*

Veikko Huuska

Eräs Talvisodan uhri – kivityömies Paavo Pajusen tarina

 

Eräs Talvisodan uhri – kivityömies Paavo Pajusen tarina

                                                                 *

Sota-arkiston tietojen mukaan Talvisodassa kuoli Suomen puolella 25.989 henkilöä.  Yksi merkillisimmistä sodan uhreista oli Orimattilasta oleva kivityömies, toimittaja, kommunisti Paavo Pajunen, josta ei ole varmuutta taisteliko hän Suomen vai Neuvostoliiton puolesta, mutta ihmisyyden puolesta hän kuitenkin kuoli, ja mitä karuimman kuoleman, suomalaisten tuomitsemana, mutta puna-armeijan Naganista lähteneeseen niskalaukaukseen, sellaiseen, johon kuolivat Katynin puolalaiset upseerit noin 15.000 miestä, ja jollainen oli varattu Suomen miehille, monelle.

Joulukuun 14. päivänä 1939, viikko Yrjö Jylhän komppanian verisen tulikasteen jälkeen, partioretkelle lähti alikersantti Paavo Pajusen pieni partio Kannaksella.  Paavo Pajunen oli kommunisti, maanalaisen skp:n tekijämiehiä, Espanjan sisällissodan tasavaltalaisrintaman komppanianpäällikkö, sissijohtaja ja luutnantti.  Lisäksi hän oli lukeva työläinen, lähes kirjailija, tiukan mutta miehekkäästi tuntevan tekstin kirjoittaja, jonka kirjeitä vaimolleen Jennylle Espanjan rintamalta julkaistiin vaimon toimittamina Suomen Sosialidemokraatissa 1937-1938.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Jenny_Pajunen

Paavon ja Jennyn (”Jenkan”) yhteiselo oli kuin tähtiin kirjoitettu: kun Jenny 15-vuotiaana ensi kerran tapasi Paavon, hän sävähti ja heitti tätä pihlajanmarjatertulla ja kipaisi pakoon.  ”…olin vaistonnut törmänneeni rakkauteen kuin järkähtämättömään kallioon ja jotenkin järkkyneenä, tajuamatta miksi…”.  Mutta yhteinen kohtalo oli sillä sinetöity, kiihkeä rakkausavioliitto, josta he ajan viitekehyksessä yrittelivät avointa toveriliittoa.  Lapsirakkaita molemmat, mutta lapsetta jäivät, iäksi, ankarien olojen, Paavon pelätessä että pienokainen hetkenä minä hyvänsä jäisi orvoksi kylmään maailmaan.  Monet muutkin maanalaisen vasemmiston ihmisistä jäivät tuosta henkilökohtaisesta onnesta vajaiksi, eikä, kuten Jenny sanoi, esimerkit Valtiollisen poliisin suojissa tapahtuneista keskenmenoista rohkaisseet..  Vasemmistolainen ja liberaali kulttuuriväki Helsingissä ja muualla Suomessa keskusteli ja kantoi huolta sisällissotaan joutuneen Espanjan kansan kohtalosta, vapauden ja demokratian kohtalosta.  Mutta vain harvat lähtivät oikeaan taisteluun, eivät ne kaikkein kovimpien kantojen lausujat.  Pajunen äksyili Espanjasta Helsingin lausunnonantajille, näiden näennäisradikaaleista julkilausumista.  - Lue lisää; https://helda.helsinki.fi/handle/10138/26458

Todellisuus Espanjan taistelukentillä oli toinen kuin kuvitelmissa.  Paavo Pajunen koki Espanjassa vähintään nelinkertaisen pettymyksen.  Hän pettyi kommunistien hajanaisuuteen.  Hän pettyi Staliniin tämän petettyä Espanjan kansan ja tasavaltalaisten taistelun.  Hän pettyi aatetovereihinsa Suomessa.  Hän pettyi itseensä ja hän pettyi vaimoonsa, joka ajautui tunnetun häntäheikin, ystävän ja tukijansa Jarno Pennasen lakanoihin.  Kotiin palasi 1938 pettynyt, muuttunut, kovettunut ja haurastunut mies.  Hän oli ratkennut juomaan, tappelemaan ja kapinoimaan, näissä rähäköissä haavoittui ja vähää vaille joutui toverituomioistuimeen, Moskovan paperit ovat taistelutoverien Lehenin ja Modin laatimien henkilöraporttien pohjalta ankarat.  Taistelutovereidensa Eero Patu Hautojärven ja Lauri Laukki Vileniuksen kanssa Paavo matkalla Suomeen joulukuussa 1938 sopi, että ”jätetään kaikki sinne, mitä on.  Jos pidetään yhteyksiä, niin ollaan miehiä ja jatketaan taistelua”.

*

Lokakuussa 1939 virka-asuinen poliisi kantoi kotiin Vilhonvuorenkadulle liikekannallepanokäskyn, kutsun YH:iin.  Paavo ei ollut kotona, hän oli pitkän työttömyyden jälkeen juuri saanut työtä Velodromin rakennustyömaalla, Jenny otti kortin vastaan: poliisi hymyili lähtiessään merkitsevää hymyä, ”kyllä te tiedätte, missä hän on”.  Kummallista tässä oli se, että Pajunen, tunnettu skp:n tekijämies, Espanjankävijä ja EK:n vuosia valvoma (välillä yötä päivää) mies käskettiin rintamalle, ehkä sekin että Paavo lähti.  Kaiken lisäksi hänet komennettiin tiedustelupartion johtajaksi.  Joulukuun 14. päivä hän katosi, ilmeisesti loikkasi, mitkä sitten olivatkaan motiivit.  Oliko hän tehnyt johtopäätöksensä, sopinut jotain valvontaviranomaisten kanssa?  Vai olisiko hän vain Pate Teikan tapaan hiihtänyt rajalinjan yli itään, jättänyt Jenkan, kaiken.  Erilaisia huhuja liikkui.

Tammikuun 2. päivänä 1940 valtiollinen poliisi pidätti Jenny Pajusen.  Hän oli ehtinyt saada kirkkoherranvirastosta ilmoituksen miehen katoamisesta.  Ilmoituksessa toivottiin jumalan siunausta kestää tämä koettelemus.  Hetken päästä tuli tervapaperiin kääritty pään kokoinen paketti: Paavon siviilialusvaatekerta, vyö ja Toivo Pekkasen kirja Isänmaan ranta.

Jenkka kertoo: ”Parin viikon ajan minua pommitettiin valtiollisen poliisin komeroissa kysymyksillä Paavosta – aina öisin: ”Koska ja missä olin nähnyt mieheni viimeksi?  Mitä hän oli minulle viestittänyt?  Missä päin hän sanoi liikkuvansa?  Mitä hän sanoi tekevänsä, mihin menevänsä?  Mitä hän on kertonut taisteluistaan Espanjassa?”  -  ”Valehtelette!” huusi kuulustelija, ojensi pistoolinsa kohti rintaani ja uhaksi ampua ellen kertoisi totuutta.  – Antaa tulla! vastasin.

*

Valtiollinen poliisi siis epäili asiaa jonka Jenkka jo tiesi: ”Paavo ei ollut nostanut kättään neuvostovaltiota vastaan!”  - Jenkka saattoi tietää enemmänkin, mutta noin oli paras kirjoittaa.  Espanjassa oli sattunut kaikenlaista.  Kaikki ei tullut Jenkan tietoon.  Paavon vala kahden toverinsa kanssa paluumatkalla..  Jonain synkkinä hetkinä kotona Paavo itki miksi se luoti meni millin ohi, se jonka hän epätoivoisessa humalassaan kapinoinnillaan E:ssa sai.  Espanjan vuosien aikana hän näki kulissien taakse, tiesi kaiken pahan, näki miten raadollista ja periaatteetonta hetkipeliä se oli.  Kyllä hän tiesi Lehénin tehtävän, Kominternin valvontaosaston iskuripäällikkönä, epäluotettavain ainesten siilarina.  Paavo Koskinen, toveri toveruudessa, oli tavannut vakoilija-loikkari-valvoja Pentikäisen Barcelonassa.  Eversti Pentikäinen oli Talvisodassa suomalaisten sotavankien tiukkaotteinen kuulustelija.  Lehén, josta tuli Kuusisen hallituksen poliisiministeri, seikka jota Paavo ei lokakuussa tiennyt, mutta 14.12. kyllä jo varsin hyvin.  Hallituksen jäsenet oli kerrottu sodan alussa.

Mitä Paavo Pajunen teki, ajatteli tai sanoi sekuntia ennen kuin Nagant yskäisi kuivan yskähdyksensä?  Hän tiesi kanadansuomalaisen pämppärikolmikon kohtalon teloituskomennuskunnan edessä Tarragonassa 21.4.1938, tiesi merimies Lindholmin huutaneen nyrkkiään heristäen: ”Viva suomalainen, Viva Finlandia, Viva Rebublic!”  Mutta mitä Paavo huusi?  Uskon että se ei ollut mitään suurta ja lennokasta.  Jos hän huusi, se oli hyvin pientä, ehkä hiljaista, mutta kuitenkin suurinta mitä ihmisen huulilta voi päästä:

 - Jenkka, rakas…

*

Jenny Pajusen selvitykset Petroskoin arkistoista toivat selkoa asiaan: Pajunen vietiin kuulusteluihin Oranienbaumiin, josta hänet petturina ja vakoilijana toimitettiin O.V. Kuusisen nukkehallituksen luo Terijoelle, jossa kolmijäseninen suomalainen troikka tuomitsi hänet, kommunistin, kuolemaan.  Hänet teloitettiin venäläisittäin, niskalaukauksella, hautapaikka tuntematon.  Tiedon mukaan kolmikon, troikan, muodostivat Terijoen hallitukset ainoat jonkinlaista poliittista painoarvoa omanneet jäsenet, Tuure Lehén, Inkeri Lehtinen ja Armas Äikiä.

*

Pajusen tuomarit: 

Terijoen hallituksen sisäministeri Tuure Lehénin veli, itseoppinut työväenkirjailija Emil Lehén teloitettiin kapinan loppukarkeloissa Viipurissa toukokuussa 1918.  Tuure itse oli Stalinin kriitikko 1930-luvun puolivälin Neuvostoliitossa, josta hän pelastui Alfred Marus –peitenimellä Espanjaan Kominternin kytäksi ja kansainvälisten prikaatien soturien poliittisen luotettavuuden - jota ei ollut - punnitsijaksi terrorivallan piilukirves vyöllään.  Lisäksi hän organisoi partisaanitoimintaa.  Nyt hän Kuusisen marionettihallituksen sisäministerinä, siis nimellisestikin poliisiministerinä sovelsi Voiton tie –teoksensa oppeja käytäntöön ja ensimmäisiin uhreihin kuului hänen Espanjan sisällissodan taistelutoverinsa P. A. Pajunen.  Tuure oli Hertta Kuusisen ensimmäinen aviomies.  ”Katutaisteluekspertti” Lehen palasi Suomeen syyskuussa 1946, mutta sai Suomen kansalaisuuden takaisin vasta 1969.

Toinen oli valistusasiain ministeri Inkeri Lehtinen, viimeinen uskollinen Stalinissa.  Inkeri Lehtisen vanhemmat olivat kansanedustajia, isä Juho (J.K.) Lehtinen oli O.V. Kuusisen toimittajatovereita Työmies-lehdessä ennen kapinaa.  Perheet tekivät yhteisiä sunnuntairetkiä, kolmas perhe joukossa oli Edvard Gyllingin pesue.  Juho ja Edvard teloitettiin Stalinin terrorin aikana, Otto Villeä tunnetusti ei.  Inkeri siirtyi Neuvostoliittoon 1920-luvun lopulla ja opiskeli Leningradissa ja Moskovan Lenin-koulussa.  Hän oli kohosi Kominternin palveluksessa korkealle, yhteen aikaan hänen lähin esimiehensä oli Klement Gottwald, myöhempi Tshekkoslovakian presidentti.  Inkeri oli koko ajan myös maanalaisen SKP:n johtopaikoilla ja työskenteli Tukholman byroossa.  Hän palasi Moskovaan pahimman terrorin aikaan ja joutui todistamaan läheistensä tuhon.  Hän joutui irtisanoutumaan isästään, ensimmäisestä miehestään oululaissyntyisestä Eino Lehdosta sekä Karjalan keisarista Edvard Gyllingistä.  Hän oli venäjän kansalainen tullessaan nimitetyksi ”Suomen kansanhallituksen” jäseneksi 1939.  Kun Talvisota päättyi, ja suomalainen armeija vetäytyi Taipaleen rintamalta ja siirtyi uuden rajan taakse, noin 140 kilometrin hiihtomarssin jälkeen 19. päivänä maaliskuuta 1940, luutnantti Yrjö Jylhän komppania yöpyi Koitsanlahdella Nokelaisen talossa.  Talon omistaja oli Inkeri Lehtisen serkku.  Inkeri palasi Suomeen joulukuussa 1945, asettui synnyinkaupunginosaansa Helsingin Siltasaarelle, sai takaisin Suomen kansalaisuuden 1952 (lavastetun) avioliiton kautta.

Kolmas oli maanviljelysministeri A. Äikiä, joka Koukunniemessä kaiutteli ämyriin seireenilauluja kenraali Wladimir Grendalin sotamies-pojalle Borikselle, rintamalinjan yli Suomen puolelle.  Isä toimi tykistön komentajana ja sitten jo 13. Armeijan komentajana Taipaleen rintamalla, rumputulen komentajana, juuri sinne Jylhänkin komppanian niskaan.  Kertoman mukaan Äikiä huuteli: - ”Boris, Boris, ole isäsi poika.  Tule tänne.  Isä ei anna tuhlaajapojalle vitsaa, vaan ottaa avosylin vastaan rakkaan poikansa.”.  Kapina 1918 oli Gröndahlin perheen jakanut, vaimo ja poika jäivät Helsinkiin, isä jatkoi Venäjällä ja kävi sotakoulut siellä.  ”Luokkataistelurumpali” Äikiä palasi Suomeen 1947, mutta ei saanut takaisin anomaansa Suomen kansalaisuutta.

*

Paavo Pajunen on arvoitus.  En tiedä, mutta koska kirjoitan hänestä, oletan että minun odotetaan esittävän oman käsitykseni.  Se on tämä:

Pajunen pettyi Espanjassa, jonne hän oli mennyt taistelemaan paremman elämän ja paremman maailman puolesta.  Tähän, muuttamattomaan maailmaan, hän ei halunnut saattaa lapsia, ei edes rakkaan Jenkan kanssa, niin lapsirakkaita kuin kumpikin olivat.  Mutta onko mitään, minkä puolustaminen oikeuttaisi niin likaisen tappamisen ja sellaisen petoksen, kuin minkä hän siellä kohtasi?  Aidon romantikon tapaan, pettyneenä, mutta miehekkäänä, hän etsi ratkaisua, joka oli kuolema.  Hän flirttaili sen kanssa Espanjan rintamalla ja rintaman takana, mutta kuolema pidätteli.  Itsetuhoisuus oli ilmeistä, elämästä oli mennyt maku, punainen lanka kadonnut.  Sekä siellä että sitten kotona hän kohtasi myöskin epäämättömät tiedot Stalinin terrorin uhreista, parhaimmat miehet ja naiset oli oma systeemi tuhonnut.

Ajattelen näin: Paavo tiesi että Stalin oli tuhonnut kommunisteja, suomalaisiakin, enemmän kuin porvarit ja rutto yhteensä koskaan.  Elokuun 1939 sopimus.  Espanjan Los Desastres del la Guerra.  Kun YH-kutsu lokakuussa 1939 kävi, hän lähti sotaan, vaikka olisi voinut kadota maan alle, kuten eräät tekivät, jatkaa taisteluaan.  Paavo ajatteli: menen ja menen niin pitkälle että pyrin Stalinin puheille ja sylkäisen häntä päin kasvoja Kremlissä.  Mutta kun en pääse sinne asti, pyrin sinne minne pääsen.  Menen Kuusisen luo ja kerron hänelle mitä ajattelen hänestä.  Se olkoon viimeinen tekoni.  Kuusisen luo Paavo ei päässyt (OVK tuskin oli Terijoella), mutta tämän alaisten muodostaman troikan tuomittavaksi hän päätyi.  Tuomio oli muodollisuus, se oli syntynyt heti rajalinjan ylittämisen jälkeen, Paavo oli astunut alueelle, jossa ei ollut ainuttakaan toveria, ei ainoan ainutta.  Kommunistin kosminen vilu.  Troikka tuskin vaivautui paikalle, nimet ehkä sentään pantiin paperille, niskalaukaus oli vain muodollisuus.

Paavomainen loppu Paavomaiselle elämälle, taistelulle, toivolle.  Paavo, sinä kuuluit nuoruuteeni.

                                                                 *

Paavo Pajusen, suomalaisen miehen ja aatetaistelijan elämänosa on kiehtonut monia ja se kysyy edelleen lähempää tutkimusta, ja taistelijan tie kuiskii sen tien seuraajalle monia ihmeellisiä kysymyksiä.  Nykypäivän traumapsykologian pohjalta voi arvella Paavon poteneen moninkertaista taistelutraumaa, joka voimakkaan jälkistressin ohella synnytti syyllisyyttä, eloonjääneen syyllisyyttä, menetetyn taistelun ja kadotetun aatehehkun luopumistraumaa, ja lopulta hakeutumista itsetuhoon epätodennäköisimpään paikkaan maailmassa, mutta kuitenkin rohkean miehen kannalta ainoaan mahdolliseen, suoraan ytimeen.

Tapauskuvausta voidaan määritellä freudilaisin käsittein.  Jo Freudin tutkimissa ensimmäisen maailmansodan sotaneurooseissa näkyi selvästi, miten egoa suojaava esterakennelma mureni ja miten se aiheutti häiriöitä koko sisäisen maailman ”koneistossa”. Hyökyaallon tavoin vyöryvän ärsykemassan vaikutuksia ei saatu työstetyksi normaalisti. Freudin teoriaa ärsykesuojan murtumisesta voidaan pitää traumojen ja niiden syntymisen ymmärtämisen edellytyksenä. Se kuvaa psyykkisen koneiston mekaanista murtumista, ja sisäisessä käsitemaailmassa olevien merkitysyhteyksien tuhoutumista (collapse). Tämä merkitsee muun muassa sitä, ettei ihminen enää kykene uskomaan ja luottamaan hyviin objekteihin ja niiden tarjoamaan suojaan (Garland 1998). Paavon elämässä hyvä objekti oli usko parannettavissa olevaan maailmaan, ja keinona tässä työssä luottamus kommunistiseen aatetyöhön, ja lopullisena päämääränä ihmisten hyvä elämä kommunistisessa yhteiskunnassa ja maailmassa.

Freudin mukaan ainoa aito, uniikki, tunne on kauhu.  Kaikki muut ovat jäljennettävissä tai teeskenneltävissä (vert. Zitzec).  Tutkiessaan traumaattisia jälkitiloja Freud kiinnitti huomiota toistamispakkoon.  Traumapotilas elää traumatapahtumia uudelleen ja uudelleen esimerkiksi toistuvien painajaisunien ja äkillisten mieleen tunkeutuvien takaumien (flash-back) muodossa. (soveltaen, Kristiina Saraneva, 2008). Toimintaorientoitunut henkilö, kuten Paavo, hakee toistotarpeessaan yhäti uutta uhkaa ja vaaraa, niihin kytkeytyvää kauhun perustunnetta, kunnes kohtaa sen lopullisessa muodossa, omassa väkivaltaisessa kuolemassaan.

Minun tulkintani: Paavon loppuratkaisu oli pitkitetty itsemurha.  Vaikeutettu itsemurha.

*

Seuraavaksi tehtävänämme on määritellä freudilaisin tai syvyyspsykologisin käsittein (kaikki muuhan on jo analysoitu) suomalaisten kansallinen taistelu moninkertaista ylivoimaa vastaan.  Paavo Pajusen vain alan tutkijoiden tuntema hybrinen taistelu, sen motiivit ja lopulta kathartinen tappio, jossa sankari kohtaa kuoleman aatteellisen esipapiston edessä, jossa ironista kyllä henkilöityy aiempi tunnistettavissa oleva taistelutoveri, voisi toimia käänteisenä mutta muutoin suoraan sovellettava analyysimallina.  Näennäisesti Paavo Pajunen tavoitteli tasan päinvastaista kuin ”yksimielinen Suomen kansa” Talvisodan taistelussaan, mutta tosiasiassa emme tiedä, minkä puolesta hän lopulta (syvimmässä sielussaan) taisteli, emmekä edes sitä, tiesikö hän itse tätä.  Olemassa olevan tosiasiatiedon perusteella ainakin kolme vaihtoehtoa oli mahdollisia: Suomen puolesta, Neuvostoliiton puolesta ja kolmantena hetkittäin häilyvä vakiintumaton asema näiden ääriarvojen välillä, mukaan lukien yleishumanistinen ”ihmisen hyvän puolesta” (viimekädessä uhraamalla itsensä).  Hybrinen kohoaa toiseen potenssiin, kun emme tiedä, mutta voimme arvailla, ja eri vaihtoehdoille on löydettävissä asiallisia ja ajateltavissa olevia perusteita.

 *

Pajusen loikka

Alikersantti Paavo Pajunen, 15.02.1904 Asikkala, alikersantti, JR 12.

Tiedustelupartioretkellä katosi/loikkasi vihollisen puolelle 14.12.1939 Kuolemajärvi, Karhula.

Sotavankitietojen mukaan:

Suomalaisten Talvisodan sotavankien paluukuulustelussa ilmennyttä;

Kelaan tähän aika monimutkaisen miesverkoston ja heistä käytettävissäni olevat tiedot.  Ne osoittavat, miten Talvisodan alussa osa epävarmoista, tai sanotaanko ”epälojaaleista” sotilaista loikkasi tai antautui vihollisen puolelle.  Alikersantti Paavo Pajunen oli osa tätä liikettä, josta läheskään kaikkea ei ole vielä saatu kaivettu päivänvaloon ja koottua yhtenäiseksi kuvaukseksi vaikkapa tutkimustehtävän ”Talvisodan loikkarit, heidän ajattelunsa ja toimintansa – sekä kohtalonsa” –alla.  Paavo Pajusen elämästä kiinnostuneet voivat lukea lisää hänen vaimonsa Jenny Pajusen teoksesta Espanja, sinä nuoruutemme. http://www.finlandiakirja.fi/fi/jenny-pajunen-espanja-sina-nuoruutemme-68559.html

Sotavanki Silen Tauno kertoi: ”Pajunen karkasi vihollisen puolelle Kuolemajärvellä”;

[Huom.: stm Tauno Silén, s. 1916 Helsinki, 1./JR 12, joutui sotavangiksi samalla kertaa kuin partion johtajana toiminut alik. Pajunen; Silen oli sotavankina sotavankileirillä n:o 2019.  Hän palasi Suomeen vankien palautuksessa 26.4.1940.]

Sotavankeudesta palautettu Nikkanen Topias kertoi: Pajunen kehotti sotavankileirillä kovasti toisia liittymään kansanarmeijaan;

[Stm Topias Nikkanen, s. 5.11.1904 Muolaa, 2./IV Er/JR [?], jäi sotavangiksi sodan kolmantena päivänä 2.12.1939 Kivennapa, Ahijärven lähellä; palasi Suomeen 20.4.1940 sotavankivaihdossa; oli vankina Siestarjoella ja Grazovetsissa; allekirjoitti joulukuussa 1939 Siestarjoen vankileirillä antautumiskehoituksen, lentolehtisen joka oli otsikoitu ”Me jo antautuneet sotilaat…”]

Sotavanki Haapalahti Paavo: tapasivat Pajusen kanssa sotavankeina Kuokkalassa, josta Pajunen vietiin tuntemattomaan paikkaan;

[Stm Paavo Tapio Haapalahti, s. 25.1.1915 Pyhtää, 2./JR 11, jäi stm Nikkasen tavoin sotavangiksi 2.12.1939, mutta tiedoista puuttuu vangiksijäämispaikka, joka voi olla sama kuin Nikkasella; Haapalahti palasi vankeudesta jo 4.1.1940 tällaisten paluukuulusteluissa kertomiensa vaiheiden jälkeen: Oli vankina Siestarjoella; laati yhdessä Osmo Junttilan kanssa joulukuussa 1939  Siestarjoen sotavankileirillä antautumiskehotuksen, lentolehtisen "Me jo antautuneet sotilaat..."; Kuokkala, josta Haapalahti lähetettiin 03.01.1940 yhdessä Kalervo Sulan [oik. Sulka] kanssa vakoilijoiksi suomalaisten puolelle. 04.01.1940 pidätettiin Suomenlahden jäältä Koiviston edustalta.

11.03.1940 Haapalahti sai kenttäoikeudessa Mikkelin lääninvankilan kansliassa kaksinkertaisen kuolemantuomion ja 10 vuoden  kuritushuonerangaistuksen. Lokakuussa 1940 hovioikeus muutti rangaistukset elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Haapalahti vapautettiin Riihimäen vankilasta 19.9.1944 allekirjoitetun välirauhan ehtojen mukaisesti 28.09.1944; Tiedon mukaan Haapalahti meni 2.12.1939 vihollisen puolelle oma-alotteisesti [OA] yhdessä Osmo Junttilan kanssa.]; 

Katsotaanpa, minkälainen tarina on vakoilijakumppani Kalervo Sulkan osalta;     Sotavanki, stm Kalervo Sulka, s. 25.7.1913 Kuopio, 3./JR 28, sotavangiksi 9.12.1939 Sakkola, Suvanto; oli sotavankina Siestarjoki, Kuokkala, josta lähetettiin 03.01.1940 yhdessä Paavo Haapalahden kanssa vakoilijoiksi suomalaisten puolelle. Haapalahti ja Sulka pidätettiin suomalaisten toimesta 04.01.1940 Suomenlahden jäältä Koiviston edustalta. toisin kuin Haapalahti, stm Sulka sai vapauttavan tuomion kenttäoikeudessa Kotkan kaupungintalolla tammi-helmikuussa 1940; mennyt alkujaan OA vihollisen puolelle.

Pöyhitäänpä vielä lisää tapausta, ja katsokaamme Reijo Nikkilän valtavan hienoista sotavankitutkimuksista vielä tämän antautujakumppaniksi mainitun Osmo Junttilan sotavankitiedot;  Sotavanki, stm Osmo Junttila, s. 24.5.1912 Helsinki, 2./JR 11 (siis sama komppania kuin edellä Paavo Haapalahdella), sotavangiksi 2.12.1939; Sotavankina Siestarjoella ja Grjazovets´issa; laati yhdessä Paavo Haapalahden kanssa joulukuussa 1939  Siestarjoen sotavankileirillä antautumiskehotuksen, lentolehtisen "Me jo antautuneet sotilaat..."; Kuusisen armeijassa; Sotavanki Tasso Olavi kertonut paluukuulusteluissa: Stm Junttila oli Siestarjoen leirillä kansanarmeijan puvussa; Lisäksi sotavankien paluukuulustelussa stm Valkoaho Ailo kertonut: Junttila oli puna-armeijassa varusvaraston hoitaja; Osmo Junttila kuului suomalaisten sotavankien paluukuljetukseen, mutta jäi junasta 20.04.1940 Viipurissa muutamien (tiettävästi 18 miehen joukossa, vh) ja jatkovaiheet Neuvostoliitossa täysin tietymättömät; Siirtyi linjojen yli vihollisen puolelle OA yhdessä Paavo Haapalahden kanssa.;

Kuten huomaamme tämä sankarimme alikersantti Paavo Pajusen neuvosto-kohtalon selvittelyketjuun sai vielä kaksi uutta lenkkiä, sotavangit Olavi Tasso ja Ailo Valkoaho, katsokaamme vielä Reijo Nikkilän sotavankitutkimuksista, mitä nämä hemmot ovat kertoneet;

Jääkäri Olavi Tasso, s. 20.7.1915 Urjala, 1./PP5, sotavangiksi 13.12.1939 Kanneljärvi; sotavankeudessa Grajovezissa, palasi Suomeen sotavankien palautussatsissa 20.4.1940;       

Sotamies Ailo Einar Valkoaho, s. 5.9.1918 Pori, 2./JR 2, sotavangiksi sodan toisena päivänä 1.12.1939 Kivennapa, Lipola; sotavankina Siestarjoki, Grjazovets; allekirjoitti joulukuussa 1939  Siestarjoen sotavankileirillä antautumiskehotuksen, lentolehtisen "Me jo antautuneet sotilaat..."; Kuusisen armeijassa: palasi Suomeen sotavankien palautuserässä 20.4.1940, saanut Suomessa 4 v. 3 kk. kuritushuonetta Suomessa 18.06.1940; myöhemmät vaiheet tietymättömissä.;

SA T 20987/Be 2 –ilmoitus kertoo: Pajunen liittyi 20.12.1939 Kuusisen armeijaan;

Kansan Arkisto, kertomustiedosto: Pajunen oli loikkari [OA], jonka Kuusisen hallituksen kolme ministeriä tuomitsi teloitettavaksi;

Sotavankitietojen lähde: Alava Teuvo, Frolov Dmitri, Nikkilä Reijo (toim.). Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa. Edita. Helsinki 2002; paluukuulustelujen ym. osalta keskeisesti Reijo Nikkilän suomalaisia sotavankeja koskevat tutkimukset.

Alikersantti P. Pajunen ei  esiinny Kansallisarkiston/Sota-arkiston Sodissa 1939-1945 menehtyneiden nettimatrikkelissa.  Loikkarina, ja sitten vastapuolella vakoilijana teloitettuna, häntä ei alun perin isänmaallisena Sotiemme sankarivainajat –rekisterinä koottuun tiedostoon ole mahdutettu.  Eikä hänen menehtymistietojaan ole sinne myöhemminkään tiedoston täydennysmenettelyssä liitetty.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän erlandsalo kuva
Erland Salo

Kiitos erinomaisesta tekstistä.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Hei, täydensin juttua vielä näillä lisätiedoilla;

Pajusen loikka
Alikersantti Paavo Pajunen, 15.02.1904 Asikkala, alikersantti, JR 12.
Tiedustelupartioretkellä katosi/loikkasi vihollisen puolelle 14.12.1939 Kuolemajärvi, Karhula.
Sotavankitietojen mukaan:
Suomalaisten Talvisodan sotavankien paluukuulustelussa ilmennyttä;

Kelaan tähän aika monimutkaisen miesverkoston ja heistä käytettävissäni olevat tiedot. Ne osoittavat, miten Talvisodan alussa osa epävarmoista, tai sanotaanko ”epälojaaleista” sotilaista loikkasi tai antautui vihollisen puolelle. Alikersantti Paavo Pajunen oli osa tätä liikettä, josta läheskään kaikkea ei ole vielä saatu kaivettu päivänvaloon ja koottua yhtenäiseksi kuvaukseksi vaikkapa tutkimustehtävän ”Talvisodan loikkarit, heidän ajattelunsa ja toimintansa – sekä kohtalonsa” –alla. Paavo Pajusen elämästä kiinnostuneet voivat lukea lisää hänen vaimonsa Jenny Pajusen teoksesta Espanja, sinä nuoruutemme. http://www.finlandiakirja.fi/fi/jenny-pajunen-espa...

Sotavanki Silen Tauno kertoi: ”Pajunen karkasi vihollisen puolelle Kuolemajärvellä”;
[Huom.: stm Tauno Silén, s. 1916 Helsinki, 1./JR 12, joutui sotavangiksi samalla kertaa kuin partion johtajana toiminut alik. Pajunen; Silen oli sotavankina sotavankileirillä n:o 2019. Hän palasi Suomeen vankien palautuksessa 26.4.1940.]

Sotavankeudesta palautettu Nikkanen Topias kertoi: Pajunen kehotti sotavankileirillä kovasti toisia liittymään kansanarmeijaan;
[Stm Topias Nikkanen, s. 5.11.1904 Muolaa, 2./IV Er/JR [?], jäi sotavangiksi sodan kolmantena päivänä 2.12.1939 Kivennapa, Ahijärven lähellä; palasi Suomeen 20.4.1940 sotavankivaihdossa; oli vankina Siestarjoella ja Grazovetsissa; allekirjoitti joulukuussa 1939 Siestarjoen vankileirillä antautumiskehoituksen, lentolehtisen joka oli otsikoitu ”Me jo antautuneet sotilaat…”]

Sotavanki Haapalahti Paavo: tapasivat Pajusen kanssa sotavankeina Kuokkalassa, josta Pajunen vietiin tuntemattomaan paikkaan;
[Stm Paavo Tapio Haapalahti, s. 25.1.1915 Pyhtää, 2./JR 11, jäi stm Nikkasen tavoin sotavangiksi 2.12.1939, mutta tiedoista puuttuu vangiksijäämispaikka, joka voi olla sama kuin Nikkasella; Haapalahti palasi vankeudesta jo 4.1.1940 tällaisten paluukuulusteluissa kertomiensa vaiheiden jälkeen: Oli vankina Siestarjoella; laati yhdessä Osmo Junttilan kanssa joulukuussa 1939 Siestarjoen sotavankileirillä antautumiskehotuksen, lentolehtisen "Me jo antautuneet sotilaat..."; Kuokkala, josta Haapalahti lähetettiin 03.01.1940 yhdessä Kalervo Sulan [oik. Sulka] kanssa vakoilijoiksi suomalaisten puolelle. 04.01.1940 pidätettiin Suomenlahden jäältä Koiviston edustalta. 11.03.1940 Haapalahti sai kenttäoikeudessa Mikkelin lääninvankilan kansliassa kaksinkertaisen kuolemantuomion ja 10 vuoden kuritushuonerangaistuksen. Lokakuussa 1940 hovioikeus muutti rangaistukset elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Haapalahti vapautettiin Riihimäen vankilasta 19.9.1944 allekirjoitetun välirauhan ehtojen mukaisesti 28.09.1944; Tiedon mukaan Haapalahti meni 2.12.1939 vihollisen puolelle oma-alotteisesti [OA] yhdessä Osmo Junttilan kanssa.]; Katsotaanpa, minkälainen tarina on vakoilijakumppani Kalervo Sulkan osalta; Sotavanki, stm Kalervo Sulka, s. 25.7.1913 Kuopio, 3./JR 28, sotavangiksi 9.12.1939 Sakkola, Suvanto; oli sotavankina Siestarjoki, Kuokkala, josta lähetettiin 03.01.1940 yhdessä Paavo Haapalahden kanssa vakoilijoiksi suomalaisten puolelle. Haapalahti ja Sulka pidätettiin suomalaisten toimesta 04.01.1940 Suomenlahden jäältä Koiviston edustalta. toisin kuin Haapalahti, stm Sulka sai vapauttavan tuomion kenttäoikeudessa Kotkan kaupungintalolla tammi-helmikuussa 1940; mennyt alkujaan OA vihollisen puolelle.
Pöyhitäänpä vielä lisää tapausta, ja katsokaamme Reijo Nikkilän valtavan hienoista sotavankitutkimuksista vielä tämän antautujakumppaniksi mainitun Osmo Junttilan sotavankitiedot; Sotavanki, stm Osmo Junttila, s. 24.5.1912 Helsinki, 2./JR 11 (siis sama komppania kuin edellä Paavo Haapalahdella), sotavangiksi 2.12.1939; Sotavankina Siestarjoella ja Grjazovets´issa; laati yhdessä Paavo Haapalahden kanssa joulukuussa 1940 Siestarjoen sotavankileirillä antautumiskehotuksen, lentolehtisen "Me jo antautuneet sotilaat..."; Kuusisen armeijassa; Sotavanki Tasso Olavi kertonut paluukuulusteluissa: Stm Junttila oli Siestarjoen leirillä kansanarmeijan puvussa; Lisäksi sotavankien paluukuulustelussa stm Valkoaho Ailo kertonut: Junttila oli puna-armeijassa varusvaraston hoitaja; Osmo Junttila kuului suomalaisten sotavankien paluukuljetukseen, mutta jäi junasta 20.04.1940 Viipurissa muutamien (tiettävästi 18 miehen joukossa, vh) ja jatkovaiheet Neuvostoliitossa täysin tietymättömät; Siirtyi linjojen yli vihollisen puolelle OA yhdessä Paavo Haapalahden kanssa.;
Kuten huomaamme tämä sankarimme alikersantti Paavo Pajusen neuvosto-kohtalon selvittelyketjuun sai vielä kaksi uutta lenkkiä, sotavangit Olavi Tasso ja Ailo Valkoaho, katsokaamme vielä Reijo Nikkilän sotavankitutkimuksista, mitä nämä hemmot ovat kertoneet; Jääkäri Olavi Tasso, s. 20.7.1915 Urjala, 1./PP5, sotavangiksi 13.12.1939 Kanneljärvi; sotavankeudessa Grajovezissa, palasi Suomeen sotavankien palautussatsissa 20.4.1940; Sotamies Ailo Einar Valkoaho, s. 5.9.1918 Pori, 2./JR 2, sotavangiksi sodan toisena päivänä 1.12.1939 Kivennapa, Lipola; sotavankina Siestarjoki, Grjazovets; allekirjoitti joulukuussa 1940 Siestarjoen sotavankileirillä antautumiskehotuksen, lentolehtisen "Me jo antautuneet sotilaat..."; Kuusisen armeijassa: palasi Suomeen sotavankien palautuserässä 20.4.1940, saanut Suomessa 4 v. 3 kk. kuritushuonetta Suomessa 18.06.1940; myöhemmät vaiheet tietymättömissä.;

SA T 20987/Be 2 –ilmoitus kertoo: Pajunen liittyi 20.12.1939 Kuusisen armeijaan;
Kansan Arkisto, kertomustiedosto: Pajunen oli loikkari [OA], jonka Kuusisen hallituksen kolme ministeriä tuomitsi teloitettavaksi;

Sotavankitietojen lähde: Alava Teuvo, Frolov Dmitri, Nikkilä Reijo (toim.). Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa. Edita. Helsinki 2002; paluukuulustelujen ym. osalta keskeisesti Reijo Nikkilän suomalaisia sotavankeja koskevat tutkimukset.

Alikersantti P. Pajunen ei esiinny Kansallisarkiston/Sota-arkiston Sodissa 1939-1945 menehtyneiden nettimatrikkelissa. Loikkarina, ja sitten vastapuolella vakoilijana teloitettuna, häntä ei alun perin isänmaallisena Sotiemme sankarivainajat –rekisterinä koottuun tiedostoon ole mahdutettu. Eikä hänen menehtymistietojaan ole sinne myöhemminkään tiedoston täydennysmenettelyssä liitetty.
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Lisäys edellämainittujen sotavankien rykmenteistä:

JR 11:n ja JR 12:n lohkoilta Talvisodassa;
http://fi.wikipedia.org/wiki/4._divisioona_(talvisota)
*
Helsingin ja Itä-Uudenmaan miehiä kutsuttiin kertausharjoituksiin syksyllä 1939. Kokoontumispaikkoina olivat koulut Pitkänsillan pohjoispuolella. Joukko-osasto sai nimekseen jalkaväkirykmentti 11 (JR 11) ja tunnusnimeksi S-rykmentti, joka miesten kielenkäytössä taipui nopeasti Ässä-rykmentiksi.
Talvisodan aikana Ässä-rykmentti oli mukana taisteluissa ns. Mannerheim-linjalla ja Viipurinlahdella.
Jatkosotaan Helsingin sotilasläänin alueelta muodostettiin 12. divisioona. Siihen kuului kaksi helsinkiläisrykmenttiä. JR 26 oli uusi Ässä-rykmentti, jonka rungon muodostivat talvisodan ässäläiset. Toinen oli JR 47 eli Vallilan rykmentti, jossa oli osa talvisodan ässäläisistä.
Jatkosodassa helsinkiläiset osallistuivat aluksi Viipurin taisteluihin. Kaupungin valtauksen jälkeen matka kulki kohti Petroskoita.
Ässä-joukoissa oli mukana presidentti Tarja Halosen isä Vieno Halonen, presidentti Risto Rytin poika Niilo Ryti ja vasemmistoliikkeessä elämäntyönsä tehnyt Aarne Saarinen.
Alun perin rykmentin vahvuus oli 2920 miestä. Tappiot olivat suuret. Ässäläisistä kaatui yli viidennes ja 1230 miestä haavoittui sotien aikana.
*
Koko 4. D:n oli alun alkaen pitänyt ryhmittyä puolustamaan Summan Lohkoa.
Loppupeleissä se kuitenkin käskettiin puolustukseen Summan eteläpuolelle
Kuolemajärven pitäjän alueelle, josta divisioonan vastuualue ulottui etelään
aina Suomenlahden rannikolle saakka.

Kun Talvisota sitten alkoi, Ässä-rykmentti puolusti aluetta, joka ulottui pääpiirtein Hatjalahdenjärven pohjoispäästä Kuolemajärvelle. Aluetta voi hahmottaa kuvan 2 kartasta. JR 11 pohjoispuolella taisteli osin Helsingissä perustettu JR 10 ja eteläpuolella Järvenpäässä perustettu JR 12. Neljännen Divisioonan tilanne säilyi kiivaiden taistelujen aikana suunnilleen sellaisenaan aina helmikuun 1940
puoliväliin saakka.
Ässä-rykmentin tappiot kohosivat aivan merkittäviksi juuri maaliskuun kolmetoista
taistelupäivän aikana, jolloin se taisteli Viipurinlahden saarilla ja pohjoisella rannikolla. Yli puolet, 56.59 prosenttia rykmentin taistelijoiden haavoittumisista tapahtui ja liki kolmannes, 29.72 prosenttia heidän sankarikuolemista koettiin Viipurinlahden saarilla sekä sen pohjoisella rantaviivalla.

JR 11 todellinen kokonaisvahvuus oli 13.03.1940 kaiken kaikkiaan enää 37 upseeria,
214 aliupseeria ja 603 miestä, yhteensä 854 miestä, vain 28.90 prosenttia alkuperäisestä noin 2 955 miehen sodan alun todennäköisestä kirjavahvuudesta.

Tappiot olivat siten olleet kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina 71.10 prosenttia
alkuperäisestä kirjavahvuudesta. JR 11 taisteluvahvuus olisi tällöin ollut enää ainoastaan noin 400 miestä. Se oli vain 13.53 prosenttia rykmentin oletetusta kirjavahvuudesta, mutta sentään 20.83 prosenttia rykmentin koko taisteluvahvuudesta.

Lähde: http://www.klubi.fi/talvisota/assa.pdf
*

Käyttäjän KaleviHuotarinen kuva
Kalevi Huotarinen

itsekkin historian harrastajana. on todella mielen kiintoista lukea näitä sinun blogeja.

Käyttäjän MikaelSchulman kuva
Mikael Schulman

Osmo Junttila jäi talvisodan jälkeen Neuvostoliittoon ja perusti sinne perheen. Vuonna 1989 Helsingin Sanomain kuukausiliitteessä (elo- tai syyskuu) haastateltiin hänen siskoaan Kaisa Junttilaa (1907-2001), joka kertoi usein vierailevansa veljensä luona ja keskustelevansa "sosialistisen järjestelmän uudistuksista" tämän lasten ja lastenlasten kanssa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset