Veikko Huuska

Kun Kekkonen keisarin tervasi

Kun Kekkonen keisarin tervasi

 

*

 

Sortteerasin laajaksi paisunutta kirjastoani.  Siinä touhutessa yöpöytäpinkkaan osui Heikki Brotheruksen Ritarikadun asiamiehenä eli Muistelmia murrosvuosilta 1932-1944 (W+G, 1984).

 

Silmään tarttui tällainen kertomus Brotheruksen sujuvasti juoksevan kerronnan virrasta, kolmekymmentäluvun kielitaistelun tuoksinoista:

 

Ajassa kiehui muutenkin.  Isällä oli vaikeuksia kiihkeiden aitosuomalaisten kanssa, jotka häiritsivät yliopiston työrauha.  He aiheuttivat pahanlaisen mellakan lukukauden avajaisissa heti kun hän aloitti puheensa ruotsinkielisen osan.  [Suomalaismielisten kansallisten ylioppilaiden organisoima ns. kukkopillikonsertti, VH]

 

Rehtoria oli etukäteen varoitettu, mutta hän tiesi toimivansa perustuslain kielipykälän edellyttämällä tavalla.  Hänen asiansa ei ollut muuttaa käytäntöä, joka otti huomioon ruotsinkielistemme aseman. 

 

Lopulta isäni joutui käsirysyyn pahimpien herjanheittäjien kanssa.  Tilanteessa oli myös komiikkaa.  Mutta silloin asiat otettiin kuolemanvakavasti.  Ylioppilaiden liikehdintä joudutti kuitenkin tarpeellista uudistusta.  Tietysti oli syvä epäkohta, että supisuomalaisten oli kuunneltava ruotsinkielisiä luentoja.  Isän mukaan lainsäädäntöä oli muutettava, vaikka ei sillä tavoin, että ruotsinkielinen opetus vähenisi väestösuhteen mukaiseksi.  Valtiosäännön kielipykälä ei antanut perustetta sellaiseen tulkintaan.

 

Niinpä sitten kävi niin, että yliopiston suomalaistaminen koitui kaikin puolin korkeampaa opetusta rikastuttavaksi. 

 

Mutta asiallisen uudistuksen rinnalla oli myös kansalliskiihkoista ylikiehuntaa. Se kohdistui yliopiston historiallisten muistomerkkien poistamiseen.

 

Toiminta huipentui yliopistossa olleen Aleksanteri I:n rintakuvan tervaamiseen.

 

Vuosien mittaan yhä useampi on ilmoittanut olleensa mukana.  Käsitykseni mukaan aktiivisimmat teon suorittajat olivat Urho Kekkonen ja Kaarlo Hillilä sekä Virkkusen veljekset Tapani ja Matti.”

 

*

 

Urho Kekkonen ja Matti Virkkunen – yhteistoimin tervaamassa?.

 

Mutta, että Urho Kekkonen ja Matti Virkkunen yhteistyössä tervaamassa Venäjän keisarin kuvaa?  Yhdessä ja yksin tuumin?  Matti Virkkunen oli selkeästi oikeistolainen, ja Kekkosen rivaali vuoden 1968 ”legendaarisissa” presidentinvaaleissa, joissa Virkkusen mukaan ”maa tarvitsee presidentin”.  Virkkusen sloganin takana oli julkilausumaton viesti, että Suomi todella tarvitsee presidentin, siis presidentin eikä mitään keisaria, jota Kekkonen tuolloin jo alkoi muistuttaa.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_presidentinvaali_1968

 

*

 

Tätä piti tutkia hieman tarkemmin.

 

Siispä Matti Klingen Helsingin yliopiston historia I-III hakuun.  En vain löydä sitä, vaikka luulen muistavani, mihin hyllyyn olen sen laittanut.  Siispä pitää tyytyä Klingen ”Vihan veljistä valtiososialismiin – Yhteiskunnallisia ja kansallisia näkemyksiä  1910-1920 -luvuilla” (WSOY, 1972).

 

Klinge kirjoittaa näin:

 

Useimmat niistä venäläisajan muistojen poistamisista, jotka sittemmin toteutettiin, tehtiin vasta myöhemmin 1920-luvulla tai 1930-luvulla, yllä kuvatun ”ryssänvihan” kylvön ja lähdettyä kasvamaan.  Muutamien ortodoksisina tarpeettomiksi käyneiden varuskuntakirkkojen arkkitehtuuria uusittiin jonkin verran eräissä kaupungeissa.  Kuitenkin muutokset koskivat enimmältään vain vieraantuntuisia kadunnimiä (Vladimirinkatu, Speranskintie) kun sen sijaan Aleksanterinkadut, Mariankadut jne. saivat jäädä paikoilleen, kuten myös keisarinpatsaat Helsingissä.

 

Yliopiston juhlasalista poistettiin Aleksanteri I:n kolossaalirintakuva pitkällisten mielenosoitusten ja julkilausumien jälkeen 1930-luvulla, jne.  Vielä 1930 ”kansallismielisissä” ylioppilaspiireissä nähtiin tavattomasti tekemistä venäläisajan muistomerkkien poistamisessa.  https://picasaweb.google.com/113679801467129695575/KeisariAleksanteriINPatsas#6111194541757285154

 

Suomessa ei siis silloinkaan tunnettu riittävästi ”ryssänvihaa”, koska niin paljon menneen muistoja oli nähtävillä, arvelivat ylioppilaat, vastakaikua adressipuuhilleen kuitenkaan saamatta.”

 

Yliopistomies Klingeltä heltisi siis hieman taustavalaisua, mutta ei varsinaisesti mitään lisää tuohon Kekkosen porukkaan kuuluneiden kuumapäiden nimiin nähden.

 

*

 

Hillilän elämäkerta

 

Nyt pitää noutaa hyllystä Timo J. Tuikan tuikean värikkäästi kirjoittama Kaarlo Hillilän elämäkerta (”Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä”, Otava, 2011)

 

Tuikka kertoo Urho Kekkosen ja Kaarlo Hillilän toiminnasta AKS:n – Akateemisen Karjala-Seuran pirissä:

 

Vastaliittyneiden kiihkeydellä Kalle ja Urho tempautuvat loppuvuodesta [1924] AKS-toimintaan.  Venäjän keisarikunnan aikaiset kadunnimet loukkaavat ylioppilasnuorten sinivalkoisia silmiä.  Kirjaimet ”A I” eli Aleksanteri I yliopistorakennuksen seinässä ovat pyhäinhäväistys. 

 

Joulukuussa 1924 porukka päättää, että jotain on saatava aikaan ennen jengin hajoamista [joulu]lomalle kotiseuduilleen.

 

Helanen, Hillilä, Kekkonen ja Simelius kumppaneineen siirtyvät Venäjän vastaisessa taistelussaan suoraan toimintaan.  Kun edellinen sukupolvi murhasi venäjänvihassaan Bobrikovin, soittaa seuraava sukupolvi ilkeästi kukkopillejä ja tervaa nimikirjaimia.

 

Tehtävänjako suoritetaan arvalla ja Kekkonen joutuu Hallituskadulle vahtimieheksi onnekkaampien päästessä pensselöimään.

 

Suoraan toimintaan kuluu myös kadunnimien parantelu liimaamalla uusia nimikylttejä kilpiin.  Vladimirinkadusta tulee Kalevankatu, joka miellyttää Urhoa.  Nimi jää historiaan.  Ahkera työ palkitaan.  Laittomat kansalaisaktivistit saavat onnekseen lehdistön järkyttymään tervauksien ”typeryydestä”.

 

Kalle ihastuu ryssävihassaan paatoksellisimman Simpan kiivauteen.  Simpalle [pastori Elias Simeluius, myöhempi Simojoki] ryssäviha ja Itä-Karjalan takaisinsaaminen ovat keskeisimmät tavoitteet.  Raivoava pappi muotoilee rukouksekseen AKS:n ”Suomen Heimossa”: ”Suomen ja Karjalan veljeskansojen on lähinnä Jumalaa luotettava van itseensä.  Meille on pääasia, että aurinko kerran nousee ryssättömän Karjalan vaarojen takaa”.  Simppa ja Kalle ovat kasvaneet Oulussa venäläisvihaan ja raivo on vahvistunut itse hankituilla sotakokemuksilla.  Ryssäviha  on itsenäisyyden ensimmäisen ylioppilassukupolven kitkerä perintö, joka lusikoidaan makustelematta. Nuoret itse tulkitsevat vihansa spontaaniksi reaktioksi”.

 

Vaikka Hillilä ja Kekkonen hinnasivat aikansa ja ympäristönsä ilmapiiriä vastaan, on heidän loppuvuoden 1924 liittymisensä AKS:aan luonnollinen siirtymä koulupoikana valkoisten puolella taistelleille suomalaiskansallisille opiskelijoille.”

 

Eli Timo J. Tuikan lista tervaajista:  Helanen, Hillilä, Kekkonen ja Simelius [myöhempi Simojoki, vh]

 

[pastori Elias Simojoki oli Akateemisen Karjala-Seuran valajäsen numero 1, kun seura myttyyn menneen Itä-Karjalan toisen vapautusretken jälkeen 22.2.1922 oli perustettu.  Perustajakolmikon kaksi muuta olivat karjalaiset ylioppilaat Reino Vähäkallio ja Erkki Räikkönen.  Seuraa alkuvaiheessa johtanut sisärengas käytti itsestään nimitystä Vihan Veljet (V.V.).  Sen salaisessa jäsenmerkissä, piilossa takinkäänteen alla, luki: ”Pirua ja ryssää vastaan.”  - 

Sakari Virkkunen ei Elias Simojoen elämäkerrassa (WSOY, 1974) kerro mitään keisarin muistovehkeiden tervaamisesta. VH]

 

*

 

Elmo Kaila

 

Nyt on aika vilkaista ”mustaan ytimeen”, eli Martti Ahdin teokseen ”Ryssänvihassa.  Elmo Kaila 1888-1935.  Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajan elämäkerta”.  (WSOY, 1999):

 

Suomalaisuuskysymykset

 

Vuodesta 1924 lähtien suomalaisuuskysymys ja kielikysymys eri päämäärineen ohittivat selvästi Itä-Karjalan kysymyksen, heimotyön ja jopa ryssänvihan lietsonnan AKS:n toiminnassa.

 

Keskeiseksi tuli taistelu Helsingin yliopiston suomalaistamiseksi.  [Elmo E.] Kaila seurasi ”joukkojaan”, hän pysyi taustalla eikä juuri ottanut kantaa julkisuudessa.  Syynä tähän oli epäilemättä myös se, että hän joutui jatkuvasti armeijan puhdistusoperaatiossa jarruttelemaan Alkiota, joka olisi halunnut ulottaa sen myös ”ruotsalaisiin” jääkäriupseereihin.  Kaila varoitteli toistuvasti ”kahden rintaman sodan” vaarallisuudesta.  Se mikä yliopistolla oli mahdollista, ei käynyt päinsä armeijassa.  Kielitaistelun käymiseen Kailalla oli opetuslapsia kyllin: Niilo Kärki, Martti Haavio, R.G. Kallia, Vilho Helanen ja kumppanit.”  …

 

… ”Kielipoliittinen taistelu jatkui kiivaana pitkin 1920-luvun toista puoliskoa.  Kaila seurasi jatkuvasti tilannetta, mutta pysyi suomalaispropagandan vimmatussa teossa taustalla.

 

Hän piti lankoja käsissään, mutta varsinaiset propagandistit – Martti Haavio, Vilho Helanen, R.G. Kallia, Tuomo Jalanti, Urho Kekkonen, Ilmari Turja ja monet muut – tekivät raa´an ja joskus ”likaisenkin” työn hänen puolestaan.

 

Ylioppilaskunnan hallituksen vaaleissa AKS:laiset esiintyivät vuodesta 1925 omin listoin.  Seuraavalla kevätlukukaudella valittiin ensi kerran AKS:n jäsen hallituksen puheenjohtajaksi.  Askel askeleelta AKS saavutti – Hyvämäen sanoin – ”eräänlaisen hegemonian” ylioppilaskunnassa.  voittokulku jatkui myös Teknillisessä korkeakoulussa ja Turun yliopistossa.  Samanlaista oli kehitys monessa osakunnassa.”

 

*

 

Martti Haavio

 

Martti Haavio:”Nuoruusvuodet.  Kronikka vuosilta 1906-1924” (WSOY, 1972):

 

Akateemikko Haavio mainitsee nuoruusmuistelmissaan keisari Aleksanteri I:n vain kerran.  Eikä Kekkosen ja kumppanien tervaustoimien merkeissä:

 

Kevään allegoria

2.6.1923:

Oi onni hetken kiitävän,

ei viipyä sun suotu,

pois katoot ajan virtahan…”

 

Kaivohuoneella kannettiin yleistä seppeleensitojatarta Elli Såhlbergia kultatuolissa ympäri salia.

 

Promootion ensimmäinen tilaisuus oli presidentinlinnassa, jossa sidottiin seppeleet vanhojen ja ikivanhojen yleisten seppeleensitojattarien avustuksella.  Toinen tilaisuus oli ukko Ståhlbergin meille tarjoama maittava päivällinen, ja sen jälkeen tanssit linnassa.  Minäkin kompuroin mukana ja astuilin joidenkuiden kiiltonahkakengille.

 

Juhlallinen akti, toukokuun viimeisenä päivänä, säilyy varmasti ikuisessa muistossani.  Ei niinkään siksi, että se oli juhlallinen, vaan siksi, että seisoin muiden lailla parnassolla neljä tuntia ja yritin säilyttää tasapainoni.  Kuuntelin, mikäli jaksoin kuunnella, pitkänlaisia puheita ja odotin, milloin sääreni pettävät.  Monen pettivät.

 

Marssimme pääovesta sisään hitaasti, pareittain, keinahtelevasti, aakkosjärjestyksessä juhlamenojen ohjaajan jäljessä – sivuillemme vilkaisematta, hetken äärimmäisen vakavuuden lamauttamina.  Minä muistelin ripillepääsyäni Turun tuomiokirkossa – olin yhtä jännittynyt kuin silloin.  Meitä oli 252.  Ryhmityimme parnassolle Turun vanhasta akatemiasta pelastetun katederin ympärille ja Hänen Majesteettinsa keisari Alekanteri I:n, ”isänmaan isän”, eteen.

 

Promoottori oli professori Wald. Ruin.  Kun tohtorin- ja maisterinkysymyksiin jne. oli vastattu, aloimme kiertää katederia kuin käärme.  Frakki ahdisti.  Rintaani oli nuppineulalla kiinnitetty laakeriseppele, jonka irrotin, kun vuoroni oli kääntää selkäni (sävelten täyttäessä salin) yleisölle.  Promoottori painoi päähäni ikuisesti viheriöivät lehvät, ja niin olin juhlallisesti vihitty Apollon palvelukseen.  Pääni humisi.  Olin juhlallinen. Kun menimme kulkueena kirkkoon, paistoi kevään aurinko Senaatintorille.  Näin tuhansien ihmisten kerääntyneen meitä tuijottamaan.  Näyttelimme itseämme vielä jumalanpalveluksen jälkeenkin: ajoimme issikoilla, pitkän pitkänä, hitaana jonona halki kaupungin ja ikuistimme sen jälkeen seppeleemme ja vartalomme valokuvaajan luona.

 

Kaivohuoneen promootiopäivällisillä pidettiin (heikohkoja) puheita. Tarkkailin tasavallan presidentin teräviä kasvonpiirteitä ja näin, että hän hymyili tavan takaa tyttärelleen.  Tunnelma yleni ylenemistään ja kohosi huippuunsa silloin, kun Kaivohuoneeseen tuli vanhojen maisterien lähetystö.  Nuo ukot olivat vahvistaneet itsensä etukäteen Kaisaniemen ravintolassa runsailla maljoilla.  Kieltolaki oli voimassa.  Viron viina on väkevää, vanhat herrat heikkoja.

 

Väitetään erään neitosen kysyneen asiantuntijalta:

- Mitä ne riemumaisterit ovat?

- Samantapaisia kuin riemuylioppilaat.

- Mitä ne riemuylioppilaat ovat?

- Sellaisia, jotka ovat reputtanet viisi kertaa ja sitten armosta päässeet läpi.

 

Muudan riemumaisteri toi meille tervehdyksen puolen vuosisadan takaa [vuodelta 1873], ajoilta, jolloin Z. Topelius erotettiin Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorin virasta rabulistina.  Hän pyysi meitä välittämään tuolloisten promootioiden tervehdyksen viiden vuosikymmenen päähän, siis vuoden 1973 promootioon.”

 

*

 

Aleksanteri I:n rintakuvaa koskevat viralliset tiedot: http://www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/veistossivu.html?id=12&sortby=statue

 

*

 

Vilho Helanen

 

Nyt kun Vilho Helanen usein edellä mainittiin, niin katsotaanpa Heikki Roiko-Jokelan ja Heikki Seppäsen  toimittamasta ”Etelän tien kulkija – Vilho Helanen” –elämäkertateoksesta lisää.  (Atena, 1997):

 

No, hemmetti, täältähän löytyy jo tiukkaa tekstiä.  Jaksossa ”Ylioppilasjohtaja” Kristiina Kinnunen kirjoittaa:

 

Epävirallista osakuntaelämää.

 

1920-luvun opiskelijaelämään kuuluivat voimakkaat ja selkeästi ilmaistut protestit auktoriteetteja vastaan. 

 

Suomalaisuusaatteen nimissä järjestettiin useita vihellyskonsertteja ja muita mielenilmaisuja.  Etenkin suomenkielisiä opiskelijoita vihastuttivat muistot entisistä hallitsijoista.

 

Yliopiston [Helsingin yo] päärakennuksen päädyssä ollutta Aleksanteri I:n monogrammia sekä juhlasalissa sijainnutta patsasta vaadittiin usein poistettavaksi.  Etenkin tuossa patsaassa ollut teksti:

 

”Patriae et academiae pater”, kansakunnan ja yliopiston isä, ärsytti opiskelijoita.

 

Kirjassaan ”Vuosisatani” Mäntsälän kapinaan [1932] saakka innokkaasti AKS:ssa toiminut Urho Kekkonen muistelee erästä Aleksanteriin kohdistunutta demonstraatiota:

 

”Tällaisissa asioissa saatettiin vauhdittaa edistystä suomalaiskansalliseen suuntaan ylioppilaiden ikimuistoisilla keinoilla, joita nykyään kutsutaan suoraksi toiminnaksi.

 

Pienellä joukolla päätettiin tervata yliopistorakennuksen päädyssä oleva AI ja samalla joukolla päätös pantiin toimeen. 

 

Mukana olivat Vilho Helanen, R.G. Kallia, Toivo Läyskä, Elias Simojoki ja tietysti Kaarlo Hillilä.  Arpaa lyöden jaettiin tehtävät.  Minä jouduin vartiomieheksi, Kallian ja Läyskän tehtävänä oli tervata monogrammista niin suuri osa kuin suinkin. 

 

Kadunnimiä taas paranneltiin liimaamalla entisen päälle kilpiin.  Näin tehtiin Vladimirinkadusta Kalevankatu, joka niin minua miellytti.  Ja sen nimen se saikin ja on sen pitänyt”.

 

*

 

Mitä heistä tuli?  Tervaajista?

 

Vilho Helanen: ylioppilaspoliitikko, historioitsija, AKS:n päällikkö ja heimoaktivisti sekä kirjailija.

 

R.G. Kallia: IKL:n pää-äänenkannattaja Ajan Suunnan päätoimittaja ja IKL:n kansanedustaja.

 

Toivo Läyskä: Mikko Uolan toimittama AKS:n tie –teos (Minerva, 2011) ei tunne koko miestä, yhtä vähän kuin ahdin Ryssänvihassa tai Haavion muistelmat, tai Kansallisbiografia. - Taisi olla niitä ”stetson päähän ja baariin jatkoille” –tyyppejä.  Muutoinhan tuossa keisarin muistomerkin tervauksessa näkyy nuoren Urho Kekkosen pelisilmä: hän varmaan oli se joka ehdotti pitkän tikun vetämistä ”tasapuolisesti” siitä ketkä ”saavat” tervata ja ketkä joutuvat vartiomiehiksi; Känä ei turhaan riskeerannut uraansa ylioppilaspolitiikassa, politiikassa, EK:ssa ja elämässä yleensä, vaan varmasti piteli tikkuja tiukasti hyppysissään niin että ”toiset” joutuivat riskaabeleimpiin hommiin.

 

Elias Simojoki: pastori, oikeistolaisen nuorisojärjestö Sinimustien johtaja ja IKL:n kansanedustaja, kaatui Talisodassa Laatokan rannassa mentyään lopettamaan kuolintuskissa kiljuvaa hevosta.

 

Kaarlo Hillilä ja Urho Kekkonen: olivat jatkosodan alussa innolla mukana Suur-Suomi –huumassa, mutta Saksan sotaonnen kääntyessä heille ei tuottanut loppuvuodesta 1942 vaikeuksia kääntyä ns. rauhanopposition linjalle puuhaamaan Suomen erillisrauhaa.  Molemmat olivat juristeja, ja Hillilä Lapin maaherra, Kekkonen koko Suomen ”Pyhä Urho”.

 

*

 

Kekkonen tervaa paitsi pensselillä, myöskin kynällä

 

Urho Kekkonen jatkoi joulukuun 1924 konkreettisen tervauksen lisäksi vaikuttamista myöskin kynällä.  Nimimerkillä Erasmus hän kirjoitti syksyllä 1925 Ylioppilaslehdessä kovaa tekstiä (Ylioppilaslehti N:o 15/1925):

 

Lähde: Doria – Urho Kekkosen julkaistu kirjallinen tuotanto;

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8979/TMP.objres.3150.html?sequence=1

Ryssäläisyyden muistot yliopistolla

Viime keväänä, tarkemmin sanottuna viime toukok. 9 p:nä ilmestyneen Ylioppilaslehden 13 numerossa annettiin Helsingin suomalaistuttamispesun kaipaavalle yliopistolle ja sen johtoherroille tiedoksi sellainen vakavassa mielessä kirjoitettu julkilausuma, että ryssäläisen keisarin Aleksanteri ensimmäisen nimikirjaimet pitää kesän 1925 aikana repiä pois yliopiston päädystä, muuten repii ne sieltä pois Suomen ylioppilas, joka viime joulun maissa oli samat nimikirjaimet tervannutkin. Muistiin palautamme vain seuraavat kohdat mainitusta "ultimaattumista":

"On näet kuultu kuiskeita, että yliopistoviranomaiset ensi kesänä suoritettavien korjausten yhteydessä aivan huomaamatta poistaisivat A.I:n yliopiston päädystä. Sillä tavalla he vapautuisivat heitä itseäänkin ilmeisesti hävettävästä suojatistaan, mutta he eivät toiselta puolelta joutuisi, kun näin menettelisivät, siihen valoon, että he ylioppilaiden painostuksesta tämän "uhrauksen" olisivat tehneet. No niin, Suomen ylioppilas ei ole pahanilkinen, se antaa hyvästä sydämestä asianomaisille tällaisen perääntymistien - -".

"Ja varmastikin Suomen ylioppilas voi ensi syksynä saapua opiskelemaan yliopistoon, jota ryssän keisari ei enää ole suojaamassa. Meidän yliopistoherroillamme on, se heidän kunniakseen mielihyvällä sanottakoon, sikäli viisautta, että he kesän aikana edelläkerrotulla kiihkottomalla tavalla luopuvat A.I:stä ja tämä "suuri kysymys" täten kokonaan poistetaan päiväjärjestyksestä heidän kaukonäköisellä menettelyllään. Sitäpaitsi he tietävät, että elleivät he kesän aikana "chifferin" poistamista suorita, voi sen suorittaa Suomen ylioppilas, kuten suoritti tervauksenkin."

Se oli suoraa puhetta. Ja nyt on seuraukset nähtävissä. Kun Suomen ylioppilas palasi tänä syksynä lukemaan, tuoden mukanaan uuden vuosisadon nuoria "maan toivoja", ei hänen enää tarvinnutkaan ryssän keisarin nimeen jatkaa opintojaan. Pahennusta herättänyt puumerkki oli kesän aikana kadonnut. Ja uuden ylioppilaspolven ei tarvitse opinnoitaan suorittaa ryssän tsaarin Santeri ensimmäisen suojelusmerkillä varustetussa valtion yliopistossa, kuten tähän asti on tapa ollut. Nyt on asia siltä kohtaa siinä kunnossa kuin sen vuodesta 1917 lähtien olisi pitänyt olla.

Me muistamme kiusallisen hyvin, mitä pääkaupungin sanomalehdet viime joulun jälkeen kirjoittivat silloin suoritetun A.I:n tervauksen johdosta. Ne leimasivat sen "pieteetin" puutteessa tehdyksi "typeryyden teoksi", puhuivat moisten historiallisten muistomerkkien hellävaraista suojelemisesta, ja vakuuttivat, ettei muka tervattu puumerkkikään voinut loukata kenenkään isänmaallisia tunteita, päinvastoin se toi mieleen "hyvän" keisarin muiston. Mutta mitä sama lehdistö kirjoittaa nyt, kun sen jumaloima "muistomerkki" on yliopistoviranomaisten toimesta poistettu? Miksi se ei huuda ääntään käheäksi "pieteetin loukkauksesta" ja "typeryyden teosta"? Miksi se vaikenee ja sillä tavalla hyväksyy "arvokkaiden historiallisten muistomerkkien" hävittämisen? Yliopistoviranomaiset ovat teollaan osoittaneet, että puumerkki on ollut sopimaton koristamaan itsenäisen Suomen valtion yliopiston päätyä. He ovat teollaan tunnustaneet, että ylioppilaiden kanta puumerkin poistamiseksi on ollut oikea. Mutta miksi lehdistö ei kohtele yliopistoviranomaisten toimia samalla tavalla kuin ylioppilaiden mielipiteenilmaisuja?

Jos nyt yliopistoviranomaiset olisivat johdonmukaisia ja jatkaisivat samaan suomalaiseen (ei edes aitosuomalaiseen, sitä emme vielä vaadi) suuntaan, olisi luonnollisestikin seuraava aste ruman keisarinkuvan poistaminen yliopiston juhlasalista. Se ei koristaisi, herra paratkoon, minkäänlaista huonetta, mutta yliopiston juhlasalissa se on tietenkin enemmän tiellä kuin missään muualla. Onko Suomen tasavalta tosiaan ainoa maa maailmassa, jossa Aleksanteri ensimmäisen muistomerkkiä pidetään julkisissa paikoissa yleisön peloittimena, koskapa "pyhä" Venäjäkään ei kärsi enää saman miehen kuvia toreillaan. Mutta täytyyhän maailmassa olla yksi maa, joka pitää "pieteettiä" kunniassa.

Suomen ylioppilas ei voi tässä asiassa salaviittauksia antaa, sillä Aleksanteri I:n kuva on kovin iso ja suurten lukkojen takana. Senpävuoksi Suomen ylioppilas nöyrästi pyytää: Herrat yliopiston isät! Poistakaa ajoissa tuo ruma ryssän tsaarin kuva yliopiston juhlasalista, ettei.

Hyvä olisi, jos tosiaan Gustaf V olisi ollut viimeinen kruunupää, joka yliopiston juhlasalissa tapasi ensimmäisen Santerin kuvan. Emme näet usko maamme arvoa alentavan, jos ensi vuonna Tanskan ja Norjan kuninkaat Suomessa käydessään eivät yliopiston salissa näekään virkaveljensä kuvapatsasta.

Tässä yhteydessä johtuu mieleen, että oli  maamme maineelle siunattu asia, kun hollantilaisia sanomalehtimiehiä ei johdettu käymään yliopistolla. Hehän kovasti ihmettelivät sitä seikkaa, että valtioneuvoston torilla annettiin seisoa ryssän keisarin Aleksanteri II kuvapatsaan. Mitä he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat vielä täällä toisen keisarin kuvan tavanneet ja kaiken kukkuraksi yliopiston juhlasalissa. He eivät olisi voineet ymmärtää meidän suunnatonta "pieteettiämme" entisen sortajavallan muistoja kohtaan. - Mutta menepä puhumaan, että Aleksanteri II:n patsas olisi poistettava torilta, niin saat niskaasi koko pääkaupungin sanomalehdet (maaseutu voisi ymmärtää vaatimuksen, kuten ymmärsi A.I:n tervauksenkin).

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8979/TMP.objres.3150.html?sequence=1

[tekstin vahvennukset VH:n]

 

*

 

Kekkosen näkemys Aleksanteri I:stä muuttuu vanhemmiten

 

Näin voimakkaasti kuin Kekkonen olikin nuoruudessaan 1920-luvun puolivälissä hyökännyt suorastaan pejoratiivisin sanakääntein entistä maan päämiestä, keisari Aleksanteri I:stä vastaan, palasi hän samaan mieheen, tuohon usein epiteetillä ”hyvä keisari” omistettuun Aleksanteri I:een, ja nyt soi kanteleessa aivan ”toinen sävel”.

 

Vuonna 1957 kun Suomen itsenäisyys täytti 40 vuotta presidentiksi yltänyt Kekkonen puhui tähän tapaan Aleksanteri I:n muistosta;

 

Puheita ja kirjoituksia

Otteita Tasavallan Presidentin puheesta Suomen itsenäisyyden 40-vuotisjuhlassa 6.12.1957

Tasavallan Presidentti lausui puheensa ulkopolitiikkaa koskevissa osissa seuraavaa:

Itsenäisyyden aate ei ulotu kauas kansamme menneisyyteen, sillä ensimmäisen kerran itsenäisyyspyrkimys tuotiin esille Anjalan miesten toimesta 1788. Varsinainen kansa pysyi itsenäisyysliikkeelle silloin kuitenkin vieraana. Kun keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä julisti Suomen sisäisesti itsenäiseksi valtioksi, ei liioin tällä teolla ollut tukenaan kansan keskuudessa virinnyttä itsenäisyystahtoa, vaikka mielialat maassa olivat kypsyneet näkemään eron Ruotsista välttämättömyydeksi. Se sadan vuoden aika, jonka Suomi eli autonomisena valtiona Venäjän valtikan alla, kasvatti kansan valtiolliseen vapauteen ja loi edellytykset valtakunnan riippumattomuudelle. Historiansa ainoana rauhan vuosisatana Suomen kansa saavutti niin sivistyksellisellä kuin taloudellisellakin alalla sellaisen kypsyysasteen, että se oli kykenevä itsenäisyytensä lunastamaan ja ylläpitämään. Vaikka maan itsenäisyyden huomeneen liittyy aseellinen taistelu, niin perustan itsenäisyydelleen Suomen kansa on luonut rauhan työllä.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/7666/TMP.objres.3842.html?sequence=1

 

*

 

1967 Kekkonen kirjoitti nimimerkki Liimataisen suojissa Suomen Kuvalehden palstoissa näin;

 

*

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/7712/TMP.objres.3216.html?sequence=1

= Liimatainen 1967/Suomen Kuvalehti n:io 48/1967 (Suomi 50 v.).

"Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia."

J.V. Snellman kirjoitti vuonna 1861, että nämä sanat olivat kansallisen herättäjämme Adolf Ivar Arvidssonin esittämät. Siitä lähtien ne ovat kulkeneet Arvidssonin ohjelmana.

Kun me tämän päivän suomalaiset tarkastelemme tätä lausetta, näemme siinä ajan vahvan patinan. Nykyajasta sen pitää nimenomaan tekotavan vuoksi loitolla monikin seikka, mutta varsinaisesti kaksi erottavaa piirrettä nousee etualalle: määritelmä on rakennettu uhanalaisuuden tunnelmissa negatiivisesta näkökulmasta positiiviseen tulokseen pyrkien; toisekseen sen tekijän tuntee 1800-luvun vieraskieliseen sivistyneistöön kuuluvaksi, jonka vuoksi ohjelmalause kuvastelee vierasta alkuperää olevan ihmisen taistelua ja jonkinlaista itsesuggestiota.

Arvidssonin ajatelma on syntynyt todennäköisesti 1820-luvulla. Suomi eli silloin historiallista siirtymäkautta. Valtiollinen yhteys Ruotsiin oli katkaistu vuonna 1809, ja ero käsitettiin lopulliseksi. Ruotsalaisia emme siis voineet olla.

Porvoon valtiopäivillä oli keisari Aleksanteri I antanut juhlallisen vakuutuksen Suomen lakien ja oikeuksien kunnioittamisesta sekä maan valtiollisen omalaatuisuuden säilyttämisestä. Tämä oli pohjana Suomen olojen järjestelylle Venäjän vallan alaisuudessa. Mutta monet niistä suomalaisista miehistä, jotka olivat tulleet kansakunnan johtoon, kykenivät näkemään, että kansallinen elämämme on heikolla pohjalla, jos sen ainoana perustana on maan valloittaneen suurvallan itsevaltiaan hallitsijan yksipuolinen vakuutus. Heidän vakaumuksensa oli, että kansakunnan turvattu tulevaisuus voi rakentua ainoastaan elävän kansallisen mielen varaan. Sen vuoksi he ajattelivat, että Suomen kansan keskuudessa olisi voitava herättää henkinen liike omaperäisen suomalaisen kansallishengen luomiseksi.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/7712/TMP.objres.3216.html?sequence=1

 

*

 

Pekka Peitsi –nimimerkin suojissa Kekkonen kirjoitti SK:ssa 1943, tuolloin jo kääntymyksensä sodan päättymisen ja sen jälkeisen maailmanajan suhteen tehneenä Venäjän kestokyvystä tähän malliin:

 

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/10440/TMP.objres.3093.html?sequence=1

Poltetun maan taktiikka.

Tunnusmerkillistä saksalais-venäläiselle sodalle on ollut se määrätietoisuus, jolla venäläisten puolustus on turvautunut maan suuren väkiluvun ja laajan alueen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Bolshevikkien sodanjohto on tässä suhteessa noudattanut venäläisen sodankäynnin vanhoja perinteitä. …

…. Poltetun maan taktiikka liittyy aivan erityisen kiinteänä Venäjällä käytyihin sotiin. Historiallisesti kuuluisin on Aleksanteri I käsky tuhota Napoleonin suuren armeijan edestä kaikki elollinen ja eloton omaisuus, josta valloittajalle voisi olla hyötyä. Tämän käskyn kaamean tehokkaana päätekohtana oli Moskovan polttaminen syyskuun 15. päivänä 1812. Mutta epäämätöntä lienee, että tämä säälimätön hävittämiskäsky ja sen yhtä säälimätön toteuttaminen olivat eräänä perussyynä Napoleonin armeijan perikatoon Venäjällä.

*

 

Lokakuussa 1943 Pekka Peitsi jatkoi II maailmansodan näkymien arviointia;

 

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8876/TMP.objres.2992.html?sequence=1

Moskovalaisia näköaloja.

Moskovan konferenssi on päättynyt ja yhteinen tiedonanto sen tuloksista on saatettu jännittyneenä odotelleen maailman kuultavaksi ja nähtäväksi. Siitä huolimatta vallitsee kaikkialla yleinen epätietoisuus ja epävarmuus siitä, mitä kolmen ulkoministerin kesken Spiridonovkan palatsissa todella on päätetty. Se voidaan panna merkille, että liittoutuneiden lehdistö lausuu pidättelemättömän ilonsa konferenssissa saavutetun yksimielisyyden johdosta, jonka sanotaan ylittäneen kaikki odotukset. Saksan taholla taas pyritään osoittamaan, että konferenssi ei ole kyennyt ratkaisemaan akselinvastaisen liittoutuman sisäisiä ristiriitoja tai mikäli ne on ratkaistu, on Stalin vetänyt pitemmän korren. Meikäläinen mielipide näyttää lähinnä edustavan sitä käsitystä, että yksimielisyys on saavutettu Edenin ja Hullin joustavuuden, s.o. alistumisen, ansiosta.

…. Katolisesta kirkosta, joka ajattelee vuosisadoittain eikä vuosittain, on tilapäisen vastoinkäymisen sattuessa sanottu, että sillä on aikaa odottaa. Ja jos Venäjä tämän sodan päätöksenä saavuttaa riidattomasti voimakkaimman valtakunnan aseman Euroopan mantereella, on sillä aivan yhtä hyvällä syyllä varaa odottaa. Sen, mistä se nyt näennäisesti luopuu, se saattaa vuosikymmenen perästä, ehkä jo ennen, ehkä hieman myöhemmin, vaivattomasti saavuttaa noudattamalla tällä hetkellä vaatimatonta, sopuisaa politiikkaa ja saavuttamalla siten sen aseman, jonka turvin sillä on varaa antaa ajan tehdä työtä hyväkseen. Tämä ohjelma edellyttää tosin, että Venäjällä pysyy vallassa luja ja keskitetty hallinto ja että Venäjä voi luottaa tulevan ajan diplomaattiensa taitavuuteen ja häikäilemättömyyteen. Edellisessä suhteessa ei ole syytä mihinkään harhaluuloihin, niin monta kertaa ennustelut bolshevikien kukistumisesta ovat jo pettäneet. Ja venäläisten diplomaattinen kyky on ollut tunnettu jo tsaarivallan vuosisatoina. Emme saa tehdä johtopäätöksiä Nikolai viimeisen palveluksessa olleiden yleensä epäonnistuneiden diplomaattien perusteella, sillä esim. Aleksanteri I:n menestys johtui tärkeältä osalta hänen oivallisista lähettiläistään.

*

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8488/TMP.objres.3903.html?sequence=1

Puheita

Tasavallan Presidentin Urho Kekkosen juhlapuhe Suomen itsenäisyysjuhlavuoden pääjuhlassa Helsingin jäähallissa 5.12.1967

Suomi, joka tänään viettää itsenäisyytensä puolivuosisataisjuhlaa, on ikäänsä vanhempi.

Emme voi edes osapuilleen määritellä, milloin omaleimainen suomalainen yhteiskunta on katsottava syntyneeksi. Se on tapahtunut sisäisen kehityksen tietä vähitellen niiden vuosisatojen kuluessa, jotka seurasivat vuonna 1362 Suomelle tunnustettua oikeutta ottaa osaa Ruotsin kuninkaanvaaliin aina Porvoon valtionpäiviin saakka vuonna 1809, jolloin keisari Aleksanteri I loi Suomen suuriruhtinaskunnalle autonomian ja korotti Suomen "kansakunnaksi kansakuntien joukkoon".  …

*

 

Kekkonen oli nuoruudessaan ”ohranan mies”, töissä Etsivässä Keskuspoliisissa, ja löysi sieltä Sylvinsä, ja jossain määrin pätenee kautta aikain toistettu sanonta: Kerran ohrana – aina ohrana.

 

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11552/TMP.objres.4448.html?sequence=1

Itävallan valtiollinen poliisi 1800-luvun vaihteessa

Hakkapeliitta 28/1929

Valtiollinen poliisi kaikkialla, missä tällainen valtiota ja sen turvallisuutta vastaan kohdistuvien rikollisten hankkeiden valvomista ja paljastamista varten järjestetty valtion hallintoelin on muodossa taikka toisella ollut toiminnassa, on ollut useinkin varsin suuressa mittakaavassa pakotettu turvautumaan salaisten avustajien, agenttien käyttämiseen. Kun valtionvastaiset poliittiset hankkeet valmistellaan mitä suurimmassa salaisuudessa, on poliisille käynyt välttämättömäksi ottaa palvelukseensa miehiä ja naisia, jotka voivat seurustellessaan valtiorikoksia valmistelevien piirissä päästä salahankkeista perille ja ilmiantaa ne poliisille. Itävallan valtiollisen poliisin kehitys aina 1800-luvun alkupuolelle saakka, jolloin valtiollinen poliisi oli Itävallassa todellinen valtiomahti, antaa valaisevan kuvan ei ainoastaan siitä, kuinka valtiollinen poliisi, sitä mukaan kuin sen tehtävät kasvoivat, oli pakotettu yhä enemmän turvautumaan salaisten agenttien apuun, vaan myöskin siitä, kuinka suuren vaikutusvallan valtiollinen poliisi - ja sen kautta enemmän tai vähemmän epämääräiset avustajina käytetyt henkilöt, joiden antamiin tietoihin poliisi suureksi osaksi toimintansa perusti - voi valtakunnan asioissa itsellensä ottaa. …

…. Ulkovallat eivät liioin olleet lähteneet Wieniin [on puh Wienin konrgressista 1814, vh] ilman salaisia avustajia. Se lukuisa ulkomaalaisjoukko, joka kongressin aikana oli kokoontunut Wieniin, käsitti suuret määrät eri valtojen urkkijoita. Mainitaan, että venäläisillä oli agentteinaan etupäässä kauniita naisia, ihana intrigantti, ruhtinatar Katariina Bagration niistä huomattavin ja huomatuin. Ranska sensijaan oli palkannut agenteikseen itävaltalaisia virkamiehiä. Ulkovaltojen harjottama spionaasi ei jäänytkään Itävallan valtiollisen poliisin saavutusten rinnalla häpeään. Todistuksena tästä kerrotaan, että kun Englannin, Ranskan ja Itävallan edustajilla oli ollut kongressin aikana ankarasti salainen neuvottelu yhteisestä defensiiviallianssista Venäjää ja Preussia vastaan, oli Venäjän keisari Aleksanteri I muutama päivä neuvottelujen jälkeen hämmästyttänyt Englannin edustajan perinjuurin kertomalla hänelle, mistä asioista tuossa salaisessa neuvottelussa oli keskusteltu.  …

*

Tähän loppuun voimmekin ottaa Kekkosen EK-vaihetta kuvailevan jakson hänen muistelmateoksestaan Vuosisatani (Otava, 1981).  Kekkosen voimien jo vakavasti ehtyessä editoinnin ja melko pitkälle kirjoittamisen hoiti yhteistoiminnassa hänen kanssaan Otavan ”paavi”, Paavo Haavikko.

 

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/9424/TMP.objres.1503.html?sequence=1

YLIOPISTOON. YHTEYDENPITOA KOTIIN. ANKARA LUKUVUOSI. KIHLOIHIN. TUTKINTO JA TOIMI. AATTEITA, TOVEREITA, VAIKUTTAJIA. AVIOLIITTO 1926. KAKSOSPOIKIEN SYNTYMÄ 1928. ISÄN KUOLEMA.

Alun perin olin suunnitellut ryhtyväni metsänhoitajaksi, edelleen seuratakseni isääni, metsätyömiehestä aloittanutta metsätyönjohtajaa, jonka mukana olin niin monet kesät ollut hänen töissään. Mutta myöhempää suuntautumistani juridiikkaan, josta on jo ollut puhetta, tukivat myös vanhemmat toverini. Sanoivat sen minulle metsätöitä paremmin sopivan. He sen muka ymmärsivät ja tiesivät, koska minut tunsivat. Ja minusta oli hyvä kuulla monienkin mielipidettä, tärkeässä asiassa.

Nyt, kun syyskuussa 1921 muutin Helsinkiin aloittaakseni opinnot Helsingin Yliopistossa, oli uran valinta niin perusteellisesti mietittynä, että asia oli selvä, kirjoittauduin lainopilliseen tiedekuntaan. En ole ratkaisua katunut, työtä ja tehtäviä on riittänyt niin, että uusia on aina ollut tulossa ja samaan aikaan päällekkäinkin. Niillä on taipumus kasautua. Minä en tätä jo ylioppilasaikana alkanutta tehtävien moninaisuutta niinkään hakenut, tarkoituksena oli valmistua niin vihaisesti kuin suinkin. Pyrkimystäni tosin haittasi opintojen rahoitukselle välttämätön ansiotyö. Kodin varoja ei ollut tukena, vaikka isäni eli vielä vuoteen 1928. Hän alkoi jo sairastella, ja senkin takia olisi ollut kiire näyttää kotiväelle, että edistyn.

Kirjeitse pysyin kotoisen elämän tapahtumien tasalla ja niissä osallisena. Kotoa tuli ruokalähetyksiä, hyvin tervetulleita -- kun ne järkevästi liitettiin asuintoverini Kaarlo Hillilän saamien pakettien antimiin, niin aina riitti vähäksi aikaa nuorille miehille evästä.

Isän terveydentila oli nyttemmin pysyvän huolen aihe. Ensimmäisellä kevätlukukaudella olen tiedustanut asioita sisareltani: "Isä kirjoitti, että hän on viime aikoina huomattavasti parantunut. Kirjoitahan, Siiri, onko siinä perää. Ahaa on, mutta ei ole juuria. Kysy myös, että jos häntä joku erikoisesti vaivaa niin käyn spesialistin luona. Kirjoittakoon myös tarkalleen, mitä pitää selittää ja mitä kysyä. Jos vielä tarvitsee käydä. Vieläkö isä sanoo: rrrimpsu, rrrauta, rrraha. -- Äidille selitä, että suolasenlaista se voi oli, mutta kohta se on kaikki. Siis hyvin lipuu. Hyvin olen voinut."

Niin kuin alumpana tuli mainituksi, alkoi isä sairastumisensa jälkeen ankaroitua suhtautumisessaan tavalliseen elämänmenoon. Niinpä minun oli tuon saman lukuvuoden toukokuussa yritettävä puhua sisareni puolesta isälle ja äidille . . . jotta nämä päästäisivät tytön luokkaretkelle. "Siiri on minua pyytänyt kirjoittamaan rakkaalle kotiväelleni siitä sanomattomasta asiasta, että hänet on kielletty lähtemästä mukaan luokkaretkelle ensi sunnuntaina Vuokatille, pyytänyt kirjoittamaan ja vaikuttamaan siihen suuntaan, että hänen syvä toivomuksensa päästä retkelle saisi armon ankaran isän ja lempeän äidin sydämissä ja silmissä ja pyyntö otettaisiin yhtiöön."

Siiri-sisareeni minulla säilyi läheinen suhde Kajaanista etelään siirryttyäni. Häneltä oli saatava selko vanhempiemme elämästä ja voinnista, sillä itse he olivat vastahakoisia kertomaan mitään ikäviä uutisia, jotka olisivat voineet minua toimissani häiritä. Siiri hoiti myös käytännön asioitani Kajaanissa, etsi ja lähetti tavaroita ja papereita. Ja kuuli tyttö rukka myös kunniansa, jos jotain unohti. Hänen piti tietää mitä tarvitsin. Kerrankin, kun alkupuolella syyskuuta 1924 olin mennyt Kangasniemelle äidin kotitaloon lukemaan eikä Siiri älynnyt lähettää puhtaaksi kirjoittamiaan kansantalouden knoppejani heti, sai hän kiukkuiset moitteet ynnä luvan arvata miksi saan reput jos saan.

Veljeni Jussi, kuopus, oli minua sen verran nuorempi, että pyrki pysymään mielessäni pienenä poikana, jonka aikuistuminen sitten oli melkeinpä yllätys. Isoveljellisesti kehottelin häntä lukemaan ja vallan isällisesti lupasin pikku palkintoja hyvistä suorituksista, mutta osasin myös neuvoa olemaan masentumatta, jos tulokset eivät aina olleet parhaita. Olihan minulla omakohtaista kokemusta siitä, etteivät koulussa saavutetut menestykset sen seinien ulkopuolella enää suuria merkinneet. Koulussa hän kerran päätti ettei hän koko ikäänsä kulje Uunona. Hänen etunimensä olivat Uuno Johannes ja hän päätti ruveta Jussiksi. Aikanaan hän valitsi itselleen upseerin uran. Emme myöhempinäkään vuosina joutuneet kovin useasti tapaamaan, mutta kirjeyhteydessä olimme. Upseerinura sopi hänelle, hänestä tuli velvollisuudentuntoinen ja valistunut ammattikuntansa edustaja. Politiikasta meillä saattoi olla erilaiset käsitykset joissakin asioissa, mutta ei suurissa kysymyksissä. Esimerkiksi sosiaalisen tasavertaisuuden tärkeyden Jussi tajusi täysin ja ymmärsi sen vaatimat kustannukset, niin paljon puutteita kuin upseerina havaitsikin olevan varoja kysyvällä maanpuolustuksen alalla. Jussi osallistui molempiin sotiin, kunnes jatkosodassa haavoittui menettäen näkönsä.

Kesän ja syksyn 1924 jouduin työskentelemään Kajaanissa. Lukeminen työn ohessa olisi sinänsä siellä sujunut yhtä hyvin kuin Helsingissäkin, koska luennoilla käyminen ei ollut opiskelulle välttämätöntä. Luin kirjat, selvitin asiat ja yritin tenttiä. Mutta minulla oli vahvoja syitä pyrkiä Kajaanista takaisin etelään, sillä näinä aikoina vakiintui seurusteluni Sylvi Uinon kanssa. Hän oli tullut muutamaa vuotta varhemmin Etsivän Keskuspoliisin palvelukseen kanslistiksi ja yhteinen työpaikka tutustutti meidät toisiimme. Kesällä 1925 menimme kihloihin.

Opiskeluun oli saatava vauhtia ja pitempää vetoa, joten hain toimestani virkavapautta koko vuodeksi 1925. Tein laudaturtyötäni, ja syksystä alkaen kiristin lukemisen tahtia yhdessä Kaarlo Hillilän kanssa, joka oli paitsi työtoveri, asuintoveri ja ystävä myös kilpakumppani valmistumisen loppusuoralla. Siinä lukemisessa oli tosiaan urheilusuorituksen tuntua. Kilpailun katkaisemiseksi me Hillilän kanssa sovimme eräänäkin kesänä, että kumpikaan ei lue, mutta kun syksyllä sitten tapasimme, oli kummallakin samat kirjat tenttiä varten selvinä.

Välähdys kirjeestä kotiväelle virkavapausvuoden tammikuun lopulta kertoo, että opinnot ovat nyt tiukassa otteessa: "Niin, luettuapa vain on tullut, sillä ei tässä muuhun ole juuri aikaa riittänyt. Keskimäärin tulee luettua 7--9 tuntia päivässä ja hyvähän se on sekin. Joskus voi mennä 10 tuntiin. Aamuisin alkaa hitsi klo 1/2 8 tienoissa ja herätyskello herättää räminällään meidät vähää ennen 7 aamulla. Kukapa teistä uskoisi sitä minusta, joka aina tähän saakka olen ollut illan virkku, aamun torkku. Se tapa talon hävittää ja siksi olenkin tullut aamun virkuksi. Saa nähdä auttaako sekään. Luja aikomuksemme on mennä ensi kuun loppupuoliskolla siihen kaamoittavaan siviilin tenttiin, josta niin paljon pelottavia jutteluita sen ankaruudesta kuulee. Saa nyt sitten nähdä miten siinä käypi."

Tästä puolen ovat Kajaanin-kirjeissä ensi sijalla lukemisen kiire, menestys tenteissä tai epäonnistuminen, ja ennen kaikkea jäljellä olevat, opintokirjasta vielä puuttuvat tentit, joista merkintöjä kertyy tuskastuttavan hitaasti. Rankan vuoden toukokuussa on tämmöistäkin kerrottavaa: "Samalla kun aluksi ilmineeraan yhden pahan asian, että sain takaisin rikoksen tentin siellä eilen 5 ja 1/2 tuntia kestettyäni ja noin 4 tuntia oivallisesti osattuani, mutta huonon tuurini takia silmätikuksi jouduttuani ja siten tentin loputtua jääneeksi todettuna, ilmotan että koetan uusia siviilin t.k. lopulla, niin että en joudu kotiin ennenkuin t.k. viimeisinä päivinä. Eihän tuo mikään hyvä asia tuo jäänti ollut, mutta ei se nyt kovin suurta hallaa tee, sillä saahan sen ensi syksynä päästää aivan kirkkaasti sitten menemään. Hillilän Kalle pääsi, joten hän kerkiää jättää minua parilla tentillä, mutta sehän ei minun asiaani pahenna."

Syyskuussa saatoin jo lähettää sisarelleni tärkeän paperinipun, nimittäin laudaturkirjoitukseni alkupuolen. Tarkat puhtaaksikirjoitusneuvot seurasivat myötä, ja ajasta oli nuusa: "Mutta pidä, oi sisko hyvä, kiirettä sillä minun pitää saada tämä työ Sundströmille ennenkuin Tulenheimo tulee ja on kiire. Lähetän kai maanantaiaamuksi loput ja toivon, että jo keskiviikkona tai torstaina voisit tämän valmiina lähettää tänne. Paljon siinä saat istua illalla, mutta tiukalla on asiatkin täällä minulla."

Tiukka oli todella se vuosi, ja tenttiurakointia riitti osaksi toimen ohella myös seuraavalle vuodelle, jolloin ylempi oikeustutkinto tuli suoritetuksi ja jonka syyspuolella oli aloiteltava käräjien seuraamista. Keväällä 1927 tein eräitä nopeita päätöksiä, joista viestitin sisarelleni 12.3.: "Olen tänä päivänä eronnut E.K:sta; olen nyt Ylioppilaslehden päätoimittaja ja aion ryhtyä asianajajaksi Kokkolaan, kunhan olen suorittanut lakit. kandidaattitutkinnon."

Kokkolaan en koskaan asianajajaksi mennyt. Sen sijaan tulin Maalaiskuntien Liiton lakimieheksi marraskuun alussa 1927. Liitto oli perustettu joitakin vuosia aikaisemmin keskusjärjestöksi tukemaan kuntia niiden velvoitteiden lisääntyessä ja toiminnan laajetessa. Sen lainopillinen osasto antoi kunnallisille viranomaisille neuvoja ja lausuntoja. Tällä osastolla työskentelin, ja toimitin samalla Maalaiskunta-nimistä aikakauslehteä. Useina vuosina toimin myös liiton järjestämillä kursseilla yleisen kunnallishallinnon opettajana. Jouduin hyvinkin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti perehtymään kunnallisen toiminnan käytäntöön. Kunnallisvaaleja koskevat kysymykset olivat asiaryhmä, jossa sekä vaalilautakuntien työ että valitukset niiden toimista antoivat jatkuvaa askaretta. Neuvonta oli kuitenkin vain osa Liiton toiminnasta. Sillä oli mm. myös liikeosastonsa, joka harjoitti kustannustoimintaa ja hoiti koulutarviketoimituksia kunnille. Mutta minulle kiintoisinta oli seurata kuntien työkentän laajenemista, ja tärkeintä Liiton yleinen kuntien etuja ajava toiminta, myös suhteessa valtiovaltaan.

Suunnitelmat siis muuttuivat. Asianajajaksi en ruvennut, mutta varatuomarin arvoa varten olin jo edellisenä syksynä alkanut käräjien seuraamisen ja jatkoin sitä nyt. Pääsin Kajaanin tuomiokuntaan, jossa kesäkuun lopulla aloitin Hyrynsalmen välikäräjillä. Istuin sitten käräjiä Kuhmon, Paltamon, Sotkamon ja Säräisniemen käräjäkunnissa syyskuun alkuun, jolloin palasin Helsinkiin. Seuraavana vuonna sain tarvittavan määrän käräjiä käydyksi, ja saatoin todeta kokemusteni käytännön oikeudenjaon seuraamisesta muuttaneen käsityksiäni niin, että lopullisesti luovuin kaavailemasta tuomarin virkauraa, vaikka se alkuaan oli minua kiinnostanutkin.

Opiskeluni alkuvuodet olivat sangen aatteetonta aikaa nuoren ylioppilaan kannalta. Mainittavaa muutosta ei vielä tuonut Akateemisen Karjala-Seuran perustaminen 1922, sillä laajempaa kaikupohjaa AKS alkoi saada vasta kun se oli luopunut ensisijaisesti rajantakaisista päämääristä ja alkanut korostaa suomalaiskansallisia tavoitteita. Ajan polttavia kysymyksiä olivat nuorison mielissä ylioppilaskunnan ja yliopiston kieliolot ja laajemminkin suomenkielisten asema. Kielitaistelun piiriin joutui luonnostaan myös Länsipohjan suomalaisväestön tila. Kotimaan julkisessa elämässä, nimenomaan pääkaupungissa ja yliopistossa sekä talouselämässä oli ajankohtainen kokemuspohja sellainen, että ruotsi oli vielä se parempi kieli jolla tuli ymmärretyksi ja suomeen oli turvauduttava niiden jotka eivät muuta osanneet.

Ylioppilaan arkipäivässä oli ruotsin kielen käyttö luento- ja opintokielenä päällimmäinen vastus. Jokin siviilioikeus oli vaikeaa asiaa jo suomen kielellä, ja tuntui kohtuuttomalta että sen käsitteet oli omaksuttava vieraskielisinä. Ruotsinkieliset opiskelijat saivat suorittaa tenttinsä äidinkielellään, mikä oli meihin nähden asiaton helpotus ja etu. Ja kun he sitten esimerkiksi saivat virkoja suomenkieliseltä maaseudulta, jäivät he siellä suomenkieliselle kansanosalle vieraiksi.

Käytännössä vähäisempiä mutta ylioppilasnuorison silmää loukkaavia jäänteitä olivat keisarikunnan aikaiset kadunnimet, saati kirjaimet A I yliopistorakennuksen seinässä, muistutus siitä, että Aleksanteri I:n entisessä nimikkoyliopistossa kuljettiin. Ja sitten oli vielä pelkästään naurettavaa hienostelua akateemisen herraskaisuuden ajoilta: joihinkin tentteihin oli talsittava frakki päällä. Se tuntui aika tavalla tarpeettomalta.

Tällaisissa asioissa saatoimme vauhdittaa edistystä suomalaiskansalliseen suuntaan ylioppilaiden ylimuistoisilla keinoilla, joita nykyään sanotaan suoraksi toiminnaksi. Pienellä joukolla päätettiin tervata yliopistorakennuksen päädyssä oleva A I, ja samalla joukolla päätös pantiin toimeen. Mukana olivat Vilho Helanen, R.G. Kallia, Toivo Löyskä, Elias Simojoki ja tietysti Hillilä. Arpaa lyöden jaettiin tehtävät. Minä jouduin Hallituskadulle vahtimieheksi, Kallian ja Löyskän toimena oli tervata monogrammista niin suuri osa kuin suinkin. Kadunnimiä taas paranneltiin liimaamalla uusi entisen päälle kilpiin. Näin tehtiin Vladimirinkadusta Kalevankatu, joka nimi minua miellytti. Ja sen nimen se sitten saikin ja on sen pitänyt.

Läheisimpiä ystäviäni olivat Kaarlo Hillilän ohella Paavo Säippä ja Aaro Pakaslahti, jotka olivat mukana Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan toiminnassa sekä Tauno Jalanti. Osakunnassa tulivat tietysti lähes kaikki samaan aikaan opiskelevat jotenkin tuntemaan toisensa. Juridiikan opiskelijain piirissä toimi vilkkaasti Kriminaaliklubi. Kun porukka oli jo hajaantunut omille teilleen, kirjoitin Ylioppilaslehteen siitä muistosanoja:

"Koko se toveripiiri, jossa yhteisesti jaettiin ilot ja surut, on hävinnyt näyttämöltä kuten tuleekin. Rannan Sake, viisaasti tuumaileva musikantti, on lehtorina Raumalla, hänen eroamaton ystävänsä Anders Napoleon Salmela on myöskin poissa, ja heidän kanssaan ovat Oopeeltä kaikonneet näyttelijät ja maalarit y.m. Jänneksen Paavosta Tigerin Kalleen asti. Heiskalan Benjamini, joka joskus heilutteli lihakirvestä keittiössä ja vakuutteli hymysuin olevansa läpipirullinen mies, on nimismiehenä Pudasjärvellä, ja samaan virkaan Kolarissa on painunut Näsin Jammu, joka jätti rautaisen annoksensa kotiinsa vain yhtenä historiallisena hetkenä. Nimismiehen virka on vienyt Oopeen voudin Säippä-Paavon, joka oli mies sormenpäitään myöten ja loistava edustaja polyteekin vuosijuhlassa. Virkku-Paavo, joka kirjoitti prof. Chydeniuksen tarkastamassa siviilioikeudellisessa tutkielmassaan m.m. tähän tapaan prof. Chydeniuksen esittämä mielipide tuntuu suorastaan naurettavalta, on myös nimismiehen toimessa, samoinkuin Lagerlöfin Tuksu ja Koskimaa. Vaasan Hovissa ovat korkeina fiskaaleina Nylanderin Olli ja Ilja Alatalo, molemmat mainehikkaita miehiä, joista Nylkky muistanee Virkku-Paavon mahtavat syntymäpäivät. Messmanin Iffu jakaa lakia pohjoisessa ja Seppä-Napukka ajelee touhulla ihmisten asioita, johon työhön on antautunut eroamaton ystäväni ja poksikaverini Hillilän Kallekin -- mies, jolla paloi ja palaa innostuksen pyhä tuli rinnassaan. Metsien hoitoon on omistautunut Poro-Rekke, jonka kanssa ynnä ystävien söimme yhteisen innostavan valmistumisillallisen. Herra Nousiainen jonka aktiviteetti ei aikoinaan jättänyt ketään kylmäksi, voittamaton piimänjuoja nauttii aviollisesta onnesta Oulussa. Ja monet muut takavuosien kiinteän toveripiirin jäsenet ovat kukin omalla suunnallaan ja eipä taideta monastikaan yhtehen yhyä."

Minulla ei leipätyöltä ja opiskelulta ollut paljonkaan aikaa varsinaiseen osakuntatoimintaan. Katselin sitä sivusta, ja ne muutamat asiat joihin otin osaa olivat käytännöllisiä luonteeltaan, kuten ehdotus täyden raittiuden noudattamisesta kunnan tiloissa. Muistelen myös joskus puhuneeni osakunnassa Ylioppilaslehden ulkoasun muuttamisesta sivukokoa suurentamalla, mallina urheilulehti.

20-luvun aatteettoman ajan päättymiseen vaikutti hyvin merkittävästi Niilo Kärki, joka oli Ylioppilaslehden päätoimittaja. Toimitussihteerinä oli Martti Haavio, joka kehitti ja levitti Kärjen suomalaisuusajatuksia. Haavio oli hiljainen ja ujo mies eikä mikään suuriin joukkoihin vaikuttaja, mutta opiskelutovereiden keskuudessa hän alkoi jo varhain saada nimeä kansanrunoudentutkijana ja arvostusta kansallisen ajatuskantansa takia. Myöhemmin hänestä tuli mainio runoilija, jonka "Läkkiseppä Lindblad" -runoista paljon pidän. Niilo Kärjen ohella toinen suuri vaikuttaja oli Yrjö Ruuth (Ruutu), jonka ajatuksia Kärki kehitteli niin, että suomalaisuuden asian ohella tuli keskeiseksi tavoitteeksi yhteiskunnallinen eheyttäminen. Juuri Kärki laati selkeän, jokaiselle ymmärrettävän iskulauseen AKS:n sisäpoliittiseksi tavoitteeksi julistamalla, että "me olemme pesseet silmistämme pahan unen valkoisista ja punaisista". Tämä merkitsi siihen aikaan hyvin radikaalia avausta vasemmalle.

Kärki oli pohjoispohjalaisia; hän oli invalidi, laahasi toista jalkaansa; erinomaisen tarmokas ja hieno mies, jota me seurasimme kaikenlaisissa tehtävissä joita avautui sekä hänelle että meille. Hän oli johtajamme. Hän oli hieman meitä vanhempi, ja ehkä osaksi invaliditeettinsa ja ikänsäkin vuoksi hän oli pian jo siirtymässä pois piiristämme. Mutta hän jätti osakuntaan joukon työnsä jatkajia. Pohjalaisten ylioppilaiden vaikutus myös AKS:ssa oli suuri, kunnes meitä merkittävä joukko sitten sen jätti.

Minkälaiseksi ajatteluni kansallisuuskysymyksessä näinä vuosina oli muotoutunut, näkyy poleemisesta vastauksesta Uuden Suomen esittämiin ajatuksiin vuodelta 1925:

"Nykyinen tilanne maassamme on sellainen, että ruotsalaisella kansallisuudella on mitä suurimpia etuoikeuksia suomalaisilla alueilla. Henkilöt, jotka eivät tahdo olla suomalaisia, joilla ei ole harrastusta suomalaista sivistystä ja kansaa kohtaan, voivat palvella esim. virkamiehinä samoilla oikeuksilla kuin suomalaisetkin. Ja kaikki tämä johtuu siitä onnettomasta harhakäsityksestä, että suomalaiset luulevat kaikkien Suomen asukkaiden olevan suomalaisia.

Tämän harhakäsityksen palvojana kirjoittaja asettaa aitosuomalaisuuden vastapainoksi jotakin, jolla hän tarkoittaa eräänlaista valtiollista kansallistuntoa. Tämän opin mukaan ovat kaikki, jotka pitävät Suomea isänmaanaan ja jotka edustavat jonkinlaista valtiotietoisuutta, suomalaisia. Valtio ja maa ja historiallinen menneisyys siis luovat tämän opin mukaan kansallisuuden.

Tosiasiassa tämä oppi on jotakuinkin samaa kuin entisten Habsburgien alamaisten saksalaisten, unkarilaisten, tshekkiläisten j.n.e. j.n.e. julistaminen yhdeksi kansallisuudeksi, koska niillä oli vuosisatojen aikana yhteinen valtio, vieläpä osittain yhteistä valtiotietoisuutta ja varsin läheinen yhteinen historia. Ehdottomasti täytyy siis toisistaan eroittaa toiselta puolen valtiotietoisuus ja isänmaanrakkaus sekä toiselta puolen elävä kansallistunto ja kielellinen sivistysharrastus. Useat kansallisuudet samassa maassa voivat olla yhtä isänmaallisia, mutta kansallisesti vastakkaisia."

Jo mainittu Yrjö Ruutu oli ajan keskeisiä ideologeja, hyvin voimakas julistaja. Hänellä oli kyllä käheä ääni, mutta se ei estänyt sitä, että hänen ajattelutapansa vaikutti moneen meistä, ja syvästi. Ruutu kirjoitti kirjan valtiososialismista, parikin kirjaa, ja me kävimme varsin usein hänen luonaan. Hän asui Runeberginkadulla, ja siellä keskustellessamme me kasvoimme hengessä ja totuudessa ajatukseen, että valtiososialismi on kaikkein paras yhteiskuntamuoto. Me emme päässeet sitä toteuttamaan, niin että teoriaksi se jäi, mutta opin vaikutus kyllä säilyi jossakin muodossa. Kun minua on vuosikymmenten kuluessa haukuttu mm. juuri valtiososialistiksi, niin minä otan vastaan nämä arvioinnit, sillä vielä 30-luvulla saatoin itsekin sanoa olevani valtiososialisti, ja kyllä minä todella hyvin koetin perehtyä tähän ajattelutapaan. Sehän korosti keskiluokan itsenäistä ja uhattua asemaa kapitalistien ja työväenluokan välillä. Minua miellytti tässä asetelmassa se itsenäinen merkitys jonka keskiluokka saa, kun se joutuu taistelemaan näiden molempien voimien ääriasenteita vastaan. Ja tämä ajattelutapa näytti varsin pitkälle sopivan seuraavien vuosien poliittisiin tapahtumiin maassa.

Vuonna 1926 oli Sylvi Uino ja minut vihitty avioliittoon ja olimme perustaneet ensimmäisen yhteisen kodin. Syyskuun neljännen päivän 1928 kohdalla on kalenterissani merkintä: "Sylvi aamulla Ensi-sairaalaan. Klo 4.50 i.p. synnytti hän pojan ja klo 5.50 toisen pojan. Vaikea synnytys. Sylvi reipas." Ja seuraavien päivien merkinnät kertovat, että pojat voivat hyvin, "pieniä ovat". "Sylvi reipas ja iloinen." "Pojat kastettiin: Matti Kaleva, Taneli Kaleva. Kiire kastaa. Kunpa pojat jaksaisivat elää."

Samoihin aikoihin kuin uusi sukupolvi tuli perhepiiriin kuoli isäni. Olen merkinnyt hänen sairautensa vaiheista kalenteriini:

"V. 1925 joulukuussa sai isä kohtauksen ollessaan sytyttämässä uunia kamarissa. Äiti huomasi, että isän silmät seisoivat kummasti päässä ja kysyi: voi hyvänen aika, mikä Sinun on. Isä ei kuitenkaan saanut sanaa suustaan, ei ennenkuin jonkin ajan kuluttua sai vaikeasti sanotuksi: ei minun mikään ole. Äiti lähetti hakemaan tohtoria. Tämä määräsi isän vuoteeseen. Isä kirjoitti minulle: kun en viitsinyt mitään vastata äidin kysymykseen, kun ne akat aina turhia kyselivät, niin äiti säikähti ja haki lääkärin terveelle miehelle.

Loppuun asti luotti omiin voimiinsa. Kuolinpäivänään isä sai kohtauksen ollessaan tulossa saunasta ja kaatui nenälleen lumeen kadulla lähellä Olympia-teatteria. Joukko miehiä kantoi hänet teatterin eteiseen. Isä potkiskeli kantaessa ja sanoi: menkää pois, minä jaksan kävellä. Ja oli miehille pahana, kun nämä sotkeutuivat toisten asioihin. Kun eteiseen tuli lääkäri Isotalo ja sanoi isälle, että teidän pitää ruveta vuoteeseen, te olette sairas, vastasi isä: en minä ole sairas. Isotalo: no jos ette sairas, niin hyvä kuitenkin ruveta vuoteeseen. Isä: saatanpa minä ruveta.

Kun Siiri autolla saattoi isän kotiin, selitti isä, että ei hän kaatunut, vaan rupesi pitkälleen lumeen jäähdyttelemään kun hänellä oli niin kuuma."

Juuri tuohon aikaan isälläni oli huolia asuinpaikasta. Kun entinen työnantaja tahtoi perheemme asumat huoneet toisten käyttöön, isä alkoi ottaa selvää myytävänä olevista mökeistä; toisena vaihtoehtona oli muutto Kangasniemelle sukulaisten luokse. Vielä joulukuun alussa isä kirjoitti tarkat kuvaukset tähtäimessä olevasta talosta, tai palstatilasta, mutta rakennus olisi vaatinut korjauksia, ja äiti ja Siiri olivat maalle muuttoa vastaan. Isä alkoi luopua asiasta, kun kävi ilmi että myyjän kiinnityspaperit olivat epäselvät, ja yhtiö puolestaan lupasi olla isän muuttoa kiirehtimättä. Kuolinpäivänsä aamuna isä kirjoitti, että talonkaupasta ei tulisi mitään ja että hän ehkä lähtisi Kangasniemelle, jonne oli kutsuttu tulemaan.

Isäni kuoli joulukuun 11. päivänä 1928 Kajaanissa, ja päivää sen jälkeen kun hänet oli haudattu sain minä varatuomarin arvon.

Isä oli ehtinyt nähdä kovan työnteon painaman elämänsä tavoitteitten toteutuvan lastensa elämässä. Itsensä hän asetti syrjemmälle ja sijoitti toiveensa seuraavaan sukupolveen. Minä tunsin sanomattakin, että en työskennellyt vain omaksi menestyksekseni vaan että samalla toteutin isäni toiveita. Monin tavoin hänen vaikutuksensa minuun ja kehitykseeni oli suurempi kuin tuolloin ehkä vielä saatoin käsittää.

Äitini jäi sitten Kajaaniin asumaan, laajan ystäväpiirinsä keskuuteen, tuttuun ympäristöön, jossa asui myös sisareni. Vuotta myöhemmin kirjoitin Siirille isästä ja pojistamme:

"Kun saatte tämän kirjeen, on vuosi kulunut isän kuolemasta. Kyllä minulla on usein tämän vuoden aikana ollut isä mielessä, monesti unessakin on näkynyt. Näin vuosipäivän lähestyessä luonnollisesti selvemmin muistuu mieleen hänen muistonsa. Hyvä ja tolokku mies. Kunpa hän olisi ehtinyt nähdä Matin ja Tanelin."

"Pojat ovat olleet oikein hyvinvoivia ja iloisia. Matti senkun nyhjäilee yksikseen ja juttelee: katto katto katto taikka että kollo kollo kollo. Se on niin herttainen pikku mies, mutta kun joskus suuttuu, niin itsepintainen kuin synti. Taneli taas on vilkas ja iloinen, ei hetkeäkään pysy paikallaan, roikkuisi aina sylissä taikka kävelytettävänä ja kovin näpsä suuttumaan, mutta kohtuullisen hyvä leppymäänkin. Taneli on alkanut jo omin voimin kävellä, kulkee kädet koholla hyvin taitavasti ja tärkeästi. Se näyttää tuntevan itsekin, kuinka tyyris mies hän oikeastaan on, kun on päässyt jaloilleen. Aika prisse."

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/9424/TMP.objres.1503.html?sequence=1

*

Poliittista fiktiota

Ja vaikka teksti näin ikään kuin vaivihkaa pitkittyy aivan tarpeettomiin mittoihin, ei voi välttää kiusausta kytkeä tähän vielä yhtä Kekkosen harvoista fiktiivisistä teksteistä.  Hänhän oli melkoinen känä ja vekkula, siviilielämässä ja hyvässä luotetussa seurassa, mutta silti hän kirjoituksissaan pitäytyi visusti asiassa.  Mutta nyt vielä päätteeksi Pyhä Urho löysää kravattiaan ja pyhässä vihassaan venäläisyyttä ja keisari Aleksanteri I:stä kohtaan, kirjoittaa tällaisen tarinan.  Vuosi on 1926 ja Kekkonen on ensimmäisen neljännesvuosisatansa kokenut:

Kekkonen lataa politfictiota:

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11016/TMP.objres.1698.html?sequence=1

"ISÄNMAAN ISÄN" MUISTOPATSAS

*Salapoliisikertomus läheisestä tulevaisuudesta.*

*Salaperäinen, paljon huolta ja hälinää aikaansaanut "tervaylioppilas" esiintyy tässä "tulevaisuudennovellissa".*

Kansallismuseon portaille oli eräänä syyskuun pimeänä yönä ilmestynyt suurikokoinen pronssinen kuvapatsas. Sen kasvoille loi nouseva aurinko kultiaan.

Ensimmäisenä näkivät sen muutamat niin illan- kuin aamunvirkutkin kemuista palailevat kekkaloitsijat, näkivät sen sumuisilla silmillään portailla törröttämässä. Laiskasti ryömi sanoma sumuisista silmistä yöpimeisiin aivoihin, jotka lienevät tajunneet, että jokin ennennäkemätön kuvatus oli edessä, mutta pitemmälle eivät ne ehtineet outoa seikkaa pohtia, sillä joku uusi silmien tavoittama kuva vangitsi niiden horteisen huomion. Aamun mittaan näki patsaan monikin työhönsä kiirehtivä kaupunkilainen ja torille ajaa köröttelevä maalainen, mutta kukaan ei sen olemassaolossa nähnyt mitään tavallisesta järjestyksestä poikkeavaa. Poliisikonstaapeli n:o 3011 näki myös tuon kuvatuksen, kävipä hän sitä ihan käsikopelolta tarkastamassakin, mutta ei hänkään keksinyt muistomerkin portaillaolossa mitään rikollista.

Mutta, haa! Sehän oli kuitenkin sitä. Rikollista, barbaarista, vandaalista!

Aamu oli jo ehtinyt pitkälle kulua, ennenkuin yliopistolla huomattiin, että historian hengetärtä oli häväisty. Näet ylivahtimestari oli sattumalta mennyt juhlasaliin. Mutta pian oli hän kauhusta vääntynein naamoin rynnännyt sieltä ulos, tarttunut ensimmäiseksi tapaamaansa vahtimestaria kädestä ja vienyt hänet juhlasaliin. Vahtimestari oli luullut esimiehensä kadottaneen järkensä: hänhän puhui suomea, kiroili. Mutta pian oli selvinnyt asian oikea laita. Ylivahtimestari oli osoittanut kädellään juhlasalin peräseinäkoroketta, jossa vuodesta toiseen oli vankkumattomana seisonut "hyvän tsaarin" Aleksanteri I:n mahtava rintakuva. Se näytti olevan poissa.

- Onko tsaari-isä siellä vai ei? oli ylivahtimestari kysynyt vapisevalla äänellä.

- Ei ole, oli vahtimestari vastannut ykskantaan.

Ylivahtimestari oli puhjennut kyyneliin.

Pieteetinloukkaus oli tällä tavalla tullut tunnetuksi.

Mutta itku ei auta markkinoilla. Ylivahtimestari ryhtyi toimenpiteisiin; jätti apulaisensa vartioimaan salia ja riensi itse puhelimeen ilmoittamaan asiaa rehtorille.

No, senhän voi arvata, että rehtori, joka oli pannut liikkeelle koko valtiollisen elämän lehmäkaupoissa kasvaneen vaikutusvaltansa yliopiston isän kuvapatsaan pysyttämiseksi paikallaan, oli kiukuissaan ylivahtimestarin sanoman saatuaan. Hän antoi määräyksen sulkea yliopiston ovet, lupasi pyytää poliisia tutkimaan ja vannoi kautta kunniansa, ettei hän lepää, ennenkuin tihutyön tekijät ovat saaneet hyvin ansaitun palkkansa. Hän soittikin heti poliisimestarille, joka ennenkin oli kunnostautunut ylioppilasvallattomuuksia kurissapitäessään, ja pyysi häneltä kaikkein tehokkaimpia toimenpiteitä kuvainriistäjien rangaistukseen saattamiseksi. Poliisimestari lupasikin omakohtaisesti korkeassa persoonassaan ryhtyä johtamaan tutkimuksia ja ajojahtia.

Rehtori ilmoitti edelleen asiasta yliopiston kanslerille, äskettäin virkaan valitulle suurelle suomalaiselle universaalinerolle, tiede- ja taidemiehelle, joka lausui inhonsa tunteet moisen barbaarisen teon johdosta. Puhelinkeskustelunsa aikana sopivat kansleri ja rehtori, että jokainen kuvan hävittämiseen osanottanut ylioppilas erotetaan loppuiäkseen yliopistosta ja karkoitetaan 10 vuodeksi Helsingistä. Lopuksi keskustelivat kansleri ja rehtori, molemmat suomalaisuuden johtomiehiä kun olivat, skandinaavialaisesta orientoitumisesta, aitosuomalaisesta villityksestä ja ruotsinkielen tarpeellisuudesta oppikouluissamme kulttuuriyhteyden ylläpitäjänä emämaahamme Ruotsiin.

Sillävälin oli poliisi jo tarttunut asiaan. Yliopisto oli ympäröity vahvalla poliisiketjulla, ketään ei päästetty sen läpi ilman poliisimestarin lupaa. Onneksi eivät luennot olleet vielä yliopistossa alkaneet, sillä samana päivänä piti toimitettaman yliopiston juhlallinen avaus. Itse poliisimestari oli mallikelpoisesti johtanut yliopiston eristämistä. Hän oli myös suljetuttanut juhlasalin ovet, jotta jäljet tekopaikalla eivät katoaisi.

Pian saapuikin yliopistolle sormenpääjälkien, jalanjälkien y.m.s. erikoistuntija, rikostutkimuslaitoksen johtaja. Hän oli pieni, kovasti tärkeännäköinen herra, ja mukanaan  hänellä oli kymmenkunta apulaista, kukin kantaen tutkimuksissa tarvittavia teknillisiä apuneuvoja. Kädenkäänteessä oli expertti pukeutunut tutkimuspukuun, valkoiseen kaapuun, kumikäsineisiin ja -jalkineisiin. Lääkärinpeili vielä otsaan ja suuri laukku käteen, kas siinä nykyajan Scherlock Holmes. Juhlasalin ovet avattiin ja expertti poliisimestarin ja paikalle kiirehtineen yliopiston rehtorin seurassa meni sisälle vandalismin näyttämölle. Ovet suljettiin ja ulkona olevat jäivät henki kurkussa odottamaan tuloksia.

Pian ryntäsi yliopistolle hiestynyt poliisi tuoden tiedon, että kadonnut muistomerkki on Kansallismuseon portailla. Salista kutsuttu expertti antoi jääkylmällä äänellä käskyn, että poliisikomennuskunta on lähetettävä patsaan ympärille estämään sen koskettelua, ja palasi takaisin saliin.

Toista tuntia salissa oltuaan palasivat expertti ja hänen seuralaisensa sieltä pois. Suurennuslasin kanssa alkoi expertti heti ulos tultuaan tutkia eteisen lattiaa, kulki hiljalleen pihalle, tarkasteli hetken maata siellä ja palasi eteiseen, missä hänen apulaisensa sillä välin olivat pystyttäneet kuljetettavan valokuvakehityskomeron. Expertti pyysi poliiseja poistumaan ja toivoi saaavansa juhlasalin koko päiväksi käytettäväkseen saadakseen perusteellisesti tutkia sen.

- Mutta tänä päivänä on yliopiston avaus, selitti rehtori. Meidän on saatava sali heti käytettäväksemme.

- Tietysti sen saaatte, vastasi expertti jäätävän kylmästi, mutta minä en vastaa silloin syyllisen selvillesaamisesta.

Rehtori mietti vain hetken.

- Hyvä on, saatte salin vapaasti käytettäväksenne. Me pidämme avajaiset muualla.

Ja niin kävi, että rehtori naulasi yliopiston ovelle julistuksen, jossa sanottiin, että klo 1, heti kirkonmenojen jälkeen, kokoontuvat ylioppilaat yliopiston edustalle, josta lähdetään Kansallismuseon eteen toimittamaan yliopiston avaus. Rehtori oli asiasta neuvotellut kanslerin kanssa, esittänyt, että kun yliopiston juhlasalia ei voi käyttää eikä keisari Aleksanterin kuvaa liioin saa liikuttaa pois Kansallismuseon portailta, on pakko viettää avajaiset kadulla museon edessä Aleksanterin kasvojen alla. Kansleri oli tämän heti hyväksynyt huomauttaen samalla, että rehtorin tuli yliopiston isältä pyytää anteeksi nuorison raakaa käytöstä.

- Mutta muista myös painostaa meidän kulttuuriyhteyttämme Ruotsin kanssa ja kaksikielisyyden siunausta, oli kansleri lopuksi huomauttanut.

Kello 1 aikaan oli yliopiston edessä pienoinen ylioppilasjoukko, jossa nähtiin muutamia leveälakkisia ruotsinmielisiä ja pari suomalaista maltillista (I.L.). Rehtorin, eräiden professorien ja ylivahtimestarin johdolla lähti tuo joukko kulkemaan kiertäen aluksi Nikolainkirkon edessä seisovan "Vapauttajatsaarin" patsaan pitkin Aleksanterinkatua päämääränään Kansallismuseo. Väkeä oli kertynyt tuhatmäärin tätä ainutlaatuista kulkuetta katsomaan, etupäässä ylioppilaita, joiden joukosta kuului sekaisin eläköönhuutoja ja vihellyksiä. Ratsastava poliisikomennuskunta poliisimestarin johdolla oli voimaton.

Kansallismuseon portailla seisoi rakas Aleksanteri poliisiketjun ympäröimänä. Ylioppilasjoukko asettui portaitten juurelle ja rehtori nousi patsaan vierelle, kuten niin monet kerrat ennenkin, ja aloitti ruotsinkielisen avauspuheensa anteeksipyynnöllä kanslerin esittämään tapaan.

Puhe oli loppumassa, kun paikalle saapui postiljoonien soittokunta, joka heti puheen päätyttyä viritti vanhan, rakkaan keisarihymnin: "Boshe sarja kranin" mahtavat sävelet vyöryivät juhlallisina yli tuhantisen väkijoukon. Rehtori, jonka sävelkorva oli lievimmin sanoen heikko, luuli pelausta "Maamme"-lauluksi ja sen vuoksi paljasti päänsä, mitä esimerkkiä avajaisjuhlallisuuksien osanottajat seurasivat. Paikalle kertynyt muu yleisö seisoi vakaasti hatut päässä ja puhkesi raikuviin kättentaputuksiin ja hyvä-huutoihin musiikin vaiettua.

Helsingin yliopiston (ent. keisarillinen Aleksanterin yliopisto) lukuvuosi oli alkanut.

Expertti puuhaili yliopistolla iltaan saakka. Valokuvasi, piirteli skitsejä, jäljenteli sormenjälkiä, tutki tomua ja roskia j.n.e. Illalla olikin hän kutsumilleen sanomalehtimiehille valmis selittämään koko tapahtuman:

- Tutkimuksissani olen tullut yllättäviin tuloksiin. Viime yönä on yliopiston pihaan muurin yli Hallituskadulta tullut yksi tavattoman kookas mies, kulkenut, avattuaan väärällä avaimella pihaoven, käytävää pitkin yliopiston eteiseen, mistä taas väärää avainta käyttäen tunkeutunut juhlasaliin. Siellä hän on yksin ottanut muistomerkin mukaansa, sillä vain yhdet jäljet näkyvät ja ne hyvin selvästi, yksin hän on kuljettanut sen kadulle samaa tietä, mitä oli tullut sisälle ja arvatenkin autolla vienyt sen Kansallismuseon portaille. Itse kuvapatsas on puhdistettu heti portaille asettamisen jälkeen eräillä kemiallisilla nesteillä, joten sormenjälkiä ei siinä ole havaittavissa. Mutta juhlasalista olen löytänyt yhden sormenjäljen, tavattoman suuren, mutta tyypillisen, joka kehittämäni erikoisen systeemin mukaan kuuluu opillista sivistystä saaneelle, vaaleatukkaiselle, sinisilmäiselle, noin 25 vuotta vanhalle ja hiukan kieroon katsovalle miehelle. Rikospaikalta löydettyjen jälkien jäännösten mukaan on rikollinen ollut puettuna kumipohjaisiin ainakin 50 n:on kenkiin, vaaleanharmaaseen pukuun ja harmaaseen lippalakkiin.

Ihmetyksen sorinaa. Mikä nerous!

Poliisi ryhtyi hakemaan tavattoman suurikokoista kuvanriistäjää, joka yksin oli voinut raskaan patsaan kuljettaa. Jokainen vähänkin yli 185 cm pitkä mies raahattiin kuulusteltavaksi ja joutui tekemään selkoa matkoistaan kyseessäolevana yönä. Loppujen lopuksi otettiin hänen sormenpäistään ja kengänpohjistaan tarkka jäljennös. Mutta selvyyttä ei tätä tietä tullut. Nyt kohdistettiin tutkimukset erilaisiin ylioppilasjärjestöihin ja niiden jäseniin, etupäässä A.K.-S:aan, mutta vaikka seuran toimistossa pantiin tarkka kotitarkastuskin toimeen, ei siellä löydetty mitään asiaa valaisevaa, ei edes tervapyttyjä. Eikä seuran jäsenten sormenpäistä saatu rikollista selville. Itsenäisyyden Liitonkin jäseniä epäiltiin, vaikka liiton puheenjohtaja kuulustelussa epätoivon vimmalla selitti liiton tarkoituksena olevan muistopatsaitten pystyttämisen eikä suinkaan niiden alasrepimisen. Postiljoonien soittokunnan johtajan  kautta koetettiin päästä tihutyön tekijöihin käsiksi, sillä olihan ilmeistä, että soittokunnan tilaaja oli yhteydessä kuvanriistäjän kanssa. Mutta johtaja tiesi kertoa, että eräs tuntematon pienikokoinen nuorukainen oli soiton tilannut ja siitä edeltäkäsin komeasti maksanut. Tämäkin tie oli lukossa.

Koko poliisikunta oli yötä päivää liikkeellä, turhaan. Rikolliset tuntuivat nauravan poliisin puuhille, niinkuin yleisökin. Poliisimestari uhkasi erota, kuten joskus aikaisemminkin, mutta tällä kertaa sanomalehdistö toivotti onnea matkalle. Expertti pani ammattikunniansa pantiksi, että hänen johtopäätöksiensä perusteella pulma selviää. Ja koko tämän metelin ajan seisoi Santeri I:n patsas Kansallismuseon portailla odottaen lopullista päämääräänsä.

Yleisö odotti kärsimättömästi tutkimusten tuloksia. Poliisi, joka aluksi oli ilmoittanut olevansa rikollisten jäjillä,  lopetti pian tiedonannot tyystin. Asia oli lopulta painautua unhoon, kun taas eräänä aamuna löydettiin yliopiston juhlasalista ne kengät, joita kuvanriistäjä oli jäljistä päättäen käyttänyt kuvaa varastaessaan. Mutta niiden perusteella ei päästy hullua hurskaammaksi. Eräänä aamuna sitten tavattiin patsas entisellä paikallaan yliopiston juhlasalissa, mutta kun sitä lähemmin tarkasteltiin, huomattiin se pahvista ja kipsistä tehdyksi oikean patsaan erehdyttävän hyväksi jäljennökseksi. Ja kummallakin kerralla saatiin samanlainen sormenjälki saaliiksi kuin ensimmäisellä kerralla oli saatu. Poliisi pani parastaan, mutta se oli voimaton. Ja yleisö nauroi tuolle tuloksettomalle touhulle. Kukaan ei tuntunut tietävän, kuka oikeastaan poliisia huiputti noin vertojaan hakevan häikäilemättömällä tavalla. Mutta kukaan ei ollut osannut kysyäkään asiaa tervaylioppilaalta. Hän olisi kyllä kertonut, kuinka hän jo kahden vuoden ajan oli kiireellisten tervaustehtäviensä kustannuksella valmistellut yliopiston juhlasalin puhdistamista ja sen suorittanutkin.

Vihdoin keksi Ylioppilaslehden haastattelija mennä tervaylioppilaan puheille. Siteeraamme tähän vain tervaylioppilaan kertomuksen itse tapahtumista:

"Pari viikkoa ennen kuvan lopullista häviämistä, eräänä pimeänä yönä, menin kymmenkunnan tervatoverini kanssa - monessa tulessa koeteltua joukkoa! - aikaisemmin hankituilla avaimilla ovet avaten yliopiston juhlasaliin, josta suurella vaivalla saimme ukonrumiluksen kannettua ulos odottaville rattaille. Kuvapatsaan sijalle asetimme pahvista ja kipsistä valmistetun ja monella muodolla värjätyn Aleksanteri I:n kuvan, joka oli niin erehdyttävästi alkuperäisen oloinen, ettei asianomainen kuvanveistäjäkään olisi sitä oikeasta erottanut. Alkuperäinen saatettiin kaikessa hiljaisuudessa minun suojiini.

Sitten yöllä yliopiston avajaispäivää vasten menin yksin, vedettyäni kaupungin suurimmat kengät jalkoihini, taas yliopistolle, koppasin vale-Aleksanterin kainalooni ja vein sen suojiini, josta yhdessä tervatovereitteni kanssa vein alkuperäisen "taideteoksen" Kansallismuseon portaille. Yliopistolle tein oikean jalan ukkovarpaallani "sormenjäljen", ettei poliisin tarvitsisi materiaalin puutteessa keskeyttää tutkimuksiaan. Siinä koko juttu. Ja päivällä sitten tilasin torvisoittokunnan soittamaan tsaarinhymniä rehtorille ja avajaisjuhlallisuuksille. Senjälkeen olen vielä pari kertaa käynyt yliopistolla viemässä poliisille materiaalia ja "sormenjälkiä".

Sitä riemua, minkä Ylioppilaslehden haastattelu synnytti! Koko Suomen kansa nauroi. Rehtori siirrätti Santerin kuvan Kansallismuseon kellariin, poliisimestari matkusti vuoden lomalle ulkomaille ja expertti pyysi eroa toimestaan painuen sähköttäjäksi erään pikkukaupunkimme sähkölennätinkonttoriin, mistä oli korkeaan toimeensa tullutkin. Ja se oli hänelle pahempaa kuin kuolema.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11016/TMP.objres.1698.html?sequence=1

*

Aleksanteri I:n patsaasta ja sen sijoituksesta on käyty ajoittain keskustelua, kiivastakin:

*

Agricola-sivusto:

Keskusteltiin Tallinnan Pronssisoturi-patsaan tiimoilta vähän  muustakin:

Vaarallinen yhdistelmä: monumentit ja historiantulkinnat

http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=824

Virolaisten halu miehitysvallan pystyttämän patsaan siirtämiseen on
tietysti ymmärrettävää, vaikka päätöksen poliittisesta viisaudesta
voi olla montaa mieltä.

Mutta osattiin sitä Suomessakin. Suomen itsenäistymisen jälkeisinä
vuosina "Ryssän ajasta" muistuttaneiden monumenttien häpäiseminen
ei ollut tyystin epätavallista. Oleellisena erona Viron nykytilanteeseen
oli tietysti se, ettei tsaarin ajan monumenteille tuolloin löytynyt
puolustajia itärajankaan takaa.

Resvoin rauhankappelin tervaamisesta ja purkamisesta vuonna
1919 löytyy näköjään juttu netistäkin, Helsinki-Seuran vuonna
2004 julkaisemasta Sanomia Helsingistä -lehdestä (Rolf Martinsen:
"Tervaharjat ojossa Venäjän haamua vastaan"
, s. 7)

http://www.helsinkiseura.fi/files/Helsingfors_Tidningar.pdf

Sittemmin ylioppilaat (mm. Urho Kekkonen) tervasivat myös
yliopiston päärakennuksen päätykolmiossa olleen Aleksanteri I:n
monogrammin ja juhlasalissa olleen Aleksanteri I:n rintakuvan.
Rintakuva päätyi lopulta ulkoilmaan Yliopiston kirjaston puutarhaan,
jossa se vieläkin kököttää jalustallaan.


Kansallismielisillä ylioppilailla olisi ollut pidemmällekin meneviä
visioita Helsingin keskustaa hallinneiden Venäjän vallan ajan
monumenttien päänmenoksi, mutta ne eivät kuitenkaan saavut-
taneet yleistä hyväksyntää edes 20-luvun poliittisessa ilmastossa.

http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=824

*

Wikipedia kertoo artikkelissa

Aleksanteri I:n rintapatsas; http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_I:n_rintakuva

Suomen itsenäistymisen jälkeen kiihkoisänmaalliset ylioppilaat ja varsinkin AKS:n kannattajat alkoivat vaatia Venäjän vallan ajasta muistuttavien symbolien poistamista yliopistolta. Vuonna 1925 he saivat aikaiseksi sen, että Aleksanteri I:een viitannut piirtokirjoitus poistettiin päärakennuksen julkisivusta. Seuraavaksi Ylioppilaslehti aloitti kampanjan juhlasalin patsasta vastaan. Siinä koettiin ärsyttäväksi varsinkin jalustan teksti, jossa Venäjän tsaaria kutsuttiin kansakunnan isäksi. Tilalle ehdotettiin esimerkiksi Snellmanin tai Lönnrotin patsasta. Pohjalaiset ylioppilaat tärvelivät Aleksanterin patsasta lokakuussa 1929 tervaamalla jalustan tekstin ja huhtikuussa 1931 sen päälle heitettiin happoa. Joulukuussa 1931 yliopiston konsistori päätti lopulta siirtää patsaan pois juhlasalista. Toukokuussa 1932 se siirrettiin konsistorin saliin.[6] Siirto saattoi pelastaa patsaan, sillä yliopiston juhlasalin alkuperäinen sisustus tuhoutui jatkosodan aikana ilmapommituksessa vuonna 1944.

*

Toimittaja Unto Hämäläinen kirjoitti keväällä 2013 Aleksanteri I:n patsaan vaatimattomasta sijoituspaikasta Helsingin yliopiston sivurakennuksen nurmikolla, ja sai aikaan pienoisen myrskyn poliittisen taiteen vesilasissa:

http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1305633173900

Häväisty keisari

Aleksanteri I:n patsas on Helsingissä työnnetty pihan perälle, vaikka sen oikea, alkuperäinen paikka olisi Turussa.  …

… Patsaan teki kuuluisa venäläinen kuvanveistäjä Ivan Martos.

Vuonna 1814 patsas asetettiin Turun Akatemiatalon juhlasaliin, jossa se ennätti olla 13 vuotta ennen kuin se vietiin Helsinkiin.

"Patsaan siirtäminen oli lähinnä vandalismia. Ilman sitä Akatemiatalon Solennitetssalen ei ole alkuperäisessä asussaan", professori Timo Soikkanen sanoo.

Helsinkiläisenkin on pakko myöntää, että patsasta ei ole kohdeltu hyvin uudessa pääkaupungissa. Ensimmäiset sata vuotta patsas sai olla arvoisellaan paikalla Helsingin yliopiston juhlasalissa. 1930-luvun kiihkeinä vuosina se kuitenkin joutui poliittisen väittelyn kohteeksi. Kansallismieliset ylioppilaat eivät sietäneet keisarin patsasta ja vaativat sen poistamista juhlasalista.

Uskomatonta mutta totta: ylioppilaat saivat tahtonsa läpi. Patsas vietiin pois Helsingin yliopiston juhlasalista vuonna 1932 ja kuljetettiin Töölöön, Kansallismuseon pihalle.

1950-luvulla sille etsittiin Helsingistä taas paikkaa, ja lopulta se siirrettiin Kansalliskirjaston puistikkoon, jonne se on unohdettu yli viideksikymmeneksi vuodeksi.

Professori Soikkasta patsaan kohtelu harmittaa: "Kyse on sisätiloihin tarkoitetun patsaan siirtämisestä ja varastoimisesta sille sopimattomaan paikkaan ja syrjään ja ulos."

Timo Soikkasen mielestä Turun kaupungin johdon pitäisi toimia tänä vuonna, kun Kansalliskirjasto menee Helsingissä remonttiin. On aika tuoda patsas takaisin kotiin. Se on Turku.

Kun kysymyksessä on Suomen ja Helsingin ja Helsingin yliopiston historia, tuntuu kohtuulliselta pyytää lopuksi lausunto professori Matti Klingeltä. Se saapuu sähköpostin välityksellä:

Vastaukseni: Patsasta ei voida siirtää Turkuun, koska se on entisen Keisarillisen Turun Yliopiston, nykyisen Helsingin Yliopiston omaisuutta, sen muisto, että Aleksanteri ikään kuin perusti yliopiston uudelleen kaksinkertaistamalla sen määrärahat 1811 ja rakennuttamalla Turkuun uusia yliopistorakennuksia. Sitten rakennettiin Helsinkiin muuton 1828 jälkeen komea rivi uusia. Yliopisto sai 1820 Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston kunnianimen. Itse olen puhunut ja kirjoittanut patsaasta ja sen onnettomasta sijainnista lähes koko ikäni ja 1970-luvulta kaikille kanslereille, rehtoreille, vararehtoreille ja hallintojohtajille. Kaikkia on vaivannut ties mikä saamattomuus tai ryssänviha omaa hallitsijaamme, erillisen Suomen perustajaa ja hyväntekijää kohtaan. Olisiko turkulaisten uhkailusta vihdoin apua? Asiasta Ylioppilaskunnan Historiassa 1968 (IV osa) ja Helsingin Yliopiston historiassa 1990 (toinen osa). MK

http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1305633173900

*

Sitten patsaasta päätettiin ottaa replikaatti, ja sijoittaa patsas alkuperäiseen paikkaansa, Turun yliopistoon:

Kiistelty Aleksanteri I:n patsas siirretään sisätiloihin

Kaupunki 8.2.2013 3

http://www.hs.fi/kaupunki/a1360214310566

*

Aleksanteri I:n patsas palaa Turkuun

Kotimaa 12.3.2013 11:55 6   http://www.hs.fi/kotimaa/a1363055866085

*

Aleksanteri I:n rintakuva vietiin remontin tieltä  http://www.hs.fi/kaupunki/a1366945773332

Kaupunki 26.4.2013 19:53 0

*

Turkulaiset olivat tyytyväisiä;

http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/Sivut/patsaan-paljastustilaisuus-30.5.-aleksanteri-palaa-akatemiataloon.aspx

*

Edeltäjänsä häpäisijä

Urho Kekkonen kuuluu niihin valtiollisiin johtajiin, jotka ovat jollain tapaa häpäisseet tai alentaneet kunnioitetun edeltäjänsä hahmon tai muiston.  Useimmiten se on tapahtunut eräänlaisena ”isänmurhana”, valtataistelun tuoksinassa, ja tuollaisen ”patsaankaadon” tuloksena ja ansion niin monesti on sitten ollut kyseisen ”kuvainkaatajan” kohoaminen ”kansakunnan kaapin päälle” – eli juuri sinne, mistä yksi ukko on dramaattisesti vedelty alas.  Kekkosen tapauksessa tämä aktiivinen provokaatio kohdistui entisen emävallan keisariin, joka sinänsä on katsottava lieventäväksi asianhaaraksi, ja toisaalta motiivit olivat isänmaalliset, jopa yltiösellaiset, eivätkä ne suuntautuneet hajaallisen kansan yhdistämiseen, vaan pikemminkin pääväestön hegemoniaan ja vähemmistöjen syrjäyttämiseen, joskin Kekkonen tässäkin suhteessa myöhemmällä toiminnallaan kirkkaasti peittosi nuoruusvuosiensa mahdolliset tahrat.  Kansakunnan yhdistäjän viitta harteillaan kun toimitteli tehtäviään.  Mutta josko jo tuolloin 24-vuotiaana olisi Kekkosella kajastelleet tajunnan perällä valtiolliset tavoitteet, kohota Aleksanteriksi Aleksanterin paikalle?  Hyvinpä niinkin, olihan hän jo varhain ilmoittanut pyrkivänsä porukan komentajaksi.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

…vähän lisää Kekkosen toiminnoista täällä;
Aarno Laitinen: Valta huligaaneille. Blogi 08.11.2008; http://blogit.iltalehti.fi/aarno-laitinen/2010/11/...
”Esimerkiksi voi ottaa vaikkapa Urho Kekkosen, joka nuorena opiskelijana tervasi Helsingin ruotsinkielisiä katukylttejä ja Uspenskin katedraalin viereen rakennetun Haminan rauhan kappelin. Se jouduttiin purkamaan.
Kekkosen rasismi sai huvittavia muotoja. Vanhat helsinkiläiset muistavat vielä polkuautot, joilla Kekkosen kaksospojat Matti ja Taneli ajelivat Kampissa 1930-luvulla eduskuntavaalien alla. Toisessa autossa luki ”Kaikki ryssät maasta pois” ja toisessa ”Kaikki hurrit maasta pois”. Käsiala oli isä-Urhon.”
*
Laitinen jatkaa Kekkosen seikkailuista blogissaan 27.8.2012; http://blogit.iltalehti.fi/aarno-laitinen/2012/08/...
”Urho Kekkosen ura ei myöskään kestä kriittistä tarkastelua. Hän toimi valkoisten teloittajana Haminan valleilla 17-vuotiaana koulupoikana. 19-vuotiaana hän oli Paavo Arhinmäen tapainen katuhuligaani, joka tervasi Uspenskin katedraalin Rauhankappelin, ja se jouduttiin purkamaan. Yliopiston venäläiset ja ruotsalaiset kyltit saivat myös Urhon tervasudista.
Etsivän keskuspoliisin nuorena poliisina Kekkonen hankki tunnustuksia nyrkeillään, jotka hän suojasi käsineillä.”
*
Laitinen 2011; http://blogit.iltalehti.fi/aarno-laitinen/2011/01/...
”Televisiossa oli ohjelma, jossa nuoret keskustelivat Kekkosesta. Hyvin ovat perinneseuran riitit ja Juhani Suomen & co:n tarinat eläneet heidän mielessään.
Myös toisenlainen Kekkonen löytyy historiasta. Tämä Kekkonen osallistui kansanmurhaan jo 17-vuotiaana Haminan valleilla teloittamalla punikkeja.

Pari vuotta myöhemmin Kekkonen oli opiskelukaveriensa kanssa tervaamassa Uspenskin katedraalin kappelia, joka oli rakennettu Haminan rauhan kunniaksi. Tervasudilla hän veteli myös ruotsinkielisiä katukylttejä.” http://fi.wikipedia.org/wiki/Rauhankappeli
*
Tämä kannattaa katsoa;
Uspenskin katedraalin Rauhankappelin vihkiäisjuhlat 1913 (kesto: 0:47) http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/rauhankappel...
Helsingin kaupunginmuseon sivuilta löytyy tämä kuva: (napauta kuvaa niin saat sen isommaksi https://hkm.finna.fi/Record/hkm.HKMS000005%3A000001cy
Rauhankappeli tervattuna:
https://hkm.finna.fi/Record/hkm.HKMS000005%3A000001dz
Rauhankappelia puretaan 1920:
https://hkm.finna.fi/Record/hkm.HKMS000005%3A000001dy
Purkutelineissä oleva Rauhankappeli 1920:
https://hkm.finna.fi/Record/hkm.HKMS000005%3Akm0023oq
http://www.albumit.lasipalatsi.fi/search/photo.htm... kartanoformtype=&formtype=
http://www.albumit.lasipalatsi.fi/search/photo.htm...
Tällä sivustolla lisää hyviä kuvia Rauhankappelista: http://taloforum.fi/viewtopic.php?f=7&t=357&start=195
*
Uspenskin katedraalin kappelia koskeva kysymys on esitetty Helsingin kaupunginkirjaston ylläpitämällä suositulla ja ansiokkaalla Kysy.fi –sivustolla. http://www.kysy.fi/kysymys/loysin-kotisivuillanne-...
”Löysin kotisivuillanne Helsingin Uspenskin katedraalia koskeva vastaus. Mulla on vielä yksi kysymys - minkäläisiä töitä voisi olla katedraalin ulkopuolella v. 1912 ? On olemassa harvinainen valokuva, merkitty "Helsinki, 1912", jolla etupuolella, katedraalin porrailla, on muutama kivenhakkaja ja suuria graniittilohkareita.”
Pari vastausta saatiin, ensin Kaupunginkirjaston puolesta vastattiin:
”Uspenskin katedraalin (rak. 1868) tontille valmistui vuonna 1913 Rauhan kappeli. Eli kyseessä on luultavasti kappelin rakennustyöt. Kappeli purettiin tontilta 1920.
Pääsin kappelin jäljille hakemalla Albumit auki -sivustolta vanhoja valokuvia Uspenskin katedraalista. Sivustoon kannattaa tutustua, siellä on hienoa kuva-aineistoa Helsingistä!”
http://albumit.lasipalatsi.fi/suomi/index.html
Lue lisää kappelista täältä:
http://www.hel2.fi/kaumuseo/kehyksissa/katajanokka......
Ja toinen vastaus;
”Rauhankappeli jouduttiin purkamaan koska ryhmä suomalaismielisiä opiskelijoita tervasi sen niin pahasti että sitä ei voitu enää puhdistaa. Edesmennyt presidentti Kekkonen oli yksi näistä tervaajista.” http://www.kysy.fi/kysymys/loysin-kotisivuillanne-...
*
Kyseisellä Helsinki kehyksissä –sivustolla esitellään mainittu Uspenskin katedraalin kappeli, ja
todetaan: http://www.hel.fi/hel2/kaumuseo/kehyksissa/katajan...
”Uspenskin katedraalin tontille valmistui 1913 Rauhan kappeli. Se rakennettiin Suomen sodan päättäneen Haminan rauhansopimuksen satavuotismuistoksi. Helsinkiläiset tunsivat sen myös Resvoin kappelina. Kappelista julistettiin arkkitehtikilpailu mutta voittanutta suunnitelmaa ei toteutettu. Professori L. P. Shiskolta tilattiin uudet piirustukset. Hän myös hankki venäläisiä työmiehiä rakentamaan kappelia.
Kappelin vihkiäisjuhlallisuudet 27.10.1913 olivat näyttävät jumalanpalveluksineen, ristisaattoineen, sotilasparaateineen ja iltajuhlineen.
Rauhan kappeli pystytettiin ilman kaupungin viranomaisten lupaa ja vastoin heidän tahtoaan. Kappeli oli koko ajan ollut erityisenä silmätikkuna, koska se suomalaisten mielissä edusti Venäjän harjoittamaa sortopolitiikkaa.
Eräänä keväisenä yönä 1919 kappeli tervattiin. Terva ehti imeytyä vuolukivisiin seiniin niin lujasti, että sen puhdistaminen oli mahdotonta. Kappelin tervaajat jäivät virallisesti tuntemattomiksi, mutta tiettävästi asialla olivat kansallismieliset ylioppilaat. Kappeli purettiin 1920.”
*
Eli:
”Kappelin tervaajat jäivät virallisesti tuntemattomiksi, mutta tiettävästi asialla olivat kansallismieliset ylioppilaat.”
Nämä ”kansallismieliset ylioppilaat” taisivat olla julkisen esivallan ”erityisessä suojeluksessa”. Jos Kekkonen oli mukana – kuten perimätieto kertoo – niin miksei hän ja muut kumppaninsa joutuneet edesvastuuseen?
Nyt kun katsoo 2015 Rauhankappelia, ja Ivan Timiriasewin – tunnetun valokuvaajamestarin – vuonna 1919 ottamaa kuvaa, voi vain harmitella että noin kaunis ja näyttävä rakennus on turmeltu.
Rauhan kappelin itäisessä portaalissa oli pronssinen muistolaatta. Siinä oli venäjäksi Haminan rauhanartiklat ja maininta, että kappeli on oli pystytetty Haminan rauhan ja Suomen Venäjään liittämisen muistoksi. Viimemainittu muisto ei tietystikään aikalaisten mielessä ollut mitenkään yksiselitteinen ja pelkästään myönteinen muisto.
http://www.hel.fi/hel2/kaumuseo/kehyksissa/katajan...
*
Täällä taas puhutaan Suomen Ortodoksisen kirkon ja Suomen valtion suhteista vuosikymmenten saatossa:
https://ortodoksistenpappienliitto.files.wordpress... sivut 6-7.
Teologian tohtori Juha Riikonen
Toisiinsa kietoutuneet
Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen valtiovallan pitkä yhteinen taival
Tässä lyhyessä puheessani käyn läpi ja arvioin Suomen ortodoksisen kirkon yhteyksiä Suomen valtiovaltaan Suomen valtiollisen itsenäisyyden alusta toiseen maailmansodan jälkeiseen aikaan;
”Arkkipiispa Paavalin aika
1960 arkkipiispaksi valittu Paavali (Yrjö Olmari) oli ensimmäinen piispa, joka aktiivisesti alkoi pitää yhteyksiä Konstantinopolin patriarkaattiin, Suomen ortodoksisen kirkon kanoniseen äitikirkkoon. Tuossa suhdetoiminnassaan hän mieluusti käytti hyväkseen diplomaatteja, ja halusi ottaa valtiolliset seikat huomioon. Paavali ymmärsi myös suhdetoiminnan arvoja. Patriarkka Athenagoras kiitti presidentti Urho Kekkosta tämän uudelleen valinnan johdosta 1962 ja samalla kiitti Suomen valtiovaltaa ”suurenmoisesta suojeluksesta” Suomen ortodoksista kirkkokuntaa kohtaan ja kiitti kirkkokun-nan jälleenrakentamisesta. Paavali kehotti Kekkosta lähettämään valokuvansa Athenagoraalle, jotta
tämä voisi asettaa sen työpöydälleen presidentti John F. Kennedyn kuvan viereen, sillä patriarkka tuntee ”aivan erikoista rakkautta ja kunnioitusta Suomea kohtaan”. Presidentti Kekkosen kuva omistuskirjoituksin toimitettiin Athenagoraalle Paavalin ja Istanbulissa toimineen konsuli Olavi Tammivuoren kautta.
Paavali loi yhteyksiä valtion korkeimpaan johtoon. Kekkonen osallistui mm. Uspenskin katedraalin 100-vuotisjuhliin sekä kirkkokunnan 50-vuotisjuhliin. Juhlapuheissa kiiteltiin valtiovallan myötämielisyyttä kirkkokuntaa kohtaan. Eräs etappi kirkon ja valtion suhteissa saavutettiin 1969, kun ortodoksista kirkkokuntaa määriteltiin ensimmäistä kertaa eduskunnan säätämällä lailla.” https://ortodoksistenpappienliitto.files.wordpress...

Siis haloo;
”Kekkonen osallistui mm. Uspenskin katedraalin 100-vuotisjuhliin sekä kirkkokunnan 50-vuotisjuhliin. Juhlapuheissa kiiteltiin valtiovallan myötämielisyyttä kirkkokuntaa kohtaan.”
Uspenskin katedraali valmistui 1868, joten 100-vuotisjuhlia vietettiin 1968. http://hos.fi/uspenskin-katedraali/historia
Mitähän mahtoi Pyhän Urhon päässä pyöriä siinä hentoisen ja hauraan arkkipiispa Paavalin rinnalla juhlakirkossa istuessa? Että miten sitä tuli nuorena kössinä tervapensselin kanssa heiluttua tälläkin mäellä?
*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Vähäinen lisäys;

Kuvia aiheesta Uspenskin katedraalin Rauhankappeli
https://www.google.fi/search?q=uspenskin+katedraal...
*
Tässä on opinnäytetyö, jonka sivuilla 129-131 kerrotaan Rauhankappelin synnystä ja tyylistä:
https://www.google.fi/?gfe_rd=cr&ei=8WzPVPCiEYqI8Q...
Avaa tiedosto - Theseus
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/1418...?...
kirjoittanut R Sirén - ‎2010 - ‎Aiheeseen liittyviä artikkeleita

*

Helsingin kaupungin toimintakertomus vuodelta 1920 kertoo Rauhankappelin lopusta:
Sivulla 194-195: http://palvelut.unigrafia.fi/TIEKE2/pdf/1920/1920.pdf

”Resvoin rauhankappeli, sen poistaminen.

N.s. Resvoin rauhankappelin purettavaksi ja kuljetettavaksi kreikkalaiskatolisen sotaväen hautausmaalle toistaiseksi säilytettäväksi siellä. Kun kappeli, joka sijaitsi erittäin huomattavalla paikalla keskikaupungilla, oli sangen rumentava, ja kappelin poistaminen kaupungin kannalta katsoen muutoinkin oli toivottava, oli sisäasiainministeriö kehoittanut maaherraa ensi tilassa
antamaan selvityksen siitä, suostuiko ja millä määrällä Helsingin kaupunki ottamaan osaa kappelin muuttokustannuksiin, jotka laskelman mukaan nousivat 123,000 markkaan. Maaherran kehoitettua maistraattia kaupunginvaltuustolta hankkimaan puheenalaisen selvittelyn, päätti

1) kaupunginvaltuusto ilmoittaa, että valtuusto oli päättänyt velvoittaa kaupungin valtiolle
maksamaan takaisin ne 15,000 markkaa, mitkä kaupunki oli saanut rauhankappelin tontin pakkolunastushintana, kuitenkin vasta sitten kun pakkoluovutetun maan omistusoikeus oli palautunut kaupungille.
Asian saatua tällaisen ratkaisun ei valtuutetun von Wendtin tekemä
esitysehdotus
2) toimenpiteisiin ryhtymisestä yllämainitun kappelin poistamiseksi aiheuttanut enempää toimenpidettä valtuuston puolelta.”

*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Vielä pieni täydennys:

Kekkosen tervaajakaverina mukana ollut kolmas kaveri ei ollut Toivo Läyskä vaan Toivo Löyskä:

Hän näyttäisi olleen pohjalaisia ja valmistuneen arkkitehdiksi:
http://www.porstuakirjastot.fi/items/browse?tag=To...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Arkkitehti Toivo Löyskän elämäkertatietoja löytyy täältä http://vsks.onsight.fi/wp-content/uploads/2011/12/...
Viipurin suomalaisen kirjallisuuseuran julkaisemasta Viipurilaisia arkkitehteja –teoksesta.¨
Toivo Löyskä s. 1949-1950 ja hänen veljensä arkkitehti Väinö Löyskän s. 151-152.
Veljesten piirtämiä huomattavia rakennuksia esistellään s. 153.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Noniin, kaivetaan nyt sitten tämä ”tervaylioppilaan” homma pohjia myöten.
Urho kekkosen julkaistu tuotanto on lähteenä (Doria, netti); http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/10152/T...

Nuori Urho kirjoittaa hyvinkin tietävän oloisena ja sen verran historialliseen tilanteeseen kuulunutta vastakkainasettelua maalaillen, että on syytä panna koko pakina täydellisenä tähän esille.

Nimimerkki Känä eli Urho Kekkonen skriivaili Kajaanin Sanomalehdessä 17.10.1919 (vastikään 19 vuotta täyttäneenä) tähän malliin. Kyllä tyyli on hallussa jo tuolloin, teksti on viisasta ja koukkuja täynnä. Tuo pakinassa mainittu ”ukko Resvoi” oli kyseisen tervatun Rauhankappelin ”isä” ja rahoittaja (lue alempana Jari Sedergrenin oiva kuvaus).

”Mode affär.
Kajaanin Lehti 117/17.10.1919

Jollei terva, viina ja sauna auta, niin tulee kuolema, sanoivat esi-isämme ennen. Ja milloin vain kuultiin, että viikatemies ja luurankoäijä on uhkaillut känkkäröidä vieraisille, niin heti uhatussa talossa pantiin sauna lämmitä, viinapannu porisemaan ja haettiin tervapytty lämpiämään. Monetpa kerrat kiersi näin varustetun talon tuo pahan onnen lintu.
Pohjanmaan terva, jolla ennen kuolema karkotettiin, on viime aikoina joutunut näyttelemään sangen huomattavaa osaa sivistysriennoissamme y. m. Maankuuluiksihan tulivat ennenvanhaan katukilpien ryssänkielen tervaukset ja Helsingissä viimetalvinen Resvoin rauhankappelin tervaus. Eräänä kauniina, mutta sangen pimeänä yönä oli Katajanokalla oleva ukko Resvoin Suomen Ryssään yhdistämisen kunniaksi pystyttämä kappeli sivelty tervalla sisältä ja päältä, kuten ukko Noakin arkki ennenmuinoin. Jo aamulla kokoontui koko Helsinki katsomaan, kuinka taitavasti tuo tervaaminen oli tehty ja miltä Pohjolan terva tuoksuu. Monena päivänä sitä sankat ihmisjoukot ihailivat.

Ukko Resvoin kääntyi haudassaan, että arkun laudat risahtelivat.

Sanomalehdissä on terva viime aikoina toimittanut painomusteen virkaa, muutamissa lehdissä sangen huomattavasti. Mielestämme ei ole vähäisinkään halventamisaie, jos ohimennen mainitsemmekin, että naapurimme "Kainuun Sanomain" painoväri tuoksuu niin pahalle, tervan y.m. maantuotteen sekotukselle, ettei meidän lehtemme toimituksessa sitä lueta muuten kuin kaasunaamari päässä ja se on "besorgattu" vapaussodassa.

Tervattiinhan kerran "Kainuun Sanomain" ikkunatkin aito kainuulaisella tervalla. Typerä teko!

Ja aivan äsken tervattiin Kuopiossa Punikki-kahvilan ikkunoihin myrkynmerkit, pääkallon kuva ja alle sääriluut ristiin sekä muutenkin töhrättiin tervan kanssa. Sanomme tämänkin tervauksen johdosta, että typerä teko. Ja poikamainen.

Näin kaukana tässä nyt ollaan. On juteltu koko maailman tervaushistoriat ja muut tervatarinat. Kuitenkin sisimmässä on oltu tarkoituksessa kirjoittaa jotakin "mode-affäristä", sillä sellaisiakin liikkeitä on Kajaanissa. Joka kerta näet kun on kuljettu läpi raatihuoneen rapakoisen torin, on suomenkieliseen kirjallisuuteen ja kirjoitukseen tottuneisiin silmiin ylös korkeuksiin leimuavien tulenlieskojen hehkulla sattunut erään liikkeen oven päällä olevat sanat: mode affär. Eivätkä ne ota siitä hävitäkseen. Olikin tarkotus hienosesti kysästä arv. yleisöltä, miltähän näyttäisi tuo ruotsinkielinen osotekilpi tervattuna Kainuun korpien tervalla ja sitä muistellen alussa niin paljon tervasta tuli jaaritelluksi. Kysytään vain, sillä missään nimessä ei ketään kehoteta kilpeä tervaamaan. Sehän olisi ainakin varastetun tavaran salaamista tai jotakin sellaista, josta rangaistus seuraisi.

Tunnustetaan kansallisen itsemääräämisoikeuden ja kansallisten vähemmistöjen oikeudet. Sentakia ei olla vastaan, jos Kajaaniin tulee perustettavaksi seurakunta y. m. s. jossa virallisena kielenä on n. s. toinen kotimainen kieli. Onhan täällä sitä vaatimassa jo sitä varten ainakin yksi "mode affär".

Känä”

*

”Sedis” kirjoitti blogissaan 24.8.2005 hieman kriittisen arvion Timo Koivusalon ”Kaksipäisen kotkan varjossa” –elokuvasta, mutta sisällytti siihen oivallisen tiivistelmän Rauhankappaelin syntyhistoriasta ja kohtalosta, joten antakaamme nyt puheenvuoro Jari Sedergrenille:

http://sedis.blogspot.fi/2005/08/kaksipisen-kotkan...

”Tuosta Resvoi-kappelista vielä näin myöhempänä lisäyksenä. Se sai nimensä Helsingissä asuvasta venäläisestä kirjakauppias Nikolai Resvoista, joka 1908 teki aloitteen ortodoksisen kappelin pystyttämisestä Haminan rauhan kunniaksi. Haminan rauhan 100-vuotisjuhlassa 18.9.1909 kappelin peruskivi muurattiin, mutta rakennus valmistui vasta syksyllä 1913. Se sijaitsee Uspenskin kirkon vieressä ja se luovutettiin Uspenskin katedraalin omistukseen.

Riitta Pakarinen Helsingin kaupunginmuseosta on kirjoittanut kappelin myöhemmistäkin vaiheista. Palmusunnuntaina 1919 helsinkiläiset sitten näkivät kappelin tervalla tuhrittuna. Kappeliin johtaville portaille oli vedetty tervalla suuri luterilainen risti. Ulkoseinällä olevien ikonien ympärille ja itse ikoneihin oli maalattu sarvekkaita pirun päitä. Tekijät jäivät tuntemattomiksi, mutta tiettävästi asialla olivat kansallismieliset ylioppilaat.

Martti Haavio muistelee, miten hän oli vappuyönä 1919 ylioppilastovereineen marssinut Katajanokalle, jossa he Resvoin kappelin luona huusivat "Alas, alas, alas!"

Ylioppilaslehdessä ehdotettiin 1924 perustettavaksi seura "Ryssän muistot pois". Jäseneksi kelpuutettaisiin jokainen joka oli osallistunut venäläisvastaisiin toimiin, esimerkiksi Resvoin kappelin tervaamiseen. Seuran ohjelmassa oli mm. poistaa Aleksanteri I:n monogrammi yliopiston päätykolmiosta.

Kappeli puretttiin sisäasianministeriön käskystä 1920. Helsinkiin 1927 perustettu Yksityinen kreikkalaiskatolinen yhdyskunta osti rakennustarpeet 1930-luvulla Munkkiniemeen rakennettavaa kirkkoaan varten.

Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa on kaksoiskotka Rauhan kappelin aidasta. Kotkassa näkyy tervauksen jälkiä. Museoon kotka on saatu lahjoituksena. Lahjoittaja oli ostanut sen vanhaintavarainkaupasta. Se lienee elokuvan mainoksen kotka, toivottavasti laillisesti hankittuna kuvana.

Tarkemmin, ks. Riitta Pakarinen: "Tervasankonationalismia" - Rauhan kappelin kohtalo. Narinkka 1996.”

Näin siis ”Sedis”.

*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset