Veikko Huuska

Miten talvisodasta tuli Talvisota

- Miten talvisodasta tuli Talvisota? -

Motto:

”Sisäpuolelta tarkasteltuna historia on aina

pimeässä ruuansulatusjärjestelmässä tapahtuva

sekasotku, hyvin erilainen kuin se helposti

tunnistettava lehmä, jota historioitsijat

tarkastelevat kaukaa niityllä”

- Dan Simmons-

*

Tutkimushypoteesi:

Talvisodan yllättäen syttyessä Antinpäivänä 30.11.1939 Suomi oli kuin ”lilleri lalleri laudalla”…

Se olisi voinut vierähtää alas, mutta se ei tehnyt sitä – vaikka turhan moni tekijä vaikutti siihen suuntaan, täyteen tuhoon.

Se, että Suomi ei romahtanut, joutunut siihen ”entisten demokratioiden” sylttytynnyriin, mihin olivat niin monet Euroopan itsenäiset vallat 30.11. mennessä joutuneet, ja joka oli ”ajan trendi”, sanalla sanoen se että Suomi selvisi vastoin kaikkia ajan virtauksia ja edellytyksiä, se oli ihme.

Mutta varsinainen ihme oli se, että Suomi sittenkin ja kuitenkin ihan itse valitsi tiensä yhteisen taistelun ja vastarinnan tiellä, ja selvisi jotenkuten ja nipinnapin sillä tiellään… se se vasta ihme oli.  Sitä nimittäisin ”Talvisodan ihmeeksi”.  -  Aivan liian monta tekijää painoi Suomea hajaannuksen, lamaannuksen, apatian, tyytymisen, nurjumisen tielle – sinne minne niin monet jäljet meitä johtivat..

*

Tästä ihmeen synnystä, ja siihen liittyvästä epätodennäköisen todellistumisesta voisi kirjoittaa paksuja kirjoja.  Tässä tyydyn muutamiin piirtoihin, näköalavälähdyksiin.

Niillä todistan, että se hieno Talvisodan kuva, jota olemme kantaneet kuin vapautemme viiriä edessämme, ei ole itsestäänselvyys.  …talvisodasta tuli Talvisota sellaisen ihmeellisen prosessin kautta, että oksat pois!

*

Sotahysteria ja desanttikuume

Talvisotaa koskevassa tutkimuksessa on jäänyt eräs Suomalaisen sotaan ajautumisen tilannetta ikävän valaisuvoimaisesti kuvaava ilmiö lähes tykkänään tutkimatta.

Suomessa vallitsi jo YH:n aikana, ja sotaan ajautumisen myötä yhä voimakkaampana suorastaan pandemian tunnukset täyttävä tauti: desanttipaniikki.

Sadoin, ja suorastaan tuhansin, toimenpitein ihmiset ilmiantoivat ja julistivat niin tuttuja kuin tuntemattomiakin desanteiksi, tuholaisiksi ja maankavaltajiksi.

Tehtiin paljastuksia naapureista, nimetyistä kylänmiehistä, ja aivan aaveiksi jääneistä tahoista.  Hysteriaa hipovalla kiihkolla kerrottiin ja metsästettiin näitä otuksia.  Desantteja ja niiden apulaisia nähtiin kaikkialla.  Mitä erilaisempia ja kummallisempia ilmiöitä huomattiin.  Milloin valomerkkejä, milloin savua, milloin saappaan jälkiä, milloin meni joku elukka, milloin mitäkin.  Hävisi talikko tai heinäpakka.  Kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Lehdet julkaisivat näitä uutisia, ja heittivät bensiiniä liekkeihin.  Maa oli varpaillaan ja kyttäsi kuin kuumeessa lähipiiriään.  Sotahysterian selvät oireet.  Pettureita ja pahalaisia nähtiin kaikkialla. Rintamalla.  Rintaman takana.  Kotirintamalla.  Maalla ja ilmassa, ja varmaan merelläkin.

Vallitsi täydet ainekset totaaliseen romahdukseen.

Ja mikä oli desanttikuumeen takana?  Epäluottamus, eriseuraisuus, tora ja riita.

Kansakunta kulki kuílunpartaalla, kuin unissakävijä se tallusteli puolittain tyhjän päällä.

Olisi tarvittu vain yksi sopiva harha-askel… tai tuulen pyörre.  Pienestä se oli kiinni!

*

Eripuraa

Viimeisenä rauhan päivänä, 29.11.1939, Neuvostoliitto katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen.  Mannerheim oli siitä kuultuaan soittanut pääministeri A.K. Cajanderille ja haukkunut tämän niin, ettei huoneessa paikalla ollut kenraali Oesch ollut omien sanojensa mukaan ”koskaan kuullut ketään niin haukuttavan”.

*

1939, marraskuun 27. päivä; Mannerheim esittää presidentti Kalliolle laajan perustelumuistion ja pyytää eron tehtävästään ylipäällikkönä.  Kallio, joka itsekin on terveytensä menettänyt, väsynyt ja epätoivoinen, ymmärtää Mannerheimia, joka on 72 v.  Vuosi 1939 on ollut raskas.

1939, marraskuun 28. päivä; Kenraali Hugo Österman kutsutaan 28.11. Karjalan armeijan esikunnasta Päämajaan.  Hänet on määrä nimittää eroavan sotamarsalkka Mannerheimin tilalle ylipäälliköksi 1.12.1939 alkaen.

1939, marraskuun 29. päivä; Mannerheim ja Kallio sopivat tapaamisen seuraavaksi päiväksi, torstaiksi 30.11.1939 eroasian lopullista hoitamista varten.  Mannerheim kirjoittaa vuonna 1941: ”Sovin tapaamisesta seuraavana aamuna asian lopullista järjestämistä varten.  Seuraavana aamuna sota oli jo puhjennut ja silloin minun oli mahdotonta menettämättä ”sotilaskunniaani” erota omasta aloitteestani”.

1939, marraskuun 30. päivä, Antinpäivä.  Neuvostoliiton Puna-armeijan Leningradin sotilaspiirin sotilaat hyökkäävät generalissimus Stalinin käskystä Suomen rajaa vastaan ja ylittävät sen ja pyrkivät etenemään syvyyteen, alkaa talvisota, josta tuli Talvisota.

Presidentti Kallio vertaa Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen Saksan hyökkäykseen Puolaan; marsalkka Göring pahastuu tästä rinnastuksesta, samaan aikaan ruotsalaiset yrittävät ”Paksun Hermannin” kautta saada aikaan asekauppoja Suomen hyväksi.

Kansanhuoltoministeri Rainer von Fieandt ja valtionvarainministeri Tanner katsovat valtioneuvoston linnan ikkunasta ulos – istunto on keskeytynyt ilmahyökkäyksen vuoksi – ja tuumivat, että ”hyökkäykset ovat vain hermosodan jatkoa”.

Mannerheim sanoo, että ulkoministeri Erkon olisi syytä mennä metsään ja ampua kuula kalloonsa. –

*

Kun Neuvostoliiton joukot olivat ylittäneet rajan, kokoontui Cajanderin hallitus istuntoon samana aamuna eli 30.11.1939 (”Ennenkö virka-ajan alkua jo?”).  Maa ehdittiin julistaa sotatilaan ja Mannerheim nimittää ylipäälliköksi ennen ilmahälytyksen alkamista.  Tässä yhteydessä Tanner toivoi ylipäälliköksi jotain nuorempaa kuin Mannerheim. [Annikki Kalelan teoksen Isäni A.K. Cajander,  mukaan Tanner oli vastikään tavannut Mannerheimin ja piti tämän mielentilaa ”liian pessimistisenä”.]

Kirjeessään vaimolleen Linda Tannerille Väinö Tanner kirjoittaa 5.12.1939:

”… [olen] syytellyt itseäni kauheasti siitä, etten ajoissa voimakkaammin käynyt Erkon suuntaa vastaan..  Kun se lopulta tapahtui, oli se liian myöhäistä.  Nyt on jäljellä vain sota ja sen me tietysti lopuksi häivämme.

Aaro Pakaslahden mukaan Tanner halusi Talvisodan ulkoministeriksi ollakseen varma, ettei mitään keinoa sodan lopettamiseksi jätetä käyttämättä.  Hänestä uuden esimiehen ”päättäväisyys ja rauhallisuus olivat vertaansa vailla”.  Tanner sanoi mm.:  ”Joukkomme perääntyvät, mutta hitaasti.  Tätä väliaikaa ehditään ehkä käyttää hyväksi.”  Sanat ovat sodan ensi vuorokausilta.

Mutta Tanner sanoi myös, että oli uskallettava katsoa tilannetta silmiin myös pahimmassa tapauksessa, ja salli Pakaslahden valmistella tämän omasta pyynnöstä perustuslain muutosta siltä varalta, että olisi perustettava pakolaishallitus.

*

Ruotsin toivottiin ehdottavan Neuvostoliitolle neuvottelujen jatkamista ja ilmoittavan, että Suomi tekisi uusia positiivisia ehdotuksia.  Tämän tarjouksen Molotov torjui 4.12. illalla: Neuvostoliitto ei tunnustanut Rytin vaan Kuusisen hallituksen.

Myös Kansainliiton puoleen päätettiin kääntyä, ja Holsti jätti jo 3.12. pääsihteeri Avenolille kirjelmän, jossa pyydettiin Kansainliiton toimia hyökkäyksen johdosta.

Kansainliitto toimikin ripeästi, mutta ei lopultakaan voinut muuta kuin erottaa Neuvostoliiton jäsenyydestään 14.12.1939.  Tanner puolestaan oli yrittänyt vastustaa erottamista.  Kuten Paasikivikin hän katsoi, että erottamisen jälkeen Kansainliitto ei voisi välittää rauhaa sotivien maiden kesken.

Moraali” oli jälleen väkevämpi kuin ”realismi”.

Ruotsi myönsi noihin aikoihin marsalkka Göringille suuren ruotsalaisen kunniamerkin.  Suomi protestoi, mutta mitä se auttoi.

*

Paasikiven inhorealismi

Paasikivi sanoi kaikissa ratkaisuissa aina ennakoivansa pahinta tulosta.  Paasikivi oli sanonut Tauno Jalannille Moskovassa (1940): ”Olemmehan aikaisemminkin kuuluneet Venäjään ja meillä oli silloin hyvä olla”.

Tämän suuntaisia ajatuksia hän oli Moskovan neuvottelujen aikana päräytellyt yön hetkinä lähetystön majoitushuoneissa onnellisen tietämättömänä tai tosiasioista piittaamattomana; olihan selviö, että venäläiset rakentajat olivat upottaneet kiviseiniin riittoisasti mikrofoneja, joten Stalin sai seuraavana päivänä heti herättyään puhtaaksikirjoitetut raportit ”tsuhnien jaarituksista”.

JKP:n ”synkät yksinpuhelut” käsittivät myöskin kutakuinkin kylmää kyytiä Karjalan asukkaille:

haukuttuaan kaikki Suomen johtajat Snellmanista alkaen, sekä lisäksi Suomen kansan ja etenkin karjalaiset, nämä siitä syystä, että jättivät kotiseutunsa.  ”Meillähän olisi nyt omaa kansaamme rajanaapureina”, hän perusteli.  Paikalla ollut lähetystöneuvos Nykopp sanoi, että heidäthän olisi viety Siperiaan, sanoi Paasikivi: ”Sinä se olet yhtä steriili kuin koko virastosi!”

*

Sitten tuli Tolvajärvi

Mikä muutti ilmavirran suunnan?

Kaikki oli menossa päin mönkää.

Mutta sitten tuli Tolvajärven voitto.  Se iski kansakunnan hermoon kuin adrenaliiniruiske.

12.12.1939 Eversti Talvelan joukot aloittivat menestyksekkään vastahyökkäyksen.  Aloite Tovajärven-Ägläjärven suunnalla siirtyi suomalaisille.  Me kutsumme sitä voitoksi.  Voitto se olikin.

Talvisodan ensimmäinen taisteluvoitto oli käänne.  Kaikki kohden romahdusta vieneet virrat, jotka olivat voimistumassa, ja yhtyessään muodostamassa jo kohtalokkaan imuvoiman, joka jo heilutti kansakuntaa onnettomuuden kuiluun… kaikki tuo imu sai vastavoiman.

Voitto!  Ilman oikea-aikaista voitonsanomaa, ilmoitusta, ja näyttöä siitä, että Suomi voi panna oikeasti kampoihin, ja jopa paikallisesti lyödä vihollisen joukot, tai ainakin pysäyttää niiden etenemisen: ilman tätä: tuho – nyt … Suomella on vielä mahdollisuuksia!

*

Siis miten talvisodasta tuli Talvisota?

Miten siitä tuli Talvisota.  Se ”loistava sota” jonka me suomalaiset ja koko maailma tuntee.

Ei sen näin pitänyt mennä!

Vaan näin: Itävalta, Tshekkoslovakia, Puola, Liettua, Latvia, Viro, Suomi, Tanska, Norja, Benelux, Ranska…  Kaikki kumoon.  Nurin vaan.  Pienten valtioiden aika Euroopassa oli ohi.  Oli suurvaltojen aika… ja sitten lopullinen ratkaisu… yksi ainoa.  Se oli vääjäämätöntä.  Kuten nähtiin.  Voima jylläsi, raaka voima, Euroopassa ja maailmassa.

Mikä perkele noihin suomalaisiin oikein meni?

Nehän uhmasivat sääntöä, vahvaa pääsääntöä.  Vakava poikkeustapaus.

Tätä ihmettä kääntelen mennen ja tullen tämän kompilaation sivuilla.

Sillä ihme se on.  Ihme ennen tätä kirjaa ja tietenkin myös tämän jälkeen.  En edes yritä naarmuttaa ihmeen poskea – en siihen edes pystyisi – totean vain.

Ihme.  Eihän ihmettä voi selittää.  Kenties sen voi oivaltaa.

Oivallukseen kuuluu myös tämä.  Ilmaiseksi ei Talvisodan ihme syntynyt.  Se vaati paljon suomalaisilta.  Käsittämättömän paljon.

*

Viides kolonna valmiina

”[Sodan alkamispäivän (30.11.1939) illalla eduskunnalla oli istunto Vallilan työväentalossa, jonne oli pakko mennä siitä syystä, ettei eduskunnan istuntosalia ollut voitu pimentää suurten kattoikkunoiden takia. … Matka linja-autoissa halki pimennetyn kaupungin ei hevillä mene mielestä.  Nyt vasta edustajatkin havaitsivat,  kuinka turvattomia oltiin, kun ei pääkaupungissa ollut juuri minkäänlaista ilmatorjuntatykistöä puhumattakaan siitä, että sen suojana olisi ollut hävittäjälentokoneita.  Maanpuolustuksen tarpeiden tyydyttämisessä noudatettu kitsaus ja herkkäuskoinen huolettomuus tulevaisuudesta kostivat itsensä kouriintuntuvalla tavalla.  Vallilan työväentalon hiukan ränsistyneet ja ahtaat suojat olivat sopia ympäristö tunnelmalle, joka edustajien keskuudessa vallitsi.  Mieliala ei tietenkään ollut epätoivoinen, päinvastoin se oli päättävä ja sisukas, mutta silti ei voitu välttyä suojattomuuden tunteelta, kun oli päivällä nähty, miten helposti venäläiset lentokoneet kuin leikiten olivat päässeet kaupungin yläpuolelle levittämään hävitystä ja kuolemaa sen rauhallisille asukkaille.

Eduskunnan istunnossa, joka pidettiin työväentalon salissa, pääministeri Cajander esitti hallituksen tiedonannon sodan syttymiseen johtaneista tapahtumista, minkä lisäksi myös ulkoministeri Erkko antoi lyhyehkön lausunnon.  Tietenkin eduskunta tässä tilanteessa yksimielisesti antoi hallitukselle luottamuslauseen, mikä tässä yhteydessä ensi sijassa merkitsi sitä, että sodan syttymiseen ei voitu pitää Suomen hallitusta syypäänä. 

Huomiota kiinnitti kuitenkin jo tällöin, että silloinen sosialidemokraattinen edustaja K.H. Wiik kiihkeästi puhui rauhanpolitiikan puolesta melkein siinä äänilajissa kuin olisi sodan aiheuttanut Suomi.  Tämä puheenvuoro teki selväksi, että sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä oli Neuvostoliiton pyrkimyksiä ymmärtävä siipi.  Sen muodostivat Wiikin johdolla ne edustajat, jotka sittemmin joutuivat eroamaan sosialidemokraattisesta puolueesta ja ryhmittyivät ns. kuutosiksi. 

Nämä edustajat eivät saapuneet sodan alussa noin kahden viikon aikana laisinkaan eduskunnan istuntoihin.  Ilmeisesti he tahtoivat kuin sivusta tarkastella tapahtumien kehitystä. 

Jos Neuvostoliiton sotavoimat olisivat nopeasti kyenneet tunkeutumaan pääkaupunkiin asti, kuutoset olisivat olleet valmiita ottamaan ne avosylin vastaan ilmoittaen samalla, että he jo olivat rikkoneet välinsä ”sotakiihkoisen eduskunnan” kanssa. 

Mutta kun ei Neuvostoliiton armeija pitkään aikaan saavuttanut menestystä, vaan Suomen armeija piti lujasti puoliaan, oli kuutostenkin pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja jälleen palata eduskunnan istuntoihin.”:

Edwin Linkomies: Vaikea aika, 1970. Kirj. 1947-1948, valittiin eduskunnan varapuhemieheksi tuolloin]

*

Luja yritys murtaa Suomi sisältäpäin

Tuo abnormi joukko”, kuten Paasikivi sitä 1929 päiväkirjassaan kutsui, tuhosi eliittiään, kaadereitaan ja kannattajiaan.  -

GPU ja Razvjedupr (4. osasto, RKKA:n, puna-armeijan tiedusteluosasto) toimivat ”puhdistusten” alettua itsenäisinä eliminä puolueen ulkopuolella suoraan Stalinin alaisuudessa.  Kominternin Skandinavian asiamies Leo Meeritzin Valpolle kesällä 1940 oma-aloitteisesti ja siksi epäilyksiä herättävästi, ainakin jossain määrin sumutustarkoituksessa, kertoman, mukaan ne toimivat lisäksi ”hyvin konspiroituina”, mikä puolestaan oli varmasti totta.

Razvjedupr suunnitteli sabotaasitekoja Suomeen talvisodan aikana, toteaa Jukka Seppinen Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 –teoksessaan (2006).  Tapahtumien kulku sodan aikana osoitti, että neuvostotiedustelu Suomessa ei saanut konkreettisia tuloksia aikaiseksi.  Suomalainen vastavakoilu oli tehokasta ja taitavaa 1920- ja 1930-luvulla.  Tämän totesi pääministeri Risto Ryti radiopuheessaan 15.12.1939 ja arvioi myös Kuusisen Terijoen hallituksen perustuneen näissä oloissa syntyneille väärille tiedoille.  Suomen armeijan toimintakyky oli myös aliarvioitu neuvostotiedustelun raporteissa.  Mutta ennen kaikkea Suomen kansan puolustustahto ylitti oletetun, ja tiiviydessään vei kaiken hapen ulkoa heitetyn tulen ympäriltä.

Mitään Virossa heti syyskuusta 1939 nähtyä siirtymää vieraan vallan vasalliksi ja asianhoitajiksi ei esiintynyt, se vähä, mitä oli, oli, kaikessa kituliaisuudessaan ja hajanaisuudessaan, vailla mitään leviämisen uhkaa, yksittäisiä kipinöitä, vailla tulen tarvitsemaa kolmiyhteyttä, tulenheittäjiä. tulenruokaa ja tulen vaatimaa polttohappea.

Kominternin asiamies, virolaissyntyinen konspiraattori Leo Johannes Meeritz (puoluenimi Looring) oli todellinen asiantuntija, Seppinen todistaa.  Hän oli ollut pitkään Viron kommunistisen puolueen palkkalistoilla ja nousi sen sihteeriksi.  Hän värväsi ihmisiä niin Virossa kuin muualla.  Hän murhasi Kominternin toimeksiannosta vuonna 1936 Kööpenhaminassa virolaisen  kommunistijohtajan Poul Eltermanin tämän ”harha-askelien” takia.  Murha pysyi salassa kuutisen vuotta.  Meeritz sai paljastuttuaan siitä elinkautisen tuomion Tanskassa vuonna 1943.  Hän oli ollut asiasta yhteydessä nimenomaan Trilisseriin, tuohon Hella Wuolijoen nuoruudenrakastettuun salatyön mestariin.  Niinpä Meeritz kertoi myös, että Kominternin sihteeri Mihail Abramovits Trilisser (salanimi Moskvin) oli antanut hänelle tehtäväksi käydä tapaamassa myös Hella Wuolijokea.  Samalla kuitenkin Trilissier oli todennut, että Wuolijoki ei voinut auttaa puolueasioissa, vaikka olikin kaavaillut tälle roolia Kominternin kansainvälisessä toiminnassa.  Aie kaatui siihen, että Wuolijoki istui vankilassa.  Tämä tavallaan trivia lisäsi Valpon epäilyjä, että Meeritzin tehtävänä oli muiden toimiensa lisäksi vakoilla Kominternille Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Saksan salaisten poliisien toimintatapoja.

Kuten tunnetaan kommunistisen pinnanalaistyön suuri eurooppalainen keskus oli toisen maailmansodan ajan Tukholmassa, ja tulevien toimintojen kannalta oli arvokasta saada tietää pohjoismaiden välisen saksalaiskuvion menetelmistä.

Valpolle kaiketi aiheutti päänvaivaa Meerizin lausuma arvio, jonka mukaan kommunistivalta Neuvostoliitossa pysyi vain maan suunnattomien luonnonrikkauksien, väestön passiivisuuden sekä ennen muuta ”hirvittävän terrorin ansiosta”.  Hän lausui Valpolle 5.7.1940, että Stalin ymmärsi hyvin, että sodan päätyttyä lännessä Neuvostoliiton ja Saksan välille syttyisi sota.  Meeritz varoitti myös Suomea uudesta sodasta: ”Saattaa myös Suomi siltä taholta odottaa mitä tahansa yllätystä, mahdollisesti uutta aseellistakin yllätystä, mutta ainakin pyrkimystä sisäisen lahottamisen tietä päästä määräävästi käsiksi maan asioihin”.  Marxilais-leniniläinen maailmankatsomus antoi mahdollisuuden säädellä kehitystä: oli aika kiihdyttää ja oli aika hidastaa sitä.  Yritystä ja pyrkimystä kiihdyttää Suomen  kansan ”sovjetisointia” ei 1939 - 1940 sitä yrittäneiltä puuttunut.  Ratkaiseva maansisäinen elementti, toimiva kommunistinen johtoryhmä ja sen tavoitteita laajasti aatepohjalta kannattava kansanosa, puuttui tai se oli niin lamaantunut kapinan, lapualaisvuosien, ohranan syleilyn eikä vähiten Stalinin terrorin verenlaskun seurauksena, ettei siitä ollut kehityksen kiihdyttäjäksi, eikä edes vastavoimien senhetkiseksi hidastajaksi.  Oman kuriositeettinsa muodostavat – eikä niin merkityksettömän, vaan pikemminkin hyvin oireenmukaisen ja sellaisena paljastavan- Espanjan sisällissotaan vapaaehtoisina osallistuneet, siellä taistelleet ja pettyneet kommunistisen puolueen tekijämiehet, sellaiset kuin Paavo Koskinen, Paavo Pajunen, Laukki Vilenius, Eino Laakso ym. miehet, jotka hakivat taistelukokemusta ja kommunistisen rintaman laajenevaa jalansijaa maanosan ääripäästä (vert. tämän päivän isi-taistelijat, mutandis mutatis): mutta he pettyivät, heidät petettiin, Neuvostoliitto, aate, sota, mikään ei ollut niin kuin piti kuvituskäsitysten mukaan olla, vaan kaikki oli jotain muuta, ja yhteinen miestenkeskinen sopimus oli: pyritään unohtamaan vanha ja jatkamaan taistelua kotona entiseltä pohjalta.  Paavo Pajusen ammuttivat hänen omansa Oranienburgissa, petosten ja pettymyksen vyyhti kahdella kierteellä..

Talvisodan aika ei ollut otollinen aika sisäisen lahottamisen miehille.  Ei Suomessa.  Toisin oli asiain laita Suomenlahden eteläpuolella.                                                            

*

Markku Salomaa kokoaa Punaupseerit –teoksessaan (1992) Neuvostoliiton Suomen suunnan sotasuunnitelmat:

  - Keväällä 1925 Juho Tuomainen on kuvannut yhdistettyä kapina- ja sotasunnitelmaa seuraavasti, viitaten samalla Viron kapinayrityksen esikuvaan (joulukuussa 1924): ”…on tarkoituksena saada Suomen työväki vaikkapa vaan tunniksi anastamaan hallitusvalta käsiinsä, jolloin samalla radiolla olisi ilmoitettava kaikkiin maihin, että työväki oli Suomeen perustanut neuvostovallan.  …vallankumousyrityksen hetki järjestettäisiin Neuvosto-Venäjän taholta, joka pitäisi laivastonsa sopivassa paikassa valmiina lähellä Suomen aluevesiä ja samoin sotaväkensä valmiina, että tunnin kuluessa ehtisivät rajan yli kapinallisille työläisille avuksi kukistamaan Suomen porvarillista valtaa”.  Tuomaisen tarina ei ollut ainoa laatuaan.  Suunnilleen vastaavaa kaavaa noudattaneen kuvauksen on antanut myös punaupseeri Yrjö Virtanen syksyllä 1930, mutta hänen kuvauksessaan lienee myös oman mielikuvituksen tuottamia ”paikkauksia”.  Suomen miehitykseen Virtanen mainitsi kuitenkin suunnitellun 150.000 miehen armeijaa, jonka ”rungon” muodostaisivat Neuvostoliitossa oleskelevat suomalaiset poliittiset pakolaiset sekä Leningradin ja Inkerin suomalaiset.  Punalaivaston roolia Virtanen kuvaili suunnilleen samoin kuin Tuomainenkin.  -  Nämä kuvaukset eivät ole voineet olla yksin suomalaisten punaupseerien toiveajattelua.  Sattuma tai mielikuvitus eivät selitä niiden sisällöllisiä yhtymäkohtia.  Niiden asiayhteys neuvostojohdon ja puna-armeijan talvisodassa noudattamaan strategiaan viittaisivat siihen, että tällainen jonkinlainen maksimisuunnitelma Suomen suhteen todellakin on ollut olemassa.  -

Neuvostoliiton sotilaallisista minimi- ja maksimisuunnitelmista Suomen suhteen saatiin kahdesti viitteitä ennen talvisotaa; ensin vuosina 1927-1928 ja sittemmin uudestaan vuonna 1935.  -  NKP(b):n keskuskomitean sotilasjaosto käsitteli 17.-19. maaliskuuta 1927 Neuvostoliiton länsirajan sotilaallista ja poliittista turvaamista (Englantia vastaan).  Suomen suunnalle liittyneistä puna-armeijan strategisista käsityksistä sotilasjaostolle alusti apulaissotakomissaari (ts. kansankomissaarin 1. sijainen 1925-1930) Josif Stanislavovitsh Unschlicht (1879-1938).  Paikalla olivat myös sota-asiain kansankomissaari Kliment Voroshilov ja puna-armeijan esikuntapäällikkö Mihail Tuhatshevski, joka toimi sittemmin Leningradin sotilaspiirin komentajana vuosina 1928-1931.  -  Unschlicht oli toiminut Valkovenäjän GPU:ssa, pitkäaikaisena ylimmän sotaneuvoston jäsenenä ja keskeisenä järjestelijänä Saksan armeijan (Reichwehr) ja puna-armeijan yhteistyössä.

Unschlichtin esityksen mukaan Leningradin läheisyys ja Muurmannin rautatien uhanalaisuus lyhensivät puolustuksen syvyyttä niin merkittävästi, että puolustusryhmitykseen oli ehdottomasti päästävä ennen Rajajokea.  Olisi kyettävä luomaan strateginen tilanne, jossa Leningrad jäisi sotatoimien ulkopuolelle.  Unschlichtin mukaan se edellytti sodanuhan tilanteessa Kaakkois-Suomen valtaamista ehkä Kymijokea myöten.  Unschlicht valitteli, että ulkoasiainkomissariaatti piti kiinni Tarton rauhansopimuksen loukkaamattomuudesta ja piti yleisesikunnan operatiivisen osaston vaatimuksia ”punaisena militarismina”.  Hän piti toimenpiteitä välttämättöminä ja korosti neuvostojohdon retorisen tavan mukaisesti, että ”tässä on kyse vallankumouksellisen kommunismin olemassaolosta”.  Esityksensä lopussa hän mainitsi viittauksenomaisesti, että ”Suomen punainen työväki kyllä suo meille anteeksi taistelut Helsingin kaduilla, jopa itsensä eduskunnankin seinien sisällä”.

Unschlichtin varsinaisen ehdotuksen sisältö perustui sinänsä kokonaan puna-armeijan ohjesäännön mukaiseen sodankäynnin ”siirtämiseen” vastustajan alueelle.  -  NKP(b):n keskuskomitea hyväksyi suunnitelman 22. maaliskuuta 1927 ja Unschlichtin ehdotuksen mukainen operatiivinen yleisohje annettiinkin Leningradin sotilaspiirin esikunnalle.  Yleisohjeen mukaan olisi puna-armeijan tullut valmistautua pääasiassa ratsuväen voimin nopeasti hyökkäämään Viron ja Suomen rannikon suuntiin.  Karjalan kannas ja Viipuri oli valloitettava ja työnnettävä rintama Kotkan-Lappeenrannan linjalle.  -  Unschlicht viittasi myös Helsingin (koko Suomen) valtaamisen mahdollisuuteen ja tämä ”uhkakuva” tuli suoraan ilmaistuksi myös neuvostolähettiläs Eric Assmusin toimesta 15. kesäkuuta 1935 Suomen pääministeri Toivo Kivimäelle.  Assmus uhkasi, että jos Neuvostoliitto joutuisi Keski-Euroopassa sotaan (Saksan kanssa), joutuisi Neuvostoliitto oman turvallisuutensa vuoksi miehittämään ainakin eräitä osia Suomesta – tai peräti ”valtaisi Suomen kuudessa päivässä”.:

Lähde: Markku Salomaa: Punaupseerit, 1992.

*

Talvisota, sen henki, sen taistelu, ja tulos, ei ollut itsestäänselvyys.

Ei ollut selvää, että syntyisi taistelua, tai yksituumaista rintamaa.  Niin paljon oli Suomessa 1918 rikottu ja sen jälkeenkin hajoitettu, että ilmeisempää oli kansan kahtiajakautuneisuus kuin yksituumaisuus.  Lopputulos muodostuu myöhemmin ajateltuna itsestäänselvyydeksi, jota se ei tapahtumahetkellä suinkaan ollut.

Suomessa on hieman vinosti luettu siitä, miten Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen johto, generalissimus Stalinin johdolla, oli saanut suomalaisten kommunistien toimittamia ajankohtaiskuvauksia ja mielialaraportteja, jotka olivat yhdensuuntaisia venäläisten oman tiedustelun, NKVD:n ulkomaanosaston johdolleen toimittamien tiedustelutietojen kanssa: Suomi on jakautunut kahtia, sen työväki puristelee nyrkkiä taskussaan, poliittisesti se on hajalla, tarvitsee suurin piirtein vain tönäistä sitä, niin koko korttitalo nimeltä Финляндская Республика  romahtaa kasaan.  Suomessa on nähty, että tämä oli täysin väärä ja totaalisen naurettava kuva Suomesta.  On sanottu, että se oli suomalaisesta yhteiskunnasta erkaantuneiden ja sen kehityksestä ja yhdentymisestä täysin tietämättömän, tai ainakin piittaamattoman, kommunistieliitin ja etenkin Otto Ville Kuusisen harhaisen bolshevistisen tajunnan naurettavan vääristeltyä tietoa.  Mutta tosiasissa niin ei ollut.  Kysymys ei ollut bolshevikkien haihattelusta ja toiveajattelusta.  Kyse ei ollut poliittisesta lipeilystä suuren Stalinin edessä, ei generalissimuksen suosion kalastelua toivotunlaista informaatiota syöttävien taholta.  Kyse ei ollut yksinkertaistamisesta, pelkistämisestä, karrikoinnista ja liioittelusta.  Ei, kyse ei ollut valhepropagandasta ja panettelusta.

Kyse oli siitä, että Stalinin pöydälle tulleissa Suomen-raporteissa oli realismista, tosiasioista, elävästä elämästä.

Kommunistien ja vakoilijoiden raportit olivat tosia, ne kuvasivat hyvin yksi yhteen Suomen yhteiskuntaa ja hajallaan olevaa, keskenään torailevaa ja jatkuvaa kähinää ylläpitävää kansaa.  Tai siinä ainakin oli jakolinjat auki, repeämän elkeet selvinä.

Mutta ”kun Venäjä marraskuun 30. salakavalasti hyökkäsi maamme kimppuun, tapasi se täällä yksimielisen kansan.  Venäjä oli olettanut toista, se oli luullut, että täällä vallitsisi edelleen sama vastakohtaisuus, joka työväestön ja porvariston kesken oli ollut vuoden 1930 vaiheilla.  Sen vuoksi se oli muodostanut Kuusisen johtaman suomalaiskommunistien varjohallituksen, jonka avulla se toivoi voivansa hajoittaa vastustusrintamamme”, kuten Urho Kekkonen Talvisotaa arvioidessaan kirjoitti vuonna 1943.

Samaan aikaan kuin Akateemisen Karjala-Seuran poikien isät kävivät leppymätöntä poliittista taistelua sosialidemokraatteja vastaan, esittivät pojat seuransa julkaisuissa, että ylioppilasnuorison ja sosialidemokraattisen työväenliikkeen välillä ei ole olemassa mitään periaatteellisia esteitä yhteistyön solmimiselle”, Kekkonen arvioi AKS:n avauksia.  https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/9780/TMP.objres.461.html?sequence=1

*

Kun Suomi syksyllä 1939 mobilisoi armeijansa rajojensa suojaksi, ja sota sitten Antinpäivänä syttyi, ”olivat parhaissa miehuutensa voimissa kymmenettuhannet suomalaiset miehet, jotka olivat joutuneet kapinallisina häviölle ja rangaistuiksi.  Silloin oli elossa kymmeniätuhansia naisia, joiden miehet tai pojat kapina tai sen kova jälkiselvittely oli vienyt ennenaikaiseen hautaan.  Ja silloin joutuivat suomalaista asetakkia kantamaan kymmenettuhannet nuoret miehet, joiden isät tai vanhemmat veljet olivat kaatuneet kapinassa tai kuolleet vankileireillä, luonnollisella tavalla nälkään tai valtiorikosoikeuden päätöksen nojalla ammuttuina.  Näiden miesten korvissa soivat vielä tuoreeltaan, kesän 1939 vaalitaistelun ajoilta, poliittisten vastustajien syytökset vanhoista rikoksista ja epäisänmaallisuudesta.  Ja he tiesivät itse, että heidän huuliltaan ei todellakaan ollut kuultu sanaa isänmaa”, tilitti Kekkonen (Kansamme yksimielisyys).

Samassa artikkelissaan Kekkonen jatkaa: ”Suomalainen työmies oli ollut sydämeltään isänmaallinen, monesti tietämättään ja vasten tahtoaan.  Taistelu valtiollisista oikeuksista oli johtanut hänet sellaiseen henkiseen kehitysvaiheeseen, että hän heräsi tuntemaan rakastavansa isänmaata.  Ja sota poisti viimeisetkin esteet.

 - ”Vielä muutamia viikkoja sitten olisin ehdottomasti varustanut isänmaa -sanan lainausmerkeillä, mutta en enää nyt.  Ei siksi, että mielipiteet olisivat muuttuneet, vaan sen vuoksi, että nämä tuskalliset viikot ovat polttaneet tuon sanan ympäriltä sen kuonan, jolla poroporvarilliset puhujat ja pienet runoilijat olivat sen ympäröineet.  Nyt voin kuiskata tuon sanan pää pystyssä, epäröimättä, pelkäämättä, että se saa koomillisen sävyn.”  Nämä sanat ovat Olavi Siippaisen, kirjailijan, joka on syvällisellä tavalla kuvannut nuoren työmiehen kehitystä.  Sen aikana pojasta, joka päätti tulla samanlaiseksi kuin kapinassa ammuttu isänsä, ja nuorukaisesta, joka kirosi isänmaan, mutta tunsi kuitenkin olevansa suomalainen…”, arvioi Kekkonen.

Urho Kekkonen oli noin kuusi vuotta Mäntsälän kapinan tyrehtymisen jälkeen pitänyt Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) keskuspaikassa Lapualla 4.4.1938, maalaisliiton 32. puoluekokouksessa voimakkaan puheen suomalaisesta isänmaallisuudesta.  Hänen mukaansa talonpoika ei harrasta isänmaallisuuden varjolla suunsoittoa eikä pidä sitä omana patenttinaan tai monopolinaan, vaan katsoo sen kuuluvan syntymäperintönä jokaiselle suomalaiselle.  Kekkonen roimi IKL:n isänmaa-käsitystä:

”Kun on seurannut viime vuosina yleiseksi tullutta (IKL:n) isänmaallisuuden julistamista, on saanut sen vaikutelman kuin isänmaallisuus kuviteltaisiin joksikin peräti vaivalloisesti saavutettavaksi harvinaisuudeksi, jota täytyy ruokkia kuin vangittua lintua ja kuitenkin saa elää alituisessa pelossa, että se lentää pois.  Mutta näin keinotekoista ei isänmaallisuus toki ole, sillä se ei ole mikään erityinen armolahja, vaan se on ihmisessä aidointa silloin kun se on luonnollisinta ja hiljaista. - -

Kirjailija F.E. Sillanpää, mies, jonka tuotannolla on vankat juuret suomalaisessa maaseudussa, on sanonut:

Me tiedämme mitä on isänmaa ja sen rakastaminen, maanpuolustustahto ja niin edespäin – mutta me emme kanna tuota tietoa minään hermotautisena rasituksena, se löytyy meistä kun tarvitaan”.

Sillanpää, joka tuntee suomalaisen maaseudun ja sen eläjät, alhaisemmista ylhäisempiin, on tässä kuvannut syvälle luodaten suomalaisen maalaisväestön isänmaallisuuden luonteen.  Suomalainen talonpoika on itseensäsulkeutunut, usein umpimielinenkin. Hän on tottunut yksiksensä tutkimaan ja ratkaisemaan ihmiselämän suuret kysymykset, hän on sisällänsä taistellut itsensä selvyyteen Jumalansa kanssa.  Samoin hän hiljaisuudessa on selvittänyt suhteensa isänmaahan ja näin saavuttamansa uskon mukaisesti hän on lähtenyt vaoltansa, milloin vaara on isänmaata uhannut”.  Näin Urho Kekkonen Lapualla huhtikuussa 1938.

F.E. Sillanpään kokoava yhteiskunnallinen lauseke kuuluu:

”Meidän pitää rakasta

isänmaata niin että

kunnioitamme

kaikkien osallisuutta

siihen”.

*

Rintaman yhtenäisyys ei kuitenkaan ollut selvä, silloin kun sota alkoi, eikä hetkiin sen jälkeenkään.

Kekkonen kirjoitti puolisolleen Sylville ja pojilleen Matille ja Tanelille Kauhajoelta itsenäisyyspäivänä 6.12.1939:

Eilen illalla oli eduskunnan I istunto [Kauhajoella]. Saapuvilla oli 155 edustajaa.  Esillä oli mm. hallituksen kertomus vuodelta 1938, jossa oli IKL:n jutun selonteko.  Olisi luullut, että ajankohta olisi sulkenut kaikkien suut, mutta ei.  K.R. Kares pyysi puheenvuoron ja moitti hallituksen ja moitti minut, mutta lausui ilonsa, että minä olen nyt edesmenneitten ministerien joukossa [Cajanderin hallitus oli eronnut 30.11. ja sijaan oli astunut Rytin hallitus, johon UKK ei kuulunut].

En luonnollisesti vastannut, vaikka kielelläni oli sanoa, että Kareksen koko liike oli edesmenneitten joukossa.

Moni edustaja tuli minulle puhumaan, kuinka musta voi olla papin sydän.  Muuan sosialistinuorukainen [Olavi] Kajala kiitti kädestä pitäen viime lauantain puheesta, sanoen että se on ainoa hyvä propagandapuhe koko sodan aikana”.

*

Viikkoa myöhemmin Kekkonen purki sydäntään jälleen läheisilleen:

Olin eilen [12.12.1939] lähes tunnin ajan keskustelemassa Pitkän Miehen [ylipäällikkö Mannerheimin] kanssa.  Sinä tiedät hänen kantansa neuvottelujen aikana ja suhtautumisensa siihen asemaan, joka hänellä nyt on.  Keskustelu oli täynnänsä moitteita, ja pessimismi oli jos mahdollista voimakkaampi nyt kuin ennen”. 

Ja vielä:

Kuta alemmas arvoasteissa mennään, sitä rauhallisempi on mieliala, onko se hyvä vai paha, sitä en osaa sanoa”.                                                             

*

Talvisodan tulikokeen aikana AKS:n jäsenistön enemmistönä olleista nuorista reservinupseereista kaatui 128 miestä.

”Joukkueenjohtajina ja komppanianpäällikköinä seuran jäsenet saivat nähdä läheltä suomalaisen sotamiehen.  He oppivat hänessä tuntemaan pelottoman, uhrautuvan taistelijan, aseveljen, joka oli mies paikallaan.  Siitä näkökulmasta katsoen, johon näkyivät päällevyöryvät tankit ja hyökkäävät vihollislaumat, tuntuivat vanhat keskinäiset epäluulot kuin mielettömältä pahalta unelta, sillä ne olivat kohdistuneet mieheen, joka nyt vierelläsi järkkymättä ja rauhallisena hoiti konekivääriä tai vartosi tilaisuutta ryömiäkseen polttopulloineen ampuvan vihollistankin viereen.  Nyt yhteistä vihollista torjuttaessa vanhat vastakohtaisuudet vaikuttivat suorastaan epätodellisilta”, arvioi Kekkonen.

Vahvaa ironiaa sisältyy siihenkin tosiasiaan, että Talvisodan ensimmäisen todellisen torjuntavoiton (Tolvajärvi) saavuttivat miehet ja heidän komentajansa, jotka olivat vain viisi vuotta aikaisemmin olleet barrikadin vastakkaisilla puolilla.  Lyöden ja kiroten toisiaan.

Tolvajärven ja Ägläjärven vaikeissa mutta sankarillisissa taisteluissa kantoi raskaimman kuorman pääasiassa Tampereen tehdaskaupungin työläisistä muodostettu joukko-osasto, jonka urheus ja kestävyys ratkaisi tämän koko Laatokan Karjalan puolustukselle käänteentekevän kaksoistaistelun voitoksemme.  Tuon joukko-osaston komentajana oli sama upseeri [Aaro Pajari], joka kesällä 1934 suojeluskuntakomppanian etunenässä väkivaltaisesti riisti sosialidemokraattisen puolueen Tampereella pitämän puoluekokouksen juhlakulkueesta puolueen punaiset viirit ja liput.  Nyt olivat samat juhlakulkueen miehet ja heidän aatetoverinsa tämän upseerin komentamassa joukko-osastossa taistelemassa punaisen Venäjän valloitusarmeijaa vastaan oman isänmaan puolesta.

[Tanner kertoo tahollaan, miten verissä päin olevat tamperelaisnuorukaiset tulivat kuohuksissaan hänen puheilleen, kysyen mitä on tehtävä, kun heitä omassa kotikaupungissaan näin lyödään:

joukossa seisoi Erkki Lindfors, Tampereen tuleva kaupunginjohtaja, jonka yhdessä ystävänsä Kalle Kaiharin kanssa on väitetty sopineen Tannerin kanssa 1956 ”ratkaisevan äänen” antamisesta presidentinvaalin III kierroksella Kekkoselle: tietty reaalipoliittinen linja tässäkin on nähtävissä, niin paradoksaalista kuin se onkin, VH]

Tolvajärvellä ja Ägläjärvellä tutustuivat sotamiehet komentajaansa, vaativaan mutta itseäänsäästämättömään, hurjanrohkeaan ja taitavaan päällikköön, jota he oppivat kunnioittamaan ja ihailemaan.  Ja komentaja puolestaan oppi miehistössään tuntemaan rohkeita, sisukkaan kovia suomalaisia, joihin hän saattoi luottaa.  Komentajalla oli paitsi henkilökohtaista pelkäämättömyyttä myös siveellistä rohkeutta tunnustaakseen, että hän ei ollut aikaisemmin tuntenut suomalaista työmiestä, jonka isänmaallisuuden hän vasta talvisodassa oli oppinut tuntemaan”, Kekkonen kirjoitti jatkosodan vuosina.

Ruotsalaiset olivat nähneet tämän kuvion heti tuoreeltaan.  Ruotsin entinen ulkoministeri, talvisodan alla eroamaan joutunut Rickhard Sandler hehkutti jo tammikuussa 1940:

 ”Ne joukot, jotka voittivat Tolvajärven suuren voiton, olivat punaisen Tampereen työläisiä”.

Jatkosodan aikana Kekkonen arvioi Talvisodan yksimielisyyttä ja sen kestävyyttä muun muassa seuraavasti:

”Moskovan rauhan jälkeinen aika kantaa monia merkkejä kaikissa kansalaispiireissä vallalla olleesta vilpittömästä pyrkimyksestä sen yksimielisyyden säilyttämiseen, mikä talvisodan aikana oli saavutettu.  Nimenomaan on pantava merkille, että tällä kertaa oli porvarillisten ainesten vuoro osoittaa muuttunut käsityksensä ja mielenlaatunsa sosialidemokraatteja kohtaan.  Työnantajajärjestöt mukautuivat yhteistyöhön ammattiyhdistysliikkeen kanssa.  Monet työnantajat alkoivat kiinnittää valpasta huomiota työväestön sosiaaliseen huoltoon.  Eräät heistä suorastaan avustivat taloudellisesti sosialidemokraattista puoluetoimintaa jne.  Talvisota oli porvarillisella taholla avannut silmät näkemään sen valistustyön arvon, mitä työväenjärjestöt olivat sivistyksellisellä ja valtiollisella alalla työväestön parissa suorittaneet.

Mutta talvisota oli vaikuttanut mielipiteitä muuttavasti myös työväestön parissa.  Maan puutteellinen varustautuminen oli maksanut tuhansien työläistenkin hengen.”

*

…tapahtumavirrassa etenevä ”sekasotku”, kirjaimellisesti smash, hyvin erilainen kuin se helposti tunnistettava Talvisota, yksimielinen sankaritarina, ”viimeinen kunniallinen sota”, jota historioitsijat ja suomalaiset tarkastelevat kaukaa nykyisyydestä.

Ratkaiseva kysymys:

miten talvisodasta tuli Talvisota? 

Miten Talvisota, sen yhtenäisyys, oli mahdollinen?  [Sota bolshevistisen Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Natsi-Saksan välillä oli väistämättä tulossa, ja siksi ottelu Stalinin ja Suomen välillä oli yhtä ”väistämätön”, siis se oli tuleva ja se tuli, tämän on nykypäivänkin tiedemiehet tunnustaneet]  Eihän sillä ollut mitään mahdollisuuksia, (”sen lapsen ei koskaan pitänyt syntyä”), kaikki tosiasiat puhuivat kaikkea muuta, todennäköisyys johti aivan muualle; Matti Kuusen hätähuuto ja profetia helmikuulta 1938 piti toteutuman, vääjäämättömästi, ilman kahta sanaa kaikesta vastaponnistuksesta huolimatta.

Mikä oli Kuusen sanoma? 

Se oli: Suomi on kauhistuttavalla tavalla hajalla.

Se on altis ja avoin kaikelle hajoittavalle, ulkoa ja sisää tulevalle.

Se on tuhon oma niissä tulevissa koitoksissa, jotka ovat tulossa ja joita me emme näe emmekä voi estää.  Ainoa keino - edes yrittää – selviytyä, on, yhtenäisyys.  -  Sillä nehän tekivät kaikkensa että kansa olisi hajalla, kahtia ja kolmia ja kaikki pöytä katettu vieraalle vallalle [enkä todella tarkoita ainoastaan Neuvostoliittoa] ja sen valmiina odottaville kanaljoille ja nuolijoille.  Mutta.  Jokin meni pieleen.

Miten vihaa täynnä ollut kansa, katkeran hajaallinen 1930-luvun Suomi, pystyi kokoamaan voimansa Talvisodan yhteiseen taisteluun?

Mikä siinä oli?

Muualla onnistuttiin.  Valtaaja löysi omansa, kansa ei ollut yhtenäinen, ei taistellut henkensä edestä.

Meillä eivät

pystyneet (valtaajat)

sahaamaan

kirveämään

kampeamaan

Kansaa hajalle

kylliksi

vaan pysyi yhdessä

Sen verran

kuin tilanne

vaati

 

Se on ihme.  Suomen historian suurin ihme, selittämätön.

Tuhannesti selitetty, ja kuitenkin: ihme ja selittämätön.

*

Ehkä se on niin kuin Kimmo Rentola sanoo:

Vaikka koettelemus oli kova, suomalaisilla oli myös onnea.  Vaikka ratkaisut tehtiin varsinkin syksyllä mutta jossain määrin myös sodan aikana väärän luulon varassa, paljon huonomminkin olisi voinut käydä.  Jos onni on nainen, niin kuin Machiavelli vakuutti, täytyy uskoa, että oikeiden naisten tapaan onnikin saattaa toisinaan rakastaa tyhmiä mutta urhoollisia”.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Historioitsijoidemme ehdottomaan kärkijoukkoon kuuluva Teemu Keskisarja on syksyllä julkaissut Tolvajärven taistelijoista oivan kirjan. Voin suositella!

http://www.siltalapublishing.fi/fi/kirja/tietokirj...

Teos on minemomaan "Tolvajärven suurtaistelun ihmisten historia" - ei Tovajärven taistelujen historia. Vissi ero, vaikka selkeä kytkentäkin noilla on..

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*

Marsalkka Mannerheim sai Ruotsin kuninkaalta Riddare med stora korset av Kungliga Svärdsorden, första klassen (RmstkSO1kl) vuonna 1942 – 75-vuotispäiväänsä liittyen. Saksan marsalkka Göring sai sen siis jo varhemmin – vuoden 1939 helmikuussa. Joten sikäli se ei liity, toisin kuin ylempänä mainitusta saattaisi päätellä, suoranaisesti Talvisodan vaiheisiin, saati Molotov-Ribbentrop –jakosopimuksen likaisiin puuhiin, mutta kyllähän jo kuukausia ennen sodan asetelmien laukeamista, jokainen maa valitsi puolensa.. Ruotsi on aina ollut hyvä pitämään valtiollisista eduistaan huolta.

http://sv.wikipedia.org/wiki/Sv%C3%A4rdsorden

Kuva Ruotsin kuninkaan ja Göringin tapaamisesta; http://sv.wikipedia.org/wiki/Hermann_G%C3%B6ring#m...

Erno Linnola

Ellen ole aivan väärin asiaa ymmärtänyt niin ensimmäiset kaksi viikko rintamalla oli aikamoista panikointia ja sähläilyä niin hyökkääjien kuin puolustajien osalta. Tolvajärvi oli käänne joka osoitti suomalaisille että vihollisen voimat voidaan myös nitistää kun oikein toimitaan. En tiedä oliko Talvelan operaatio sotilaallinen täysosuma. Mutta sen seuraukset olivat melkoiset. Toisaalta on myös sodan psykologiaan liittyviä tutkimuksia jotka pitävät ensimmäistä 10 päivän periodia sekoilun ja hapuilun aikana. Sotilaiden suoritustaso on parasta juuri 10 taistelupäivän jälkeen ja paranee aina 30 taistelupäivään asti jolloin alkaa hidas mutta varma käänne kohti huonompaa. Ja 60 taistelupäivän jälkeen väittää tämä Marshallin tutkimus (sodan jälkeen tehty) että jo noin 98% rintamasotilasta oli psyykkisesti sairastuneita, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Tarkalleen ottaen vastaava ilmiö koettiin myös kesällä 1944 jolloin rintaman kovimman vastuun kantoivat vuosina 1921-1925 syntyneet nuoret miehet. Heiltä tosiasiallisesti puuttui kovien taistelujen kokemus. Ensimmäiset 10 päivää olivat useilla vaikeat mutta sen jälkeen suoritukset paranivat. Näyttää siltä että Marshallin teorialle on ainakin jonkin verran katetta. Kesällä 1944 Suomen asema oli esim. elokuussa 1944 sotilaallisesti huomattavan paljon vahvempi kuin maaliskuussa 1940. Ehkä suomettumisen aikana luotiin virheellinen käsitys jonka mukaan armeija elokuussa 1944 olisi muka ollut yhtä ahtaalla kuin talvisodan lopulla. Tällainen virhetulkinta näkyi myös Linnan romaanissa ja vielä voimakkaammin Mollbergin siitä tekemässä elokuvaversiossa.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Jep.
Tekee mieli puhua "kymmenestä päivästä jotka ravistelivat Suomen olemassaoloa".

Tiukallahan se senkin jälkeen oli, ja monta kertaa, mutta tuolloin oltiin Y-risteyksessä: kaksi tietä, toinen "valittiin".. Tai siis tapahtumien kulku valitsi sen.

Toivon, että joku itseäni pätevämpi tutkija paneutuisi toden teolla tähän, Talvisodan ensimmäisten päivien kuvioon. Tilanne oli silloin oikeasti "herkällä".

Käyttäjän jarmolauros kuva
Jarmo Lauros

No, kun se käytiin talvella.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

SA-kuvia

30.11.1939 Helsinki:

Ilmapommituksen tuhoja Helsingin Kansakoulukadulla.
Helsinki 1939.11.30
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Ilmapommituksen tuhoja Hankkijan talossa.
1939.11.30
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Abrahamin- ja Lönnrothinkadun kulma Helsingissä.
Helsinki 1939.11.30
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Helsingissä Abrahamin ja Lönnrothinkadun kulma.
Helsinki 1939.11.30
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

SA-kuvia:

Helsinki 30.11.1939;

Vanha työkaverini palveli 30.11.1939 Helsingin ilmtorjuntajoukoissa, ja oli mukana pudottamassa juuri tätä konetta:

Helsinki. Munkkiniemi. Alasammuttu vihollisen kone.
Helsinki 1939.11.30

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Munkkiniemessä alasammutun vih. koneen jäännöksiä
Helsinki 1939.11.30

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Munkkiniemessä alasammutun vih. koneen laskuvarjo
Helsinki 1939.11.30
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Munkkiniemessä alasammuttu vih. kone
Helsinki 1939.11.30

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Helsinki. Munkkiniemessä alasammutun vih. koneen miehistön tavaroita
Helsinki 1939.11.30

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Helsinki. Munkkiniemessä alasammutun vih. koneen osia
Helsinki 1939.11.30

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

*

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

SA-kuva

Helsinki 1.12.1939;
Alasammutun viholliskoneen osia korjataan talteen Munkkiniemessä.
Helsinki 1939.12.01
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...
*
Alasammutun viholliskoneen moottori Munkkiniemessä.
Helsinki 1939.12.01
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...
*
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...
*
Alasammuttu viholliskone Munkkiniemessä.
Helsinki 1939.12.01
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...
*
Munkkiniemessä alasammutun koneen pyrstö.
Helsinki 1939.12.01
http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...
*

Munkkiniemeen alasammutusta viholliskoneesta löydetty laskuvarjo.
Helsinki 1939.12.01

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...
*

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Tolvajärven taistelu oli tietysti ensimmäinen merkittävä torjuntavoitto, mutta samaan aikaan vihollinen oli pysäytetty Kollaanjoelle eikä Ägläjärven taistelutkaan pieleen menneet. Kannaksellahan linnoitukset pitivät käytännöllisesti katsoen loppuun saakka siellä minne ne oli pystytetty.

Äitini muisteli kun hän kymmenvuotiaana oli asunut kotitalollaan Suojärvellä Neuvostoliiton valtaamalla alueella aina helmikuuhun 1940 asti (ennen vankileirille joutumista), että venäläiset sotilaat olivat koko ajan vakuuttaneet rintaman olevan kaukana lännessä, vaikka joka päivä oli kuulunut tykin laukauksia ja ammuntaa kuuloetäisyydeltä. Hän oli jo siinä iässä silloin tehnyt omat johtopäätöksensä tilanteesta.

Käyttäjän JaakkoAalto1 kuva
Jaakko Aalto

Tolvajärven taistelu oli psykologisesti tärkeä, koska se osoitti, että suomalaiset kykynevät hyökkäämään ja ajamaan venäläiset takaisin. Pysäytystaisteluilla oli kiistämätön arvonsa, mutta hyökkääjän takaisin ajaminen nosti itseluottamusta aivan toisella tavalla.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Desanttikauhun eräs ilmentymä

Oivana esimerkkinä Talvisodan alun desanttikuumeesta osoittaa tämä Aamulehdessä 5.12.2014 julkaistu juttu.

Siinä otsikolla ”Talvisota 1939-1940” –sarjassa seurataan talvisodan etenemistä tuolloin 24-vuotiaan Jouko Hovilan päiväkirjan avulla.

Seuraava osa ilmestyy AL:ssa 18.12.2014.

Päiväkirjan kirjoittaja oli nuori ja isänmaalinen ylioppilas Jouko Hovila. Helsingin yliopistossa maa- ja metsätaloustiedettä opiskelevasta miehestä oli tullut sotilas, joka janosi päästä mukaan taisteluun maahan tunkeutunutta ”ryssää” vastaan. Neuvostoliittolaisia kutsuttiin ryssiksi jopa virallisissa asiakirjoissa ja lehdistössä, kirjoittaa toimittaja Tuomas Rimpeläinen saatesanoissaan.

Talvisotaa käytiin yhdeksättä päivää, mutta nuori vänrikki ei ollut vielä etulinjassa.

Sotatoimialueella epäiltiin monia siviilejä vihollisen kätyreiksi. Talvisodan aikana myös teloitettiin muutamia siviilejä, joiden katsottiin auttaneen vihollista. Joukon arvio papin ja nimismiehen kohtalosta lienee silti väärä, arvelee toimittaja Rimpeläinen.

Hovilan johtama joukkue on majoitettuna kansakouluun Karjalan kannaksella lähellä Laatokan rantaa [siis ilmeisesti Vpl. Pyhäjärvellä - isäni kotipitäjässä!]. Raja oli lähellä, samoin sota. Tykkien jylinä kuului selvästi.

Mutta mitä sitten vänrikki Jouko Hovila kirjoittaa päiväkirjassaan?
Katsotaanpa:

https://picasaweb.google.com/113679801467129695575...

8.12.1939;
”Tämä kylä on erittäin hämäräperäinen. Illalla vakoilijoiden takaa-ajoa. Vangittu muun muassa pappi ja nimismies, jotka luultavasti ovat saaneet muuttaa toiseen maailmaan. Tämä maa on liian hyvä tuollaisille.”

*

Huhua vain

Mitään tuollaista ei sotahistoria tunne tapahtuneen.

Sehän olisikin jo vallan sensaatio, jos Kannaksella olisi pappi ja nimismies teloitettu vihollisen kätyreinä! Mutta se, että isänmaallinen, kaikesta päätellen täysipäinen nuorimies, maa- ja metsätieteiden ylioppilas, sekä RUK:n käynyt vänrikki kirjoittaa päiväkirjassaan tuollaista, osoittaa miten läpikäyvä oli sodan alkuvaiheen viholliskuva-hysteria, levottomuus ja massapsykoosi. Kutsuisin sitä desanttikuumeeksi.

*

Jonkun pätevän sotahistorioitsijan kannattaisi ottaa tämä teema – Talvisodan alun defaitistinen ilmapiiri, ja tehdä siitä oikein perusteellinen tutkimus.

Kaikkea tätä sekavaa pelokasta ja toisiaan kyräilevää henkeä vasten Talvisodan henki näyttäytyy entistäkin suuriarvoisampana ilmiönä. Ihmeenä.

Tolvajärven voitto 12.12.1939 ei tullut hetkeäkään liian aikaisin! Juuri sellaista piristysruisketta, iskua suoraan hermoon tarvittiin. Voidaankin sanoa, että Tolvajärvi iski suomalaisiin voimakkaammin kuin 10.000 volttia!

Aivan kuten sanoit, "Tolvajärven taistelu oli psykologisesti tärkeä, koska se osoitti, että suomalaiset kykynevät hyökkäämään ja ajamaan venäläiset takaisin".

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tässä suora linkki edelläkerrottuun Aamulehden Talvisodan-päiväkirjajuttuun:

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194945469377/arti...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset