Veikko Huuska

Nikita Hrustsov halusi Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1960

Nikita Hrustsov halusi Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1960

*

Viimeisenä päivänä tammikuuta 1960 Gunnar Jahn, Norjan Nobel-komitean puheenjohtaja, sai harvinaisen vieraan yksityiskotiinsa, kun Neuvostoliiton Oslon suurlähettiläs Mihail G. Gribanov soitti hänen ovikelloaan, varustautuneena kaviaarin ja valkoviinin kera.  http://en.wikipedia.org/wiki/Gunnar_Jahn    http://commons.wikimedia.org/wiki/Category:Mikhail_Gribanov

Muutamien alkukohteliaisuuksien jälkeen suurlähettiläs Gribanov esitti kiireisen asiansa:

Olisiko mahdollista, että Nobel-komitea pidentäisi Nobelin rauhanpalkinnon ehdokkaiden esittämisen määräaikaa, jotta Neuvostoliiton hallitus tai jokin sen nimissä toimiva elin ehtisi toimittaa kirjeensä perille.  Gunnar Jahn vastasi, että hän luultavasti voisi järjestää viikon lisäajan.  Gribanov pysähtyi hetkeksi ja kysyi sitten: ”Mitä arvelette, kuinka palkintovaliokunta suhtautuisi mahdolliseen esitykseen myöntää palkinto Nikita Hrustsoville?” http://fi.wikipedia.org/wiki/Nikita_Hru%C5%A1t%C5%A1ov

Aluksi Jahn kieltäytyi mitenkään kommentoimasta.  Mutta puhelinkeskustelussa Gribanovin avustajien kanssa seuraavana päivänä hän selitti henkilökohtaisena näkemyksenään, että olisi haluton myöntämään palkintoa valtiomiehille, jotka ovat vielä virassa, koska ei ollut mitään takeita siitä etteivät he aloittaisi sotaa heti seuraavana päivänä.  ”Niinpä, jos esimerkiksi ehdolla olisi presidentti Eisenhower, olisin äänestänyt häntä vastaan.”  Hän kuitenkin lisäsi, että Nobel-komitea oli päättänyt myöntää neuvostohallitukselle viikon lisäajan valmistella esityksensä palkintoehdokkaaksi.

Viikko kului ilman, että Neuvostoliiton nimitysesitystä olisi saapunut Norjan Nobel-komitealle.  Oliko suurlähettiläs puhunut vain omiaan?  Tuntui vaikealta ajatella niin  Itse asiassa, kuten nyttemmin julkistetut asiakirjat osoittavat, suurlähettiläs Gribanov oli huolellisesti noudattanut salaisia ohjeita, jotka johtajat Moskovasta olivat antaneet.

Tammikuun 25 päivä 1960 ulkoministeri Andrei Gromyko havaitsi työpöydällään kirjelmän, jossa ilmoitettiin, että Neuvostoliiton hallitus on hiljattain saanut vuosittaisen pyynnön esittää Norjan Nobel-komitealle ehdotuksen vuoden 1960 rauhanpalkinnon saajaksi.  Kuten aiempinakin vuosina, raportissa todetaan, kutsu oli saapunut Moskovaan vain muutama päivä ennen nimittämisen määräaikaa 1. helmikuuta, vaikka kutsusta ilmeni, että se olisi lähetetty kolme kuukautta aikaisemmin.  Raportin mukaan, voisi olettaa, että kutsukirje oli ”tahallisesti lähetetty Moskovaan huomattavalla viiveellä, jotta meiltä voitaisiin sulkea mahdollisuus tehdä ehdotuksia mahdollisista ehdokkaista ajoissa”.  Edelleen, ei voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että toimimalla näin komitea ”tekee valintansa etukäteen, pienessä suljetussa piirissä”.  Koska komitean taantumukselliset mieltymykset yleisesti tunnetaan, Gromykon neuvonantajat katsoivat että ”oli epätarkoituksenmukaista reagoida Nobel-komitean esityspyyntöön.”  Gromyko hyväksyi nämä havainnot, mutta päätti ilmoittaa korkeimman neuvoston puhemiehistölle ja muille valtiollisille instituutioille tulevasta deadlinesta.

Mitä seuraavaksi tapahtui, on jossain määrin epäselvää.  Ilmeisesti joku ylimmässä johdossa esitti todellakin ajatuksen pyrkiä kampanjoimaan Nikita Hrustsovin ehdokkuuden puolesta.

Tämä ei ole täysin kaukaa haettua huomioiden ne lukuisat diplomaattiset aloitteet, jotka Hrustsov oli edellisten 12 kuukauden aikana tehnyt.  Hänen Yhdysvaltain vierailunsa syyskuussa 199 seurauksena jännitteet Berliinissä ja muissa kiistakysymyksissä olivat lientyneet ja tärkeä Etelämantereen rauhanomaista käyttöä koskeva asevalvontasopimus oli allekirjoitettu Neuvostoliiton, Yhdysvaltojen ja muiden johtavien maiden kesken.  Lisäksi merkittävä idän ja lännen huippukokous oli määrä pitää kesällä 1960.  Ja lopulta; vain kaksi viikkoa ennen kuin ajatus Hrustsevin nimeämisehdotuksesta esitettiin Kremlissä, Neuvostoliiton johtaja oli näkyvästi otsikoissa, ilmoitettuaan ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan loppumisen jälkeen, yksipuolisista vähennyksistä Neuvostoliiton asevoimissa.  Suurlähettiläs Gribanovin puheista Gunnar Jahnille kävi myös ilmi, että valiokunnan puheenjohtajalle oli erityisesti ilmoitettu Hrustsovin viimeisimmästä aseidenriisunta-aloitteista, joita Jahn on kuvannut ilmaisuilla ”tärkeitä” ja ”rehellinen”  Näin ollen oli syytä uskoa, että tämänsuuntainen esitys joutuisi vakavaan harkintaan Norjan Nobel-komiteassa.

*

Mutta miksi Hrustsov oli kiinnostunut saamaan Nobelin rauhanpalkintoa?  Onhan tämä palkinto ollut Kremlin muurien sisällä lähes pannassa jo yli vuosikymmenen ajan.

On mahdollista, että Hrustsovin entistä avoimempi suhtautuminen tieteen, taiteen ja politiikan aloilla oli tehnyt hänestä vähemmän vihamielisen Nobel-palkintoa kohtaan, kuin Stalin ja muut Neuvostoliiton johtajat ennen häntä.  Kuitenkaan mikään hänen toiminnassaan pidemmältä ajalta tarkastelleen ei viittaa siihen, että hänellä olisi ollut kiinnostusta palkintoa kohtaan – etenkään siinä mielessä, että hänestä itsestään tulisi jonain päivänä palkinnon saaja.

Kun hän lakkautti Stalinin rauhanpalkinnon vuonna 1956, teko oli osa hänen de-stalinisaatio-kamppanjaansa, ei sinänsä osoitus Nobelin rauhanpalkintoon liittyvän ideologisen kilpailun päättymisestä.  Tätä käsitystä tukee vielä se, että hän samalla perusti uuden ja elinvoimaisen kilpailijan: Leninin rauhanpalkinnon.

Kaksi vuotta myöhemmin hän oli tuskin lopettanut aplodeeraamasta Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian päätökselle myöntää 1958 Nobelin fysiikanpalkinto Neuvosto-tiedemiehille Pavel Cherenkoville, Ilja Frankille ja Igor Tammille, ennen kuin hän jo alkoi painostaa Boris Pasternakia torjumaan saman vuoden Nobelin kirjallisuuden palkinto.

http://en.wikipedia.org/wiki/Pavel_Cherenkov http://en.wikipedia.org/wiki/Ilya_Frank  http://en.wikipedia.org/wiki/Igor_Tamm  http://fi.wikipedia.org/wiki/Boris_Pasternak

Vaikka Hrustsov myöhemmin tuli katumaan kirjailijan saamaa epäoikeudenmukaista kohtelua, väittäen että hän oli ”todella pahoillani tavasta jolla Pasternakia kohdeltiin”.  Tapaus vain korostaa sitä, että kansainvälisesti arvostetut Nobel-palkinnot eivät sinänsä merkinneet Hrustsoville mitään, vaan se mitä etua palkinnot tuottivat Neuvostoliiton kommunistiselle puolueelle.

Tästä pääsemmekin ainoaan mahdolliseen selitykseen, joka vaikutti Hrustsovin salaiseen haluun saada Nobelin rauhanpalkinto: nimittäin hänen halunsa etsiä keinoja parantaa Neuvostoliiton suhteita länsivaltoihin.  Hän oli aloittanut tällä kurssilla yli vuosi sitten - osittain siksi, että hän halusi vähentää sotilasmenoja kasvavan kotimaisen kysynnän hyväksi, osittain siksi, että hän tarvitsi uusia ystäviä Mao Tse-tungin ja Kiinan kommunistisen puolueen kanssa tapahtuneen välirikon jälkeen.  Lisäksi hän oli alkanut uskoa, että rauhanomainen rinnakkaiselo kapitalismin ja kommunismin kesken oli sekä teoreettisesti että käytännössä mahdollista, ja ydinvoiman rajoitustoimet välttämättömyys.  Niinpä hän päätteli, että nyt oli tarkoituksenmukaista lopettaa kylmä sota.

*

Tämä oli tausta, jota vasten Hrustsov, tai jotkut hänen läheisistä neuvonantajistaan, kehittivät tammikuussa 196 hämmästyttävän ajatuksen esittää hänelle Nobelin rauhanpalkintoa yhdessä Yhdysvaltain presidentin Dwight D. Eisenhowerin kanssa.  Eisenhowerin esittäminen toiseksi palkintoehdokkaaksi oli selvä juoni voittaa hankkeen kannalle länsimielisiä Norjan Nobel-komitean jäseniä.  Mutta se oli vain puolet tarinasta.  Paljon tärkeämpää oli, että hankkimalla Nobelin rauhanpalkinnon Hrustsov saavuttaisi hänen tavoitteensa parantaa suhteita länsimaihin.  Mikä voisikaan paremmin edustaa mahdollista kylmän sodan päättymistä, kuin Nobelin rauhanpalkinnon jakaminen kahdelle vastakkaisia voimaryhmiä edustajien suurvaltojen johtajille?

Tätä ajatuksenjuoksua tukee sekin, että Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean, käytännössä siis Neuvostoliiton hallituksen, salaisen päätöslauselman mukaan se päätti 4. päivänä helmikuuta 1960 kuulla Suomen presidenttiä Urho Kekkosta mainittujen kahden valtiomiehen nimeämismahdollisuudesta.  Niinpä päätettiin valtuuttaa Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs lähestymään Kekkosta ”mahdollisimman pian” ja esittää asia hänelle.

Tarkemmin sanoen häntä pyydettiin kertomaan Kekkoselle, että

Ottaen huomioon toimet, jotka on tehty, jotta idän ja lännen valtioidenvälisten suhteiden normalisoimiseksi, katsomme, että Nobelin rauhanpalkintoa tulisi käyttää kannustamaan kansainvälisten jännitteiden lievittämistä, ja edistämään kehitystä, joka johtaa ”kylmän sodan” päättymiseen.  ...  Eikö olisi, ottaen huomioon näiden kahden suurvallan rauhanomainen rinnakkaiselo, hyödyllistä edistää Nobelin myöntämistä johtaville valtiomiehille niin Neuvostoliitossa kuin Yhdysvalloissa?

Siinä tapauksessa että Kekkonen hyväksyy esityksen, suurlähettilästä kehoitettiin keskustelemaan hänen kanssaan siitä, miten hän voisi auttaa tuomaan nämä näkökohdat Nobel-komitean tietoisuuteen.

 

Se, mihin tuloksiin näiden kahden miehen keskustelut päätyivät, ei ole tiedossa.  Yksi asia on kuitenkin varma, ehdotusta jossa esitettäisiin Hrustsevia, joko yksi tai yhdessä presidentti Eisenhowerin kanssa, ei koskaan saapunut Norjan Nobel-komiteaan.

On mahdollista, että Kekkonen ei ollut niin kannustava kuin Moskova toivoi.  On myös todennäköistä, että Kekkosen vastaus oli jo käynyt merkityksettömäksi, koska saatiin uusia ja torjuvia signaaleja suurlähettiläs Gribanovilta Oslosta.  Gribanov, joka oli kommunistisen puolueen puheenjohtajistolta saamiensa ohjeiden mukaisesti oli ”toteuttanut alustavaa epävirallista tunnustelua kahden ehdokkaan mahdollisuudesta”, oli lähettänyt pettymyksentäyteisen raportin.  Norjan Nobel-komitean puheenjohtaja oli kertonut hänelle, että valitessaan palkintoehdokkaita, komiteaa ”ohjaa periaate, että Nobel olisi myönnettävä henkilöille, jotka ovat jo päättäneet poliittisen toiminnan tai ovat aikeissa tehdä niin”.

Muutamaa kuukautta myöhemmin, mitään järkeviä edellytyksiä rauhanpalkinnon myöntämiseksi Hrustsoville ja Eisenhowerille ei enää ollut.  Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton jännitteet nousivat uusiin korkeuksiin Berliinin kriisiytyneen tilanteen vuoksi, ja etenkin sen jälkeen kun yhdysvaltalainen vakoilulentokone U2 ammuttiin alas Neuvostoliiton alueella.  Wieniin suunnitellun idän ja lännen välisen huippukokouksen aikataulun laadinta pysähtyi ennen kuin kunnolla ehti alkaakaan.

Lokakuun puolivälissä 1960, juuri kun Nobel-komitea Oslossa pohti Nobelin rauhanpalkinnon 1960 saajan perustelujen sanamuotoja, Hrustsov järkytti koko maailman, paukuttamalla kengällään työpöytää YK:n yleiskokouksen keskustelun aikana.  Täysin riippumatta siitä, mitkä olivat hänen motiivinsa tälle näyttävälle tempaukselle, se viimeistään varmisti, ettei häntä enää koskaan voitaisi nähdä Nobelin rauhanpalkinnon vakavasti otettavana ehdokkaana.

 

Kun Neuvostoliiton hallitus alkoi harkita Neuvosto-johtaja Hrustsovin nimeämismadollisuuksia seuraavan vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, ulkoministeri Gromykon henkilökunta antoi neuvoja, joiden mukaan Nobel-komitea oli tuskin myöntyväinen jakamaan palkintoa kellekään yhä virassaan toimivalle poliitikolle, ja totesi: ”Ottaen huomioon tämä seikka Nobelin rauhanpalkinnon jaosta vastaavan komitean piirissä, ja ottaen huomioon aikaisemmin palkinnon myöntämisessä noudatetut käytännöt (palkinnot jaetaan lähinnä taantumuksellisille läntisille poliitikoille), ulkoministeriö katsoo tarkoituksenmukaiseksi jättää Nobel-komitean kiertokirje ilman vastausta”.

Siitä lähtien Neuvostoliiton hallitus näyttää osoittaneen vähäistä kiinnostusta Nobelin rauhanpalkintoa kohtaan aina vuoteen 1973 saakka, jolloin ministeriö sai tiedon, että Andrei Saharov oli ehdolla palkinnon saajaksi, ja että hänen ehdokkuuttaan tukeva kansainvälinen kampanja oli käynnissä.  Silloin Neuvostoliiton johto antoi välittömästi KGB:lle ohjeet tehdä kaikki voitavansa estämään Saharovin palkitseminen.

Onneksi he eivät onnistuneet.

 

Lähde:

Nobel-komitea, kotisivut.

http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/themes/peace/njolstad/

*

PS.

Presidentti Kekkosen elämäkerturi Juhani Suomi kirjoittaa Kriisien aika Urho Kekkonen 1956-1962 –teoksessa (s.233);

Hrustshevin värikäs pariviikkoinen [varapresidentti Nixonin Moskovan-visiitin vastavierailu Yhdysvaltoihin kesällä 1959] matka huipentui presidentti Eisenhowerin kesäasunolla Camp Davidissa käytyihin sovinnollisiin keskusteluihin, jotka antoivat lupauksia uudesta yhteisymmärryksestä suurvalain välillä. …

Kekkonen oli Camp Davidin tuloksista selvästi helpottunut, ei vähiten sen vuoksi, että Wuori oli vielä heinäkuun lopulla ennustanut Neuvostoliiton politiikan jyrkentyvän  Kekkosen tunnelmat näkyivät hänen spontaanista onnittelukirjeestään Hrustsheville:

”… Harras toivomukseni on, että tässä nyt luodussa uudessa ilmapiirissä voidaan kaikille maille ja kansoille taata oikeudenmukainen ja pysyvä rauha.”

Kekkonen sai kirjeestään sittemmin arvostelua.  Uusi Suomi ja eräät muut lehdet katsoivat hänen poikenneen puolueettomuuslinjalta, koska hän ei ollut lähettänyt vastaavaa kirjettä myös Eisenhowerille.

Kekkosen helpottunutta suhtautumista pyrittiin myöhemmin käyttämään hyväksi.  Neuvostoliiton taholta esitettiin toivomus, että hän kääntyisi Norjan Nobel-komiteanpuoleen ja esittäisi rauhanpalkinnon myöntämistä Eisenhowerille ja Hrustsheville.  Kekkonen kuitenkin kieltäytyi toimimasta aloitteentekijänä.*”

*

*) Juhani Suomi viittaa Kekkosen päiväkirjaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Tšerenkov suomeksi translitteroituna.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Totta. Mutta..

Venäläiset nimet tietysti pitäisi aina suomalaisessa tekstissä translitteroida suomalaiseen tapaan, hyvään ja vakiintuneeseen.
Mutta sitten toisaalta; kun esim. suomalainen Wikipedia ei tunnista lainkaan henkilöä, tai (Tserenkovin tunnistaa toki) tai sitten on niin tuntematon nimi, että ei välttämättä ole vakiintunutta sovellusta, niin silloin ehkä kuitenkin on varmempi tapa käyttää sitä kansainvälistä (takoittaa yleensä liki 90 %:sesti englanninkielistä) muotoa, jolla ainakin googlailu tuottaa tuloksia. Tosin Google tunnistaa kyllä melko hyvin eri tavoin formuloidut nimet, etenkin jos on antaa jokin muu tunniste (syntymävuosi, menestysvuosi, tms.).

Toinen "ongelma" on tuo koro-ässä. Helpointa kaiketi olisi pitää tekstipohjassa näitä harvinaisuuksia, jotta saisi tarvittaessa peliin mukaan siirtämällä, mutta kun tekstejä syntyy useammilla värkeillä, sekään ei aina toimi..

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Translitterointi on todella aika sekavaa touhua. Ainakaan suomeksikin kirjoitettiin Sinebrykoff, nykyään kirjoitettaisiin Sinebrykov. Koso-ässän voi toki aina ymmärtääkseni kirjoittaa sh:lla.Englannissa vielä sotkua lisää se, että paikannimet ja hnekilönimet pitäisi translitteroida eri tavalla...ainakin ennnen Venäjän ulkomaanpassin toinen kieli oli ranska, mistä johtuen Suomessakin asuu melkoinen joukko Youri-nimisiä henkiöitä.

Sitten on vielä sekin ongelma, jotta venäjässä ei periaatteessa ole keinoa erottella v- ja w-kirjaimia, periaatteessa voidaan käyttää kumpaa tahansa, joten Suomessa Volga, mut Saksassa Wolga...

Pohjimmiltaan erilaisen translitteroinnin tarkoitus on ilmeisesti antaa vinkkejä sanan ääntämiseen tiettyä kiletä puhuville ihmisille.

Wikipedia on kätevä - voi tutkia nopeasti translitteroinnin eri kielissä. Tässä tällaisia diletanttilingvistikon mietteitä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset