainajien päivänä salaa marmorilaatat; tästä päätellen haudat ovat kuitenkin olleet tunnistettavissa.  Tulitaistelussa polisin kanssa kuolleen metsäkaartilais- ja sabotaasijohtaja Veikko Pöystin on kerrottu tulleen haudatuksi varastorakennuksen juureen, eikä varsinaiselle (Malmin) hautausmaalle (Tyyne Rönnqvsitin litteroitu haastattelu 4.1.1973, Kalevi Seilosen arkisto, Kansan Arkisto).  Tällaisesta vainajien muistamisesta ei ole muuta tietoa, mutta kerrottua ei liene syytä epäilläkään.  Rönnqvist mainitsi teloitetut Koskisen, Koivistoisen, Kaipaisen ja Heimanin; viidettä hän ei muistanut.  Myöskään Kaarlo Väisästä ei kerrotun mukaan haudattu varsinaiselle Malmin hautausmaalle, vaan ”jonnekin syrjään käymälän lähelle” (”Kunniaa sankareille. Toveri Kaarlo Kustaa Väisäsen muistolle”, Kommunisti n:o 9/1945). 

*

Tuomioistuinkäsittelyn julkisuus

Kuolemanrangaistukseen johtaneissa maanpetosjutuissa (mukaan lukien suomalaisten tekemät sotapetokset ja vastaavat teot) sotaylioikeus määräsi jutussa tapahtuneen salaiseksi suhteellisen usein.  Jatkosodan ensimmäisten isojen maanpetosjuttujen asiakirjat olivat julkisia, mutta vuodesta 1943 lähtien sotaylioikeus määräsi yleensä ainakin isommissa maanpetosjutuissa tapahtuneen salaiseksi.

Kuitenkaan kaikkia maanpetosjuttuja ei sodan viime vuosinakaan määrätty salaisiksi.  Yhdessä tunnetussa jutussa kenttäoikeus käsitteli päätöstä käytännössä salaisena, vaikka se ei sitä edes julistanut salaiseksi:

päätös Martta Koskisen ja Olavi Heimanin jutussa on nimittäin jätetty pois kenttäoikeuden tuomioluettelosta.  (Etelä-Suomen suojeluskuntapiirin Kenttäoikeuden tuomioluettelo 1. (po. 2., vh) vuosineljännekseltä 1943.  Päätöksestä 22.4.1943 § 76, ei ole tuomioluettelossa mitään merkintää).

*

Kuolinilmoitus

Jukka Lindstedt toteaa, ettei ainakaan hänen näkemissään teloitettujen kuolinilmoituksissa puhuta teloituksista, ja poliittisista rikoksista tuomittujenkin muistolauseet ovat olleet neutraaleja.

 

(Martti Koivistoisen kuolinilmoitus Helsingin Sanomissa: ”saavutti matkan pään”.

Martta Koskisen kuolinilmoitus: ”siirtyi rajan taakse”.)

*

Hautajaistilaisuudet

Sota-aikana teloitettujen tai ammuttujen neuvostoliittolaisten ja poliittisista rikoksista tuomittujen suomalaisten hautaamisessa oli pyritty menettelemään huomaamattomasti.  Haluttiin välttää omaisten ja aatetoverien käyntiä haudoilla.  …

Kun äärimmäinenkin vasemmisto sai jatkosodanjälkeen äänensä kuuluviin, olivat sodan aikana teloitettujen ja muuten kuolleiden vasemmistolaisten muistotilaisuudet yksi paikka osoittaa joukkovoimaa ja nostattaa taisteluhenkeä.  Yleensä tilaisuuksiin liittyi epämääräisissä hautapaikoissa olleiden vainajien siirto virallisille hautausmaille.  Suurimmissa tilaisuuksissa oli paikalla toistakymmentätuhatta henkilöä.   …

Malmin hautausmaalla oli suuri yhteishautaustilaisuus 17.3.1946.  Yhteishautaan siirrettiin 16 eri puolilla Suomea teloitettua ja muuten surmansa saanutta.

 

(”Mieliinpainuva muistojuhla Malmilla.  16 sodan aikana teloitettua työläistoveria laskettiin viimeisen lepoon”, Vapaa Sana 18.3.1946.  -  Tarkemmin Malmin hautamuistomerkistä ja haudattujen nimistä Jukka Rislakin Maan alla –teoksessa, s. 158.159.  Nimiluettelo osoittaa, että Olavi Heimanin puheliaisuus kuulusteluissa ei ole estänyt hautausta toverien joukkoon, joten tässä suhteessa on osoitettu suvaitsevaisuutta.

Martta Koskisen ruumis siirrettiin ilmeisesti useampaan kertaan, sillä erääseen valokuvaan liitetyn tekstin mukaan siinä ollaan ”sodan jälkeen v. 1944” Martta Koskisen haudalla Malmin hautausmaalla, ”sen jälkeen kun viranomaiset siirsivät ruumiin teloituspaikalta” (Malmin ampumaradan maastosta, VH).)  

*

Muistokirjoitus

Kommunisti-lehdessä n:o 3 818.1.1945) kerrottiin, että lehdessä julkaistaan muistokirjoituksia ”ohranan komeroissa kuoliaaksi kidutetuista, teloitetuista, vankilassa kuolleista, metsäkaartissa tai muuten demokratian puolesta henkensä antaneista tovereista. - - Jo kunnioitus näiden, sankareina kuolleiden, asiallemme kaikkensa antaneiden tovereittemme muistoa kohtaan velvoittaa meitä tekemään heidän sankarikuolemansa tunnetuksi koko kansalle ja nostamaan heidän nimensä sille kunniapaikalle, jolle se kuuluu.”

Toimitus pyysi tällaisia henkilöitä tuntevia tovereita kirjoittamaan muistokirjoituksia ja lähettämään ne lehdelle.  Samalla muistutettiin, että provokaattoreita, ilmiantajia ja muita sellaisia seikkoja koskevien tietojen on oltava ”todistettavasti oikeita ja asiallisia, niin että kaikki pysyy täydellisesti todistettavan aineiston pohjalla”.  Tätä ennen oli lehdessä julkaistu kaksi tällaista muistokirjoitusta.

 

Kommunisti-lehdessä julkaistiin vuosina 1944-1946 muistokirjoitukset 33 teloitetusta taikka muuten tavalla tai toisella surmansa saaneesta henkilöstä, enimmäkseen otsikolla ”Kunniaa sankareille”.  Muistokirjoituksissa luonnollisesti mainittiin myös oikeudenkäynnit ja teloitukset.  Yleensä teloitettujen tekoja, kuten sabotaasia, vakoilutietojen välittämistä tai vakoilijoiden auttamista, ei kirjoituksissa kuvattu.  Toisinaan annettiin ymmärtää teloitettujen tulleen tuomituiksi ainakin käytännöllisesti katsoen syyttöminä (Toveri Martti Koivistoisen muistolle, Kommunisti 1/1945, Toveri Urho Kaipaisen muistolle 4/1945) tai huomattavan vähäisistä teoista.  (Aleksi Villiam Nummi 25/1945, Karl Alfred Tuomi 27/1945).  Joskus sanottiin neutraalisti teloitetun tulleen tuomituksi ”syytettynä” tietyistä teoista. (Toivo Poutanen 8/1945, Kaarlo Kustaa Väisänen 9/1945).

Jos teloitetun jotain sanottiin tehneen, se saatettiin luonnehtia yleisesti sodanvastaiseksi työksi. (Toveri Väinö Ketosen muistolle, Kommunisti 14-15/1945;

Martta Koskisen muistokirjoituksen kirjoitti itse Hertta Kuusinen: ”Kunniaa sankareille.  Hymyilevä pelottomuus.  Toveri Martta Koskisen muistolle”  Kommunisti n:o 40/2.10.1945, s. 19-20.)

 

Yhdessä kirjoituksessa todettiin teloitetun antaneen suojaa Neuvostoliitosta tulleelle toverille. (Toveri Jalmari Kaarisolan muistolle, Kommunisti 1-2/1946).

Kirjoitusten perusteella syntyy kuva viranomaistoiminnan mielivaltaisuudesta sodan aikana.  Usein kirjoituksissa muistutettiin teloitettujen ja kuolleiden muiston velvoittavan.

*

Tämä konstellaatio ompelijatar Martta Koskisen (1896-1943) oikeustapauksesta rakentuu siis olennaisin osin teokseen:

Jukka Lindstedt: Kuolemaantuomitut – Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana (SLY, 1999)

 

*

Kuvia haulla Martta Koskinen; https://www.google.fi/search?q=martta+koskinen&biw=1440&bih=749&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ei=2oh1VYCIDsqmsAGA0q3ICw&sqi=2&ved=0CCQQsAQ

*

Case Koskinen myös täällä; http://takkirauta.blogspot.fi/2015/06/tapaus-martta-koskinen.html

*

Martta Koskisen teloituksesta 70 vuotta; http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/3056269/martta-koskisen-teloituksesta-70-vuotta

*

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013092917546208_uu.shtml

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Martta_Koskinen

*

Martta Koskisen kuolema

Laulu

Kun kirjeen saimme vankilaan

- sen nuori tyttö kantoi povessaan -

jo nukkui mullan alla Martta,

laulu huulillaan.

 

Elvi Sinervo

 

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Pientä taustoitusta;

Maakohtainen luettelo Euroopan viimeiset naiseen kohdistuneet teloitukset (sekä sota-aikana että siviilioloissa):

http://www.capitalpunishmentuk.org/eurofem.html

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Ville Suhosen Koskis-dokumentti nähtiin äsken Sodankylässä. Syksymmällä kaiketi laajempikin yleisö pääsee osille.

HS esitteli teoksen viime kesänä; http://www.hs.fi/ihmiset/a1403406535117

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset