Veikko Huuska

Svinhufvudin kyseenalainen armahduspäätös 7.12.1918

Svinhufvudin kyseenalainen armahdus-asetus 7.12.1918

 

96 vuotta sitten astui voimaan valtionhoitaja P.E. Svinhufvudin päätöksellä voimaan ”Korkeimman vallan haltijan päätös valtiorikoksiin syyllistyneiden henkilöiden armahtamisesta”. (Asetuskokoelma N:o 165/1918, annettu Helsingissä 7.12.1918);

 

”5) Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätättäkööt niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.”  http://www.histdoc.net/historia/1917-18/165_1.html

 

 

*

 

Telottajat vapaalla

 

Suomen sisällissodassa – jota myös hyvin perustein kutsutaan kapinaksi – kuoli häviäjän puolella joko vankileireillä tai teloitettuina yli 20.000 Suomen kansalaista.  Vertailun vuoksi todettakoon, että punaisen terrorin mylläkässä surmattiin noin 1.600 henkilöä valkoiselta puolelta, tai taisteluponnisteluissa puolueettomaksi jäänyttä.

 

Valkoisten toimeenpanema tuhansien ihmisten likvidointi tapahtui enimmäkseen sodan jälkeen, punaisten sotavoimien jo koettua täydellisen tappion, - mikä herätti kysymyksiä rankaisutoimenpiteiden tarpeellisuudesta, ja synnytti katkeruutta ja vihaa.  Valkoinen terrori ulottui lähes koko maahan, vaikka itse sotatoimet olivat rajoittuneet varsin pienelle alueelle”, toteaa Aapo Roselius teoksessaan Teloittajien jäljillä (Tammi, 2006).

 

Kuolemantuomioiden antajat tai teloitusten suorittajat eivät koskaan joutuneet oikeuden eteen en masse, eikä teloitettujen määrää virallisesti edes pyritty selvittämään, puhumattakaan että olisi ryhdytty pohtimaan teloitusten oikeutusta tai voittajan moraalista vastuuta.

 

*

 

Voiton legitimointi

 

Vapaussotatulkinnalla pyrittiin toisaalta selittämään valkoisten käyttäytymistä tammikuussa 1918 sekä oikeuttamaan voittajan toimet keväällä ja kesällä 1918.  Siksi siinä ei yleensä mainittu teloitettuja tai vankiloissa kuolleita.  Vapaussotatulkinta vahvisti myös näkemystä punaisten rikollisuudesta – määrittihän se häviäjät vihollisen kanssa liittoutuneiksi maanpettureiksi.  Samalla se legitimoi voittajien kovia otteita luomalla kuvaa punaisten siveettömyydestä ja raakuudesta”, arvioi Tauno Saarela (1996).

 

Sen sijaan että olisi kiinni saadut ja taistelusta luopuneet rivimiehet lähetetty kotiin, heidät suljettiin vankileireille, jotka monelta osin täyttävät keskitysleirien olennaiset tunnusmerkit.

 

Juridisesti kyseenalaisilla valtiorikosoikeuksilla haluttiin manifestoida punaisten hirmuvaltaa.  Mittavilla oikeusprosesseilla, joissa lähes 70.000 henkilöä tuomittiin, haluttiin osoittaa vihollisen syyllistyneen vakaviin rikoksiin.  Tämä edesauttoi valkoisten suorittamien teloitusten hyväksymistä.  Olivathan teloitetut syyllistyneet kapinaan laillista hallitusta vastaan ja näin saaneet rangaistuksensa, vaikka tuomio ei mennytkään lain kirjaimen mukaan.  Jälkikäteen oli pyrittävä varmistamaan, ettei teloitettujen henkilöiden rikosten vakavuutta ryhdytty kyseenalaistamaan ja näin vetämään pohjaa jo toimeenpannuilta rangaistuksilta, lataa Aapo Roseliu tutkimuksessaan.

 

*

 

Ne 8.000 teloitettua

 

Epävirallisten kenttäoikeuksien langettamien kuolemantuomioiden ja yksittäisten upseerien ja sotilaiden päätösten perusteella teloitettiin muutaman kuukauden aikana yli 8.000 punaista.

 

Jos lukuun lasketaan myös ne punaiset, jotka ammuttiin taisteluiden yhteydessä mutta jotka on merkitty kaatuneiksi, luku lähenee 10.000:ta.

 

Kun ottaa huomioon punakaartin koon, joka oli alle 100.000 miestä, teloitusten määrä on huikea.  Vaikka kaikki teloitetuista eivät kuuluneetkaan punakaartiin, voidaan todeta, että lähes kymmenesosa punakaartin miesvahvuudesta teloitettiin.

 

Roselius laskee terroritilastojen pohjalta arvion, jonka mukaan valkoisella puolella teloituksiin osallistui ainakin sama määrä henkilöitä kuin oli teloitettavia eli noin 8.000.

 

*

 

Ne 8.000 teloittajaa

 

Koska virallista selvitystyötä teloituksista saati teloittajista ei koskaan tehty, eivätkä teloituksiin syyllistyneet joutuneet yleensä oikeuden eteen, heistä löytyvät aineisto on hyvin eritasoista, hataraa ja usein etenkin yksityiskohtien osalta epäluotettavaa.  Valkoisen puolen teloittajista kertova aineisto on enimmäkseen eri aikoina kerättyä muistitietoa, joka on kaikkea muuta kuin objektiivista. (Roselius).

 

Terroritilaston pohjalta on mahdollista tehdä arvio, jonka mukaan valkoisella teloituksiin osallistui ainakin sama määrä miehiä kuin oli teloitettavia eli noin 8.000.

 

Tätä määrää voidaan Roseliuksen mukaan pitää teloituksiin osallistuneiden minimimääränä.

 

Koko Valkoinen armeija käsitti sodan loppuvaiheessa toukokuussa noin 90.000 miestä, tarkoittaa tämä, että noin joka kymmenes valkoisen puolen sotilas osallistui teloituksiin.

 

*

 

”Valkoinen terrori” oli arka asia

 

Valkoisen puolen suorittamat teloitukset ja muu ylitsekäyminen sai pian tiheäsyisen nimityksen ”valkoinen terrori”.  Se oli arka paikka niin sisältä kuin päältäkin.

 

Syy oli selvä: valkoisella puolella ymmärrettiin pian sodan jälkeen, että järjestyksen palautuksessa oli menty liian pitkälle, eikä massateloituksia voitu puolustaa – ei ainakaan kaikilta osin, eikä ylipäätään.

 

Tällöin oli parempi pitää suu supussa a keskittyä toisentyyppiseen muisteluun ja historiankirjoitukseen.  Historiaa alettiin varhaisesta vaiheesta alkaen muokkaamaan tarkoituksenmukaiseen suuntaan.

 

*

 

Maininta valkoisesta terrorista johti kriisiin Suomen ja Viron suhteissa 1919

 

Aikakautensa huomatuin virolainen vasemmistopoliitikko ja Viron pääministerinäkin toiminut August Rei kirjoitti:

 

”… Ne jotka ovat ottaneet osaa Suomen kotimaiseen sotaan eivät kuitenkaan valita sitä terroria tai niitä tekoja, joita sodan aikana tapahtui niin kovin paljon, sillä sotahan on sotaa. Mutta mitä ei voida unohtaa eikä anteeksi antaa, on sodan jälkeinen aseettomien murhaaminen ja nälkään tappaminen kun maassa jo oli haudanhiljaisuus.”

 

Tämä Viron sosialidemokraattisen puolueen oikeistosiipeen kuuluneen August Rein kirjoitus julkaistiin Suomen Sosialidemokraatissa 16.1.1919.

 

Rei, joka oli Viron väliaikaisen hallituksen ministeri, joutui jutun takia kovan painostuksen kohteeksi.  Samaan aikaan suomalaiset vapaajoukot olivat saapuneet Viroon ja ottaneet osaa taisteluihin [venäläisiä vastaan].  Suomalainen oikeistolehdistö teki kirjoituksesta suuren numeron ja vaati Rein eroa [sic:vieraan valtion ministerin ero!].

 

Useat eri tahot etenkin Virossa pyrkivät selittämään Rein kirjoitusta parhain päin, mutta tästä huolimatta Rei joutui eroamaan ministerinvirastaan.  Pelkkä maininta valkoisen terrorin olemassaolosta sai siis aikaan kriisin Suomen ja Viron suhteissa.

 

Myöhemmin keväällä 1919 Rei valittiin Viron kansalliskokouksen puhemieheksi, mikä taas herätti paheksuntaa Suomen oikeistopiireissä.  Uusi Aura paheksui asiaa kirjoituksessaan 4.5.1919, koska Rei oli ”väittänyt, että maassa olisi ollut ”valkoista terroria”.

 

*

 

”Syylliset syytteeseen…”

 

Teloitusten herättämät epäoikeudenmukaisuuden ja katkeruuden tunteet saivat uhrien omaiset reagoimaan mitä erilaisimmin tavoin teloittajiin, jotka usein jopa tiedettiin ja tunnettiin paikkakunnalla.

 

Osalle omaisia ei riittänyt tieto henkilön kuolemasta, vaan haluttiin ainakin yrittää saada teloituksiin syylliset oikeuden eteen.

 

Yritys saada paikalliset viranomaiset, nimismiehet ja poliisit tutkimaan, ketkä olivat teloittaneet kenet ja missä olosuhteissa, näyttää olleen lähes mahdotonta.  Monesti esteenä oli viranomaisten itsensä henkilökohtainen osallisuus tekoihin.

 

Voidaan todeta, Roselius toteaa, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ilman ylempien viranomaisten painostusta ei paikallisella tasolla reagoitu kotipaikkakunnan teloitettujen punaisten omaisten tekemiin selvityspyyntöihin.  Käytännössä ainoaksi vaihtoehdoksi valkoisen terrorin uhrien omaisille jäi kantelun tekeminen korkeimmalle oikeusviranomaiselle eli prokuraattorille.

 

*

 

Täälläkin suunnalla oli ”tuppi” edessä.

 

Sodan syntyyn ja tapahtumiin monin – jopa Saksan kanssa hierottujen lehmänkauppojen myötä, maanpetoksellisin – sitein kietoutunut P.E. Svinhufvud toimi Suomen valtionhoitajana, jolle oli keskitetty ”kaikki valta” maassa, mukaan lukien prokuaattorin eli nykyaikaisemmin ilmaisten oikeuskanslerin tehtävät.

 

Svinhufvudin elämäkerturi Martti Häikiö toteaa tästä kaksoismandaatista:

 

Erikoista on, että Svinhufvus oli pitänyt hallussaan ylimmän laillisuuden valvojan eli prokuraattorin/oikeuskanslerin virkaa samaan aikaan kun hän toimi hallituksen päämiehenä ja korkeimman vallan haltijana.  Omituisuutta ei vähennä se, että käytännössä useimmat oikeuskanslerin asia hoiti apulainen”.

 

P.E. Svinhufvudin, tuon Luumäen ukkotuomarin, laillisuuslinjausten pitävyyttä ja hänen muunkin toimintansa laillisuutta pitäisi arvioida mitä tiukimpien kriteerien valossa.

 

*

 

Valituksia satelee prokuraattorin kansliaan

 

Näitä onnettomien omaisten valituskirjelmiä alkoi ropista kaksoisvallan haltijan, Svinhufvudin konttoriin, jo kesäkuun 1918 alusta alkaen.

 

Myöhemmin kesällä alkoi kanteluja saapua prokuraattorin virastoon lähes viikoittain.  Syksyllä tahti jatkui, ja ennen vuoden vaihetta oli prokuraattori ottanut vastaan yhteensä yli 40 teloitustapauksia koskevaa kannetta.  Niissä kaikissa vaadittiin syyllisten rankaisemista.  Osassa kanteluja oli ilmoituksen tekijä myös maininnut ketkä henkilön olivat teloittanet tai keitä epäiltiin teon suorittajiksi.

 

Aapo Roselius kirjoittaa tästä prosessista:

 

Kantelujen saavuttua oikeuskanslerinvirastoon [nimi oli tuolloin prokuraattori, VH] oikeuskansleri otti yhteyttä maaherroihin ja kehotti heitä toimittamaan tutkimukset asianomaisissa tapauksissa sekä lähettämään syntyneet asiakirjat oikeuskanslerinvirastoon.  Suurin osa kanteluista aiheutti tutkintapöytäkirjan tai ainakin lyhyen selvityksen asiasta.

 

Osassa tapauksista ei ollut mahdollista saada irti mitään tietoa.  Kuten oikeuskansleri kirjoitti vuosikertomuksessaan [vuoden 1918 toiminnasta ja päätöksistä], asioita tutkittaessa ilmeni hyvin usein, ettei kanteluille ollut pätevää syytä, koska surmattu henkilö oli myötävaikuttanut hyvinkin raskauttavasti kapinaan.  Oikeuskansleri jatkaa: ”…ja että häntä kohdannut väkivaltainen kuolema on ollut suoranainen seuraus hänen osanotostaan kapinaan sekä että hän on ansainnut kohtalonsa.”

 

Lause ilmaisee varsin hyvin oikeusviranomaisten [ja myös kaksoisroolissaan toimineen Svinhufvudin]  suhtautumisen valkoiseen terroriin, eli laittomia teloituksia ei suoranaisesti tuomittu jos kohteena oli henkikö, joka oli syyllistynyt sodan aikana raskauttaviin tekoihin.  Teloituksia pidettiin ainakin moraalisesti hyväksyttävinä ratkaisuina.

 

*

 

Oikeuskansleri toteaa, että rikoksia on tehty – mutta armahduspäätös suojelee rikollisia

 

Toisaalta mielenkiintoinen on kuitenkin oikeuskanslerin lisäys siitä, miten kanteluiden aikaansaamat tutkimukset ”ovat osoittaneet, että paljon julmuutta ja tarpeetonta kovuutta laillisen hallituksen kannattajien puolelta on tullut kapinallisten ja heidän kanssaan samoin ajattelevien osaksi… useimmat kantelut ovat kohdistuneet tapauksiin, joissa kapinaan osallista kohdannut rangaistus ei ole ollut kohtuullisessa suhteessa rikokseen ja joissa sen muuten ovat rikolliselle antaneet henkilö tai henkilöt, joilla ei ole ollut oikeutta ottaa käsiinsä lain käyttämistä.  Ainoastaan armahduspäätös* on suojellut nämä syytteeltä ja rangaistukselta”.

 

Oikeuskansleri siis myönsi, että vuoden 1918 aikana tapahtui suuri määrä teloituksia, jotka eivät kestäisi oikeudellista tarkastelua.

 

*)tarkoittaa alussa linkattua Svinhufvudin armahdusasetusta 7.12.1918.

 

*

 

Svinhufvud pääsi pälkähästä

 

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksan tappioon (11.11.1918) johti saksalaissuuntauksesta luopumiseen.  Ensin Suomen kuninkaaksi valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl kieltäytyi neuvon saatuaan ottamasta kruunua vastaan.

 

Valtionhoitaja Svinhfvud ilmoitti 10.12. luopuvansa korkeimman vallan haltijan tehtävästä, ja maa palasi tasavallan tielle.  Svinhufvud asetti ulkopoliittisen suunnanmuutoksen eli sen, että maailmansodan voittajiin kiinteää yhteyttä pitänyt vapaussodan ylipäällikkö kenraali Mannerheim valittaisiin hänen seuraajakseen.

 

Eduskunta hyväksyi 12.12. korkeimman vallan haltijan Svinhufvudin luopumisen tehtävästään.  Vajaata viikkoa myöhemmin 17.12. Svinhufvud sai valtioneuvostolta eron oikeuskansleriksi nimetystä prokuraattorin virastaan, ja niin hänestä tuli lopultakin jälleen yksityishenkilö.

(Lähde: Martti Häikiö: PES:n pienoiselämäkerta.  Kansallisbiografia).

 

Viimeisenä virkatyönään valtionhoitajana Svinhufvud antoi asetuksen, jolla huomattava määrä punavankeja armahdettiin tai heidän rangaistuksiaan lyhennettiin.  Punaisten armahduksen sisään oli leivottu kuitenkin oikeudellisesti täysin kestämätön armahduspäätös, jossa summaarisesti vapautettiin huomattava joukko (vert. edellä: noin 8.000 teloittajaa tai teloituksiin aktiivisesti osallistunutta valkoista) teloittajia tai muita rikoksiin syyllistyneitä valkoisia.

 

*

 

Sodan oloissa ensimmäinen uhri on totuus. 

 

Näinhän sitä tavataan sanoa.

 

Vähintään toisena tulee laillisuus.  Jopa niiden joiden huulilta tavallista useammin on kuultu ”perustuslaillisuus” tai yleensä laillisuus-ilmaisu, ikään kuin omaksuttuna ja toteutettuna tapana.  Kyllä se heiltäkin näyttää perin löyhässä olevan.  Ihan kuin P.E. Svinhufvudilla 1918, ja vähän myöhemminkin.

 

*

 

Kenraali Mannerheim syyttä syytettynä

 

Pahimman kaadon kevään ja kesän 1918 vankileirikurjuudesta ja syyllisyydestä siihen sai jostain syystä – tietystä kylläkin syystä – valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali Mannerheim.

Mutta kuten  niin monesti on todettu, hänen syynsä ja syntinsä rajoittuvat kapinan kukistamiseen, mikä sinänsä oli miehekäs ja ansiokas teko, ja siinäkin ensisijaisesti 25.2. annettuun perin onnettomaan ”ammutaan paikalla” –käskyyn (jonka tiimoilta tapahtui runsaassa mitassa ns. ”Tarkoituksenmukaista ymmärtämistä”). http://fi.wikipedia.org/wiki/Ammutaan_paikalla_-julistus

 

http://www.histdoc.net/historia/1917-18/mannerheim1918-02-25.html

 

Ylipäällikkö Mannerheim käytännössä savustettiin pari viikkoa 16.5.1918 suuren voitonparaatin jälkeen paikaltaan ja asemastaan, ja sai jättää yleiset johtopaikat Suomessa ilman kiitoksen sanaa ja huomionosoituksia, mikä kerrassaan oli häpeällistä.  Mutta saksalaissuuntaus puhui, ja valta vaihtui käden käänteessä.  On melko kirpakkaa teksti ja kuvaus vielä 1951 kirjoitetuissa ja koostetuissa Mannerheimin Muistelmissa tuon päivän tiimoilta, ja voin suositella sitä kaikille.

 

Varsinaisen vastuun vankileireistä ja niille koottujen kymmenien tuhansien hävinneen osapuolen rivimiesten ja –naistenkin kohtaloista luonnollisesti historian lahjomattoman katseen alla kantaa, ja pitää kantaa, valtionhoitaja Svinhufvud, ja yksin ja ensisijassa juuri hän, vaikka onkin pehmennetyn ja poliittisesti tarkoin muokatun Ukko-Pekka –brändinsä alla säästynytkin kummallisella tavalla ravalta ja roiskeilta.  Hän on suurin syyllinen ja vastuullinen etniseen kansanmurhaan Suomessa 1918.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_valtionhoitaja

http://fi.wikipedia.org/wiki/P._E._Svinhufvud

 

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Kesällä 1918 toimi J.K Paasikivi pääministerinä. Paasikivi oli näin omalta osaltaan vastuussa kesän 1918 tahtumista. Näemme Paasikivestä aivan uuden puolen.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Juho_Kusti_Paasikivi#...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Valtionhoitaja Svinhufvudin armahduspäätöksen soveltaminen johti tämänkaltaisiin oikeusprosesseihin:

Valkoisen armeijan sisäiset tutkinnat

”Päämajan yleisesikunnan arkistosta löytyy oikeusasiakirjoja maalis-toukokuulta 1918 kolmesta tapauksesta. …

Ikaalisissa valkoisen armeijan sotilas talollinen Oiva Villi lähetettiin Satakunnan piirioikeuden kautta sotaoikeuden tutkittavaksi, koska hänen väitettiin olevan rintamakarkuri ja tappaneen torppari Efraim Ahvenlammen.

Ikaalisten komendantti Matti Ilkan raportista käy ilmi, että sotaoikeuden tutkintotuomari Lagus oli antanut Oiva Villille luvan saapua 13. toukokuuta Ikaalisiin keräämään todistusaineistoa oman asiansa puolesta.*)

Sodan jälkeen asiaa ryhtyi ajamaan ammutun leski Ikaalisten ja Jämijärven pitäjien käräjäkunnan kihlakunnanoikeudessa. Kihlakunnanoikeus oli alistanut jutussa syntyneen päätöksen hovioikeuden tarkastettavaksi.

Hovioikeus tuomitsi Villin tahallisesta taposta pidettäväksi kymmenen vuotta kuritushuoneessa. Villi anoi tuomioon kuitenkin muutosta, ja korkein oikeus, tutkittuaan juttua, määräsi sen siirrettäväksi sotaoikeuteen, koska Villi oli tekoaikana luettava maan sotajoukkoihin.

Mikään suuri yllätys ei ollut, kun sotaoikeus**) kesällä 1919 vapautti Villin kaikista syytöksistä vedoten Svinhufvudin armahduspäätökseen.”

Viitteet:
*) Sk 242512, Sk 1917-1918. SA – Kansallisarkisto
**) Kajaanin sissipataljoonan sotaoikeus 1919. SA – Kansallisarkisto.

Lähde: Aapo Roselius: Tappajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. - Tammi, 2006.

*

Suomen sotasurmat 1914-1922 -tiedosto kertoo:

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/...

Tiedot henkilöstä [Sulje ikkuna]

Sukunimi Ahvenlammi (PT) (SRK)
Etunimi Efraim (PT) (SRK)
Sukupuoli Mies (PT) (SRK)
Ikä 59
Siviilisääty Naimisissa (PT) (SDP) (SRK)
Lasten lukumäärä
Kansallisuus
Syntymäpaikka
Syntymämaa
Syntymävuosi 1858 (PT) (SRK)
Syntymäpäivä 18.11. (SRK)
Kirjoillaolkunta Ikaalinen (PT) (SRK)
Kirjoillaololääni Turun ja Porin lääni (PT) (SRK)
Kirjoillaolomaa
Asuinkunta Ikaalinen (SDP)
Asuinlääni Turun ja Porin lääni (SDP)
Asuinmaa
Perheen toimeentulo Ei tietoa
Ammatti Torppari (SDP)
Kieliryhmä
Uskontokunta
Henkilöhuomautukset
Sotilasjärjestö Ei kuulunut punakaartiin (SDP)
Rekrytointitapa sotilasjärjestöön Ei Tietoa

Osapuoli, johon luettiin kuollessaan Punainen (PT) (SDP)
Sotilasasema
Sotilasarvo Ei tietoa
Asema (sotilas vai siviili) Ei tietoa
Aseenkanto Ei (PT)
Asemahuomautukset
Vangitsemispaikka
Vankileiri
Vangitsemismotiivi
Vangitsemisaika
Vankilasta vapautumisen ajankohta
Kuolinvuosi 1918 (PT) (SDP) (SRK)
Kuolinpäivä 28.3. (PT) (SRK)
Kuolinkunta Ikaalinen (SDP)
Kuolinlääni Turun ja Porin lääni (SDP)
Kuolinmaa
Kuolinpaikka
Kuolintapa Murhattu (PT) (SDP)
Surmamotiivi Punainen (SRK)
Hautaustapa Ei Tietoa

Surmahuomautukset Eräs valkoinen juovuspäissään hänet ampui -PT,

Sotasurmatapauksen todennäköisyys (ei merkintää= todennäköinen, e=epävarma, l=todellisuudessa elossa selvinnyt)

*

Huom.:
Tuo tieto "Eräs valkoinen juovuspäissään hänet ampui" on saatu Papiston tiedostosta, eli Ikaalisten kirkkoherra on sen kirkonkirjoihin kuolleiden tietosarakkeeseen kirjoittanut, joten kyseessä ei ole hävinneen puolen perinnetieto/muistitieto, vaan 1918 tehty viranomaismerkintä.

PT = Papiston tilasto (Kansallisarkisto)

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset