Veikko Huuska

Toisen maailmansodan perinto nykypäivän suurvaltapolitiikassa

Toisen maailmansodan perinto nykypäivän suurvaltapolitiikassa

 

*

Stratfor –geopoliitisen tutkimuslaitoksen johtaja George Friedman pohdiskelee tuoreessa artikkelissaan ”Toinen maailmansota ja Yhdysvaltain kokemien uhkien alkuperä” (World War II and the Origins of American Unease):

”Juhlimme toisen maailmansodan Euroopassa päättymisen 70-vuotismuistoa.  Siinä saavutettu voitto ei merkinnyt uuden maailmanrauhan aikakauden alkua.  Pikemminkin se johti voiman ja vallankäytön tähdistön uuteen asentoon, monimutkaiseen usein näennäiseen tasapainoon eri valtaryhmittymien kesken.

Euroopan vanhat suurvallat ja imperiumit menettivät mahtinsa, ja sijaan nousi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton vaihteleva orkesterointi, jossa vanha tanssi jatkui mutta uusin soittimin.

Teknologia, geopolitiikan uudet kumppanuudet sekä dramaattiset kehitelmät, kuten ydinase, satelliitit ja mikrosiru tuottivat lukuisia merkillisyyksiä ja kauhuja.  Muuttunut vallanjako tuotti muutoksia myös sodan sääntöihin ja olosuhteisiin, joissa sotaa oli mahdollista käydä.

Mutta yksi asia pysyi vakiona: geopolitiikka, teknologia ja sota pysyivät erottamattomina kumppaneina.

*

On helppo sanoa, mitä maailmansota ei muuttanut, mutta ne muutokset, joita se aiheutti, ovat ylivertaisen olennaisia.

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen, on se miten WW II:n synty vaikutti eri suurvaltoihin: Yhdysvaltoihin, Neuvostoliittoon ja Isoon-Britanniaan.

Kaikille kolmelle sota oli shokki.  Se muutti niiden käsitykset maailmasta.

Yhdysvalloille alkujärkytys oli Pearl Harbor.

Neuvostoliiton järkytys oli Saksan idänhyökkäys kesäkuussa 1941.

Ison-Britannian osalta järkytys ei oikeastaan  liity sodan alkamiseen – vaan järkytys oli se nopeus, jolla Ranska romahti.

*

Pearl Harbor täräytti amerikkalaista ajattelutapaa

Amerikan johtajien keskuudessa oli vähän epäilyksiä siihen nähden, että sota Japanin kanssa oli tulossa.  Suurella yleisöllä Yhdysvalloissa oli omat aavistuksensa asiasta, mutta se ei saanut johtajiltaan selkiyttäviä näkemyksiä.  Mutta kukaan ei osannut odottaa, että odotettu hyökkäys kohdistuisi Pearl Harboriin.  Amerikkalaiselle yleisölle se oli kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja järkytystä lisäsi Yhdysvaltain Tyynen meren laivaston rankat tuhot.  Kumpikaan, yhtä vähän johtajat kuin kansakuntakaan, ei uskonut että Japani kykenisi moiseen.

Pearl Harbor oli Yhdysvalloille järkytys, jonka koko kollektiivista psyykeä ravistelevaa voimaa voidaan  rinnastaa ainoastaan Suuren laman kokemuksiin.

Näillä kahdella tapahtumalla on yhteisiä ominaisuuksia: Ensinnäkin, ne näyttivät tulevan tyhjästä.  Molemmat olivat ennustettavissa ja niistä saatiin jonkinlaista ennakkoaavistusta, mutta useimmille ne tulivat varoittamatta, ja yllättäen.  Toinen yhdistävä tekijä oli koko aikakautta leimaava läpikäyvä kipu ja kärsimys, jonka kumpikin onnettomuus tuotti.

Nämä tapahtumat toivat aivan uuden ulottuvuuden amerikkalaiseen kulttuuriin.  Tähän saakka amerikkalaisia oli leimannut syvä ja suurpiirteinen optimismi.  Suuri lama ja Pearl Harbor loivat aivan erilaista herkkyyttä.  Se näytti, että usko vaurauteen ja turvallisuuteen oli illuusio, jonka takana väijyi hirvittävä katastrofi.  Syntyi pelko, että kaikki voisi yhtäkkiä mennä pieleen, hirvittävän pieleen, niin  että ihmiset, jotka yksinkertaisesti havittelivat vain rauhaa ja vaurautta, olivatkin todellisuudessa naiviuden perikuvia.

Kaksi iskua loi kansakunnan ylle tumman aavistuksen, tunnun siitä että tämä amerikkalainen unelma saattaa särkyä.  Ja tämä tunne vyöttää amerikkalaista yhteiskuntaa vielä tänäänkin.

*

Pearl Harbor nivoutuu Yhdysvaltain puolustuspolitiikassa sen käsitteen ympärille, että vihollinen ehkä tunnistetaan, mutta missä ja milloin isku tapahtuu, jää tuntemattomiin.

Siksi katastrofi voi tulla milloin tahansa.

Amerikkalainen lähestymistapa kokee, että Kylmän sodan symboliksi nousee Coloradossa sijaitsevat Cheyenne Mountain, jonka uumenissa sijaitsee the North American Aerospace Defense Command (Yhdysvaltain ilmapuolustuksen komentokeskus – NORAD).  http://fi.wikipedia.org/wiki/NORAD

Siellä koettiin, että sota voisi tulla milloin tahansa, ja että tarkkaavaisuuden herpautuminen ei saanut koskaan tapahtua.  Voisiko sodan syttymien johtaa ydinvoimalla suoritettuun Pearl Harboriin – ensi-iskun lamauttavaan tuhoon?  Pelko tämän skenarion toteutumisesta – yhdessä epäluottamuksen ilmapiirin ja vihollisen oveluuden ja häikäilemättömyyden kanssa – kaikki tämä muotoutti käsityksen Kylmästä sodasta yhdysvaltalaisten mielissä.

*

Kun Yhdysvalloissa analysoitiin tapahtumien etenemistä toiseen maailmansotaan, päätekijänä nähtiin Munchenin sopimus, joka salli natsi-Saksan liittää osia Tshekkoslovakiasta itseensä.  Tämä ei ollut missään määrin amerikkalaisten ihanteiden mukaista, mutta se omalta osaltaan muokkasi Yhdysvaltain strategiaa.

Ajatus siitä, että maailmansota olisi kenties voitu estää ennalta ryhtymällä ehkäiseviin toimiin Saksaa vastaan vuonna 1938, johti ajatteluun, jonka mukaan Tyynenmeren sota olisi voitu estää varhaisemmin ja aggressiivisemmin toimin.

Niinpä, kun nykyisin tarkastelemme Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa, havaitsemme että sen johtoajatuksena on toimia varhaisessa vaiheessa ja päättäväisesti.  Ajatus siitä, että ei ole toimittu ajoissa ja kyllin voimakkaasti on nähtävissä Yhdysvaltain toiminnassa toisen maailmansodan jälkeen.

Pearl Harbor (ja 1929 pörssiromahdus) paitsi ohjaavat tuntemaan aavisteluja ja epäluottamusta poliittisten ja sotilaallisten johtajien viisautta ja kaukonäköisyyttä kohtaan, myös selittävät II maailmansodan jälkeen noudatetun strategian perusteita, ja sitä että ennaltaehkäisevän iskun ajatus on niin syvälle syöpynyt Yhdysvaltain toiminnan perusteisiin.

Jos sota saattaa tulla milloin tahansa, ja jos toinen Munchen voidaan välttää, niin massiivisten sotilasoperaatioiden toteuttaminen nykyiseen malliin on korvaamaton ja looginen menettely.  Lisäksi on syytä huomata, että nykyisenkaltaista Yhdysvaltain johtamaa liittoumaa ei ennen WW II ollut olemassakaan.

*

Neuvostoliiton strategia

Neuvostoliiton oma ”Pearl Harbor” oli 22. kesäkuuta 1941.

Kun saksalaiset hyökkäsivät huolimatta 23.8.1939 solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta ja yhdessä suoritetusta Itä-Euroopan jaosta, tapaus iski kahdesta syystä:

Ensinnäkin: venäläiset eivät olleet suostuneet allekirjoittamaan kolmenvallan sopimusta Britannian ja Ranskan kanssa Hitleriä vastaan.  Toiseksi MR-sopimus Hitlerin kanssa tarjosi Neuvostoliitolle tilaisuuden siirtää rajaa lännemmäksi ampumatta juurikaan laukaustakaan.  Se oli ovela liike, mutta ei järin fiksu.

Neuvostoliitto teki yhden virhearvion. Se laski Saksan kampanjan Ranskassa voivan toistaa edellisen suursodan, WW I:n kulun.  Paikoilleen juuttuvan asemasodan aika olisi heikentänyt saksan sotamahtia, ja toisaalta Neuvostoliitto ehtisi vahvistamaan omaa potentiaaliaan, ja sitten iskemään Saksan selkään Moskovan itsensä valitsemana hetkenä ja muotona.  Mutta kävi päinvastoin: Saksa itse hyökkäsi Neuvostoliittoon heidän itsensä valitsemana hetkenä ja valitsemallaan tavalla.

Sitä, että Barbarossan alku oli suuri järkytys, pahentaa se tosiasia, että todellinen ongelma oli oma strateginen virhearvio, ei pelkästään tiedustelun ja ylimmän sodanjohdon epäonnistuminen.

Neuvostoliitto oli valinnut ulkopolitiikkansa perustaksi vaihtuvien liittoumien rakentelun, oletuksin että se pystyy hyödyntämään eri toimijoiden vahvuuksia.  Mutta yksittäinen erehdys voi johtaa katastrofiin – hyökkäys samaan aikaan, kun Neuvostoliiton joukot vielä yrittävät toipua Stalinin puhdistuksista.

Neuvostoliiton armeijat eivät olleet vielä valmiita hyökkäyksen vastaanottamiseen 22.6.1941, ja heidän strategiansa romahti samalla hetkellä Ranskan romahduksen kanssa, joten päätös sodan ajankohdasta jäi täysin Saksan valittavaksi.

*

Se, minkä Neuvostoliitto menetti kesäkuussa 1941 oli vakuuttuneisuus siitä, että poliittista toimintaa, monimutkaistakaan, ei voida korvata vankallakaan sotilaallisella panostuksella.

Yhdysvallat lopetti toisen maailmansodan siinä vakaassa käsityksessä, että keskeinen syy sotaan oli Yhdysvalloissa tapahtunut epäonnistuminen, vetäytymispolitiikka silloin kun olisi pitänyt toimia.

Neuvostoliitto lopetti toisen maailmansodan uskoen, että niiden poliittisten liittolaisuuksien värkkäily ja voimatasapainon ylläpito, jota oli toteutettu, jätti heidät täysin alttiiksi yhdelle virhearviolle: virhearviolle Euroopan tunnetusti voimakkaimman armeijan omanneen Ranskan kestokyvystä.  Kun Ranska romahti, romahti myös Stalinin strateginen rakennelma.

*

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto kehitti strategian, jota parhaiten voidaan kutsua nimellä ”jäykkä”.

Neuvostoliitto mieluiten torjui Yhdysvaltain johtaman koalition osakkuuden ja tukeutui mieluummin satelliitteihinsa, pienempiin liittolaisiinsa.

Varsovan liitto oli vähemmän liittouma, kuin geopoliittinen realiteetti.

Suurimmaksi osaksi tuo liitto muodostui Neuvostoliiton harjoittamasta osallisvaltioiden suorasta armeijan suorittamasta sotilaallisesta ja poliittisesta valvonnasta.  Varsovan liiton sotilaallinen arvo saattoi olla kohtalaisen rajoitettu, ja sen liikkumavara oli yhtä kapea.  Kuitenkin, Neuvostoliiton apuun voitiin vedota ja Varsovan liitto oli – toisin kuin Nato – maantieteellinen realiteetti, jota ylläpiti se Neuvostoliiton joukkojen antama turvatakuu, joka varmisti että mikään hyökkäys Yhdysvaltain tai Naton suunnalta ei ollut mahdollista.

On selvää, että neuvostoliittolaiset harjoittivat – ja amerikkalaiset tiesivät sen – valpasta ja ydinasein suoritettua ensi-iskua myöten iskuvalmista valvontaa.  Mutta samoin on tosiasia, että neuvostojärjestelmä oli huomattavasti vähemmän kehittynyt kuin amerikkalaisten.  Osa tätä epätasapainoa liittyi teknisiin valmiuksiin.  Tällä on paljon liittymäkohtia siihen, että Neuvostoliiton keskeisin pelko ei liittynyt ydinasesotaan, joskin sekin pyrki uhkan minimointin.

Alkukantaisin pelko Moskovassa koski Lännen hyökkäystä.  Neuvostoliiton strategiaksi muodostuikin asettaa omat asejoukot niin pitkälle länteen kuin mahdollista.

*

Pohdittavaksi jää tämän rinnalla Neuvostoliiton suhde Kiinaan.  Kiinan olisi pitänyt olla voimakas liittolainen, mutta allianssi hapantui jo 1950-luvun puolivälissä.

Neuvostoliitto ei ollut ideologinen valtio.  Se oli geopoliittinen massa, ja sille Kiina muodosti mahdollista uhkaa, jota neuvostoliittolaiset eivät voineet hallita.  Ideologialla ei ollut väliä. Kiina ei koskaan suostunut toteuttamaan sellaista kumppanuutta, joka vallitsi esimerkiksi Puolan kanssa.  Niinpä Sino-Soviet –suhde hajosi melko nopeasti.

Neuvostoliittolaiset eivät kansalaisina ole omaksuneet samanlaisen kauhukuvaston kantajiksi, kuin amerikkalaiset.  He eivät kanna mielessään uhkakuvaa siitä, miten kaiken pyrkimyksen rauhaan ja vaurauteen alla muhisi katastrofin siemen.  Neuvostoliittolaisten odotukset elämälle olivat huomattavasti vaatimattomammat kuin amerikkalaisilla, ja he odottivat että neuvostovaltio tekee kaikkensa rajoittaakseen katastrofin siedettäviin mittoihin.  Valtio synnyttää katastrofeja.  Mutta tämän rinnalla sota paljasti – lähes alusta alkaen – miten alkukantainen rakkaus maahan, tuo tunne joka vuosikymmeniä kestäneen internationalistisen ideologiasyötön varjossa oli piileskellyt, pongahti pintaan spontaanisti.  Huolimatta kommunistisen yhteiskunnan kiihkeästä kommunismista, kyynisyydestä ja välinpitämättömyydestä ja Neuvostoliiton salaisen poliisin synnyttämästä pelosta, venäläiset löysivät jotain uutta, kun Amerikka löysi vain jotain vanhaa.

*

Ranskan romahdus yllätti Britannian

Brittejä heidän Ranskaa koskenut virhearvionsa muutti vain vähän.

He järkyttyivät Ranskan nopeasta romahduksesta, mutta kokivat myös kenties ylimitoitettua huojennusta siitä, että heidän ei nyt tarvinnut uudelleen rypeä ja taistella ranskalaisissa juoksuhaudoissa kuten WW I:ssä.

Ranskan romahdus sai heidät pohtimaan vain kahta asiaa:

Ensinnäkin, riittävätkö Englannin kanaali, yhdessä laivaston ja kuninkaallisten ilmavoimien kanssa pitämään Saksan loitolla.  Toiseksi, miten saada vedettyä Yhdysvallat mukaan sotaan.  Heidän molemmat kalkylaationsa osoittautuivat oikeiksi.

Kuitenkaan Yhdistynyt kuningaskunta ei ollut toisen maailmansodan todellisia voittajia.  Se oli pohjimmaltaan amerikkalaiset.  Tämä oli katkera pala briteille, varsinkin kun siihen liittyi joskin ystävällismielinen mutta kuitenkin ulkomaisen armeijan läsnäolo, ja Brittiläisen imperiumin kiihtyvänä jatkuva alasajo.  Britannian asema suurvaltana päättyi.

Brittiläistä imperiumia ei romahduttanut eikä sen paikkaa napannut Yhdysvallat.  Se otettiin heiltä pois Ranskan toimesta: Ranskan armeijan surkean suorituskyvyn seurauksena.  Paperilla Ranskalla oli erinomainen armeija – parempi kuin Saksalla, monin tavoin.  Silti se romahti noin viikossa.

Jos tiivistämme tämän prosessin ja toista maailmansotaa koskevan brittiläisen elämyskokemuksen, niin se on: Brittiläinen herkkyys, uhman jälkeen tuli uupumus ja sitten tuli kauna.

*

Entä nyt?

Joidenkin osalta WW II:n synnyttämät vaikuttavat elämykset ovat menneet ohi.

Yhdysvaltalaiset säilyttävät pelkonsa [äkkihyökkäyksestä ja idyllin murtumisesta], vaikka toinen maailmansota merkitsikin monella tapaa hyvää Yhdysvalloille.

Sota päätti Suuren laman, ja sodasta siviilielämään liittyvien sosiaalipoliittisten ratkaisujen [ G.I.Bill –järjestelyn http://en.wikipedia.org/wiki/G.I._Bill  + Va loans http://en.wikipedia.org/wiki/VA_loan ja Interstate Highway System eli valtatieverkon rakentamisen http://fi.wikipedia.org/wiki/Interstate_Highway_System , sodan synnyttämän Yhdysvaltalaisen ammattitaitoisen keskiluokan, amerikkalaisen ykstyiskotirakenteen etc. maa nousi maailman supervallaksi.

Ja kutienkin pelko pysyy, eikä sitä aina mykistetä.  Nykyajan Pearl Harborin kaltainen sukupolvikokemus oli 9/11 –katastrofi.  Pelko, että turvallisuus ja hyvinvointi on rakennettu hiekalle, joka koska tahansa voi valua pois, on irrationaalista pelkoa.

*

Venäläisille isänmaallisuuden tunteet vaanivat vielä kyynisen pinnan alla.  Neuvostoliiton romahtaminen ja Venäjän valtiollisen etupiirin romahtaminen eivät ole johtaneet järin kekseliäisiin strategisiin siirtoihin.  Päinvastoin.  Venäjän presidentti Putinin vastaus Ukrainan liikehdinnän aiheuttamaan haasteeseen oli yhtä jäykkä kuin Stalinin tai Leonid Brezhnevin toimenpiteet.

Sen sijaan että olisi häikäilemätön nero, Putin on Saksan hyökkäyksen 22.6.1941 perillinen.  Hän etsii strategista syvyyttä varmistaakseen maansa sotilaallisen turvallisuuden.  J hänen kansansa on yhtynyt häneen.

*

Entä miten on Britannia, tuo entinen imperiumi?

Heillä on nyt saarensa.  Nähtäväksi jää, saavatko he pitää sen kokonaisena, ottaen huomioon Skotlannin nationalistien voiman.

*

Kun juhlimme toisen maailmansodan päättymistä Euroopassa, on hyödyllistä tarkastella sitä alusta asti.

Niin paljon siitä, mikä oli poliittis-sotilaallinen kulttuurinen tila sodan alussa, on väärennetty, ehkä kaikkien, mutta etenkin Yhdysvaltain osalta.  Pearl Harborin shokki ja usko siihen että Munchen merkitsi ratkaisevaa käännettä, tarjoavat puitteet ajatella, ei vain ulkosuhteita ja sotaa, vaan myös ylihinnoiteltua elämää nykypäivän amerikoissa.  Eikä ole syytä painaa liian syvälle mielen  kätköihin, että kaikki hyvät asiat eivät lopulta menneet pieleen.  Vanha optimismi, pala sitä on yhä olemassa, mutta varmuutta sen menestymisestä ja elinvoimasta ei syväkarkaisuista huolimatta ole.

*

Huomautus:

Tämä on pikainen käännökseni eittämättä mielenkiintoisia perspektiivejä WW II:n syntyyn ja vaikutuksiin avaavasta artikkelista, jonka Stratfor 11.5.2015 julkaisi.  Artikkelin on kirjoittanut tutkimuslaitoksen johtaja George Friedman. 

Ainakin Suomen näkökulmasta olisi varmaankin hyödyllistä pohtia minkälaisia traumoja ja ajatuslukkiutumia WW  II on meihin suomalaisiin jättänyt, ja miten ne yhä vaikuttavat kansalliseen ajattelulumme ja päätöksentekoomme.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset