*

Veikko Huuska

Talvisodan vänrikit - hiljaiset sankarit

Tänään, perjantaina 13. maaliskuuta 2015 on kulunut 75 vuotta Talvisodan päättymisestä. Tuon päivän muiston elähdyttämiseksi lyhyt matrikkeli kansallisen selviytymissodan eräistä keskeisistä sankareista, Talvisodan vänrikeistä. - Lue lisää kommenttiosiosta;

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Talvisodan noin 105 vänrikkiä
*
Me opimme asioita kolmella tavalla.

Oppi-isältämme, joka on tavoista varmin.
Imitoimalla, joka on tavoista helpoin.
Itse tekemällä, joka on tavoista kitkerin.

Konfutse
*

NOIN 105 TALVISODAN VÄNRIKKIÄ

Aalto, Pentti Kalervo, s. 1918 – kuoli haavoihinsa 15.12.1939. Vanhemmat Kaarle ja Anna. Valmistui ylioppilaaksi Ikaalisten yhteiskoulusta wanhan kauppalan tuomien ja poppelien kukkiessa 1937. Opiskeli Hesingin yliopistossa aikoen metsänhoitajaksi, kouluaikanaan metsäharjoittelijana Kyröskosken Paperitehtaalla. Urheilijanuorukainen. RUK:n kurssi 38. Palveli tamperelaisessa JR 16:ssa Tolvajärven ja Ristisalmen taisteluissa. Haavoittui Ristisalmella ja kuoli matkalla kenttäsairaalaan. Asetoveri kertoo: Joukkue saapui aukeamalle. Alkoi hirvittävä kk-tuli ja etenemisemme pysähtyi. Vänrikki Pentti Aalto riensi joukkueensa eteen, kehoitti miehiä etenemään ja ponnahti varajoukkkueenjohtajan kanssa ylös. Samassa lysähti hän maahan pidellen vatsaansa. Tuotiin ahkio ja matka kenttäsairaalaan alkoi. Hänen toivonsa oli, että hyökkäisimme edelleen, ja niin teimmekin ja täytimme johtajamme viimeisen käskyn. Hän oli todella hyvä ja rohkea johtaja. Haudattu Hämeenkyrön sankarihautaan.

Aho, Juho Albert, s. 1918. Vanhemmat Oskari ja Olga (o.s. Hohentahl), isä kansakoulunopettaja. Puoliso Elli, yksi lapsi. Kansakoulun jälkeen kauppa-apulaisena Vetelissä. Mieli paloi sotilasuralle, niinpä hän jätti liikealan ja lähti vapaaehtoisena suorittamaan sotapalvelustaan aikoen jäädä alalle. Armeijassa 1936-1937 Suomen Valkoisessa Kaartissa, AUK, sitten kersanttina SVK:ssa. Komennettiin kesällä 1939 oppilaaksi Taistelukoulun kanta-aliupseeriosastolle. Ylennettiin reservin vänrikiksi tammikuussa 1940. Joukkueenjohtaja JR 23:ssa Taipaleen rintamalla, jossa kaatui yöllä 4.2.1940 vaihtaessaan etulinjaan miehiä. Ote Juhon kirjeestä: ”Taistelen kyllä isänmaani puolesta viimeiseen veripisaraan saakka. ..Toivon täältä selviytyväni hyvin ja tapaavani teidät kaikki, rakkaat omaiseni”. Vetelin sankarihauta.

Aho, Leo Viljam, s. 1914. Vanhemmat Sulo ja Fiina. Ylioppilas Tampereen lyseo 1933. Opiskeli Helsingin yliopistossa syksystä 1934 kieliä, stipendiaattina Berliinissä, Köningsbergissä ja Heidelbergissä 1938. YL:n ja Hämäläis-Osakunnan kuoron jäsen, harrasti metsien samoilua, perhosten ja hyönteisten keräilyä. Motto: ”Ei riitä, että tekee velvollisuutensa, on tehtävä enemmän”. RUK 26. Talvisodassa 2. KKK/JR 16 joukkueenjohtaja. Loppukuva: 16.12.1939 Ristisalmen Ignoinahon taistelu. Joukkue on erään maantien laidassa. Tien toisella puolella on vihollinen. Miehet makaavat lumeen painautuneina. Vänrikki Aho kohottaa hiukan päätään tähdäten pistoolillaan lähellä olevaa vihollista. Tämä ehtii ensin. Tuskattomasti, hymy huulilla, päättyy A:n elämä. Nokian sankarihauta.

Ahola, Tauno Henrik, s. 1918. Vanhemmat Vilho ja Olga, isä rikosetsivä. Ylioppilas Tampereen lyseosta 1937. Jatkoi Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Osallistui innokkaasti ”Nuoret Italian Ystävät” –nimisen seuran toimintaan ja oli mukana seuran järjestämällä retkellä Saksassa ja Italiassa kesällä 1937. Tutustui Etelä-Saksassa nuoriso- ja johtajakasvatukseen ja oli Roomassa ”Campo Mussolini” –leirillä. Mieliharrastukset: kirjallisuus, nyrkkeily, suunnistus. RUK 39. Palveli nuorempana upseerina Tampereen Rykmentisä tammikuusta 1939 syyskuun loppuun ja sodan aikana aluksi joukkueenjohtajana ja sitten komppanianpäällikkönä 3./JR 21:ssä. Jouluaamu 1939: Komppania on rantavarmistuksessa Taipaleenjoen Patoniemessä. Yllättäen pimeän turvin noin 200 vihollista tunkeutuu harvan parivartioketjun läpi, hälytys tapahtuu vasta sitten, kun vihollinen on jo korsujen lähellä. Kranaatti kaataa komppanian päällikkö res.vänr. Mäkisen. Nyt I joukkueen johtaja Tauno ottaa komppanian päällikkyyden. Hän tunkeutuu miestensä kanssa rannalle ja joutuu raivaamana tiensä maihin päässeen vihollisjoukon keskitse. Pistoolillaan hän kaataa neljä vihollista ja on juuri ampumassa viidettä, kun ase menee epäkuntoon. Alkaa ankara käsikähmä, vihollinen on huomattavan voimakas ja saa Taunon alleen yrittäen vääntää tältä pistoolia kädestä. Taunon onnistuu riuhtaista itsensä vihollisen alta, jolloin tempaa tämän kiväärin ja voittaa vastustajansa.. Selviydyttyään tästä Tauno rientää rantaan, jossa ottelu jatkuu, ja lopputuloksena on, että vihollisen ylitulo torjutaan. – Loppukuva: Tauno Kaatuu Taipaleenjoen Kirvesmäessä erään tukikohdan takaisin valtauksessa 12.2.1940. Häneen sattuu todennäköisesti kranaatin täysosuma, koska ruumiista ei löydy jälkeäkään. Hänet siunataan taistelukentälle jääneenä Tampereen sankarihautaan.

Ahonen, Antti Kustaa, s. 1916. Vanhemmat suutarimestari Otto Nestor ja Aleksandra. Ylioppilas Jyväskylän lyseosta 1935 – samasta opinahjosta, josta ylioppilaiksi valmistuivat aikoinaan Otto Ville Kuusinen ja Edvard Gylling. Kansakoulunopettaja 1939. Aktivisti Kasvatusopillisen korkeakoulun ylioppilaskunnassa, raittiustyössä, kristillisessä työssä, ja kuului lisäksi Akateemiseen Karjala-Seuraan ja suojeluskuntaan. Valittiin Savonlinnan Pihlajalahden kansakoulun opettajaksi 1939. RUK kurssi 33. Palveli joukkueenjohtajana 5./JR 35:ssä Kollaalla. Komppanianpäällikkö kertoo lopun, joka tuli Antille 23-vuotiaana Kollaalla lauantaina 9.12.1939: ”Sain käskyn koota komppaniani ja viedä sen Kollaan sillan läheisyyteen. Siellä tapasin ratsumestari Haartmanin, joka käski komppanian mennä noin 2½ km itään ja ilmoittautua ev.luutn. Teittiselle tai res. luutn. Juutilaiselle. Paikka, jossa oli ilmoittauduttava, oli noin kilometrin levyisen suon takana. Hämärän turvissa pääsimme rauhassa suon yli, mutta tultuamme noin 100 m päähän suon reunasta näimme puiden välistä vilkkuvan nuotiotulia. Olimme tulleet suoraan vihollisen leiriin. Hämmästys oli molemminpuolinen, ja voidaksemme perääntyä oli meidän ajettava vihollinen syvemmälle metsään. Annoin hyökkäyskäskyn, ja varsinkin vänrikki Ahonen I joukkueen johtajana pani ”töpinäksi”. Hän valtasi vihollisen etumaiset ja mm. konekiväärin. Ahonen käänsi juuri valtaamansa konekiväärin vihollista kohti ja koetti saada sitä toimimaan, kun vihollisen luoti sattui keskelle otsaa”. Ote kirjeestä: ”Olen turvallisin mielin ja luotan Jumalaan. Tästä ei vihollinen läpi tule. Rintamaterveisin”. Siunattu taistelukentälle jääneenä Jyväskylän sankarihautaan.

Ahti, Niilo Fjalar, res.vänrikki, tekstiili-insinööri, s. 1913. Vanhemmat: puuseppämestari Johan ja Elina, o.s. Rekola. Keskikoulu Lahden lyseossa 1931, Tampereen teknillinen opisto 1936. Apulais- ja vuoromestari Turun Verkatehdas Oy:n palveluksessa 1937-1939 ja sitten Johan Barker Oy:n palveluksessa. Asevelvollisuus: 1936-1937 Turun rykmentti, RUK kurssi 35. Sodan aikana palveli JR 69:ssä ja osallistui Kollaanjoen taisteluihin. Täysosuman sattuessa hänen korsuunsa hän haavoittui vaikeasti 1.3.1940 ja kuoli haavoihinsa saman päivän iltana Jsp:ssä. Menehtyessään hän oli 26-vuoden iässä. Eversti Yrjö Vasama kertoo kirjassaan ”Kollaan suurtaisteluissa” vainajan sanoneen hänelle viime sanoikseen: ”Tänne tahdon takaisin, paikkani on täällä, vaikka olenkin menettänyt jalkani. Onhan minulla kaksi tervettä kättä”. Ja kirjoittaja jatkaa: ”Viimeisenä näkymänä jäi mieleeni – ja niin uskon, sieluuni koko elämäni ajaksi – tämän urhean nuoren miehen kirkkaat ja rauhalliset silmät, avoin, peloton ja puhdas katse, joka kertoi vakaumuksesta ja varmasta tilinpäätöksestä”. Lahden sankarihauta.

Ahti, Pietari, s. 1917, reservin kornetti, lakitieteen ylioppilas. Vanhemmat maanviljelijä Oskari ja Hanna. Ylioppilas Tampereen lyseosta 1936, opiskeli Helsingin yliopistossa lakia. Erikoisen innostunut maatalouteen, työskenteli kaikki loma-aikansa kotitilansa kunnostamiseksi. Luonteeltaan iloinen, rehti, reipas. Asevelvollisuus 1936-1937 HRR, RUK 35. Opiskeluaikana Helsingin Upseerisuojeluskunnassa. Sodan aikana palveli komppanianpäällikkönä Esik./III/JR 16:ssa. Kaatui 22-vuotiaana 9.12.1939 Tolvajärvellä ns. ”makkarataistelussa”. Aseveli kertoo: Yksikkö kokonaisuudessaan oli muutama kilometri etulinjan takana ja paneutunut teltoissa kello 21-22 tienoilla paneutunut pitkälleen, ja miehet juttelivat iloisesti. Yht´äkkiä alkoi kuulua läheltä kiväärin laukauksia. Pietari lähti heti muutaman miehen kanssa tutkimaan tilannetta. Komppanian vahvuinen (n. 200 miestä) vihollisjoukko oli päässyt kiertämään joukkojemme selkäpuolelle. Vihollisella oli konekiväärit jo asemissa, ja tämä Puolan sotaan osallistunut valiojoukko alkoi hyökkäyksensä joukkojemme selustaan. Tälle selustataistelulle on annettu nimi ”makkarataistalu”. Pietari johti rohkeasti puolustusta. Kornettimme yritti juuri vallata erästä vihollisen konekivääriä, kun vihollisupseerin ”naganin” luoti kaatoi hänet”. Lempäälän sankarihauta.

Airanne, Oma Aarre Olavi, s. 1913. Vanhemmat: Sulo ja Hilma, isä on kansakoulunopettaja. Helsingin suom. lyseota 3/8 lk ja Helsingin teollisuuskoulun päästötodistus 1937. Rakennusmestari, johti mm. Malmin lentokentän kiitoratojen rakennustöitä, samoin JOrvaksen sementtitien rakentamista. Monipuolinen yleisurheilija, lisäksi repertuarissa hiihto sekä jää- ja pesäpallo. RUK kurssi 28. Sodassa joukkueenjohtaja 3. KKK/JR 11:ssa. Osallistui Hatjalahden, Kaukjärven, Turkinsaaren ym. taisteluihin, kunnostautuen erityisesti Kaukjärven Iivanalankylän kansakoulukukkulan valtauksessa – ankarassa tulessa lähti osa miehistä perääntymään, mutta vänrikki Airanne komensi miehiä etenemän ja johti joukkoa pistooli kädessä - , ja jäi 26-vuotiaana Turkinsaaren viivytystaisteluissa haavoittuneena vihollisen puolelle. Pahasti haavoittuneena ehti antaa eräälle miehistään kihlasormuksensa kotiin toimitettavaksi ja lähetti samalla viime tervehdyksensä miehilleen. Kun näki mahdottomaksi pelastumisensa, käski miestensä pelastautua ja jättää hänet. Vänrikki Airanteen taistelulähetti: ”Airanne oli komppaniamme rehdein upseeri. Näin sanoi kerran eräs toiseen joukkueeseen kuuluva mies, ja sama arvostelu hänestä annettiin koko komppaniassa”. Siunattu taistelukentälle jääneenä.

Airanne, Osmo Erkki Sakari, s. 1916. Edellisen nuorempi veli. Lyseota 2/8 lk, Suomen liikemiesten kauppaopiston päästötodistus 1936. Metsäkeskus Oy:n konttoristina 1938-1939, asevelvollisuus SVK, RUK 39. Hiihto, pesäpallo, suunnistus, uinti, ammunta, mielilajeja. Kuului 11-vuotiaasta lähtien Helsingin Ikämiessuojeluskunnan nuoriso-osastoon. Palveli kesällä 1939 SVK:ssa res. vänrikkinä ja sodassa joukkueenjohtajana 2./JR 11:ssa. Osallistui Hatjalahden, Uuraan, Nisalahden ym. taisteluihin. Ryhmäjohtaja kertoo: Airanne läksi kerran 5-miehisen partion kanssa tiedusteluretkelle linjojen taakse. Siellä hän ampui vihollisen viestimiestä käsivarteen, vangitsi miehen ja toi vankinsa ankarassa luotisateessa omalle puolelle. Uuraan saariston Monolan kylässä Airanne piti joukkueineen asemansa, vaikka olikin jo melkein saarroksissa. Viime hetkellä pääsimme kapean aukonkautta perääntymään, ja silloin haavoittui eräs miehistämme. Näytti mahdottomalta saada haavoittunut pelastetuksi, mutta Airanteen rohkeus ja neuvokkuus rohkaisivat miehiä niin, että yrityksessä onnistuttiin ja haavoittunut pelastettiin. - Kaatui 7.3.1940 vastaiskussa Nisalahden Niemenlautalla johtaessaan vastaiskua hän pääsi joukkueineen käsikranaatin heittomatkan päähän vihollisesta; Hän kohottautui ja heitti kranaatin noin 50 metrin päässä olevaan vihollisjoukkoon ja huusi samalla venäjäksi: ”Antautukaa!” Vihollisen pikakivääristä suunnattiin heti ankara tuli vänrikki Airannetta kohti, ja räjähtävä luoti teki ammottavan haavan lapaluun kohdalle. Erkki kuoli 23-vuotiaana sidontapaikalla. Ennen kuolemaansa ehti kirjeessä kertoa eräälle RUK-toverilleen uhkarohkeasta partiomatkastaan, mutta vannotteli kirjeen lopussa: ”Et saa kertoa kenellekään. Lupaa se”. Hietaniemen sankarihauta Helsingissä.

Aitola, Tauno Vilho, s. 1916, reservin vänrikki, rautatienharjoittelija. Vanhemmat: Matti ja Lempi. 4/8 lk Vaasan suomalaista lyseota. Suoritti Liikkuvan poliisikomennuskunnan kurssin. Palveli LKP:n konstaapelina Lapin läänissä, ollen välillä myös nimismiehen apulaisena Rovaniemellä. Meni alokkaaksi valtionrautateiden liikenneosastolle, asevelvollisuus Suomen Valkoisen Kaartin kasarmeilla, RUK 40, res. vänrikki 1939. Mieliharrastuksina laulu ja soitto, elämäntavat: erittäin säännöllinen, ehdottoman raitis mm. tupakkaankin nähden. Virantoimituksessaan esimerkillisen täsmällinen ja ahkera. Komennettiin sodan puhjettua sotilastehtävissä Kemijärvelle, jossa ehti toimia vain 21 vuorokautta, kun kaatui Stalinin syntymäpäivänä ilmapommituksen uhrina 21.12.1939. Pommituksen aikana seisoi rakenteilla olleen postitalon lähellä ja pommin sattuessa mainittuun rakennukseen hautautui raunioihin. Sodan aikana Tauno ei ehtinyt kirjoittaa kotiinsa kuin pari korttia, joissa lohdutteli vanhempiaan: ”Ei tarvitse minua surra, sillä olen isänmaan asialla”. Isokyrön sankarihauta.

Alanen, Reino Anselmi, s. 1908, res. vänrikki, filosofian maisteri. Vanhemmat: maanviljelijä Ivar ja Maria. Yo 1929, FK 1937, FM 1938. Auskultoi Suomalaisessa normaalilyseossa lukuvuodan 1937-1938 valmistuakseen oppikoulunopettajaksi. Mieliharrastuksia: historia, laulu sekä maanviljelys. SVK 1932-1933, RUK kurssi 24. Sodan aikana palveli JR 20:ssa. Oli mieskohtaisesti rohkea ja kunnostautui johtaessaan erästä vihollisen linjojen taakse tehtyä partioretkeä. Osallistui taisteluihin Sakkolan lohkolla ja Keljan taistelussa jouluna. Kaatui Keljassa Suvannon rannalla tykistökeskityksessä: Korsuun, jossa vänrikki Alanen ja seitsemän muuta miestä oli parhaillaan majoittuneena, osui kranaatti. Korsu osittain luhistui, ja miesten oli pakko siirtyä läheiseen ampumahautaan. Matkalla sinne Reino sai osuman selkäänsä lähellä räjähtäneen kranaatin sirpaleesta ja kuoli heti. Samalla rintamaosalla taistelleen veljen kirjeestä: ”Reinolla oli tapana usein sanoa erotessamme, että kohtalomme on määrätty ylhäällä, se tulee, mikä tulee, itse emme sille mitään voi – mutta olkaamme miehiä viimeiseen saakka!” - Sukuhauta Parkanossa.

Alfthan, Gösta Oskar, s. joulukuussa 1919. Täytti sodan aikana 20 ikävuottaan. Vanhemmat hammaslääkärit Björn ja Agda (o.s. Boije). Ylioppilas Tampereen ruotsalaisesta yhteiskoulusta 1938, Teknillisessä korkeakoulussa syksystä 1939. Urheilu, etenkin ampuminen, ja partio. Asevelvollisena Kenttätykistörykmentti 1:ssä 1938-1939, RUK 33. Kuului suojeluskuntaan. Sodan aikana paleli 1. patterin toisena tulenjohtajana. Patterin ensimmäinen taistelu: Rasittavan päivän jälkeen tulenjohtue majoittui metsään hieman erilleen muista. Keskellä yötä tuli hälytys ja käsky nopeasti siirtyä määrättyyn pisteeseen. Vihollisen tykistötuli ja läheisyydessä liikkuvat partiot lisäsivät taisteluun tottumattomien miesten hermostuneisuutta. Ei ollut aikaa telttojen purkamiseen, vaan lähdettiin kiireesti noin kilometrin päässä olevalle kokoontumispaikalle. Sieltä marssi jatkui heti. Näytti siltä, kuin tulenjohtue olisi nähnyt telttansa viimeisen kerran. Silloin vänrikki Alfthan puuttui asiaan ja sanoi: ”Pojat, ei sitä sentään ilman telttoja lähdetä. Kuka tulee mukaan hakemaan ne pois” Heti ilmoittautui neljä, viisi miestä, ja heidän kanssaan vänrikki A. lähti hevosella hakemaan teltat. Edessä oli silloin vain heikkoja omia joukkoja, ja vihollisen partiotoiminta vilkasta. Vänrikki A. ajoi kuitenkin rauhallisesti takaisin majoituspaikalle ja lähti paluumatkalle vasta, kun kaikki tavarat oli saatu mukaan. Aseveli kertoo: Summan lohkolla, Koivulehdon tukikohdassa vihollinen aloitti hyökkäyksen 2.2.1940. ”Meitä oli viisi miestä tulenjohtopaikalla. Vänrikki A. oli tulenjohtajana. Pian näyttäytyi 5-6 tankkia, jotka pysähtyivät noin 200 metrin päähän ja alkoivat tulittaa linjojamme. Tavalla tai toisella vihollinen oli saanut selville tulenjohtopaikkamme sijainnin ja ampui meitä pitkät ajat. Puhelin joutui epäkuntoon, ja kun tankkien tulitus loppui, aloimme siirtää tulenjohtopaikkaamme hieman vasemmalle. Silloin osui paikalle kranaatti. Alfthan kuoli heti”. Perhehauta Tampereella.

Alonen, Osmo Arvi, s. 1912. Vanhemmat liikemies Oskari ja Elsa. Ylioppilas Suomalaisesta normaalilyseosta 1930, opiskeli lääketiedettä Helsingin yliopistossa ja suoritti lääket.kand. tutkinnon 1933. Toimi avustajalääkärinä Halilan parantolassa Kannaksella, vt. toisena alilääkärinä Kontionimen parantolassa, lääkärinä JP 4:ssä, Huolto R:ssä, Vii.SS:ssa, KTR 2:ssa ja kunnanlääkärin sijaisena Korpilahdella sekä myöhemmin Viipurin Diakonissalaitoksen sisätautiosaston apulaislääkärinä ja vapaaehtoisena avustajalääkärinä Hämeenlinnan lääninsairaalassa. Teki ulkomaanmatkan Brasiliaan ja Argentiinaan 1935. Mieliharrastuksiaan olivat purjehdus, kalastus ja metsästys. Asevelvollisena HuoltoP 2:ssa/HRR 1934-1935, RUK 27. Palveli sodan aikana JR 11:ssa pataljoonan lääkärinä. Osallistui taisteluihin Hatjalahdella, Uuraassa ja Säkkijärvellä. Katosi 13.3.1940 kolme tuntia rauhanteon jälkeen lähdettyään etsimään haavoittuneita ja kaatuneita. Siunattu kentälle jääneenä.

Aminoff, Berndt Johan, s. 1915. Vanhemmat diplomiarkkitehti Berndt ja Edith (o.s. Nordström). Ylioppilas Nya svenska lärovärkistä 1933 ja sai tällöin Karl Lindströmin apurahan, joka annetaan sille oppilaalle, jolla katsotaan olevan suurimmat edellytykset kehittyä hyväksi kansalaiseksi. Harjoittelijana Aunuksen Puuliike Oy:ssä perehtyen metsätöihin, puutavaran lastaukseen ym. Työskenneltyään aluksi Suojärvellä siirtyi rahastonhoitajan apulaiseksi yhtiö metsätyömaalle Ilomantsiin. Kesä 1933 Oy Woodseller Ab:ssa, kirjoittautui syksyllä Kauppakorkeakouluun. Kesän 1935 työskenteli jälleen Aunuksen Puuliike Oy:ssä eri kohteissa. Ekonomi keväällä 1937. Töissä Oy Woodseller Ab:n ja Enso-Gutzeitilla, asevelvollisuus Huoltorykmentissä 1938-1939, RUK kurssi 38. Palattuaan siviiliin hän aloitti työskentelyn Enso-Gutzeitille kuuluvan Aunuksen Puuliike Oy:n Helsingin konttorissa. Elokuussa 1939 hän sai Enso-Gutzeitilta 20.000 markan stipendin opiskelua varten puutavaraliikkeessä Englannissa, mutta ei ennättänyt lähteä opintomatkalle, kun sota puhkesi. Harrasti musiikkia, erityisesti laulua, ja kuului Akateemiseen laulukuntaan. Palveli sodan alussa KTP 4:ssä komppanianpäällikkönä Saarenpään linnakkeessa, sitten yhdysupseerina, siirrettiin helmikuussa JR 10:een, jossa joutui toimimaan joukkueenjohtajana Marjapellonmäen taisteluissa Summan lohkolla. Rykmentin asettuessa uusiin asemiin toimi Ala-Sommella I pataljoonan adjutanttina. Peräydyttäessä Viipurinlahden yli hän sivuutti joukkoineen Venäjänsaaren, hänelle muistorikkaan paikan, jossa hänen isoisänsä kenraalimajuri Adolf Aminoff, ”Ukko Eversti”, oli 25.1.1918 ryhtynyt ns. Venäjänsaaren retkikunnan päälliköksi. Ote kirjeestä äidille: ”Minusta on nyt tullut ainakin muutamaksi viikoksi rintamaupseeri seuratakseni esi-isieni jälkiä. Olen ollut 32 tuntia tulessa kolmessa meikäläisten vastahyökkäyksessä, ja hyvin on käynyt. Olen saattanut vuolla 7 lovea pistoolini tukkiin, ja toivon teidän aavistavan, mitä jokainen lovi merkitsee. – Muuten voimme hyvin, paitsi että housuni ovat riekaleina, mutta mitäpä tuosta, se on pikku asia suuressa sodassa!” – Vänrikki Aminoff kaatui 24-vuoden varhaisessa iässä 5.3.1940 kranaatin osumasta ollessaan Vilaniemen Häränpäänniemessä järjestämässä puolustusta. Hietaniemen sankarihauta Helsingissä.

Andersson, Otto Waldemar (Woly), res. vänrikki, ylioppilas, maatalousteknikko, s. 1910. Vanhemmat: apteekkari Otto Edvard ja Aina Irene o.s. Tennberg. Käytyään 5 lk Tammisaaren yhteiskoulua hän siirtyi Turkuun ruotsalaiseen maatalousopistoon. Suoritti maatalousopintojensa ohella yksityisoppilaana ylioppilastutkinnon Tampereen ruotsalaisessa yhteiskoulussa 1937. Kuului Riihimäen ja Tervakosken maamiesseuroihin. Harrasti kuorolaulua ja metsästystä. Asevelvollisuus: 1930-1931 KTR 1, RUK kurssi 19. Sodan aikana palveli VIII KTP:ssä (Kenttätäydennyspataljoona). Osallistui Pelkosenniemen taisteluihin. Kaatui Pelkosenniemellä 18.12.1939 vastahyökkäyksessä. Ote kirjeestä, jonka hän on kirjoittanut sodan ensimmäisinä päivinä: ”Minussa palaa pyhä into päästä itään, mutta päivä toisensa jälkeen kuluu eikä vieläkään lähdetä. En voi ymmärtää, mikä onneton kohtalo on asettanut minut tänne. Jos sota loppuu emmekä ole saaneet kosketusta viholliseen, on parasta peittää silmänsä sekä uneksia tappelevansa sen kanssa ja sankarikuolemasta, jonka minäkin olisin voinut saavuttaa”. Kuhmoisten sankarihauta.

Arajärvi, Matti Risto Juhaninpoika, reservin kornetti, kartanonomistaja, s. 1917. Vanhemmat: senaattori Juhani Arajärvi (1867-1941, vuoteen 1906 asti Alin) ja Sofie Fredrique/Fredrika Charpentier (s. 28.10.1874; vanhemmat kaartinesikuntakapteeni Carl Axel Theodor Charpentier ja rouva Maria Lovisa Constance Forstén s. 31.7.1845, vihitty 1871; leski 1883, Helsinki). Isä Juhani A. oli itsenäisyyssenaatin valtionvarainministeri, yksi Vaasan senaatin neljästä jäsenestä, kansanedustaja, KOP:n johtokunnan jäsen. Kävi Hämeenlinnan lyseota, oli maatalousharjoittelijana Ylöjärven Teivaalassa 1936-1937. Harjoitti Kourlan kartanon omistajana laajaa maataloutta Vihdissä. Asevelvollisuus 1938-1939 HRR, RUK kurssi 40. Palveli sodan aikana JR 12:ssa ja osallistui useihin vaarallisiin partioretkiin Kuolemajärven ja Koiviston suunnalla. Haavoittui kranaatinsirpaleesta Kuolemajärvellä 3.2.1940 ja sai 10 vrk:n toipumisloman. Lomalta palattuaan joutui moniin ankariin taisteluihin ja viimeisessä kaatui kranaatin sirpaleesta, jolloin myös hänen molemmat lähettinsä kaatuivat. Rykmentin ilmoitus kaatumisesta: ”Syvää osanottoa tuntien on velvollisuus ilmoittaa, että poikanne sai täällä käydyissä lujissa taisteluissa antaa henkensä isänmaan puolesta. Hänen tiensä oli suomalaisen sotilaan tie: karu, mutta kunniakas. Res. kornetti Arajärvi oli rykmenttimme uljaimpia miehiä, esimerkillinen upseeri, johon hänen alaisensa täydellisesti luottivat. Vaarallisilla partioretkillä osoittamallaan rohkeudella ja neuvokkuudella, oikeudenmukaisuudellaan ja uhrivalmiilla alttiudellaan hän voitti sydämet puolelleen. Kaipaamme häntä ja ymmärrämme hyvin, että te olette vapautemme puolesta saaneet antaa kalliin uhrin”. Aseveljen kirjeestä: ”Saatte olla ylpeitä Matista. Hän oli mies ja sankari, josta suku saa olla kiitollinen. Hän oli niin miesten kuin upseerienkin keskuudessa pidetty”. Vihdin sankarihauta.

Arhimo (ent. Lönnfors), Artur Ariel, s. 1911. Vanhemmat: Artur ja Anna. Puoliso: Elvi o.s. Virtanen. Yo Helsingin suom. lyseosta 1931, FK ja FM 1938. Biokemiallisen Tutkimuslaitoksen assistentti vuodesta 1938. Suoritti tutkimuksia typensitoutumisilmiön selvittämiseksi Azoto-bakteereilla. Julkaissut tutkielman Espoon ja Kirkkonummen saaristojen linnustosta ja eräitä tieteellisiä tutkielmia biokemian alalta. Harrasti erikoisesti urheilua. Poltteli piippua. Asevelvollisuus 1936-1937 Keski-Suomen Rykmentti, RUK kurssi 37. Sodan aikana palveli JR 61:ssä joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä. Vänrikki Arhimo oli tunnollinen upseeri, joka kulki asemissa miestensä parissa tukien ja rohkaisten heitä. Niinpä hän silminnäkijän kertoman mukaan helmikuun 16. päivänä 1940 saapui asemaan, jota puolustaneesta joukkueesta oli vain muutama taistelukykyinen mies jäljellä ja nämäkin täysin lamassa ampumahaudan pohjalla. Arhimon voimakas olemus ja rohkea esiintyminen antoi miehille uutta voimaa, ja vihollisen tulittaminen jatkui. Arhimo itse tempaisi pikakiväärin, tyhjensi nopeina sarjoina pari lipasta, muta nousi vähän liiaksi pystyyn, jolloin tuhoisa sarja sattui hänen omalle kohdalleen. Siunattu taistelukentälle jääneenä. – Asetoveri, vänrikki Kalle Sistola kertoo aamun 16.2.1940 tapahtumista. Hän itse vähine miehineen oli saanut käskyn siirtyä taakse lepoon, samalla kun eteen oli tuotu kokemattomia miehiä, ”posliinipoikia”: ”Kirveskorsussa tapasin tutun vänr. Arhimon, joka nyt hoiteli komppanianpäällikön tehtäviä. Siellä oli myös 2. tukikohdasta kers. Haapamäki. Kolmosen päällikkö vänr. Vahala, puuttui vielä joukosta. Luovin miesten läpi Arhimon petille ja istuuduin, mutta kallistuin kuitenkin heti taaksepäin ja nukuin ilman eri komentoa. Jotakin olivat kyselleet, mutta minä en ollut enää selvillä maailman pyörimisestä. Heräsin siihen, että minut nostettiin pystyyn lattialle. Vahala oli tullut ja meillä oli nyt edessä lähtö taaksepäin. ”Terve. Pidä huoli ykkösestä, ettei vihollinen vain tule sinne”, toimitin Arhimolle lähtiessäni. Ja minusta näytti, että jos tuon miehen tahto voi asiaan vaikuttaa, niin venäläiset pysyvät loitolla. Sitten kovia kokenut joukkomme, luutnantti, pari vänrikkiä, kersantti ja jokunen taistelulähetti, hoippui kohti Jyväshovia. …Ehkä ”Posliinimiehet” sittenkin pitäisivät pintansa ja samalla tukikohdan hallussaan”.

Aro, Reino Olavi, res.vänrikki, varastonhoitaja, s. 1910. Vanhemmat: Karlo ja Ida. Puoliso: Gertrud o.s. von Kugelgen, 1 lapsi. Kävi 6 lk Viipurin suomalaista lyseota ja opiskeli Viipurin musiikkiopistossa. Toimi pikakirjoituksen opettajana Viipurissa vuodesta 1934. Palveli Viipurin kaupungin varastonhoitajana vuodesta 1928. Harrastukset: raittiustyö ja näytteleminen. Kirjoittipa hän eräitä näytelmiäkin ja sai näytelmäkilpailuissa I ja II palkinnon. Myös kielten opiskelua hän harrasti ahkerasti ja hallitsi kohtalaisesti esperantoa, saksaa ja ruotsia, alkaen vähän ennen sotaa opiskella myös ranskaa ja venäjää. Hän rakasti luontoa ja retkeilyä ja oli kaiken kauniin ja ihanteellisen palvoja. – Asevelvollisuus 1930-1931 Karjalan Kaartin Rykmentti, RUK kurssi 19. Palveli sodassa joukkueenjohtajana Er.P 1:ssä ja kaatui jouluaaton aattona Kyyrölän Parkkilassa hyökkäyksessä. Rauhoittaakseen vaimoansa hän ei kirjeissään koskaan kertonut mitään taisteluistaan, vaan lupasi kertoa kaikesta ”sitten kun tapaamme”. Eräässä kirjeessään hän kuitenkin mainitsee yhtämittaisesta 67-tuntisesta kahakasta. Siunattu kentälle jääneenä.

Aroniemi, Richard, res.vänrikki, ylioppilas, s. 1915. Vanhemmat: Simo ja Suoma. Ylioppilas Tampereen klassillisesta lyseosta 1936, opiskeli Helsingin yliopistossa valtiotieteitä. Harrasti erikoisten kielten opiskelua ja hallitsi mm. italiankieltä niin hyvin, että toimi Suomessa 1937 pidetyissä ammunnan MM-kilpailuissa Italian joukkueen tulkkina. Harras musiikin ystävä, kuului jo 17-vuotiaana Pohjois-Pirkkalan kirkkokuoroon. Oli 1938-1939 kiinnitettynä Suomalaisen Oopperan palvelukseen. Osallistui opiskeluaikanaan innokkaasti Hämäläis-Osakunnan Pirkkalaiskerhon toimintaan. Asevelvollisuus 1936-1937 KTR 2:ssa, RUK kurssi 35. Sodan aikana palveli KTR 6:ssa ja KTR 3:ssa, jälkimmäisessä huoltopäällikkönä, adjutanttina ja lopuksi tulenjohtajana. Näykinjärven taisteluissa hän oli, kuultuaan erään vänrikin haavoittumisesta, siirtynyt haavoittuneen paikalle, koska vihollisen toiminta hänen omalla lohkollaan oli silloin hiljaista. Täällä Näykinjärven taistelussa hän kaatui 18.2.1940, 24-vuoden iässä. Ote vänrikki Aroniemen kirjeestä: ”Kaikki hyvin, kun vain Suomen on hyvin. Kiitän kirjeestäsi hetkellä, joka on elämäni merkityksellisin. Henkikultani ei maksa tunnin kuluttua kuin yhden laukauksen. Siitä huolimatta olen reipas ja iloinen, että voin sen antaa oikean ja ainoan asiamme puolesta”. - Siunattu taistelukentälle jääneenä.

Arra, Paavo Olavi, res.vänrikki, telakkamestari, s. 1906. Vanhemmat: työnjohtaja Erland ja Aino. Puoliso: Elina, o.s. Kilpola. Kävi 5 luokkaa Helsingin suomalaista lyseota. Toimi telakkamestarina. Hän oli harras luonnon ystävä ja harrasti retkeilyä sekä ampumaurheilua. Asevelvollisuus 1926-1927 Uudenmaan Rykmentti, RUK kurssi 13. Sodan aikana palveli Osasto Hämäläisessä eli sittemmin perustetussa 5. Sissipataljoonassa (SissiP 5). Sai surmansa tapaturmaisesti palveluksessa ollessaan Kemissä 5.1.1940. Helsingin Hietaniemen sankarihauta. – SissiP 5:n historiikki kertoo: ”Osasti H”:n perustamisesta; Pääkaupunkiseudulla toimi Heimosoturien liitto, Itä-Karjalan- ja Inkeriläisten asiaintoimisto ja ympäri maata Karjala-kerhoja. Näiden sekä eräiden vaikutusvaltaisten yksityisten toimesta herätettiin [sotatoimien alettua] ajatus itä-karjalaisten, aunukselaisten ja inkeriläisten omasta osastosta, joka osallistuisi sotatoimiin. Varsin pian alkoi tapahtua, sillä Kemissä, joka oli yksi suurimmista Karjalan pakolaisten asuinsijoista, kokoontui joulukuun alkupuolella kymmeniä miehiä odottaen toimintaa. Helsingistä saapui joulukuun 7. päivänä jääkärimajuri Viljo Hämäläinen, joka 14. päivänä antoi päiväkäskyn, jossa ilmoitti Päämajan määräyksestä perustavansa edellä mainituista [ryhmistä] koostuvan joukko-osaston. Upseereita sekä aliupseereita komennettaisiin armeijan reserviläisistä ja mukaan otettaisiin myös vapaaehtoisia, nostoväkeen kuuluvia Suomen asevelvollisia. Osaston nimi määrättäisiin myöhemmin, väliaikainen nimitys olisi ”Osasto H”. …Joulunviettoon osasto valmistautui 225 miehen vahvuudella, tilaisuus pidettiin ammattikoulun yläsalissa. Vahvuuden kasvaessa jaettiin jalkaväkiosasto kahteen komppaniaan, jolloin ensimmäisen komppanian päälliköksi määrättiin res.vänr. P.O. Arra ja toisen päälliköksi res.vänr. U. Laitio. Adjutantiksi tuli jääkärivänrikki Paavo Immel. Osaston perustamisessa oli osallisena myös 20.12.1939 ilmoittautunut Mikko Hallavuori, luutnantti entisestä Venäjän armeijasta. …Oulun täydennyskomppaniasta tuli joulun jälkeen komennettuina 15 reservin alikersanttia vahvistamaan osaston alipäällystöä. Perustettiin kolmas jv-komppania ja viestiosasto sekä erikoiskoulutusosasto, päällikkönä res.vänr. P.O. Arra. …Osasto H:n sotilaallisena tunnuksena oli alkuaikoina sarkapuseron hihassa valkea nauha, jossa kirjaimet IKI, tarkoittaen ”Itä-Karjala – Inkeri” –osastoa. …Kotijoukkojen esikunta ilmoitti 4.1.1940 päivätyllä kirjelmällä Päämajan koulutusosaston järjestämästä 12 vrk kestävästä erikoiskurssista sissitoimintaa varten Itä-Karjalassa. Kurssille Propagandaosasto oli valinnut Itä-Karjalasta ja Inkeristä kotoisin olevia, tai olojen tuntijoita, joista luettelo… Luettelossa oli 29 nimeä alkaen luutnantti Hallavuoresta ja res.vänr. Arrasta. …Erikoiskoulutusosaston päällikkö P.O. Arra sai surmansa Kemissä [seuraavana päivänä] 5.1.1940, mitään merkintöjä asiasta ei [pataljoonan asiakirjoista] löydy. Teoksessa ”Vapautemme hinta”, Helsingin kohdalla löytyy tuo päivämäärä. Huhu kertoi ruotsalaisen vartiomiehen ampuneen vänrikki Arran, olosuhteista ei kukaan tiennyt varmaa. [Ruotsalaisia vapaaehtoisia tuli Talvisodan aikana Suomeen yli 8.000 miestä, eräs kokoama- ja koulutuskeskus toimi Kemissä, VH]

Arvidsson, Lars Axel, res.vänrikki, konttoristi, s. 1914. Vanhemmat: tullivartija Karl ja Selinda, o.s. Tengström. Puoliso: Salme o.s. Elonen. Keskikoulu Turun ruotsalaisessa reaalilyseossa 1930 ja kauppaopisto 1932. Palveli Bensiinin Kuluttajain Oy:ssä 1932-1937, siirtyi sittemmin OY. Wilenin Tehtaitten palvelukseen. Kuului jo nuoruudestaan Turun IFK:n jalkapallojoukkueeseen. Asevelvollisuus 1937-1938 Porin Rykmentti, RUK kurssi 37. Kuului Turun suojeluskuntaan. Sodan aikana palveli joukkueenjohtajana Krh.K/JR 13:ssa. Osoitti suurta mieskohtaista urhoollisuutta tuhotessaan mm. useita vihollisen hyökkäysvaunuja, josta ansiosta sai kunniamerkin. Kaatui 25-vuoden iässä 16.2.1940 Summan taistelukentällä mennessään yksin tiedusteluretkelle. Turun sankarihauta.

Aspegren, Paul Georg, res.vänrikki, fil.kand., konttoripäällikkö, s. 1911. Vanhemmat: liikemies Fredrik ja Lydia. Puoliso: Tellervo. Ylioppilas 1930, opiskeli Helsingin yliopistossa pääaineinaan saksan ja englannin kielet, suoritti fil.kand. tutkinnon 1938. Toimi puutavaranvientiliike Hugo Snickarsin konttoripäällikkönä vuodesta 1938. Asevelvollisuus: 1931-1932 SVK, RUK kurssi 20. Kuului Helsingin upseerisuojeluskuntaan. Sodan aikana palveli joukkueenjohtajana JR 10:ssä. Erikoisesti vänrikki Aspegren kunnostautui helmikuun viimeisenä päivänä 29.2.1940 puolustaessaan pienellä joukkueellaan erästä tukikohtaa Samolan läheisyydessä Lihaniemellä. - Kaatui 7.3.1940 Vilajoen Härkäpäänniemellä. Komppanianpäällikkö: ”Venäläiset olivat saaneet haltuunsa suurimman osan Härkäpäännientä, mutta vastahyökkäyksellä oli vihollinen lyöty takaisin. Sitten muutti meidän hyökkäyksemme puolustukseksi. Venäläiset tekivät hyökkäysvaunujen tukemina kiivaita hyökkäyksiä. Taistelu riehui hellittämättä ja meidän linjamme siirtyi milloin sata metriä eteenpäin, milloin taaksepäin. Vänrikki Aspegrenin vasemman puoleinen naapurijoukkue oli murtumaisillaan ja vetäytyi taaksepäin, jolloin vänrikki Aspegren nousi ja huusi miehet takaisin. Huuto herätti vihollisen huomion, pikakivääritulen luoti osui. Mutta hänen joukkueensa pysyi paikallaan”. Helsingin Hietaniemen sankarihauta.

Backman, Milan Sigvard, res.vänrikki, merikadetti, s. 1913. Vanhemmat: nimismies Johannes ja Maria, o.s. Ahlholm. Yo 1932, alempi oikeustutkinto Helsingin yliopistossa ja toimi vt. nimismiehenä Lappfjärdissä kesällä 1934, mutta antautui sittemmin sotilasuralle. Harrasti laulu ja musiikkia, toimi Korsnäsin orkesterin johtajana. Hänellä oli myös kirjallisia taipumuksia; niinpä hän kirjoitteli useista kiintoisista kysymyksistä ammattilehtiin. Asevelvollisuus: 1935-1936 Rannikkotykistö, AUK, RUK. Vaasan suojeluskuntapiirin alisotilasohjaaja joulukuusta 1937. Maasotakoulu 1938-1939. Mukana Suomen Joutsenen talvipurjehduksella 1938-1939. Lokakuussa 1939 hänet komennettiin rintamapalvelukseen Ahvenanmaan lohkolle. Hän sairastui tammikuussa 1940, mutta viivytteli lääkärissäkäyntiä siihen saakka, kunnes rauha oli tehty. Silloin oli jo myöhäistä: keuhkot olivat saaneet pysyvän vian tammikuisesta keuhkotulehduksesta, jota ei aikanaan huolella hoidettu. Kuolema kohtasi hänet Harjavallan parantolassa 13.9.1940. – Hänen maanpuolustusintonsa sodan aikana oli suuri, ja siksi hän, tietäen upseereista olevan puutetta, ei ilmoittautunut sairaaksi, ennen kuin tauti oli niin pitkällä, että hänen voimansa murtuivat. – Korsnäsin sankarihauta.

von Behr, Yngve Tosten, res.kornetti, ylioppilas, s. 1918. Vanhemmat: varatuomari Einar ja Isa, o.s. Eriksson. Ylioppilas 1938. Asevelvollisuus: 1938-1939 Uudenmaan Rakuunarykmentti, RUK kurssi 41. Lähetti anomuksen Kadettikoulun tammikuussa 1940 alkaville ylimääräisille kursseille. Aikoi myöhemmin opiskella yliopistossa mieliaineitaan historiaa, valtio-oppia, kansantaloutta ja filosofiaa. Sodan aikana palveli Kes.Os. 5:ssä vahvistetun kk-joukkueen johtajana osallistuen Kannaksen viivytystaisteluihin ja Muolaanjärven torjuntataisteluihin. Kornetti B. joukkueineen torjui lukuisia vihollisen hyökkäyksiä, usein itse asettuen ampujaksi kk:ien taakse. Kaatui 21-vuoden iässä Muolaanjärvellä 14.2.1940 vihollisen konekiväärin suihkusta jo torjutun hyökkäyksen jälkeen. Kevytosasto 5:n komentaja: ”14.2. hyökkäsi Muolaanjärven Suursaarta vastaan hiihtäen vahva vihollisen tiedustelupataljoona 30 hyökkäysvaunun tukemana. Saaressa ollut miehistä ja kk:t eivät antaneet yllättää itseään, vaan vihollisen pataljoonan hyökkäys pysäytettiin aivan saaren rannoille ja sen edustalle jäälle. B:n konekiväärit soivat lakkaamatta, ja moni kk. toimi viimeiseen mieheen saakka. B. osallistui taisteluun henkilökohtaisesti konekiväärin luona. Hyökkäyksen jälkeen lähtivät res. kornetti von Behr ja res. luutn. Raimo yhdeksän miehen kanssa jäälle ottamaan aseita rikkiammutuista ja palavista hyökkäysvaunuista. Tällöin he joutuivat yllättävästi vihollisen kk-suihkuun kaatuen kaikki”. – Komentajan sanat res. kornetti von Behrin paarien ääressä: ”Hänessä minulla oli oikea upseeri”. - Sukuhauta Hämeenlinnan hautausmaalla.

Bergh, Otto Erkki, res.vänrikki, vuoromestari, s. 1909. Vanhemmat: asemapäällikkö Otto ja Maria o.s. Rydman. Kävi 8 lk Käkisalmen yhteiskoulua ja sen jälkeen Tampereen teknillisen opiston paperiosaston 1934-1937. Toimi vuodesta 1933 Nokia Ab:n palveluksessa, vuodesta 1937 selluloosatehtaan vuoromestarina. Kouluvuosina harrasti telinevoimistelua, kuuluen useat vuodet Pirkkalan suojeluskunnan voimistelijoihin. Myöhemmin omistautui pesä- ja jalkapalloharrastuksille, viimeisiin vuosiinsa saakka kuului Nokian Urheilijoiden jalkapallojoukkueeseen. Jonkin verran harrasti myös yleisurheilua, suunnistusta ja oli innokas metsästäjä. Asevelvollisuus 1931-1932 Käkisalmen JP, RUK kurssi 21. Osallistui vuodesta 1925 alkaen kotipaikkansa suojeluskunnan toimintaan ja suoritti sk-kursseja sekä oli mukana leiripäivillä. Oli jo 1918 Tampereen valloituksen aikana kenraali Linderin lähettinä Nokialla [sic! 8-vuotiaana]. Talvisodan aikana palveli X/os. B:ssä I komppanian päällikkönä osallistuen Leipäsuon, Kattilaojan, Ilveksen, Heikurilan ja Kääntymän taisteluihin. Kaatui Heinojan Kääntymänkylässä puolustustaistelussa 9.3.1940 – vain neljä päivää ennen välirauhaa. Hänen kaatumisestaan kirjoittaa upseeritoveri: ”Teimme hänelle minkä voimme, mutta reikiä oli useita kymmeniä. Hän oli koko ajan tajuissaan. Kysyttyäni hänen vointiaan, hän sanoi selkäänsä pakottavan ja loppunsa olevan käsillä. Pyysi ilmoittamaan äidilleen haavoittumisestaan. Hyvästellessään hän lähetti terveisensä pojilleen ja sanoi uskovansa Suomen voittoon. Kalpeana, mutta hymyilevänä näin hänet viimeisen kerran”. – Nokian sankarihauta.

Bergroth, Elja Juhani Ensio, res.vänrikki, yliopiston kirjaston amanuenssi, s. 1913. Vanhemmat: pankinjohtaja Ensio ja Toini o.s. Relander. Ylioppilas Suomalaisesta normaalilyseosta 1932, opiskeli Helsingin yliopistossa klassillisia kieliä sekä Suomen historiaa. Toimi harjoittelijana Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kirjastossa ja tuli harjoittelijaksi Helsingin yliopiston kirjastoon 1934. Suoritti virkamiestutkinnon 1937 ja määrättiin yliopiston kirjaston amanuenssiksi 1938. Kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan ja toimi ajoittain apulaisena seuran toimistossa. Mieliharrastuksiaan oli erikoisesti musiikki. Asevelvollisuus 1939-1940 Suomen Valkoisessa Kaartissa, RUK kurssi 43. Palveli sodan aikana joukkueenjohtajana 3./JR 15:ssa. Taisteli Summan lohkolla, haavoittui päähän kiväärinluodista, mutta palasi parantuneena rintamalle. Kaatui 15,2,1940 tiedusteluretkellä Suokannassa. Ruumista säilytettiin kotiin lähettämistä odottaen Viipurin varuskunnan kirkossa. Lentopommituksessa 18.2.1940 se sai täysosuman, jolloin ruumis paloi. Siunattu Viipurin varuskuntakirkon sankarihautaan.

Biese, Ernst-Adolf Oskar, res.vänrikki, ylioppilas, s. 1918. Vanhemmat: insinööri Enst Alrik ja Thyra Gertrud o.s. Wennström. Ylioppilas Ruotsalaisesta normaalilyseosta, ryhtyi opiskelemaan ruots. kauppakorkeakoulussa syksyllä 1938. Harjoittelijana Kymin Osakeyhtiö pääkonttorissa Kuusankoskella 1937-1938. Poikavuosina innokas partiolainen, harrasti verkkopalloilua ja urheilukalastusta. Asevelvollisuus: 1936-1937 UR, AUK, RUK kurssi 35. Kuului sk:aan. Sodan aikana palveli XI/Os. Vuoressa joukkueenjohtajana osallistuen puolustustaisteluihin Munasuon lohkolla Kannaksella. Hänen ollessaan jouluaattona jakamassa joululahjoja miehilleen annettiin kello 19:n aikaan hälytys. Vänrikki Biese riensi ensimmäisenä ampumahautaan, mutta sai luodin otsansa kohta sinne ehdittyään. Kuollessaan hän oli 21-vuoden iässä. Perhehauta Kuusankosken hautausmaalla. - Mainitaan hänen olleen ”erittäin älykäs, valpas, leikkisä ja herttainen, käytökseltään miellyttävä ja joka suhteessa lupaava nuorukainen”.

af Björkesten, Sigurd Erik Johan, res.vänrikki, tekniikan ylioppilas, s. 2.4.1914. Vanhemmat: lääketieteen lisensiaatti, Tallbakan sairaskodin omistaja Helsingissä Sigurd Waldemar af Björkesten (s. 18.2.1878-) ja Ester Elisabeth o.s. Lindelöf (s. 15.3.1879), vihitty 17.3.1911. Erikin ohella pariskunnalla toinen poika: Sune Gunnar Lorenz af Björkesten, s. 18.3.1912. Kuuluu Björkstén-sukuun, jonka kantaisänä pidetään Erik Björksténiä, joka Kaarle XII:n aikana tuli Suomeen Uudenmaan ja Hämeen Ratsurykmentin kornettina ja sittemmin luutnanttina; hänestä käytettiin nimeä Erik Birckenstein, minkä takia hänen väitettiin olleen liivinmaalaista syntyperää; hänet tuomittiin 1713 kuolemaan rykmentistä karkaamisen takia, mutta armahdettiin ja alennettiin sotamieheksi; hänen poikansa oli Hollolan nimismies Johan Björkstén (1699-1765), jonka jälkeläiset jäivät pitkäksi aikaa Hollolaan; Nimismies Johan Björksténin ja puolisonsa Ulrika Bernerin lapsista Johan Björkstén (1744-1809) oli Hollolan kappalaisena; hänen ja Eva Magdalena Tuderuksen vanhin poika Jakob Johan Björkstén (1780-1833) oli Hauhon kirkkoherra; hänen lapsistaan tytär Emilie Björkstén (1823-1896) oli kirjailija, ja kuten yleisesti tunnettua Porvoon runoruhtinaan rakastettu, jonka muistiinpanoja Johan Ludvig Runebergista ja Porvoosta on julkaistu; kirkkoherran pojasta Sune Birger Johan Björksténistä (1825-1897) tuli lakimies, joka toimi hovioikeudenneuvoksena Viipurin ja sittemmin senaatissa oikeusneuvoston jäsenenä, hänet aateloitiin 1896 nimellä af Björkesten; hänen neljästä pojastaan Bertil af Björkesten (1866-1939) oli hovioikeudenneuvos Turussa; nuorin oli helsinkiläinen lääkäri Sigurd af Björkesten (1878-1957; vänrikki af Björkestenin isä), jonka poika Gunnar af Björkesten (1912-1974; kaatuneen veli) oli Helsingin yliopiston neurokirurgian professori ja hänen tyttärensä arkkitehti Gunnel Adlercreutz (1941-) Suomen Arkkitehtiliiton puheenjohtaja ja johtavia arkkitehtejamme. Vänrikki af Björkestenin äiti, Ester Elisabeth Lindelöf (s. 1879) oli matematiikan professori, kouluhallituksen ylijohtaja, valtiopäiväedustaja ja valtioneuvos Lorenz Lindelöfin (s. 1827 Karviassa, joka tuolloin oli Ikaalisten pitäjän kappeli – k.1908) tytär ja vuoden 1897 filosofisen tiedekunnan promootion yleinen seppeleensitojatar. Lorentz Lindelöfin puolison Gabriela Krogiuksen sisar oli naimisissa kadettikoulun matematiikan ja topografian opettajan, kenraalimajuriksi ylenneen Edvard Engelbert Neoviuksen kanssa; kenraalin poikia olivat Helsingin yliopiston matematiikan professori Edvard Rudolf Neovius ja matematiikan yliopettaja Otto Nevanlinna, Rolf ja Frithiof Nevanlinnan isä; Lindelöfien ja Neovius-Nevanlinnojen sukulaissuhteella oli ilmeisen suotuisa vaikutus Suomen matematiikantutkimuksen kasvualustaan, arvioi Kansallisbiografia. - Erik valmistui ylioppilaaksi Nya svenska läroverketistä 1931, opiskeli lakia Helsingin yliopistossa, mutta siirtyi Tekniseen Korkeakouluun. Harrasti urheilua, edusti maaottelussa Suomea lentopallossa. Asevelvollisuus: 1937-1938 SVK, AUK, RUK kurssi 1937. Sodan aikana palveli JR 9:ssä Kannaksella. Osallistui joulukuussa taisteluihin ensin Hatjalahdella ja myöhemmin tammikuun 1. päivästä lähtien ensimmäisessä linjassa ”Merkin lohkolla” Munasuolla. Kaatui Munasuolla vastahyökkäyksessä 10.2.1940 nuorella 25-vuoden iällä. Pataljoonan komentaja: ”Pelotta ja arkailematta hän täytti tehtävänsä esikuvallisen velvollisuudentuntoisena”. Rykmentin pastori: ”Hän oli peloton mies… Vihollinen oli tunkeutunut lohkomme vasemmanpuoleisiin asemiin. Sitä oli ryhdyttävä sieltä karkottamaan, ja surmanluodin saadessaan hän oli juuri tähän tehtävään lähetettyjen miesten etunenässä”. Perhehauta Helsingin uudella hautausmaalla. [Sukutiedot: Kansallisbiografia: Björkstén-suku by Veli-Matti Autio ja Lorenz Lindelöf by Olli Lehto, sekä Suomen ritari- ja aateliskalenteri 1923]

Boijer, Jaakko Aksel William, res.vänrikki, tekniikan opiskelija, s. 1912. Vanhemmat: insinööri Oskar ja Nettie Maria o.s. Johnson-Varela. Käytyään 6 luokkaa Hämeenlinnan lyseota siirtyi opiskelemaan Helsingin teknilliseen opistoon. Innokas partiolainen ja luonnonystävä, hyvä palloilija sekä innostunut kalastukseen ja metsästykseen. Asevelvollisuus: 1936-1937 JP 1, RUK kurssi 34. Sodan aikana palveli JP 1:ssä osallistuen Summan ja Hatjalahden taisteluihin. Haavoittui Lihaniemessä Viipurin eteläpuolella 27.2. jalkaan. Kenttäsairaalassa oli jalka katkaistava polven alapuolelta, minkä jälkeen haavoittunutta lähdettiin viemään sotasairaalaan. Auto joutui kuitenkin lentopommituksen kohteeksi ja vänrikki Boijer kuoli matkalla. Hän oli monet kerrat ilmoittautunut vapaaehtoisena partioretkille vihollisen puolelle. Kerrankin toivat hän ja hänen alaisensa sotasaaliinaan tällaiselta retkeltään konekiväärin. Perhehauta Hämeenlinnan hautausmaalla.

Borotinskij, Johannes (Vanja), res.kornetti, rautatieharjoittelija, s. 1916. Vanhemmat: rovasti Eugen ja Anna o.s. Tshernesev. Puoliso: Daisy Edith Anita o.s. Söderlund, 1 lapsi. Kävi 7 lk Vaasan suomalaista lyseota ja antautui sitten valtion rautateiden palvelukseen. Jo kouluaikanaan oli kesäisin harjoittelijana rautateillä. Otettiin Kauklahden asemalle harjoittelijaksi 1939. Mieliharrastuksiaan olivat urheilu, etenkin jalkapallo. Oli myös harras musiikin ystävä ja harrasti etenkin laulua ja sellonsoittoa. Asevelvollisuus: 1938-1939 URR, AUK, RUK kurssi 40. Osallistui Vaasan sk:n toimintaan. Toimi aluksi Kokkolassa hevosupseerina, mutta jouti sodan sytyttyä rintamalle, JR 64:ään. Osallistui Raatteen, Suomussalmen ja Pitkärannan taisteluihin. Kaatui 17.1.1940 Pitkärannassa vastahyökkäyksessä. – Komppanianpäällikkö: ”Pataljoonamme sai tehtäväkseen vallata erään rautatien ja maantien, ja siten katkaista yhteyden vihollisosastojen kesken. Jo hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä kornetti B. osoitti tavatonta persoonallista rohkeutta hyökätessään vihollista vastaan. Ensimmäisenä päivänä ei meidän onnistunut suorittaa tehtäväämme, mutta seuraavana päivänä hyökkäystä jatkettiin ja hän osoitti jälleen rohkeudellaan muille esimerkkiä. Kaikki meni hyvin niin kauan, kuin hänen osastonsa eteni metsässä, mutta aukealle päästyä tapasi vihollisen konekiväärin suihku hänet. …iloisella olemuksellaan, hilpeillä lauluillaan ja tasaisella mielenlaadullaan saavutti ”Poro”, niin kuin häntä nimitettiin, kaikkialla niin miehistön kuin upseeristonkin ystävyyden”. Siunattu kentälle jääneenä Vaasan kreikkalais-katoliselle hautausmaalle perhehautaan.

Burjam, Oskar Peter Louis Wladyslaw, res.vänrikki, ekonomi, pääkirjanpitäjä, s. 1911 Nizhni Novgorod. Vanhemmat: insinööri-arkkitehti Aleksander ja Maria o.s. de Krolikiewicz. Isän nuorimman sisaren (= Oskarin täti), laulajatar Amalia Henrietta (Mally) Burjam-Borgan (1874-1919) toinen puoliso vuodesta 1915 oli itsenäisyyssenaatin puhemies Johan Lundson (1867-1939), joka nuijaniskullaan 6.1.2.1917 eduskunnassa vahvisti Suomen itsenäisyysjulistuksen hyväksytyksi, ja lisäksi esitti eduskunnan tervehdyksen Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan voitonparaatissa Senaatintorilla 16.5.1918. Isän isä: Pohjoismaiden Osakepankin johtaja, kauppaneuvos Wilhelm Burjam (1842-1914), jonka suku intialaista alkujuurta. Ylioppilas Helsingin ruotsalaisesta yhteiskoulusta 1932, ruotsalainen kauppakorkeakoulu 1936. Helsingin Osakepankin palveluksessa, Hällbergin kettufarmilla ja vuodesta 1937 vakuutusyhtiö Patrian pääkirjanpitäjä. Asevelvollisuus: 1932-1933 Uudenmaan Rykmentti, RUK kurssi 24. Palveli UR:ssä syksyyn 1934. Sodan aikana kuului JR 10:een ja osallistui Karhulan, Lasisaaren, Sommeen, Teikarsaaren ja Vilaniemen taisteluihin. Kaatui 28-vuoden iässä 5.3.1940 Vilaniemessä vastahyökkäyksessä johtaessaan erästä taisteluosastoa, joka hitaasti, mutta varmasti tunki takaisin Säkkijärvellä maihin nousseita vihollisia. Hän oli silloin eteentyönnetyssä asemassa. Häntä kehoitettiin suojautumaan paremmin, mutta hän kieltäytyi. Pian hän haavoittui vaikeasti ja kuoli kohta sen jälkeen, eikä hänen ruumistaan saatu pelastetuksi. – Siunattu kentälle jääneenä.

Cajanus, Carl Gustaf Christian, res. vänrikki, tekniikan ylioppilas, s. 1919. Vanhemmat: arkkitehti Gösta Bertel ja Märta Augusta o.s. Enckell. Puoliso: Alice (Lice) Alma Louise o.s. Burjam [Burjam-suvusta ks. ed.]. Isä, arkkitehti Gösta Cajanus suunnitteli yhteistyössä Gunnar Taucherin ja Rafale Blomstedin kanssa lukuisia kohteita, he menestyivät myös arkkitehtikilpailuissa, mm. vuonna 1911 I palkinto Katajanokan jättivarastojen suunnittelukilpailussa (ei toteutunut), Helsingin kaupungintalon suunnittelukilpailussa 1913 kolmas palkinto, lisäksi osallistuivat Kauppatorin alueen suunnittelukilpailuun. - Ylioppilas Helsingin uudesta ruotsalaisesta yhteiskoulusta 1937, opiskeli Helsingin yliopistossa 1938-1939, mutta kirjoittautui sitten Teknilliseen korkeakouluun. Olemukseltaan sulkeutunut, herkkä ja lujatahtoinen, vaatimaton ja huumorintajuinen. Harrasti musiikkia, purjehdusta ja verkkopalloilua. Asevelvollisuus: 1937-1938 UR, RUK kurssi 39. Sodan aikana palveli JR 9:ssä osallistuen Karhulan-Johanneksen ja Leipäsuon taisteluihin. Kaatui 11.2.1940 Munasuolla vastahyökkäyksessä. Aseveli kertoo vänrikki Cajanuksen lopun: ”Eräässä vaiheessa oli painostus 3. komppaniaa vastaan niin ankara, että toisesta komppaniasta, johon C. kuului, täytyi lähettää pari joukkuetta avuksi. C. ilmoittautui vapaaehtoisesti johtamaan toista näistä joukkueista. Vänrikki Tore Mickwitz 2./JT 9:stä johti toista. Saavuttuaan uhatulle lohkolle he saivat niskaansa niin kiivaan kranaattitulen, että heidän oli mentävä erääseen korsuun suojaan. Kohta kun tykkituli taukosi, he menivät asemiinsa. Koska tilanne näytti arveluttavalta, tekivät Cajanus ja Mickwitz heti vastahyökkäyksen puhdistaakseen ampumahaudan vihollisista. Tällöin osui vihollisen konepistoolin luotisuihku ensin vänrikki Cajanukseen ja joitakin minuutteja myöhemmin vänrikki Mickwitziin. Molemmat kuolivat heti. Kersantti, joka tästä minulle kertoi, pyysi erikoisesti korostaman, että vänrikit täyttivät velvollisuutensa erittäin rohkeina sotureina”. Hietaniemen sankarihauta Helsingissä.

Carlberg, Josef Julius, res.vänrikki, filosofian tohtori, s. 1907. Vanhemmat: lasinpuhaltaja Viktor Carlberg ja Josefina o.s. Wallenius. Ylioppilas Grankullan yhteiskoulusta 1926, opiskeli luonnontieteitä Helsingin yliopistossa, pääaineenaan kemia. FK 1932, FT 1939. Vuodesta 1931 lähtien toimi Helsingin yliopiston propedeuttis-kemiallisen laitoksen vanhempana assistenttina. Kuului useihin alansa yhdistykseen; etenkin Suomen kemistiseuran toimintaan otti innokkaasti osaa, vuodesta 1938 lähtien sihteerinä ja johtokunnan jäsenenä. Paitsi tohtorinväitöskirjansa hän ennätti julkaista koko joukon tutkielmia ulkomaisissa aikakauslehdissä. Asevelvollisuus: 1926-1927 SVK, RUK kurssi 12. Sodan aikana palveli Er.P 18:ssa kaasunsuojelu-upseerina osallistuen Lemetin taisteluihin. Katosi Lemetissä partioretkellä 11.1.1940. Josef oli ennen kaikkea kodin ihminen. Ote viimeisestä kirjeestä kotiin: ”Erinomainen asia on se yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka vallitsee keskuudessamme; olemme keskenämme hyviä tovereita, ja niin on kai kaikkialla”. Siunattu kentälle jääneenä Helsinkiin.

Creutz, Georg Wilhelm, kreivi, reservin kornetti, ylioppilas, s. 7.7.1918 Helsinki. Vanhemmat: liikemies, kreivi Ernst Lorentz Creutz (s. 9.9.1885) ja Anna Carola o.s. Fieandt, vihitty 1910 - eronneet 1921. Muut lapset: Carl-Erik Creutz s. 14.6.1911 Padasjoki – k. 5.6.2000 Helsinki, aloitti juuri Talvisodan alla radiouransa ja toimi pitkään Yleisradion pääkuuluttajana, ja Ernst Lorentz Gustaf Creutz, s. 27.5.1915. Vänrikki Creutz kuului Suomen ritarihuoneen ensimmäiseen kreivilliseen sukuun ja sen Padasjoen Saksalan haaraan. – Ylioppilas Nya svenska lärovärketistä 1938, kirjoittautui Helsingin yliopiston maat.-metsät. tiedekuntaan syksyllä 1939. Hänen halunsa oli antautua maanviljelijäksi äidinisänsä ja sittemmin äitinsä omistamalla Saksalan tilalla, joka sijaitsee Padasjoella ja jossa hän oli lapsuutensa viettänyt kiintyen syvästi tähän kartanoon. Olipa hän lausunut kerran toivomuksen, että hänet haudattaisiinkin kuoltuaan Saksalan puistoon. Olemukseltaan hän oli iloinen, reipas ja hyvä sekä erittäin avulias. Saksalan väki piti hänestä suuresti, ja hän puolestaan seurusteli väen kanssa toverillisesti. Asevelvollisuus: 1938-1939 URR, RUK kurssi 41. Sodan aikana hän palveli Ratsuprikaatinesikunnassa, toimien ensinnä lähettiupseerina Uudellakirkolla. Sairastuttuaan Kannaksella hän oli hoidettavana aluksi kenttäsairaalassa, mutta pääsi sitten lomalle. Toivuttuaan hän sai komennuksen Haminaan. Sieltä hän läksi vapaaehtoisen rintamalle, mutta kaatui jo matkalla Jänisjärvellä ilmapommituksessa helmikuun 13. päivänä 1940, 21-vuoden iässä. Hän oli rykmentin nuorin upseeri, niinpä muut upseerit käyttivät hänestä nimitystä ”poika”. Hänen intonsa päästä rintamalle oli kiihkeä; satuaan komennuksen Haminaan hän oli kyynelsilmin ilmoittanut, ettei hän halunnut erota tovereistaan ja että hän tahtoi joka tapauksessa päästä mukaan taisteluihin. – Tarkoitus on haudata hänet oman toivomuksensa mukaisesti Saksalan kartanon puistoon Padasjoelle.

Donner, Gustaf Adolf, res.vänrikki, filosofian tohtori, johtaja, s. 6.11.1902 Nurnberg, Saksa. Vanhemmat: filosofian tohtori Joachim Otto Evert Donner ja Emilia Maria Matilda o.s. Ekman. Puoliso Karin Naema Nathalia o.s. Fogelholm; 3 lasta. – Saksalaissyntyinen Donner-suku tunnetaan sivistys- ja yliopistosuuna. Kantaisänä mainitun Jurgen Donnerin poika Joachim Donner toimi Nevanlinnassa 1693 saksalaisen koulun rehtorina, siirtyi kaupungin tuhoutumisen jälkeen Helsinkiin ja edelleen 1710 Tukholmaan, jossa perusti kauppahuoneen; poikansa Alexander Donner (k. 1772) siirtyi Kokkolaan pitämään kauppahuonetta; kauppiasperinteitä jatkoivat, poikansa kauppaneuvos Joachim Donner (1763-1822) laajentaen toimintoja, erityisesti laivanvarustuksen alalle; hänen poikansa kauppaneuvos Anders Donner (1796-1857); poikansa kauppaneuvos Anders Donner (1827-1858); hänen poikansa valtioneuvos Anders Donner (1854-1938); hänen tunnettuja jälkeläisiään ovat senaattori Otto Donner ja tämän poika insinööri, diplomaatti Ossian Donner (1866-1957) ja tämän pojanpoika Henrik Otto Donner; Otto Donnerin nuorempi poika Kaj Karl Reinhold Donner (1888-1935) joka avioliitostaan toiseen yliopistosuukuun kuuluneen Greta von Bonsdorffin kanssa sai näkyvän poikasarjan: Kai Otto Donner (1922-1995), Joakim Donner (1926-) ja Jörn Donner (1933-). - Gustaf Donner tuli ylioppilaaksi 1921 käytyään Ruotsissa Djurholmin yhteiskoulun ja ryhtyi jatkamaan opintojaan Helsingin yliopiston hist.-kielit. osastossa. FK 1925, FL 1929, FT 1932; väitöskirja ”Kardinal Wilhelm von Sabina”. Useita opintomatkoja ulkomaille: Saksaan ja Italiaan 1927, Tallinnaan 1929, 1930 ja 1931, Saksaan, Ranskaan ja Italiaan 1931, Italiaan 1932. Toimi pankkiiriliike Ab. Wilh. Bensow Oy:n johtajana vuodesta 1935 hoitaen etupäässä pörssiasioita. Yleisen historian dosentti Turun akatemiassa vuodesta 1932. Oy. Ph. U. Strengbergin johtokunnan puheenjohtaja. ”Arbetets Vännerin” pääyhdistyksen puheenjohtaja 1931-1935. Julkaissut väistökirjan lisäksi: ”Striden om arvet efter köpmannen Jakob Frese”, 1930. Harrasti urheilua. Asevelvollisuus: 1925-1926 HKK, RUK kurssi 10. Palveli sodan aikana aluksi Koivistolla Kenttätäydennyspataljoona IV:ssä, mutta siirrettiin helmikuun puolivälissä Ylä-Sommeelle JR 10:een komppanianpäälliköksi. Osallistui taiteluihin kummallakin rintamalla ja kaatui 25.2.1940 kranaatinsirpaleesta ollessaan tarkastamassa Sommeella uutta patterin asemaa. Rintamatoverien kertoman mukaan oli peloton komppanianpäällikkö. Perhehauta Helsingin uudella hautausmaalla.

Ekholm, Allan Einar, res.vänrikki, ylioppilas, s. 1915. Vanhemmat: asemapäällikkö Adolf Edvard ja Maria Alexandra o.s. Jansson. Ylioppilas Tyrvään yhteiskoulusta 1938. Urheili urheiluseura Tyvään Voiman riveissä. Otti osaa Tyrvään sk:n toimintaan. Asevelvollisuus: 1938-1939 JP 1, AUK, RUK kurssi 42. Palveli Jääkäripataljoona 1:ssä ja joutui kohtaamaan vihollisen viivytystaistelujen alkuvaiheessa Kivennavan ja Raudun rajalla. Jo sodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939 hän haavoittui Metsolassa kiväärinluodin lävistäessä maksan ja keuhkojen kärjen. Kuoli 25.1.1940 sotasairaalassa. ”Einar Ekholm oli erinomaisen rehti ja hyvä poika”, lausuttiin eräässä hänen hautajaisissaan pidetyssä puheessa. Ote vainajan kirjeestä: ”Lämpimät terveiseni täältä Karjalan rintamalta, joskaan en nyt tällä kerralla enää ole mukana taisteluissa, sillä haavoituin aivan sodan alussa. Melkoiset ajat tulee minun vielä olla täällä sairaalassa, enkä tiedä, milloin pääsen jälleen osallistumaan taisteluun, vaikka niin kovasti tekisi mieleni”. Perhehauta Kiikan hautausmaalla.

Elo, Leo Arvid, res.vänrikki, kirjeenkantaja, s. 1916. Äiti: Vilhelmiina Elo, Turku. Suoritettuaan keskikoulun tutkinnon Turun suomalaisessa lyseossa 1934 hän palveli posti- ja lennätinlaitoksen Turun konttorissa kirjeenkantajana. Hän oli innokas voimistelija ja urheilija; niinpä hän oli mukana mm. Turun voimistelujoukkueessa Helsingin voimistelujuhlilla 1934. Asevelvollisuus: 1937-1938 JP 2, RUK kurssi 39. Kuului sk:aan. Sodan aikana palveli 3./JR 62:ssa joukkueenjohtajana osallistuen Kannaksella Suvannon ja Taipaleen taisteluihin. Hän kaatui 29.2.1940 kranaatinsirpaleen osumasta torjuessaan joukkueineen vihollisen ankaraa hyökkäystä erässä Taipaleen Kirvesmäen tukikohdassa. Aseveljien kertoman mukaan joukkue oli juuri torjunut käsikranaateilla vihollisrynnäkön, kun aivan läheisyydessä räjähti kranaatti, josta sirpaleita lensi häneen haavoittaen häntä kuolettavasti. Miehet kantoivat hänet tukikohdan korsuun. Kovissa tuskissaankin hän huolehti siitä, että tukikohta kestäisi loppuun asti. Viimeiset sanansa hän lausui taistelulähetilleen, jonka hän oli lähettänyt aikaisemmin noutamaan tukikohdan läheisyyteen sijoitettua reserviä: ”Joko reservi saapui? – Hyvä on. Minun kävi näin”. Kuultuaan vihollishyökkäyksen tulleen täydelleen torjutuksi hän rauhoittui, ja pian hän sulki silmänsä ikuiseen uneen 23-vuoden iässä. Turun sankarihauta.

Elo, Martti Vihtori, res.vänrikki, teologian ylioppilas, s. 1915. Vanhemmat: ylijunailija Elias ja Eliina o.s. Sipilä. Ylioppilas Vaasan suomalaisesta lyseosta 1933, opiskeli teologiaa Helsingin yliopistossa; teologian preliminääritutkinto1937. Toimi papiston apulaisena Elimäellä, Ähtärissä, Hauholla ja Isossakyrössä. Elo antautui opintoihinsa erittäin perusteellisesti, ja hänen aikomuksenaan oli ryhtyä tiedemieheksi. Hänen elämänsä pyrkimyksenä oli totuus, jonka etsiminen täytti hänen aikansa alituisella taistelulla: taistelulla omasta itsestään ja elämänkäsityksestään. Hänen päiväkirjansa luovat kuvan ennen kaikkea taistelijasta. – Elon erikoisharrastuksia olivat filosofia ja urheilu. Mieleltään hän oli järkkymättömän isänmaallinen. Hän kuului aikoinaan Vaasan Palloseuran I jääpallojoukkueeseen ja II jalkapallojoukkueeseen. Samoin hän oli AKS:n jäsen ja kuului Etelä-Pohjalaiseen Osakuntaan. Asevelvollisuus: 1934-1935 SVK, RUK kurssi 28. Sodan aikana palveli SvHK:ssa. Osallistui alkutaisteluihin Suomussalmen Juntusrannassa ja kaatui 3.12.1939 noin 5 kilometriä länteen Suomussalmen Linnansalmesta, johtaessaan viivytystaistelua Suomussalmen pohjoisen lohkon päällikkönä. Oli kuollessaan 24-vuoden ikäinen. Kenraalimajuri Hj. Siilasvuo, vainajan esimies, mainitsee hänet Suomussalmen taisteluja kuvaavassa kirjassaan intomielisenä taistelijana ja isänmaanystävänä. – Ote vainajan kirjeestä: ”Minulla on kunniakas tehtävä: ensimmäisenä ottaa kosketus viholliseen ja pitää se! Lohkoni leveys on 80 km. – Olen valmis ottamaan vihollisen vastaan. En kerskaa, mutta uskon että mies kasvaa tehtäviensä mukaan. ”Käsivartemme jäntevä on!” – Olen viettänyt aikaani ylhäisessä seurassa. Tanskan prinssi Hamlet on monologeineen kuolemasta tervetullut vieras päämajaani. Herra Schopenhauer, ylhäinen ja itsevarma, keskustelee usein kanssani elämän peruslaadusta. Tohtori Faustus ”hengen palollaan” herättää mielessäni hänen kaltaisensa ikävän `das Ding an Sich´iin. Mutta tervetullein vieras on sentään oma filosofimme Juhani Juhaninpoika Jukola, jonka vakuutus: ”Tulkoot vaikka seitsemänkymmenen miehen voimalla, niin…!” on erittäin ajankohtainen. – Kuolla me voimme, mutta murtua emme koskaan”. – Ähtärin sankarihauta.

Elomaa, Yrjö Antero, res.vänrikki, kansakoulunopettaja, s. 1909 Hämeenkyrössä. Vanhemmat: opettaja Vilho ja Jenny o.s. Paitula. Puoliso: opettaja Vuokko Salme Sirkka o.s. Snellman; 1 lapsi. Valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylä seminaarista 1931 ja toimi sen jälkeen opettajana Hämeenkyrön Kuustenlatvan kansakoulussa. Työssään tunnollisena ja luonteeltaan miehekkäänä, reippaana ja tasaisena hän saavutti kaikkien kiintymyksen ja rakkauden. Asevelvollisuus: 1932-1933 SVK, RUK kurssi 23. Kuului Hämeenkyrön suojeluskuntaan. Sodan aikana palveli 9./JR 7:ssä. Osallistui Summan taisteluihin ja haavoittui kuolettavasti 6.2.1940. Haavoittumisensa jälkeen hän itse kertoi tapahtumasta: ”Konekivääripesäkkeen valtauksessa haavoittui alikersantti Pölkki. Hän vaikeroi kentällä. Menin häntä auttamaan omalle puolelle. Otin hänet selkääni ja kannoin häntä onnellisesti jonkin matkaa. Sitten oli minun vuoroni. Sain luodin”. – Vänrikki Elomaan viimeisistä hetkistä kertoo häntä hoitanut lääkäri: ”Hän haavoittui 6.2. vaikeasti maksan seutuun Summassa yrittäessään urhoollisesti hakea vihollisen linjoilta erästä haavoittunutta alikersanttiaan. Yrjö saatiin kyllä verraten nopeasti sairaalaamme, mutta verenvuoto oli ollut siksi ankara, että hän 20 minuuttia leikkauksen alettua lähti rauhan maille. Olimme melkein kaikki sairaalan lääkärit hänen pelastuksekseen työssä, mutta näimme kyllä mahdottomaksi pelastaa häntä. Koko maksa oli räjähtävän kuulan repimä, samoin pallea sekä keuhkopussin alaosa, ja vuoto oli ollut valtava. – ”Kaikki menee kyllä hyvin”, oli hänen viimeiset sanansa. – Hänen joukkueensa miehet, joista osa maksaa haavoittuneena sairaalassa, ylistivät Yrjön rohkeutta”. – Otteita vainajan kirjeistä: ”Ymmärrän nyt paremmin kuin ennen ristin merkityksen. Jokainen pommi, joka putoaa maamme päälle, sitoo kansamme lujemmin yhteen. Kohtalon yhteys sitoo aseveljeyden. – Pojilla on täällä uhrautuva mieli. Monet pyytävät päästä lähemmäksi tulilinjoja. – Olemme olleet taistelussa, joka vaatii uhrinsa. Olen seissyt päin vihollista – takana te ja Suomi! Jumala aseemme kruunatkoon! On ihmeellistä, että tällainen pieni kansa jaksaa suojata itseään sellaista idän jättiläisiä vastaan. – En ajattele kuolemaa etsiä, mutta en sitä myöskään pakoilla, jos se on osakseni määrätty”. – Hämeenkyrön sankarihauta.

Elovaara, Jorma Emil, res.vänrikki, tekniikan ylioppilas, s. 23.2.1918 Tampere. Vanhemmat: työnjohtaja Emil Aleks ja Suoma Lydia os. Lönnroth. Tuli luokkansa parhailla arvosanoilla ylioppilaaksi Tampereen klassillisesta lyseosta 1937. Ryhtyi jatkamaan opintojaan Teknillisessä korkeakoulussa aikoen sähköinsinööriksi ja harjoitteli Tampellan konepajassa kesällä 1939. Hiljainen ja vaatimaton. Luonnon ystävä, keräsi kasveja ja tutki niitä, harrasti myös postimerkkien keräilyä ja urheilua. Kuului vuosikausia Tampereen Pyrintöön, korkeus- ja seiväshyppy olivat parhaat lajinsa. Kuului ”Kotkat”-partiojärjestöön sekä Tampereen sk:n koululaiskomppaniaan. Asevelvollisuus: 1937-1938 Tampereen Rykmentti, AUK, RUK kurssi 38. Opiskeluaikanaan Helsingissä kuului Helsingin upseerisuojeluskuntaan. Sodan aikana palveli JR 16:ssa ja osallistui Tolvajärven taisteluihin. Kaatui vastahyökkäyksessä Tolvajärven Ristisalmella 15.12.1939. Eräs vänrikki Elovaaran joukkueeseen kuulunut sotilas on kertonut miesten ihailleen johtajaansa, joka aina oli valmis ensimmäisenä hyökkäämään ja siten näyttämään esimerkkiä. – Vainajan kirjeestä: ”Joukoissamme on mieliala hyökkäyksestä vain parantunut, taisteluinto on valtavasti noussut. Pelkoa en ole nähnyt kenenkään miehen silmissä. – Nyt olen säälimätön sotilas, mutta joskus iltaisin, kun istun ja ajattelen kotia ja rakkaitani siellä kaukana, tuntuu silmäkulmassa kostealta. Ehkä en koskaan enää saa nähdä heitä, mutta jos niin on määrätty, niin onhan sentään jaloa kaatua upseerina joukkonsa etunenässä”. Kaatuessaan vänrikki Elovaara oli 21-vuoden ikäinen. – Tampereen sankarihauta Kalevankankaalla.

Engman, Kurt Adolf, res.vänrikki, tavaranmerkitsijä, s. 1916 Espoo. Vanhemmat: maanviljelijä Anders ja Lydia. Käytyään kansakoulun Engman ryhtyi tullilaitoksen palvelukseen, mutta jatkoi toimensa ohella lukujaan ja suoritti keskikoulun kurssin. Astui Helsingin Makasiiniosakeyhtiön palvelukseen 1938 ja toimi tavaranmerkitsijänä siihen saakka, kunnes hänet kutsuttiin asepalveluksen. Toimi Esbo Idrottsföreningin puheenjohtajana ja kuului varhaisvuosistaan lähtien Kaukalahden VPK:aan. Asevelvollisuus: 1937-1938 UR, AUK, RUK kurssi 39. Oli poikavuosistaan lähtien mukana suojeluskuntatyössä; Espoon sk:n joukkueenjohtajaksi hänet nimitettiin tammikuussa 1939. Sodan aikana palveli joulukuun 27. päivään 1939 asti sotilaspiirin esikunnassa, sai sitten siirron JR 9:ään, jonka mukana osallistui taisteluihin Leipäsuon ja Munasuon välisellä lohkolla joukkueenjohtajana ja konekiväärikomppanian komppanianpäällikkönä. Tässä vastuullisessa tehtävässään hän ei säästänyt itseään, vaan teki kaikkensa miestensä hyväksi. Viikkoa ennen rauhansopimusta, 6.3.1940 pataljoona sai puolustaakseen Vilaniemen rantamaaston vihollisen ylivoimaisia joukkoja vastaan. Aamulla 10.3. vänrikki Engman haavoittui käsivarteen; kun haava oli sidottu Jsp:ssa, häntä kehoitettiin lähtemään linjojen taakse saamaan hoitoa. Mutta Engman ei mielestään voinut jättää komppaniaansa oman onnensa nojaan. 12.3.1940 hän haavoittui uudelleen reiteen osuneesta kranaatinsirpaleesta. Saatuaan ensiavun hänet vietiin Jsp:aan mitä kiireimmiten, sillä tapaus oli vaikea ja verenhukka runsas. Jsp:ssa tehtiin mitä voitiin ja häntä lähdettiin sieltä viemään sairaalaan, mutta matkalla hän kuoli verenvuotoon 23-vuoden iässä. – Espoon sankarihauta.

Ervola, Aarne Sakari, res.vänrikki, pastori, s. 1911. Vanhemmat: rovasti E.J. Ekroth ja Ester o.s. Heikkilä. Ylioppilas Suomalaisesta normaalislyseosta 1932, teologinen erotutkinto 1937, vihittiin papiksi Oulun tuomiokirkossa 1938 ja määrättiin Kuopion tuomiokirkkoseurakuntaan nuorisopapiksi, jossa virassa toimi kuolemaansa saakka. Jo opiskeluajoistaan lähtien Ervola otti osaa kristilliseen nuoriso- ja poikatyöhön. Kirjoitteli ”Siunausta koteihin” –lehteen. Toimitti Kuopiossa kaupunkiseurakunnan nuorisolehteä. Opintomatka Unkariin 1937, harrasti pianonsoittoa ja kuului ”Sinimustat”-järjestöön. Asevelvollisuus: 1932-1933 Käkisalmen JP, RUK kurssi 24. Palveli sodan aikana joukkueenjohtajana 3./JR 39:ssä. Osallistui Uomaan, Ruhtinaanmäen ja Lemetin taisteluihn ja haavoittui Lemetissä 9.1.1940 vatsaan ja lantioon johtaessaan joukkuettaan hyökkäyksessä. Vaikeasti haavoittuneenakin hän kesti valittavatta pitkän matkan kenttäsairaalaan, missä hän seuraavana päivänä kuoli leikkaukseen. Vainajan kirjeestä: ”Olen voinut toistaiseksi hyvin. Jumalan varjelus on ihmeellisesti seurannut askeleitani. Jumalan avulla läpi vaikeitten aikojen kohti kirkkautta!” Kuopion sankarihauta.

Erämetsä, Kurt Johan Heikki, res.vänrikki, filosofian maisteri, s. 1911. Vanhemmat: piirilääkäri Harald Enwald ja Toini o.s. Ilvonen. Ylioppilas Uudenkaupungin yhteislyseosta 1930, jatkoi opintoja Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä osastossa, eläintiede pääaineenaan, ja suoritti fil.kand.-tutkinnon 1938. Aikoi aluksi apteekkialalle, mutta 7 kk:n apteekkiharjoittelu ei miellyttänyt. Oltuaan kuukauden kansakoulunopettajan viransijaisena hän havaitsi, että tässä oli hänen oikea alansa. Niinpä hän lähti syksyllä 1939 Jyväskylä Kasvatusopilliseen korkeakouluun valmistuakseen kansakoulunopettajaksi. Sota kuitenkin katkaisi nämä ura-aikeet. Asevelvollisuus: 1931-1932 VP 2, RUK kurssi 21. Palveli sodan aikana III/JR 8:ssa toimien Suman rintamalla viestiupseerina. Hän haavoittui 8.3.1940 eräässä Viipurin esikaupungissa vasempaan käsivarteen ja jalkaan tykinammuksen sattuessa siihen rakennukseen, jossa hän suoritti viestiupseerin tehtäviä; mutta hänen elämänlankansa ei katkennut vielä. Vasta viikkoa myöhemmin hänen tilansa tuli vakavaksi; jäykkäkouristus ja keuhkokuume nujersivat hänen runnellun ruumiinsa, ja 26.3.1940 hän kuoli sotasairaalassa. Huittisten sankarihauta.

Gräsbeck, Ralph Gustaf, res.vänrikki, ylioppilas, s. 13.1.1920 Turku. Vanhemmat: johtaja Harry Gräsbeck ja Caya o.s. Hartman. Tultuaan ylioppilaaksi Rovaniemen yhteiskoulusta 1939 hän oli aloittamassa matemaattis-luonnontieteellisiä opintojaan Helsingin yliopistossa, kun YH alkoi. Asevelvollisuus: 1938-1939 LR, RUK kurssi 41. Sodan aikana 19-vuotias vänrikki Gräsbeck palveli Er.P 26:ssa. Osallistui Kursun, Joutsijärven, Valtosen ja Märkäjärven taisteluihin. Joulukuun 8. p:nä hänet määrättiin joukkueineen Saijan suunnalle partiotehtäviin. Vihollisen aloittaessa etenemisensä Pelkosenniemen suuntaan hän otti osaa viivytystaisteluun joulukuun 28. päivään saakka, jolloin hänet joukkueineen siirrettiin Kemijärvelle. Tänä aikana vänrikki Gräsbeck oli nuorin pohjoisella rintamalla taisteleva upseeri. Silti hän nautti esimiestensä luottamusta, mistä johtui, että hän aina joutui vaativimpiin tehtäviin. Kemijärven suunnalla taistellessaan Gräsbeck otti osaa Valtosen sivustahyökkäykseen, Päävaaran taisteluun ja lopuksi Paikanselän hyökkäykseen. Mm. Päävaaran hyökkäyksessä hän osoitti urhoollisuutta ja aloitekykyä toimiessaan saartavan osaston johtajana.

Haapasalmi, Kalervo Johannes, res.vänrikki, vanginvartija, s. 1916. Vanhemmat: vanginvartija Viljo Johannes ja Lempi o.s. Koskimäki. Puoliso: Alli o.s. Hongisto. Keskikoulu 1934, vankeinhoitolaitoksen palveluksessa Karvian varavankilan kanslia-apulaisena 1935-1937, harjoittelija Tammisaaren pakkotyölaitos 1939 ja edelleen Vaasan lääninvankilan alainen matkavartija. Asevelvollisuus: 1938-1939 KSR, RUK kurssi 40. Palveli sodan aikana JR 64:ssä ensin joukkueenjohtajana ja helmikuun alusta komppanianpäällikkönä osallistuen taisteluihin Suomussalmella, Raatteella, Uomaalla, Salmissa ja Kollaanjoella. Kaatui viimemainitussa paikassa vastahyökkäyksessä 11.3.1940. Vainajaa ei voitu pelastaa omalle puolelle. Ylennetty res. luutnantiksi helmikuussa 1940. Siunattu kentälle jääneenä Jalasjärven sankarihautaan.

Hakala, Juho Hermanni, res.vänrikki, viilari, s. 1916. Vanhemmat: opettaja Juho ja Anna Lydia o.s. Virenius. Alavuden keskikoulu 1935. Tikkakoski Oy:n asetehtaalla sorvarina alkupuolen vuotta 1937, lukuvuoden 1937-1938 Töysän kirkonkylän kansakoulussa opettajan sijaisena, viilarina Pohjoismaiden Sähkö Oy:ssä Helsingissä. Syksyllä 1939 aikomus lähteä merille, mutta sodan puhkeaminen tuli esteeksi. Hiljainen ja yksin viihtyvä. Asevelvollisuus: 1935-1936 Ilm.V., RUK kurssi 34. Sodan aikana palveli JR 24:ssä ottaen joukkueenjohtajana osaa useihin taisteluihin Kannaksella. Varsinkin kunnostautui partioretkillä – suorittanut upseerikoulussa sissilinjan – ja niillä hän oli elementissään rauhallisena ja pelkäämättömänä. Haavoittui tammikuun 14. päivänä miinaräjähdyksessä lievästi jalkaan. Palattuaan jälleen rintamalle hän oli mukana taisteluissa ja tiedusteluretkillä maaliskuun 12. päivään asti, jolloin sai Vuosalmella räjähtävän luodin jalkaansa. Runsaan verenvuodon heikentämänä hän kuoli 16.3.1940 ruotsalaisen ambulanssin sairaalassa, 23-vuoden iässä. Aseveli lausuu: ”Hän oli hiljainen ja tasapuolinen mies… ei myöskään näytellyt ”herra upseeria”, olipahan vain vaatimattomasti ikään kuin joukon jatkona, mutta silti miehuullisuudessa esimerkkinä”. Töysän sankarihauta.

Hallakorpi, Olli Eerikki, res.vänrikki, koululainen, s. 1916 Pihtipudas. Vanhemmat: maanmittausinsinööri Eero Valdemar ja Sirkka Aleksandra. Kuopion lyseossa 8 luokkaa. Koulussaan toimi Karjala-kerhon sihteerinä, sitten puheenjohtajana, ja kuului Kuopion ”Sinimustiin”. Jo varhain liittyi sk-järjestöön, aluksi poikaosastoon. Osallistui useisiin suojeluskuntakursseihin, joilla toimi myös kouluttajana. Asevelvollisuus: 1938-1939 Ilmasotakoulu. Sodan aikana hän palveli 1./LLv 16:ssa. Katosi tiedustelulennolla tuntemattomalla tavalla. Siunattu kentälle jääneenä. Oli kuollessaan 23-vuoden ikäinen. - Hyvönen: ”Kohtalokkaat lennot”, selvittää tapahtumaa: 19.12.1939 aamupäivällä katosi Lentolaivue 16:n kone RI-141 Laatokan koillispuolella Ägläjärven-Suojärven suunnalla. Myöhemmin todettiin miehistön saaneen surmansa. Miehistö: ohjaaja, kers. Kauko Olavi Norvola (ent. Nikander) s. 7.5.1915 Karkkila ja tähystäjä, res.vänrikki Olli Eerikki Hallakorpi, s. 18.7.1916 Pihtipudas. Lähtö tapahtui Värtsilästä kello 8.15 kirkkaan sään vallitessa, eikä koneen ja sen miehistön kohtalosta saatu mitään tietoja lähes neljään vuoteen. Vasta jatkosodan aikana, lokakuussa 1943, löydettiin RI-141:n jäännökset ja Norvolan ruumis sekä Hallakorven hauta. Norvolan ruumis toimitettiin Viipuriin haudattavaksi. Kone oli tullut alas noin 10 kilometriä Suojärven Varpakylän pohjoispuolella sijaitsevan Moisionvaaran kylän lännenpuoleiseen maastoon, 2-3 kilometrin päähän kylästä.

Hankonen, Lauri Gabriel, res.vänrikki, fil.maisteri, valistusohjaaja, s. 1909 Piippola. Vanhemmat: maanviljelijä Fredrik ja Maria o.s. Pesonen. Puoliso: Hilkka o.s. Merikallio, 3 lasta. Yo 1929, FK Turusta 1935. Toimi valistusohjaajana Raahen suojeluskuntapiirissä 1935-1938 ja Oulun skp:ssä vuodesta 1938 lähtien. Toimitti virkansa ohella suojeluskuntapiirien lehtiä ”Kuormarenki” ja ”Pohjanmies”. Työskenteli kesäisin Rantosen tilalla ja Haapaveden Kotimarjalassa. Harrasti Suomen historian tutkimusta ja julkaisi useita tutkielmia ja kirjoituksia aikakaus- ja sanomalehdissä. Toimi Turun ylioppilaskunnan Pohjalaisen Kerhon varapuheenjohtajana 1934-1935 ja puheenjohtajana 1935. Toimitti saman kerhon lehteä 1931. Kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan 1934-1935, mutta erosi seurasta tultuaan nimitetyksi vakinaiseen toimeen sk-järjestössä. Mieliharrastuksia: kotiseutututkimus, maanviljelys, kuorolaulu, hiihto, ampuminen ja pesäpallo. Perusti Haapaveden suojeluskunnan sekakuoron ja kuulun Oulun suojeluskuntapiirin Mieslaulajiin. Asevelvollisuus 1930-1931 Vaasan Jääkäripataljoona, RUK kurssi 19. Valistusohjaajakurssi Tuusalassa Sk.PK:ssa 1936. Toimi YH:n aikana ja sodan alussa esikuntaupseerina kotijoukossa ja ”Maan Turvasa” työn järjestäjänä Raahen ja Oulun sk-piireissä. Mutta lähti sitten vapaaehtoisena rintamalle. Palveli joukkueenjohtajana JR 68:ssa osallistuen taisteluihin Laatokan pohjoispuolella ja Länsi-Kannaksella. Kaatui Honkaniemessä Kannaksella johtaessaan joukkuettaan vastahyökkäyksessä aukean yli, jolloin sai käsikranaattia heittäessään konekiväärisuihkun rintaansa. Siunattu taistelukentälle jääneenä Haapaveden sankarihautaan.

Hapuoja, Onni Teodor, res.vänrikki, rakennusmestari, s. 1915 Kankaanpää. Vanhemmat: maanviljelijä Frans H. Käytyään 5 luokkaa Porin yhteiskoulua ja sen jälkeen suoritettuaan Tampereen teollisuuskoulun hän toimi työnjohtajana mm. Porin Paperitehtaan uudisrakennustyömaalla 1937-1938 ja puolen vuoden ajan T:mi Kevytbetonin palveluksessa Helsingissä 1939. Harrasti hiihtoa. Asevelvollisuus: 1938-1939 HRR, RUK kurssi 40. Kuului suojeluskuntaan. Palveli sodan aikana Kev.Os. 22:ssa ja 7./JR 27:ssä osallistuen Suomussalmen, Raatteen ja Kuhmon taisteluihin, joista viimeksi mainitussa kaatui 29.1.1940 ollen kuollessaan 24 vuoden ikäinen. Teki useita partioretkiä vihollisen selustaan. Kenraaliluutnantti Hj. Siilasvuo mainitsee hänestä kirjassaan ”Suomussalmen taistelut” mm. seuraavaa: ”Kornetti Hapuoja kunnostautui Suomussalmella erikoisesti Sanginlammen taistelussa komppanianpäällikkönä saartaen erään vihollisvarustuksen ja katkaisten siten tien vihollisaseman takana. Samoin osoitti hän urhoollisuutta Materon luona käydyssä taistelussa sulkien viholliselta erään teiden välisen maaston”. JR 27:n sotilaspastori kirjoittaa: ”Komppania, jonka päällikkönä kornetti Hapuoja oli, joutui 7./JR 27:n hyökkäyksessä etulinjaan. Tehtäväksi sai komppania vihollisen huoltotien katkaisemisen Kuhmon Reuhkavaaran kohdalta. Hyökkäys alkoi 29.1. kello 13, ja H:n komppania saavutti tavoitteena olevan metsänreunan ensimmäisenä. Hänen edetessään miestensä etunenässä esimerkillistä rohkeutta osoittaen, kuten komppanian miehet yksimielisesti kertoivat, osui vihollisen luoti suoraan sydämeen”. Ylennettiin taistelukentällä osoitetuista ansioistaan res. luutnantiksi tammikuussa 1940. Kankaanpään sankarihauta.

Kalliala, Oiva Johannes, res.vänrikki, teologian ylioppilas, s. 1916 Tampere. Vanhemmat: kirkkoherra Lauri ja Elli o.s. Simelius. Yo 1936, opiskeli teologiaa Helsingin yliopistossa. Urheilu, partiotoiminta ja taiteellinen puunleikkaus. Asevelvollisuus 1937-1938 KSR, RUK kurssi 39. Sodan aikana palveli JR 21:ssä ja osallistui joukkueenjohtajana Taipaleen ja Suvannon taisteluihin. Haavoittui kaulaan 31.12.1939. Toivuttuaan palasi samalle rintamalle ja kaatui Taipaleen rintaman Terenttilässä 1.3.1940. Asetoveri kertoo: ”Luutnantti Jorma Rannan komppania vaihtoi meidät pois illalla. Lähtiessäni tapasin res. ltn Yrjö Jylhän ja ltn Rannan keskustelemassa. Ranta tiedusteli mm. korsun kestävyyttä. Jylhä arveli sen kestävän kohtalaisesti, sillä olihan kranaatti monta kertaa pudonnut katolle, mutta jäänyt aina tulematta läpi. Minusta ei korsussa ollut kehumista, sillä se muistutti ulkoapäin harakanpesää vähän joka suunnalle törröttävine hirsineen. – Päivällä tuli tieto, että ”Seurahuone” oli saanut täysosuman. Lääkintämiehet lähtivät heti paikalle raivausväen kanssa. Siellä vallitsi täydellinen sekasorto. Pari poikaa oli päässyt ryömimään ulos kattohirsien välistä. Heiltä saatiin kuulla tapauksen kulku. Vihollinen oli kaiken päivää heitellyt 6-tuumaisia korsun ympärille. Ensin oli tullut osuma takaosaan, joka oli painunut sisään. Tällöin Ranta oli komentanut kaikki ulos, mutta juuri kun pojat olivat pakkautuneet korsun suuaukolle, tuli siihenkin osuma. Suurin osa pojista oli jäänyt siihen, sillä ammus oli rikkonut oven niin, ettei kukaan päässyt ulos. Ne, jotka vielä olivat kyenneet liikkumaan, vetäytyivät takaisin. Kolmas ”tervehdys” sattui korsun keskelle ja täydensi edellisten tuhoa. Kuusitoista miestä oli kaatunut. Joukossa olivat mm. luutnantti Ranta ja vänrikki Kalliala, joka oli ensimmäistä päivää linjoilla haavoittumisensa ja sairaslomansa jälkeen. Lujasti saivat lääkintämiehet työskennellä kaivaessaan raunioista poikia esiin. Vain joitakin harvoja selvisi haavoittumisella [KS:TT].

Kuusisto, Armo Päiviö, res.vänr. vanhempi lehtori, s. 1906 Helsinki. Vanhemmat: tuomiorovasti Antti William ja Helmi o.s. Åkerman. Ylioppilas 1925, FK 1930, auskultoi Suomalaisessa normaalilyseossa. Nimitettiin entisen koulunsa Savonlinnan lyseon luonnonhistorian ja maantiedon vanhemmaksi lehtoriksi 1932. Retkeili jo koulupoikana metsissä, vesillä ja niityillä. Loma-aikoinaan hän teki laajoja tutkimusmatkoja ulottaen retkensä aina Inarin Lappiin saakka. Hänen tutkimuksensa kiteytyivät vähitellen väitöskirjatyöksi, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen nimellä ”Studien uber die Ökologie und Tagesrhytmik von Phylloscopus trochilu acredula” ja käsittelee pajulinnun ekologiaa. Nuoren tiedemiehen mielessä kypsyi väitöskirjatyön ohessa useita ornitologisia ongelmia, mitä osoittaa mm. kirjoitus ”Onko Suomen linnustotyyppien järjestelmä mahdollinen?” Joukon muitakin alansa tieteellisiä kirjoituksia sekä vähäisiä kirjoitelmia hän laati ja julkaisi ”Luonnon Ystävässä” useiden vuosien aikana. Päivä- ja kuvalehdissä ilmestyi suuri joukko hänen pirteitä lintupakinoitaan. Niinikään hän julkaisi itse ottamillaan valokuvilla somistetun kaunokirjallisen teoksen ”Lintukuvia” 1931 sekä suomeksi Hortlingin ”Lintukirjan”. Hän oli useiden luonnontieteellisten seurojen jäsen, toimi Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen sihteerinä 1928-1929, kuului Ornis Fennican toimituskuntaan 1931 ja oli Ylioppilaslehden johtokunnan jäsenenä 1929-1930. Asevelvollisuus: 1931-1932 SVK, RUK kurssi 22. Kuului suojeluskuntaan. Sodan aikana hän palveli 2.KKK/JR 35:ssä osallistuen joukkueenjohtajana taisteluihin Kollanjoella, Impilahdella, Hippolanjärven-Ruokojärven lohkolla ja Pitkärannan saaristossa. Kollaalla ja Impilahdella hän toimi komppanian varapäällikkönä. Pitkärannan saaristoon siirryttyä alkoivat taistelujen raskaimmat ajat. Res.luutanantiksi joulukuussa 1939 ylennetyn Kuusiston joukkue alistettiin Paimion saaressa olevalle konekiväärikomppanialle; täältä olivat huoltosuhteet erittäin vaikeat. 3.3.1940 hän vaihtoi joukkueensa Petäjäsaareen. Vihollisen tehdessä monikymmenkertaisella ylivoimalla kolme päivää myöhemmin hyökkäyksen näitä saaria vastaan Kuusisto joutui johtamaan saaressaan myös kiväärijalkaväen puolustautumista. Mieshukka muodostui suureksi, kun kalliosaari ei antanut lainkaan suojaa. Kuusisto haavoittui lievästi sirpaleista päähän, mutta puolustusta jatkettiin toivossa, että rippeet voisivat pimeän suojassa pästä vetäytymään Vuoratsusaareen. Kuitenkin hänen oli pakko kehoittaa jokaista pelastautumaan iltapäivän hämärtyessä ja vihollislaumojen vyöryessä rantaan. Kuusiston hoitama konekivääri meni kranaatin räjähtäessä epäkuntoon. Vihollinen sai joitakin miehiä vangiksi, toiset tuhoutuivat. Kuusiston nähtiin suksilla jonkun sotilaan kanssa laskeutuvan kalliolta alas; molemmat tuupertuivat rantajäälle. Ote kirjeestä: ”Sada antaa henki isänmaan vapauden lunnaiksi ei ole minun kohdaltani uhri, vaan etuoikeus”. – Siunattu taistelukentälle jääneenä Helsingin Hietaniemen sankarihautaan. - Petäjäsaaren puolustajia oli kielletty vetäytymästä saarelta. Niinpä Petäjäsaaren valloitustaistelusta tuli Talvisodan ankarimmat menetykset: Sota-arkiston menehtyneiden tiedoston mukaan heitä oli 117 kaatunutta ja kadonnutta. Eeva Tammen [SHAK, 26] mukaan heitä saattaa olla jokunen enemmänkin. Kaikki Petäjäsaaren viimeisen taistelun 6.3.1940 sankarivainajat jäivät kentälle. Rauhanteon jälkeen neuvostoviranomaiset eivät antaneet lupaa ruumiiden evakuoimiseen. Syynä on saattanut olla se, että kuten Vuoratsun saaresta ja mantereelta kiikarein tähystäneet suomalaiset kertoivat: haavoittuneita oli surmattu pistimin ja ruumiita oli ilmeisesti poltettu liekinheittäjävaunujen tulella korsunjäänteisiin. Polttamiseen viittaisivat myös polttoainetynnyrit, joita oli nähty vietävän vallattuun Petäjäsaareen. Pian sen jälkeen saarelta oli noussut sankkaa savua ilmaan. Puna-armeijan 15. Armeijan raportin mukaan vain 12 suomalaista antautui sotavangiksi. Rukiver-sotavankimatrikkelin mukaan Petäjäsaaresta jäi 6.3. vangiksi 7 miestä ja Paimionsaaresta 3 miestä. Lisäksi Rukiverin mukaan Maksimasaarelta jäi siellä pari päivää valtauksen jälkeen piileskelleenä vangiksi hämeenkyröläinen Martti Rajala, joka kuten muutkin mainitut vangit pääsivät kotiin sotavankien palautuksessa 16.4.1940. Petäjäsaarella Talvisodassa taistellut kersantti Erkki Tiihonen kirjoittaa käyneensä jatkosodan aikana 1941 Petäjäsaarella ja nähnyt siellä parimetrisen pinon hautaamattomia suomalaisia Talvisodan menehtyneitä. – Petäjäsaaren uhrit: ks. Ahti Suhonen ja Paul Wasenius.

Lehtola, Erkki Olavi, res.vänrikki, tekniikan ylioppilas, s. 12.3.1916 Viipuri. Vanhemmat: veturinkuljettaja Väinö ja Hilda Maria o.s. Pentikäinen. Ylioppilas Sortavalan lyseosta 1935, Opiskeli syksystä 1936 Helsingin yliopistossa matem.-luonnontieteellisessä osastossa, siirtyi seuraavana vuonna opiskelemaan Teknilliseen Korkeakouluun ja suoritti tehdasteollisuuden insinööritutkinnon yleisen osan 1939. Kesällä 1938 oli harjoittelijana Enson tehtailla ja 1939 Pitkärannassa. Erikoisharrastus: urheilu ja etenkin polkupyörämatkat. Hän teki pitkiä pyörämatkoja aina Petsamoon ja Norjaan saakka. Asevelvollisuus: 1935-1936 Viestirykmentti, RUK kurssi 32. Kuului jo koulupoikana suojeluskuntaan ja opiskeluaikanaan liittyi Helsingin suojeluskuntaan. Palveli sodan aikana joukkueenjohtajana 8./JR 21:ssä. Kaatui 12.2.1940 ollessaan 23-vuoden ikäinen, vastahyökkäyksessä Taipaleen rintamalla. Ote kirjeestä äidille: ”On melkein liikuttavaa miestemme innostus saada taistella isänmaamme puolesta. Toivon sinulle, äiti, Korkeimman varjelusta ja rauhallista mieltä. Luota vielä tapaamiseemme”. – Helsingin Hietaniemen sankarihauta. – Res.vänrikki Kalle Sistola kertoo: ”12.2.1940 Taipaleen lohko, tukikohta 1; Pistelin tuimaa tahtia Kirveskorsulle, ja liityin siellä vänrikki Lehtolan joukkueeseen, joka myös tuli 1. tukikohtaan. Tällä kertaa siis kaksinkertainen vahvuus. Lehtola, jolle paikka oli tuttu, otti tukikohdan päällikkyyden ja siihen tehtävään tuo nuori vänrikki hyvin kelpasikin. Sovimme, että hän miehittää oikean siiven ja minä omine miehineni vasemman. ..Sain pojat järjesteltyä paikoilleen tukikohtaan ja läksin Lehtolaa katsomaan. Tapasin hänet oikealta siiveltä. ”Tuossa se on harjulla niin lähellä, että heittävät käsikranaatteja melkein hautaan”. ..Päivällä lähetti toi käskyn: Minun olisi tehtävä vastaisku edessä olevalle kasemattikukkulalle ja otettava se haltuuni. Käsikranaatteja tulisi illalla takaa lisää. Mukaani saisin ottaa 16 miestä ja yrityksen jälkeen pääsisimme lepäämään vuorokaudeksi. Otin päivällä selvää Lehtolalta kukkulan takaosan maastosta, sillä hän tunsi nuo paikat oltuaan jo monta kertaa täällä. Miehet valikoin omasta joukkueestani. ..Kellon lähestyessä hyökkäyshetkeä keräsin lähtijät koolle ja selvitin heille vielä kerran suunnitelman. Käsikranaatit jaettiin ja kiväärit jätettiin ”kotiin”, sillä Lehtolan piti lähettää heti perässä miehitysosasto, jos me saisimme maaston haltuumme. Konepistoolit pantiin kuntoon ja sitten vein osastoni mahdollisimman lähelle vihollista odottamaan tykistötulta. ..Viidenminuutin valmistelu kutistui toistakymmenen yksittäisen kranaatin tipahteluksi. ..Onnellisesti selvisimme takaisin. Yhtään ei kaatunut. Haavoittuneita lähdettiin kiireesti viemään taaksepäin. Pojat etsivät kivääreitään. Hiljaisina poikina marssimme takamaaston. Poikkesin Kirveskorsuun selostamaan tilanteen luutnantti Rannalle: ”Epäonnistuin”. ..Annoin vielä selostuksen pat.kom. kapteeni Polónille. ”Kiitos vain hyvästä yrityksestä”. ”Ei tuosta kannata kiittää, kun tuli pannukakku koko hommasta”. Painuin korsulle ja nukuin kuin tukki täysissä kamppeissa. On tämä leikkiä. Päästetään vihollinen helvetin iloon vähääkään murhetta tuntematta. Ja niin sen pitääkin olla. ”Tänään sinä, huomenna minä, se on sodan rautainen laki”. Oman kaatuessa ajattelimme, että jälleen meni hyvä mies, mutta mieleen ei tullut muu kuin että oikealla asiallapa poika meni. Kenen vuoro kulloinkin. Joskus mies kaatui sellaisesta paikasta, että hyvin olisi voinut selvitä, toisinaan selvisi, vaikka tilanne olisi ollut miten toivoton tahansa. Pääsihän takaisin sekin, joka yksin tuhosi kasapanoksilla joulukuussa kaksi hyökkäysvaunua erään tukikohdan edessä, vaikka vihollinen soitti kaikilla aseillaan ja lumi pöllysi jatkuvasti pojan ympärillä? Kasapano ensin toiseen, toinen varmuuden vuoksi perään, sitten juosten toisen vaunun luo sekä kasapanos siihen. Sen jälkeen rauhallisesti kävellen takaisin hautaan heikompien huutaessa siellä täyttä kurkkua. Tuollainen rauhallisuus oli hirvittävää. – Nukuin jatkuvasti. Minut nyittiin puhelimeen kello 10.oo tienoilla. ”Täällä Ranta. Terve. Lehtola kaatunut Ykkösessä, sinun on heti lähdettävä sinne”. ”Selvä”. Panin torven pois. Lehtola kaatunut? Minä takaisin heti? Pelkäsinkö lähteä? Pelkäsin, mutta ei auttanut, sillä pojat olivat siellä yksin. Joku kyseli: ”Mitä nyt on tapahtunut?” ”Ei mitään erikoista. Lähden katsomaan linjaa. Tulkaa sinne heti illan hämärryttyä”, vastasin mahdollisimman tyynellä äänellä, sillä poikien ei tarvinnut tietää minun sisäisistä tuntemuksistani mitään. ”Pitkäjärvi. Toimi sinä vanhimpana täällä”. Housut helisten läksin matkaan. Ykkösen ja Viitosen suunnalta kuului kranaattien räiskettä. ..Kuljin yhdyshautaa pitkin. Siinä, korsusta tulevan haudan laajennuksessa makasi vänrikki Lehtola vihollisen kaatuneiden keskellä tai oikeammin päällä. Hän oli tullut sisältä ja kranaatti oli osunut aivan viereen. Siihenkö, kelpo kaveri, sinunkin retkesi päättyi? Nostin kypärän hänen päähänsä. Menin korsuun. Siellä oli haavoittuneita kymmenkunta. Lääkintämiehet sitoivat parhaillaan kahta miestä. Omasta joukkueestani olivat alik. Palomäki, stm:t Maijala, Lehtonen, Kasurinen ja Koivumäki haavoittuneet. Lääkintäkorpraali kertoi viiden miehen kaatuneen jo tähän mennessä [KS:TT].

Nieminen, Vilho, vänrikki, s. 19.1.1918 Forssa. Vanhemmata: kauppias Vihtori ja Anna Vilhelmiina o.s. Lampinen. Tultuaan ylioppilaaksi Forssan yhteiskoulusta 1937 hän antautui sotilasuralle. Innokas urheilija ja partiolainen; sai tunnustuksena ansioistaan kultaisen Mannerheim-soljen. Kunnostautui hiihdossa. Heränneessä kodissa kasvaneena hän oli vapaalla, miellyttävällä tavalla uskonnollinen. Asevelvollisuus: 1937-1938 PR, AUK, RUK kurssi 38. Kadettikoulussa 1938-1939. Nimitettiin vänrikiksi itsenäisyyspäivänä 6.12.1939. Soan aikana toimi kouluttajana AUK:ssa Turussa, joukkueenjohtajana 7./JR 30:ssa ja sitten vuoden 1940 alusta komppanianpäällikkönä 9./JR 21:ssä. Hän osallistui Taipaleenjoen ankariin taisteluihn Kirvesmäen kohdalla vihollisen usein yrittäessä läpimurtoa ja ylläpitäessä jatkuvaa tykkitulta. Kun vihollisen onnitui Sakkolan Koukunniemessä 12.2.1940 vallata ns. Kirvesmäen tukikohta n:o 5, määrättiin hänet valtaamaan se takaisin. Seuraavana iltana tukikohta oli jälleen suomalaisilla. Vänrikki Nieminen erään upseeritoverinsa ja 15 miehen seuraamana oli sen vallannut takaisin. Vaikka viholliselta jäi useita kaatuneita, ei se kuitenkaan lannistunut, vaan aloitti uuden ja entistä kiivaamman rynnistyksen seuraavana päivänä, jolloin Niemisen komppaniastakin kaatuivat kaikki upseerit yhtä haavoittunutta lukuun ottamatta. Saatuaan tiedon, että tukikohta 5 oli joutunut hyökkäyksen alaiseksi, Nieminen kiirehti sinne komentokorsusta pitkin yhdyshautaa, jolloin vihollisen kuolettava luoti hänet kohtasi. – Aseveli: ”Vilho Niemisellä oli vielä ihanteille altista puhdsta nuorukaismieltä ja hän kaatui kirkkain tunnoin”. – Armeijan päiväkäskystä 22.2.1940: ”Osoituksena isänmaallisesta uhrimielestä ja viimeiseen saakka kestäneesät sankarillisesta velvollisuudentunnosta esitetään ote erään sotatoimiyhtymän tilanneilmoituksesta: `Vihollisen vallatessa 14.2.1940 Kirvesmäen tukikohta 5:n (Taipaleen lohkolla) oli sen miehitys kaatunut viimeiseen mieheen. Kun tukikohdassa oli enää jäljellä kaksi kk-miestä, kehoitti sen päällikkö vänr. Nieminen heitä poistumaan, mutta miehet kieltäytyivät ja kaatuivat myöhemmin vierekkäin. Vänrikki Nieminen lähetti kolme taistelulähettiä pataljoonan komentopaikkaan, ainaostaan yksi pääsi perille kahden kaatuessa. Tällaisten tekojen seurauksena on Taipale kestänyt”. – Siunattu taistelukentälle jääneenä Forssan sankarihautaan.

Sivola, Matti, res.vänrikki, metsänhoitaja, s. 1914 Rantasalmi. Vanhemmat: tohtori Aku Sivola ja Saimi Amanda o.s. Mäkelä. Puoliso: hammaslääkäri Eila Annikki o.s., vihitty YH:n alkamisen aikaan 11.10.1939; 1 lapsi. Yo Joensuun lyseo 1933, Metsänhoitaja 1936. Huhtikuussa 1938 hänet määrättiin Metsähallituksen suonkuivausosaston palvelukseen toimien ylimääräisenä mestänhoitajana Parkanon piirissä. Partioretkillään hän oppi rakastamaan luontoa ja näinä vuosina juurtui hänen kiintymyksensä metsiin. Saavutti hyviä tuloksia luistelijana ja uimarina. Aitajuoksu ja hypyt olivat myöskin hänen lajejaan, ja monissa kilpailuissa hän edusti kotikaupunkinsa urheiluseuroja. Asevelvollisuus: 1937-1938 JR, RUK kurssi 36. Opiskeluaikoinana toimi innoskkasti Helsingin Upseerisuojeluskunnassa. Sodan aikana hän palveli kaasu-upseerina III/JR 21:ssä, aluksi Kiviniemessä, myöhemmin Taipaleen Terenttilässä ja Kirvesmäessä, ja oli tammikuussa komennettu lyhyelle kaasukurssille. Kaasu-upseerina ollessaan hän useaan kertaan anoi ”vakanssin vaihtoa”, sillä mieli paloi etulinjaan. Siihen ei kuitenkaan myönnytty. Koska kaasusotaa ei käyty, hän joutui toimimaan ja toimittamaan kaikkea kaikkialla, missä miestä ja apua tarvittiin; niinpä hän saikin tovereiltaan nimen ”joka paikan upseeri”. Vastaiskuihin hän tavalliseti joutui mukaan. Viimeisen palveluksensa hän teki isänmaalle käydessään kaiksita esikunnan käytössä olevista ja sillä kertaa käsille saatavista miehistä kootun vastaiskujoukon johtajana karkottamaan vihollista eräästä asemasta, johon sen oli onnistunut tunkeutua. Kranaatti räjähti aivan hänen takanaan, kun hän yritti suojautua erääseen ojaan kahden lähetin kanssa joutuessaan etenemään vihollisen tykistökeskityksessä. Kranaattikuopasta tuiskahtanut multa hautasi alleen kaikki kolme. Lähettipojat säilyivät naarmuitta, mutta vänr. Sivola oli saanut pienen kranaatinsirun rintaansa, suoraan sydämeen. Hän eli vain hetken, lähetti terveiset vaimolleen, ja niin hän oli antanut kalleimman uhrinsa. Tämä tapahtui Taipaleen rintaman Kirvesmäessä 14.2.1940. Joensuun sankarihauta. – Aseveli kertoo: Loppiaisen seutuun 1940 menin I/JR 21:n pataljoonan komentopaikkana toimivalle Piilopirtille; Siellä vallitsi entinen pulina ja yskintä. Siellä repsteltiin vänr. Sivolan rakentamaa ”tykkiä”, jonka hän oli sijoittanut Suoniityn laitaan. Pari rattaanpyörää, tukinpätkä ja vähän muuta ”tilpehööriä” olivat saaneet ihmeitä aikaan. Tietysti naapuri sen huomasi, kuten oli tarkoituskin ja tuhlasi moniaita kranaatteja tekeleeseen.

Myllykangas, Aapo Johannes, res.vänrikki, arkkitehtiylioppilas, s. 7.12.1918 Alavus. Vanhemmat: kruununvouti Janne ja Julia o.s. Hattunen. Yo Haapamäen yhteiskoulusta 1937, ryhtyi opiskelemaan Teknillisessä korkeakoulussa 1938 aikoen valmistua arkkitehdiksi. Haapamäen Sini-Veikot –nimisen partiolippukunnan perustajia ja sen johtajan sijainen. Osallistui partiotoiminnassaan Kaupunsaaren, Kultarannan ja Wärmlannin suurleireihin. Omasi harvinaiset piirtäjän lahjat; jo koululaisen hän voitti Suomen Kuvalehden julistaman piirustuskilpailun. Avusti piirtäjänä Sinisen Partioliiton äänenkannattajaa. Hän myös laati työpiirustukset Haapamäen yhteiskoulun sankarivainajain muistotauluun. Asevelvollisuus: 1937-1938 KSR, RUK kurssi 38. Sodan aikana hän palveli joukkueenjohtajana 3./JR 21:ssä osallistuen Taipaleen taisteluihin. Kaatui Koukunniemessä johtaessaan joukkuettaan vastaiskussa 6.-7.1.21939. Siunattu kentälle jääneenä Haapamäen sankarihautaan. Ks. alla veli.

Myllykangas, Erkki Olavi, res.vänrikki, lakitieteen ylioppilas, s. 20.8.1917 Alavus. Yo Haapamäen yhteiskoulusta 1936, ryhtyi opiskelemaan Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Mieliharrastuksiaan olivat partio ja urheilu. Vuonna 1931 hän perusti muutamien tovereittensa kanssa Haukka-vartio nimisen partiopoikayhtymän, joka seuraavana vuonna laajeni Haapamäen Sini-Veikot lippukunnaksi, jossa Erkki Myllykangas toimi vartionjohtajana ja partionjohtajana viime vuosiin asti. Hän kuului Haapamäen suojeluskunnan pesäpallon edustusjoukkueeseen. Asevelvollisuus: 1936-1937 KSR, RUK kurssi 35. Sodan aikana hän palveli joukkueenjohtajana 3.KKK/JR 21:ssä osallistuen Taipaleen taisteluihin. Kaatui 18.12.1939 kranaatin osumasta ollessaan korsun rakennustyössä. Haapamäen sankarihauta. – Aseveli: ”Kaiken päivää [18.12.] vihollinen heitteli kranaatteja ympärillemme. Tällöin kaatu KKK:n vänr. Myllykangas, joka poikineen oli kaivamassa työmaamme lähellä korsua. Kun kranaatteja alkoi tula hieman tiheämmin, hän komensi pojat kuoppaan jääden itse istumaan sen reunalle. Siinä kranaatin siru päätti hänen päivänsä. Kävin jälkeenpäin paikalla katsomassa. Kävelin kaivannon reunaa ja seurasin poikien töitä. Kysyin vänrikkiä. ”Siinä hän on edessänne”. Katsoin alas ja aivan jalkojeni juuressa makasi nuori mies murtunein kasvoin. Sirpale oli vienyt kappaleen päästä. Pojat olivat totisia, kun heidän hyvä johtajansa oli kaatunut. Pian saapui hevonen ja vänrikin matka kotiseudun multiin alkoi. Hän seurasi veljeään, joka oli kaatunut jouluk. 7. p:nä I patl:n suorittaessa vastaiskua Koukunniemeen. Kranaattitulen johdosta pojat kaivoivat suojakuoppia suunniteltujen asemien paikalle. Näitä yhdistämälä muodostui myöhemmin 200-300 m:n pituinen ampumahauta rantaharjanteesta alkaen”

Sistola, Kalle, res.vänrikki. Vänr. Sistola taisteli Taipaleen lohkolla, 7./III/JR 21:n kolmannen joukkueen joukkueenjohtajana koko Talvisodan ajan. Hän piti YH:n käynnistymisestä alkaen päiväkirjaa, jonka pohjalta myöhemmin julkasi muistelmansa sodasta Taipaleen rintamalla. Sistola muistelee:
”Valkeni sitten 14.2.1940, elämäni kamalin päivä.
Heti aamulla ilmestyi venäläinen tulenjohtokone tukikohdan yläpuolelle. Kranaatteja alkoi tapahdella harvakseen. Oikeasta siivestä naapurin tarkka-ampuja lähetti kolme poikaa hiljaisten joukkoo vajaan tunnin kuluessa, ja kaikilla oli reikä otsassa.
Olin täältä löytänyt kolme pelotonta kaveria, joiden kansa olin jatkuvasti kosketuksessa. Heidän paikkansa olivat lähellä yhdyshaudan alkupäätä. Aamulla satuimme kaikki yht´aikaa siihen. Tähän toveruspiiriin kuulivat nykyinen varajoukkueenjohtajani, alik. Peltokangas, kk-puolijoukkueen johtaja, eräs kersantti sekä eräs vänr. Lehtolan joukkueen korpraali, viimeksi mainittujen nimet olen, ikävä kyllä, unohtanut. Heille juttelin tilanteen vakavuudesta. Meillä oli kaikilla jonkinlainen aavistus siitä, että kovat ajat olivat edessämme. Teimme siinä sopimuksen, että kävi miten kävi, yksikään mies ei poistuisi tukikohdasta, sen estäisimme vaikka väkivalloin. Tämä toimenpide oli ehkä turha, sillä Virtain pojat osasivat tapella ja tarpeen tullen kuollakin paikallaan.
Venäläinen tykistö aloitti valmistelun, tuo äskeinen oli siis jonkinlaista hakuammuntaa. Yht´äkkiä katkaisi viheltävä ulina rauhalliset turinamme tukikohdassa. Ensimmäiset kranaatit räjähtivät lennättäen ilmaan jäätyyttä tönkää ja raudan sirpaleita tumman saupatsaan noustessa taivaalle ja maan vapistessa kuin horkan puistattamana. Yksi, kaksi - - kuusi – kymmenen – ei niitä ehtinyt laskea. Yhtämittaisena virtana jatkui kranaattien tulo. Piru ties´, miten monta tykkiä lähettikään sinne surmanannoksensa. …Olin viimeisessä pesäkkeessä. Siis vain kaksi kaatunutta. ”Tiukka paikka”. – Hakala – Maunu – yhä lisää tuttuja, totisia ja kalvakkaita kasvoja – joku repeytyneen lumipuvun peittämä möhkäle, kuka? En saanut selvää – toinen kaatuntu – jälleen elossa olevia miehiä. … Palasin jouksujalkaa, sillä hyökkäysvihellys oli kuulunut jo naapurin puolelta. En ehtinyt pitkälle, kun venäläiset jo olivat nousemassa harjun päälle. Valitsin itselleni kyttäyspaikan. Jos äskeinen keskitys oli sodan sinfoniaa, niin ei paljon jälkeen jäänyt meikäläistenkän aloittama musiikki. Jälleen iskumme oli sellainen, etteivät viholliset päässeet harjun lakea kauemmas, vaan menivät mullin mallin takaisin. Olihan meillä nyt toistakymmentä konepistoolia, joiden teho näin läheltä oli hirveä muiden aseiden vielä säestäessä. Valitusta alkoi kuulua yhä selvempään, muta se vain hymyilytti. – Piruako tänne yrität, pysy vain kiltisti siellä. Oma krh heitteli verkalleen kranaatteja harjun taakse.
Me emme olleet enää ihmisiä. Emme tunteneet nälkää emmekä pakkasta. Nytkin ammuimme paljaskäsin koko rytinän ajan ja hikoilimme 30 asteen pakkasesta huolimatta. Emme tunteneet myöskään unentarvetta. Me olimme vain. …
Emme saaneet olla rauhassa kuin tunnin verran, sitten vihollinen hyökkäsi uudelleen suorittamatta tykistövalmsitelua. Tuntui kuin naapurit olisi pantu tähän hyökkäykseen rangaistukseksi edellisen hyökkäyksensä epäonnistumisesta. Miehiä oli nyt paljon vähemmän. Todennäköisesti äskeisestä kahakasta eloonjääneet ottivat tähän osaa. Me torjuimme sen helposti. …
Nostomiehistä tämä päivä oli liikaa. Yksi sai täräyksen kranaatista Lääkintämiehet veivät hänet korsuun. Sielä hän hakkasi päätään seinään, huutaen samalla täyttä kurkkua. ”Hulluksi se on tullut”. – ”Ei se nyt ole tullut, oli jo tullessa hulluna pelosta”. Pari miestä hoiteli potilasta, niin ettei hän päässyt itseään kolhimaan. Toinen tuli hulluksi aivan huomaamattamme. Asia sleisi vasta sitten, kun hän yritti hypätä ylös haudasta. Mitään puhumatta, silmät päässä seisoen mies tuijotti eteensä ja koetti jälleen nousta vallille, mutta miehet saivat hänet sieltä alas. Sairas vietiin korsuu, mutta hän pääsi jollain tavalla pujahtamaan takaisin hautaan ja kiipeämääön vallille kenenkään ehtimättä estää ja lähti juoksemaan kohti vihollista. Vihollinen ampui häntä, hän tuupertui maahan, mutta kompuroi kuitenkin hetken kuluttua ylös ja jatkoi menoaan. Toinen luoti kaatoi onnettoman lopullisesti. Sinne hän jäi n. 40 metrin päähän linjasta.
Se oli kova päivä.
Päämajan tilannetiedotuksessa sanottiin: ”Taipaleesa riehui ankara taistelu. Joukkomme torjuivat hyökkäysaallon toisensa jälkeen. Vihollienn menetti n. 2.500 miestä”. – Pojille on annettava täysi tunnustus sen päivän tappelusta. Näytti siltä, että miehet terästyivät sitä enemmän mitä pitemälle sotatouhut kestivät ja mitä vaikeammaksi tilanne kävi.
Itse olin hyvin väsynyt päiväkautisesta jännityksestä. …
Menetyksiä oli tänään tavallista enemmän. Korsu oli täynnä havoittuenita ja vallilal odotti pitkä rivi poiskuljetusta. Tmä veti mielen synkäksi. Koetin käydä korsusa hieman lepäämässä, mutta siitä ei tullut mitään, sillä en jaksanut kuunnella hullun nostomiehen mölyä enkä havoittuneiden valitusta. Sittenkin ampumahaudassa oli parempi olal. Pääni humisi, ajatuksenjuoksu oli sekavaa, väsytti – olin palaa loppuun [KS:TT].

Res.vänrikki S.M.K, ylioppilas, s. 1915. Opiskeli Helsingin yliopistossa vuodesta 1938 lähtien kansantaloutta. AKS:n jäsen. Asevelvollisuus 1936-1937 SJR, RUK kurssi 36. Suojeluskuntatyö kuului hänen harrstuksiinsa ja sille hän uhrasi paljon aikaa. Palveli kesällä 1938 ja 1939 koulutusupseerina SJR:ssä Käkisalmessa. Toimi sodan alkaessa opetusupseerina harjoituskeskuksessa ja myöhemmin joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä JR 64:ssä osallistuen taisteluihin Suomussalmella ja Laatokan koillispuolella. Kaatui 4.2.1940 Pitkärannassa. Partioretkillään hän joutui monenlaisiin tilanteisiin. Suomussalmella hän oli yhdeksän miehen kanssa päässyt vihollisen selustaan, miinoitti erään sillan ja jäi odottamaan vihollisen tuloa. Pian lähestyikin siltaa kuorma-auto täynnä vihollisia. Kun auto pääsi sillalle, sytytettiin miina, ja auto tuhoutui. Pitkärannan seuduilla hän joutui kolmen miehensä kanssa taisteluun monikymmenlukuista vihollisjoukkoa vastaan. Res.vänr. Katkolla oli konepistooli ja miehillä kiväärit sekä pitkät kauhavalaiset puukot. Ensi tapeltiin tuliaseilla ja sitten puukoilla ja voitto tuli meikäläisille. Lapväärtin sankarihauta.

Res.vänrikki J.A.L.R, kalastusneuvoja, s. 1907. –RUK kurssi 15, kuului sk:aan. Sodan alkuvikoina hän palveli Viipurissa Kom.K/VVP:ssa, mutta siirtyi helmikuussa 1940 etulinjoille Summaan, jossa hän toimi joukkueenjohtajana. Haavoittui vaikeasti Summassa 14.2.1940 ja katosi matkalla sidontapaikalle. Loppu: Vihollisen tehdessä suurhyökkäyksen useiden tankkien tukemana tuli 70 tonnin hyökkäysvaunu aivan omien asemien eteen, jolloin erään konekivääripesäkkeen luona seisonut res.vänr. Raekallio otti muutamia polttopulloja ja syöksyi tuhoamaan tankkia. Tällöin hän haavoittui tankin kk-ampujan luojista, mutta nousi ja jatkoi taistelua, kunnes sai toisen osuman ja kaatui maahan vaikeasti haavoittuneena. Siunattu kentälle jääneenä Rautjärven sankarihautaan.

Res.vänrikki K.H.S, s. 1895; Ulkoisessa esiintymisessään hän oli perin vaatimaton, millään tavalla hän ei pyrkinyt omaa minäänsä korostamaan. Pitkäaikainen oleskelu erämaissa oli kasvattanut hänestä itsensä sulkeutuneen, oudokseltaan milteipä jurolta vaikuttavan luonteen. Sodan aikana joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä 3./JR 28:ssa osallistuen Kannaksen viivytystaisteluihin ja Taipaleenjoen asemasotaan. Haavoittui vaikeasti 27.12.1939 Taipaleenjoen Terenttilässä ja kuoli Sotasairaalassa 3.1.1940. Kenttäsairaalassa hoitajattaren kehoittaessa häntä nukkumaan: ”Se ei käy. Niin suuria asioita tapahtuu parhaillaan. Eteenpäin pojat, että perille päästään”. Hietaniemen sankarihauta Helsingissä. Kaksi lasta.

Res.vänrikki Y.L, kansakoulunopettaja, s. 1915. Toimi syksystä 1939 alkaen Pörsäinmäen kansakoulussa opettajana. Kotiseudullaan hän toimi urheilu- ja edistysseurojen luottamusmiehenä. Kuului AKS:aan. Innokkaasti hän työskenteli maanpuolustusasian hyväksi pitäen tältä alalta kotiseudullaan ja muuallakin puheita ja esitelmiä. ”Kannas on Suomen lukko, ja siihen lukkoon on saatava tiirikoimaton avain”, kuului hänen tunnuksensa maanpuolustustyössään. Asevelvollisuus 1935-1936 VR, RUK kurssi 32. Oli linnoitustöissä Kannaksella kesällä 1939. Kuului suojeluskuntajärjestöön toimien siinä erittäin innokkaasti. Sodan aikana palveli RT 3:ssa osallistuen taisteluihin Laatokan saaristossa. Kaatui Salmissa Mantsin ja Lunkuan saarten tienoilla ollessaan joukkueensa kansa partiomatkalla vihollisen huoltoyhteyksille ja jäädessään auttamaan muutamia jälkeen jääneitä miehiään. Ruumis jäi taistelukentälle. Siunattu taistelukentälle jääneenä Rääkkylän sankarihautaan.

Res.vänrikki R.S.N, hovioikeuden auskultantti, s. 1911. Yo 1929, ylin oikeustutkinto 1935. Tampereen kaupungin sosiaalilautakunnan sihteeri 1938 ja Tampereen tuomiokapitulin vt. sihteeri 1.4.1939. Seurasi yhteiskunnallisia kysymyksiä ja harrasti oikeudenmukaisuuteen pyrkimistä kansalaiselämässä. Akateeminen lausuntamestari. Asevelvollisuus 1935-1936 SVK, RUK kurssi 32. Sodan aikana hän palveli joukkueenjohtajana 1.KKK/JR 30:ssa ja osallistui Taipaleen taisteluihin. Kaatui Sakkolan Koukunniemessä vastahyökkäyksessä 7.12.1939. Hänen viimeisistä vaiheistaan kertoo komppanianpäällikkö seuraavasti: ”Sodan alkupäivät olimme Pyhäjärven Enkkuassa. Itsenäisyyspäivän iltana meillä piti olla juhlahetki ja Reinon piti lausua siellä jotakin. Mutta ennen kuin juhla ehti alkaa, tuli lähtökäsky. Viholliset olivat tulleet Koukunniemeen. Meille annettiin määräys tyhjentää niemeke ja sitten palata takaisin. Marsiimme sinne 25 km yöllä, perillä olimme klo 4 aamulla, jolloin aloitimme etenemisen. Puolustuslinjojen edessä oli laaja viljelysaukea, missä oli paljon taloja, osaksi pystyssä, osaksi raunioina, joihin viholliset olivat piiloutuneet. Erääseen taloon oli asettunut venäläinen tarkka-ampuja. Reino menee joukkueensa edellä sitä puhdistamaan ja yrittää pistoolinsa kanssa ensin yhdeltä suunnalta, sitten toiselta suunnalta, ja siinä yrityksessään saa luodin rintaansa”. Haudattu Helsinkiin perhehautaan.

Res.vänrikki A.OS, s. 1911, ekonomi, pankkimies;
Res.ltn. Yrjö Jy.lhä kirjeessään 17.2.1940 vaimolleen Kirsti Jylhälle selosti taisteluja. Edellisen kirjeen 10.2. jälkeen oli tapahtunut paljon: ”...jouduimme maanantaina 12.2. lyömään vihollista takaisin useilla vastaiskuilla, jotka onnistuivat, mutta veivät pataljoonan [I/JR 21] voimat niin tyystin, että pääsimme takamaastoon lepäämään ja haavojamme nuolemaan Pitkäksi venyisi kirje, jos kaiken kertoisin, mutta niistä ehdimme tarinoida sitten joskus. Keskeisin tapaus oli erään ampumahautapätkän, n.s. tukikohdan takaisinvaltaus, jossa komppaniani [2.K] suoritti jälkipuhdistuksen, korjasi saaliina m.m. parikymmentä konekivääriä ja ampui viisi ryssää korsuun yön pimeydessä sekä korjasi talteen eräitä idän poikia, jotka ruumiskasasta heräsivät vielä hengissä. Vähemmän miellyttävää oli yöllä kulkea pitkin haudan pohjaa, kun alla virui ryssän raatoja paikoin kolmessakin kerrassa, yhteensä kaksisataa ruumista. Omat kaatuneet korjattiin pois ensimmäiseksi, eikä niitä monta ollutkaan. Hyökkäys vei meiltä kaiken kaikkiaan kuitenkin parikymmentä miestä, niiden joukossa neljä upseeria. Pienestä Keinula-kämpästämme jäi kentälle yksi komppanian päällikkö, res.vänr. Tauno Ahola, ja sinne sortui myös Parolan [kertausharjoitusten 1938] aikainen telttakaverini res.vänr. Olavi Seitola, joka silloin bussissa Topeliuksenkadulla maksoi sen vuosia vanhan vippinsä pankkimiehen tunnollisuudella. Molemmat sympaattisia poikia ja erikoisen pelottomia sotureita. Samana päivänä kaatui myös muuan Mäen Antin opiskeluaikainen ystävä, geologina tunnettu fil. tohtori Erkki Mikkola, joka joukkueensa kansa puolusti erästä tukikohtaa. Hän oli tavattoman rauhallinen mies, joka kuulemma ei koskaan kumartanut luotisateessakaan, ja tällä kertaa hän oli noussut liian ylös haudan penkalle ampumaan kiväärillä, jolloin sai luodin otsaansa. Kokeneelta sotilaalta varomattomasti tehty, kun tietää, että ryssän tarkka-ampujat kyttäävät kiikarikivääreillään joka hetki toisella puolella. Tunsin minäkin Mikkolan aikoinani, kun hän kävi Joutsiniemellä Anttia tapaamassa, ja täällä tapasin hänet pari kertaa, vaikka hän olikin toisen pataljoonan miehiä”.

Suhonen, Ahti Pellervo, res.vänrikki, filosofian maisteri, s. 1910 Viipuri. Vanhemmat: kansakoulun opettaja Hjalmar ja Helena Mieluisa o.s. Korte. Puoliso Hertta-Maija o.s. Uotinen, 1 lapsi. Yo Viipurin suomalaisesta lyseosta 1929, FK 1936. Opiskeluaikana toimi Ylioppilaskunnan kirjaston amanuenssina, Porin kaupunginkirjaston vanhempi apulainen 1936, minkä ohella toimi Porin kauppaoppilaitoksen sivistyshistorian ja yhteiskuntaopin opettajana, ”Satakunnan Kansan” teatteri-, elokuva- ja kirjallisuusarvostelijana, kaupunginorkesterin sihteerinä ja taloudenhoitajana sekä Valtion kirjastotoimiston julkaiseman ”Arvostelevan luettelon” arvostelijana. Nimitettiin Viipurin kaupunginkirjaston apulaisjohtajaksi 1939. Toimi myös suomentajana ja näyttämö- sekä kirjallisuuskerhojen ohjaajana. Lisäksi harrasti piirustusta. Asevelvollisuus: 1929-1930 SJP, RUK kurssi 18. Vänrikki Suhonen ylennettiin joulukuussa 1939 res. luutnantiksi. Sodan aikana palveli 6./JR 35:ssä ja osallistui Kollaanjoen, Impilahden, Kitelän, Ruskojärven, Pitkäjärven ja Pitkärannan saariston taisteluihin. Hän kaatui 6.3.1940 Petäjäsaaressa. Petäjäsaareen, jossa komppania toimi, kohdisti vihollinen tuona päivänä ankaran tykistötulen ja laajamittaisen maihinnousun. Kun vihollinen oli saanut haltuunsa lounaan suunnassa välittömässä läheisyydessä sijaitsevan Paimionsaaren, katkesivat yhteydet Petäjäsaareen. [Saaren puolustajia oli ankarasti kielletty vetäytymästä saarelta.] Silloin Suhonen antoi vähäiselle miehistölleen määräyksen vetäytyä, jääden konekiväärin johtajan kansa suojaamaan irtautumista; molemmat kaatuivat jääden vihollisen puolelle. Saarelta vetäytymisessä pelastautunut aseveli kertoo: ”Hän täytti urhoollisesti saamansa käskyn pysyä ja pitää saari viimeiseen mieheen. Teen kunniaa sankarilliselle aseveljelleni”. Otteita Suhosen kirjeistä vaimolleen Helenalle: ”Kiväärimme ja muut vekottimemme ovat kirkkaita. Tämä nokinaamainen seurakunta osaa panna ne puhumaan. – Ellen selviä, muista: vielä jää muita sotaveikkoja rakentamaan Matille ja Sinulle isänmaata. – RUK:n merkin jätän pojalleni perintökaluksi ikään kuin viitoittamaan hänelle tietä”. – Siunattu taistelukentälle jääneenä Porin sankarihautaan. – Eeva Tammi kertoo [SHAK, 26]: ”…asiakirjoista päätellen tapahtumien kehitys saaristossa on ollut IV Armeijakunnan tiedossa. Laatokan Meripuolustuksen Esikunnan sotapäiväkirjat kertovat, että Pitkärantaan ajoi 5.3. kuorma-autoja vuorokauden aikana kaikkiaan 1.401 kuorma-autoa. Iltamyöhällä 5.3. klo 23.45 pyydettiin rautatietykkipatteria Loimolaan, mutta eversti Järvinen sanoi, että tilanne rannikolla oli nyt sellainen, ettei pyyntöön voida suostua. Päätös strategiasta oli tehty, se ilmenee IV Armeijakunnan käskystä osasto Tähtiselle 5.3.: ”Vahvennettu II/JR 35 pitää hallussaan Laatokan saaret”. .. Petäjäsaaren päällikkönä ratkaisutaistelun aikaan oli reservin luutnantti Ahti Suhonen, joka siviilissä oli Viipurin kirjastonhoitaja. Hän näki tilanteen toivottomuuden. Suhonen matkasi edeltävänä yönä kauas esikuntaan pyytämään lupaa saada vetää miehet pois Petäjäsaaresta pimeyden turvin. Sitä ei annettu, sen sijaan puhelinyhteys armeijakunnan komentajalle tuotti nopean vastauksen. Tämä oli lyhin puhelinkäsky, joka eversti Urho Tähtinen kertoi koskaan saaneensa: ”Viimeiseen mieheen!” 6./JR 35:n taistelukertomus laadittiin niiden muutamien miesten kertomusten pohjalta, jotka palasivat Petäjäsaaresta. Otteita kertomuksesta: ”Aamulla kello 7 alkoi hirvittävä tykistökeskitys, joka ulottui kaikkialle saareen. Samanaikaisesti venäläisosasto ryhmittyi hyökkäykseen, joka tapahtui monesta kohtaan samanaikaisesti teräslevyjen suojassa. Pojat laskivat 32 hyökkäysvaunun tukevan hyökkäystä. – Vihollisen onnistui useasta kohdin päästä maihin ja edetä saaren keskustaan. Näin he onnistuivat saartamaan meikäläiset eteläisiin asemiin. Paljon tappioita koko ajan. Poikamme pääsivät kuitenkin ryssien etenemismuotoja matkien tulemaan ryssien miehityksen läpi korsualueelle. – Ilmapommista vuorenseinä pirstoutui ja valtavat kallionlohkareet vyöryivät sidontapaikan päälle. Avunhuutoja ja valituksia kuului raunioista, mutta mitään ei voitu tehdä heidän pelastamisekseen. – Kun ryssät saivat konekiväärit asemiin saaren pohjoispäähän, he pystyivät ampumaan korsualueelle ja pitkin länsirantaa. Tällöin oli peli lopullisesti menetetty Petäjäsaaressa.” – Res.vänrikki Leevi Lakio, 22 v., johti sissiosasto Lakiota, ja noin 2 kilometrin päästä Vuolatsun saaresta tähystämään kiikarilla, raportoi: ”Kello 17 aikaan 6.3.1940 loppuivat laukaukset, saaren viimeinenkin puolustaja oli kaatunut. Viholliset kiertelivät maassa makaavia haavoittuneita ja iskivät pistimillä. Illan hämärtyessä lähtivät miehemme etsimään jäältä haavoittuneita, jotka olivat pyrkineet pakoon. Liekinheittäjävaunut sytyttelivät korsujen jäännöksiä palamaan. Vihollinen juhli valtaustaan, valalaikka ja laulun loilotus kuului hiljentyvässä illassa”. Mantereella, Kuivaniemessä patterinsa asemista Petäjäsaareen tähystänyt reservin vänrikki Aulis Koivusalo näki taistelukentän hyvin ja kertoo muistelmissaan päivän päätteeksi laskeneensa ainakin 30 oman miehen jääneen makaamaan jäälle. – Stepanov-Orehov: ”Paraatimarssi Suomeen” kuvaa tilannetta aliupseeri V.M. Solovjevin kertomana: ”Korsut paloivat ja siellä oli useita kuolleita suomalaisia. Ne haavoittuneet, jotka eivät olleet pystyneet lähtemään, lopetimme pistimillä”. – IV Armeijakunta tiedotti Päämajaan 6.3.1940 klo 21.oo: ”Tänään kello 7 alkoi hallussamme oleviin saariin kohdistuva äärimäisen voimakas tykistötuli, mihin liittyi ilmapommitus (94 pommikonetta ja 34 hävittäjää). Pommitukseen osallistuneista koneista ammuttiin alas yksi SB-kone”. - Petäjäsaaren lopputaistelussa 6.3.1940, vain viikko ennen Talvisodan rauhantekoa menehtyi ainakin 117 suomalaista soturia. Ketään heistä ei saatu evakuoitua saarelta. Vetäytyneiden lähdettyä, voidaan sanoa: He kaatuivat viimeiseen mieheen. Petäjäsaaren miehistä, ks. myös Armas Kuusisto ja Paul Wasenius.

Svento, Truvor, res.vänrikki, säveltäjä, s. 20.2.1910 Pietari. Vanhemmat: toimittaja, poliitikko Reinhold Konstantin Svento ja Evi o.s. Hackzell. – Isä: Ministeri, kansanedustaja, lähettiläs ja toimittaja Reinhold Svento (1881-1973), solmi Pietarissa avioliiton Evi Hackzellin kanssa 1907. Heille syntyi neljä lasta ennen vallankumouksia ja Suomeen muuttoa. Évi Hackzellin isä oli rehtori Mathias Gustaf Hackzell, ja hänen veljiään olivat Antti Hackzell (1881-1946), joka toimi Suomen pääministerinä välirauhansopimuksen teon aikaan 1944, sekä vuorineuvos Gustaf Hackzell (1889-1972). - Tultuaan ylioppilaaksi Suomalaisesta normaalilyseosta 1928 Truvor opiskeli jonkin aikaa Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Samanaikaisesti hän opiskeli myös sävellystä Helsingin konservatoriossa Erkki Melartinin johdolla ja antautuikin sitten säveltäjäksi. Jo varhain hän esiintyi konserttilavalla johtaen suuria orkesteriteoksia, ja hänen sävellystuotannossaan, josta mainittakoon orkesterisarja ”Ahvenanmaa” sekä sinfonia, ilmenee rohkea, suurimuotoisen sommitteluun taipuva ote. Hän toimi myös musiikkiarvostelijana ”Suomen Sosialidemokraatissa” ja oli jäsenenä Helsingin kaupungin musiikkilautakunnassa. Asevelvollisuus: 1930-1931 UR, RUK kurssi 20. Sodan aikana hän palveli 7./JR 17:ssa joukkueenjohtajana. Osallistui Kannaksen taisteluihin mm. Summassa. Kaatui Summassa jouluaatonaattona 23.12.1939.

Wasenius, Paul Joakim, res.vänrikki, metsänhoitaja, s. 18.2.1914 Helsinki. Vanhemmat: tullivartija Gustaf Adolf ja Olga Maria o.s. Järf. Tultuaan ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta lyseosta 1933, hän jatkoi opintojaan Helsingin yliopiston maat.-metsät. tiedekunnassa ja valmistui metsänhoitajaksi 1937. Hän osallistui innokkaasti alansa yhdistystoimintaan kuuluen Föreningen for Skogskultur yhdistyksen, Helsingin yksityismetsänhoitajain yhdistykseen ja Pohjois-Karjalan metsänhoitajain yhdistykseen. Urheilu oli hänen mieliharrastuksensa, niinpä hän kuului aikoinaan nurmekselaiseen urheiluseura Seppoihin. Veli: res.vänrikki, ekonomi Birger Adolf Wasenius, s. 7.12.1911-kaatui hyökkäyksessä Lunkulansaareen 2.1.1940. Birger Wasenius oli kansainvälisen luokan pikaluistelija, hän oli 1936 Suomen edustajana Garmisch-Partengirchenin talviolympialaisissa ja saavutti kaksi hopeamitalia ja yhden pronssisen. Lisäksi hän voitti pikaluistelun maailmanmestaruuden 1939. – Vänrikki Paul Wasenius suoritti asepalveluksen 1933-1934 Uudenmaan Rykmentissä, RUK kurssi 26. Kuului suojeluskuntaan. Sodan aikana hän palveli JR 37:ssä ja JR 38:ssa ja osallistui Laatokan pohjoispuolella käytyihin taisteluihin. Hän kaatui 6.3.1940 Petäjäsaaressa. Siunattu taistelukentälle jääneenä. – Vänrikki Waseniuksen isä tullivartija Gustaf Wasenius menehtyi vain noin viikko poikansa jälkeen, 15.3.1940. - Petäjäsaaren puolustustaistelussa 6.3.1940 menehtyneistä miehistä lisää: ks. Armas Kuusisto ja Ahti Suhonen.

Res.vänrikki T.T.T., ylioppilas, s. 1917. RUK kurssi 37. Kuului suojeluskuntaan. Sodan aikana hän palveli KTR 4:ssä osallistuen Hatjalahden, Uuraan ja Turkinsaaren taisteluihin. Viimeksi mainitussa hän kaatui pyrkiessään mantereelle Turkinsaresta tulenjohtajiensa kanssa. Hän oli tuhonnut useita tankkeja, kenttäkeittiöitä ja pakkolaskun tehneen pommituskoneen, ilmatorjuntatykkjeä ym. Aseveli: ”Vänrikki T.T. toimi tulenjohtajana etummaisimmassa linjasa ja joutui olemana parin viikon päivät asemissa, joihin vihollinen kohdisti kautta vuorokauden rumputulen. Tällä paikalla hän pysyi, kunnes, osan asemista jo jouduttua vihollisen haltuun, viimeisenä kolmen miehenä kanssa lähti vetäytymän hajalle ammutusta korsustaan. Kanteaen radiolähetintä selässään hän yritti miestensä kanssa ylittää kapean salmen, johon vihollinen kahdelta suunnalta kohdisti konekivääritulen. Tässä yrityksessä vihollisluoti osui vänrikki T:iin.” Siunattu kentälle jääneenä Lohjan sankarihautaan. - Kaatuessaan vänrikki T. oli 22-vuoden ikäinen.

Res.vänr. U.V.T., voimistelun opettaja, s. 1913. RUK kurssi 35. – Henkiin jäänyt aseveli kertoo: ”Pidimme ampumahaudat hallussamme vihollisen painostuksesta huolimatta. vihollinen käytti hyökkäysvaunuja. Vänrikki T. tuhosi niisät yhden kasapanoksela, ja toiset vetäytyivät takaisin. Asemistamme noin 70 metrin päässä vasemmalla oli lato. Viholliset olivat sen suojassa valmistelleet hyökkäystä ja työntäneet sieltä panssalevyjen suojassa joukon aukealle asemiemme eteen. Komppanian päällikkö antoi määräyksen polttaa kyseisen ladon. Vänrikki T. mmärsi tehtävän vaarallisuuden, eikä määrännyt ketään miehistään, vaan meni itse. Hetken kuluttua lato paloikin ilmiliekeissä. Menomatka oli voimakkaalta ja nopealta johtajaltamme onnistunut, mutta paluu epäonnistui. Noin 20 metrin päässä ampumahaudasta osui vihollisen kk-suihku hänen rintaansa ja hän kaatui maahan”. Kantakortin mukaan: Haavoittui 11.2.1940 lonkaan vastahyökkäystä suorittaessaan ja kuoli samana päivänä. Punkalaitumen sankarihauta.

Res.vänr. U.V.L.V., tekniikan ylioppilas, s. 1915 Viipurissa. RUK kurssi 32. Sodan aikana hän palveli joukkueenjohtajana I/JR 4:ssä ja osallistui viivytystaisteluihin Voimäeltä Muolaaseen. Teki raskaan ja tuloksellisen partiotiedusteluretken 15.-18.12.1930 välisenä aikana Suolajärvelle, Valkjärvelle ja Ilottulaan, noin 25-30 kilometriä vihollisen linjojen taakse. Heti sen jälkeen 18-22.12.1939 hän otti osaa taisteluihin Kyyrölässä ja Oinaalassa. Haavoittui Oinaalassa lievästi silmien väliin konekiväärin luodin kimmokkeesta. Toivuttuaan saamastaan vammasta hän palasi rintamalle ja otti osaa suureen taisteluun 11.-12.2.1940 Muolaan Pällilässä, jossa jouti antamaan henkensä suorittaessaan hänelle määrättyä tehtävää. – Käydessään haavoituttuaan lomalla kotona hän oli äidin epäilyihin tulevasta kohtalostaan vastannut: ”Älä sure ja huolehdi, menen oikean asian puolesta”. – Siunattu kentälle jääneenä.

Res.vänr. V.T.S.V., seminaarilainen, s. 1913 Lieto. RUK kurssi 32. Kuului suojeluskuntaan Sodan aikana palveli 9./JR 4:ssä osallistuen Muolaan, Tassiolammen ja Taaperniemen taisteluihin. Hän kaatui Taaperniemen taistelussa jouluaaton aattona 23.12.1939. Tapahtumasta kirjoittaa aseveli: ”Hän sai hyökkäyksen aikana miehineen tehtäväkseen ottaa yhteyden erääseen toiseen osastoon. Tämän vaikean tehtävän suoritettuaan he lähtivät uudelleen oman osastonsa luokse. Silloin he kohtasivat vahvan vihollisoston, jonka läpi murtautuessaan vänrikki V. haavoittui vaikeasti rintaan. Hänen miehensä kuljettivat häntä mukanaan, mutta joutuivat uudelleen taisteluun. Kun V. oli tällä välin kuollut verenvuotoon ja joukkue oli tiettömissä metsissä, oli pakko jättää ruumis sinne”. Ote vainajan kirjeestä kotiin: ”Älkää masentuko, jos kaadumme. Jumala on kanssamme. Kuolen kyllä mielelläni ja pelotta”. – Siunattu kentälle jääneenä Liedon sankarihautaan.

Res.vänr. T.I. V., filosofian maisteri, s. 1912. RUK kurssi 21. Kuului sk:aan. Sodan aikana palveli joukkueenjohtajana 2.KKK/JE 13:ssa ottaen osaa Kannaksen taisteluihin. Helmikuun alkupuolella Pien-Perolla komppania joutui koviin taisteluihin, joissa tappiot muodostuivat varsin raskaiksi. Käytyään raskasta ja samalla katkeraa viivytystaistelua komppania saapui 1.3.1940 Kärstilän maastoon, jossa se asettui puolustukseen. Tämä paikka muodostui monelle viimeiseksi taiselutantereeksi, sillä vihollisen tykkituli kävi hirvittäväksi. Niinpä myös vänrikki Virtanen sai 4.3.1940 vihollisen tykistön ampumasta kranaatisa osuman. – Hän haavoittui kranaatin sirpaleesta vaikeasti jalkaan, mutta oli tajuissaan Jsp:aan vietäessä. Hän kuoli viisi päivää myöhemmin Rauhan sotasairaalassa haavojen, myrkytyksen ja yleisen väsymyksen näännyttämänä. Turun sankarihauta.

Res.vänr. H.V.V., FK, s. 1916 Sääksmäki. Suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa 1937 pääaineenaan Suomen historia. Sen jälkeen hän ryhtyi valmistelemaan tohtoriväitöskirjaa 1860-luvun näkävuosista. Tätä varten hän ennätti jo kerätä huomattavan määrän aineistoa. Hänen samoja nälkävuosia käsittelevä laudatur-tutkimuksensa on julkaistu ”Historiallinen Arkisto XLVIII” –julkaisussa. Keräsi ylioppilasaikkoinaan Historillaisen Seuran stipendiaattiona kansantietoutta Hämeestä kesinä 1935 ja 1936. Toimi Sääksmäelleä sk:n poikatyön johtajana. Asevelvollisuus: 1937-1938 Tampereen Rykmentti, RUK kurssi 38. Sodan aikan hän palveli 6./JR 17:ssä ja otti osaa Summan ja Viipurin taisteluihin. Aseveli: ”Hänen ollessaan Viipurissa, Kelkkalan hautausmaan kärjessä, tukikohtansa tarkastusmatkalla, osui häneen vihollisen kranaatin sirpale”. Sääksmäen sankarihauta.

Tuntematon vänrikki I;
Taipale 15.2.1940 valkeni. Venäläiset samaan tapaan kuin eilenkin – eilen 14.2.1940 oli elämäni kamalin päivä. Rumputulta ja käsikranaatteja tuli kaikenpäivää. ”Posliinimiehet” olivat vielä hieman outoja tähän touhuun. Heidän joukkueenjohtajansa näytti oleskelevan pääasiassa korsussa. Luottamusmieskorpraaliani se ei miellyttänyt, koska hän paineli pitkin askelin korsulle. Haistoin jotakin katselemisen arvoista ja hiippailin perässä. Korpraali oli railakka poika, hän kyllä tiesi, mitä tappelussa tehdään. Sisällä kävi kova rähinä. Korpraali toimitti vänrikkiä pontevasti linjoille. ”Mitä te oikein pulisette, olen teidän esimiehenne. Ettekä ole sen vertaa ohjesäännöstä selvillä?” – ”Jumalauta, ei täällä ohjesäännöt eikä limaskit auta, täällä tarvitaan miehiä eikä paskahousuja. Ulos vaan ja vähän äkkiä” Näin lateli korpraali ohjesääntö-vänrikille. Se oli paljon sanottu, mutta näissä oloissa hänellä oli tuohon oikeus. Olimme kaikki vastuussa tukikohdasta. Mielestäni ”syytetty” oli jo saanut tarpeellisen huomautuksen, ja koska seuraava vaihe olisi ollut kiinni käyminen ja vänrikin kantaminen linjalle, puutuin asiaan: ”Lähdetään taas kaikki asemiin”. Vänrikki pysyi haudassa iltaan saakka ammuskellen polviltaan kiväärillä kohti pilviä [KS:TT].

Tuntematon vänrikki I ja II; Taipale, 16.2.1940;
Kello 22.3o tuli käsky luutnantti Rannalta, että minun oli tehtävä hyökkäys kukkulalle kello 23.oo. Tykistö avustaisi. Järjestin porukkaa mahdollisimman nopeasti kuntoon. Vaihto saapui samassa. Nyt meni yritys sekaisin. Muutama kranaatti tipahti harjulle, mutta minulla oli vain jokunen mies käsillä eikä vastaiskusta tullut mitään. ..Vaihto alkoi.. Vaihdon aiheuttama melu kuului varmasti kilometrin päähän. Tulijat olivat aivan vauhkoina. Venäläisten valoammus sai heidät litteäksi haudan pohjalle kuin luteet. … En tiedä, ymmärsivätkö he ollenkaan selityksiäni. Aloin jo pelätä tukikohdan kohtaloa ja siihen liittyi henkilökohtainen pelko, sillä olin saanut käskyn jäädä toistaiseksi tänne. Tuli mieleen, että jos venäläiset lähtevät liikkeelle niin he voivat tulla rauhassa kävellen, sillä eiväthän nämä oudot osaa toimia tarpeeksi rivakasti. Tällaiseen helvettiin heitettiin kokemattomat miehet! Jotenkuten saatiin vaihto suoritettua. Puoli joukkuetta puuttui, mutta sekin löytyi jostakin Karmankolon läheltä ja tuotiin tänne. Pimeässä oli yhteys katkennut ja osa miehiä oli kävellyt väärää tietä. Jokainen oli kädestä pitäen talutettava paikalleen. Omat mieheni kirosivat kovasti hidasta vaihtoa, sillä heidänkin teki jo mielensä pois. Aamupuoleen yötä oli kaikki kunnossa… Tein tukikohdan uusien päälliköiden kanssa tarkastuskierroksen ja painun sen jälkeen korsuun nukkumaan. Nuo pari uutta vänrikkiä tulivat perässäni sinne ja alkoivat heitellä kamppeita selästään aikoen ilmeisesti käydä nukkumaan. ”Kuulkaahan nuoret miehet, jos teistä on henki rakas, niin unohtakaa koko korsu ja pysykää ampumahaudassa poikien luona. Itse olen ollut viikon täällä ja nyt ensi kerran aion nukkua päivän valkenemiseen asti”. Tuijottivat minua jonkin aikaa ja lähtivät ulos. Toinen ajatteli varmasti, että mikähän määrääjä tuo on, ja toinen, että hullu kai, paras olla varovainen. – En saanut unta. – [KS: TT]

Tuntematon vänrikki; 7./JR 21:n IV joukkueen joukkueenjohtaja;
12.2.1940 Taipaleen rintamalla I/JR21:n vastaisku on verisen ottelun jälkeen tuonut 1. tukikohdan takaisin meikäläisille. III/JR 21 on juuri saapunut taaemmas ”Jyväshoville” ankaroiden taisteluiden jälkeen vähäksi aikaa lepäämään. Vänrikki KS kertoo oman joukkueensa vaiheesta tuona päivänä: Lähdin poikien luo. En selvittänyt heille tilannetta muuta kuin sen verran, että 1. tukikohta on jälleen meikäläisillä. Samalla saapui vänrikki O:kin paikalle pataljoonankomentajan luota käskynjaolta, ja joukkueenjohtajat kokoontuivat hänen luokseen. Vänr. O. antoi lyhyen käskyn: ”Emme pääsekään lepäämään, vaikka I pataljoonan piti ottaa linja vastaan, sillä se ei pysty siihen vastaiskunsa jälkeen. Me menemme siis linjoille. Kukin joukkue asettuu samaan tukikohtaan, missä olimme viime kerralla ja IV joukkue menee 1. tukikohtaan”. Nyt pelästyi IV joukkueen johtaja [vänrikki Y.], sillä hän oli kai kuullut siitä siivosta, mikä tuossa tukikohdassa juuri nyt vallitsi. Alkoi kaikenlainen ruikutus. – ”Enkö minä pääse kenttävartioon, sillä se on IV joukkueelle tutuin paikka.” Käskyn mukaan minä olisin joutunut sinne, koska joukkueeni oli ollut siellä viimeksi. Ruikutus jatkui muuttuen lopulta itkuksi äänestä päätellen. – ”Kumpi meistä lähtee?”, kysyin vänrikki O:lta. Hän oli hyvin epävarma eikä saanut tehtyä ratkaisua puoleen eikä toiseen. Aloin suuttua. ”Ja perkele, minä lähden, sillä ei tässä itku auta. Kolmas joukkue! seuratkaa! Kai minä ykkösessäkin selviän”. Olen luonnostani arka, mutta sillä hetkellä en olisi pelännyt piruakaan.

Vuorenko, Edvard, res.ups.kokelas, ylioppilas Imatralta, s. 11.11.1918 Pietarissa. Kasvatusäiti Ida Kähkönen o.s. Vikberg. Kävi 6 luokkaa Viipurin suomalaista lyseota ja sen jälkeen 7. ja 8. luokan Imatran yhteiskoulussa. – Jo kansakoulua käydessään hän oli innostunut pienoislennokkien valmistukeen ja tunsi hyvin mm. lentokoneitten mallit. Hän oli myös innokas partiolainen ja myöhemmin suojeluskuntalainen. Urheilukin kuului hänen harrastuksiinsa, etenkin juoksu, hypyt ja uinti. Rehtinä nuorukaisena hän sai runsaasti ystäviä toveripiirissään. – Asevelvollisuus: 1939 astui palvelukseen Ilmasotakoulussa. Sodan aikana hän palveli tammikuun 1940 lopusta lähtien TL 4:ssä pommituskoneen tähystäjänä. Haavoittui kuolettavasti ollessaan 11.3.1940 Talin aseman eteläpuolella Heinjoen tiellä ns. Kyyhkylän tienhaarassa olevia vihollisjoukkoja pommittamassa. Kuoli noin 3 tuntia myöhemmin, kello 19.3o Juvan sairaalassa. Koneen ohjaajan aollut luutnantti [Erkki Ahmo] on kertonut tästä hänen viimeisestä lennostaan mm. seuraavaa: He olivat juuri pommittaneet vihollisen kuormastoa. Res.ups.kok. Vuorenko, joka toimi tähystäjänä, oli kumartunena eteenpäin nähdäkseen pommien vaikutuksen ja saadaksen tiedustelutuloksia. Yht´äkkiä, heidän lentäessään muutamia kymmeniä metrejä pilvikaton alapuolella, suoraan heidän edessään olevasta pilvestä puikahti esiin loivassa liu´ussa kohti lentävä 3-koneinen vihollisen hävittäjäpartio, joka heidät huomattuaan ampui muutaman hätäisen laukauksen ja hävisi taas pilvien suojaan. Tehdessään loivan kaarrksen ohjaaja kiinnitti huomion tähystäjään, joka edelleen oli etukumarassa kartta polvillaan. Kun Vuorenko ei antanut minkäänlaista elonmerkkiä, hän tarkasti tähystäjän kasvoja. Tämä oli aivan kalpea. Pian nuorukainen kuitenkin aukaisi mikrofoninsa ja lausui hitaasti: ”Nyt taisi osua minuun”. Silloin luutnantti huomasi, että ikkunassa tähystäjästä ylös etuviistoon oli pieni pyöreä reikä… Hän ohjasi kohti tukikohtaansa tvan takaa vilkaisten tähystäjään – hänestä tuntui siltä, että poika oli hyvin lähellä sitä raja, jonka yli jokainen on astuva. Niin he laskeutuivat kentälle, ja sairasauto vei haavoittuneen sairaalaan, jossa hän joutui heti leikkauspöydälle. Tullessaan illalla katsomaan nuorta tähystäjäänsä ohjaaja sai kuulla lääkäriltä, ettei ollut enää toivoa. Luoti oli tunkeutunut sisään oikean solisluun yläpuolelta rikkoen toisen keuhkon ja vatsalaukun ja pysähtynyt lentoturkin takamukseen. Paljon Vorenko ei jaksanut keskustella. Hänen rintansa kohoili läähättävästi. Sitten hengitys tasaantui, ja luutnantti luuli pojan nukahteanen. Mutta tämä aukaisikin silmänsä ja lausui hiljaa hymyillen: ”Tämä on minun lentäjäurani loppu”. Hän veti syvään henkeä, silmät painuivat umpeen, pää nyykähti valkealle pielukselle, ja nuori lentäjä oli siirtynyt Varjojen Laivueeseen. – Omaisilleen lähettämissään kirjeissä Vuorenko puhui tulevaisuudesta hyvin valoisasti ja luottavasti ja rohkaisi heitä kaikin tavoin heidän vaikeuksissaan. – Imatran sankarihauta. – Jaakko Hyvösen ”Kohtalokkaat lennot” tarkentaa: Kolmantena koneessa oli kk-ampuja, res.alik. Yrjö Hammaren Ruokolahdelta; Kone lähti klo 16.oo Juvan Jukajärveltä pommittamaan Talin aseman ja Mannikkalan kylän tienoilla olevia vihollisen joukkoja. Koneen pommittaessa klo 16.35 noin 1000 metristä kuormastokolonnaa ja marssirivistöä Mannikkalasta Viipuriin johtavalla tiellä, hyökkäsi kolme I-16 hävittäjää yläpuolelta sen kimppuun. Res.ltn Ahmo väisti syöksymällä, mutta hävittäjät pääsivät syöksyn alkuvaiheissa tulittamaan. Takaa alta tuli osumia ja Vuorenko haavoittui kuolettavasti. Viholliset eivät kuitenkaan seuranneet pintoihin ja kone pääsi palaamaan tukikohtaansa. Sen laskeutuessa klo 17.15 Jukajärvelle, oli Vuorenko menehtynyt haavoihinsa. Mannikkalan kylä sijaitsee runsan kilometrin päässä Talin asemalta kaakkoon. Vuorenko oli viimeinen Talvisodassa sotalennolla surmansa saanut.

Talvisodassa viimeisenä kuollut vänrikki;
Kuokkanen, Aimo, res.vänrikki, filosofian maisteri, s. 1905 Enonkoski. Vanhemmat: kauppias Antti ja Aino Lydia o.s. Rikkonen. Yo 1925, FK 1931, FM 1932. Historian ja suomenkielen opettaja, Rauman kansalaisopiston johtaja vuodesta 1933 kuolemaansa asti. Räisälän kansanopiston vt. johtaja 1936-1937. Opintomatkoja Eestiin, Saksaan, Itävaltaan, Unkariin ja Tshekkoslovakiaan. Näillä matkoillaan, joita varten hän sai mm. Kordelinin rahaston apurahan, Kuokkanen tutustui kansansivistystyöhön, nuorisojärjestöihin, ruumiinkulttuuriin ja retkeilyoloihin sekä keräili aineistoa väitöskirjaansa varten. Kirjoitti sanoma- ja aikakauslehtiin vapaasta kansansivistystyöstä ja retkeilystä. Toimitti mm. Savonlinnan lyseon 50-vuotisjulkaisun. Osallistui ylioppilaskunnan toimintaan ja sai Savolaisen Osakunnan kunniamerkin 1932. Oli YRY:n jäsen, kuului AKS:aan ja YL:iin. Oli Suomen Opintoretkeilijäin Liiton johtokunnan jäsen ja kuului myös Suomen Retkeilymajajärjestö ry:n edustajistoon. Hänen monipuolisuuttaan harrastustensa parissa kuvatkoon se, että hän järjesti Kuopion museon rahakokoelman 1932. Myös urheilua hän harrasti. Oli kahtena kesänä Vierumäen urheiluopistossa urheiluneuvojakurssilla ja suoritti 1936 pesäpallotuomarikurssin. Oli keväällä 1939 tunturihiihtoleirin johtajana Kittilässä. Teki 1937 kesällä patikkaretken Lappiin ja Pohjois-Norjaan. – Asevelvollisuus: 1925-1926 SJR, RUK kurssi 11. Toimi sodan alkuviikkoina koulutusupseerina koulutuskeskuksissa. Siirrettiin helmikuun alkupuolella joukkueenjohtajaksi 3./JR 67:ään. Osallistui taisteluihin Viipurin seuduilla ja kaatui Tammisuolla rauhanteon päivänä 13.3.1940 kello 11. – Aseveli kertoo: ”Vänrikki Kuokkanen oli miehistön keskuudessa erittäin pidetty upseeri. Hän huolehti kaikin tavoin miehistään ja osoitti esimerkillistä urhoollisuutta”. – Otteita vainajan kirjeestä vanhemmilleen: ”Jos Jumala sen suo, että minun on nyt uhrattava henkeni, teen sen mielelläni, mutta jos Hän tahtoo, että minun on vielä elämässäni jotain suoritettava, suojaa Hän henkeni. Tämän tietäen en pelkää mitään, vaan alistun Hänen johtoonsa. Jos sankarikuolema tulee osakseni, niin surulla ei saa muistoani viettää. Jumala on silloin valinnut minulle paremman osan”. – Enonkosken sankarihauta.

Tuoma, Mauno Kornelius, res.kornetti, teollisuuskoululainen, s. 15.6.1916 Turtola. Vanhemmat: kauppias Kaarlo ja Maria o.s. Heikurainen. Käytyään keskikoulun Iissä toimi teollisuusharjoittelijana Oulussa ja Kemissä, ja jatkoi sen jälkeen opintojaan Oulun teollisuuskoulussa. Mieliharrastuksiin kuului metsästys. Asevelvollisuus: 1937-1938 HRR, RUK kurssi 38. Kuului suojeluskuntaan. Sodan aikana palveli Kev.kompp./RS:ssä osallistuen Suomussalmen ja Kuhmon taisteluihin. Kaatui 14.2.1940 Kuhmossa kuollen samana päivänä Jsp:ssa. Aseveli kertoo: ”Hän oli niin joukkueensa kuin meidän, hänen toveriensa, mielestä mies, jos kuka. Aina reipas ja valmis, oli kysymys mistä tahansa. Muistan, kuinka edellisenä iltana ennen kaatumsitaan , niin tiukkaa kuin olikin, laskimme leikkiä. Jouduin sitten lähtemään tehtävääni 3 tuntia ennen häntä. Muistan aina Maunoa, kun laulamme: ”Tääll` on suorana seistä ja kaatua joka miehellä oikeus!” - Turtolan sankarihauta. –
- Kirjoittajan huomautus:
Noiden yllä lainattujen F.E. Sillanpään Marssilaulun säkeiden kohde, mies, jolle kirjailijamestari Sillanpää marssirunonsa YH:n aikana kirjoitti, eli hänen vanhin poikansa, reserviläinen Esko Sillanpää, tuli juuri tuona samana yönä joukko-osastonsa SissiP 5:n hätäkuljetuksessa kylmän ja kalsean kuorma-automatkan Raatteen tienvarresta, vartiopalveluksesta, Kuhmon rintamalle, samoihin taisteluihin joissa vänrikki Tuoma antoi ainokaisensa. Ihmeelliset ovat hengen ja sattuman tiet! Arvoisa Lukija, lisää Esko Sillanpäästä, ystävästäni ja työtoveristani, kerron toisaalla tämän blogistanin siimeksessä.

*

”TALVISODAN MANNERHEM –RISTIN RITARIT” (esitykset, joita koottiin 1940 aikana, eivät toteutuneet nimityksiin asti.);

Talvisodan aikana ja sen päätyttyä ylipäällikkö Mannerheimia askarrutti puutos Suomen kunniamerkkikäytännössä: siitä puuttui monissa valtioissa perinteisesti käytössä ollut erikoiskunniamerkki, joka voitiin myöntää sotilasarvosta riippumatta niin sotamiehelle kuin sotamarsalkalle. Välirauhan aikana, 16.12.1940 annettiin asetus lisäyksistä ja muutoksista Vapaudenristin ja –mitalin kunniamerkeistä vuonna 1939 annettuun asetukseen. Muutoksen perusteella voitiin myös Talvisodassa ansioitunut sotilas nimittää Vapaudenristin 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Puolustusvoimain pääesikunta pyysi helmikuussa 1941 Talvisodan aikana toimineita sotatoimiyhtymiä ja joukko-osastoja, pataljoonaporrasta myöden, tekemään esityksiä nimitettävistä. Esityksiä saapui määräajassa 470 (toisten tietojen mukaan 471). Päätöksenteko osoittautui pulmalliseksi, eikä asiaan syntynyt ratkaisua jatkosodan alkuun mennessä. Heinäkuussa 1942 lopulta tehtiin päätös ettei Talvisodan ansioista enää palkita, paitsi mikäli erittäin suuret ansiot ovat jääneet huomiotta. Jatkosodan jo kallistuessa loppuilleen, 3.3.1944 Päämajan komento-osasto totesi, että jo 51 Talvisodan ritariehdokasta oli kaatunut jatkosodan aikana, eikä 140 ehdokasta ollut saanut minkäänlaista kunniamerkkiä (!). Ja niin esityksen mukaisesti komento-osasto päätti, että kysymys Talvisodan Mannerheim-ristejä ei esitetä kenellekään ja asian käsittely lopetetaan.
Määräajassa 15.3.1941 mennessä yhtymät ja joukko-osastot esittivät Talvisodan tekojen perusteella yhteensä viidellekymmenelle (50) Talvisodan vänrikille (tai ratsuväen kornetille). Esitetyistä lopulta neljä (4) Talvisodan vänrikkiä nimitettiin, jatkosodan ansioillaan mutta Talvisodan teot myös huomioiden, Mannerheim ristin ritareiksi.
Luettelo Talvisodan vänrikeistä, joille 1941 jälkiesityksenä esitettiin Mannerheim ristiä. Luettelosta puuttuu itä-Kannaksella taistelleen 7. Divisioonan esitykset – paperit lienevät joutuneet kateisiin, koska on melkoisen epätodennäköistä että painopistesuunnan divisioona ei olisi esittänyt ainuttakaan ritariehdokasta. Nimet yhtymien mukaisessa järjestyksessä:

1. DIVISIOONA MARTOLA
Vänrikki Jokinen Simo, 3.Pr.
Vänrikki Kandelin, TykK/1.D
Vänrikki Rintala Arman Olavi Kauko, s. 8.1.1916, 1.Pr.

2. DIVISIOONA KOSKIMIES
Vänrikki Hohental Johannes Bogislaus, s. 20.4.1916, JR 6
Vänrikki Honkkila Aarre Helmer, s. 25.1.1919, JR 6
Vänrikki Kokkola Rulo, s. 5.10.1916, JR 6
Vänrikki Luomajoki, JP 2

3. DIVISIOONA PAALU
Vänrikki Hakanen Kalle, s. 24.1.1912, JR 8

4. DIVISIOONA ARAJUURI
Vänrikki Kecklund Nils, s. 28.8.1915, JR 11
Vänrikki Kouhia Johannes, s. 28.8.1915, JR 11
Vänrikki Novola Leo, s. 1910, ErP 7

5. DIVISIOONA ISAKSON
Ei esitetty

7. DIVISIOONA
Ei esityksiä tiedossa

8. DIVISIOONA WINELL
Vänrikki Ahola Aarne Einari, s. 21.6.1910, JR 23
Vänrikki Aronen Kaarlo Oskari, s. 14.2.1918, JR 23
Vänrikki Halttunen Uuno Arvi, s. 12.3.1912, JR 23
Kornetti Kekarainen Kauko, s. 24.12.1916, JR 24
Vänrikki Lähdekorpi Artturi Topias, s. 20.10.1910, JR 23
Vänrikki Muilu Martti Johannes, s. 15.101917, JR 23
Vänrikki Myllymäki Paavo Aarne Henrik, s. 12.1.1919, JR 24

9. DIVISIOONA SIILASVUO
Vänrikki Hassinen Veikko Petteri, s. 7.3.1913, ErP 16
Vänrikki Lipponen Mauri Bernhard, s. 7.7.1911, JR 27
Vänrikki Ollikainen Lauri, s. 27.12.1913, ErP 16
Vänrikki Tolvanen Nestor, s. 11.7.1917, JR 40

12. DIVISIOONA SVENSSON
Vänrikki Häyhä Simo, s. 17.12.1905, JR 34
Vänrikki Rein Karl Gustav, s. 3.7.1919, KTR 12
Vänrikki Toikka Lauri Matias, s. 28.7.1912, JR 69
Vänrikki Virtanen Vilho Evald, s. 24.12.1901, JR 34

13. DIVISIOONA HANNUKSELA
Vänrikki Ahvenainen Toivo Pellervo, s. 27.8.1903, JR 37
Vänrikki Bloigu Aleksanteri, s. 28.2.1916, JR 37
Vänrikki Niemelä Viktor, s. 8.3.1916, JR 37
Vänrikki Odell Erik Brynolf, s. 1916, JR 37
Vänrikki Poikonen Pentti, s. xx, JR 37
Vänrikki Repo Aapo, s. 17.12.1907, JP 4
Vänrikki Solehmainen Lauri, s. 22.11.1915, JR 37
Vänrikki Vanninen Jouko Viljo, s. xx, JR 37

21. DIVISIOONA HERSALO
Vänrikki Helle Eino Jalmari, s. 20.5.1916, JR 61

23. DIVISIOONA OINONEN
Vänrikki Kaatiala Antti Juhani, s. 10.7.1910, JR 62
Vänrikki Simonen Urpo Erkki, s. 18.5.1913, JP 3
Vänrikki Sippel Kai Valdemar, s. 26.4.1918, JP 3

RATSUVÄKIPRIKAATI PALMROTH
Kornetti Haanpää Arvo Samuel, s. 12.9.1898, URR
Vänrikki Kauranen Eino, s. 24.6.1914, JP 1

RYHMÄ TALVELA TALVELA
Vänrikki Hiltunen Bruno Sakari, s. 26.7.1911, ErP 112
Vänrikki Lauria Erkki, s. 29.8.1914, ErP 9

POHJOIS-SUOMEN RYHMÄ TUOMPO
Vänrikki Hassi Jaakko Antti Aukusti, s. 11.3.1914, Pr W

LAPIN RYHMÄ WILLAMO
Vänrikki Autio Viljo Jaakko, s. 24.3.1909, ErP 17
Vänrikki Remes Olli, s. 8.9.1909, ErP 17

LAATOKAN MERIPUOLUSTUS JÄRVINEN
Vänrikki Laajoki Veli Ilmari, s. 30.6.1906, LaatMePl
Vänrikki Paronen Tauno Ilmari, s. 23.9.1912, LaatMePl
Vänrikki Tuovinen Matti, s. 6.3.1904, LaatMePl

MERIVOIMAT VALVE
Vänrikki Aromaa Voitto Terho, s. 26.2.1906, Saarenpää
Vänrikki Poutanen Heikki, s. 22.10.1900, Saarepää

ILMAVOIMAT LUNDQVIST
Ei esitetty vänrikkejä.

Kolme vänrikkiä näistä edellä mainituista Talvisodan 50:sta Mannerheim-ristin ehdolle asetetusta, sai myöhemmin jatkosodan toimiensa perusteella nimityksen Mannerheim ritariksi. Heille esitettyjen Talvisodan ritarinimitysten perustelut kuuluivat seuraavasti:

res.vänrikki AHOLA John Aarne Einari; Mannerheim-ristin ritari n:o 71 nimitetty 17.7.1942
”Toimi aluksi varajoukkueenjohtajana res.kersanttina ja joukkueen johtajan kaaduttua joukkueenjohtajana Taipaleen Mustaojalla. Puolusti Mustaojan tukikohta 2:ta 9 miehen vahvuisella joukkueella vihollisen raivokkaasti hyökätessä sitä vastaan. Hänen henkilökohtainen rohkeutensa ja neuvokkuutensa ansiosta tukikohta 2 kesti niin kauan kun hänellä oli jäljellä vajaa ryhmä, jonka avulla hän esti vihollisen voimakkaat vyörytysyritykset tukikohta 3:sta ja 1:stä kohti. – Toimi edelleen joukkueen johtajana Vuosalmen torjuntataisteluissa aluksi Vitsaaren tukikohdan päällikkönä torjuen vihollisen jatkuvat hyökkäykset tukikohtaa vastaan ja sittemmin Äyräpään aseman maastossa tukikohta 1:n päällikkönä.
Eversti M. Laurila”

res.vänrikki PARONEN Tauno Ilmari; Mannerheim-ristin ritari n:o 151, nimitetty 22,8,1944
”Laatokan Meripuolustuksen Valamon lohkon upseeri oli monen Mantsin mantereelle suoritetun partion johtajana, rohkeasti ja onnistuneesti suorittaen saamansa tehtävät. Erikoisesti kunnostautui Paronen 18.12.-22.12.1939 välisenä aikana Karkkuun suorittamallaan partiomatkalla, jolloin selvitti hyvin vihollisen sinne perustaman lentoasemakysymyksen, jolla myöhempien sotatoimien aikana tuli olemaan suuri merkitys.
Eversti E.I. Järvinen.”

res.vänrikki REMES Olli; Mannerheim-ristin ritari n:o 10, nimitetty 12.9.1941
”Er.P 17:n sissiosaston johtaja. Useilla pitkillä ja rasittavilla sissiretkillä, kuten esim. Salmivaaraan, Paikanselkään, Matovaaraan, Kelloon, Särkivaaraan ja Jänisvaaraan, toimi taitavasti ja tarmokkaasti, aiheuttaen viholliselle raskaita tappioita ja tuoden arvokkaita tietoja tullessaan.
Eversti O. Willamo.”
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Lisää aiheesta täällä;

Talvisodan upseerit ovat esillä myös ProPatria –sivuilla:

http://propatria.fi/talvisodan-upseerit/

Talvisodan upseerit
Talvisodan upseerien, joista moni oli reservin upseeri, muistoksi Propatria.fi julkaisee lyhyitä kirjoituksia kaatuneista upseereista sinä päivänä kun kaatumisesta tulee kuluneeksi päivälleen 75 vuotta. Yli 1 100 talvisodan kaatuneesta upseerista valitaan jokaiselle päivälle yksi tai useampi jos kaatumiset liittyvät toisiinsa. Tarinat perustuvat Sota-arkistossa säilytettäviin arkisto-materiaaleihin ja kirjallisuuteen. Reserviupseerit antoivat talvisodassa suhteellisesti suurimman uhrin, perustuihan suomalainen johtamistapa edestäpäin johtamiseen ja omaan esimerkkiin.
Seuraa Talvisodan upseereita Twitterissä @talvisodanups
http://propatria.fi/talvisodan-upseerit/

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Jyrki Vesikansan juttu Kunniaa Talvisodan vänrikeille (US 1.12.2009) ansaitsee noston;

http://www.uusisuomi.fi/artikkelit/kunniaa-talviso...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Jukka Kemppinen kirjoittaa blogissaan Talvisodasta, sen myyttisestä jälkikuvasta ja Talvisodan vaikutuksesta seuranneen historian muotoutumiseen:

http://kemppinen.blogspot.fi/search?updated-min=20...
13. maaliskuuta 2015

Parantava valhe

”Hoidon ja moraalin suhteessa viipyy väärinkäsitys. Elämäänsä ei pidä rakentaa epätotuuksille, sanoi Tshehov samaan aikaan kuin hänen aikalaisensa ja saman kokoinen kuuluisuus Strindberg teki juuri sitä. Ja Tshehovin omassa maassa toinen hyväkäs, Tolstoi, kirjoitti ja julkaisi totena kaikenlaisia kuvauksia siitä, miten asioiden pitäisi olla, lateli älyttömyyksiä ja sai siitä kuolemattoman maineen.

Suomi ja suomalaisuus ovat tänäkin 75-vuotispäivänä aika paljon sen tarinan varassa, joka on kerrottu Talvisodasta. Voi huoleti sanoa, että tuo tarina eli sodan yhteinen muisto, on kokonaisuutena liioiteltu ja yksityiskohdissa epäuskottava.

Selviytymistarinana ja sankarikertomuksena tuo sota oli vielä ihailtavampi ja onnekkaampi kuin ymmärretään. Suomen ryhtyminen vastarintaan osoitti hämmästyttävää lapsellisuutta ja poliittisten realiteettien kieltämistä. Tavallisesti nuo piirteet johtavat tuhoon. Nyt kävi juuri päinvastoin. Rauha 13.3.1940 oli valtava, ymmärrystä uhmaava saavutus. Aikalaiset vastaanottivat sen katkerina.

Neuvostoliitto eli vihollisemme oli suurin myötävaikuttava tekijä eli ”paras apumme”. Taistelutoiminnassa Neuvostoliitto osoittautui hämmästyttävän taitamattomaksi. Poliittisesti Neuvostoliitto ajoi itsensä täydelliseen umpikujaan ja menetti kasvonsa nielemällä uhkauksensa ja tekemällä nöyrryttävän rauhan. Näin toimien se tavallaan aiheutti Saksan juhannuksena 1941 tekemän hyökkäyksen eli sotasuunnitelman, joka perustui Talvisodasta luettuun arvioon puna-armeijan osaamattomuudesta. Tämä puolestaan aiheutti Saksan aiheellisesti hyvin todennäköisenä pidetyn menestyksen ehtymisen jouluna 1941. Lopputulos oli Saksan kukistuminen ja Neuvostoliiton voitto, johon länsiliittoutuneiden tuki vaikutti paljon enemmän kuin nykyinen Venäjäkään haluaa tunnustaa.

Tässä ei ole sanottu mitään lopputuloksen toivottavuudesta. En pidä edes urheilutoimittajien älyttömästä hokemasta, että joku ”ansaitsi” voiton. Mutta kriittisesti arvioituihin sodanpäämääriin verraten Neuvostoliitto ei voittanut 13.3. Sota jatkui jäätyneenä konfliktina ja puhkesi uudelleen villiksi vuoden ja runsaan kolmen kuukauden kuluttua.”

*

Käyttäjän olavilaitala kuva
Olavi Laitala

Paljon meni potentiaalia hukkaan. Liekö siitä oiken toivuttu vieläkään?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset