*

Veikko Huuska

Putinin Eurooppa-politiikan tavoite on Suomen pitäminen NATOn ulkopuolella

Presidentti Putinin Eurooppa-politiikan ykkösasia on Suomen pitäminen NATOn ulkopuolella

*

Päätoimittaja Markku Huusko kartoitti ansiokkaasti Suomen Venäjä-politiikan ajankohtaista käymistilaa, ja siinä ilmeneviä suuntautumisia.  http://markkuhuusko.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182341-suomen-venajan-politiikka-muuttumassa

*

Minä määrittelen Suomen suhtautumisen Venäjään suuressa määrin samoista lähtökohdista kuin Paasikivi teki aikoinaan.  Siis viime sotien jälkeen.  Sitä ennenhän JKP:n näkemykset ja kannat  Venäjää kohtaan ehtivät muuttua moneen kertaan.

Se oppi, joka Paasikivellä kiteytyi formuunsa vuosien 1944-1948 aikana on näkemykseni mukaan niin kovan kaulimen läpi mankeloitunut ymmärrys, että ihan kevyesti sitä ei ainakaan kannata roskakoppaan heittää.

*

Jukka Tarkka tiivistää Paasikiven ajattelun tällaisten jännevälien mukaan:

”Naton vastustajien argumentoinnin perusongelma on historiakäsityksen jähmettyneisyys. Sen tulkinnan mukana Paasikiven oppi maantieteen ensisijaisuudesta tarkoittaa sitä, että Moskova määrää aina ja kaikessa Suomen liikkuma-alan. Menneisyydestä havaittavissa olevat asiat eivät anna perusteita tällaiselle tulkinnalle Paasikiven ajattelun perusrakenteesta.

Paasikivien pitkän uran aikana hänen käsityksensä maantieteen ensiarvoisuudesta johti hänet hakemana yhteistyötä ensin Venäjän keisarin, sitten Saksan keisarin, sitten pohjoismaiden, sitten Stalinin, sitten Hitlerin ja sitten taas Stalinin kanssa. Poliittinen maantiede muuttuu, ja sen ensisijaisuus tarkoittaa sitä, että Suomen politiikan täytyy elää sen mukana, mitä maailmassa tapahtuu ja miten Suomi muuttuu.”;

Jukka Tarkka: Mitä Paasivi sanoi ja tarkoitti.  http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/Nato%20Mita%20paasikivi.htm

*

Uskon, että pätevintä osaa Paasikiven historiallisen kivipesun läpäisseessä ajattelussa sittenkin on hänen oivalluksensa ilmiöstä nimeltä ”Staatsräson”.

Staaträson voidaan määritellä valtioiden, etenkin suurvaltojen tavaksi toteuttaa politiikkaa ensisijaisesti oman turvallisuutensa ja itsetehostuksensa tarpeista lähtien.  Mitään aitoa ja vilpitöntä kumppanuutta ja yhteiseloa ei ole olemassa, on vain valtion oma itseintressi.  Niinpä muiden valtioiden, sellaisten kuin Suomen, tulee tämä ymmärtää, ja asettaa oma toimintansa ja ajattelunsa lähtökohdaksi tämän tosiasian tunnustaminen.  Paasikiveläinen Staaträsoon –näkemys voidaan kiteyttää varmasti toisinkin sanoen, mutta teen sen tällä kertaa tällä tavalla.

Presidentti J.K. Paasikiven opetukset ovat ajankohtaisia. Hän arvioi suurvaltoja kyynisesti: ne pyrkivät aina varmistamaan turvallisuutensa ja pitämään kiinni etupiireistään. Ystävät kannattaa siis hankkia läheltä ja viholliset kaukaa, jos niitä ylipäänsä tarvitaan.” –

Tämä sitaatti voisi olla näiden päivien hengentuotetta, mutta se sattuu olemaan Iltalehden pääkirjoituksesta 23.8.2008, pari viikkoa Venäjän invaasiosta Georgiaan.

*

Paasikiven ajattelun lähteinä olivat Wolfgang Kerstingin valtio-opilliset ajatukset, sekä toisaalta toisensaksalaisen historioitsijan, Friedrich Meinecken vuonna 1924 lanseeraama käsite Staatsräson, inhorealistinen valtion etu, jolla valtiot Meinecken mukaan legitimoivat voimapolitiikkaansa.

Paasikivi luki teoksen parikymmentä vuotta myöhemmin. Hän kauhisteli alastonta valtapolitiikkaa ja pienten valtioiden kohtaloita päiväkirjassaan 16.7.1944:

”Toistaiseksi ei ole löydetty mitään järjestelmää, joka rajoittaisi Staatsräsonia ja suojelisi toisia valtioita sitä vastaan.”

Pankaamme merkille tuo karun kesän 1944 päivämäärä.  Suomen kohtalo oli ”veitsen terällä”.

*

Paasikiven suuri ajatus oli vain ja ainoastaan se, kuinka Suomi tulisi toimeen "Wenäjän" kanssa.

Hänelle hahmottui tästä toimintamalli, joka perustui itse asiassa eristäytymiseen: tavoitteena oli se, ettei kukaan pääsisi väliin Suomen idänsuhteisiin.

Jos kahdenvälisessä suhteidenhoidossa tulisi ongelmia, sitten voitaisiin kysyä tukea ensin muilta Pohjoismailta ja sitten korkeintaan Saksalta. Kuviota noudatettiin esimerkiksi silloin, kun Suomen itsenäistymiselle haettiin tunnustusta 1917-1918.”,

näin avaa Paasikiven historiallista näkemystä Jari Sinkari Yliopisto-lehden artikkelissaan.  http://yliopistolehti.helsinki.fi/1996_10/ylart11.htm [vahvennus VH:n]

Nykyään Saksa on yhtä kuin EU ja – jossain ulottuvuudessa – NATO.

*

Jari Sinkarin artikkeli kosketteli pääjohtaja Erkki Liikasen Eurooppa-päivänä Helsingin yliopistossa pitämää Jacques Delors –puhetta, vuonna 1996.  Liikanen, joka nyttemmin, presidentti Mauno Koiviston kokolailla jo vaiettua, edustaa yhtenä harvoista vanhaa, lukenutta poliitikkojen eliittiä, on paneutunut Suomen ongelmaan Paasikiven ajattelun valossa.

Porvoon maapäivien 200-vuotisjuhlien merkeissä hän puhui itsenäisyyspäivänä 6.12.2009 seuraavaan tapaan:

Professori Henrik Meinander asettaa uudessa kirjassaan vuodet 1809 ja 1944 mielenkiintoisella tavalla rinnakkain. Sodan päättyessä vuonna 1944 suomalaiset pohtivat tulevaisuuttaan suuren epävarmuuden vallitessa. Ajattelun pohjaksi haettiin historiasta vertailukohtia. Pessimistit pelkäsivät, kun vuonna 1944 Suomi oli jälleen työnnetty lähemmäksi Venäjän etupiiriä, se voisi merkitä loppua Suomelle itsenäisenä valtiona, kuten kävi pitkäksi aikaa Baltian maille. Pessimistit näkivät yhteyttä tsaarinajan sortovuosiin, jolloin autonomiaa oli kiristetty ja Venäjän sotilaallista otetta vahvistettu.

Optimistit taas uskoivat, että vuoden 1809 tapaan tapahtumista voi seurata uusi kansallinen kukoistus. Historia osoittaa, että optimistit olivat oikeassa myös 1944. Monet myöhemmät tekijät vaikuttivat molemmissa tapauksissa Suomen kannalta onnelliseen lopputulokseen
.”  http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/ajankohtaista/puheet/pages/el_puhe_091206.aspx

Nyt voimme kysyä, voidaanko ja onko syytä – tai pakko – kytkeä tuohon ajatuksenjuoksuun seuraavalla tavalla muotoiltu kysymys: Onko Suomi 2014 likipitäen samassa saumassa kuin se oli 1809 ja 1944?

Onko näillä tilanteilla ja niistä ulospääsyä etsivän kansakunnan problematiikassa jotain yhteistä?

Erkki Liikasen erottaa toisesta lukeneesta ja kokeneesta demaripoliitikosta Erkki Tuomiojasta se olennainen seikka, että siinä missä Tuomiojan ajattelua ohjaa ja rajaa hänen ideologinen taustansa ja keskeiselämyksensä, siinä Liikanen on lähes kemiallisen vapaa kaikesta muusta ideologiasta, kuin parantumattomaksi määriteltävästä Euroopan Unioni –horkasta.

*

Suvereniteetti ja Staaträson

Tämän todettuani lainaan pitkänpuoleisen pätkän Liikasen em. puheesta:

”Samaan aikaan kun Risto Ryti joutui tasavalllan presidenttinä äärimmäisen vaikeisiin ratkaisuihin [kesän 1944 aikana, VH], oli Juho Kusti Paasikivi hallituksen ulkopuolella, mutta kuitenkin eräänlainen sisäpiirin ulkojäsen. Kesällä 1944 Paasikivi pohdiskeli synkästi valtion kohtaloa. Hän oli tullut historiaa lukiessaan pessimistiksi. "Valtiot toimivat Staatsräsonin - valtion edun - mukaan. Se on hirveää, blutrotig - veripunaista." Ja Paasikivi jatkoi: "Toistaiseksi ei ole löydetty mitään järjestelmää, joka rajoittaisi Staatsräsonia, valtioiden etupolitiikkaa, ja suojelisi toisia valtioita sitä vastaan. Hän korosti: "Staatsräsonin, valtioiden etupolitiikan, rajoitus, sen suhde moraaliin, on kysymys, minkä ratkaisemisesta erityisesti riippuu ensi kädessä pienten maiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös suurten ja koko ihmiskunnan tulevaisuus".

Jean Monnet, Euroopan Unionin ranskalainen "perustaja-isä" pohdiskeli samoja kysymyksiä vuonna 1944 aivan toisaalla. Hän korosti, ettei Euroopassa voi olla rauhaa, jos valtiot rakentuvat uudelleen sellaisen kansallisen suvereniteetin pohjalle, joka johtaa arvovaltapolitiikkaan ja taloudelliseen suojautumiseen. Jos Euroopan valtiot suojautuvat uudelleen toisiaan vastaan, suurten armeijoiden luominen on uudelleen välttämätöntä. Ja seurauksena on ennen pitkää sota.

Siellä missä Monnet puhui nationalismista ja kansallisesta suvereniteetista, siellä Paasikivi kirjoitti staatsräsonista. Ytimeltään molemmat puhuivat samasta asiasta. Paasikivi sanoi avainkysymyksen olevan, kuinka rajoittaa staatsräsonia, valtioiden etupolitiikkaa. Monnet taas piti perusongelmana, kuinka rajoittaa kansallista suvereniteettia.

Historia oli tehnyt Paasikivestä yhtäältä pessimistin, toisaalta varovaisen. Kun Monnet'ta syytettiin lukuisten aloitteiden yhteydessä liiallisesta optimismista, hän vastasi aina: "En ole optimisti, olen päättäväinen".

[Liikasen puheen vahvennukset VH:n]

Nyt 2014 voimme sanoa, että Monnet ja EU-ajattelu on yhdentymispolitiikan ja valtiollisten intressien hierrinkivillä ajanut itsensä täyteen konkurssiin.

Inhorealistinen valtioneuvos, J.K. Paasikivi oli sittenkin oikeassa.  Valitettavasti.  Valitettavasti Euroopan ja ihmisten puolesta.

Voimme puhua integraatio- ja kumppanuuspolitiikan konkurssista.

Suvereniteetin merkityksen eittämätön nousu on yhtä kuin nationalismin ja arvovaltapolitiikan paluu.

*

 

Pääjohtaja Liikasen ydinkysymys kiteytyy näin:

”Mikä on oleellisinta Euroopan unionissa? Oleellisinta on se, että Unionissa määrää laki, ei voima. Laillisuuden ja oikeusvaltion periaate (rule of law) on jäsenmaiden välisiä suhteita säätelevä keskeisin periaate. Komission tehtävänä on valvoa EU:n perustamissopimusten kunnioittamista. Riippumaton Euroopan tuomioistuin ratkaisee toiminnan laillisuudesta syntyneet kiistakysymykset.

Laillisuuden periaate ja yhteiset instituutiot ovat tärkeä suoja kaikille jäsenmaille niiden kokoon ja väkilukuun katsomatta. Erityisesti näin on pienten jäsenmaiden kohdalla. Nämä periaatteet on nyt vahvistettu Lissabonin sopimuksessa.

Oliko Suomen EU-jäsenyys yksi ratkaisu Paasikiven perimmäiseen ongelmaan staatsräsonista, valtion etupolitiikasta ja pienten maiden kohtalosta?”

Hirmuista, mutta totta: Liikasen kysymyksiin on vastattava kielteisesti.

Ensinnäkin – kuten olemme kouluesimerkein jokainen joutuneet havaitsemaan – Euroopan Unionissa ei ole määrännyt laki.  Laki on tallottu hiekkaan liian monta kertaa.  Mitä isot edellä, sitä pienet ja niljakkaat perässä.  Laki on ollut kirjain, ei elämänohje, sen mukaan ei ole tarvinnut – eikä oikein edes saanut – elää.  Joka on lakia kunnioittanut (”mallioppilas”) hän on hävinnyt ja kärsinyt: aivan muut ovat hyötyneet, imuttaneet ja tehneet mitä vain.

Toisekseen, mistään ”laillisuuden periaatteesta ja yhteisistä instituutioista” ei ole viime vuosina edes puhuttu.  Niitä ei yksinkertaisesti ole.  Ei ole ollut, näin se on nähtävä.  Ne olivat sittenkin vain kauniita utukuvia ja irtonaisia kirjaimia erilaisilla papereilla.  Mutta täytäntöön asti ja Euroopan johtoajatuksiksi, toiminnan ohjaimiksi, niistä ei ole ollut.  Harmi vain.  Hieno idea, mutta ”jätkät pilasivat”…  - Näinhän on jouduttu ennenkin sanomaan, historian saatossa.

Synkkää ja ”hirmuista”, että mielettömän suursodan raunioilta uljaasti ponnistanut Euroopan yhteisöllinen rakennus, suuri Eurooppalainen koti, ja Euroopan Unioni, ideana ja tuotteena, on tyhjentynyt, menettänyt ideansa, voimansa, painonsa ja valtansa.

Erkki Liikasen puhe, jota suosittelen luettavaksi ja mietittäväksi, kokonaisuudessaan täällä: http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/ajankohtaista/puheet/pages/el_puhe_091206.aspx

*

Miten V.V. Putin näkee Euroopan?

Unionin litistymisen raakojen realiteettien painon alla on oivaltanut Putin.  Tämän, ja  ”Lännen läpeensä turmeltuneen valtapolitiikan ja sen inhottavuuden” – on tajunnut entisen suurvallan nykyinen päällikkö, V.V. Putin, ja hyödyntää raivokkaalla tarmolla tämän oivalluksensa mallia ja elintilaa.

Kun Putin katsoo Euroopan karttaa, ei ole epäilystäkään,  mitä hän näkee.

Hän näkee pitkän rajan, ja sen kohdan pitkästä, rajasta, josta nyt taistellaan.  Nyt ja seuraavaksi.  Päällikön sormi pysähtyy Suomenlahden pohjukkaan ja vetää siitä pitkän sormiviivan Jäämerelle: Suomi.  Taistelu Suomesta, sen asemasta, sen roolista Venäjän ydinalueiden puolustuksellisessa mallissa, melkein kaikessa.  Siksi Putin taistelee.  Suomi on nyt pelinappulana.

Unioni on mennyt.  Vain NATO on jäljellä.  Suomen pitämien sen ulkopuolella on käytännössä Putinin Eurooppa-politiikan ykköstavoite.

Se, että Suomi on ulkoistanut NATO-jäsenyyden hakemisesta päättämisen Ruotsin oikeudeksi, hermostuttaa Putinia.  Suomalaiset ovat ilmoittaneet, että Suomi ei hae klubin jäsenyyttä, mutta jos Ruotsi hakee, niin Suomi seuraa perässä kuin hai laivaa.  Tätä asetelmaa – pelihuoneen suurta karttaharjoitusta – silmäillessämme, alamme – ehkä – jossain määrin ymmärtää myöskin Putinin siirtoja.  Tai sitten emme, sillä niiden ymmärtäminen – se ei ole helppoa, eikä hän itse ole tehnyt mitään ymmärtämisen helpottamiseksi, vaan ikään kuin omaperäisen venäläisen gambiitin pelaajana itse asiassa hän on huhkinut sen vaikeuttamiseksi, joskin tuskin siihen tietoisesti pyrkien.

Этот суп!

*

 

1808 ja 1944 – revisited?

Vastoin tahtoaan, ja vastoin kaikkea viime vuosikymmenten ponnistuksiaan, Suomi on taasen joutunut  – aivan kuin 1808, 1944 ja erinäisiä kertoja niiden välissä ja jälkeen, suurvaltapelin, paljaan Staaträsonin pelinappulaksi.

*

Suomi ja Venäjä. 

Molemmilla päällikköinä presidentit, jotka nauttivat kansansa keskuudessa lähes pohjoiskorealaisella kalibroinnilla varustettuja kannatuslukuja:

Putin noin 80 % ja

Niinistö käytännössä jopa yli 90 %.  [c. 94 %]

Hirmuista, tai ehkä onnellista.  Ainakin kun kaksi miestä istuu samaan huoneeseen, heillä on mandaatti puhua ja ajatella.

Viite: Helsingin Sanomat eilen su 14.12.2014;

”Tasavallan presidentti Sauli Niinistö pönkittää kannatustaan kansan keskuudessa. Samaan aikaan hallituksen suosio sukeltaa ennätyssyvälle.

Jo lähes 80 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että Niinistö on onnistunut tehtävissään erittäin tai melko hyvin. Vielä kaksi vuotta sitten vastaava osuus oli alle 70 prosenttia.

Erittäin tyytyväisten osuus on noussut jo yli neljännekseen. Sen sijaan vain kolme prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että Niinistö on onnistunut työssään huonosti.”  http://www.hs.fi/kotimaa/a1418444212050

*

Kysymys Suomen linjasta

Onneksi tänään ei Suomen linjaa ratkaista ihan vain savuisessa kabinetissa.  Siitä käydään, ja siitä pitää käydä julkista debattia.  Ehkä se selkein linja sitten kirkastuu tai sitten ei.

Presidentti Niinistön toiminta ja ajatuksenjuoksut ovat olleet kutakuinkin kohdallaan.

Harvoin linkkaan Väyrysen puheisiin, mutta nyt senkin voi tehdä:

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/712664/Vayrynen+Stubbin+kritiikista+Kokoomus+on+ruskealla+vyohykkeella

*

Vuonna 2011 sivusin samaa aihepiiriä näine mietteineni:

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/64372-euroopan-idea-%E2%80%93-mika-on-oleellisinta-eussa

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (16 kommenttia)

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid

Tämä:

"Pääjohtaja Liikasen ydinkysymys kiteytyy näin:

”Mikä on oleellisinta Euroopan unionissa? Oleellisinta on se, että Unionissa määrää laki, ei voima. Laillisuuden ja oikeusvaltion periaate (rule of law) on jäsenmaiden välisiä suhteita säätelevä keskeisin periaate. Komission tehtävänä on valvoa EU:n perustamissopimusten kunnioittamista. Riippumaton Euroopan tuomioistuin ratkaisee toiminnan laillisuudesta syntyneet kiistakysymykset.

Laillisuuden periaate ja yhteiset instituutiot ovat tärkeä suoja kaikille jäsenmaille niiden kokoon ja väkilukuun katsomatta. Erityisesti näin on pienten jäsenmaiden kohdalla. Nämä periaatteet on nyt vahvistettu Lissabonin sopimuksessa.

Oliko Suomen EU-jäsenyys yksi ratkaisu Paasikiven perimmäiseen ongelmaan staatsräsonista, valtion etupolitiikasta ja pienten maiden kohtalosta?”

Hirmuista, mutta totta: Liikasen kysymyksiin on vastattava kielteisesti.

Ensinnäkin – kuten olemme kouluesimerkein jokainen joutuneet havaitsemaan – Euroopan Unionissa ei ole määrännyt laki. Laki on tallottu hiekkaan liian monta kertaa. Mitä isot edellä, sitä pienet ja niljakkaat perässä. Laki on ollut kirjain, ei elämänohje, sen mukaan ei ole tarvinnut – eikä oikein edes saanut – elää. Joka on lakia kunnioittanut (”mallioppilas”) hän on hävinnyt ja kärsinyt: aivan muut ovat hyötyneet, imuttaneet ja tehneet mitä vain.

Toisekseen, mistään ”laillisuuden periaatteesta ja yhteisistä instituutioista” ei ole viime vuosina edes puhuttu. Niitä ei yksinkertaisesti ole. Ei ole ollut, näin se on nähtävä. Ne olivat sittenkin vain kauniita utukuvia ja irtonaisia kirjaimia erilaisilla papereilla. Mutta täytäntöön asti ja Euroopan johtoajatuksiksi, toiminnan ohjaimiksi, niistä ei ole ollut. Harmi vain. Hieno idea, mutta ”jätkät pilasivat”… - Näinhän on jouduttu ennenkin sanomaan, historian saatossa.
---

Ja tämä:

"Kun Putin katsoo Euroopan karttaa, ei ole epäilystäkään, mitä hän näkee.

Hän näkee pitkän rajan, ja sen kohdan pitkästä, rajasta, josta nyt taistellaan. Nyt ja seuraavaksi. Päällikön sormi pysähtyy Suomenlahden pohjukkaan ja vetää siitä pitkän sormiviivan Jäämerelle: Suomi. Taistelu Suomesta, sen asemasta, sen roolista Venäjän ydinalueiden puolustuksellisessa mallissa, melkein kaikessa. Siksi Putin taistelee. Suomi on nyt pelinappulana.

Unioni on mennyt. Vain NATO on jäljellä. Suomen pitämien sen ulkopuolella on käytännössä Putinin Eurooppa-politiikan ykköstavoite."

Henry

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Henryn röntgenkatse on löytänyt timantit Veikon uraa uurtavasta puheenvuorosta.

EU on alennustilassa, toimintakyvytön, menettänyt omia sopimuksiaan rikkomalla uskottavuutensa myös Venäjän silmissä. Mitä Venäjä ehkä ajattelikaan EU:sta eurooppalaisena "hyväksyttävänä" voimana siihen aikaan, kun Suomi liittyi EU:hun, on nyt mennyttä.

Jäljellä on Nato ja ottaa aikaa, ennenkuin Venäjä sopeutuu tilanteeseen.
Sopeutumista estävät Venäjän sisäiset ongelmat, jotka ovat kärjistymässä samaan aikaan.

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid

Ovatko suomalaiset ymmärtäneet lainkaan missä mennään?
1 % kansasta? vai jopa 3 %?
Se on varmaa, ettei hallituksemme nappulaliiga ymmärrä!

Kirjoituksesta olisi voinut lainata monta muutakin kohta - lukekaa ihmeessä kokonaan.

Henry

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

"Päällikön sormi pysähtyy Suomenlahden pohjukkaan ja vetää siitä pitkän sormiviivan Jäämerelle: Suomi. Taistelu Suomesta, sen asemasta, sen roolista Venäjän ydinalueiden puolustuksellisessa mallissa, melkein kaikessa. Siksi Putin taistelee. Suomi on nyt pelinappulana."

Tuo pitää varmaankin paikkansa, joskin siitä voidaan tehdä hyvin vastakkaisia johtopäätöksiä siitä, miten Suomen tulisi menetellä. Monet NATO-vastustajat nimittäin hokevat hokemasta päästyään, että "ei Venäjällä ole Suomen suunnalla mitään intressiä, kun ei täällä ole öljyäkään."

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid

Jaa, en ole tuollaista 'öljy-kommenttia' nähnytkään... ;)

Suomen tulee vahvistaa puolustustaan eikä luottaa mihinkään Natoon tai muuhun liittoutumaan. Kaikessa on kyse geo-politiikasta, eikä mistään öljystä.

Henry

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Kumma, ettet ole sitä öljyargumenttia nähnyt. Laajennettua versiota esitetään myös muodossa: "Ei Suomella ole Venäjälle mitään annettavaa, luonnonrikkauksia eikä muutakaan".

Käyttäjän tomiketola kuva
Tomi Ketola

Putinin Suomen politiikan tavoitteena on taatusti pitää Suomen puolustus heikkona ja siten myös Naton ja läntisen sotilasyhteistyön ulkopuolella. Euroopan poliitikalleen tuolla maanisällä lienee laajemmat tavoitteet: heikko ja eripurainen Eurooppa.

Niinpä ei kannata poissulkea sitä mahdollisuutta että Putinin Suomen politiikan tavoitteena olisi tavalla tai toisella saada Suomi pois EU:sta ja kaikesta läntisestä yhteistyöstä.
Se olisi kaikin tavoin Venäjälle lottovoitto.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Yksi uusi suomettuneisuuden merkki tuli tänään, kun Tuomioja antoi lausunnon, jonka mukaan Suomi ei katso tarpeelliseksi reklamoida Venäjälle "pimeiden" pommikoneiden lennoista Itämerellä samaan aikaan, kun Ruotsi ja Tanska kutsuivat Venäjän suurlähettiläät ripitettäviksi.

Vielä muuatamia kuukausia sitten näytti siltä, että Suomi oli jo karistanut suomettuneisuuden, kun se oli näyttävästi ja aktiivisesti pakotteiden luomisessa mukana, teki NATO:n isäntämaasopimuksen j.n.e.

Jotain on sen jälkeen tapahtunut. Stubb yrittää vielä pitää linjansa, mutta niin Niinistö kuin Tuomiojakin on täysin vaihtanut ääntä kellossa. On vaikea välttyä tunteelta, että sotilaallisen tilanteen kriittisyys on havaittu merkittävämmäksi kuin suurelle yleisölle on annettu ymmärtää. Ja että Suomi on huomannut jo missanneensa länsioption NATO:ssa.

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid

Tomi Ketola sanoi:
"Putinin Suomen politiikan tavoitteena on taatusti pitää Suomen puolustus heikkona ja siten myös Naton ja läntisen sotilasyhteistyön ulkopuolella."

------------------------------

Päinvastoin:
- Heikko Suomi => sillä se saadaan Natoon.
- Putinin märkä uni on, että Suomen puolustus olisi vahva ja että Suomi ei kuuluisi NATOon.

Henry

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Putinin märkä uni on liittää Suomi Venäjän alammaisuuteen jopa ihan Venäjän Federaation osaksi. Näin Putin olisi jopa Stalinia suurempi sotapäällikkö. Stalin pääsi Berliiniin muttei Helsinkiin.

Putinin lopullinen päämäärää on yöpyä Presidentin Linnassa, joka hankittiin alunperin Venäjän Tsaarien majapaikaksi heidän Helsingin vierailujensa ajaksi.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Paasikiviläisyys on käytännössä vanhasuomalaisen myöntyväisyyssuunnan jatke, jota käytännössä myös Paasikivi itse edusti, vaikka itse jotain toista sanaili. Kekkonen, Koivisto ja Halonen kävivät sulassa sovussa samaa polkua eteenpäin.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Näin on. Sortokauden aikana vallitsi Suomen kansan keskuudessa, samoin kuin silloisten poliitikkojenkin keskuudessa, aivan samanlainen jako suhtautumisessa Venäjään kuin tänäkin päivänä. Paasikivi oli jo toisella sortokaudella yksi myöntyväisyyslinjalaisten nokkamiehiä.

Toisen maailmansodan jälkeen myöntyväisyyslinjalaiset pragmaattisista syistä pääsivät monopoliasemaan, mikä purkautui vasta Neuvostoliiton hajotessa.

Itse asiassa tuon jaon siemen kylvettiin jo kustavilaisessa sodassa Anjalan liittolaisten toimesta. Myöskään Suomen Sodassa paria vuosikymmentä myöhemmin ei Venäjällä sodan loppuvaiheessa ollut vaikeuksia löytää itselleen suopiollisia sotilasjoukkoja taistelemaan Ruotsin armeijan rippeitä vastaan.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Näinhän tämä menee. Kuitenkin yksi huomautus: Suomen sodassa upseerit ja aliupseerit loikkasivat joukolla venäläisten puolelle rahvaan jäädessä (peläten maaorjuutta) uskollisiksi Ruotsin kuninkaalle.

Käyttäjän RikuSalmivuori kuva
Riku Salmivuori

Mielenkiintoinen kirjoitus ja hyvin kirjoitettu, kiitos siitä! Sitten mielipiteenvaihtoon. Mielestäni korostat Suomen asemaa isossa mittakaavassa turhan suureksi, jos pidät Putinin Euroopan politiikassa tärkeintä pitää Suomi irti NATO:sta. Suomi ei ole minkään tärkeän kauppakulkureitin välillä oleva maa, kuten Puola tai Turkki on, Suomen läpi ei mene tärkeitä energiainfrastruktuureja, kuten Ukrainan läpi. Suomi ei ole tie Euraasian keskelle ja siitä länteen, kuten Ukraina ja Puola ovat. Suomi ei ole luonnonrikkauksia täynnä, kuten Ukraina on. Mitä Suomi taas on, on pitkän rajan Venäjän kanssa omaava harvaan asuttu maa, joka on lähellä Venäjän strategisesti tärkeitä kohteita ja kaupunkeja. Teoriassa NATO:lla olisi paljon hyötyä Suomen NATO-jäsenyydestä, antaen suunnattoman suuren kaistaleen avonaista tietä suoraan Venäjän strategisiin kohteisiin. Käytännössä isäntämaasopimus antaa nämä oikeudet ja mahdollisuudet. Isäntämaasopimus voi olla jopa huonoin vaihtoehto Suomen kannalta, kun Venäjällä todennäköisesti nähdään Suomen maaperä nyt sillanpäänä Venäjälle NATO:n käytössä, mutta ei NATO-maana, jolloin Suomen alueet nähdään uhkana Venäjälle. Mielestäni tämä pelleily joko-tai NATO:lla pitää loppua ja tehdä selkeä päätös, joko kyllä tai ei NATO:lle.

Georgian ja Ukrainan tapahtumille on yksinkertaisesti hyvin yksiselitteinen syy. Ilman näiden kahden edes osittaista "Venäläistymistä" ei Venäjä koskaan tule olemaan suurvalta. Samaten, jos nämä kaksi olisivat "Amerikkalaisen siiven suojeluksessa", niin Venäjältä pysyvästi evättäisiin suurvaltastatus.
Jos Putin olisi marssittanut Venäjän armeijan suoraan Kiovan läpi Lviviin ja Puolan rajalle ja jollain ihmeen konstilla pitänyt Ukrainan vielä kasassa, niin Venäjästä olisi automaattisesti tullut suurvalta.

Etelä-Ossetia, Abhasia ja Krimin niemimaa ovat kaikki geostrategisesti tärkeitä sillanpäitä Euraasian suurempaa mittakaavaa ajatellen. Krimi avaa portit Eurooppaan ja lähi-itään, Etelä-Ossetia taasen lähi-itään.

Kysymys on kuitenkin siitä, että Putin ja hänen takapirunsa eivät tunne Yhdysvaltojen kohtelevan muita maita, pääsääntöisesti heidän "vihollisiaan" reilusti, vaan Yhdysvallat sanelee mitä muiden pitää tehdä ja tähän Vladimir Putin haluaa muutoksen. Tästä syystä myös tulevaisuudessa tulemme näkemään pelottavan liittouman, Iranin, Venäjän ja Kiinan sotilasliiton.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että minkään suurvallan (lue Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat) geostrategisia liikkeitä ei pidä hyväksyä, mutta ne pitää ymmärtää. Vasta ymmärtämällä kokonaiskuvan täysin voimme varautua tulevaan, joka on väistämättä aina nurkan takana.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

”Mikä on oleellisinta Euroopan unionissa? Oleellisinta on se, että Unionissa määrää laki, ei voima. Laillisuuden ja oikeusvaltion periaate (rule of law) on jäsenmaiden välisiä suhteita säätelevä keskeisin periaate. Komission tehtävänä on valvoa EU:n perustamissopimusten kunnioittamista. Riippumaton Euroopan tuomioistuin ratkaisee toiminnan laillisuudesta syntyneet kiistakysymykset.

Laillisuuden periaate ja yhteiset instituutiot ovat tärkeä suoja kaikille jäsenmaille niiden kokoon ja väkilukuun katsomatta. Erityisesti näin on pienten jäsenmaiden kohdalla. Nämä periaatteet on nyt vahvistettu Lissabonin sopimuksessa. …”

Sanoi Liikanen.

*

Tähän voisi tuoda rinnastuksena katsauksen viime alkukesän EU-vaalien tulokseen, ja siihen puolueettomasti sanottuna melko erikoiseen suhtautumiseen, jolla vapaiden kansalaisten vapaissa vaaleissa ilmaisemaa tahtoa pyrittiin ”louhimaan”.

Vaalien tulos asetettiin jossain määrin, eikä aivan vähäisessä määrin, kyseenalaiseksi.

Erään osan, eli jonkinlaisen eliitin, mielestä kansa/kansat äänestivät ”väärin”.

Missä oli laillisuuden ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioitus. Onko niin, että vaalejakin arvostetaan ja edellytetään niiden tuloksen kunnioitusta silloin, kun kansa/kansat äänestävät ”oikein”?

EU:n historiassa on useita esimerkkejä ”väärin” äänestämisen seurauksista: vaalit on otettu uusiksi!

Ruotsin nyt käsillä oleva tilanne on tietysti aivan oma lukunsa.

Jonkun toisen organisaation tai valtion - minkä tahansa muun - tekemänä moinen "vaalikuppaus" saisi tomerat kommentit ja ankaran tuomion, epädemokraattisesta ja kunnioitettavia vapausperiaatteita loukkaavasta menettelystä.

*

Siteeraan tähän pätkät Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän kolumnista EU-vaalien jälkeen (Turun Sanomat 28.5.2014). http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/634705/Kansa...

Otsikko on paljon puhuva:

”Kansa tuntee, että sitä viilattu on linssiin”

”On huono päivä Euroopan Unionille, kun rasistinen, muukalaisvihamielinen ja juutalaisvastainen ohjelma saa 25 prosenttia äänistä, kommentoi Euroopan parlamentin saksalainen puhemies Martin Schulz Ranskan vaalitulosta sunnuntaina. Sosiaalidemokraattisen Schulzin tähtäimessä oli Marine Le Penin johtama Kansallinen Rintama, joka jyräsi 24 paikallaan ohi hallitusvaltaa käyttävien sosialistien ja maan toisen suuren puolueen UMP:n.

Schulz on väärässä. Ranskalaiset toimivat EU:n demokraattisten ydinarvojen mukaisesti ja käyttivät laillista oikeuttaan ilmaista kantansa yhteisten asioiden hoitoon. Schulz unohti asemansa unionin tärkeimmän demokraattisesti valitun elimen johtajana ja päästi ääneen vaalitulokseen pettyneen puoluemiehen.

Toisaalta Schulzin kommentti toi hyvin esille sen, miksi perinteisille puolueille ympäri Eurooppaa on ollut niin vaikeaa vastata populistipuolueiden haasteeseen. Kilpailijoiden leimaaminen rasisteiksi on paitsi poliittisesti hölmöä myös ylimielistä äänestäjien väheksyntää.”

*

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Jokisipilä jatkaa:

”DEMOKRATIASSA VAALITULOSTA tulee kunnioittaa silloinkin, kun se on itselle epämiellyttävä. Poliittinen euroeliitti on kieltäytynyt näkemästä haastajien nousun takana piilevää laajalle levinnyttä kyllästyneisyyttä siihen, miten politiikkaa on hoidettu sekä EU:n tasolla että sen jäsenvaltioissa.”

Hän arvioi, että EU 2014 –vaalit saattavat muodostua vedenjakajaksi Euroopan historiassa.

”Vaikka äänestysprosentti jäi alhaiseksi, lähti uurnilta selkeä ja voimakas viesti päättäjille. Unionin tulevaisuudelle ratkaiseva kysymys on, haluavatko valtaa käyttävät puolueet ja poliitikot kuulla tämän viestin ja ennen kaikkea ymmärtää sen”, Jokisipilä sanoo.

Lisäisin tähän, että vaatimaton äänestysprosentti kautta linjan on jo sinänsä viesti: se on sivuutettu luvattoman kevyesti, olan kohautuksin.

Tässä lienee professorin viesteistä tärkein:

”Yhä useampi eurooppalainen vastustaa unionin liittovaltiokehitystä ja integraation viemistä yhtään nykyistä pidemmälle. Kannatustaan lisäsivät ennen kaikkea sellaiset puolueet, jotka vaativat päätösvallan palauttamista Brysselistä omille hallituksille.”

Onko tämä sitten nationalismin nousua, vai mitä, mutta olen samaa mieltä, viesti on selvä. Kuuluuko viesti, ja huomioidaanko sitä, jää nähtäväksi.

Hyvältä tämä ei näytä, ei missään suhteessa.

Ainakaan Ruotsissa kansalaisten viesti tältä osin on kaikunut kuuroille, tukkoisille korville!

*

Jokisipilä tiivistää erinomaisesti Euroopan tunnot:

”EUROOPASSA MUHII tyytymättömyyden vallankumous. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat turhautuneita ja heidän uskonsa eurooppalaisen edistystarinan tulevaisuuteen on mennyt. Tyytymättömyyden aiheita riittää: työttömyys, heikko talouskasvu, maahanmuutto, direktiivibyrokratia, euroeliitin etäisyys tavallisesta kansasta, talouskriisin loputon laastarointi tukipaketteineen ja niin edespäin. Tyytymättömiä yhdistää yli poliittisten rajojen vahva tunne siitä, etteivät he ole saaneet ääntään kuuluviin.”

*

Itse olen puhunut ”tyytymättömyyden talvesta”. Sellainen on laskeutunut maanosaamme.

Jokisipilä päättää erinomaisen katsauksensa seuraaviin pelottaviin sanoihin;

”Brittihistorioitsija Timothy Garton Ash totesi pelkäävänsä, että toukokuun 2014 vaalit jäävät historiaan ”herätyssoittona, johon Eurooppa ei herännyt”.

Historialliseen vaalivoittoon Britanniassa ohi konservatiivien ja työväenpuolueen rynnineen UKIP:n johtaja Nigel Farage puolestaan ilmoitti, että tulos merkitsee Euroopan integraatiokehityksen väistämättömyyden loppua. Molempia kannattaa kuunnella tarkkaan.” http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/634705/Kansa...

*

Tässä Garton Ashin kommentaaria 28.5.2014:

http://www.latimes.com/opinion/op-ed/la-oe-garton-...

*

Molemmat kolumnit kannattaa lukea ajatuksen kera!

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Laitan tämän Markku Jokisipilän kolumni-lainauksen aivan omaksi kokonaisuudekseen tähän;

Siteeraan tähän pätkät Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajan Markku Jokisipilän kolumnista EU-vaalien jälkeen (Turun Sanomat 28.5.2014). http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/634705/Kansa...

Otsikko on paljon puhuva:

”Kansa tuntee, että sitä viilattu on linssiin”

”On huono päivä Euroopan Unionille, kun rasistinen, muukalaisvihamielinen ja juutalaisvastainen ohjelma saa 25 prosenttia äänistä, kommentoi Euroopan parlamentin saksalainen puhemies Martin Schulz Ranskan vaalitulosta sunnuntaina. Sosiaalidemokraattisen Schulzin tähtäimessä oli Marine Le Penin johtama Kansallinen Rintama, joka jyräsi 24 paikallaan ohi hallitusvaltaa käyttävien sosialistien ja maan toisen suuren puolueen UMP:n.

Schulz on väärässä. Ranskalaiset toimivat EU:n demokraattisten ydinarvojen mukaisesti ja käyttivät laillista oikeuttaan ilmaista kantansa yhteisten asioiden hoitoon. Schulz unohti asemansa unionin tärkeimmän demokraattisesti valitun elimen johtajana ja päästi ääneen vaalitulokseen pettyneen puoluemiehen.

Toisaalta Schulzin kommentti toi hyvin esille sen, miksi perinteisille puolueille ympäri Eurooppaa on ollut niin vaikeaa vastata populistipuolueiden haasteeseen. Kilpailijoiden leimaaminen rasisteiksi on paitsi poliittisesti hölmöä myös ylimielistä äänestäjien väheksyntää.”

*

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Jokisipilä jatkaa:

”DEMOKRATIASSA VAALITULOSTA tulee kunnioittaa silloinkin, kun se on itselle epämiellyttävä. Poliittinen euroeliitti on kieltäytynyt näkemästä haastajien nousun takana piilevää laajalle levinnyttä kyllästyneisyyttä siihen, miten politiikkaa on hoidettu sekä EU:n tasolla että sen jäsenvaltioissa.”

Hän arvioi, että EU 2014 –vaalit saattavat muodostua vedenjakajaksi Euroopan historiassa.

”Vaikka äänestysprosentti jäi alhaiseksi, lähti uurnilta selkeä ja voimakas viesti päättäjille. Unionin tulevaisuudelle ratkaiseva kysymys on, haluavatko valtaa käyttävät puolueet ja poliitikot kuulla tämän viestin ja ennen kaikkea ymmärtää sen”, Jokisipilä sanoo.

Lisäisin tähän, että vaatimaton äänestysprosentti kautta linjan on jo sinänsä viesti: se on sivuutettu luvattoman kevyesti, olan kohautuksin.

Tässä lienee professorin viesteistä tärkein:

”Yhä useampi eurooppalainen vastustaa unionin liittovaltiokehitystä ja integraation viemistä yhtään nykyistä pidemmälle. Kannatustaan lisäsivät ennen kaikkea sellaiset puolueet, jotka vaativat päätösvallan palauttamista Brysselistä omille hallituksille.”

Onko tämä sitten nationalismin nousua, vai mitä, mutta olen samaa mieltä, viesti on selvä. Kuuluuko viesti, ja huomioidaanko sitä, jää nähtäväksi.

Hyvältä tämä ei näytä, ei missään suhteessa.

Ainakaan Ruotsissa kansalaisten viesti tältä osin on kaikunut kuuroille, tukkoisille korville!

*

Jokisipilä tiivistää erinomaisesti Euroopan tunnot:

”EUROOPASSA MUHII tyytymättömyyden vallankumous. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat turhautuneita ja heidän uskonsa eurooppalaisen edistystarinan tulevaisuuteen on mennyt. Tyytymättömyyden aiheita riittää: työttömyys, heikko talouskasvu, maahanmuutto, direktiivibyrokratia, euroeliitin etäisyys tavallisesta kansasta, talouskriisin loputon laastarointi tukipaketteineen ja niin edespäin. Tyytymättömiä yhdistää yli poliittisten rajojen vahva tunne siitä, etteivät he ole saaneet ääntään kuuluviin.”

*

Itse olen puhunut ”tyytymättömyyden talvesta”. Sellainen on laskeutunut maanosaamme.

Jokisipilä päättää erinomaisen katsauksensa seuraaviin pelottaviin sanoihin;

”Brittihistorioitsija Timothy Garton Ash totesi pelkäävänsä, että toukokuun 2014 vaalit jäävät historiaan ”herätyssoittona, johon Eurooppa ei herännyt”.

Historialliseen vaalivoittoon Britanniassa ohi konservatiivien ja työväenpuolueen rynnineen UKIP:n johtaja Nigel Farage puolestaan ilmoitti, että tulos merkitsee Euroopan integraatiokehityksen väistämättömyyden loppua. Molempia kannattaa kuunnella tarkkaan.” http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/634705/Kansa...

*

Tässä Garton Ashin kommentaaria 28.5.2014:

http://www.latimes.com/opinion/op-ed/la-oe-garton-...

*

Molemmat kolumnit kannattaa lukea ajatuksen kera!

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset