*

Veikko Huuska

Sukellusveneitä, lakkoja, Moskovan rahaa; Suomi 1927

Sukellusveneitä, lakkoja, Moskovan rahaa; Suomi 1927

*

Johdanto

Kommunistien aktivoituminen 1920-luvun lopulla näkyi etenkin työmailla, sillä he olivat määräävässä asemassa Suomen Ammattijärjestössä (SAJ) ja suurimmissa ammattiliitoissa.  Tämä näkyi monina työtaisteluina, joista huomatuimpia olivat seitsemän kuukautta kestäneeseen metallialan työsulkuun johtanut Chrichton-Vulcanin lakko Turussa 1927 ja valtakunnallinen satamalakko 2.6.1928-16.4.1929.

Lakot saivat sekä sisä- että ulkopoliittista sävyä kommunistijohtoisuutensa ja Neuvostoliiton tarjoaman lakkoavun takia. Neuvostoliiton sotkeuduttua suomalaisille työmarkkinoille työväen ulkopuolinen väestö sai vahvistuksen käsitykselle, että paikalliset kommunistit olivat Moskovan käskyläisiä.

Se, että lakkoon menneen Chrichtonin telakan oli tarkoitus valmistaa Suomen hallituksen tilaamia sukellusveneitä osoitti monille viimeistään, että lakoissa oli kysymys Suomen itsenäisyyttä vastaan suunnatusta sabotaasista.

Työrauhan turvaamiseksi oli perustettu 1920-luvun alussa lakonmurtajajärjestö Vientirauha.  Lakkojen murtamisen lisäksi järjestö suuntasi toimintansa ns. työmaaterroria vastaan.  Vientirauhan johtohahmoina toimivat vanhat aktivistit Martti Pihkala ja Vihtori Kosola.  Järjestöön kuului parhaimmillaan noin 34.000 henkilöä, suuri osa ”rikkureista” tuli Etelä-Pohjanmaalta.”

[Työmaaterrorilla tarkoitettiin työmailla tapahtunutta poliittisluontoista henkistä ja fyysistä väkivaltaa.  Suojeluskuntatyöhön tai valkoisella puolella sisällissotaan osallistuneet olivat joutuneet pyytämään julkisesti anteeksi toimintaansa.  Myös fyysistä väkivaltaa esiintyi monilla työmailla – puolin ja toisin]

Lähde: Toni Viljanmaa: Teuvan työväenliike.., pro gradu, Tampereen yliopisto, 2002.

*

Jaakko Paavolainen kirjoittaa:

Suuri lakko

Väinö Tannerin hallituksen [vähemmistöhallitus 1926-1927] asemaan tulivat erittäin suuresti vaikuttamaan työriidat, jotka olivat 1920-luvun ja koko sotien välisen ajan suurimmat, näin varsinkin, jos mittaamisperusteena käytetään menetettyjä työpäiviä.  Vuoden 1927 poikkeuksellisuus 1920-luvun jälkipuoliskolla ilmenee seuraavasta asetelmasta:

Työnseisausten määrä ja työnseisaukset aloittaneiden työntekijöiden määrä sekä menetetyt työpäivät, vuosittain:

1925; 38 työnseisausta; 2.920 työläistä; 113.000 menetettyä työpäivää

1926; 72 työnseisausta; 10.230 työläistä; 386.400 menetettyä työpäivää

1927; 79 työnseisausta; 13.370 työläistä; 1.528.200 menetettyä työpäivää

1928; 71 työnseisausta; 27.230 työläistä; 502.200 menetettyä työpäivää

1929; 26 työnseisausta; 2.440 työläistä; 74.900 menetettyä työpäivää.

 

Asetelmasta ilmenee vuoden 1927 raju huippu.  Pääasiassa kyse on Chicton-Vulcanin lakosta ja työnantajan siihen liittyvistä vastatoimenpiteistä, metallialan sulusta.  Vuonna 1928 lakkoilleiden työläisten määrä saavutti huippunsa.  Seuraava vuosi 1929 merkitsi työmarkkinoiden selkeää rauhoittumista; kaikki dimensiot, työnseisaukset, lakkoihin osallistuneiden lukumäärä sekä menetettyjen työpäivien määrät putosivat tarkastelujakson alimmiksi.  [Lakkotilastot: Timo Helelä: Työseisaukset ja teolliset suhteet Suomessa 1919-1939]

http://fi.wikipedia.org/wiki/Crichton-Vulcan

*

Tannerin hallitus ja lakot

Miksi Chrictonin mahtava lakko pantiin toimeen juuri sosialidemokraattisen hallituskokeilun aikana?  Arvo ”Poika” Tuominen sanoo muistelmissaan suorasukaisesti:

”SKP:llä oli erityinen into saada selkkauksia aikaan, koska puolueen toimina ei missään muodossa päässyt näkyviin.  Ja tuo into kymmenkertaistui, kun saman vuoden syksyllä muodostettiin Väinö Tannerin sosialidemokraattinen hallitus.  Mutta SKP:llä oli toinenkin syy: vihatun Tannerin ja hänen hallituksensa vaikeuksiin saattaminen.”

Historiantutkimuksen suhde ”suuriin lakkovuosiin” 1926-1928 on kuitenkin epämääräinen.  Tutkimus on vain vastahakoisesti myöntänyt lakkojen poliittisuuden ja tehnyt sen sivuasiaksi (Matti Savola ja Pauli Kettunen).  Kuitenkin esimerkiksi Ilkka Hakalehto tuo erittäin selvästi esiin [Väinö Tanner – taipumattoman tie] maanalaisen SKP:n keskeisen roolin vuoden 1927 suuren lakon järjestelyissä ja Neuvostoliiton osuuden sen rahoituksessa, puhumattakaan siitä, että ”Poika” Tuominen, SAJ:n silloinen sihteeri, omistaa teoksessaan [Maan alla ja päällä] lähes kokonaisen luvun tämän puolen havainnollistamiseen.  Timo Helelä [emt.] taas eliminoi ”politiikan” lähes täysin.  Vain Anthony Upton [Kommunismi Suomessa] toteaa, että ”työriidasta tuli heti alusta puoliksi poliittinen lakko aseistautumista vastaan”.

Puuttumatta kysymykseen, mitä eri tutkijat käsitteellä ”poliittinen” kenties tarkoittavat, näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että Chrihton-Vulcanin lakkoa on pidettävä kouluesimerkkinä poliittisesta lakosta.  Kaikelle tutkimuksellekin on näet tunnettua, että tätä lakkoa avustivat neuvostoliittolaiset järjestöt, vieläpä tiettävästi ensimmäistä kertaa.

Eikä avustusta voi pitää aivan vähäisenäkään.  Koti- ja ulkomaisen avun kokonaismäärä lakkolaisille oli noin 9,3 miljoonaa markkaa.  Ulkomaista apua tästä oli noin 8,3 miljoonaa markkaa, josta edelleen Yleisvenäläiseltä metallityöntekijäin liitolta noin 4,5 miljoonaa markkaa.  Pääosa muusta ulkomaisesta avusta tuli Skandinaviasta, mutta nämäkään avustukset eivät näytä kokonaan olleen skandinaavista [katso alla Tuomisen selostus, VH].

Huomiota on kiinnitettävä myös niihin rahasummiin, joita Profintern ja kasainväliset propagandakomiteat myönsivät 1926.  Suomelle varattiin – vaikka avustuksia jaettiin 55 maahan – koko jakosummasta kolme neljännestä: noin 182.500 ruplaa eli noin 3,7 miljoonaa markkaa.  [Profintern eli Moskovan internationaali eli Punainen ammattiyhdistysinternationaali perustettiin 1922 vallankumouksellisten, lähinnä kommunististen, ammattiyhdistysten kansainväliseksi yhteenliittymäksi]

Tämän jo 1926 myönnetyn huomattavan rahasumman käyttöhistoria on jäänyt toistaiseksi hämäräksi.  Hakalehto päätyy toteamukseen, että Profintern näyttää jo 1926 päättäneen tukea seuraavaksi vuodeksi Suomeen suunniteltuja työtaisteluja.  Tästä syystä ei Suomeen kohdistetun politiikan mukanaoloa jo vuoden 1926 lakoissa voida sulkea pois mahdollisuuksien piiristä.  Vaikka Hakalehto toteaa, että silloisista työtaisteluista huomattavin, Kemi Oy:n saha- ja lautatarhatyöntekijäin lakko, oli syntynyt ilman SKP:n myötävaikutusta, hän tarkoittaa lähinnä, ettei SKP:tä näy virallisesti lakon alkukuvioissa.  SKP:n Oulun piirin organisaattori oli kuitenkin jo maaliskuussa – lakko alkoi kesäkuun lopulla 1926 – kysynyt SKP:n Suomen byroon mielipidettä palkkataistelusta Kemin seudulla.  SKP oli siis ainakin tietoinen työtaistelun mahdollisuudesta.  Lakon alettua SKP myös otti asian omakseen, Puoluekonferenssissa kesällä 1926 pidettiin tärkeänä harkita lakkojen laajentamista ”aina suurlakkoon asti” ja puhuttiin ”tällaisten suurten taistelujen ajasta”.  Kemin lakon nopea päättyminen taas tapahtui vastoin SKP:n keskuskomitean määräystä.

Lähde: Jaakko Paavolainen: Väinö Tanner – sillanrakentaja, elämäkerran 3. osa, Tammi, 1984, s. 105-106.

*

SAJ:n silloinen sihteeri Arvo ”Poika” Tuominen kertoo:

Neuvottelin jo [Chrichton-Vulcanin] lakon ensimmäisinä viikkoina välittömästi Kominternin johtajiston kanssa.  Sieltä ilmoitettiin heti paikalla, että koska taistelu koski myös sotavarustelujen vastustamista, hekin tulisivat leikkiin mukaan.  Rahaa luvattiin runsaasi.

Niinpä metallimiesten sulkutaistelusta muodostuikin sitten ensimmäinen työtaistelu, jossa Neuvostoliiton järjestöt virallisesti avustivat Suomen ammattiyhdistysliikettä.

Toiminta kehittyi niin voimaperäiseksi, että sulkulaisille voitiin maksaa avustuksia runsaammin kuin tiettävästi missään aikaisemmassa työtaistelussa.  Yksistään Neuvostoliitosta virallista tietä tuli työtaisteluavustusta 4.189.599 markkaa 77 penniä, mutta samanaikaisesti SKP sai huomattavia rahamääriä järjestääkseen propagandaa sulkutaistelun varjolla.  Länsimaiset järjestöt avustivat sulkulaisia myös hyvin paljon.  Näillä oli siihen velvollisuuskin, koska Metallityöntekijäin liiton, kansainvälisen järjestön jäsenenä, tuli saada sopimuksenmukaista keskinäistä avustusta.  Ruotsin, Norjan ja Tanskan sekä osaksi Keski-Europankin liitot avustivat metalliliittoa huomattavilla summilla, yhteensä hieman päälle neljän miljoonan, koko avustusmäärän ollessa 8,5 miljoonaa markkaa.

Saadaksemme käsityksen siitä, miten suuria summat todella olivat, on rahamäärät muunnettava nykymarkoiksi.  Silloin huomaamme, että avustusten kokonaissuma lähenee 170 miljoonaa ja että venäläisten antama, julkisuudessa ilmoitettu avustus oli jo yksinään 80 miljoonaa nykymarkkaa!

[Arvo Poika Tuominen puhuu tuossa kirjoitusajankohdan eli vuoden 1958 rahanarvon mukaisista summista.  Nordean laskurin mukaan vuoden 1927 summa 8.500.000 markkaa vastaa vuoden 2014 euroina: 2.741.417 euroa; Vuoden 1958:n 80 miljoonaa markkaa = 1.948.050 euroa.  Eli puhutaan siis noin 2 miljoonan euron potista! – HUOM.: Myöhempi tutkimus ei ole purematta niellyt näitä Arvo Poika Tuomisen tarinoita; esim. SKP:n historiankirjoittaja Tauno Saarela jättää ne maininnatta.  VH]

Lähde: Arvo Tuominen: Maan alla ja päällä.  WSOY, 1958. s. 275.

*

Jaakko Paavolainen jatkaa:

Sukellusveneet

Chrichton-Vulcanin lakon poliittisuutta ei suinkaan vähentänyt se, että Suomen valtio oli tilannut sieltä kaksi sukellusvenettä, joiden rakentaminen piti aloittaa 1927.  On luonnollista, että työnantajapuoli heti lakon puhjettua voimakkaasti korosti tätä seikkaa ja näki lakoissa suoranaisen sabotaasin maan puolustuskykyisyyttä vastaan.

SKP, Komintern ja Profintern eivät suinkaan protestoineet tätä vastaan, mainitsee Tuominen.  Ne totesivat, että käytiin myös taistelua sotavarustelujenehkäisemiseksi.  Tämä ei kuitenkaan todista, että lakkoliike olisi alun perin suunniteltu vain tämän näkökohdan varaan.  Tiedetään näet, että myös Puuteollisuustyöläisten liitto oli jo vuoden 1926 lopulta valmistautunut palkkaliikehdintään seuraavaksi vuodeksi.  Kävi kuitenkin niin, että puu- ja paperiteollisuuden oli keväällä luovuttava lakkohankkeistaan metallin lakon hyväksi. - - -

…Tilanne on julkisten selittelyjen valossa käsittämätön, varsinkin kun nyt tiedetään, miten poikkeuksellisia rahavaroja suomalaiselle ammattiyhdistysliikkeelle on osoitettu lakkotaisteluja varten.  Nyt jos koskaan olisi ollut mahdollista levittää lakkoliike niin laajaksi, että työnantajat olisivat olleet yleislakkoa muistuttavassa tilanteessa ja heidän olisi ollut pakko antaa periksi ainakin keskeisessä kysymyksessä, työehtosopimusasiassa.

Mutta lakkovuoden 1927 tapahtumissa näkyy selvä pyrkimys kohdistaa kaikki voima- ja rahavarat yhteen sektoriin [metalli] ja estää muiden alojen lako.  Tämä sektori, vaikkakin se oli tärkeä, ei ollut elintärkeä, se ei mitenkään riittänyt lamauttamaan talouselämää eikä pakottanut työnantajia yleisesti mihinkään.  Yhteiskunta saattoi kestää sitä ilman kaaosta maaliskuun alusta joulukuun puoliväliin.  Kun tiedämme lisäksi, kuinka läheisessä kanssakäymisessä SAJ ja Moskova olivat metallin lakon eri vaiheissa – Arvo Tuominen muun muassa teki kesän kuluessa kaksi matkaa Moskovaan – on vaikea päätyä muuhun, kuin että Suomen lakkotilanne määräytyi kokonaan rahoittajan asettamien ehtojen ja tavoitteiden mukaan.  Tätä päätelmää vahvistaa monin verroin se, mitä Tuomien väittää Moskovan halunneen lakon suhteen.  Se oli pettynyt suomalaisten lopettamispäätökseen ja olisi halunnut ”taistelun” jatkuvan sekä luvannut lisää avustuksia; puhuttiin ”miljoonista markoista kertakaikkisena avustuksena” ja lakkoavustuksista, jotka lähentelivät työläisten vakinaista palkkaa.

Oma todistusarvonsa vuoteen 1927 nähden on myös seuraavan vuoden lakkotapahtumilla.  Vaikka lakkovuosi 1928 ei esimerkiksi menetettyjen työpäivien osalta kipua lähellekään vuotta 1927, sisältyy siihenkin muun muassa 1920-luvun suurin yksittäinen työtaistelu; satamalakko, joka kesti lähes vuoden (2.6.1928-16.4.1929).  Se oli Kuljetustyöläisten liiton hanke, johon SAJ antoi luvan (11.5.1928).  Lakon piirissä oli laajimmillaan noin 12.000 henkeä.  Lakkoilun teki mahdolliseksi vain suuret, jopa valtavat ulkomaiset avustukset.  Niitä kertyi noin 15,5 miljoonaa markkaa, mistä ulkomaisten järjestöjen osuus oli noin 13,2 miljoonaa markkaa Neuvostoliiton osuuden ollessa vain noin 0,3 miljoonaa markkaa.  Tällä kertaa tuli hyvin huomattava osa Tanskasta, vieläpä sen omien intressien vuoksi.  On kuitenkin muistettava, ettei vuoden 1928 rahoituksesta ole täyttä selvitystä.  On mahdollista, että se on tullut kiertotietä.  Neuvostoliiton haluttomuus ”näkyä” lakon tukijoiden joukossa 1928 on niin ikään paljon helpommin ymmärrettävissä kuin se avoimuus, jota osoitettiin 1927.

Neuvostoliiton tavoitteet

Neuvostoliiton päätavoitteet näiden suurten lakkojen osalta ovat tulleet julkisestikin todetuiksi.  Kuten Tuominenkin sanoo, Moskova myönsi avoimesti 1927, että lakkojen tarkoituksena oli sotavarustelujen estäminen ja siten länsivaltojen toiminnan ehkäiseminen Suomessa.

Vuoden 1928 lakkoa taas edelsi Profinternin 4.kongressi Moskovassa 17.3.-3.4.1928, jossa nimenomaisesti kaavailtiin suurta lakkoliikettä eri puolille Eurooppaa vastapainoksi oletettuun hyökkäysuhkaan lännen ja eritoten Englannin taholta.

Kysymys Neuvostoliiton poliittisten pelkojen reaalisuudesta on tässä yhteydessä jätettävä sivuun.

Sen sijaan on todettava, että Neuvostoliiton poliittisista pyrkimyksistä Suomen suunnalla on muitakin todisteita kuin lakkojen järjestäminen.

Keskeinen tapahtuma oli NKP:n keskuskomitean sotilasjaoston kokous 17. ja 19.3.1927, jossa kenraali I.L. Unschlicht eitti laajan alustuksen Suomen kysymyksestä Englannin hyökkäyksen varalta; hyökkäystä odotettiin viimeistään kesällä 1929.

Suomen rajan suunta oli Unsclichtin mukaan Neuvostoliiton heikoin kohta, ja hän esitti monia sotilaallisia ennakkotoimia siellä; erilaisia sotavoimien vahvistuksia, tiedustelun lisäämistä ja muun muassa sotilasperheiden, lähinnä suomalaisten punakaartilaisten, siirtämistä asumaan Aunuksen Kajalaan ynnä muuta.

Mutta oli ryhdyttävä myös taloudellisin toimin, muun muassa Suomen viljamarkkinoiden osittaiseen valtaukseen.  Neuvotteluja ”suomalaisten kapitalistien kanssa” oli jo ryhdytty valmistelemaan.  Hankkeen onnistuessa voitiin suomeen ”lähettää entistä enemmän väkeä komennuksille, lujittaa yhteyksiä paikallisiin työväenjärjestöihin, erikoisesti osuustoiminnallisiin, ja siten lisätä vaikutustamme Suomen yleiseen mielipiteeseen”.

Oli myös asetuttava läheisempään yhteyteen työväenjärjestöjen ja työväen urheilujärjestöjen kanssa, järjestettävä työläisretkikuntia Neuvostoliittoon ja tehostettava Profinternin ja Kominternin suomalaisten jaostojen toimintaa  Näiden kysymysten tärkeyden vuoksi oli niiden budjettia lisättävä (kyseisenä vuonna myöntämällä lisää 250.000 ruplaa) ja koetettava perustaa Helsinkiin sosiaalidemokraateista riippumaton työväenlehti, joka laillisesti edistäisi vallankumouksellisen sosialismin ja kommunismin aatteita ja politiikkaa.

[Hackzellin raportti 19.5.1927, Väinö Tannerin kokoelmassa; sekä Keijo Korhonen: Naapurit vastoin tahtoaan 1920-1932, 1966]

Välillisenä todisteena tämän NKP:n sotilasjaoston ohjelman mukaisesta toiminnasta voidaan pitää esimerkiksi Mikko Ampujan [sos.dem.] johtamaa ammattiyhdistysretkikuntaa Venäjälle.

Mutta lisäksi on todettava ne ajatukset, joihin Unschlicht päätti ajatuksensa.  Hackzellin raportin mukaan hän esitti. (ks. seuraavaksi).

Lähde: Paavolainen: emt. s. 107-111.

*

Kenraali I.L. Unschlicht, NKP:n keskuskomitean sotilasjaostossa maaliskuussa 1927:

 

Mutta olisi virhe ummistaa silmänsä tulevaisuudelta.  Yleisesikunnallemme on annettava ohjeet puolustussuunnitelman laatimista varten brittiläisen hyökkäyksen torjumiseksi.  Tässä me joudumme valitsemaan ulkoasiankomissariaatin kannan, joka pitää kiinni Tarton sopimuksen 14/10 1920 loukkaamattomuudesta, ja yleisesikunnan operatiivisen osaston kannan välillä.

Viimeksi mainittu vaatii, että tulevien sotatapahtumien näyttämö on siirrettävä Viipurin ja Käkisalmen taakse Kymijoelle saakka.

Tämä ei ole sotaista ”punaista” militarismia, tämä on välttämätön toimenpide maailman ainoan työläistalonpoikaisen tasavallan puolustamiseksi pääoman raivolta.  Tässä on kysymys vallankumouksellisen kommunismin olemassaolosta.  Jos nyt häviämme ja Moskovaan asettuu valtiaaksi porvaristo, vaikkapa vain II internationalen toogaan verhoutuneena, niin mitä hyöytä meille on suomalaisten myötätunnon voittamisesta sillä, että olemme kirjaimellisesti Tarton sopimusta noudattaen kunnioittaneet Suomen suvereniteettia?

Ja päinvastoin; Jos voitamme Chamberlainin, niin Suomen punainen työväki kylä suo meille anteeksi taistelut Helsinginkin kaduilla, jopa itsensä eduskunnankin seinien sisällä.

Vain tällä tavoin on arvosteltava Neuvostoliiton ja Englannin välistä aseellista riitaa ja tämän arvostelun prisman lävitse tarkastettava politiikkaamme naapureitamme kohtaan sodan aikana.  Pyydän sotilasjaostoa antamaan yleisesikunnalle sen puolustussuunnitelman mukaiset ohjeet valmistelusta Englannin hyökkäyksen varalta, ottamalla huomioon Viipurin alueen valtaus Kymijokea myöten, välittämättä Suomen muodollisesta puolueettomuudesta.

Tämä on alustuksen viimeinen ja tärkein johtopäätös, jollette halua, että brittiläinen militarismi valloittaisi Leninin punaisen kaupungin kuudentena päivänä maihinlaskujoukkojen saapumisesta Loviisaan tai Kotkaan.”  (Jaosto osoittaa Unschlichtille vilkasta suosiota).

Lähde: Antti Hackzellin raportti19.5.1927.

*

Unschlihtin ehdotuksista keskusteltiin sotajaostossa kolme tuntia, vain Litvinovin ja parin muun esiintyessä ulkoasiainkansankomissariaatin Tarton rauhaa kunnioittavan linja puolesta.

Lopuksi kaikki Unschlichtin ehdotukset hyväksyttiin yksimielisesti, kahden pidättyessä äänestämästä.  NKP:n keskuskomitea vahvisti päätökset 22.3.1927 ja käytännön toimiin ohjelman toteuttamiseksi ryhdyttiin huhtikuu alussa.

On toistaiseksi epävarmaa, miten Unschlichtin toimintalinja ja vuoden 1927 lakkojen avustaminen on nivellettävä toisiinsa.  Perustavoitteensa suhteen ne ovat täysin yhteneväiset.  Mutta Unschlichtin ohjelma ei kuitenkaan sisällä suoranaista ajatusta lakkojen käytöstä Suomen talouselämän saattamiseksi epäjärjestykseen.  Sitäkin loogisempaa on , että lakko keskittyi sinne, missä oli tekeillä tärkeitä sotavarusteluja.  Unschlichtin suunnitelmaan sisältyneet kaupalliset neuvottelut ”kapitalistien kanssa” luonnollisesti edellyttivät normaaleja oloja muussa talouselämässä.

 

Sukellusveneiden tilaus

Ensimmäinen [Tannerin] hallituksen keskinäinen neuvottelu sukellusveneiden tilaamisesta oli tapahtunut jo 14.1.1927.  Tilanne oli se, että ensimmäisen, jo 16.9.1926 tilatun sukellusveneen lisäksi oli tammikuussa 1927 määrä suorittaa lisätilauksia, joista sosiaalidemokraatit  periaatesyistä olisivat halunneet päästä.

Kun määrärahat lisätilauksiin oli jo myönnetty, olisi tilaamatta jättäminen merkinnyt tavallaan eduskunnan  tahdon vastustamista.  Osaltaan li kysymys siis siitä, oliko hallituksella oikeus lykätä määrärahojen käyttöä.  Tanner itse otti asian puheeksi tältä kannalta ja ehdotti lykkäyksen pyytämistä, mutta halusi sitä ennen Ernst Nevanlinnan asiantuntijalausunnon menettelyn laillisuudesta.  Samalla kannalla oli Wäinö Wuolijoki, joka toivoi lykkäystä ”ellei syksyyn, niin ainakin jonkun aikaa, ettei tarvitsisi kaatua tähän asiaan”.  Lykkäystä vaativat myös Helo, Paasivuori ja Hupli, mutta tuskin aivan samasta syystä kuin Tanner ja Wuolijoki.  Puolustusministeri K. Heinonen oli ehdottomasti tilaamisen kannalla ja häntä tuki Voionmaa.

Toimitusehdot olivat sellaiset, että jos lisätilausta ei suoritettaisi tammikuun aikana, valtio kärsisi jokaisesta kolmesta lisälaivasta [sukellusvene] 2,2 miljoonan markan tappion eli yhteensä 6,6 miljoonaa markkaa.  Se olisi veronmaksajilta poissa. –

Neuvottelun päätökseksi tuli, että Nevanlinnalta pyydetään lausunto, mutta että Heinonen saa myös aloittaa neuvottelut lisätilauksista.

Nevanlinna asettui lausunnossaan sille kannalle, että lykkäys ei ollut mahdollinen, ja kun 26.1. asiaa pohdittiin uudelleen, päätettiin äänin 9 – 4, että lisälaivat tilataan heti.  Vastaan olivat Hupli, Paasivuori, Helo ja Pekkaa.  Ratkaisu oli ilmeisesti jo ennakolta selvä, ja kokouksen puheenvuorot näyttävätkin olleen lyhyitä ja toteavia.  Perimmäisen syyn hallituksen menettelyyn toi julki ehkä Wuolijoki todetessaan, että ”jos emme tilaa, kaadumme, syntyy uusi hallitus valkoisella rintamalla”.

Eduskuntaryhmälle pääministeri Tanner selosti tilausasiaa jo 2.2.1927 eikä saanut siltä moitelauseita.

Merkittävältä vaikuttaa, että Chrichton-Vulcanin telakalla alkoi lakkoliikehdintä välittömästi tämän jälkeen työpaikkajärjestön kokouksessa 7.2. keskustelulla palkankorotuksista.  Tehtiin myös päätös, ja isännistölle jätettiin 8.2. asiaa koskeva kirjelmä.  Työnantajapuoli reagoi tilanteeseen nopeasti.  Tannerin puheille ilmestyivät 92. Chrichtonin johtaja Staffans ja Liittopankin johtaja Ekholm, jotka ilmoittivat, ettei Chrichton voi asettaa kontrahdin mukaista takausta sukellusveneistä.  Liittopanki ei mene takaukseen.

He ehdottivat sen vuoksi, että hallitus luopuisi siitä ja antaisi rahaa vain sikäli kuin heillä on tavara ja suoritettua työtä. Myös puolustusministeri Heinonen näyttää olleen läsnä ja Tanner merkitse: ”Lupaamme harkita”.  On tuskin epäilystä siitä, että Staffansin ja Ekholmin käynti johtui edessäolevan työtaistelun ennakoinnista.  Kun lakko ei heti alkanut, asia unohtui hetkeksi, sillä muut lakonuhat vaativat aluksi huomiota osakseen.  - - -

Sosiaaliministeri Johan Helon [Chrichtonin lakon välitys-]yritys epäonnistui sekin, ja suuri työtaistelu lähti valtoimeen liikkeelle. Voitaneen olettaa, ettei työnantajapuoli voinut aavistaa lakkolaisten takana olleita suuria taloudellisia voimavaroja.

Niidenkin tutkijoiden, jotka eivät tahdo nähdä lakkoa alkusynnyltään poliittisena, täytyy myöntää sen politisoituneen heti sulun alettua ja jo aikaisemminkin.  Työnantajapuoli tulkitsi asian heti taisteluksi kommunistien suuroffensiivi vastaan.  Tämä ilmenee muun muassa työnantajien laadittamasta kirjasesta ”Minkätähden portit pysyvät kiinni?”, joka lähti Yrjö Koskelaisen kynästä.  Se sisälsi katsauksen neuvottelujen kulkuun ennen sulun alkamista.  Lisäksi siinä osoitettiin, että lakkolaisten esittämä virallinen lakon syy, palkkojen jälkeenjääneisyys, oli täysin perätön metallialalla.  Ei ollut kyse tavallisesta työtaistelusta, vaan selkkaus ”kuuluu yhtenä osana siihen taisteluliikkeeseen, jolla kommunistien johdossa oleva työläisten ammattijärjestö pyrkii järkyttämän maan työoloja ja aikaansaamaan yhteiskunnallista liikehtimistä”.

Venäjän lakkoavustukset tulivat pian lehdistön välityksellä tunnetuiksi, ja ne viilensivät yleisen mielipiteen suhtautumista lakkoon.  Lakon poliittisuus epäilemättä helpotti myös SMT:n (Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliitto) pyrkimyksiä omien rahastojen keräämiseksi.  Sillä oli myös takanaan STK:n tuki.

Pääministeri Tanner ei kuitenkaan pyrkinyt muuttamaan hallituksensa omaksumaa sivustakatsojan asennetta.  Mutta heinäkuun alussa hän kutsui luokseen vuoronperään SMT:n puheenjohtajan Lavoniuksen ja SAJ:n sihteerin Arvo Tuomisen.  Hän lienee tällöin painostanut Tuomista lakon lopettamiseen.  Aika näyttää vierähtäneen aina lokakuun loppupuolelle, ennen kuin Tanner on ollut kosketuksessa Leo Ehrnroothiin.  Tämä selosti Tannerille 20.10. keskusteluaan Lavoniuksen ja Virran kanssa.  Virta oli edelleen järkkymättömällä kannalla.  Ehdoton vaatimus oli, että jotakin turkulaisille lakkolaisille oli myönnettävä.  Lavonius oli valmis myöntämään joitakin lisäetuja, mutta ei halunnut neuvotella sulkulaisten palkoista.  Hän totesi kuitenkin, että palkkain korotus olisi jälkeenpäin pakollinen.  Tanner lausui Ehrnroothille toivomuksen, että osapuolet olisi saatava välittömään kosketukseen toistensa kanssa.  Välitysehdotus olisi tehtävä vasta viime tingassa.  Ehrnrooth halusi kuitenkin vielä ”sondeerata yksityisesti”, mihin Tanner suostui. - - -

Tutkimus on luonnehtinut [lakon] lopputulosta kompromissiksi, jossa molemmat pelastivat ”kasvonsa”.  Pauli Kettunen korostaa tutkimuksessaan, että ammattijärjestön piirissä sopimus tulkittiin voitoksi, koska työantajat olivat suostuneet yleiseen palkankorotukseen.  [90 p/h] Voi kuitenkin kysyä, oliko työehtosopimusjärjestelmässä lainkaan päästy eteenpäin.  Tässä ammattijärjestön suuressa tavoitteessa poljettiin miljoonia kuluttanen lakon jälkeen edelleen paikallaan.  Kysymättä ja vastaamatta on, oliko metallin lakko ja palkankorotus tavallaan tapahtunut muiden työläisryhmien edun kustannuksella.  Mielenkiintoista myös on, että lakkolaiset itse halusivat työtaistelun lakkaavan ja että SAJ:n sihteeri ”Poika” Tuominenkin toivoi näin tapahtuvan, vaikka aivan oikein aavisti lakon rahoittajan, Moskovan, toivovan sen jatkumista.

Lakon hyödyttömyys suomalaisen työläisen kanalta oli juuri siinä, että se ei vienyt eteenpäin työväenliikkeen yleisiä tavoitteita, vaan palveli vain Neuvostoliiton pyrkimystä hajottaa enemmän tai vähemmän todellinen ententen rintama.

Lähde: Paavolainen, emt. s. 111-116.

*

Jälkivaikutus

Päättelyä voidaan tietysti yrittää myös [Chictonin] lakon tuloksesta käsin.  Muodollisesti lakkolaiset tietenkin voittivat, kun työnantajat joutuivat antamaan periksi keväisistä asenteistaan.

Mutta lakon hinta oli erittäin korkea.

Se onnistui ensinnäkin vain ulkomaisen ja erityisesti venäläisen rahan turvin ja merkitsi väistämättä kommunisteille vihamielisen mielialan kasvua maassa.  Se seikka, että tulevina lapualaisvuosina saatettiin ”kommunisminvaarasta” esittää miten liioiteltuja väittämiä hyvänsä, perustui todennäköisesti vuosien 1927 ja 1928 suurten lakkojen synnyttämään vakaumukseen.

On kuitenkin helppo ymmärtää, miksi lakkovuodesta 1927 on puhuttu jälkeenpäin sangen vähän muualla kuin kommunistipiireissä.

Lakon ”torunnasta” näet läänittyi verrattoman paljon verrattoman paljon ansioita sosialidemokraattiselle hallitukselle itselleen ja eritoten sen pääministerille.  Tätä ei lapualaisvuosina ja niiden jälkitunnelmissa ollut kovin mieluista tunnustaa.  Legendalle Tannerista järkkymättömyyden perikuvana on vuosi 1927 epäilemättä antanut kivijalan.  Voidaan vain kysyä, missä määrin esimerkiksi Raf. Haarlan omalaatuinen diktatuuri tarjous liittyy vuoden 1927 lakkoon.

Tanner kertoo muistelmissaan Haarlan käynnistä luonaan 3.12.1929;

Hän pyysi saada avoimesti puhua asiansa ja kävi suoraan käsiksi siihen.  Hän tarjosi diktaattorinpaikkaa Suomessa.  Hänen mielestään olin siihen tehtävään ainoa mahdollinen ja kaikin puolin sopiva henkilö.  Jos antaisin hänelle suostumukseni, hän alkaisi kerätä ”juntta” kokoon.  Muutaman kuukauden kuluttua asia olisi selvä.”

Lähde: Paavolainen, emt.

*

Moskovan komentoa odotellessa

 

Arvo ”Poika” Tuominen kertoo;

Tiedustelin suoraan Moskovasta Kominternin ja Profinternin johdolta, jotka olivat seurannet työtaistelun kulkua tarkasti ja avustaneet sitä huomattavilla panoksilla, voimmeko hyväksyä tehdyn välitysehdotuksen.  Ratkaisua ei voinut siirtää loputtomiin.  Kuten tavallista Moskovan vastaus viipyi yli määräajan.  Sulkukomiteoiden edustajat oli jo kutsuttu kokoukseen Helsinkiin päättämään sopimusehdotuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä.  Kokous kesti kaksi päivää.  …

…Olin odottanut Moskovan vastausta toisen päivän aamupuoleen saakka.  Kun sitä ei tullut, minun oli pakko Ammattijärjestön ja vielä enemmän – sulkukomiteoiden puheenjohtajien ja edustajienkin valtaosa sen tiesi – Moskovan edustajana käyttää puheenvuoro.

Kokouksen aikana käydyissä luottamuksellisissa keskusteluissa olivat mielipiteet Ammattijärjestöä johtavassa juntassa menneet hajalle.  Yleensä oli kuitenkin asetuttu sille kannalle, että meidän olisi noudatettava sitä määräystä minkä Komintern antaisi.  Kun sitä ei ollut tullut, oli minun pakko ottaa vastuu kannettavakseni.  Tuomitsin puheenvuorossani välitysehdotuksen sikäli huonoksi, että hallitus olisi voinut tehdä paremmankin.  Työnantajat olisivat tässä tilanteessa voitu siihen taivuttaa.  Kun kuitenkin välitysehdotus oli niinkin hyvä ja kun oltiin juuri talven selässä ja kun lisäksi oli vaikea muilla työaloilla selittää, miksei näinkin edullista ehdotusta hyväksytty ja varsinkin kun lakko alkoi yhä enemmän saada poliittista luonnetta, oli välitysehdotus mielestäni hyväksyttävä.

Oli kuvaavaa, että heti tämän puheenvuoron jälkeen, jonka kokouksessa läsnä olevat käsittivät siis ei vain Ammattijärjestön, vaan ennen kaikkea SKP:n, Kominternin ja Profinternin edustajan lausunnoksi, yksi toisensa jälkeen käytti lyhyen puheenvuoron ja ilmoitti, että asiaa tarkemmin harkittaessa ehdotus alkoi näyttää yhä hyväksyttävämmältä.  Tällainen on hyvin kuvaavaa juuri lakkotaisteluissa.  Solidaarisuus työläisten edustajien ja työläisten keskuudessa on niin suuri, että mitään heikkouden merkkejä ei haluta osoittaa, vaikka oltaisiinkin sovinnon kannalla.  Lakkotaistelussa on aivan oma psykologiansa, ja sellaisten ihmisten, jotka eivät ole niissä olleet mukana tai niitä johtaneet, on vaikea käsittää, miksi lakossa monta kertaa asetutaan sataprosenttisesti jatkamisen kannalle, vaikka valtaosa osanottajista olisi pitänyt parempana, ettei koko lakkoa olisi syntynytkään.

Tiesin jo lausuntoa antaessani melko varmasti, millainen tulisi olemaan Moskovan kanta.  Mutta kun vastausta moniin tiedusteluihini ei ollut tullut, käytin tilaisuutta hyväkseni ottaakseni riskin lakon lopettamisesta.  Kominternille ja Profinternille oli tietysti aivan samantekevää, millainen olisi loppuratkaisu.  Heille oli pääasia, että he saisivat antamilleen rahoille katteen… …

Mutta suomalaisille, niin Kominternin ja Profinternin asiamiehiä kuin olimmekin, oli muuta ajateltavaa.  Meidän täytyi ottaa huomioon, että jos taistelua loputtomasti jatkettaisiin, siitä olisi seurauksena metalliteollisuuden tyrehtyminen.  Työläisten täytyisi loppujen lopuksi hakeutua muille aloille.

Päivää myöhemmin tuli sitten paukku.

Silloin tuli Moskovan ohje, että taistelua oli jatkettava.  Ja se tuli sellaisella voimalla että oli vähällä tyrmätä meidät kaikki.  Samalla tuli tiedotus, että avustusta tultaisiin lisäämään – puhuttiin suurista summista, miljoonista markoista kertakaikkisena avustuksena.  Tähdennettiin, että jos työläisten rintama jossakin kohdin horjuisi, lakkoavustusta voitiin lisätä, jopa siinä määrin että avustus saattaisi lähennellä työläisten vakinaista palkkaa.

Sulkutaistelun jatkamisen motiiviksi mainittiin nimenomaan sotavarustelun vastustaminen.  Asialle annettiin suurpoliittinen luonne, Suomi muka länsivaltojen toimeksiannosta ja pakotuksesta valmistautui kiireellisesti neuvostovastaiseen sotaan  Lakko oli jatkettava, jota Suomi ei voisi rakentaa vedenalaisia eikä suorittaa muitakaan sotavarusteluja.

Siinä tuli siis vahvistus ajatukselle, joka meitä oli pelottanut: lopullisena tarkoituksena oli maamme metalliteollisuuden tuhoaminen, raskaan teollisuuden lyöminen niin matalaksi, ettei se olisi voiut läheskään entisin voimin varustautua.

Siitä alkoi vakava kamppailu  SKP mobilisoi kaikki käytettävissään olevat voimat painostamaan Ammattijärjestön junttaa, jotta asia otettaisiin uudelleen käsiteltäväksi.  Metalliliiton oli määrä jälleen kutsua sulkukomiteoiden edustajat Helsinkiin ja antaa määräys sulkutaistelun jatkamisesta.

Tietysti minua, joka henkilökohtaisesti olin eniten vastuussa, painostettiin ankarasti.  Asia oli kuitenkin jo mennyt niin pitkälle, että me emme missään tapauksessa voineet perääntymiseen alistua. ….

Painostuksessa mentiin niin pitkälle, että minua uhattiin puolueesta erottamisella ja muilla asiaan kuuluvilla rangaistuksilla.  Se hyvä nimi, jonka edellisten kuukausien ja varsinkin tämän sulkutaistelun aikana olin Moskovassa ansainnut, kärsi sulkutaistelun lopettamiskahakassa pahasti.

Lähde: Arvo ”Poika” Tuominen: Maan alla ja päällä. WSOY, 1958. s. 276-280.

*

Rikkuriarmeija

Lakonrikkojajärjestö Vientirauha perustettiin helmikuun lopulla 1920 Teollisuudenharjoittajain Yhtymän toimesta.  Yhtymä antoi silloin Jyväskylästä kotoisin olevan Martti Pihkalan toimeksi muodostaa lakonmurtajain järjestö, noin 1.000 – 2.000 miehen työarmeija, joka olisi valmis astumaan lastaustöihin, jopa maanviljelystöihinkin lakonalaisilla työmailla silloin, kun lakkoja tehtäisiin poliittisessa tarkoituksessa.  Varsinaisiin palkkataisteluihin ei järjestön tarkoituksena ollut puuttua, ellei niillä ollut poliittista luonnetta.  Tietenkin saattoi vastapuoli poliittisenkin lakon naamioida palkkalakoksi esittämällä suuria palkkavaatimuksia, mutta tarkoituksena ei ollut kiinnittää huomiota asian muodolliseen puoleen, kuten peruskirjassa tähdennetään.

Eri puolille maata muodostettiin piiriesikuntia.  Asioiden johtoon saatiin työnantajapiirien luottamusta nauttivia henkilöitä ja erityisiä matkustavia asiamiehiä pantiin pitäjiin perustamaan esikuntia etappipäällikköineen.

Järjestön erittäin salaiseksi tarkoitetussa ohjelmassa sanotaan:

Valtakunnan lentävien työjoukkojen järjestö.  Piirien jokaiseen pitäjään perustetaan työjoukkojen esikunta, joista yksi on pitäjän etappipäällikkö.  Näiden on tehtävä:

  1. Laatia ennakkoluettelo miehistä, jotka esikunnan mielestä ovat sellaisia, että he kun heille asia edellä selvitetyn tapaan selitetään, ymmärtävät velvollisuudekseen liittyä työjoukkoihin, ja
  2. joilla on sisua ja tahtoa lähteä,
  3. työmiehet saavat työstään niin suuren palkan kuin satamatöissä on yleensä suoritettu tai ensi kesänä tullaan suorittamaan.  Mitään erityistä ammattitaitoa ei miehillä tarvitse olla.  Tunnettu asia on, että satamamiehet ansaitsevat paremmin kuin mitkään muut ei-ammattitaitoiset miehet.”  ….

”Asiamiesohjeiden 5. kohta kuului:

Kun miehille ilmoitetaan hälytys ”olkaa valmiit!” tulee heidän olla valmiit kuuden tunnin sisällä varustettuina kahden päivän muonalla lähtemään matkalle keskityspaikkaan, joka heille samalla ilmoitetaan.  Tästä hälytyshetkestä alkaen siihen saakka kun joukko-osaston jäsen lähtee keskityspaikasta matkalle, suoritetaan miehelle odotuspäiväpalkkio 15 markkaa päivältä, jonka palkkion hän saa periä asiamieheltä taikka ala-asiamieheltä kuittia vastaan.”

*

Vientirauhan organisaatio näyttää rakentuneen suurelta osin Etelä-Pohjanmaalle, ja Pihkalan parhaimpina apumiehinä mainitaan asiakirjoissa vuosi vuoden jälkeen maanviljelijä Vihtori Kosola ja Kustaa Tiitu.

Vuosien 1922-1925 aikana Vientirauha sai elää hiljaiseloa.  Ne pistolakot, joita kuljetusliiton toimesta 1920-luvun alkupuolella järjestettiin, tyrehdytettiin lakonmurtajajärjestön toimesta eikä mitään suurempia taisteluja ollut.  Asiakirjojen mukaan esimerkiksi vuonna 1924 voitiin Vientirauhan toimesta käyttää vain 207 rikkuria.

Vuonna 1925 tilanne oli jo muuttunut: tarvittiin 756 rikkuria, vuonna 1926 oli heidän lukumääränsä 2.393 ja vuonna 1928 jo kokonaista 13.000.

Lähde: Tuominen: emt.

*

Luettelo

Suomen Metalliteollisuustyöväen Liitto julkaisi sittemmin listan henkilöistä, jotka v. 1927 metallisulun aikana työskentelivät taistelua käsittävissä tehtaissa.

Suomen Ammattijärjestön alaisille perusjärjestöille.

Suomen Metalliteollisuustyöntekijäin Liitto r.y:n tiedonanto järjestöjen jäsenyyteen ottamisesta.

Nojautuen Suomen Metalliteollisuustyöntekijäin Liitto r.y:n sääntöjen 3 pykälään C-kohtaan antaa S. Metallit.t. liittotoimikunta tiedoksi sitä varten, jos allamainituista henkilöistä joku pyrkisi johonkin Suomen Ammattijärjestön alaiseen järjestöön jäseneksi, ettei heitä voida jäseniksi ottaa ilman liittotoimikunnan suostumusta, koska he ovat olleet vallinneen metallisulun aikana työssä sulunalaisissa työpaikoissa, kuten allaolevasta selviää.

Julkaisija: Suomen Metalliteollisuustyöntekijäin Liitto r.y., 1928, 82 s.

Luettelo käsitti nimilistan sekä työntekijöistä, että työnantajista:

http://www.genealogia.fi/hakem/luettelo018as.htm

 

*

Markku Salomaa kirjoittaa:

Neuvostoliiton sotilaallinen minimi- ja maksimisuunnitelmista Suomen suhteen saatiin kahdesti viitteitä ennen talvisotaa; ensin vuosina 1927-1928 ja sittemmin uudestaan vuonna 1935.

NKP(b):n keskuskomitean sotilasjaosto käsitteli 17.-19. maaliskuuta 1927 Neuvostoliiton länsirajan sotilaallista ja poliittista turvaamista (Englantia vastaan).  Suomen suunnalle liittyneistä puna-armeijanstrategisista käsityksistä sotilasjaostolle alusti apulaissotakomissaari (ts. kansankamissaarin 1. sijainen 1925-1930) Josif Stanislavovitsh Unschlicht (1879-1938).  Paikalla olivat myös sota-asiain kansankomissaari Kliment Voroshilov ja puna-armeijan esikuntapäällikkö Mihail Tuhatshevski, joka toimi sittemmin Leningradin sotilaspiirin komentajana vuosina 1928-1931.

Unschlicht oli toiminut Valkovneäjän GPU:ssa, pitkäaikaisen ylimmän sotaneuvoston jäsenenä ja keskeisenä järjestelijänä Saksan armeijan (Reichswehr) ja puna-armeijan yhteistyössä.

Unschlichtin esityksen mukaan Leningradin läheisyys ja Muurmannin rautatien uhanalaisuus lyhensivät puolustuksen syvyyttä niin merkittävästi, että puolustusryhmitykseen oli ehdottomasti päästävä ennen Rajajokea  Olisi kyettävä luomaan strateginen tilanne, jossa Leningrad jäisi sotatoimien ulkopuolelle.

Unschlichtin mukaan se edellytti sodanuhan tilanteessa Kakkois-Suomen valtaamista ehkä Kymijokea myöten.  Unschlicht valitteli, että ulkoasiainkomissariaatti piti kiinni Tarton rauhansopimuksen loukkaamattomuudesta ja piti yleisesikunnan operatiivisen osaston vaatimuksia ”punaisena militarismina”.  Hän piti toimenpiteitä välttämättöminä ja korosti neuvostojohdon retorisen tavan mukaisesti, että ”tässä on kyse vallankumouksellisen kommunismin olemassaolosta”.  Esityksensä lopussa hän mainitsi viittauksenomaisesti, että ”Suomen punainen työväki kyllä suo meille anteeksi taistelut Helsingin kaduilla, jopa itsensä eduskunnankin seinien sisällä”.

Unschlichtin varsinaisen ehdotuksen sisältö perustui sinänsä kokonaan puna-armeijan ohjesäännön sodankäynnin ”siirtämisestä” vastustajan alueelle.

NKP(b):n keskuskomitea hyväksyi suunnitelman 2. maaliskuuta 1927 ja Unschlchtin ehdotuksen mukainen operatiivinen yleisohje annettiin Leningradin sotilasiirin esikunnalle.  Yleisohjeen mukaan olisi puna-armeijantullut valmistautua pääasiassa ratsuväen voimin nopeasti hyökkäämään Viron ja Suomen rannikon suuntiin.   Karjalan kannas ja Viipuri oli valloitettava ja työnnettävää rintama Kotkan-Lappeenrannan linjalle.

Unschlicht viittasi myös Helsinkin (koko Suomen) valtaamisen mahdollisuuteen ja tämä ”uhkakuva” tuli suoraan ilmaistuksi myös neuvostolähettiläs Eric Assusin toimesta 15. kesäkuuta 1935 Suomen pääministeri Toivo Kivimäelle.  Assmus uhkasi, että jos Neuvostoliitto joutuisi Keski-Euroopassa sotaan (Saksan kanssa), joutuisi Neuvostoliitto oman turvallisuutensa vuoksi miehittämään ainakin eräitä osia Suomesta – tai peräti ”valtaisi Suomen kuudessa päivässä”.

 

[huomautus: sekä viimeksi mainittu mies, suurlähettiläs Eric Assmus, että usein mainittu Josif Stanislavovitstsh Unschlicht joutuivat Suuren terrorin uhriksi vuonna 1938.]

http://de.wikipedia.org/wiki/Josef_Unschlicht

http://en.wikipedia.org/wiki/J%C3%B3zef_Unszlicht

http://en.wikipedia.org/wiki/Eric_Assmus

Lähde: Markku Salomaa: Punaupseerit.  WSOY, 1992. s. 256-257.

*

Tauno Saarela kirjoittaa:

Armeijan luonne [kommunistien näkemys 1920-luvun puolivälin tienoilla]

Puolustusrevision keskeisten periaatteiden mukaan riittävän vahvat ja arvostetut puolustusvoimat ehkäisisivät muita hyökkäämästä maahan.  STPV [Suomen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalikomitea] edustajia näkemys ei vakuuttanut, vaan he tulkitsivat asiaa lähes päinvastoin.  Esimerkiksi kansanedustaja, ammattiyhdistysmies Uno Nurmien arveli, että maata puolustettaisiin paremmin muilla keinoilla kuin armeijalla, joka pikemminkin sotkisi maan sotaan.  Ryhmän edustajat pitivätkin armeijaa hyökkäykseen tarkoitettuna instituutiona, jonka todelliset tavoitteet kätkettiin ”isänmaan puolustamiseen”.

 

Tulkinnassa kaikui työväenliikkeen perinteinen näkemys, jota kommunistiset kirjoitukset olivat vahvistaneet.  Sitä tukivat myös kokemukset suomalaisten seikkailuista Karjalassa vuosikymmenen alussa [ns. heimosodat, vh] – STPV:n ryhmässä arveltiin aluksi armeijan vahvistamisen olevan jatketta niille.

Yleisempää oli kuitenkin liittää Suomen puolustusvoimien kehittäminen osaksi suurvaltojen  ristiretkeä Neuvostoliittoa vastaan.  Esimerkiksi esitys rannikkolaivaston perustamisesta vuonna 1925 tulkittiin osaksi ”siitä yhtenäisestä ketjusta, jota imperialistit valmistavat Neuvosto-Venäjän ympärille”.

Syksyllä 1927 eduskuntaryhmä kytki laivaston rakentamisen [sukellusvenehankinnat, vh] Englannin pyrkimyksiin hyökätä Neuvostoliittoon.

[Eduskunnassa STPV:n edustajista tämän suuntaisesti puhuivat Mauritz Rosenberg, Uno Nurminen, Kalle Kulmala, Yrjö Enne ja Toivo Latva]

Lähde: Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923-1930.  SKS, 2008. s. 482.

*

Vastarinta armeijassa

Kovin usein [kommunistien garnisoneissa levittämät salaiset] sotilaslehdet eivät liioin esittäneet esimerkkejä tehdystä vastarinnasta.  Vain pariin otteeseen ne viittasivat Tampereen rykmentin [Lahden Hennalassa] kieltäytyneen marssilla juoksemasta tai maahan lyöttämisestä ja Karjalan kaartin komppanian [Viipurissa] kieltäytyneen lähtemästä harjoituksiin keskellä yötä.

Keväällä 1923 Suomen Valkoisen kaartin asevelvolliset [Helsingissä] puolestaan kieltäytyivät menemästä satamatöihin lakon aikana.  Tuosta rohkeasta esiintymisestä muistutettiin myös vuoden 1928 satamalakon aikana.

[sotilaslehti ”Reserviläinen”: Sotilaitten käyttö satamalakon murtajina; Pistin: Isänmaan puolustustako?  Heinäkuussa 1928 Toivo Antikainen ylpeili asiasta SKP:n V puoluekokouksessa 1925]

Lähde: Saarela: emt., s. 494-495.

*

Suomalainen kommunismi aktivoitui puhumaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteista 1925

Aihetta aktivoitumiselle antoi Neuvostoliiton esitys hyökkäämättömyyssopimuksesta keväällä 1926.  Se sai suomalaisen kommunismin lehdet todistelemaan Neuvostoliiton rauhanrakkautta ja sopimuksen edullisuutta suomalaisille työläisille ja talonpojille: turvallisuuden ylläpitämiseksi ei enää tarvittaisi kallista sotalaitosta ja verotusta voitaisiin keventää.  Sopimus turvaisi myös, ettei Suomi joutuisi sotatantereeksi, joksi Englanti yritti saattaa sen.  Suomen hallituksen esityksiä pidettiin verukkeina: syytteet Neuvostoliiton puolelta levitettävästä ”kiihoituskirjallisuudesta” torjuttiin viittaamalla monien suomalaisten järjestöjen Suur-Suomi –aineistoihin.

Sopimuksen kariuduttua Työväenjärjestöjen Tiedonantajassa summattiin syiksi Suomen valtaapitävien lyhytnäköisyys ja tsaarinvallan ajoilta periytynyt vihamielisyys, yhteiskuntajärjestelmien erilaisuus sekä Englannin ja Saksan hallitusten vaikutus Suomen ulkopolitiikkaan. …

… Laajemmin [Suomen ja Neuvostoliiton väliset] kauppasuhteet nostettiin esille vasta vuoden 1929 aikana, kun taloudellinen tilanne Suomessa heikkeni.  Vaaliohjelmassakin vaadittiin kesällä 1929 hyökkäämättömyyssopimuksen ohella kauppasopimusta.

Syksyllä STPV:n kansanedustajat yrittivät lisäksi vakuuttaa, että työläisten päästäminen työnhakuun Neuvostoliittoon kehittäisi rajaseutuja.

Liikkeen lehdet mainostivat myös Neuvostoliiton tarjousta ostaa Suomesta laivoja ja sen myönteistä vaikutusta Suomen työllisyystilanteeseen.  [Asiayhteydestä ei ilmene koskisiko laivakauppa myös sukellusveneitä, vh]

Puheita taloudellisesta yhteistyöstä vaikeutti vuosikymmenen viimeisinä vuosina Suomen ja Neuvostoliiton kilpailu puutavaramarkkinoilla.  Se synnytti syytöksiä polkumyynnistä ja metsänraiskauksesta.  Tässä kiistassa suomalaisen kommunismin edustajat asettuivat yleensä Neuvostoliiton puolelle.  SKP:n johtohenkilöihin kuulunut J.K. Lehtinen jopa iloitsi, että ”Neuvostoliiton yhä nouseva sosialistinen puutavarateollisuus lahtari-Suomen tuotteita parempine tuotteineen voittaa alaa Englannin markkinoilla”.  Edvard Gylling sen sijaan lohdutteli SKP:n keskuskomitean pleenumissa 1928, että kilpailulla oli vahingollisia vaikutuksia Suomessa vain niin kauan kun maa oli kapitalistien vallassa.

[Gylling myi Karjalan puuta Suojärven kautta Hella Wuolijoen Carelia-puuliikkeelle, joka puolestaan hoiteli jatkokaupat Englantiin; nämä suhteet myöhemmin joutuivat Stalinin kontrollikomissioiden luupin alle terrorin alettua, vh]

Lähde: Saarela: emt. s. 648-649.

*

”Panssarisosialismia”

[Tannerin sos.dem.-vähemmistöhallituksen] Päätös ryhtyä rakennuttaman kahta ”vedenalaista” [sukellusvenettä, vh], koska eduskunta oli myöntänyt niihin määrärahat, osoitti suomalaisen kommunismin jäsenille, että sosiaalidemokraatit olivat luopuneet aiemmista vaatimuksista vähentää sotamenoja.  Hallituksen teot synnyttivät käsityksen, että senhetkinen sosiaalidemokratia oli ”panssarisosialismia”, joka oli ryhtynyt suostuttelemaan työtätekeviä puolustamaan kapitalismia puhumalla isänmaan puolustamisesta.

Pääministeri Väinö Tannerin valmius vastaanottaa suojeluskuntaparaati 16.5.1927 katsottiin jatkoksi SDP:n aiemmille puheille suojeluskuntain muuttamisesta armeijan reserviksi.  Tekoa pidettiin kuitenkin ”ennätyksellisenä siinä julkeudessa ja häikäilemättömyydessä, jolla sos.-dem. herrat … ovat porvaristoa palvelleet.  Hallituksen muiden tekojen kanssa se vahvisti näkemystä sosiaalidemokraattien voimakkaasta sitoutumisesta varustautumiseen.  …

… Varsinkin SKP:n johdon kirjoituksissa ulkopolitiikasta tuli kesän 1927 jälkeen Tannerin hallituksen keskeisiä syntejä.  Ulkopoliittisten kysymysten merkitys lisääntyi, kun Neuvostoliitto koki keväällä 1927 takaiskuja Kiinassa Kuomingtang- puolueen rikottua välinsä kommunisteihin sekä Euroopassa, kun Englanti katkaisi diplomaattisuhteet toukokuussa.

 

Moskovan valtasi hyökkäyspelko, jota se tse myös liioitteli ja lietsoi.

Sodanvaara ja Neuvostoliiton puolustaminen nousivat tuolloin myös keskeisiksi teemoiksi Kommunistisessa internationaalissa ja sen jäsenpuolueissa.

Heinäkuun alussa SKP:n politbyroo tulkitsi Tannerin hallituksen toimien merkitsevän Suomen vetämistä ”eturintamaan” Neuvostoliittoa vastaan.  Se halusi nostaa sodanvaaran ja Suomen osallistumisen Englannin suunnitelmiin keskeiseksi paljastusteemasi.  Niin ei käynyt, mutta puheet vahvistivat Tannerin hallituksen ulkopolitiikan tarkastelua Neuvostoliiton suojelemisen perspektiivistä.

Viittaukset mahdollisen sodan rasituksiin Suomen työväestölle ja varustautumisen kalleuteen jäivät Neuvostoliiton suojelemisen jalkoihin.  Syksyllä Helsingissä järjestetyssä kokouksessa puhuttiin sentään Suomen puolueettomuudesta tulevan sodan pyörteissä: se todettiin mahdottomaksi, koska maan porvaristo ja sosiaalidemokraattinen hallitus hävittivät sen.

Lähde: Saarela: emt., s. 197-199.

*

Kommunistien välikysymys

SKP:n politbyroolle välikysymys ei ollut yhtä herkkä asia [kuin Suojärven talonpoikien lahjoitusmaakiista], ja se yritti jo tammikuussa 1927 innostaa STPV:n eduskuntaryhmää ahdistelemaan Tannerin hallitusta välikysymyksillä mahdollisimman paljon.  Politbyroo ei kuitenkaan nimennyt siinä vaiheessa mitään aiheita.  [Politbyroo toimi Moskovassa, vh]

Vasta myöhemmin keväällä se viittasi Folkets Dagbladet Politikenin julkaisemaan aineistoon sekä toisaalta vapaaehtoisten värväämiseen Kiinaan, ja Kantonin hallituksen tunnustamiseen.  Ryhmä ei kuitenkaan välittänyt ohjeista mitään – Kiina ja Kanton olivat sille kovin kaukaisia asioita eikä se selvästikään uskonut politbyroon tavoin saavansa välikysymyksen allekirjoittajiksi vasemmistososiaalidemokraatteja.

Myöhemmin syksyllä politbyroo ei esittänyt välikysymyksiä ulkopolitiikkaan liittyviä kysymyksiä, vaikka ne muuten nousivat keskeisiksi.  Sen sijaan välikysymyksen mahdollisuus nousi esille Helsingin työväen paikallisjärjestön lokakuussa järjestämässä kokouksessa, jossa käsiteltiin sodan vaaraa.  Eduskuntaryhmä ei kuitenkaan ollut vaalien jälkeenkään innostunut tekemään välikysymystä ulkopolitiikasta.

Lähde: Saarela: emt. s 202-203.

*

Työrauha

Suomalaisen kommunismin mielestä sosiaalidemokraattien myönteinen asenne ”työrauhaan” osoitti sitä, että he vaativat työläisiä ottamaan huomioon myös kapitalistien edut, joiden kanssa työläisillä ei ollut mitään tekemistä.

”Työrauha” merkitsi suomalaisen kommunismin tulkinnan mukaan myös sitä, että sosiaalidemokraatit halusivat muuttaa työläisten toiminnan elinehtojen puolesta edustuksellisiksi neuvotteluiksi kapitalistien kanssa.  ”Työn Äänen” mukaan ammatilliset järjestöt eivät saisi enää vaatia joukkotoiminnalla parannuksia oloihinsa vaan ne voisivat vain tehdä esityksiä hallitukselle ja kapitalisteille.

Lähde: Saarela: emt. s. 210.

*

Arvo Poika Tuominen lakkokenraalina

[Helmikuussa 1926 Tammissaaren vankilasta vapautunut ja SAJ:n sihteeriksi tulleesta Poika Tuomisesta.. ]

Pahimman iskun Tuomisen suunnitelmille antoi metallityönantajien huhtikuun 1927 lopussa julistama työsulku, joka merkitsi yli 8.200 metallityöläisen joutumista työtaisteluun.

Työsulku oli työnantajien vastaus Turussa aluksi Chrichton-Vulcanin telakalla ja myöhemmin muillakin työpaikoilla esitettyihin yleisiin palkankorotusvaatimuksiin, joita edistääkseen Crichton-Vulcanin työläiset aloittivat maaliskuussa lakon.  Arvo Tuominen uskoi vielä tuossa vaiheessa, että kiista saataisiin ratkaistua ennen kuin paperityöläisten lakkotaistelu alkaisi.  Työnantajat eivät kuitenkaan halunneet myöntää työläisille kollektiivisia palkankorotuksia vaan turvautuivat sulkuun.

 

SKP:n Suomen byroo tulkitsi metallisulun työnantajien pyrkimykseksi estää enemmät palkkaliikkeet metalliteollisuudessa ja turvata asemansa paperiteollisuudessa.  Byroo piti suotavana, että metallisulku saataisiin ratkaistua ennen kuin muita taisteluja aloitettaisiin.  Se ei kuitenkaan asettunut vastustamaan puuteollisuuden ja kuljetusalojen palkkaliikkeitä.

Tuominen ei toiminut tämän kannan mukaisesti tai saanut sitä läpi, sillä SAJ:n toimikunta päätti kesäkuussa, ettei satamatyöläisten tai muiden ryhmien suuria taisteluita saanut aloitta ennen kuin senhetkinen tilanne oli ratkennut.  Se piti ”taloudellisen taistelukuntoisuuden” kannalta arveluttavana, että yli puolet SAJ:n jäsenistä olisi yhtä aikaa lakossa.

Päätöksessä selitettiin myös työnantajapuolen yrittävän laajentaa taistelua niin suureksi, että se kävisi työntekijöille ylivoimaiseksi.  Taisteluun ryhtymällä saatettaisiin siten tehdä palvelus viholliselle.  SAJ väitti katselevansa asiaa kokonaisuuden etujen kannalta, vaikka selvästikin antoi etusijan metallityöläisille.

Lähde: Saarela: emt. s. 260-261.

*

Kari Selén kirjoittaa:

 

Puolustusneuvosto

Seuraavan kerran puolustusneuvoston toiminnassa laivastoa koskeva erillinen asia purjehti esille maalisuussa 1935.

Kysymys koski Chrichton-Vulcanilla ollutta 250 tonnin sukellusvenettä.  Vene oli saksalaisten suunnittelema kuten laivaston neljä sukellusvenettäkin.  Tilaaja oli saksalainen vaikkakin omistamansa hollantilaisen yrityksen välityksellä.  Kysymyksessä oli prototyypin rakentaminen, mistä Suomi jo aikaisemmin oli kerran kieltäytynyt.  Nyt 1930 telakka saattoi ottaa vastaan tilauksen, jolle puolustusministeriö asetti joukon erityisehtoja.  Erityisehdot olivat hyvin ymmärrettäviä, sillä oltiinhan Suomessa rakentamassa asetta, jollaiset olivat Saksalta kielletty Versailles´n rauhansopimuksen perusteella.

Sukellusvene laskettiin vesille keväällä 1933 ja saksalaiset suorittivat sillä koeajoja seuraavana kesänä.  Saksalaiset käyttivät alusta koulutukseen kesällä 1934.  Chrichton-Vulcan halusi päästä eroon veneestä, mutta puolustusministeriö ei katson olevan edellytyksiä sen ostamiseen. Ministeriö otti kuitenkin väliaikaisesti veneen haltuunsa syksyllä 1934, jolloin se siirrettiin Suomenlinnaan.  Telakka oli valmis myymään veneen muualle, mutta ministeriö ei luopunut etuosto-oikeudestaan.

Nimetön sukellusvene oli ongelma muillekin kuin rakentajalle.  Se ei ollut hyväksi Suomen ulkopoliittiselle maineelle antaessaan aihetta maailmalla kulkeneille tiedoille, joiden mukaan suomi varusti Saksaa ja vielä kielletyillä aseilla.  [Hitler oli noussut valtaan tammikuussa 1933, vh]

 

Vene oli selvästi jäämässä Suomeen, sillä mahdollisuudet sen myymiseksi olivat melkoista vauhtia hupenemassa.  Hitler oli lokakuussa 1933 ilmoittanut Saksan eroavan Kansainliitosta, ja peruskirjan mukaan ero astuisi voimaan kaksi vuotta ilmoituksen jälkeen.  Vaikka Saksa vielä periaatteessa oli Kansainliiton jäsen, niin käytännössä ja maailman silmissä se ei sitä ollut. Telakalla ei sopimuksen mukaan ollut oikeutta myydä nimetöntä sukellusvenettään Kansainliiton ulkopuolisille maille.  Kesällä 1935 Englanti omalta osaltaan lievensi Versailles´n rauhansopimuksen ehtoja solmiessaan laivastosopimuksen Saksan kanssa.  Tämä sopimus myönsi Saksalle muun muassa oikeuden periaatteessa pitää yhtä monta sukellusvenettä kuin Englannilla oli.

Puolustusministeriö oli päätynyt sukellusveneen ostamiseen ja asialla oli kannatus myös hallituksen valtiovarainvaliokunnassa.  ….

… Merivoimat halusi veneen, vaikka se ei ollutkaan aselajin kehitysohjelmassa kiireellisyysjärjestyksessä kärkisijalla.  Puolustusministeriön halukkuuteen ostaa sukellusvene vaikutti myös saksalaisten painostus.  …

… Sukellusveneen ostaminen lykkäytyi yli valtiotalouskomitean työskentelyn päättymisen.  Komiteahan edellytti vuosittain 200 miljoonan markan puolustusbudjettien lisäksi 100 miljoonan markan lisäbudjettia 1935.  Merivoimien osuus viimemainitusta summasta oli yli 42 miljoonaa, mistä sukellusvenettä varten oli 19,5 miljoonaa markkaa.

Sukellusvene, joka sai nimen Vesikko, ostettiin tammikuussa 1936.

Lähde: Kari Selén: C.G.E. Mannerheim ja hänen puolustusneuvostonsa 1931-1939.  Otava, 1980. s. 182-184.

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sukellusvene_Vesikko

 

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Edelläoleva vaihe Suomen historiassa on monessakin mielessä äärimmäisen kiinnostava:

SDP palasi hallitusvaltaan, Tannerin vähemmistöhallitus - vain 8 vuotta kapinan jälkeen.

Tannerin toiminta lakkoliikehdinnän, nousevan oikeistoradikalismin ja kavuhakuisen talouspolitiikan origossa.

Suomen talouden kasvupyrähdys, vientikaupan eteneminen - viime vaiheet ennen 1929 Wall Streetin pörssiromahdusta ja laajaa länsitalouden lamaa.

Kommunistisen liikkeen maanpäällisen toiminnan kuviota Moskova-orientoituneen SKP:n ohjauksessa ja valvonnassa; Poika Tuomisen tarinat (joita ei juurikaan voi ottaa täydestä nimellisarvostaan, mutta jotka valaisevat omalla tavallaan kokonaiskuvaa).

Pihkalan kaartin kuviot ja niiden niveltyminen sisällissodan jälkijännitteisiin, ja yhä voimistuvaan otatukseen ääripiirteiden välillä. Kuuma kesä 1930 teki tuloaan.

ym.

Tämän freskon eräänä osasena kannattanee liittää tähän Kansallisbiografiasta Moskovan lähettiläs Antti Hackzellin pienoiselmäkerta, joka on Mikko Uolan käsialaa (Moskovan vuodet, osio; artikkeli on KB:n verkkosivuilla maksullisena kokonaisuudessaan);

Kansallisbiografia, pienoiselämäkerta, kirj. Mikko Uola (maksullinen);
Hackzell, Antti (1881 - 1946)
pääministeri, STK:n toimitusjohtaja, lähettiläs, kansanedustaja

HACKZELLin Moskovan aika, Uola kuvaa sen näin:

”Jo 1918 Hackzell nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi, kun venäläismielisinä erotettujen kuvernöörien tilalle tarvittiin vakinaisia viranhaltijoita. Tästä tehtävästä hän luopui loppuvuodesta 1920, kun hänet valittiin yhtenä Suomen edustajana Tarton rauhan jälkeen muodostettuun suomalais-venäläiseen sekakomiteaan. Komitean tehtävänä oli hoitaa rauhansopimuksesta aiheutuneita käytännön järjestelyjä; sen puheenjohtaja oli valtioneuvos Anders Ahonen ja varapuheenjohtaja Hackzell. Sekakomitean vaikeimmaksi asiaksi osoittautui sittemmin ratkaisemattomaksi jäänyt tulkintariita rauhansopimukseen kirjatusta Itä-Karjalan itsehallinnosta.

Sekakomiteassa Hackzell sai lisäkokemusta suomalais-venäläisten asioitten hoitamisesta, ja hänet nimitettiin Suomen Moskovan-asiainhoitajaksi 1922, kun tehtävää aiemmin hoitanut Boris Gyllenbögel joutui neuvostohallituksen vaatimuksesta palaamaan kotimaahansa. Vielä samana vuonna asiainhoitajasta tuli ministeri ja täysivaltainen lähettiläs. Kyse oli yksi Suomen vaikeimmista diplomaattitehtävistä.

Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita hiersivät tuohon aikaan monet tekijät, ennen muuta puolin ja toisin tunnettu poliittinen epäluulo sekä vuosien 1918 - 1922 heimosotaretkistä johtuneet erimielisyydet. Vaikeuksista huolimatta Hackzellin lähettiläsaika merkitsi Moskovan-edustuksen vakiintumista, sillä parin hyvin lyhytaikaisen asiainhoitajan jälkeen Hackzell jäi Suomen Moskovan-edustajaksi neljäksi vuodeksi.

Suomen Moskovan-lähetystön työskentely sai koko maailmansotien välisen ajan säilyneet muotonsa Hackzellin vuoteen 1927 kestäneellä päällikkökaudella. Neuvostoliiton-lähetystön oli luotava muista poikkeavat työskentelytavat, sillä informaation hankkiminen ja poliittinen raportointi oli vaikeaa, kun tiukan diktatuurijärjestelmän vuoksi yhteiskuntaan ei voitu pitää suoraan yhteyttä. Niinpä jo
Hackzellin aikana tuli tavaksi pitää yllä tiiviitä suhteita muihin Moskovassa oleviin diplomaatteihin, jolloin oli mahdollista vertailla tietoja ja käsityksiä Venäjän politiikasta.

Hackzellin lähettiläskaudella Suomen ja Neuvostoliiton suhteita rasittivat yleisen epäluuloisuuden lisäksi monet vaikeat kysymykset. Tuskin Tarton rauhansopimuksen tulkintaan liittyneistä erimielisyyksistä oli päästy, kun suomalaiskommunistien hyökkäys rajan yli Savukosken - Sallan suunnalla talvella 1922 kiristi jälleen suhteita.

Pari vuotta tämän läskikapinana tunnetun selkkauksen jälkeen maitten välejä kiristi neuvostojoukkojen tunkeutuminen Georgiaan ja maan liittäminen neuvostovaltioon sekä Suomen tähän aktioon Kansainliitossa ottama kielteinen kanta.

Kun Neuvostoliiton aloitteesta 1926 ryhdyttiin neuvotteluihin hyökkäämättömyyssopimuksesta, Hackzell esiintyi Suomen hallituksen aktiivisena neuvonantajana. Neuvottelut kaatuivat lopulta venäläisten vierastamaan ja Hackzellin voimakkaasti ajamaan välitystuomiomenettelyyn, eivätkä tuloksettomiksi jääneet neuvottelut parantaneet maitten välisiä epäluuloisia suhteita.

Hackzell antoi 1925 tietoja presidentti Lauri Kr. Relanderille siitä, että Josif Stalin oli noussut Venäjän vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi ja että tälle oli luonteenomaista leppymätön viha kaikkea porvarillista kohtaan. Suomen lähettiläs oli jo havainnut Lev Trotskin mahdollisuudet vähäisiksi; tämä oli salaisen poliisin GPU:n valvonnan alaisena ja karkotettiin lopulta Neuvostoliitosta 1929.

Muutokset Venäjällä tarkoittivat Hackzellin mukaan muutosta vasemmalle, mikä intomielisimpien mukaan tarkoitti siirtymistä "puhtaaseen kommunismiin". Tämä merkitsi Hackzellin mielestä Venäjän syöksemistä perikatoon, eikä hänen uskonsa Neuvostoliiton säilymiseen ollut vielä 1920-luvulla kovinkaan vahva. Hän odotti kommunistien hallinnon luhistuvan maan sisäiseen, taloudellisen kurjistumisen synnyttämään oppositioon eikä kyennyt näkemään Stalinin kykyjä vastustajiensa säälimättömässä likvidoinnissa.

Hackzellin kykyä ymmärtää Venäjää lisäsi hänen sukulaissuhteensa tunnettuun sosiaalidemokraattiseen poliitikkoon, Venäjällä syntyneeseen Reinhold Sventoon (vuoteen 1938 Sventorzetski); Svento oli naimisissa Hackzellin sisaren Evin kanssa. Sukulaissuhde ei kuitenkaan tehnyt Hackzellista sosiaalidemokraattisen politiikan hyväksyjää eikä edes ymmärtäjää. Kun Väinö Tannerin hallitus loppuvuodesta 1926 nimitettiin ja sen ulkoministeriksi tuli Väinö Voionmaa, Hackzell kieltäytyi nostamasta ulkoministeriöstä palkkaansakaan, koska ei halunnut olla missään tekemisissä ministeriön päällikön eli lähimmän esimiehensä Voionmaan kanssa. Näkemystään Hackzell perusteli presidentille sillä, että Voionmaa oli 1918 sodan aikana ollut laatimassa punakaartin operaatiosuunnitelmia yhdessä punakaartin päällikön Ali Aaltosen kanssa.

Voionmaan nimitys ulkoministeriksi oli keskeinen syy siihen, että ulkoministeriön ja Moskovan-lähettilään välit kiristyivät. Myös Voionmaa teki selväksi, ettei hyväksynyt Hackzellia, ja tämä erosikin lähettilään tehtävästä 1927. Presidentti Relander arvosti suuresti Hackzellin Venäjän-tuntemusta ja yritti vaikuttaa siten, että tämä nimitettäisiin uudelleen Moskovan-lähettilääksi, mutta turhaan. Kun Hackzell ei suostunut ottamaan vastaan muita lähettilään tehtäviä, Relander suunnitteli hänen nimittämistään ulkoministeriön kansliapäälliköksi.

Seuraavatkaan ulkoministerit eivät kannattaneet Hackzellin nimitystä, ja niinpä Relanderin oli katkerin mielin luovuttava mieluisesta diplomaatistaan, joka kolmen vuoden disponibiliteetin jälkeen siirtyi 1930 Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) palvelukseen.

Vaikka Hackzell oli tinkimätön sosialistienvastaisissa kannanotoissaan, hän ei hyväksynyt oikeistoradikalismiakaan. Tämä tuli selvästi ilmi 1930-luvun alun talonpoikaismarssin ja lapuanliikkeen levottomina aikoina. Hackzell katsoi hallituksen olleen liian heikko myöntyessään kansanliikkeen vaatimuksiin; "presidentti [Relander] itki eilen kaksi kertaa, se kuvastaa parhaiten valtiovallan saamattomuutta", hän kirjoitti alkuvuodesta 1931. Vasemmistolaisten kyyditykset eli muilutukset saivat laillisuusmiehen jyrkän tuomion.”

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Minua edelleen kiinnostaa nk. Suomenlahden sulku, l. Suomen ja Viron yhteisprojekti sulkea punalaivasto pois Itämereltä. Oliko Britannia siinä todella jotenkin mukana, aineellisestikin?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Sanoisin, että aina kun on puhuttu, puhutaan ja tullaan puhumaan Pietarin turvallisuudesta, aina on kyse myös ja keskeisesti Suomenlahden hallinnasta: sekä itse merialueen hallinnasta, myös Suomenlahden sekä etelä- että pohjoispuolisista maa-alueista. Siksi Suomenlahden sulkutoimet ja se, kuka sitä säätelee, tulee aina olemaan olennainen pointti.
Uskon että sulkukysymys oli eri muodoissaan esillä.
Laitan tähän vuoden 1927 tilannekuvan ja Britannian muodostaman sotilaspoliittisen uhkan ymmärtämiseksi olennaista näkymää menneisiin vuosiin, eli interventiosotien aikaan. Tarkemmin sanoen Britannian varsin keskeiseen rooliin Suomenlahden perukan ja Kronstadtin alueen hallinnasta heti Suomen itsenäistymisen jälkeen.
*
Britannian torpedoveneet operoivat Suomenlahden itäosissa erityisesti Kronstadtia vastaan vuosina 1919–1920.
August Agar oli eräs toimija; http://fi.wikipedia.org/wiki/Augustus_Agar
Augustus William Shelton Agar (4. tammikuuta 1890 – 30. joulukuuta 1968) oli tunnettu brittiläinen meriupseeri, joka palveli molemmissa maailmansodissa ja osallistui vuonna 1919 brittien laivastotoimintaan Suomenlahdella. Hän johti luutnantin arvoisena moottoritorpedoveneosastoa, joka operoi Suomessa, Karjalankannaksella, olleista tukikohdista käsin Neuvosto-Venäjän laivastoa vastaan.
Alunperin Agarin osaston tehtävänä oli MI6:n toimeksiannosta hoitaa kuriiriliikennettä Venäjän puolelle sekä hakea brittiläinen huippuvakooja Paul Dukes turvaan Pietarista. Dukesin nouto ei onnistunut, mutta hän onnistui pakenemaan Venäjältä maitse syyskuussa 1919.
Agarin osaston käytössä oli Coastal Motor Boat -nimellä tunnettuja moottoritorpedoveneitä, joiden huippunopeus oli 45 solmua tunnissa. Veneiden voimanlähteenä oli 275 hevosvoiman Thornycroft V-12 -lentokonemoottori. Veneen aseistukseen kuului kaksi Lewis-pikakivääriä sekä yksi tai kaksi torpedoa. Veneitä oli Agarin osastolla oli vain kaksi ja osasto toimi Terijoelta käsin. Koska kyseessä oli salaisen palvelun operaatio, veneiden miehistöt käyttivät siviilivaatteita. Vangiksi joutumisen varalta heillä oli kuitenkin laivaston univormuun kuuluva lakki ja takki[1].
Kontra-amiraali Walter Cowan halusi Agarin osaston saapumisesta lähtien käyttää moottoritorpedoveneitä Kronstadtin suojassa olevia neuvostoliiton aluksia vastaan. Hän toimitti Agarille kaksi torpedoa, joita Agarin MI6:lle tekemä tehtävän suorittaminen ei edellyttänyt.
Kesäkuun alussa 1919 Inon linnaketta vastapäätä Suomenlahden etelärannalla sijainneen Krasnaja Gorkan linnoituksen miehistö nousi kapinaan bolsevikkeja vastaan, jolloin neuvostohallitus lähetti taistelulaivat Petropavloskin ja Andrei Pervosvannin tulittamaan tykeillään linnoitusta. Agar halusi tukea kapinallisia ja lähetti aamuyöllä 16. kesäkuuta molemmat moottoritorpedoveneensä tekemään hyökkäyksen taistelulaivoja vastaan. Veneet joutuivat kuitenkin palaamaan takaisin Terijoelle toisen veneen kokeman potkurinakselin rikkoontumisen takia. Agar teki uuden yrityksen seuraavana yönä. Taistelulaivat olivat jo poistuneet, mutta niiden tilalle oli tullut risteilijä Oleg, jonka britit upottivat torpedolla. Krasnaja Gorkan kapina oli kuitenkin jo kukistunut.
Luutnantti Agar oli toteuttanut hyökkäyksen vastoin MI6:lta saamiaan käskyjä ja ilman kontra-amiraali Walter Cowanin lupaa. Kun Agar saapui veneineen Koivistoon, Cowanin laivasto-osasto otti Agarin vastaan sankarina. Menestyksellisen operaation seurauksena Cowan päätti toteuttaa iskun Kronstadtiin, jota varten Britanniasta lähetettiin Cowanille kahdeksan 55-jalkaista moottoritorpedovenettä, joista perille tuli seitsemän. Kronstadtin Tukikohta oli miinakenttien suojaama, mutta matalakulkuiset moottoriveneet saattaisivat ylittää ne turvallisesti. 30. heinäkuuta alkaen britit tekivät Kronstadtiin useita ilmahyökkäyksiä; lentokoneet toimivat lentotukialus HMS Vindictiveltä sekä Koiviston kylän lähelle rakennetulta kentältä käsin.
Agarin johtama suuri isku Kronstadtiin tapahtui 18. elokuuta 1919, ja siihen osallistui kahdeksan moottoritorpedovenettä ja saman verran Koivistolta ilmaan nousseita lentokoneita. Veneet pääsivät tunkeutumaan linnoituksen satama-altaaseen upottaen Pamiat Azova -nimisen sukellusveneiden tukialuksen sekä vaurioittaen pahoin kahta taistelulaivaa (Petropavlovsk ja Andrei Pervozvanni). Brittiosaston omat tappiot olivat kolme moottorivenettä, kahdeksan kaatunutta ja yhdeksän vangiksi joutunutta.
Harry Ferguson on esittänyt teorian, että Kronstadtiin tehdyillä hyökkäyksillä oli tarkoitus provosoida Neuvosto-Venäjä hyökkäämään rajan yli Suomeen ja vetää Suomi mukaan Venäjän sisällissotaan. Suunnitelman takana olisi ollut Britannian tiedustelupalvelu MI6, ja se olisi liittynyt Suomen valtionhoitajana toimineen Mannerheimin lähipiirin vallankaappaussuunnitelmiin[2].
Hyökkäysosastoa johtanut kapteeni Agar piti yhteyttä myös Helsingissä salonkia pitäneeseen Hella Wuolijokeen, jota Agar kutsui myöhemmin muistelmissaan Madame W:ksi. Virolaisyntyinen Wuolijoki tuki näihin aikoihin Viron itsenäistymispyrkimyksiä ja välitti virolaisten avunpyyntöjä englantilaisille. Myöhemmin väitettiin, että Wuolijoki olisi vuotanut tiedon brittien hyökkäyksestä venäläisille, mutta Ferguson ei kirjassaan usko tähän.

*
Tämä ainakin kannattaa lukea; http://kuvat2.huuto.net/5/0e/0ff0a49c245dd8402c045...
Harry Ferguson: Operaatio Kronstadt (ArtHouse, vuosi?).
Tosi tarina Britannian tiedustelupalvelun uhkarohkeasta sotilasoperaatiosta Suomessa vuonna 1919.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Melkoista aasinsiltaa linkuttaen, totean;

http://www.economist.com/blogs/prospero/2015/04/so...
The Economist (30.4.2015) kehuu Sofi Oksasen Baltiassa viime viikolla esittämiä pointteja.
”Sofi Oksanen Viron miehityksestä. Valheita, pelkoa ja väkivaltaa”
Sofi Oksanen on Estonia’s occupation
Lies, fear and violence
Apr 30th 2015, 13:28 BY ECONOMIST.COM

FINNISH author Sofi Oksanen discusses her latest book "When the Doves Disappeared" and her own family’s experience with deportations and resistance in Estonia
Videon kesto 8:04
*
Veli-Pekka Lehtonen kertoi Helsingin Sanomissa em. Economistin artikkelista hetki sitten.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1430794962973?ref=hs-a...

The Economist kehuu Sofi Oksasta – "yksi entisten kommunistimaiden tärkeimmistä äänitorvista"

Kulttuuri 5.5.2015 14:52
Veli-Pekka Lehtonen

Helsingin Sanomat

*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset