Veikko Huuska

Pelkoa ja inhoa Wienissä 1683

Pelkoa ja inhoa Wienissä 1683

 

Taistelu Wienistä 1683 – kristillinen Länsi ja islamilainen Itä otattivat

*

Tarina siitä miten Euroopasta tuli islamilainen – melkein..

*

Heinäkuun 7. päivän aamuna 1683 saapui Wieniin hikeä valuva upseeri tuoden ilmoituksen,  että osmanit marssivat rajalinnoitusten ohi ja että niiden päämääränä ilmeisestikin oli pääkaupunki, Wien.

*

Johdanto edeltävään vaiheeseen Euroopassa

30.9.1681;

Eurooppalaisen sotien loputtoman tuntuisessa kavalkadissa poimimme tämän yhden, nimenomaisen päivän, koska se omalla tavallaan edustaa lukemattomia sotia, niihin edeltävänä toteutuneita asetelmia, voimasuhteiden muutoksia ja aseiden vaiettua vallitsevaa uutta tilannetta, jossa – kuinkas muuten muodostellaan uudelta pohjalta liittoutumia uusia voimanponnistuksia varten;

”… syyskuun 30:na vuonna 1681.  Sinä päivänä Saksan valtakunnan kaupunki Strassburg menetti monisatavuotisen vapautensa.   http://fr.wikipedia.org/wiki/Capitulation_de_Strasbourg_(1681)

Markiisi de Louvoisin (Freancois Michel le Tellier) johtama ranskalainen armeija oli muutamia päiviä aikaisemmin yhtäkkiä saartanut kaupungin ja vaatinut sitä antautumaan, uhaten muuten valloittaa sen rynnäköllä ja hävittää.

Tyrmistyneet neuvosherra olivat kiireen kaupalla kokoontuneet harkitseman, mitä oli tehtävä, ja olivat päätyneet siihen yksimieliseen päätökseen, että kaikki vastarinta oli mieletöntä.

Strassburg avasi porttinsa.  Louvois saattoi marssia kaupunkiin.

 

Samana päivänä, 30.9.1681, ranskalaiset joukot valtasivat vielä toisenkin kaupungin, nimittäin Po-joen varrella Lombardiassa sijaitsevan Casalen.

Casale, jota pidettiin Pohjois-Italian lujimpana linnoituksena, kuului Mantovan herttualle, mutta nyt hänet saatiin luovuttaman se Ranskan kuninkaalle.  Strategisessa suhteessa Casalen merkitys oli hyvin suuri – juuri sieltä käsin Ranskan joukot saattoivat uhata Espanjan Lombardiassa olevia alueita.

Riemuiten selitettiin ranskalaisten taholta näiden tapahtumien johdosta, että Ludvig XIV (”Aurinkokuningas”) oli voittanut jopa Julius Caesarinkin päästessään näin yhtenä ainoana päivänä sekä Reinin että Pon herraksi.  http://en.wikipedia.org/wiki/Nine_Years'_War

*

Menemme taas ajassa muutamia vuosia eteenpäin – vuoden 1683 toukokuuhun.  Noina aikoina Ranskan laivasto purjehti Genovan sataman edustalle.  Komentava amiraali käski selittää, että hän pommituttaa kaupunkia, jollei se heti paikalla alistu eräisiin vaatimuksiin, jotka Ranskan kuninkaan oli mielestään pakko esittää, muun muassa luovuttamaan tietyn määrän sotalaivoja.  Ylpeät genovalaiset jättivät vastaamatta tähän julkeaan esitykseen.

Silloin pommitus alkoi.  Se jatkui monta päivää ja sai aikaan hirvittävää hävitystä.  Tämän urotyön tehtyään Ranskan laivasto nosti ankkurin ja purjehti kotiin.  Retkikunnan lähettämisen aiheena oli ollut osaksi se, että tuo kukoistava kauppatasavalta oli Ranskan kiusallinen kilpailija merillä, osaksi se, että sen epäiltiin olevan ystävällisissä suhteissa Espanjaan, jota vastaan Ranska taas tähän aikaan oli sodassa.

Sellaista puolueellisuutta Ludvig ei tietenkään voinut sietää.

[Alahuomiona todettakoon, että Genova, aivan kuten mm. Venetsia olivat tuolloin kauppavaltioita, eivät territoriaalisia valtioita, kuten nimenomaan Ranska oli: kauppavaltiot pyrkivät vaurauteen tuotannolla ja kaupankäynnillä, missä merenkululla kaikkine osa-alueineen oli keskeinen sija.  Niinpä kauppavaltioilla ei ollut laajoja maa-alueita hallittavanaan eivätkä ne myöskään himoinneet sellaisten valloituksista, niinpä niillä ei ollut mainittavia sotavoimia ja varustuksia, kuten niiden suojattomasta asemasta havaitaan.  Taloudellisesti ne kukoistivat, osin myös alhaisten sotaponnistusten ansiosta.  Genovan budjetti yksin oli suurempi kuin Ranskan koko kuningaskunnan budjetti noina päivinä, VH]

*

 

Vuosien 1678-1679 rauhansopimusten jälkeen Ludvig XIV:tä juhlittiin suurena soturina ja voittajana, mutta itse hän ei suinkaan ollut tyytyväinen – päinvastoin.

[Huom.: Ranskan – Hollannin välinen Nijmegenin rauha 1678 (sotaa oli käyty Hollannin maakunnissa, Flanderissa, Reinin varrella Franche-Comtéssa ja Pyreneillä; lisäksi Saksan valtiopäivät (jo 1674) ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunta olivat todenneet ajautuneensa sotaan Ranskan kanssa.  Ruotsi joutui 1675 sotaan Ranskan puolelle: Fehrbellin taistelussa, jossa Brandenburgin armeija voitti ruotsalaiset, oli seurauksena kokonaisen liiton muodostuminen Ruotsia vastaan.  Ranskan – Espanjan välinen Saint-Germainin rauha 1679, jossa Ludvig XIV määräsi että Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan ja Ruotsin välinen selkkaus oli sovittava.  Ruotsi määrättiin luovuttamaan Brandenburgille Oderin itäpuolella oleva osa Pommeria.]

Pahinta oli kuitenkin, että Ranskan hyökkäys[sodat] oli saanut tahtomaattaan aikaan sen mahdollisten vastustajien liittoutumisen  -  ainakin tilapäisesti – ja Ranskan sotapolitiikan hellittämättömyys oli herättänyt kauan kestävää katkeruutta myös kansojen keskuudessa.

*

Vuonna 1677

Vuonna 1677 saapui Englannin hoviin Hollannin lähettiläs aloittamaan neuvotteluja Vilhelm Oranialaisen avioliitosta prinsessa Marian, kuningas Kaarle II:n veljen ja perillisen, sittemmin kuningas Jaakko II:n vanhimman tyttären kanssa.

Kaarle II oli aina pitänyt sisarenpojastaan Vilhelmistä, vaikka tämä hänen mielestään olikin sangen umpimielinen ja jäykkä.  Tosin Kaarlen liittoutumisesta Ranskan kanssa oli tietenkin ollut seurauksena, että yhteen aikaan hänen ja Vilhelmin suhde jännittyi aika kireäksi.  Sitten Englanti oli kuitenkin luopunut sodasta, ja kun nyt vuonna 1677 Vilhelmin edustaja saapui Englannin hoviin, kuningas otti hänet avosylin vastaan.  Kaarle oli ehkä sitä mieltä, ettei ollut hullummaksi, vaikka hän kerran osoittautuisi hieman itsenäiseksi Ranskan suhteen.  Ehdotettu avioliitto lujittaisi tietystikin Englannin ja Hollannin välisiä suhteita, ja sillä varmaan olisi, niin kuningas tuumi, Ranskaan hyödyllinen vaikutus.  Hän antoi suostumuksensa aiottuun liittoon.

Saman vuoden syksyllä julkaistiin Vilhelmin ja Marian kihlaus, ja vähän sen jälkeen vietettiin häät.  Kaarle itse talutti morsiamen alttarille.  Koko Englannin kansa oli iloissaan, sillä avioliiton arveltiin suuressa määrin lujittavan protestanttisuuden asemaa, eikä vähiten itse Englannissa.  Siellä se olikin tarpeen, sillä kruununperillinen, morsiamen isä, oli kansan suureksi närkästykseksi selittänyt olevansa katolilainen.

Ne toiveet, jotka Englannin kunnon kansalaiset vuonna 1677 kiinnittivät tuohon avioliittoon, eivät joutuneet häpeään.  Englannin prinsessa Marian ja prinssi Vilhelm Oranialaisen, Alankomaiden maaherran, avioliitto oli myöhemmin saava erittäin suuren valtiollisen merkityksen, ei yksistään Englannin, vaan myös koko Euroopan eikä vähiten Ranskan historiassa.”

*

Edellä selostetut tapahtumat ovat luonteenomaisia Ranskan politiikalle sinä ajanjaksona, joka lähinnä seurasi edellä mainittuja vuosien 1678-1679 rauhantekoja – se oli ajanjakso, jolloin oli ”sota rauhan aikana”, niin kuin saksalainen historiankirjoittaja Reinhold Koser sitä luonnehtii.

Ludvig XIV ei aikonut asettua rauhaan sellaisin tuloksin, jotka Nijmegenin rauha oli antanut.  http://en.wikipedia.org/wiki/Treaties_of_Nijmegen

Hän aikoi mennä pitemmälle. Frenche-Comté ja tärkeitä Flanderin paikkoja oli joutunut hänen valtaansa, hänen aikomuksensa oli työntää ylisellä Reinillä olevia asemiaan eteenpäin saadakseen vielä lujemman otteen Saksan valtakunnasta ja kaivaa yhä pahemmin Itävallan aseman perustuksia.

”Tästä lähtien Saksan ruhtinaat eivät enää käy sotia minua vastaan”, sanotaan Ludvig XIV:n hyvillä mielin lausuneen Nijmegenin rauhan jälkeen.  Hän pyrki juuri tuohon aikaan erityisen halukkaasti välttämään uusia sotaisia selkkauksia, sillä 1670-luvun sotaretket olivat näet ankarasti rasittaneet Ranskan valtionrahastoa ja heikentäneet arveluttavasti valtakunnan voimavaroja.

Sota Hollantia vastaan oli myös osoittanut, että suora sotilaallinen toiminta saattoi yhdistää vastustajat.

Ludvig aikoi tästä lähtien käyttää toisia, vähemmän kalliiksi tulevia keinoja saavuttaakseen päämääränsä.  Huomattavin niistä oli se järjestelmä, joka oli niin sanottujen reunionien perustana.

*

 

Reunionit

Ludvig XIV ja hänen neuvonantajansa, ennen muita Colbert de Croissy, olivat päättäneet tietyltä kannalta tarkastaa Munsterin ja Nijmeigenin rauhansopimusta.

He olivat tällöin huomanneet, että noita sopimuksia jossain määrin vapaasti tulkitsemalla voitaisiin vaatia niiden alueiden lisäksi, jotka nimenomaan oli Ranskalle luovutettu, myös sellaisia maakuntia ja paikkakuntia, jotka muinoin olivat kuuluneet nyt Ranskalle luovutettuihin alueisiin, mutta jotka aikojen kuluessa oli niistä erotettu.

Oli siis todettava, mitkä olivat tuollaisia alueita.  Näiden kysymysten tutkiminen sekä Ranskan vaatimusten oikeudellinen perustelu ja niiden sanamuodon laadinta uskottiin erityisten tuomioistuinten tehtäväksi, joita nyt perustettiin ja jotka saivat nimekseen reunionikamarit.

Yksi niistä perustettiin Besanconiin tutkimaan Franche-Comtéhen kuuluneita alueita, toinen Breisachiin ottaman selvää Elsassiin kuuluneista maista ja kolmas Metzin tutkimaan Lothringeniin kuuluneita alueita.

Nämä etsivät todisteita aina merovingien ja kapetingien ajoilta, ja milloin juridiset argumentit eivät riittäneet, niitä tuettiin tykistöllä.  http://en.wikipedia.org/wiki/War_of_the_Reunions

*

Syksyllä 1679 uusilla tuomioistuimilla oli ensimmäiset selontekonsa valmiina.

Reunioni- eli jälleenyhdistämisen politiikka saattoi alkaa.

Saksalaista ruhtinasta toisensa jälkeen kehotettiin vannomaan uskollisuudenvala Ranskan kuninkaalle muka tämän vasallina: muussa tapauksessa heidän maansa vallattaisiin.

Tällä tavoin anastettiin koko joukko kaupunkeja ja linnoja ensinnäkin Elsassissa ja Lothringenissa, mutta sitten myös muilta tahoilta.

Siten Saarbruckenistä tuli Ranskan aluetta, ja Pfals-Zweibruckenistä, joka kuului Ruotsin Kaarle XI:lle, anastettiin.  http://de.wikipedia.org/wiki/Pfalz-Zweibr%C3%BCcken   http://de.wikipedia.org/wiki/Karl_XI._(Schweden)

Väkivaltapolitiikka saavutti huippunsa jo edellä mainitussa Strassburgin miehityksessä (30.9.1681).  Tässä tapauksessa ei voitu esittää mitään oikeudellisia syitä, mutta Ludvig tarvitsi kaupunkia.

Se, jolla oli Strassburg vallassaan, hallitsi itse asiassa koko Elsassia ja sen lisäksi Reinin ylikulkupaikkaa, joka muodosti tärkeän hyökkäysportin Saksan valtakuntaan.

*

Saksassa reunionit herättivät tietenkin erittäin suurta levottomuutta ja katkeruutta.  Monilla tahoilla oltiin vakuuttuneita siitä, että Ranskan hallitsija jatkaisi matkaansa Strassburgista Reinin yli eikä pysähtyisi, ennen kuin olisi alistanut valtaansa koko Saksan.

Hänen perimmäisenä suunnitelmanaan epäiltiin olevan Saksan keisarinkruunun hankkiminen itselleen tai pojalleen.  Siihen suuntaan kävivät ainakin keisari Leopoldin epäilykset.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Leopold_I_(keisari)

Saatuaan sanoman Strassburgin antautumisesta hän lienee masentuneena huudahtanut:

Nyt Ranskan hallitsija valituttaa poikansa Rooman kuninkaaksi!”

*

Maailmanherruus siis oli Ludvig XIV:n pyrkimys, niin julistettiin kaikissa noissa hyökkäyskirjoituksissa.

Hollannin tasavallan jälkeen tulisi Espanjan Alankomaiden vuoro ja niiden jälkeen Saksan valtakunnan vuoro.  Paavinvalta taipuisi Ranskan hallitsijan palvelijaksi niin kuin se oli taipunut Kaarle Suuren aikana, ja monet maat, kuten Puola, Tanska ja Ruotsi, tekisivät samalla tavoin.

Sen jälkeen eivät edes turkkilaiset uskaltaisi hyökätä hänen kimppuunsa.  Kunhan hän ensin olisi saanut Hollannin ja Englannin laivastot valtaansa, silloin ei mikään voisi häntä estää anastamasta Englannin ja Hollannin siirtomaita.”

Näin lensi Aurinkokuninkaan ajatus.

 

Mutta mitä seurasi?

Seurasi jo edellä hahmolleen muotoutunut toimintamalli:

Ludvigia vastaan muodostettiin liitto, ja Ranska joutui eristetyksi.

*

Eurooppalainen rintama Ranskaa vastaan rakoilee

Saksassa oli useita ruhtinaita, jotka vaativat, että Ranskan laajenemispolitiikalle oli yritettävä mahdollisimman pian asettaa sulku julistamalla Ranskalle sota, mutta monet pitivät itselleen edullisempana ryhtyä keskusteluihin Ranskan kanssa.

Näin teki muun muassa Saksan valtakunnan mahtavin vaaliruhtinas, Brandenburgin Fredrik Vilhelm.  Hänelle vuoden 1679 rauhanteko oli merkinnyt katkeraa pettymystä.  Hän oli toivonut saavansa Ruotsin hallussa olleen Pommerin, jonka brandenburgilaiset olivat sodan aikana miehittäneet.  Nyt ryhtyminen uudelleen liittoon Ranskan kanssa näytti hänestä ainoalta keinolta, jolla tämän päämäärän voi saavuttaa.  Fredrik Vilhelmiin Ludvig XIV:n riemuvoitot olivat tehneet syvän vaikutuksen.  Hän selitti peittelemättä, että olisi sulaa hulluutta ryhtyä sotaan tuota miestä vastaan, joka todellisuudessa jo oli tehnyt itsensä Saksan valtiaaksi.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Fredrik_Vilhelm_(Brandenburg)

Fredrik Vilhelm teki ratkaisunsa ja solmi Ranskan kanssa sopimuksen lokakuussa 1679.  Sen nojalla hänelle taattiin huomattavat raha-avustukset, mistä hyvästä Ranskan sotavoimat saisivat marssia hänen maittensa läpi siinä tapauksessa, että Ludvigin oli mielestään pakko ryhtyä sotaan Saksassa.  Lisäksi vaaliruhtinas lupasi valvoa Ranskan etuja mahdollisessa Rooman kuninkaan vaalissa.

Tämä sopimus laajennettiin vuonna 1681 molemminpuoliseksi takuu- ja avunantosopimukseksi.

 

On ilmeisen selvää, mihin Ranskan hallitsija noilla sopimuksilla pyrki – nimittäin turvaamaan reunionipolitiikkaa.

Tosiasia on, että Brandenburgin vaaliruhtinas näillä sopimuksilla sitoutui antamaan Ludvigille tukeaan reunioneja toteutettaessa a siten kahlehti sekä Saksan keisarin että muut, jotka olisivat tahtoneet asettua vastustamaan ranskalaisten väkivaltaisuuksia.  Fredrik Vilhelm jopa rohkeni selittää, että Ludvigilla hänen käsityksensä mukaan oli oikeus puolellaan toteuttaessaan reunioneja [jälleenyhdistämispolitiikkaa].

*

Kuin 2015

Tällainen oli Läntisen Euroopan valtiollinen asetelma ennen sitä suurta tapausta, jota seuraavaksi alamme puida.

Monen mieleen eittämättä saattaa joiltain osin tulla tämän päivän Euroopan tilanne.  Yksi väkivaltapolitiikan ohjenuorakseen ottanut suurvallan ”keisari”, Venäjän presidentti V.V. Putin on käynnistänyt ”jälleenyhdistämispolitiikan”, jolla se tyydyttää vallanhimoaan, ja hankkii vasalleja eri tahoilta.

*

Turkki vyöryy Wienin muureille 1683

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ei 1500-1600 –luvuilla edennyt Ranskan, Espanjan ja Englannin lailla kohti kansallista, keskitettyä monarkiaa, ja tukemalla uskonsodissa protestantteja (mm. 30-vuotinen sota 1618-1648) Pohjois-Saksan ruhtinaat laajensivat valtaansa keisariin ja valtiopäiviin nähden.

Itse asiassa 30-vuotinen sota koitui Saksalle hyvin tuhoisaksi; valakunta oli sen päättyessä 1648 pitkällisen taistelun näännyttämä, voittajavaltioille oli luovutettava laajoja alueita, ja lisäksi silloinen keisari Ferdinand III:n (1608-1957; hallitsijana 1637-1657) oli tunnustettava Saksan ruhtinaat suvereeneiksi hallitsijoiksi, joilla oli oikeus solmia liittoja sekä keskenään että ulkovaltojen kanssa (kuten edellä on mm. Brandenburgin vaalikunnan osalta selostettu).

Saksan jakautuminen useihin, keisarista lähes riippumattomiin valtioihin merkitsi pitkää valtiollisen heikkouden kautta.  Ylivallasta Keski-Euroopassa kilpailivat Ranska ja Itävalta sekä asemaansa voimakkaasti lujittanut Preussi.

Saksan keisarit joutuivat noina aikoina pitkällisiin sotiin toisaalla Ranskaa ja toisaalla Turkkia (Omannivaltio) vastaan, pääosin ei-saksalaisten maiden vuoksi, mikä sekin oli hajottava tekijä Saksan valtakunnan kannalta.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Osmanien_valtakunta

 

[Saksaa voisi tässä tarkoitettuna aikana pitää perustellusti monessa suhteessa puhtaana epävaltiona, olihan se keisarikunta, jossa keisari ja keisarinhallinto ei suvereenisti hallinnut omaa keisarikuntaansa, vaan näennäisesti johti pitkälle autonomisesti toimivia alueita.  Muuttajat muuttaen tässä voidaan johonkin mittaan saakka nähdä yhtäläisyyksiä nykyiseen pisteeseen integroituneen, mutta silti hajanaisesti toimivan Euroopan Unionin kanssa.  Nykyisin nähtävä pyrkimys kohden liittovaltiota on ratkaisuyritys noihin ongelmiin, joita tilanne synnyttää.]

Vuonna 1664 Saksan keisari Leopold I oli solminut rauhan turkkilaisten kanssa, mutta siitä ei tullut pitkäaikainen.  [joka Itävallan kruununhaltijana oli vuonna 1657 tullut valituksi Saksan keisariksi].

Turkin mahtavin mies oli vuodesta 1676 lähtien ollut suurvisiiri Kara Mustafa [Musta Mustafa], erittäin kunnianhimoinen mies, joka haaveili sotaisista menestyksistä.  http://en.wikipedia.org/wiki/Kara_Mustafa_Pasha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mehmed_IV

Turkkilaisten Puolaan ja Venäjälle tekemä hyökkäys [1677-1681] oli täydellisesti epäonnistunut, ja siitä saakka suurvisiiri Mustafa oli ainoastaan odottanut tilaisuutta saattaakseen kärsimänsä nöyryytykset unohduksiin toisilla sotaisilla yrityksillä.  Vuonna 1683 hän oli valmis iskemään.

Hän julisti sodan Saksan keisari Leopold I:lle ja vei lähes 200.000 miehen vahvuisen armeijan Wieniä vastaan.

*

Tähän kohtaan kerrottakoon, että Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija, keisari Leopold I (hallitsijana 1658-1705) oli Espanjan kuninkaan Filip IV:n sekä lanko että vävy, sillä hänen sisarensa, Itävallan Maria Anna oli Filipin puoliso, ja hän itse oli naimisissa Margareetan kanssa, joka oli Filipin tytär aikaisemmasta avioliitosta.

*

Osmanien hyöky

Tämä Turkin valtakunnan hyökkäys Wieniä vastaan jäi sen viimeiseksi suureksi Länsimaihin kohdistetuksi ryntäykseksi.  Sillä oli merkittäviä seurauksia Euroopan suurpoliittiselle kehitykselle.

Vielä suurempia seuraukset olisivat olleet, jos Wien olisi sortunut ja Osmannivalta edennyt entistä syvemmälle Euroopan sydämeen.

*

Itävaltalaisten varustautuessa päättäväiseen vastarintaan ja koko Euroopan odottaessa henkeä salpaavan jännityksen vallassa tulevaa voimainmittelyä, kierteli toinen toistan hurjempia huhuja, jotka muun muassa tiesivät kertoa milloin mitäkin Ludvig XIV:stä.

Väitettiin, että juuri hän oli saanut turkkilaiset ryhtymään tähän sotaan.  Hän oli muka tehnyt sen siinä tarkoituksessa, että Wien kukistuisi.

Jopa hänen väitettiin aikoneen laskea turkkilaiset tunkeutumaan Augsburgiin asti, mahdollisesti vielä pitemmälle, mutta silloin hän yhtäkkiä ilmestyisi näyttämölle, asettuisi valtavan armeijan etunenään, torjuisi hyökkääjät takaisin ja vapauttaisi Euroopan.

Entä mihin hän sitten ryhtyisi?  No, sitähän ei ollut vaikea päätellä, tuumittiin niillä tahoilla, joilla näistä kysymyksistä harjoitettiin kannunvalantaa; hän tietysti painaisi [Ranskalais-saksalais-roomalaisen keisarikunnan] keisarinkruunun päähänsä a pystyttäisi uudelleen universaalimonarkian.

 

Näissä huhuissa oli sekaisin totta ja mielikuvitusta.

Tosiasia on, että Ludvig eri tilaisuuksissa leikitteli ajatuksella, että hän hankkii keisarinkruunun itselleen tai pojalleen.  Kuitenkin on tuskin luultavaa, että hän koskaan olisi tietoisesti asettanut tätä politiikkansa lopulliseksi tarkoitusperäksi.

Totta on myös se, että Ludvigilla oli joitakin salaisia puuhailuja turkkilaisten kanssa.  Tällöin hän noudatti Ranskan politiikassa Frans I:n ajoilta säilyneitä perinteitä.

Sitä vastoin voidaan tuskin väittää Kara Mustafan turkkilaisarmeijojen lähdön Wieniä vastaan vuonna 1683 tapahtuneen hänen nimenomaisesta kehoituksestaan.

Ludvig XIV piti yllä ystävällisiä suhteita [Turkin ohella] eräisiin toisiinkin kansoihin, joiden tarkoituksena oli vaikuttaa keisarin politiikan jarruna, nimittäin Ruotsiin, Puolaan ja Unkarin kapinallisiin aineksiin.  Siinä suhteessa kuitenkin turkkilaiset osottautuivat arvokkaimmiksi.  Sen vuoksi he myös olivat parhaiten omiaan sitomaan Saksan keisarin voimia ja kääntämään hänen huomionsa pois Reinitä ja reunionioneista.

Turkin sotapäällikkö Kara Mustafa neuvotteli innokkaasti Ranskan hallitsijan kanssa omista sotasuunnitelmistaan.  Hän antoi Ludvigin ymmärtää olevansa epätietoinen yhdestä asiasta: oliko hänen hyökättävä Puolan vai Itävallan kimppuun.

 

Ludvig ilmoitti hänelle silloin, että jos turkkilaiset hyökkäisivät puolalaisten kimppuun hän ei valitettavasti voisi pysyä puolueettomana.  Siinä tapauksessa hänen olisi pakko tulla vanhan liittolaisensa Puolan kuninkaan avusi.

Itävallasta puheen ollen – niin, siitä asiasta hän mieluimmin pidättyi sanomasta mitään varmaa.

Se oli selvä vihjaus.  Suurvisiiri noudatti sitä.  Niin Mustafa joukkoineen lähti marssimaan Wieniä vastaan.

*

Turkin armeija siis marssi Itävallan pääkaupunkia kohti Ludvig XIV:n tieten ja luvalla.

Ranskan kuningas toivoi piirityksestä oikein pitkällistä – silloin keisari kyllä tulisi järkiinsä a sopisi hänen kanssaan reunioneista.

Paavin [Innocentius XI] vannottaessa häntä ottamaan saa ristiretkeen muhamettilaisia vastaan hän vain vastasi aivan kyynisesti:

Ristiretket ovat Ludvig Pyhän ajoista asti olleet poissa muodista.”

*

”Viimeinen ristiretki” – muhamettivaltaa vastaan

Tosin kyllä Versaillesin suuri itsevaltias oli oikeassa väittäessään, että siitä oli hyvin kauan, kun ristiretki-ihanteet olivat innostaneet Euroopan kansoja.

[Ludvig Pyhä, eli  Ludvig IX, oli Ranskan kuninkaana 1226-1270.  Pariisin Notre Dame –katedraalin rakennustyöt oli aloitettu 1163 ja saatettiin päätökseen Ludvig Pyhän aikana noin vuonan 1235.  Ludvig IX oli paitsi kuningas, myös munkki.  Hän paastosi nääntymykseen saakka.  Joka perjantai hän ruoskitutti itseään rautaketjuilla, ja jos hänen rippi-isänsä löi liian kevyesti, Ludvig pyysi häntä iskemään kovemmin.  Voittaakseen Jerusalemin takaisin kristityille, täytyi nsin murtaa vääräuskoisten valta Egyptissä.  Tätä maata vastaan suuntautui Ludvig IX:n ensimmäinen ristiretki, johon hän ryhtyi 1248.  Nääntynyt ja kutistunut ristiretkeläisten joukko, kuningas heihin lukeutuen, jäi vihollisten vangiksi 1250, mutta sai erinomaista hoitoa Egyptin sulttaanin henkilääkäriltä ja toipui nopeasti, ja pääsi palaaman valtaistuimelleen..  Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Ludvig teki toisen ristiretken Tunisiin, karthagolaisten muinaiseen kotimahan, jonne kristinusko Augustinuksen toimesta aikoinaan oli juurrutettu ja jossa lukemattomat kristityt olivat kärsineet marttyyrin osan, ja joka nyt oli muslimivallan alla.  Hankkeeseen, niin kuin tiedetään, liittyi maallisempia talousvallan tavoitteita, verotusoikeuden ym. suhteen.  Mutta niin vain tämäkin hanke päätyi haaskiolle, ja tautien kourissa kuningas Ludvig IX heitti henkensä Karthagon lähellä sijainneella taisteluleirillään.. -  Niin oli Ludvig Pyhän kuoltua ”viimeinen suuri ristiritari” mennyt majan majoille.]

Turkkilaisten joukkojen leiriytyessä Wienin edustalle ja pommituksen alkaessa näytti siltä, kuin jotkin noista ristiretki-ihanteista olisivat uudelleen saaneet ihmisten mielet valtaansa.

Saksan keisari, jonka oli siihen saakka ollut hyvin vaikea saada kootuksi toisia kansoja ympärilleen, sai nyt käden käänteessä useita liittolaisia.  [Yhteinen uhka, turkkilaisvallan valtoimenaan levittäytymisestä yli Euroopan, vh]

Baijerin nuori vaaliruhtinas Maksimilian Emanuel asetti sotavoimansa keisarin käytettäväksi siitä huolimatta, että hänen maansa oli pitkät ajat noudattanut selvästi Ranskalle ystävällistä politiikkaa.  http://en.wikipedia.org/wiki/Maximilian_II_Emanuel,_Elector_of_Bavaria

Puolan kuningas Juhana Sobieski [alkunperin prinssi Juhana III] teki myös liiton keisari Leopoldin kanssa.  Tämä tapahtui vuonna 1684.  http://www.executedtoday.com/2009/12/25/1683-merzifonlu-kara-mustafa-pasha-for-the-battle-of-vienna/ 

 

Seuraavana vuonna perustettiin turkkilaisia vastaan niin sanottu Pyhä Liiga keisarin, Puolan ja Venetsian kesken, ja vuonna 1686 siirtyi itse Brandenburgin Fredrik Vilhelmkin, joka vuodesta 1679 oil ollut Ranskan huomattavin kannattaja Saksassa, keisarin leiriin ja solmi puolustusliiton Leopoldin kanssa.  Siinä määrin Fredrik Vilhelm oli joutunut kuohuksiin Nantesin ediktin peruuttamisesta.  [Nantesin edikti oli kuningas Henrik IV:n 1598 antama määräys jolla protestanteille, lähinnä kalvinisteille (hugenoteille), joita sitkeissä uskonsodissa oli järjettömästi vainottu ja tapettu, uskonvapauden: tämän uskonvapauden peruttamisesta oli siis kyse.]

Fredrik Vilhelm oli vastaukseksi julkaissut niin sanotun Potsdamin ediktin, jolla hän avasi maansa pakeneville hugenoteille.  Samaan aikaan vaaliruhtinas oli myös tehnyt liiton Vilhelm Oranialaisen kanssa.

*

Turkkilaisten hyökkäys Itävallan kimppuun ei ollut luonut Ludvig XIV:lle hänen toivomiaan edullisia suhdanteita.  Tosin hänen oli onnistunut väliaikaisesti pakottaa keisari Leopold tunnustamaan hänen omistusoikeutensa niihin alueisiin, jotka hän oli alistanut valtaansa reunioneilla ja niihin liittyvällä väkivaltapolitiikallaan.

Samalla hän olil kuitenkin joutunut näkemään, miten keisari siirtyi Euroopan mielenkiinnon ja myötämielisyyden keskipisteeseen, niin että hän itse joutui jossain määrin syrjään.

Hän ei ollut ottanut huomioon laskelmissaan keisarin ja kristikunnan asian hyväksi leimahtanutta innostusta.  Närkästyksekseen hän havaitsi, miten tuo innostus levisi hänen omankin kansansa keskuuteen, jopa kaksi Ranskan kuninkaallista prinssiäkin meni vapaaehtoisesti keisarin palvelukseen ottaakseen osaa taisteluun länsimaiden vaarallisinta vihollista vastaan.

Hän ei voinut täysin salata itseltään, että se valmius, jota Euroopan ja lähinnä Saksan ruhtinaat osoittivat liittyessään keisariin, johtui jossakin määrin Ranskan-vastaisesta mielialasta; että kaikki ne liitot, joihin keisari saattoi nojata taistelussaan Konstantinopolia vastaan, voisivat helposti joskus tulevaisuudessa kääntyä Versaillesia vastaan; että niiden jäsenet tulivat yhä suuremmassa määrin tietoisiksi siitä, että Euroopan kohtalo ei ollut ratkaistavissa ainoastaan Tonavalla, vaan myös Reinillä.

 

Taistelu Turkkia vastaan oli toisin sanoen muodostanut keisarille perustan, jonka ansiosta tämä nyt oli paljon suuremman huomion arvoinen vastustaja kuin ennen.

Tältä näkökannalta voidaan vuotta 1683 pitää Ludvig XIV:lle erittäin kohtalokkaana vuotena.

*

Suurvisiiri Kara Mustafa

Suurvisiiri Kara Mustafa oli Turkin hallitsijan, sulttaani Muhammad IV:n vävy, ja hän johti Wienin piiritystä 1683.

Saman aikaan kun Länsi-Euroopassa suurpoliittinen mielenkiinto keskittyi Ludvig XIV:n laajentumissuunnitelmiin, jotka tuohon aikaan ilmenivät niin sanottuina reunioneina, alkoi vuonna 1682 Konstantinopolista saapua Wieniin levottomuutta herättäviä uutisia.  Ne tiesivät kertoa joukkojen kokoamisesta ja varustuksista.

Uusi suurvisiiri Kara Mustafa kylläkin vakuutteli, että sulttaani suunnitteli ainoastaan Serbiaan tehtävää metsästysretkeä, mutta marraskuussa 1682 saatiin siepatuksi kirjeitä, jotka osoittivat osmaneilla olevan tarkoituksena kostaa vuonna 1664 kärsitty häviö.

 

Tukkilaispelko heräsi uudelleen Euroopassa.

Paavi Innocentius XI, joka oli vuosikausia turhaan saarnannut ristiretkeä Turkin ”savijättiläistä” vastaan, asetti heti paikalla varansa ja apukeinonsa keisarin käytettäväksi, ja hänen tarmokkaan propagandansa ansiosta ristiretkimieliala virisi eloon.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Autuas_Innocentius_XI

Puola, Baijeri, Saksi ja Frankenin pikkuruhtinaskunnat lupasivat joukkoja, italialaiset ruhtinaat sekä Espanja ja Portugali antoivat kultaa ja ruutia, ja Ruotsin kuningas Kaarle XI soi ristiretkelle siunauksensa.

Brandenburgin Fredrik Vilhelm valitti kyynelet silmissä velvoituksensa ”kaikkien kristillisintä” Versaillesin majesteettia kohtaan estävän häntä tulemasta mukaan [vielä tässä vaiheessa, vh].  Närkästyksekseen Ludvig XIV:n täytyi todeta, miten innostus levisi jopa hänen omankin kansansa keskuuteen.

*

Toukokuu alussa 1683 keisari Leopold tarkasti Bratislavan luona joukkonsa, joiden oli määrä valvoa vihollisen liikkeitä siihen asti, kunnes apujoukot olisivat ehtineet perille, ja kuun lopulla osmanienrivistöt alkoivat verkalleen vyöryä keväänvihreälle Unkarin tasangolle.

 

Heinäkuun 7. päivän aamuna 1683 saapui Wieniin hikeä valuva upseeri tuoden ilmoituksen,  että osmanit marssivat rajalinnoitusten ohi ja että niiden päämääränä ilmeisestikin oli pääkaupunki, Wien.

Viime hetkeen saakka toiveikkaat ja kevytmieliset wieniläiset olivat kieltäytyneet uskomasta minkään vakavan vaaran olevan uhkaamassa, jopa jarruttaneet hallituksen ponnistuksia puolustuksen järjestämisessä.

 

Nyt syntyi täydellinen pakokauhu.

 

Kaikki, joiden vain onnistui hankkia hevonen tai vaunut, lähtivät silmittömästi pakoon.

Raskain sydämin Leopold päätti siirtää hallituksen olinpaikan Passaun kaupunkiin.  Keisarillisten vaunujen vieriessä soihtujen valossa kaupunginportista ulos ja kadotessa yön pimeyteen hylättyjen valitukset ja sadatukset seurasivat niitä.

Kuitenkin seuraavana päivänä, kun keisarillinen ratsuväki karautti kaupunkiin torvien reippaasti raikuessa, ihmiset saivat uutta rohkeutta.

 

Samana päivänä saapui keisarin valitsema kaupunginkomentaja, burgerkommendant, kreivi Ernst Rüdiger von Starhemberg, ja nyt saatiin sekasortoon järjestystä.  http://en.wikipedia.org/wiki/Ernst_R%C3%BCdiger_von_Starhemberg

Starhemberg oli tulisielu, joka osasi innostaa väkeään ja saada heihin vauhtia, ja porvarit pantiin heti työhön,  Kaupungin ympärillä olevia linnoituslaitteita korjattiin, mikäli ne olivat korjattavissa, tykkejä asetettiin paikoilleen, talojen tulenarat paanukatot purettiin ja kaupunginportit muurattiin umpeen.

Se kaikki tapahtui viime hetkessä.

 

Heinäkuun 13. päivänä ensimmäiset tataariparvet ilmestyvät näkyviin, ja kolme päivää myöhemmin Starhemberg saattoi Pyhän Tapanin kirkon tornista kivipenkiltään todeta, että kaupunki oli saarrettuna joka taholta.

Keisarillinen armeija oli asettunut suojaan Tonavan vasemmalle rannalle, ylipäällikön, Montecuccolin suuren oppilaan Lothringenin Kaarle-herttuan vielä viimeisen kerran neuvoteltua Starhembergin kanssa.

*

Suurvisiiri Kara Mustafa oli puolestaan varma taistelun tuloksesta.

Hänen armeijassaan oli 200.000 miestä, kun taas Starhembergillä oli käytettävänään vain 15.000 miestä.

Wienin muurien edustalle kasvoi maasta kokonainen itämainen kaupunki.

”Suurvisiirin oma teltta peitti yhtä suuren maa-alan kuin Varsovan kaupunki”  Näin kertoi Juhana Sobieski myöhemmin puolisolleen.

Telttakaduilla tungeksi turkkilaisia, neekereitä, arabialaisia, mongoleja ja juutalaisia, ja loputtoman pitkät kuomarivistöt kuljettivat sinne riisiä ja jauhoja, kahvia, sokeria ja hunajaa.

*

Tykistötuli alkoi heti paikalla, ja päivä päivältä ampumahaudat työntyivät lähemmäs kaupunkia.

Rynnäkkö seurasi toistaan, ja vihollisen tuli ja ruttotaudit harvensivat puolustajien rivejä.  Porvarien vastustushalu alkoi horjua, ja tarvittiin todella Starhembergin koko rautainen tarmo ja häikäilemättömyys pitämään heitä koossa.

Vihdoinkin!

 

Syyskuun 11. päivän aamuna piiritetyt huomasivat vihollisen ryhmittyvän taistelujärjestykseen Wienerwaldin metsän vasemmalla puolella kohoaviin vuorenselänteisiin päin.

 

Apuarmeija oli saapunut.

*

Syyskuun alkupäivinä liittoutuneet joukot olivat yhtyneet Tullnin kaupungin lähistöllä, heti Wienerwaldista länteen.

Keisarillisessa armeijassa oli 21.000 miestä, Baijerin 10.500, Saksin 9.000 ja Frankenin armeijassa 7.000 miestä.

Juhana Sobieski, joka nyt oli Puolan kuningas, oli tuonut mukanaan 15.000 miestä, pääasiassa husaareja, joilla oli koreat, jalokivin koristetut haarniskat ja hartioilla pantterintalja.  [Apuarmeijan vahvuus yhteensä 47.500 miestä ja Wienin oma varusarmeija 15.000 = 62.500 miestä]

Lothringenin Kaarle-herttua oli laatinut sotasuunnitelman, vaikka ylipäällikkyys oli nimellisesti Juhana Sobieskin käsissä, hän kun oli arvoltaan ylin.

 

Syyskuun 10. päivänä rivistöt lähtivät marssille – saksalaiset vasemmalle siivellä ja keskustassa, puolalaiset oikealla siivellä – Wienerwaldin kautta, ja 11. päivänä aamupuolella päästiin Kahlenbergin huipulle.

Seitsemän aikaan aamulla syyskuun 12. päivänä – loistavan kirkkaana syyssunnuntaina – eteneminen alkoi läntisellä siivellä.

Kuukausijulkaisu ”Swänska Mercurus” kertoi myöhemmin taistelun vaiheista:

Kun päivä alkoi loistaa ei nähty eikä kuultu mitään muta kuin savua, tomua ja muskettien, pistoolien ynnä tykkien pauketta ja kaikkialla voimakasta paljastettujen sapelien, miekkojen ja hukarien välkettä sekä hirvittävää tavallisten ja patarumpujen, tovien ja monenlaisten pillien pärinää, räikkynää ja toitotusta ja vihellyksiä ja melua ynnä kammottavaa kirkunaa ja huutoa, joka lähti enemmän kuin kahdensadantuhannen raakalaisen, turkkilaisen ja tataarin suusta”.

Kello 10:n tienoissa Kaarle-herttua antoi pysähdysmerkin odottaakseen, että puolalaiset ehtisivät toisten tasalle.

Kahta tuntia myöhemmin Sobieski oli ehtinyt perille, ja hyökkäys jatkui, taukoamattoman musketti- ja tykkitulen räiskyessä ja pauhatessa.

 

Vasta asioiden kehityttyä tälle asteelle suurvisiiri Mustafa huomasi puolalaiset ja keskitti heti päävoimansa heitä vastaan.

Sobieski, joka ratsasti joukkonsa etunenässä, lähetti eteen muutamia husaarieskadroonia, mutta nämä joutuivat taisteluun ylivoimaisten vihollisvoimien kanssa ja pelastuivat ainoastaan sen ansiosta, että muutama baijerilaisten jalkaväkipataljoona tuli apuun.

Helpottaakseen ankaraa painetta, jonka alaisiksi puolalaiset olivat joutuneet, Kaarle-herttua joudutti etenemistään, pääsi kello 5:n tienoissa illalla turkkilaisten leiriin ja käski nyt koko vasemman sivustan tehdä käännöksen, niin että Tonava jäi sivulle, ja marssittiin suoraan leirin läpi.

Tämä liike pakotti turkkilaiset jatkamaan perääntymistään.

Nyt puolalaiset hyökkäsivät peitset tanassa.

Kara Mustafa yritti vielä kerran pysähtyä pitämään puoliaan – mutta turhaan!

 

Kello 6:n aikaan Sobieski pysäytti hevosensa suurvisiirin teltan edustalla.

Ne janitsaarit, jotka taistelun aikana olivat jatkaneet piiritystä, yrittivät viime hetkessä käydä rynnäkköön, mutta se epäonnistui, ja he pakenivat pimeään.  Takaa-ajoa ei samana yönä käynyt ajatteleminenkaan.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Juhana_III_Sobieski

*

Pako

Paljain päin, likaisena ja kuraisena äsken vielä niin ylimielinen hyökkääjä, suurvisiiri Kara Mustafa pakeni itään päin.

Haihtunut oli haave päästä ”Rooman valtakunnan sulttaaniksi”.

 

Turkin päämies, sulttaani Muhammed IV oli heltymätön.  Hän ei antanut armoa häviön kärsineelle suurvisiirilleen.  Kara Mustafa kursitettiin silkkinuoralla ja sitten mestattiin.

 

Kara Mustafa otti kuoleman vastaan miehekkäästi.  Hänen viimeiset sanansa olivat:

Tuleehan nuoraan solmu varmasti oikein?”

Pää joutui sodan aikana itävaltalaisten käsiin ja oli pitkän aikaa 1700-luvulle saakka Wienin asehuoneen ehkä suurin nähtävyys.

http://www.holocaustianity.com/ottoman-vienna.html

*

Turkkilaisista saavutettu voitto teki Wienin rajalinnoituksesta yhden Euroopan keskuksista.   Upeita barokkipalatseja ja vuokrataloja kohosi sorakasoista.

Suurvisiiri Kara Mustafan paetessa armeijansa pirstaleiden mukana itään päin keisari Leopold ja hänen neuvonantajansa joutuivat tekemään merkittävän valinnan:

oliko turkkilaiset karkotettava Unkarista vai käännettävä aseet Ludvig XIV:ä vastaan?  Monet Saksan ruhtinaat puolustivat tarmokkaasti jälkimmäistä vaihtoehtoa.

 

Strasbourgin kukistuttua, mikä tuntui kuin kansallisonnettomuudelta, Saksassa oli virinnyt voimakkaasti ranskalaisvastainen kansallinen mieliala, ja jo ennen turkkilaisten hyökkäystä oli sekä Wienissä että muissa valtakunnan osissa varustauduttu loppuselvitykseen Aurinkokuninkaan kanssa.

Juuri noihin aikoihin – 1680-luvulla – Jakob Wagner von Wagenfels sepitti kuuluisan kirjoituksen, missä hän tähdensi, että Saksasta voisi tulla Euroopan mahtavin valtio, jos sen ruhtinaat voittaisivat ”valtiosokeutensa” ja kääntyisivät yhdistynein voimin Ranskaa vastaan.  Leopold ei ilmeisestikään suhtautunut välinpitämättömästi tuollaiseen ajatukseen – hän teki näet Wagnerista vanhimman poikansa Josefin historianopettajan.  Kuitenkin hän valitsi sen vaihtoehdon, että sotaa jatketaan turkkilaisia vastaan.

Wienin voitto oli avannut aivan liian houkuttelevia tulevaisuudenmahdollisuuksia, jotta ne olisi voinut jättää käyttämättä.

 

Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin oli oltu samanlaisessa tilanteessa, mutta silloin oli valittu rauhanteko sulttaanin kanssa.  Seurauksena oli ollut Unkarin magnaattien kapina ja Wienin toinen piiritys.

Nyt oli päätetty ainiaaksi torjua osmanien taholta pelättävä uhka ja mikäli mahdollista vallata takaisin kaikki ne maat, jotka olivat aikanaan olleet Tapani Pyhän kruunun alaisina.  Kas siinä oli yritys, jonka olisi luullut innostavan unkarilaisia magnaatteja, samalla kun moiset valloitukset huomattavasti laajentaisivat Habsburgien hallitsijahuoneen valtaa ja mahtia!  Valtakunnan saksalaiseltakin kannalta tämä jälkimmäinen vaihtoehto oli asetettava ensimmäisen edelle, sillä mitä mahtavammaksi keisari tulisi, sitä suuremmat mahdollisuudet hänelle tarjoutuisivat toteuttaa kansalliset tarkoitusperänsä.

Siten muodostettiin keväällä 1684 paavin suojeluksessa keisarin, Puolan ja Venetsian kesken niin sanottu Pyhä Liiga.

 

Sillä oli kaksinainen tarkoitus:

Vapauttaa osmanien ikeen orjuudessa nääntyvät kristityt sekä toteuttaa mahdollisimman suuressa määrin valtapoliittisia suunnitelmia.

Nyt alkoi se ”der Drang nach Osten”, ”tukeutuminen itään”, laajenemispyrkimys itään päin, jolla on ollut hyvin suuri merkitys Itävallan historiassa.

Ja mikseipä myös koko Euroopan historiassa.

*

Juhana Sobieski (Juhana III), Puolan kuningas

Vaasa-sukuun kuuluneen kuningas Juhana II Kasimirin (Puolan kuninkaana 1648-1668) valtaistuimelta luopuminen oli merkkinä katkerien sisäisten taistelujen alkamiseen, ja tehdäkseen onnettomuuden täydelliseksi turkkilaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen tunkeutuakseen Puolaan.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Juhana_II_Kasimir

Vuonna 1672 turkkilaiset piirittivät Lvovia 270.000 miehen vahvuisena armeijana.  http://en.wikipedia.org/wiki/Siege_of_Kamenets

Tuo lujasti linnoitettu kaupunki oli ruotsalaissotien aikana kolmeen kertaan torjunut piirittäjät ja piti tälläkin kertaa puolensa itämaisia sotajoukkoja vastaan.  Suunnattoman ylivoiman painostuksesta Puolan hallitus teki kuitenkin samana vuonna rauhan, jossa luovutti osan Ukrainasta Turkin sulttaanille ja sitoutui suorittamaan hänelle vuotuista veroa.

Tosin jo seuraavana vuonna puolalaisten ylipäällikkö Juhana Sobieski hankki hyvitystä aiheuttamalla turkkilaisille tuntuvan tappion.  Siten hän myös raivasi itselleen tien Puolan valtaistuimelle.  http://en.wikipedia.org/wiki/Battle_of_Lw%C3%B3w_(1675)

Juhana III Sobieski, Puolan kuuluisin kuningas, ei ollut ainoastaan suuri sotapäällikkö, vaan myös erittäin sivistynyt ruhtinas.  Hän oli tunnettu anteliaisuudestaan kirkolle ja luostareille, auliudestaan kunnostautuneille ja runsaskätisyydestään saaliinjaossa, kun voitto oli saavutettu.  [Tuolloinen sodan laki oli: voittaja saa kaikki.]

 

Juhana Sobieski kävi jatkuvasti menestyksellistä sotaa turkkilaisia vastaan ja teki liiton Saksan keisarin kanssa.   http://www.jasinski.co.uk/wojna/conflicts/conf08.htm

Elämäntyönsä kruunuksi hän yhdessä Itävallan sotamarsalkan, Lothringenin Kaarle-herttuan kanssa saavutti suuren Wienin voiton vuonna 1683, jossa puolalaiset husaarit ratkaisivat taistelun tuloksen.

Sobieski ilmoitti taistelun onnellisesta päätöksestä paavi Innocentius XI:lle seuraavin sanoin:

Venimus, vidimus, Deus vicit.  Giovanni” (Tulimme, näimme, Jumala voitti.  Juhana).

*

Samana vuonna Juhana Sobieski kartutti sotilaskunniaansa vielä uudella suurella voitolla, joka vapautti Unkarin turkkilaisista.

Kristikunta oli pelastettu.

Juhana Sobieski oli länsimaiden sankari, ja pelkkä hänen nimensä herätti turkkilaisissa ja tataareissa suurempaa kauhua kuin kokonaiset armeijat.

Sitäkin ihmeteltävämmiltä hänen urotyönsä tuntuvat, kun ajattelee, että hänen käytettävänään olevan sotilasaineksen päällystö oli juonittelujen ja kateuden perin pohjin hapattama!

 

Mitä etuja Puola sitten sai kuninkaansa ylväistä aikaansannoksista?

Ei mitään muuta kuin kunniaa.

Kohtalo oli säätänyt, että Puolan sotavoimat pelastivat yhden niistä samoista valtioista, joiden oli määrä sata vuotta myöhemmin olla paloittelemassa niiden kotimaata.

Juhana Sobieski jatkoi sotaansa turkkilaisia vastaan, mutta se ei johtanut lainkaan pysyviin tuloksiin.  Vuoroin hänen omat joukkonsa, vuoroin hänen kateellinen liittolaisensa keisari Leopold pettivät hänet.

Kuitenkin sen suurtyön tuo kuuluisa sotapäällikkö oli sentään saanut suoritetuksi, että oli riistänyt turkkilaisten käsistä hyökkäysaloitteen niin perinpohjaisesti, etteivät he enää koskaan pystyneet saamaan sitä takaisin.

 

Tämä suuri käännekohta kristikunnan taistelussa islamia vastaan oli pääasiassa hänen ansiotaan.

*

Juhana Sobieskin kunniakas ura sai järkyttävän lopun.  Sitä synkisti sairaalloisuus, synkistivät niin taistelukentällä kuin politiikassakin koetut vastoinkäymiset, eikä hänen oltu suotu nähdä Karlowitzin rauhaa, joka oli hänen kristikunnan vihollisia vastaan käydyssä taisteluissa uhraamiensa panosten lopputulos.

Ei hän liioin ollut onnellinen yksityiselämässään.  Hän oli naimisissa kauniin, räiskyvän vilkkaan ranskattaren kanssa, mutta tämän taipumus juonitteluihin ja tuhlaukseen katkeroitti avioliiton.  Kuningasparilla oli kolme poikaa ja tytär, mutta kaksi vanhinta veljestä ei koskaan voinut tulla toimeen keskenään. …Palatessaan kotiin kenttäelämän monista rasituksista kuningas ei koskaan voinut iloita ajatuksesta, että nyt pääsisi viimeinkin joksikin aikaa rauhaan.

Kun tuo maailmankuulu sankari sitten joutui silmätysten Puolan valtiopäivien kanssa, oli melkein mahdotonta sada aatelistoa taivutetuksi mihinkään hänen mielensä mukaiseen päätökseen.  Jolleivät maan  talonpojat olisi olleet orjia ja jos maassa olisi ollut kunnioitusta herättävä keskiluokka, Juhan Sobieskilla olisi ollut omassa maassaan jotakin mihin nojautua, mutta asian näin ollen täytyi Wienin ja kristikunnan pelastajan luopua toivostaan oman maansa suhteen.

Vuonna 1696 hän vaipui hautaan mielessä synkät aavistukset, ettei nyt enää mikään voisi pelastaa hänen synnyinmaataan tuhosta.  …

 

Juhana Sobieskin mennessä hautaan Puolan suuruudenajan viimeinen iltarusko sammui.

Poismennyt oli pelastanut kokonaisen maanosan, mutta omaa maataan hänen ei ollut onnistunut temmata kuoleman kidasta.

*

 

[Tässä on puhuttu lähes yksinomaisesti Turkista ja turkkilaisista:

oikeampaa olisi ehkä käyttää nimitystä osmanivaltakunta, koska turkkialisilla oli valtiossa tuohon aikaan varsin vaatimaton osuus ja valta oli muhametinuskoisten kreikkalaisten, albanialaisten, italialaisten, slaavien, kaukasialaisten ynnä muiden käsissä.  Tästä seikasta johtunee, että nykyisen kansallisen Turkin historiankirjoittajat ovat kutakuinkin vaiti ollen sivuuttaneet koko tämän aikakauden.  Tosin osmanit olivat juuri se turkkilainen heimo, joka loi valtakunnan, jolle tuli heidän nimensä.  Grimberg]

 

*

 

Lähde:

Keskeinen lähde on Carl Grimbergin Kansojen historia, osat 14,15 ja 17 sekä 25.  WSOY, 1983.  Tuon teoksen kertomasta olen sommitellut tämän Wienin piiritystä edeltänyttä Euroopan valtapoliittista asetelmaa kuvaavan kollaasin, sekä itse taistelua Wienistä kuvaavat jaksot.  Muita lähdeteoksia olen käyttänyt lähinnä täydentävien faktojen osalta.

 

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän JaakkoKorpi-Anttila kuva
Jaakko Korpi-Anttila

VH:n hienoon kirjoitukseen pieni yksityiskohta:

Voisarven (croissant) alkuperästä on vaihtelevaa tietoa, mutta eräs tarina liittyy tähän turkkilaisten Wienin piiritykseen vuonna 1683. (Muistinvaraisesti enkä muista, mistä lehdestä sen luin.)

Turkkilaiset olivat kaivaneet pitkän aikaa tunnelia Wienin muurien ali, jotta voisivat sitä kautta hyökätä ja päästä avaamaan pääportit. Tunnelityön loppuvaiheessa työ piti tehdä öisin, jottei siitä johtuva melu olisi paljastanut suunnitelmaa.

Kävi kuitenkin niin, että kun piti sinä yönä puhkaista reitti vapaaksi, tunnelilinjaus osui lähelle leipomoa, jossa työt normaalisti alkavat pikkutunneilla. Leipurit kuulivat työn melskettä maan alta ja hälyttivät varuskunnan. Raikkaan ilman lisäksi turkkilaisia odotti heitä kohti sojottavat pistimet ja heidän oli paettava.

Tämän tapahtuman kunniaksi leipurit leipoivat kuunsirppiä muistuttavan leivonnaisen, jonka sitten ranskalaiset myöhemmin omivat nimiinsä. Kiitoksena leipurien valppaudesta, heille myönnettiin muun muassa oikeus kantaa miekkaa, mikä vain aatelisille muutoin oli mahdollista.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Joo, hyvä huomio.

Täällä

Suomalainen Wikipedia on lakoninen;
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wienin_taistelu

Englanninkielinen Wikipedia kertoo enemmän;
http://en.wikipedia.org/wiki/Battle_of_Vienna

Siinä kerrotaan mm. seuraavaa;

”Kulinaarisia legendoja"

Wienin taisteluun liittyy lukuisia makunystyröitä hiveleviä tarinoita.
Yksi legenda kertoo, miten croissantit keksittiin Wienissä, joko tässä kyseessä olevan vuoden 1683 piirityksen – tai mahdollisesti jo varhemmin 1529 vallinneen piirityksen aikana, kun juhlittiin ottomaanien tappiota heidän hyökättyään kaupunkia vastaan. Croissantit saivat muotonsa vihollisen viireissä esiintyneistä puolikuista. Tämän tarinan tosiperäisyyttä tukee se, että croissantteja kutsuttiin alun perin Ranskassa nimellä Viennoiserie. http://en.wikipedia.org/wiki/Viennoiserie Siis ikään kuin wieniläinen leivos, ja Ranskalla uskotaan, että kyseiset leivonnaiset esitteli ranskalaisille Wienissä syntynyt Marie Antoienette vuonna 1770.
Toisen legendan mukaan ensimmäinen paakelssi oli lahja kuningas Jan Sobieskille muistoksi hänen voitostaan ottomaaneista. Se oli vanhanaikaisen sangan muotoinen, muistona voittoisan Puolan ratsuväen perinteisestä jalustimesta. http://en.wikipedia.org/wiki/Stirrup Legendan todenperäisyydestä ei ole varmuutta, koska sen nimitys kuulostaa samantyyppiseltä kuin vuodelta 1610 asti tunnettu leipä, joka siis ei ollut leivos lainkaan.
Wienin taistelun laannuttua monet wieniläiset löysivät monia ottomaanien leiriin hylättynä jääneitä laukkuja täynnä kahvia. Käyttämällä näin saatuja papuja Franciszek Jerzy Kulczycki –niminen herra avasi Euroopan kolmanneksi ensimmäisen kahvilan Wieniin. Kuppila oli tulevan miljoonakaupungin ensimmäinen. Sen sijaan historiallisia todisteita siitä, että kuningas Leopold I:n uskottu kapusiinimukki Marco d'Aviano olisi samalla keksinyt cappucinon, kuten tarina kertoo.
Anyway, hauskoja kertomuksia kaiken kurjuuden keskellä.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset