Veikko Huuska

Talvisodan neljä upseerikohtaloa: Haavisto, Kalliala, Nieminen ja Ranta

 

Talvisodan neljä upseerikohtaloa: Haavisto, Kalliala, Nieminen ja Ranta

*

Esittelyt:

HAAVISTO, Yrjö Armas, reservin luutnantti, sk-aluepäällikkö, Kauhava

s. 17.7.1897 Vaasa – k. 24.12.1939 Terenttilä, Taipale.

Vanhemmat: vaatturimestari Jaakko Haavisto ja Hilma Maria o.s. Raatikainen.

Puoliso Senja o.s. Rauman.

Suoritti keskikoulututkinnon yksityisesti Iin yhteiskoulussa 1930.

Osallistui vapaussodassa Ilmajoen suojeluskunnan mukana Könnin komppaniassa sotatoimiin ja taisteluihin Ilmajoella, Vilppulassa, Suinulassa, Messukylässä ja Tampereella.

Asevelvollisuus: 1918-1919 aluksi Merijalkaväkipataljoona, myöhemmin KTR 2.  RUK kurssi 14 B.  Taktiikan soveltava kurssi 1925 ja 1928.  Ylennettiin sk-upseeriki 1921.  Reservin luutnantti 1932.  Soinin suojeluskunnan paikallispäällikkö 1920-1921.  Alajärven sk:n paikallispäällikkö 1925-1927.  Siirrettiin Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin II alueen aluepäälliköksi 1927 ja VI alueen aluepäälliköksi 1928.  Nimitettiin vakinaiseen aluepäällikön virkaan Alajärven sk:aan 1930 ja siirrettiin sieltä Kauhavalle 1932.

Kävi luutnanttikurssin 1938.

Palveli Talvisodan aikana komppanianpäällikkönä 4./JR 23:ssa osallistuen Taipaleenjoen taisteluihin.

Kaatui vihollisen ankarassa tykistötulessa etulinjan ampumahaudassa kranaatin täysosumasta.

Aseveli kuvailee:

”Luutnantti Yrjö Haavisto oli erittäin kylmäverinen, rauhallinen ja urhoollinen komppanianpäällikkö, jota hänen alaisensa miehet suorastaan jumaloivat hänen johtajaominaisuuksiensa vuoksi.  Kun Taipaleen Terenttilän kohdalla olevaa puolustuslinjaa kaivettiin ankarassa tykistötulessa jäiseen maahan, oli luutnantti Haaviston peloton ja rauhallinen johtajantahto se voima, joka teki näennäisesti mahdottomasta mahdollisen.  Itseään säästämättä hän oli viettänyt miestensä luona etulinjassa kymmenen taistelupäivää ja –yötä torjuen lukuisat vihollisen läpimurtoyritykset.  Mainittuna aikana oli vihollisen painopiste juuri Haaviston komppanian kohdalla.  Valvomisesta ja ponnistuksista uupuneena piti komppanian vapautua etulinjavuorostaan juuri jouluaattona, jolloin Haavisto kaatui.  -  Tunsimme hänet kypsyneenä, vakaana, varmana ja vakuuttavana sotilaana, joka elämällään antaa korkeimman ohjeen toisille siitä, miten on meneteltävä.  Täyttäessään viimeistä piirtoa myöten velvollisuutensa ja esikuvallisesti opettaessaan ja johtaessaan poikiaan hän samalla oli itse yksi heistä, kotoinen ja vaatimaton, mutta silti korkealla ja kaukana, päämääränä, johon jokainen pyrki.”

Luutnantti Yrjö Haavisto on haudattu Kauhavan sankarihautaan. –  http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=502883&raportti=1

 

Huomautus: Komppanianpäällikkö Haaviston komentokorsua kutsuttiin yleisesti ”Haaviston korsuksi”.

 

*

 

KALLIALA, Oiva Johannes, reservin vänrikki, teologian ylioppilas, Keuruu

s. 24.10.1916 Tampere – k. 1.3.1040 Terenttilä, Taipale

Vanhemmat: kirkkoherra Lauri Kalliala (e. Bergroth vuoteen 1906 asti) ja Elli o.s. Simelius.

Päästyään ylioppilaaksi Haapamäen yhteiskoulusta 1936 hän jatkoi opintojaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.  Hänen erikoisharrastuksiaan olivat urheilu, partiotoiminta ja taiteellinen puunleikkaus.

Asevelvollisuus: 1937-1938 Keski-Suomen Rykmentti.  RUK kurssi 39.

Talvisodan aikana hän palveli JR 21:ssä ja osallistui joukkueenjohtajana Taipaleen ja Suvannon taisteluihin.  Hän haavoittui kaulaan 31.12.1939.

Toivuttuaan palasi samalle rintamalle ja kaatui Terenttilässä 1.3.1940.

Oiva Kalliala oli velvollisuudentuntoinen ja tehtävistään vaikeissakin olosuhteissa huolehtiva upseeri, joka nautti sekä päällystön että joukkueensa täyttä luottamusta.

Vänrikki Oiva Kalliala on haudattu Keuruun sankarihautaan. – http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=3840&raportti=1

Helsingin yliopiston kaatuneet http://www.helsinki.fi/keskusarkisto/kaatuneet/Havub.pdf

 

*

 

NIEMINEN, Vilho, vänrikki, Forssa

s. 19.1.1918 Forssa – k. 14.2.1940 Terenttilä, Taipale.

Vanhemmat: kauppias Vihtori Nieminen ja Anna Vilhelmiina o.s. Lampinen.

Tultuaan ylioppilaaksi Forssan yhteiskoulusta 1937 hän antautui sotilasuralle.

Luonteeltaan hän oli ihanteellinen nuorukainen.  Hän oli innokas urheilija ja partiolainen ollen usein mukana partioleireillä ja saaden tunnustukseksi ansioistaan kultaisen Mannerheim-soljen.  Urheilijana hän kunnostautui varsinkin hiihdossa.  Heränneessä kodissa kasvaneena hän oli vapaalla, miellyttävällä tavalla, uskonnollinen.

Asevelvollisuus: 1937-1938 PR.  AUK.  RUK 1938.  Kadettikoulu 1938-1939.

Vänrikki 6.12.1939.  Kuului Forssan suojeluskuntaan.

Talvisodan aikana toimi kouluttajana AUK:ssa Turussa, joukkueenjohtajana 7./JR 30:ssa ja sitten vuoden 1940 alusta komppanianpäällikkönä 9.JT 21:ssä.

Hän osallistui Taipaleen ankariin taisteluihin Kirvesmäen kohdalla vihollisen usein yrittäessä läpimurtoa ja ylläpitäessä jatkuvaa tykkitulta.  Kun vihollisen onnistui Sakkolan Koukkuniemessä 12.2.1940 vallata ns. Kirvesmäen tukikohta n:o 5, määrättiin hänet valtaamaan se takaisin.  Seuraavana iltana tukikohta oli jälleen suomalaisilla.  Vänrikki Nieminen erään upseeritoverinsa sekä 15 miehen seuraamana oli sen vallannut takaisin.  Vaikka viholliselta jäi useita kaatuneita, ei se kuitenkaan lannistunut, vaan aloitti uuden ja entistä kiivaamman rynnistyksen seuraavana päivänä, jolloin Niemisen komppaniastakin kaatuivat kaikki upseerit yhtä haavoittunutta lukuun ottamatta.  Saatuaan tiedon, että tukikohta 5 oli joutunut hyökkäyksen alaiseksi, Nieminen kiiruhti sinne komentokorsusta pitkin yhdyshautaa, jolloin vihollisen kuolettava luoti hänet kohtasi.

Aseveli kuvailee:

”Vilho Niemisellä oli vielä ihanteille altista puhdasta nuorukaismieltä ja hän kaatui kirkkain tunnoin.  Kaikki hänen sotilas- ja muut toverinsa pitivät häntä esimerkillisenä miehenä.  Hän on saanut kiitosmainintoja pelottomuudestaan mm. armeijan päiväkäskyssä.”

Armeijan päiväkäskystä 22.2.1940:

”Osoituksena isänmaallisesta uhrimielestä ja viimeiseen saakka kestäneestä sankarillisesta velvollisuudentunnosta esitetään ote erän sotatoimiyhtymän tilanneilmoituksesta:

”Vihollisen vallatessa 14.2.1940 Kirvesmäen tukikohta 5:n (Taipaleen lohkolla) oli sen miehitys kaatunut viimeiseen mieheen.  Kun tukikohdassa oli enää jäljellä kaksi kk-miestä, kehoitti sen päällikkö vänr. Nieminen heitä poistumaan, mutta miehet kieltäytyivät ja kaatuivat myöhemmin vierekkäin.  Vänr. Nieminen lähetti 3 taistelulähettiä pataljoonan komentopaikkaan, ainoastaan yksi pääsi perille kahden kaatuessa.  Tällaisten tekojen seurauksena on Taipale kestänyt”.”

- Vänrikki Vilho Nieminen on siunattu taistelukentälle jääneenä Forssan sankarihautaan. –  http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=250429&raportti=1

 

*

 

RANTA, Jorma Erik, luutnantti, Kouvola

s. 25.2.1912 Kouvola – k. 1.3.1940 Terenttilä, Taipale

Vanhemmat: konemestari Herman Ranta ja Edit o.s. Lumivaara.

Puoliso Sirkka o.s. Palmlöf; 1 lapsi.

Tultuaan ylioppilaaksi Kouvolan yhteislyseosta 1932 hän antautui sotilasuralle.

Asevelvollisuus: 1932-1933 KSR.  RUK kurssi 23.  Kadettikoulu 1934-1936.

Res. vänrikki 1933.  Luutnantti 1938.

Vänrikiksi tultuaan hän palveli KSR:ssä.  Komennettiin ohjaajaupseeriksi kertausharjoituksiin 1937 ja komppanianpäälliköksi kertausharjoituksiin 1938.  Kävi TK:n luutnanttikurssin 1939 ja samana vuonna liikuntakasvatuskurssin Urheiluopistossa.

Talvisodan aikana hän palveli 8./JR 21:ssä osallistuen komppanianpäällikkönä Taipaleen puolustamiseen sodan alusta lähtien.

Kaatui etulinjan korsussa tykistön täysosumasta.

Luutnantti Jorma Ranta on haudattu Kouvolan sankarihautaan. –  http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=254685&raportti=1

 

Upseerien matrikkelitiedot

Lähde: Isänmaan puolesta.  Talvisodassa 1939-1940 kaatuneiden upseerien elämäkerrasto.  1140 muotokuvaa.  WSOY, 1949.  Toimittanut P. Mustapää (Martti Haavio).

1.3.1940 Terenttilässä kaatui JR 21:n riveistä kolmaskin upseeri:

RÖNKKÖ Veikko Armas († 1.3.1940)

Metsät. yo. Kornetti, kk-joukkueenjohtaja

* Kiuruvesi 26.6.1918, vanht piirityönjohtaja Kustaa Rönkkö ja Hilda Viola Kukkola.

Yo Raudaskylän keskik. ja luk. 38, kirj. mm-tk. 39 (SavO). - AKS 39.

Kiuruveden sk. 3 v. - Varusmp. 38-39 HRR, UK 41 (krh kk) Hamina, res.kornetti 39.

Talvis. koulutusups., sittemmin kk-jj. JR 21 Taipaleenjoki. Kaatui 1.3.1940

Taipaleen Terenttilässä kranaatinsirpaleesta päähän. Haud. Kiuruveden sankh.

Harr. urheilu ja musiikki.

Lähde: Helsingin yliopiston kaatuneet; http://www.helsinki.fi/keskusarkisto/kaatuneet/Havuc.pdf

 

*

Muistolaatta ”Haaviston korsulle”

[Pitäjälehti Suvannon Seutu 3.11.2012: ”Kesäkautena 2011 pystytetyt muistomerkit ja laatat” -, matkakuvaus]

Hiekkakuopalta siirryttiin nk. Haaviston korsulle, joka sijaitsee Kenttähautausmaan [Talvisodan loppuvaiheessa Terenttilän tukikohta 4:n läheisyyteen haudattujen 126 tuntemattomaksi jääneen sankarivainajan hautausmaa – osa sittemmin tunnistettu] tienhaarasta Vilakkalaan päin tien itäpuolella ja noin 150 metriä tiestä.

Haaviston korsu toimi komppanian komentopaikkana Terenttilän tukikohtien 4 ja 5 osalta.  Nimensä se oli saanut joulukuun lopulla kaatuneen komppanianpäällikkö luutnantti Haaviston mukaan.

Helmikuun lopulla oli Yrjö Jylhänkin komppania (2/JR 21) siirretty tilapäisesti Kirvesmäestä Terenttilän lohkolle, jolloin Jylhäkin oli sijoittunut komppanianpäällikkönä Haaviston korsuun. 

Helmikuun 29. päivänä Jylhä oli siirtymässä takaisin Kirvesmäkeen ja luovuttamassa korsua luutnantti Jorma Rannalle.  Ranta oli vaihdossa kysynyt Jylhältä korsun kestävyydestä, jolloin Jylhä oli vastannut: ”On siihen sattunut, mutta kestänyt se on tähän asti.”

Maaliskuun 1. päivänä oli alueella voimakas tykistökeskitys, jolloin korsu sai useita osumakeskityksiä ja sortumia niin, että kaikkiaan 13 soturia menehtyi korsun tuhoutuessa mukaan lukien komppanianpäällikkö Jorma Ranta ja vänrikki Oiva Kalliala sekä 11 aliupseeria ja miestä.

Lottaperinneyhdistys oli teettänyt Haaviston korsun muistoksi laatan joka kiinnitettiin sementtilaastilla kivimuuriin korsun reunalle.

Terttu Ravi lausui paljastussanat ja rovasti Salo piti siunauspuheen ja lausui runon Yrjö Jylhän Kiirastuli-kokoelmasta.  Tilaisuus päättyi yhteisesti laulettuun virteen.”

Lähde: Suvannon Seutu n:o 7/2012.  Aulis Ukkonen: Talvisodan Taipale 1939-1940.

*

Haavisto-korsun tarinaa Terenttilästä

Seuraavassa katkelmia Terttu Ravin artikkelista ”Haavisto-korsun tarinaa Ternettilästä” Suvannon Seutu –lehdessä n:o 2/2015, huhtikuu 2015.

 

Yrjö Haavisto:

Lokakuussa 1939 lähti reservin luutnantti Yrjö Haavisto Kauhajoelta toisten mukana ylimääräisiin kertausharjoituksiin.  Kotiin jäivät vaimo Senja, josta Yrjö käytti lempinimeä Teiju, neljän lapsen kanssa; lapset Anna-Liisa, Kaisa, Jukka ja Helena.

Heistä yksi, tuolloin 12-vuotias Helena, oli myöhemmin tunnettu näyttelijä [Helena Haavisto = http://fi.wikipedia.org/wiki/Helena_Haavisto ], joka isänsä ja äitinsä sota-ajan kirjeenvaihdosta sekä omista päiväkirjamerkinnöistään koosti kirjan ”Missä olit Taivaan Isä?”

Isä Yrjö Haavisto kaatui Terenttilässä 23.12.1939.

Haavisto-korsu sai nimensä ensimmäisen komentajansa Yrjö Haaviston mukaan.  Hän kertoi kirjeessään perheelleen, että korsu oli valmistunut.

Odotettiin sotajoulua.  Lomille ei päästy ja siksi yritettiin kaikin mahdollisin keinoin saada edes jotain jouluntuntua rintamalle.  Kaikki oli valmista, kun luutnantti Haavisto lähti aatonaattona ulos korsusta.  Tuli oli tauonnut ja hän päätti katsella ympäristöä.  Päästyään korsusta ulos tuli harhaluoti ja pidetyn komentajan maallinen taival päättyi.  Viimeinen kirje kotiin jäi kesken.

*

Jorma Ranta

Helmikuun lopulla 1940 oli Terenttilän maasto niin pirstoutunut, että suojaa oli vaikea löytää.  Kuun viimeisenä päivänä suoritettiin Haavisto-korsussa vaihto.  Yrjö Jylhän tilalle tuli luutnantti Jorma Ranta miehineen. - - -

Korsu oli pieni, vain 3 x 5 metriä, ja kuin ihmeen kaupalla se oli säilynyt lähistölle tulleista iskuista huolimatta.  - - -

Seuraavana aamuna alkoi vihollisen kova tulitus alueelle ja korsuun tuli osumia.  Korsun suuaukosta tuli huurua, joten vihollisen oli siitä paikka helppo paikallistaa.  Tosin lienee se tiedossa ollut muutenkin.

Kello 10.3o sattui kranaatti korsun takaosaan, jolloin Ranta komensi kaikki ulos.  Osa selvisikin ehjänä ulos, mutta kun viimeiset ehtivät käytävään, iskeytyi kranaatti katon läpi ja seurauksena räjähti eteiskäytävän vieressä ollut kasapanoskasa.  Apua hälytettiin ja elossa olevat saatiin turvaan.

Menehtyneet siirrettiin turvallisuussyistä vasta iltahämärissä taaemmaksi odottamaan kotipitäjiin siirtoa.  Isänmaa vaati tässä turmassa 13 uhria.

On monia tapauksia, myös Taipaleenjoella, jossa kaatunut on selvästi aavistanut kohtalonsa.  Luutnantti Ranta oli jo Vernitsassa ollessaan lähettänyt paketin kotiin, johon laittoi joitakin arvoesineitä, kellon, lompakon, valokuvia jne.  Hän oli sanonut, että laitetaan pojalle muisto isästään.  Sotilasuran valinnut poika, nykyinen kenraali Ilkka Ranta oli silloin 2-vuotias.

Toimistosta lähtiessään oli Ranta kätellyt ja hyvästellyt vääpelin ja kirjurin, ja se ei ole yleensä ollut tapana.  Poistuessaan hän jutteli: ”vihkot kasaan, nyt lähdetään sinne josta jyty kuuluu ja josta paluuta ei ole…”

Haavisto-korsun vaihdon yhteydessä hän ei purkanut tavaroitaan, vaan totesi illalla: ”Tällaiseen hiirenpesään me nyt  jouduimme, mutta samahan se on missä sitä kuolee, sillä viimeinen korsu tämä minulle on.”  Tämä aavistus kävi pian toteen.

*

Oiva Kalliala

Haavisto-korsun tuhossa menehtyi myös teologian ylioppilas, vänrikki Oiva Kalliala, pastori Lauri Kallialan poika.

Pastori Kalliala oli ennen talvisotaa tehnyt virren, joka oli tarkoitettu erityisesti nuoren vainajan hautajaisissa laulettavaksi.  Näin se kaikkein kipeimmällä tavalla laulettiin oman pojan kohdalla.  Virsi on virsikirjassa numero 247.

Myös vänrikki Kalliala aavisti kohtalonsa.  Hän tuli korsuun ja valitti väsymystään ja heti syötyään meni laverille lepäämään.  Kirjuri oli tuonut laverin reunoille virsikirjoja, joista nuori vänrikki otti yhden käteensä, aukaisi ja luki kohdalle osuneen virren 457:

(v. 1938 virsikirjassa; poistettu vähäisen käytön vuoksi nykyisestä virsikirjasta, VH;  http://evl.fi/virsikirja.nsf/63fe9e50813fe1d6c2256e570039fa80/fa6664dde0d62b0dc2256ff10037765a?OpenDocument )

 

Kestä saakka kuolemaan,

Herra kruunun antaa.

Vihdoin rantaan rauhan maan,¨

taistelusta hän sun kantaa.

Älä väsy milloinkaan,

kestä saakka kuolemaan.”

 

Luettuaan Oiva Kalliala risti kätensä ja sanoi: ”Tähän loppuivat maalliset juoksut minulta”.  Näin vahva oli hänen tietoisuus kohtalostaan.

Vielä vuonna 1941 löytyi korsun paikalta virsikirjoja.

Haavisto-korsun tuhosta on Yrjö Jylhä kirjoittanut runon ”Viimeinen virsi”.

Runon esitti Mikkelin tuomiorovasti Simo S. Salo korsun kaltaalla Kaakonkulman Lottaperinneyhdistyksen hankkiman muistolaatan paljastustilaisuudessa vuonna 2011.

Paikka oli tosin väärä ja tarkennuksien jälkeen on laatta siirretty viime keväänä [2014] oikeaan paikkaan, jonka koordinaatit löytyvät nettihaulla:

60.620406,30.468594

60as37`13,46”N, 30as28`6,94”E

Ohje:

Suorin reitti paikalle on, kun lähtee ”Hiekkakuoppa”-korsun kohdalta kohtisuoraan metsään Terenttilän tien itäpuolelle.  Tieltä on matkaa noin 250 metriä.

 

Pekka Parikan elokuvassa ”Talvisota” esiintyy myös Ylisen emäntää esittävä Helena Haavisto, ja luutnantti Yrjö Haavistoa esittää näyttelijä Vesa Mäkelä.

 

Lähde:

Terttu Ravi: Haavisto-korsun tarinaa Terenttilästä.  Suvannon Seutu, n:o 2/2015, huhtikuu 2015.

*

Kuvat: linkki  Terenttilän kuvia; https://plus.google.com/photos/113679801467129695575/albums/6135310291894480929/6135310299587429714?banner=pwa&pid=6135310299587429714&oid=113679801467129695575

*

Yrjö Jylhä:

 

Viimeinen virsi

 

Raskaasti kattohirteen

kuolema kolkuttaa;

veljet, yhdymme virteen,

koska jo huojuu maa:

 

Myrsky on suuri,

aallot korkeina käy,

purtemme, uppoo juuri,

missään ei apua näy.

 

Jollemme nimeäs muista,

harvoin jos lausuimme sen,

meit´ älä silti suista

nieluun pimeyden.

 

Haavamme verta vuotaa

sieluumme janoavaan,

katseemme tyhjää luotaa

kuiluun pohjattomaan.

 

Allamme aukee hauta,

yllämme salamat lyö.

Mestari, auta, auta! –

Katto sortuu, on yö.

 

(kokoelmasta Kiirastuli, 1940).

 

*

Sijainen

Reservin luutnantti Yrjö Jylhälle myönnettiin 4. luokan Vapaudenristi kesäkuun 6. päivänä 1940.  Kapteeniksi ylennys tuli vasta joulukuussa 1941.

Kaikki Jylhän talvisodanaikaiset joukkueenjohtajat saivat ylennyksen luutnantiksi vielä kevään 1940 aikana.  Jylhä muistaa ylennysten yhteydessä myös kaatuneita:

”Aseveljiä on minulta kaatunut paljon, mutta vanhoja tuttavia vähän – koska ikäpolveni on rintaman takana.  Karunan, Tapiovaaran ja Mäkipään Taunon kuolinilmoitukset olen nähnyt, Tapiovaaran nimen yläpuolella oli luutnantti Jorma Rannan kuolinilmoitus, jonka tilalle olin vähällä joutua sanomalehden etusivulle.  Hän hautautui miesjoukon kanssa korsuun, jota ryssän kranaatit murjoivat jo toista vuorokautta.  Ja edellisenä yönä jätin minä hänelle sen puolustuslohkon ja sen komentokorsun.  Seuraavana päivän tuli kattoon kolme täysosumaa.”

 

Lähde: Vesa Karonen – Panu Rajala: Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija.  Otava, 2009.

*

Kansallisbiografia:

Virsikirjakomitean jäsenet osallistuivat innokkaasti uusien virsien luomiseen – lopulliseen [vuoden 1886] virsikirjaan sisältyi seitsemäntoista Lönnrotin virttä ja viisi Julius Krohnin virttä.  Viidennen Virsikirjan komitean jäsenet yrittivät välttää omien virsiensä sijoittamista kirjaan.

Silti viidenteen Virsikirjaan sisältyy kaksi kaunista Lauri Pohjanpään virttä: osastossa Hautaaminen lapsen kuolemaan liittyvä 263 ”Nyt multaan kätkemme armahamme” sekä osastoon Koulu lukuvuoden päättyessä kuuluva virsi 476 ”Herra, valos loistaa annat meillekin.”

”Virsiemme synty ja olemus” –teoksessaan hymnologian tutkija professori Aarni Voipio on käsitellyt näistä ”tilaisuusvirsistä” lasten kuolemaan liittyviä Pohjanpään ja Lauri Kallialan virsiä ja todennut niissä molemmissa olevan ”omakohtaisen runoilijaelämyksen ja kristillisen vakaumuksen voimaa”.

Lähde: Kaarina Sala: Lauri Pohjanpään pienoiselämäkerta, KB 7. sivu 757.

*

Kansallisbiografia:

”Simelius-suku kuuluu Suomen merkittävimpiin, sillä monet sen jäsenet, osa Simojoeksi nimensä suomalaistaneena, ovat kuuluneet yhteiskunnan merkkihenkilöihin.

Monet suvun naispuolisista jäsenistä kunnostautuivat opettajina jo varhain 1900-luvun alussa.  Helsingin Suomalaisen jatko-opiston oppilaista maisteri Olga Lavonius (1876-1948), tehtaanjohtaja Magnus Lavoniuksen puoliso, loi uransa Tampereella eir koulujen lehtorina, ja Elli Kalliala (s. 1887), pastori Lauri Kallialan puoliso, toimi ruotsin kielen opettajana Mäntässä.  Heidän sukujuurensa olivat suomenkielisellä Pohjanmaalla ja osittain muissakin tunnetuissa kulttuurisuvuissa kuin Simeliuksissa.”

 

Lähde: Anneli Mäkelä-Alitalo: Tyttökoulun opettaja, kääntäjä Helena Simelius  (1821-1889) -pienoiselämäkerta,KB 9. sivu 16.

*) Elli ja Lauri Kalliala olivat vänrikki Oiva Kallialan vanhemmat.

*

Pastori Lauri Kallialan (1885-1970) runoilemia virsiä on nykyisessä virsikirjassa kolme kappaletta.  Lisäksi yksi hänen kääntämänsä virsi:

Virsi 146:

Rauhan saivat pyhät Herran, jotka kerran taistelivat päällä maan.  Kun me heitä muistelemme, kaipailemme sinne taivaan kunniaan.  http://evl.fi/Virsikirja.nsf/0f24d4d74bd6338bc2256ff9003366cb/34801bba607e0887c2256d5700354280?OpenDocument

Taustatietoja; http://evl.fi/virsikirja.nsf/63fe9e50813fe1d6c2256e570039fa80/831f48f20914a298c2256e57003b5d54?OpenDocument

 

Virsi 247:

Ah autuas, ken taivaaseen jo varhain päässyt on, ken luottaa Herraan Jeesukseen, saa voittopalkinnon.  Ja kuitenkin me kysymme: Voi, miksi sinut luotamme näin varhain kutsuttiin? http://evl.fi/Virsikirja.nsf/0f24d4d74bd6338bc2256ff9003366cb/08a12ca0d791ca2ec2256d5a0069b539?OpenDocument   

Taustatietoja; http://evl.fi/Virsikirja.nsf/63fe9e50813fe1d6c2256e570039fa80/bc20085a165a264cc2256fef005de084?OpenDocument

 

Virsi 583:

Veisaten Herralle kunniaa kannamme, riemuiten hänelle kiitoksen annamme.  Hän laupeudessaan soi meille isänmaan, sen pellot viljavat, sen rannat ihanat ja vapauden lahjan.  http://evl.fi/Virsikirja.nsf/0f24d4d74bd6338bc2256ff9003366cb/cfc546deea9f1aa4c2256db000367967?OpenDocument

Taustaa; http://evl.fi/Virsikirja.nsf/63fe9e50813fe1d6c2256e570039fa80/066763ee025e1ed8c22570c8007555a8?OpenDocument

 

Kalliala suomentanut virren 596:

Herra, varjelija teiden, ohjaa sinä armossa yli merten, mantereiden rakkaitamme matkoilla.  Omaisista, kotimaasta nyt he ovat kaukana.  Ole heidän kanssansa.

Erik Natanael Söderberg, 1910, suomentanut Lauri Kalliala 1935, Virsikirjaan 1938.  http://evl.fi/Virsikirja.nsf/0f24d4d74bd6338bc2256ff9003366cb/28a16d3dbcfac599c2256db0003fc890?OpenDocument

*

Silloin ennen

Oheinen kirjoitus on julkaistu Järviseudun juhlanumerossa syksyllä 2007, kun lehti täytti 70 vuotta. Kirjoituksen julkaisemisen jälkeen Kari Mantere on valittu Lappajärven kirkkoherraksi.:

Anna-Liisa Mantere (o.s. Aalto) asuu nykyään Ilmajoella poikansa Kari Manteren pihapiirissä. Kari on yksi Ilmajo­en seurakunnan papeista. Anna-Liisa Mantere muistelee innoissaan Alajärven aikaa, että koulukavereita olivat mm. Taimi Paavola (Ketonen) ja Esko Asplund sekä Lindemanien lapset. Taimi leikki heidän kanssaan myös Väinölän leikkimökissä. Pipa oli pullukka ja hän piti Paavolan vastalypsetystä maidosta toppasokerin päällä. Kerran Asplundin rouva soitti äidille: ”Esko ei tule kouluun, jos ei saa istua Anna-Liisan kanssa.” … ….

Isovanhemmat Mammu ja J.H. Aalto olivat lapsirakkaita ja kilttejä ihmisiä. Samoin vanhempani olivat ihania ihmisiä. Väinö-isä saattoi meidät linja-autolle aamuisin klo 4.00, kun matkustimme Lapualle oppikouluun opiskelemaan.

- Vaasasta mukanamme muutti pal­velijamme Ester Savimäki. Mammulassa oli pieni navetta ja hän hoiteli meidän lehmää ja sikaa siellä. Välillä perheellä oli yhteinen kanala aluepäällikkö Yrjö Haaviston perheen kanssa Suojeluskuntatalon pihamaalla. Silloin oli aina kananmunia ja kananlihaa.

Tyttöjen piti kesäisin kitkeä kasvimaat ja kukkapenkit. Helmi-täti (Hackstedt) asui ensin Viitaniemen majatalossa ja myöhemmin Mammulassa. Hän keräsi hevosen kakkoja tieltä ja vei ne puutarhaan lannoitteeksi.

Lähde: Helsingin Eteläpohjalaiset ry:n jäsenlehti 2/2011

http://www.helsinginetelapohjalaiset.fi/datafiles/userfiles/Media/Plari%2011vedos.pdf

*

ääsiäisen 2015 alla menehtynyt Antti O Arponen julkaisi viime vuonna kirjoittajakumppaniensa Markku Kasilan ja Vesa-Matti Peltolan kanssa arvokkaan teoksen, josta katkelma alla.  http://yle.fi/uutiset/antti_o_arponen_on_kuollut/7900022

Antti O. Arponen – Markku Kasila – Vesa-Matti Peltola – ”He antoivat kaikkensa.  Viime sodissa menehtyneet suomalaiset mestariurheilijat”  -  Vuosien 1939-45 sodissa menehtyi yli 360 suomalaista mestariurheilijaa. Joukossa oli kolme olympiavoittajaa, useita maailmanmestareita ja Euroopan mestareita sekä maailmanennätysmiehiä.

Teoksessa kerrotaan luutnantti Yrjö Haaviston elämän taustoista näin:

Haavisto, Yrjö Armas

Syntyi 17.7.1897 Vaasassa, kaatui 24.12.1939 Metsäpirtin Taipaleessa, koti- ja asuinpaikka Kauhava, haudattu Kauhavalle. Aluepäällikkö. Luutnantti, Jalkaväkirykmentti 23. Painija. Ilmajoen Kisailijat.

Yrjö Haavisto oli perustamassa Ilmajoen Kisailijoita vuonna 1921 ja toimi seuransa ensimmäisenä sihteerinä ja taloudenhoitajana vuoteen 1924. Hän työskenteli 1920- ja 1930-luvuilla suojeluskunnan aluepäällikkönä ensin Alajärvellä ja sitten Kauhavalla. Päätoimensa ohessa hän oli pyörittämässä muutamia eteläpohjanmaalaisia elokuvateattereita.

Haavisto oli lähellä päästä olympiakisoihin vapaapainijana 1924. SM-kilpailuissa hän jäi kuitenkin 72 kilon sarjan kolmanneksi, kun mestariksi tuli entinen Euroopan mestari Volmar Vikström ja kakkoseksi Yrjön pikkuveli Arvo Haavisto. Kaksi parasta lähetettiin Pariisiin, jossa he saivat hopea- ja pronssimitalit.

Nimimerkki M-o-n-i (Eino Soinio) kirjoittaa teoksessa Suomalaisia mestaripainijoita Vikströmistä ja vuoden 1924 SM-paineista: ”Vikström ylivoimaisesti voitti ilmajokelaisen Arvo Haaviston, mutta huomattavasti tiukemmin tämän veljen Yrjön.”

Yrjö Haavisto kehittyi kansalliselle huipulle nopeasti. Ensimmäisissä painikilpailuissaan 1921 hän hävisi selätyksellä kaikki ottelunsa. Vapaapainin SM-kilpailuissa Yrjö oli toinen 79-kiloisissa 1923 ja voitti saman sarjan mestaruuden 1925.

Yrjön nuorempi veli Arvo Haavisto sai Pariisin olympiakisojen pronssin lisäksi kultaa vapaapainissa Amsterdamissa 1928 ja voitti viisi kertaa Suomen mestaruuden. Hän oli myöhemmin Painiliiton puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja.

Yrjö Haavisto lähti talvisotaan 42-vuotiaana suojeluskunnan aluepäällikkönä Jalkaväkirykmentti 23:n I Pataljoonan 4. komppanian ensimmäisen joukkueen mukana. Hän kaatui jouluaattona 24.12.1939. Kun taistelu oli näyttänyt päivän lopussa laantuneen, Haavisto nousi korsusta ja menehtyi kranaatista, joka surmasi myös hänen adjutanttinsa ja lähettinsä.

Antti Tuuri kirjoitti Talvisota-kirjan Yrjö Haaviston johtamaan komppaniaan kuuluneesta ensimmäisestä joukkueesta. Pekka Parikka teki kirjasta talvisodan muiston 50-vuotisjuhliin 1989 samannimisen elokuvan, joka keräsi teatterilevityksessä yli 600 000 katsojaa. Tuottajayhtiö National-Filmi Oy meni kuitenkin konkurssiin, kun Talvisodan tekokustannukset olivat kaksinkertaistuneet suunnitelluista. Elokuvassa luutnantti Yrjö Haaviston roolin näytteli Vesa Mäkelä, elokuvaohjaaja Aleksi Mäkelän isä.

Yrjö Haaviston tytär, näyttelijä Helena Haavisto, kirjoitti 1999 teoksen Missä olit Taivaan isä? isän kirjeitä Taipaleenjoelta. Teoksessa hän kuvaa päiväkirjamerkintöjensä ja vanhempiensa kirjeenvaihdon avulla muun muassa pohjalaisperheen tuntoja isän kaatuessa sodassa.

Helena Haavistolla on rooli myös Talvisota-elokuvassa. Hänen puolisonsa oli vuoteen 1992 säveltäjä ja kapellimestari Jorma Panula. Helena Haaviston ja Jorma Panulan lapsista Terhi ja Anu Panula ovat menestyneet näyttelijöinä, kun taas Sami Panula on kapellimestari.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Talvisota_(elokuva)   http://www.kansanuutiset.fi/kulttuuri/elokuvat/2916117/talvisota-jalleen-kerran

Vesa Mäkelä http://www.elonet.fi/fi/henkilo/105283   Helena Haavisto http://www.elonet.fi/fi/henkilo/231989

*

Etelä-Pohjanmaa kertoo

Ote kirjasta ”Etelä-Pohjanmaan sankarivainajat 1939-1940 : muistojulkaisu” vuodelta 1941:

”Kauhavan pitkäaikainen aluepäällikkö, res.luutnantti Yrjö Haavisto kaatui Terenttilän lujissa yhteenotoissa.”  http://www.epmuisto.fi/page339.html

 

*

Juhani Putkisen yhteenveto Taipaleelta:

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Taipaleenjoen_sankarit_on_kaikki.htm

 

*

Elämää Taipaleen tulessa

 

Kirvesmäen 1. tukikohta, Suvannon rannassa, Ukkolan takana;

Lähde: [vänrikki] Kalle Sistola: Taipaleen tarinoita.  Päiväkirja ja muistikuvia JR 21:stä Talvisodan ajoilta, WSOY, 1953.

 

Valkeni sitten 14.2.1940, elämäni kamalin päivä.  -  Nostomiehistä tämä päivä oli liikaa.  Yksi sai täräyksen kranaatista.  Lääkintämiehet veivät hänet korsuun.  Siellä hän hakkasi päätään seinään, huutaen samalla täyttä kurkkua.  ”Hulluksi se on tullut”.  -  ”Ei se nyt ole tullut, oli jo tullessa hulluna pelosta”.  Pari miestä hoiteli potilasta, niin ettei hän päässyt itseään kolhimaan.  Toinen tuli hulluksi aivan huomaamattamme.  Asia selvisi vasta sitten, kun hän yritti hypätä ylös haudasta.  Mitään puhumatta, silmät päässä seisoen mies tuijotti eteensä ja koetti jälleen nousta vallille, mutta pojat saivat hänet sieltä alas.  Sairas vietiin korsuun, mutta hän pääsi jollakin tavalla pujahtamaan takaisin hautaan ja kiipeämään vallille kenenkään ehtimättä estää ja lähti juoksemaan kohti vihollista.  Vihollinen ampui häntä, hän tuupertui maahan, mutta kompuroi kuitenkin hetken kuluttua ylös ja jatkoi menoaan.  Toinen luoti kaatoi onnettoman lopullisesti.  Sinne hän jäi noin 40 metrin päähän linjoista.  -  Se oli kova päivä.  Päämajan tilannetiedotuksessa sanottiin: ”Taipaleessa riehui ankara taistelu.  Joukkomme torjuivat hyökkäysaallon toisensa jälkeen.  Vihollinen menetti noin 2.500 miestä”.  -  Pojille on annettava täysi tunnustus sen päivän tappeluista.  Näytti siltä, että miehet terästyivät sitä enemmän mitä pitemmälle sotatouhut kestivät ja mitä vaikeammaksi tilanne kävi.  -  Itse olin hyvin väsynyt päiväkautisesta jännityksestä.  Kuolema kolkutti joka käänteessä.  Olin tuolloin jo melkein menettää ainoani.  Päivällä seisoskelin kolmen kk-miehen kanssa juttelemassa.  Olin siinä heidän keskellään ja rupattelimme kaikessa rauhassa.  Yhtäkkiä kuului krh:n kranaatin vihellys, me notkistimme vaistomaisesti polvemme ammuksen räjähtäessä valliin.  Olin aivan sekaisin ilmanpaineesta noustessani entistä mustempana ylös.  Kesti jonkin aikaa ennen kuin ajatus rupesi juoksemaan.  Katselin kavereitani, jotka yhä olivat polvillaan seinään nojaten.  Ravistelin erästä ja hän kaatui haudan pohjalle.  He olivat kaikki siirtyneet ajattomuuteen.  Minä olin selviytynyt heidän keskellään.  Jälleen ihmeellinen varjelus oli pelastanut henkeni.

Menetyksiä oli tänään tavallista enemmän.  Korsu oli täynnä haavoittuneita ja vallilla odotti pitkä rivi [kaatuneita] poiskuljetusta.  Tämä veti mielen synkäksi.  Koetin käydä korsussa hieman lepäämässä, mutta siitä ei tullut mitään, sillä en jaksanut kuunnella hullun nostomiehen mölyä enkä haavoittuneiden valitusta.  Sittenkin ampumahaudassa oli parempi olla.  Pääni humisi, ajatuksen juoksu oli sekavaa, väsytti – olin palaa loppuun.

 

15.2. valkeni.  Venäläiset jatkoivat samaan tapaan kuin eilenkin.  Rumputulta ja käsikranaatteja tuli kaiken päivää.  ”Posliinimiehet” olivat vielä hieman outoja tähän touhuun.  Heidän joukkueenjohtajansa näytti olevan pääasiassa korsussa.  Luottamusmieskorpraaliani se ei miellyttänyt, koska hän paineli pitkin askelin korsulle.  Haistoin jotain katselemisen arvoista ja hiippailin perässä.  Korpraali oli railakka poika, hän kyllä tiesi, mitä tappelussa tehdään.  Sisällä kävi kova rähinä.  Korpraali toimitti vänrikkiä ponnekkaasti linjoille.  ”Mitä te oikein pulisette, olen teidän esimiehenne.  Ettekö ole sen vertaa ohjesäännöstä selvillä?”  - ”Jumalauta, ei täällä ohjesäännöt eikä limaskit auta, täällä tarvitaan miehiä eikä paskahousuja.  Ulos vaan ja vähän äkkiä”.  Näin lateli korpraali ohjesääntö-vänrikille.  Se oli paljon sanottu, mutta näissä oloissa hänellä oli tuohon oikeus.  Olimme kaikki vastuussa tukikohdasta.  Mielestäni ”syytetty” oli jo saanut tarpeellisen huomautuksen, ja koska seuraava vaihe olisi ollut kiinni käyminen ja vänrikin kantaminen linjoille, puutuin asiaan: ”Lähdetään taas kaikki asemiin”.  Vänrikki pysyi haudassa iltaan saakka ammuskellen polviltaan kiväärillä kohti pilviä.

 

Pojat alkoivat olla jo aivan lopussa, varsinkin ne, jotka alusta alkaen olivat heiluneet mukana.  Ties Luoja, miten mones vuorokausi tämä jo olikaan.  Kukaan meistä ei pystynyt sillä hetkellä niin pitkälle laskemaan.  Yhä useammin tapasin miehiä, jotka nukkuivat seisoallaan vallia vasten.  Nyt alkoi olla inhimillisen kestävyyden raja jo saavutettu.  -  Kello 20.00 luutnantti Ranta soitti vaihdoin tapahtuvan tänä yönä, tarkempaa aikaa hän ei tiennyt.

Tämä viimeinen jakso oli piinallinen.  Se oli tehdä lopuista hermovoimista selvän.

Eräskin, meidän viimeinen nostomiehemme Penkki, käveli perässäni pitkän aikaa nykien minua lumipuvusta ja hokien: ”Minä olen vänrikin mies.  Vänrikki pitää huolen poislähdössä, että minäkin tulen mukaan.  Minä olen vänrikin mies”.  En aluksi huomannut ukossa mitään erikoista, mutta kun ”pupina” ei lakannut ja hän seurasi minua jatkuvasti aloin tarkastella miekkosta ja tulin siihen tulokseen, että hänellä oli ”päreitä kainalossa”.  Otin hänet mukaani ja vein vasemman siiven äärimmäiseen pesäkkeeseen, jossa oli rauhallista.  Lähtiessäni rauhoittelin ukkoa ja sanoin hakevani hänet varmasti pois kun vaihto tulee.  Verkkaan palasin takaisin.  Päästyäni siihen kohtaan, jossa yhdyshauta yhtyi ampumahautaan huomasin jonkun kävelevän ”ei kenenkään maalla”.  Mauseri oli heti kädessäni ja itsekseni mutisin, että se oli, ”sergei”, sinun viimeinen kävelysi.  Kulkija muutti suuntaa ja juoksi oikeaan päähän.  En ampunut, vaan läksin ottamaan tulijaa vastaan.  Öinen harhailija oli silloin jo ehtinyt hautaan.  Nyt tunsin hänet samaksi mieheksi, jonka äsken vein vasempaan siipeen.  Oli hyvä, etten ampunut.  Ihme muuten, etteivät venäläisetkään ampuneet häntä, sillä varmasti hän oli käynyt melko lähellä naapurin asemia.  Toimitin miehen korsuun, ettei mitään pahempia pääsisi tapahtumaan.

Saatuani hänet pois seisoskelin oikealla tähystämässä.  Yhtäkkiä huomasin edessäni jonkin metrin päässä kaksi liikkuvaa päätä.  Ne olivat samassa tasossa kuin minäkin, mutta en pystynyt tajuamaan että ne olivat omia miehiä, sillä venäläiset olivat paljon korkeammalla ja kauempana.  Suuntasin pitkin mauserin piippua, sillä tähtäinlaitetta ei näkynyt ja ammuin kolme laukausta; tällöin päät hävisivät.  Nyt vasta välähti mieleeni, että ne voivat olla omia miehiä.  Juoksin kiireesti mutkan taakse katsomaan.  ”Sattuiko?”  -  ”Ei sattunut, mutta läheltä meni”.  -  ”Joko te olette yhtä hulluja kuin minäkin?  Pidin teitä vihollisen miehinä”[, sanoi joukkueenjohtaja, äärimmilleen uupunut Kalle Sistola]

 

Kello 22.30 tuli käsky luutnantti Rannalta, että minun oli tehtävä hyökkäys kukkulalle kello 23.00.  Tykistö avustaisi.  Järjestin porukkaa mahdollisimman nopeasti kuntoon.  Vaihto saapui samassa.  Nyt meni yritys sekaisin.  Muutama kranaatti tipahti harjulle, mutta minulla oli vain jokunen mies käsillä eikä vastaiskusta tullut mitään.  Olisipa ollut pari joukkuetta levänneitä miehiä, ehkä sitten kukkula olisi vaihtanut omistajaa.

Vaihto alkoi.  ”Mihinkä nämä reput saa panna?” kyselivät pojat, jotka kantoivat selkä vääränä pakkauksiaan.  ”Hittojako te niitä tänne toitte?  Eikö kukaan käskenyt jättää niitä tukilinjalle?”  Toimitin heittämään reput yhdyshaudan reunalle.  Huomenna ne jo olisivat tuhannen nuuskana.

Vaihdon aiheuttaman melu kuului varmasti kilometrin päähän.  Tulijat olivat aivan vauhkoina.  Venäläisten valoammus sai heidät litteäksi haudan pohjalle kuin luteet.  ”Posliinimiehet” olivat ensi kertaa linjassa.  En tiedä, ymmärsivätkö he ollenkaan selityksiäni.  Aloin jo pelätä tukikohdan kohtaloa ja siihen liittyi henkilökohtainen pelko, sillä olin saanut käskyn jäädä toistaiseksi tänne.  Tuli mieleen, että jos venäläiset lähtevät liikkeelle niin he voivat tulla rauhassa kävellen , sillä eiväthän nämä oudot osaa toimia tarpeeksi rivakasti.  Tällaiseen helvettiin heitettiin kokemattomat miehet!  [Tämä oli tunnetusti ylipäällikkö Mannerheimin eräs pahimmista virheistä, VH]

Joten kuten saatiin vaihto suoritettua.  Puoli joukkuetta puuttui, mutta sekin löytyi jostakin Kermankolon läheltä [aivan vikasuunnalta, Kirvesmäen linjan äärimmäisestä itäpäästä..] ja tuotiin tänne.  Pimeässä oli yhteys katkennut ja osa miehistä oli kävellyt väärää tietä.  Jokainen oli kädestä pitäen talutettava paikalleen.  Omat mieheni kirosivat kovasti hidasta vaihtoa, sillä heidän teki jo mielensä pois.  Aamupuoleen yöstä oli kaikki kunnossa.  Konekiväärien miehistöt jäivät vielä tänne, ja se minua hieman rauhoitti.

Tein tukikohdan uusien päälliköiden kanssa tarkastuskierroksen ja painuin sen jälkeen nukkumaan.  Nuo pari uutta vänrikkiä tulivat perässäni sinne ja alkoivat heitellä kamppeita selästään aikoen ilmeisesti käydä nukkumaan.

”Kuulkaahan nuoret miehet, jos teistä on henki rakas, niin unohtakaa koko korsu ja pysykää ampumahaudassa poikien luona.  Itse olen ollut viikon täällä ja nyt ensi kerran aion nukkua päivän valkenemiseen asti”.

Tuijottivat minua jonkin aikaa ja lähtivät ulos.  Toinen ajatteli varmaan, että mikähän määrääjä tuo on, ja toinen, että hullu kai, paras olla varovainen.

En saanut unta.  Kieriskelin täysissä varusteissani rauhattomana laverilla.  Turhana yritin nukkua.  Ei – ei siitä tullut mitään.  Toimitin lähettipojat keittämään kahvia.  Olin jättänyt heidätkin tänne seuramiehiksi.  ”Laittakaa oikein väkevää, ehkä se piristää, koska nukkumisestakaan ei tule mitään”.  Keskustelimme tukikohdan nykyisestä ”huushollista” ja päädyimme siihen, että mitä pikemmin pois, sitä parempi.

Tulijoilla oli omituinen tyyli.  Eräs oli hieman ylimielisenä kysellyt, että ”joko ladut Moskovaan olivat hiihdetyt?”  -  ”Nuori mies.  Kiitän taivasta, jos pysytte näissä kuopissa, missä meikäläiset ovat olleet jo kaksi ja puoli kuukautta.  Parempi että pidätte suunne kiinni ja silmänne auki”.

Eräs oli kysellyt kanttiinia.  Voi taivahan tasakäpälä – kanttiinia Taipeleesta, mehän olimme sodassa, emmekä enää Pyhäjärvellä rieskan ja hunajan parissa.

Aamulla kiersin vielä katsomassa miehiä.  Jo olivat kalpeita poikia, eikä ihmekään, sillä olihan vihollinen aivan nokan edessä ja he olivat tosi sodassa vasta ensi kertaa.  Kiersin miehestä mieheen lohdutellen ja neuvoen pieniä ”kikkoja”, joilla venäläiset saa pysymään matalana.  Hyvät olivat vehkeet pojilla.  Liituvalkoisella oli sivelty niin tarkkaan paikat, että tumma kohtaa ei löytynyt hakemallakaan.  Lumipuvut hohtivat valkoisina mustaa maisemaa vastaan.  Kehoitin riisumaan ne pois, sillä nyt ei tarvittu noin häikäiseviä merkkejä.  Oma lumipukuni oli kuin padankylkeen hangattu, mutta sulautui täydellisesti maastoon.  -  Tosiaan joukolle sopi ”Posliinidivisioonan” nimi.

[Vänrikki Sistola: Siinä Talvisodan ”vänrikki Koskela” – armottoman hyvä miesten johtaja, VH]

*

7./JR 21:n III-joukkueen johtaja, vänrikki Kalle Sistola;

 

”Korsussamme majaili erään pst-tykin miehistö.  Jouduin juttuihin vartiopaikalla poikien kanssa.  Eräs viittasi kädellään Suvannon toiselle puolelle, Riiskaan.

”Näetkö tuota keltaista taloa tuosta metsän laidasta tännepäin?  Se on minun kotini”

”Onko vaikeata katsella sinne?”

”Joskus on, mutta minkäpä sille voi.  Harva sitä täällä joutuu kotinsa edustalla tappelemaan”.

Lääkintämiehet saivat muuta työtä, kun haavoittuneita nykyisin oli vähänlaisesti.  Meille alettiin jakaa säännöllisesti vitamiinipillereitä.  ”Acidum ascorbicum” seisoi pullon kyljessä, ja pojat sanoivat ”hik” niitä papuja ottaessaan.  Ne pitivät sielun iloisena, estäen vanhenemisen, parantavat lättäjalat, poistavat syylät ja finnit – selitti lääkintämies ja olisi kai jatkanut pitempäänkin, ellei jonkun kaverin leipälaukku olisi lentänyt hänen naamaansa vasten, mutta vielä ulosmennessään mies hihkaisi: ”ja erittäin hyvää vesikauhuun”.  Ymmärsimme hyvin yskän, sillä emme olleet sinä päivänä ottaneet vettä kaivosta.

Aamupäivällä [7.3.] nimittäin kaatui sotamies [Antero] Kujala vettä hakiessaan.  Hän oli tuupertunut kaivon reikään ja hänen päänsä oli jäänyt roikkumaan alaspäin.  Luoti oli osunut kaulavaltimoon ja veri vuotanut kaivoon.  Joku tulija oli hakenut vettä ja tavannut kaatuneen.  Varovasti tulija oli siirtänyt Kujalan sivuun ja nostanut kaivosta vettä, mutta katsoessaan sitä hän oli huomannut sen olevan punertavaa.  Sillä kertaa kahvivesi sulatettiin lumesta, mutta iltahämärissä alkoi kaivovesi tehdä taas kauppansa, sillä kukaan ei enää erottanut väriä.  -

Helmi-maaliskuun taitteesta;

Läksin ottamaan yhteyttä luutnantti Jylhään.  Tapasin hänet tukilinjalta.  Hän kertoi kulkeneensa toista yhdyshautaa pitkin sen päähän asti tapaamatta yhtään meikäläistä.  Vasta parisen sataa metriä kuljettuaan hän oli huomannut miehen vallin takana.  Jylhä oli huutanut jotain kulkijalle, mutta vastausta ei tullut.  Sitten hän oli kysynyt tunnussanaa, mutta turhaan.  Stoi-huudon kuullessaan mies aikoi painua pimentoon, mutta Jylhällä oli ollut käsikranaatti valmiina, kuten tavallisesti aina näillä main liikuttaessa, ja sen hän oli heittänyt miehen niskaan, vihollinen tuo näet oli, ja juttu selvisi sillä.  Äänistä päätellen naapuri oli miehittänyt edessä olevan tukikohdan, ja sen havaittuaan Jylhä palasi noutamaan miehitysjoukkuetta jättäen mukanaan olleen kp-miehen ja lähettinsä varmistamaan yhdyshaudan päätä.  Jylhän komppaniasta tulikin joukkue oikealle puolelle naapurikseni.  Vänrikki [Erkki] Nurmi, kyrmyniska tappelija, piti siellä komentoa.

Aamuyöstä jätin vääpeli Maunulan hoitamaan putiikkia ja kävelin ”Seurahuoneelle” nukkumaan.  [Seurahuone oli tukilinjan takana, 4. tukikohdan suunnassa oleva korsu].  Heräsin siihen, että joku nyki minua jalasta.  Nousin ylös.  Kapteeni Kilpeläinen, joka tällä välin oli tarkastanut myös minun joukkueeni asemat, keskusteli Jylhän kanssa.  He halusivat kuulla käsitykseni tilanteesta  Siinä puhellessamme tuli vääpeli Maunula korsuun: ”Herra vänrikki, tuletteko katsomaan linjalle, asiat eivät ole siellä oikein hyvin”.  Maunula lähti edeltä ja minä jatkoin juttua vielä noin minuutin verran.

Korsusta lähtiessäni päivä oli jo valjennut.  Juoksin hiljaista hölkkää yhdyshaudassa.  Mentyäni noin 100 metriä tapasin vääpeli Maunulan.  Hän makasi käppyrässä haudan pohjalla.  Kumarruin hänen puoleensa ja tunnustelin valtimoa, mutta se ei enää toiminut.  Luoti oli osunut päähän.  …Vihollisen ruumiita oli paljon aina tukilinjalle asti, ja siitä päätellen paikka oli ollut joskus sen hallussa, mutta otettu jälleen takaisin.  Omia kaatuneita oli myös tavallista enemmän paikalla.  Minäkin laskin niitä näiden tukikohtien tienoilla kuusikymmentä seitsemän kappaletta.  Olivatko pojat tapelleet niin viimeiseen asti, ettei kaatuneiden korjaajia enää ollut?  Vai olivatko nuo jääneet kentälle huolimattomuudesta?  Tämäkin oli mahdollista, sillä leväperäisiä olivat edeltäjämme olleet toimissaan, koska täällä oli aseitakin heidän jäljiltään hyvin paljon.  Olihan joukkueellanikin nyt kahdeksan maastosta löydettyä konepistoolia.

Olimme samassa ampumahaudassa venäläisten kanssa, rajana ainoastaan piikkilankalieriö.  Näimme vain 30 metriä eteenpäin, sitten tuli mutka.  Käsikranaatteja lenteli jatkuvasti molemmin puolin.  Olihan se ainoa keino saada välialue pysymään puhtaana.  Pojat tekivät lingon, jolla saimme heittomatkan huomattavasti pitenemään, tosin tarkkuuden kustannuksella.  Leikkelimme haudassa olevista puhelinjohdoista metrin pätkiä, joiden toiseen päähän sidottiin käsikranaatti.  ”Terveisiä lähetettäessä” varmistinsokka irrotettiin, hihnaa pyöritettiin nopeasti ja ammuksen annettiin lentää.  Meillä oli englantilaisia myötätuntokranaatteja, jotka toimivat hyvin tässä yrityksessä.  Niiden paloaika oli melko lyhyt, joten heittäjän täytyi olla tarkkana.  Näin saimme osumia naapurin puolelle hyvinkin kauas hautaan.

Täytyi tunnustaa, että tämä oli erikoislaatuista tappelua.  Käsikranaattien oli oltava valmiina ja kp-miesten aina sormi liipasimella, sillä saattoihan vihollisnaama minä hetkenä hyvänsä pistää esiin mutkan takaa.  Arvelimme saavamme olla rauhassa tykistötulelta, mutta sekään luulo ei pitänyt paikkaansa, sillä vihollinen ampui vähän väli srapnelleja yhdyshautaan tehden elämämme aika tukalaksi.

Täällä kärjessä haavoittui alikersantti [maratonjuoksija Martti] Marttelin srapnellin kuulasta lantioon niin että suolisto vioittui pahasti.  Veimme hänet tukilinjalle, muta siitä eteenpäin potilasta ei saatu, sillä vihollinen tulitti korsuun johtavaa yhdyshautaa monta tuntia niin että sinne menosta ei tullut kerta kaikkiaan mitään.  Peittelimme Marttelinin mahdollisimman hyvin päällystakeilla, jotta hänellä ei olisi ollut kylmä siinä maatessaan.  Kun keskitys ei näyttänyt lakkaavan, passitin lähettini ilmoittamaan komentokorsuun, että lääkintämiehet hakisivat Marttelinin nopeasti pois, mutta hakijoita ei kuulunut.  Luutnantti Jylhä tuli katsomaan meitä keskityksestä huolimatta ja lupasi toimittaa lääkintämiehet noutamaan haavoittunutta, mutta aikaa vierähti, ennen kuin nämä saivat asian järjestykseen.  Marttelin oli koko ajan tajuissaan.  Joskus tukahdutettu huokaus pääsi hänen huuliltaan, mutta valitusta ei kuulunut, vaikka tuskat varmasti olivat kovat.  Haavoittuneita täynnä olevasta korsusta ei Martteliniakaan saatu taaksepäin ennen kuin iltahämärässä.  Veilä matkalla hän eli, mutta JSP:lle tultaessa hän oli jo heittänyt henkensä.  -  Karonen-Rajalan mukaan Terenttilässä 1.3. pahasti vatsaan haavoittunut mies tuotiin 2./JR 21:n komppanian päällikkö Jylhän korsuun.  Jylhä tunsi hänet maratonjuoksija Martti Martteliniksi.  Jylhä seurasi hänen viimeisiä vaiheitaan, ja Talvisodan päätyttyä sisällytti eepossuunnitelmaansa Marttelinin ”viimeisen maratonin”.

Kaiken päivää [1.3.] vihollinen antoi kiivasta tykkitulta hyökkäillen tavan takaa pienehköin osastoin etenkin 4. tukikohdan puolella.  Vänrikki Nurmi heilui siellä kuin heinämies.  Lähetin pikakiväärin hänen avukseen, sillä me selvisimme konepistoolien varassa hyvin omalla lohkollamme.  Kyllä siinä vihollisia teilattiin, mutta osa pääsi pureutumaan maahan aivan nenämme alle.

Tukilinjan pojilla ei ollut erikoisempia tehtäviä, koska tappelua käytiin pääasiassa yhdyshauvoissa, joten lähetin heidät keräilemään kaatuneita ”posliinimiehiä” taaksepäin.  Luutnantti Jylhä oli ilmoittanut kaatuneiden suuresta luvusta kapteeni Kilpeläiselle, joka puolestaan oli järjestänyt jostakin lääkintäkomppaniasta miehiä illaksi kantamaan heitä pois.  [Vänrikki Kalle Sistolan mukaan I/JR 30:n pataljoonan komentaja, kapteeni Waldemar Kilpeläinen eleli Piilopirtin korsulla ”hyväntuulisena, kuten aina”.

 

Jatkosodassa majuri Kilpeläinen toimi ”Ikaalisten pataljoonan” eli III/JR 57:n pataljoonankomentajana, ja sotien jälkeen hänestä tuli Ikaalisten kauppalanjohtaja.  II/JR 30:n III-joukkueen joukkueenjohtaja, luutnantti Erkki J. Nurmi jatkoi urheilu- ja metsästysvälineliikkeensä pitoa Ikaalisten kirkon naapurissa.]

Kaatuneet viholliset heitimme vallille, jotta eivät olisi olleet haittaamassa liikkumista.  Eräs heistä oli jäykistynyt polvilleen haudan seinää vasten.  Hän oli ollut vedenheitolla kun surman luoti oli sattunut ja siihen asentoon mies oli jäänyt.  -

Illalla lääkintäkomppanian miehet veivät noin puolet kaatuneista pois.  Siinä olikin tarpeeksi urakkaa oudoille miehille oudossa paikassa, kun kantomatkaa oli puolisen kilometriä ja vihollinen soitteli vielä kaiken aikaa yhdyshaudan lähellä.  -

Venäläiset pitivät illalla kovaäänisseremonian.  Tuntui harmittavan meidän mahtava Mannerheim-linjamme, jonka läpi ei päässyt.  Missähän ne mahtavat betonipesäkkeet olivat, joita vihollinen oli tuhonnut?  Näillä mainkaan ei tainnut olla muuta kuin Linnakankaan laidassa sijaitseva ”Niittykasematti”, joka tarpeen tullen vielä sylki rautaa.  Oli turhaa puhetta uskotella betonin ja raudan pidättelevän.  Eihän Taipaleessa ollut vastassa muuta kuin isiltä peritty suomalainen härkäpäisyys.

 

Rannan komppania vaihtoi meidät pois illalla.  Lähtiessäni tapasin Jylhän ja Rannan keskustelemassa.  Ranta tiedusteli mm. korsun kestävyyttä.  Jylhä arveli sen kestävän kohtalaisesti, silla olihan kranaatti monta kertaa pudonnut katolle, mutta jäänyt aina tulematta läpi.  Minusta ei korsussa ollut kehumista, sillä se muistutti ulkoapäin harakanpesää vähän joka suunnalle törröttävine hirsineen.

Kuulin oman komppaniamme majailevan Pihkahovin korsualueella, ja vein sinne väsyneen joukkueeni.  -

Päivällä tuli tieto, että ”Seurahuone” oli saanut täysosuman.  Lääkintämiehet lähtivät heti paikalle raivausväen kanssa.  Siellä vallitsi täydellinen sekasorto.  Pari poikaa oli päässyt ryömimään ulos kattohirsien välistä.  Heiltä saatiin kuulla tapausten kulku.  Vihollinen oli kesken päivää heittänyt 6-tuumaisia korsun ympärille.  Ensin oli tullut osuma takaosaan, joka oli painunut sisään.  Tällöin Ranta oli komentanut kaikki ulos, mutta juuri kun pojat olivat pakkautuneet korsun suuaukolle, tuli siihenkin osuma.  Suurin osa pojista oli jäänyt siihen, sillä ammus oli rikkonut oven niin, ettei kukaan päässyt ulos.  Ne, jotka vielä olivat kyenneet liikkumaan, vetäytyivät takaisin.  Kolmas ”tervehdys” sattui korsun keskelle ja täydensi edellisten tuhon.  Kuusitoista miestä oli kaatunut.  Joukossa olivat mm. luutnantti Ranta ja vänrikki Kalliala, joka oli ensimmäistä päivää linjoilla haavoittumisensa ja sairaslomansa jälkeen.  Lujasti saivat lääkintämiehet työskennellä kaivaessaan raunioista poikia esille.  Vain joitakin harvoja selvisi haavoittumisella.

Näin kertoi muistelmissaan vänrikki Kalle Sistola.

                                                                 *

Terenttilän täydennysmies kertoo:

 

1.3.1940;

Pataljoonan komentaja (III/JR 21) Eino Polón sanoikin, että hänen tuli poikia sääli, kun jouduttiin heti lähtemään etulinjaan.  JR 21 oli koottu alkujaan Virtain, Soinin, Ähtärin ja Pihlajaveden [tark.: I pataljoona: Karstula, Kivijärvi, Kyyjärvi, Kannonkoski ja Soini, II ja III pataljoona: Lehtimäki, Pylkönmäki, Ähtäri, Pihlajavesi, Virrat, KrhK: Jämijärvi ja Ikaalinen, VH.] miehistä.

Mitä lähemmäs etulinjaa saavuttiin, sitä hitaammin taittui taival.  Vihdoin päästiin perille Taipaleenjoen Terenttilään.

Marjaranta, Laakso, Lindeman ja minä, Ikaalisten poikia kaikki, jouduimme tukikohta kolmoseen, hiekkamontuille.  [Tukikohta 3. sijaitsi Terenttilän taloryhmän välittömässä läheisyydessä, sen länsipuolella.  Etuoikealla Mustaojan varrella olivat tukikohdat 2. ja 1.]

Päivä alkoi valjeta.  Edessä oli kaamea näky kohti Suvannon jäätä: tukikohtamme edessä oli venäläisiä sotilaita kaatuneina röykkiöittäin.  Kyllä oli kaameaa katseltavaa nuorelle pojalle, pakostakin pani ajattelemaan, mikä on oma kohtalo.

Olimme olleet etulinjassa ensimmäistä päivää.  Kello 13 tuli tieto, että pitäisi lähteä hakemaan muonaa, sillä muonakuski oli saapunut.  Lähdin hakemaan sitä kolmella laatikkopakilla.  Marjarannan, Lindemanin ja omallani.  Olin kunnialla päässyt muonakuskin luokse ja saanut pakkini täyteen hernekeittoa.  Lähdin palaamaan juoksuhautaan.  Tuli kova keskitys aivan lähelleni.  Sinne meni keitot maahan, ei ollut mitä viedä kavereille, oli tyydyttävä sinä päivänä vain vanikkaan.

 

Samasta tukikohdasta [tk 3] muistuu mieleeni tapaus: Lindeman ja Marjaranta olivat rinnatusten juoksuhaudassa, tähystivät etumaastoon.  Yhtäkkiä Marjaranta lyyhistyi juoksuhaudan pohjalle.  Luoti oli osunut ja tehnyt tehtävänsä.  Marjaranta oli kuollut.  [ks. Marjaranta: henkilötiedot yllä, kuolinpäivä oli 1.3.1940].

Päivä kului, tuli yön pimeys.  Ennen aamua tuli joukkueen johtaja, kersantti Vuorenmaa luoksemme.  Otti minut mukaansa ja vei kauas Suvannon rantaan sellaisen korsun luo vartioon, johon oli tullut täysosuma ja 8 sotilasta kuollut sinne sisälle.  Kersantti Vuorenmaa jätti minut siihen vartioon ja sanoi:

”Tähystät tuonne Suvannon jäälle.  Jos jostain alkaa ilmestyä, niin tulet tekemään hälyytyksen”.

Kun toden sanon, niin kyllä pelkäsin.  Yksin seisoin tuhoutuneen korsun äärellä, joka kätki sisäänsä 8 vainajaa.  Kiitos luojalle, ettei mitään tapahtunut.

 

Olimme olleet muutaman päivän tukikohta 3:ssa, kun tuli komento, että yöllä tulee uudet miehet, joille luovutetaan tukikohta.  Itse pääsimme taaempana olevaan korsuun lepäämään.  Vaihto tapahtui siinä kello 23.oo.  Olimme olleet korsussa lopun yön ja seuraavan päivän, kun tuli tieto, että iltayöstä kello 23 lähdettiin kohti Mustaojaa.  Se oli tukikohta aivan suon toisella puolen, joten vaihdon oli tapahduttava yön aikaan.

Vaihto tapahtui siinä puolen yön aikaan.  Aamu vaihtui päiväksi.  Oli kaameata katsella.  Piti olla ihmisruumiita ja palasia maasto täynnä.  Omasta poterostani ajoin ison läjän ihmisen palasia poies, että sain tilaa itselleni ja pikakiväärilleni, olin nimittäin pk-mies.

Oli kulunut toista vuorokautta, kun vihollinen alkoi ampua piiskalla asemiamme vasemmalta sivustalta.  Kyllä oli tukalat oltavat.  Piiskatykin ammusta tuli lakkaamatta parisen tuntia.  Kuolleita tuli ja haavoittuneita.  Omankin pesäkkeeni reunalle tuli yksi ammus ja vei pk:n keskeltä poikki ja itse lensin ilmanpaineesta neljä viis metriä sivulle.  Kun olin selvinnyt ja katselin itseäni, en havainnut itsessäni minkäänlaista naarmua.  Korvat vain humisivat.  Samana päivänä tuli vielä samanlainen ryöpytys.  nyt palaankin siihen asiaan, mistä siellä Launosten kansakoululla oli puhe.  Tampereen poika sanoi: ei tule sellaista tilannetta, että hän tunnustaa Jumalan olevan olemassa.  Samainen poika oli seuraavassa pesäkkeessä minusta oikealle.  Oli taas kova tuli, piiskatykki ampu sen kun ehti.  Katselin poikaa, joka oli poterossa polvillaan, kädet ristissä ja rukoili Jumalaa: ”Auta hyvä Jumala minua”.  Teki mieli mennä sanomaan pojalle, että mitenkäs nyt on asianlaita.

 

Oli kulunut muutama päivä maaliskuuta, kun tuli tieto, että vaihto tulee kello 23.  Vaihto tuli ja pääsimme pois Mustaojan asemista linjain takana oleviin korsuihin.  Takana olimme vähän toista vuorokautta.

Olimme sen toista vuorokautta linjain takana levossa, kun tuli tieto, että täytyy olla marssivalmiina kahden tunnin sisään, määränpää tuntematon.  Marssi kesti sen päivän.  Oli ylitettävä aika iso aukea päiväsaikaan, ilmavaara oli suuri.  Useasti jouduttiinkin ilmasuojaan, muttei sattunut tulemaan menetyksiä.

Illan hämärtyessä päästiinkin Koukunniemi –nimiseen tukikohtaan.  Se oli sellainen niemeke, jonka kärjessä oli asemat.  Näitä vihollinen tulitti edestä ja molemmilta sivuilta.  Tämä Koukunniemi –tukikohta oli yksi niistä pahimmista, mitä voi olla.  Kumpareen harjulla oli korsut ja alhaalla notkelmassa juoksuhaudat, ei ollut edes yhdyshautaa asemista korsuille.  Kulku oli vaikeaa, yöaikaan oli kuljettava – mistä kulkua oli – muonaa ja patruunatäydennystä hakemassa.

 

Tulee tässä mieleeni eräs tapaus tuosta Koukunniemessä olosta.  Olimme vuorollaan levossa takana olevissa korsuissa.

Haimme veden eräästä lähistöllä olleesta kaivosta, joka oli syvyydeltään noin kolme metriä.  Eräänä päivänä tuli joukkueen miehistä sotamies Vierula hakemasta vettä.  Hän sanoi, että siellä kaivossa on ihmisen ruumis.  Menimme katsomaan.  Niin siellä todella oli.  Otimme ruumiin ylös ja totesimme sen olevan venäläisen sotilaan.  Arvoitukseksi jäi, miten ja milloin se oli sinne joutunut.  Mutta korvikevesi oli tuosta kaivosta haettu jo yli viikon ajan ollessamme Koukunniemen tukikohdassa.

Oli maaliskuun 5. päivän ilta kello 22, kun otimme linjat vastaan.  Päivän sarastaessa maasto oli aavaa, metsä hävinnyt tykistön tulessa, vainajia sadoittain.  Asemissa olomme oli vain juoksuhaudassa oloa, ainoastaan yhden kerran pääsimme takana oleviin korsuihin lepäämään.  Tykistökeskitys oli mitä ankarin.  Oli maaliskuun 7. päivä.  Tuli kuuden tuuman ammuksia taivaan täydeltä.  Tällöin yksi naapurin mies haavoittui vaikeasti, nimeltään [sotamies Arvo] Laakso.  Hän sitten kuoli kenttäsairaalassa muistaakseni 11.3.1940.

 

Maaliskuun 12. päivä seisoimme juoksuhaudassa erään vanhemman reserviläisen kanssa, nimeä en jaksa muistaa.  Sanoin tuolle miehelle, että olisi ihanaa, jos sanottaisiin nyt, että tulee rauha.  Hän alkoi kirota minua ja sanoi: ”Älä sinä, nuori mies, sellaisia höyräile, ei meistä kukaan täältä pois pääse”.  – [Sota-arkiston mukaan JR 21:stä kaatui 12.3.1940 kolme miestä, joista iäkkäin oli maanviljelijä, sotamies Jalmari Harjunpää, s. 1908 Kiukainen, asui Lappi Tl, naimisissa, 1 lapsi.  Ilmeisesti Mäkipää kertoo hänen kohtalostaan.]

Ei ehtinyt kulua tuosta tapauksesta kuin tunti, kun seisoimme saman miehen kanssa juoksuhaudassa rinnakkain.  Juoksuhaudan edestä tuli luoti, joka osui kaveria otsaan.  Hän lyyhistyi juoksuhaudan pohjalle.  Kysyin häneltä: ”Koskiko?”  Mies vastasi: ”Kyllä koski”.  Hän kaatui juoksuhaudan pohjalle.  Siellä hän oli pari vuorokautta, ennen kuin saatiin pois.  Jouduimme olemaan hänen vierellään sen ajan.  Omissa asemissamme Koukunniemessä 12. ja 13. päivä oli ankarat taistelut.  Jouduimme olemaan tuon 13. päivän vastaisen yön linjassa siihen asti, kun rauha tuli.  Ei vihollinen erikoisemmin hyökännyt, mutta jalkaväen aseiden tuli oli ankaraa, ei ollut varaa nostaa päätään ylös ylimääräisesti, vain sen, mikä vartiointiin kuului.  Maaliskuun 13. päivän aamuna olin vartiossa 10-12.  Kello kymmenen jälkeen alkoi ankara tykistökeskitys, ilma oli täynnä jos jonkinlaisen aseen ammusta.  Etumaastoon kuului kova pulina, selvää emme saaneet, kuin sanan: ”Stalin”.

 

Lähetti tuli tuomaan sanaa asemiin, että rauha astuu voimaan tasan kello yksitoista, ja ampua ei missään tapauksessa saa kello yhdentoista jälkeen.  Ei mikään ollut sen iloisempi uutinen kuin rauha.

Odottelimme tuota kellon aikaa, jolloin rauhan piti tulla, lakkaako tuli vai ei.  Kellon näyttäessä aikaa tasan yksitoista, tuli lakkasi.  Muutama tykin laukaus tai miinan räjähdys kuului.

Se kauan toivottu rauha oli siis tullut.  Venäläiset sotilaat nousivat juoksuhaudoistaan, me myös.  Tulivat luoksemme.  Ne jotka osasivat suomea, kysyivät. ”Missä teidän miehenne ovat?”  Sanoimme: ”Tässä ne ovat”.  Pudistivat päätään, kun näkivät meidät, joita oli siinä pari miestä sadan metrin matkalla.

 Ikaalisten mies, stm Oiva Mäkipää; teoksessa: Koskelo-Lammi: Ikaalilaisia talvisodassa ja kotirintamalla, 1989.

 

*

 

 

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Terenttilän autenttisia kuvauksia Kansa Taisteli -lehdessä

sivut 54-57;
http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1978/Kansa_Ta...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kannaksen tallaajille vinkki:

Haaviston korsu löytyy Suomen Sotahistoriallisen seuran hienoilta sivuilta:

Kannaksen kohteita;

http://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights...

Haaviston korsu, koordinaatteineen;

http://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset