Veikko Huuska

Syyllistyikö presidentti Roosevelt valtiopetokseen toisen maailmansodan aikana?

Syyllistyikö presidentti Roosevelt valtiopetokseen toisen maailmansodan aikana?

 

 

Teema:

 

”Saksan sotakone oli möyrinyt idässä jo runsaan vuorokauden, kun Mannerheim juhannusaattona 23.6.1941 vanhojen ystäviensä Rudolf Waldenin ja ruotsalaisen kenraalin Ernst Linderin seurassa asettui Seurahuoneen turkkilaiseen kabinettiin syömän päivällistä.  …

 

Mannerheim mainitsi viikko sitten keskustelleensa Englannin lähettilään Gordon Verekerin kanssa Venäjästä (”Neuvostoliitosta” marsalkka ei puhunut kuin virallisissa yhteyksissä eikä aina silloinkaan.)

 

”Sanoin suoraan mitä ajattelin, sillä pidän tästä britistä, ja luulen hänen ajattelevan samoin.  Sanoin toivovani, että tuo kammottava Hitler nyt pystyisi murskaamaan bolshevismin lopullisesti.  Olen keskustellut näistä asioista monesti Churchillin kanssa, ja hänenkin mielestään bolshevikkivaltio on vaara länsivalloille.”

 

”Sopiikin ihmetellä”, puuttui puheeseen Linder, ”mikseivät Englanti ja Amerikka liitä Venäjää niiden diktatuurien joukkoon, joita he vastustavat.”

 

”Esitin tuon kysymyksen muuten taannoin Yhdysvaltain lähettiläälle Schoenfeldille”, Mannerheim huomautti.  -  ”Mutta Schoenfeld vain hymähti.”

 

Lähde: Sakari Virkkunen: Mannerheim.  Marsalkka ja presidentti.  Otava, 1989. s. 95-96.

 

http://en.wikipedia.org/wiki/World_War_II_political_cartoons#mediaviewer...

 

*

 

Kehittely:

 

This Man is Your Friend.  Russian.  He Fights for Freedom!  http://digital.library.unt.edu/ark:/67531/metadc230/m1/1/med_res/

 

 

Mikä on valtiopetos?

 

Sitaatti.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Valtiopetos mutatis mutandis.

 

Presidentti Rooseveltin asenne ja toiminta länsiliittoutuneiden johtavana valtionpäämiehenä aiheutti 1939-1945 paljon pohdintaa hänen lähipiirissään, monissa ulkovalloissa ja jälkimaailman silmissä.

 

Toimiko hän lepsusti, ilman maailmanhistoriallista näkemystä ja valtapoliittista aaterealismia?  Myötäilikö ja tukiko hän tarpeettoman paljon ja liikaa Stalinia ja Neuvostoliittoa?  Oliko hän kaappikommunisti?

 

Miksi hän toimi niin kuin toimi?  Eikö hän nähnyt, ymmärtänyt, uskonut?

 

Oliko hän paitsi invalidi myöskin älyllisesti ja poliittisesti ummikko, tai vielä pahempaa, oliko hän ”hyödyllinen idiootti”?

 

http://en.wikipedia.org/wiki/American_propaganda_during_World_War_II Pro-Russian.

 

*

 

Pöytäkirja

 

Rooseveltin hamat,

 

alkava luettelo ilman päätöstä. [Sekalainen kokoelma erilaisia yskähdyksiä pimeästä.]

 

[Tekstin korostukset Huuskan]

 

*

 

Varsinkin Suuren isänmaallisen sodan kahtena ensimmäisenä vuotena [1941-1943] NKVD/NKGB [NKVD] oli paremmin perillä Neuvostoliiton liittolaisista kuin Natsi-Saksan suunnitelmista.

 

Seikkaperäisimmät tiedot Englannin politiikasta saatiin aluksi luultavasti John Cairncrossilta, joka jatkoi lordi Hankeyn yksityissihteerinä maalisuuhun 1942 [saakka].  Cairncross oli luultavasti Cambridgen viisikon ”viides mies”.  Heinäkuussa 1941 Hankey [joka oli aiempi Britannian hallituksen salkuton ministeri, VH] siirrettiin Lancasterin herttuakunnan kanslerin kunniavirasta vähemmän arvostettuun postin pääjohtajan virkaan, mutta siinäkin asemassa hän sai Britannian sotakabinetin paperit ja oli monien tärkeiden komiteoiden puheenjohtaja.

 

http://en.wikipedia.org/wiki/John_Cairncross

http://www.independent.co.uk/news/people/obituaries-john-cairncross-1576...

 

Cairncross toimitti Suuren isänmaallisen sodan alettua vielä yhdeksän kuukauden ajan ”tonneittain asiakirjoja” NKVD:lle.  Hankey oli lokakuuhun 1941 saakka puheenjohtaja liittoutuneiden komiteassa, joka järjesti ampumatarvikkeiden ja raaka-aineiden kuljetuksia Neuvostoliittoon.  Cairncross kuitenkin liioitteli NKVD:lle [neuvostovastaisen] Churchillin vastustajien merkitystä.  Hankey oli Churchillin sinnikkäin arvostelija ja oli yksityisesti sanonutkin, että Churchillin ”myötäilijöiden” täyttämä sotakabinetti on toivoton tapaus”.

 

http://en.wikipedia.org/wiki/Maurice_Hankey,_1st_Baron_Hankey

 

Vuoden 1942 alussa Hankey laati Churchillin strategisista tavoitteista arvion, jolle hän antoi nimeksi ”Syytös”.  Yksi Hankeyn kritiikin kohteista oli se, että ”Neuvostoliiton avustamiselle annettiin etusija”.  Melko varmasti Cairncross tiedotti tästäkin Moskovaan.  Kun Churchill antoi maaliskuussa 1942 Hankeylle lähtöpassit hallituksesta, Hankey nälväisi: ”Jo jonkin aikaa olen ollut erittäin tyytymätön tapaan, jolla sotaa on johdettu”. Hankeyn ilmaisu ”erittäin tyytymätön” oli viimeisiä Cairncrossin [Moskovaan] välittämiä hallitusta koskevia viestejä.  Sen jälkeen Cairncross alkoi ujuttautua viestitiedusteluun.

 

http://www.anb.org/articles/06/06-00696.html

 

Englanti oli ollut Neuvostoliiton tiedustelupalvelun tärkeimpiä kohdemaita sen jälkeen, kun INO [INO] ja pääesikunnan neljäs osasto oli perustettu.  Sen sijaan Yhdysvaltoja pidettiin melko toisarvoisena aina vuoteen 1938 saakka.  Yhdysvallat kiinnosti pääesikunnan neljättä osastoa 1930-luvulla lähinnä siksi, että Yhdysvalloista käsin voitaisiin vakoilla paljon tärkeämpinä pidettyjä Saksaa ja Japania.  Vuonna 1938 neljättä osastoa kohtasi paha takaisku, kun sen yhdysvaltalainen pääkuriiri Whittaker Chambers loikkasi vastapuolen leiriin.

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Whittaker_Chambers

 

Whittaker Chambers pysytteli jonkin aikaa piilossa, koska hän pelkäsi NKVD:n tai neljännen osaston salamurhaajia eikä myöskään halunnut joutua oikeuteen vakoilusta syytettynä.  Vuonna 1939 hänestä tuli Time-lehden toimittaja.  Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus [23.8.1939] ei tullutkaan Chambersille yllätyksenä, hän raivostui sopimuksesta niin paljon, että lupasi 2. syyskuuta eli toisen maailmansodan syttymistä seuraavana päivänä paljastaa menneisyytensä Adolf Berlelle.  Berle oli apulaisulkoministeri ja presidentti Rooseveltin neuvonantaja maan sisäistä turvallisuutta koskevissa kysymyksissä.  Berle vakuutti Chambersille, että tiedot välitettäisiin suoraan presidentille ja että yhteistyöhalukkuutensa takia Chambersia ei rangaistaisi.  Täydellistä syytteistä luopumista Berle ei kuitenkaan luvannut.  Berle kirjoitti heidän tapaamisensa jälkeen nelisivuisen muistion.  Sinä mainittiin Alger Hiss, Harry Dexter White ja eräitä muita Neuvostoliiton agentteja, joiden kuriirina Chambers oli toiminut.  Rooseveltia muistio ei kiinnostanut; ilmeisesti hän piti yksinkertaisesti järjettömänä ajatusta, että hänen hallinnossaan voisi olla vakoojia.

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alger_Hiss

http://en.wikipedia.org/wiki/Alger_Hiss

 

 

Adolf Berle päätti unohtaa koko asian.  Hän muisti Hissin uudelleen vasta 1941, jolloin hän tuli maininneeksi Chambersin tapauksesta diplomaatti Dean Achesonille ja Hissin aiemmalle esimiehelle, tulevalle korkeimman oikeuden tuomarille Felix Frankfurterille.  Hekään eivät olleet kiinnostuneet, eikä Berlekään viitsinyt enää vaivautua.  Vasta vuonna 1943 Berle lähetti Chambersia koskevan muistion FIB:lle, kun FBI oli huomannut tiedustella sitä häneltä.  Myös suurlähettiläs William Bullit, ammattiyhdistysjohtaja David Dubinsky ja toimittaja Walter Winchell olivat yrittäneet kiinnittää Rooseveltin huomion tapaus Chambersiin.  Viimein vuonna 1943 FBI keskusteli Chambersin kanssa, kun sitä ennen eräs entinen Yhdysvaltain kielletyn kommunistisen puolueen jäsen oli tunnistanut hänet neuvostoagentiksi, jolla oli ollut ”materiaalia enemmän kuin kukaan voisi toivoakaan saavansa käsiinsä vuodessa”.  Mahdollisesti tulevien syytteiden pelossa Chambers ei ollut enää lainkaan niin yhteistyöhaluinen kuin kolme vuotta aiemmin Berlen kanssa keskustellessaan.  Hän pyrki painottamaan toimintaansa kommunistipuolueessa ja vähättelemään vakoiluaan.  FBI:n johtaja [J. Edgar Hoover] sysäsi kevyesti syrjään kahdeksansivuisen haastatteluraportin ”vanhoina asioina, oletuksina ja pelkkinä päättelyinä”.  FBI jätti Chambersin rauhaan kolmeksi vuodeksi.  Chambersin paljastamista nimistä FBI tutki vain J. Petersia jolla oli jo kansio, koska hän oli yksi Yhdysvaltain kommunistisen puolueen johtajista.  Petersinkin tutkinta oli melko ylimalkaista.

 

*

 

Whittaker Chambersin loikkaamisen jälkeen 1938 [Neuvostoliiton] pääesikunnan neljännen osaston tehtäviä Washingtonissa alkoi hoitaa NKVD:n New Yorkin agentti Gaik Badalovits Ovakimian, josta FBI käytti myöhemmin nimitystä ”kiero armenialainen”.  Vähitellen Yhdysvaltojen merkitys Neuvostoliiton tiedustelussa kasvoi, mutta vielä 1938 NKVD ei ollut huomannut miten kevytmielisesti Yhdysvaltain johto suhtautui neuvostovakoilun uhkaan.  Chambersin petturuus ja siitä syntyvä pelko FBI:n mahdollisesti aloittamista tutkimuksista sotkivat NKVD:n toiminnan Washingtonissa.  Valtionvarainministeriössä työskentelevä Harry Dexter White oli vain yksi monista agenteista, jotka lopettivat heti tietojen antamisen.  Melko pian sodan syttymisen jälkeen [7.12.1941] hän alkoi kuitenkin tiedottaa uudelleen.  Pearl Harborin hyökkäykseen mennessä hän oli koonnut kymmenen virkamiehen ryhmän, joka toimitti NKVD:lle tietoja hallinnon eri alueilta.  Silti White toimi omin päin ja antoi tietonsa suoraan Nathan Gregory Silvermasterille, ukrainalaissyntyiselle juutalaiselle, joka ei hyväksynyt Stalinin raakuuksia mutta toimi silti puhtaasti vallankumoushengen innoittamana Neuvostoliiton vakoojana.

 

http://en.wikipedia.org/wiki/Harry_Dexter_White

http://en.wikipedia.org/wiki/Nathan_Gregory_Silvermaster

 

N.G. Silvermaster kuvasi myöhemmin Whitea araksi mieheksi, joka ”ei halunnut että oikea käsi tietää, mitä vasen tekee”.  Whitea rauhoittaakseen Silvermaster vakuutti, että tiedot menisivät pelkästään Yhdysvaltain kommunistipuolueen keskuskomitealle ja sielläkin vain yhdelle miehelle.  Silvermaste arveli, että White tiesi totuuden muta että tämä katsoi parhaaksi olla ajattelematta  asiaa.  White oli valtiovarainministeri Henry Morgenthaun läheinen avustaja, ja siinä ominaisuudessa hän pääsi käsiksi paitsi ministeriön salaisin asiakirjoihin myös eri ministeriöiden väliseen kirjeenvaihtoon.

http://en.wikipedia.org/wiki/Henry_Morgenthau,_Jr.

 

*

 

Vuonna 1941 Silvermasterin ryhmän kuriiriksi tuli 33-vuotias Elizabeth Bentley, joka oli suorittanut loppututkinnon Vassarin naisyliopistossa Poughkeepsiessa.  Vietettyään vuoden Mussolinin italiassa Benteleystä oli tullut kiihkeä fasismin vastustaja.  Hän liittyi Yhdysvaltain kommunistipuolueeseen 1935.

http://en.wikipedia.org/wiki/Elizabeth_Bentley

 

Kolme vuotta myöhemmin hänet taivuteltiin katkaisemaan välinsä puolueeseen ja teeskentelemään konservatiivia.  Näin hän voisi toimia NKVD:n hyväksi.  Hänen valvojansa ”Timmy” Jacob Golos, joka myös oli alkuaan Ukrainan juutalaisia, rikkoi NKVD:n sääntöjä viettelemällä valvottavansa.  Bentley kertoi myöhemmin, että aamulla heidän istuessaan Golsin autossa ja katsellessa ”kaikkien aikojen kauneinta auringonnousua” Golos pilasi tunnelman muistuttamalla juuri rikotusta NKVD:n säännöstä: ”Me emme saa solmia läheisiä ystävyyssiteitä emmekä missään tapauksessa rakastua toisiimme.  Kommunistinen kuuliaisuus ei anna mielle oikeutta tällaisiin tunteisiin.”  Golosin huonon esimerkin kannustamana Bentley alkoi sekoittaa vakoilua ja ystävyyssuhteita tavalla, joka olisi kauhistuttanut Moskovaa.  Joka joulu hän osti NKVD:n rahoilla kaikenlaisia lahjoja viskistä naisten alusvaatteisiin ja antoi niitä agenteille, joiden kuriirina hän oli toiminut.  Kun Golosin kuoltua 1943 Bentleyn uusi valvoja [jo yli 60-vuotias Ishak Abdulovits Ahmerov] yritti kurinpalautusta, Bentley alkoi muistella kaihoten ”vanhoja hyviä aikoja, jolloin työskentelimme yhdessä kuin hyvä toverit ainakin”.

http://spartacus-educational.com/Jacob_Golos.htm

 

Silti jopa Bentley oli huolissaan eräiden [NKVD:lle tiedottaneiden] agenttien leväperäisyydestä.  Yhdysvaltain sota-ajan tiedustelupalvelussa (OSS) työskennellyt J. Julius ”Joe” Joseph oli yksi niistä, jotka ”eivät koskaan oppineet maanalaisen toiminnan sääntöjä”:

 

”Hän joutui jatkuvasti hankaluuksiin, jotka milloin hermostuttivat, milloin huvittivat meitä.  Kerrankin kun hänelle oli sanottu, että paperit on joko poltettava tai huuhdeltava vessanpöntöstä hän tunki sylikaupalla palavia papereita pönttöön niin että myös istuin syttyi palaman.  Hänen vuokraisäntänsä tarkasteli ällistyneenä tuhoa mutta poistui viimein huoneistosta mutisten mennessään: ”En voi tajuta, miten tuollainen on mahdollista”.”

 

Tällainen huolettomuus ei ollut kovinkaan vaarallista, koska Yhdysvaltain johto ei vielä tuolloin suhtautunut Neuvostoliiton vakoiluun vakavasti.

 

*

 

Elizabeth Bentley haki Washingtonista postia säännöllisesti kahden viikon välein.  Aluksi hän kuljetti vain joitakin tiivistelmiä salaisista asiakirjoista tai erityisen merkittävien papereiden hiilikopioita.  Moskova alkoi kuitenkin pian vaatia enemmän.  Sen jälkeen asiakirjoja toimitettiin Silvermasterin kotiin, missä hänen vaimonsa mikrofilmasi ne yöllä.  Aluksi he kuvasivat kerralla kolme tai neljä 36 kuvan rullaa ja kehittivät rullat itse.  Keväällä 1943 Bentley alkoi tuoda New Yorkiin kahden viikon välein ompelutarvikelaukussaan nelisenkymmentä rullaa, jotka kehitettiin NKVD:n toimistossa.  Jokaiseen rullaan oli liitetty luettelo rullan sisällöstä siltä varalta, että osia ruuduista olisi lukukelvotonta.  NKVD katsoi parhaaksi hankkia itse Silvermastereidne tarvitsemat filmit, jotta näiden omat ostokset eivät alkaisi herättää huomiota.  Sitä paitsi mikrofilmin ostaminen siviilitarkoituksiin oli sodan aikana hyvin vaikeaa. …

 

Yhdysvaltain sotilasvaltuuskunnan vieraillessa Moskovassa 1944 INU:n [INU] päällikkö Pavel Fitin ja hänen apulaisensa Andrei Grauer pyysivät ”kaikkea mahdollista tietoa kannettavista laitteista, joilla voidaan ottaa ja kehittää salaisia mikrofilmejä”.  Tällä tavalla Yhdysvallat olisi voinut auttaa Neuvostoliittoa vakoilemaan Yhdysvaltoja.

 

Teknisistä vaikeuksista huolimatta Elizabeth Bentley ahtoi ompelulaukkuunsa kahden viikonvälein Silvermasterin ryhmältä aineistoa, jonka määrää hän kuvasi kiertelemättä ”satumaiseksi”.

 

*

 

Maaliskuussa 1944 Bentley ryhtyi myös erään toisen ryhmän kuriiriksi [Perlo Group]  Tätä kahdeksan virkamiehen ryhmää johti sotatarvikeministeriössä työskentelevä tilastotieteilijä Victor Perlo.  Myöhemmin Bentley tunnusti myös yksitoista sellaista virkamiestä, jotka eivät olleet kuuluneet Perlon tai Silvermasterin ryhmiin mutta olivat toimittaneet runsaasti asiakirjoja.  Hänen arvelujensa mukaan Pentagon eli puolustusministeriö oli ollut Silvermasterin ryhmän ”tuottoisin lähde”.  Bentleyn mukaan ryhmä hankki ”jokaisen kuviteltavissa olevan tiedonmurusen lentokoneiden tuotannosta, laivueiden sijoittelusta sotatoimialueella, lentokoneiden suorituskyvystä ja lukemattomien eri alojen salaisista kehityssuunnitelmista”.  Hän oli kuitenkin näissä asioissa maallikko.

http://en.wikipedia.org/wiki/Victor_Perlo

http://en.wikipedia.org/wiki/Perlo_group

http://spartacus-educational.com/Victor_Perlo.htm

 

NKVD oli epäilemättä tyytyväinen päästyään tunkeutumaan myös Yhdysvaltain tiedustelupalveluun.  Bentley tunnisti myöhemmin CIA:n sodanaikaisen edeltäjän ISS:n johtoryhmästä seitsemän sellaista henkilöä, jotka olivat tehneet NKVD:lle palveluksia.  Kun Neuvostoliiton käyttämä salakieli opittiin purkaman, heitä löytyi lisää.  Heistä merkittävin lienee ollut Duncan Chaplin Lee, joka oli Yhdysvaltain sisällissodan mainetta niittäneen kenraali Robert E. Leen jälkeläinen.  Lee oli jo nuorena kuuluisuutta niittänyt, Oxfordista valmistunut lakimies William J. Donovanin asianajotoimistosta.  Tultuaan OSS:n päälliköksi 1942 Donovan otti Leen henkilökohtaiseksi avustajakseen.  Siksi ei olekaan yllättävää, että Golos ”pani paljon painoa Leen hankkimille tiedoille”.  NKVD tiesi OSS:sta pöyristyttävän paljon enemmän kuin OSS tiesi NKVD:stä.

 

http://en.wikipedia.org/wiki/Duncan_Lee

 

Elizabeth Bentley julkaisi 1988 työuraansa koskevat muistelmat ”Out of Bondage” [Pois orjuudesta], jonka perusteellisin viittein varustetussa 115-sivuisessa jälkikirjoituksessa Hayden Peake käsittelee Bentleyn luotettavuutta.

 

*

 

Neuvostoliiton OSS:sta ja Rooseveltin hallinnosta saama jalansija teki tehokkaasti tyhjäksi erään suunnitelman, jolla Donovan yritti päästä käsiksi NKVD:hen.  Marraskuusa 1944 Donovan oli ostanut suomalaisilta osittain palaneen 1500-sivuisen NKVD:n koodikirjan, jonka suomalaiset olivat saaneet sotasaaliina Neuvostoliitosta.  Eräät Washingtonissa työskentelevät neuvostoagentit hermostuivat tiedosta, että NKVD:n salakirjoitettujen viestien purkaminen voisi paljastaa heidät.  Elizabeth Bentleyn todistuksen mukaan Rooseveltin hallinnollinen avustaja ja Silvermasterin ryhmän jäsen Lauchlin Currie oli sännännyt samoin Silvermasterin ryhmään kuuluneen George Silvermanin kotiin ja ”hengästyneenä kertonut, että amerikkalaiset ovat juuri murtamassa Neuvostoliiton salakirjoituksen”.

http://en.wikipedia.org/wiki/Lauchlin_Currie

http://spartacus-educational.com/USAcurrieL.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/Abraham_George_Silverman

 

Bentley oli saanut tästä tiedon nopeasti.  Donovan ei luultavasti halunnut vaarantaa omaa toimintavapauttaan kertomalla koodikirjasta ulkoministeri Edward Stettiniukselle.  Sen sijaan eräät muut – luultavasti yksi tai useampi OSS:ssä työskentelevistä NKVD:n agenteista – piti huolen siitä, että ulkoministeri sai tietää koodikirjasta.  Stettinius kertoi siitä Rooseveltille ja korosti, että herrasmiehet eivät lue liittolaistensa postia.  Roosevelt oli samaa mieltä, ja niin Donovan sai harmikseen käskyn palauttaa kirja neuvostoliittolaisille.  [Ennen palautusta Donovan oli luonnollisesti kopioinut kirjan]  INO:n päällikkö Fitinille lähettämässään viestissä Donovan ei kuitenkaan näyttänyt mielipahaansa vaan vakuutti, että ”liittolaisten välisen vilpittömän lojaaliuden nimissä palautan mitä pikimmin tämän materiaalin”:  -  ”Kenraali Donovan haluaa tehdä kenraali Fitinille tiettäväksi, että emme ole tutkineet tätä aineistoa ja että sen takia Donovan ei osaa arvioida sen merkitystä mutta on toiminut sen oletuksen mukaan, että aineisto on tärkeää Neuvostoliiton hallitukselle.”

 

Niinhän se olikin.  Fitin lähetti Donovanille ”vilpittömät kiitokset”.  Fitinin vaatimuksesta koodikirja vietiin henkilökohtaisesti Neuvostoliiton Washingtonin suurlähettiläälle Andrei Gromyolle, eikä kirjasta kerrottu lähetystössä kellekään.  Fitin ei tietenkään uskonut sanaakaan Donovanin ylevistä lojaaliuden vakuutteluista, mutta Rooseveltin ja Stettiniuksen lapsellinen hyväuskoisuus teki häneen varmasti vaikutuksen.  NKVD/NKGB otti uudet koodit käyttöön toukokuussa 1945.  Yhdysvaltain hallussa olleesta puoliksi palaneesta koodikirjasta otettuja kopioita alettiin käyttää vuonna 1948, kun Yhdysvalloissa ryhdyttiin selvittämään viimeisen sotavuoden aikaista neuvostovakoilua.  Sen takia eräitä silloin siepattuja NKVD/NKGB:n salakirjoitettuja viestejä alettiin purkaa.  Koodikirja olisi ollut Yhdysvaltain tiedustelupalvelulle kuitenkin suunnattomasti arvokkaampi, jos siitä ei olisi kerrottu Neuvostoliitolle 1944.

 

NKVD/NKGB:n Washingtonin-agenteista suurin osa kuului sodan aikana Perlon tai Silvermasterin ryhmään, mutta muutamat ja ehkä tärkeimmät agentit toimivat omin päin.  Yksi heistä oli Alger Hiss, peitenimeltään Ales.  Whittaker Chambersin ystävänä Hiss oli vaarassa paljastua Chambersin vaihdettua puolta 1938.  Kesästä 1939 toukokuuhun 1944 Hiss toimi Stanley K. Hornbeckin avustajana.  Hornbeck oli poliittinen neuvonantaja Yhdysvaltain ulkoministeriön Kaukoidän-osastolla.  Hänen mukaansa Hiss ”nautti täyttä luottamustani ja näki kaiken minulle tulevan materiaalin”.  Epäilemättä Hiss toimitti ainakin osan tuosta materiaalista NKVD:lle.  Vuona 1942 FBI tutki ohimennen erästä Hissia vastaan esitettyä ilmiantoa, mutta tutkimus kuivui kokoon Hissin vakuutettua: ”Ainoa hallitus, jonka haluan syöstä vallasta, on Hitlerin hallitus”.  NKVD olisi varmaankin mielellään pitänyt Hissin tapaan myös Whiten erillään Perlon ja Silvermasterin ryhmistä, mutta Chambersin loikkaus järkytti Whitea niin paljon, ettei hän halunnut olla tekemisissä kenenkään muun kuin Silvermasterin kanssa.

 

*

 

KGB:n uransa alkuvaiheessa Oleg Gordievski työskenteli johtoryhmä S:ssä (”laittomat” toimet) ja osallistui silloin Lubjankassa luennolle, jonka piti jo hopeahapsinen, yli 60-vuotias [Hissin sodan aikainen NKVD-valvoja, Ishak Abdulovits] Ahmerov.  Ahmerov sivuutti Hissin pelkällä maininnalla.  Luennon pääaiheena oli mies, jota pidettiin tärkeimpänä sodan aikana Yhdysvalloissa toimineista neuvostoagenteista.  Tuo mies oli Harry Hopkins, joka oli presidentti Rooseveltin läheisimpiä ja luotetuimpia neuvonantajia.  Gordievski keskusteli myöhemmin Hopkinsista monien työtoveriensa kanssa.  Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Hopkins oli ollut merkittävä agentti.  Gordievski itse päätyi kuitenkin ennen pitkää siihen, että Hopkins ei ilmeisesti itse ollut tiennyt olevansa agentti.  Tällainen päätelmä saa tukea siitä, mitä Hopkinsin toimista tiedetään lännessä.

http://www.nytimes.com/1987/07/12/books/harry-s-luck.html?pagewanted=all...

 

http://en.wikipedia.org/wiki/Harry_Hopkins

 

Hopkins ei tiettävästi koskaan kertonut kenellekään että oli silloin tällöin tavannut Ahmerovin.  Hopkins osasi säilyttää salaisuudet, ja se oli yksi syy, miksi Roosevelt luotti häneen.  Ahmerov sai Hopkinsin yhteistyöhön sanomalla tälle, että Stalin oli henkilökohtaisesti lähettänyt Hopkinsille luottamuksellisia viestejä.  Amerovin imartelu tehosi Hopkinsiin niin kuin se oli tehonnut myös Silvermasteriin.  Hopkins alkoi uskoa olevansa avainasemassa, kun Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteet olivat kriittisessä vaiheessa.  Hopkinsin lapsenomainen luottamus NKVD:hen sai hänet ilmeisesti arvioimaan Ahmerovin tehtävän väärin.  Hän lienee pitänyt Ahmerovia yksinkertaisesti vain epävirallisena välittäjänä, jota perinteisiin diplomaattikanaviin epäluuloisesti suhtautunut Stalin tarvitsi.  Se ainakin oli varmaa, että Hopkins ihaili Stalinia rajattomasti ja luotti Stalinin apuun, jos tulevaisuudessa ”jotain sattuu”.  Ahmerov ruokki omalta osaltaan Hopkinsin salaista ylpeyttä siitä, että hän oli maailman kahden mahtavimman johtajan luottomies.

 

Neuvostoliittoon Hopkins teki ensimmäisen matkansa Neuvostoliittoon kesällä 1941, vain runsas kuukausi Saksan hyökkäyksen jälkeen.  Neuvostoliittoon Hopkins matkusti Lontoosta, missä hän oli Rooseveltin edustajana avannut Churchillin ja muita Englannin hallituksen ministereitä.  Matka Moskovaan järjestyi Neuvostoliiton Lontoon-suurlähettilään Ivan Maiskin ja Yhdysvaltain Lontoon-suurlähettilään John G. Winantin avulla.  Yhdysvaltain Moskovan-suurlähettiläs Laurece Stenhard puolestaan pani merkille, että Hopkins otettiin Moskovassa vastaan loisteliaammin kuin kukaan lännen aiemmista sanansaattajista.  Moskovassa Hopkins tapasi Stalinin päivittäin.

 

Hopkinsin matkan päätarkoitus oli arvioida, millaista sotamateriaalia Neuvostoliittoon pitäisi lähettää heti ja millaista myöhemmin.  Stalinin kanssa keskusteltuaan Hopkins tuli siihen tulokseen, että Yhdysvallat oli Englannin tavoin pahasti aliarvioinut Neuvostoliiton sotilaallisen voiman.  Neuvostoliittolaisille oli tärkeää saada Hopkins vakuuttamaan Rooseveltille, että Neuvostoliittoa kannatti auttaa.  On ilmeistä, että Hopkinsin ansiosta Roosevelt kykeni jo kesällä 1941 päättämään Neuvostoliitolle toimitettavasta avusta.  Stalinin ja Neuvostoliiton tukemista suositellessaan Hopkins toimi Natsi-Saksan voiton estämiseksi eikä suinkaan kommunismin puolestapuhujana.  Ahmerov saattoi luultavasti vaikuttaa Hopkinsiin syöttämällä tälle ”toveri Stalinin henkilökohtaisia viestejä”.  Toveri Stalin muun muassa toivoi, että Yhdysvallat  siirtäisi yhteistyötä haittaavat ”neuvostovastaiset” virkamiehet syrjään. Hopkins saattoi omalta osaltaan varmistaa, että Yhdysvaltain sotilasasiamies Ivan D. Yeaton kutsuttiin Moskovasta kotiin  Moskovaan siirrettiin Neuvostoliiton suosima eversti Phillip R. Faymonville, joka oli ollut siellä sotilasasiamiehenä 1933-1938.  Hopkins suositteli suurlähettiläs Steinhardin vaihtamista toiseen mieheen, koska tämä ei nauttinut Stalinin luottamusta.  Hopkinsin merkitystä Neuvostoliitolle kuvaa sekin, että Teheranin konferenssissa 1943 Stalin varta vasten asteli kättelemään Hopkinsia.  Eräässä toisessa yhteydessä Stalinin kerrotaan maininneen, että Hopkins oli ensimmäinen amerikkalainen, joka oli puhunut hänelle po sudam, koko sielullaan.

http://www.jstor.org/discover/10.2307/2495561?uid=2129&uid=2&uid=70&uid=...

https://digital.library.txstate.edu/bitstream/handle/10877/4183/THOMPSON...

 

Warren Kimballin [Roosevelt Reacts to the German-Soviet War] mukaan suurlähettiläs Steinhard antoi Hopkinsin ja Molotovin välisistä keskusteluista aivan erilaisen raportin kuin Hopkins Rooseveltille.  Steinhardin mukaan Hopkins lupasi vastoin saamiaan ohjeita Molotoville, että Japanin hyökätessä Neuvostoliittoon Yhdysvallat puuttuisi peliin.

 

*

 

Lokakuun vallankumous oli innoittanut tuhansia lahjakkaita nuoria Yhdysvalloissa 1930-luvun lamakauden ja toisen maailmansodan aikana, mutta idealismi katosi kylmän sodan aikana.  Neuvostoagentteja pääsi sodan jälkeen silloin tällöin ujuttautumaan Washingtonin ala- ja keskitason tehtäviin, mutta tiettävästi ainutkaan agentti ei enää yltänyt samaan kuin aiemmin Alger Hiss (ulkoministeriö), Harry Dexter White (valtiovarainministeriö), Duncan C. Lee (tiedustelu) tai Lauchlin Currie (Valkoinen talo).  Käytettävissä ei ollut myöskään Harry Hopkinsin tapaisia hyväuskoista tiedonantajaa.

 

*

 

Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa Kim Philby myönsi, että eniten Gorskia [Cambridgen viitosten jäsenten valvojana 1940-1944 toiminutta Anatoli Borisovits Gorskia, joka tunnettiin myös nimellä Anatoli Gromov; hänen agentti-peitenimensä oli ”Henry”] olivat kiinnostaneet Englannin (olemattomat) suunnitelmat erillisrauhasta Natsi-Saksan kansa ja sen jälkeinen yhteinen hyökkäys Neuvostoliittoon.  Gorski neuvoi Philbyä paitsi tiedottamaan näistä suunnitelmista myös tekemään ne parhaansa mukaan tyhjiksi.  Philby tulkitsi sen koskevan yhtä lailla yhteyksiä antinatseihin kuin natseihinkin.  Stalin pelkäsi, että jotkut natsismin vastustajat syöksisivät Hitlerin vallasta, tekisivät erillisrauhan länsiliittoutuneiden kanssa, ja hyökkäisivät sitten lännen tukemana Neuvostoliitton.  Antinatsien halukkuus neuvotella lännen kanssa oli hankalaa senkin takia, että Stalin toivoi Moskovan tukeman ”Vapaan Saksan komitean” ottavan vallan Saksassa sodan jälkeen.  Eäkkeelle siirtyneet MI 5:n virkailijat ovat väittäneet, että Philby oli antanut Gorskille myös luettelon niin sanotuista ”katolisista aktivisteista” eli lännen hyväksi toimineista Abwehrin katolisista virkailijoista ja että sodan jälkeen NKVD teloitti heidät listan mukaan.

 

*

 

Päättäessään [Neuvostoliiton] ydinpommisuunnitelmasta Stalingradn taistelun ollessa vielä meneillään Stalin tähysi jo Suuren isänmaallisen sodan tuolle puolen: jos Englannilla ja Yhdysvalloilla o sodan jälkeen ydinpommi, myös Neuvostoliitto tarvitsee pommin.  Vuoden 1942 lopulla Stalin näyttää ottaneen huomioon senkin mahdollisuuden, että sota ei päättyisikään Natsi-Saksan täydelliseen häviöön – ja siinä tapauksessa Neuvostoliitto voisi joskus myöhemmin joutua vastakkain ydinpommein varustautuneen Saksan kanssa.  Stalinin päätös ydinpommin rakentamisesta perustui silti ennen kaikkea tiedustelutietoihin, jotka kertoivat uuden aseen kehittelystä lännessä.

 

*

 

Hitler saneli 14.4.1945 viimeiseksi jääneen käskyn itärintamalla oleville sotilaille.  Käskyn kirjoitti Hitlerin sanelusta hänen sihteerinsä rouva Christian, ja se kirjoitettiin niin kutsutulle Fuhrer-paperille.  Arkin oikeassa yläkulmassa oli musta kotka ja hakaristi, ja niiden alla isoilla kirjaimilla ”Der Fuhrer”.  Käskyn sanamuoto oli seuraava:

 

”Fuhrerin käsky!  Itärintaman sotilaille!  Aasian viimeinen hyökkäys epäonnistuu!

 

Arvasimme tämän iskun ennakolta [Oderin armeijaryhmittymää vastaan], ja tämän vuoden tammikuusta lähtien on tehty kaikki vahvan rintaman rakentamiseksi.  Voimakas tykistö ottaa vastaan vihollisen.  Meidän jalkaväkemme menetykset korvataan lukemattomilla uusilla yksiköillä.  Hälytysyksiöt, uusmuodostelmat, Volksturm vahvistavat rintamaamme.  Bolshevikit kohtaavat tällä kertaa Aasian vanhan kohtalon, he vuotavat kuiviin ja heidän täytyy vuotaa kuiviin Saksan valtakunnan pääkaupungin edustalla. …

 

Berliini pysyy saksalaisena, Wienistä tulee saksalainen, eikä Euroopasta tule koskaan venäläistä.

 

Nyt, kun kohtalo on noutanut kaikkien aikojen suurimmat sotarikolliset, tässä sodassa tapahtuu käänne.”*

 

[*] Hitler viittasi presidentti Rooseveltin kuolemaan.  Roosevelt kuoli yllättäen 12.4.1945 aivoverenvuotoon.  Hitler vertasi mielessään tapausta Preussin pelastumiseen seitsenvuotisessa sodassa Venäjän tsaarittaren Elisabethin äkillisen kuoleman johdosta; tsaarittaren seuraajat vaihtoivat liittolaisia.  Hitlerin silmissä ennen kaikkea Roosevelt oli ollut esteenä venäläisvastaisen yhteisen rintaman rakentamiselle.  Siksi Hitler usko, että Rooseveltin kuoleman jälkeen ”tässä sodassa tapahtuu käänne”.

 

Lähde: H. Eberle – M. Uhl (toim.): Das Buh Hitler, KG, 2005, Berlin.

 

*

 

https://history.state.gov/milestones/1937-1945/us-soviet

 

*

 

NKGB menetti useimmat Englannin ja Yhdysvaltain tiedustelupalveluihin ujuttautuneet agenttinsa, kun tiedustelupalvelujen henkilökuntaa supistettiin sodan jälkeen.  Toinen takaisku NKGB:lle tuli siitä, että kaksi agentti loikkasi Pohjois-Amerikassa ja yksi yritti loikata Turkissa.  Marraskuussa 1945 Elizabeth Bentley alkoi kertoa FBI:lle tietojaan NKGB:n toiminnasta Yhdysvalloissa.  Vasta Bentleyn paljastukset saivat FBI:n tutkimaan tosissaan Whittaker Chambersin todisteita ennen sotaa tapahtuneesta neuvostovakoilusta.  Vaikka tutkimukset eivät läheskään kaikissa tapauksissa johtaneet oikeudenkäynteihin, Bentleyn ja Chambersin paljastamista agenteista ei enää ollut hyötyä NKGB:lle.  Philbyn siirtyminen Washingtoniin 1949 rauhoitti Moskovaa, joka silti pelkäsi yhä, että FBI saisi Bentleyltä riittävästi aineistoa näyttävän oikeudenkäynnin aloittamiseen.  Bentleyn ja Chambersin neljästä tärkeimmästä agentista kuitenkin vain Alger Hiss sai syytteen.  Hän erosi ulkoministeriöstä vuoden 1947 alussa ja siirtyi Carnegie –säätiön puheenjohtajaksi.  Vuonna 1950 hänet tuomittiin väärästä valasta viideksi vuodeksi vankeuteen.  Yhdysvaltain valtiovarainministeriöstä Kansainvälisen valuuttarahaston ensimmäiseksi johtajaksi 1945 siirtynyt Harry Dexter White sai vakavan sydänkohtauksen 1948, kun epäamerikkalaista toimintaa tutkiva komitea otti hänen asiansa käsiteltäväksi.  OSS:n johtajan, kenraali William J. Donovanin entinen apulainen Duncan C. Lee ja presidentti Rooseveltin entinen avustaja Lauchlin Currie muuttivat maasta.

 

[Kuolema ilmeisesti armahti presidentti Rooseveltin syytteeltä?]

 

*

 

Kanadan pääministerin tehtäviä vuodesta 1935 hoitanut Mackenzie King oli vielä hyväuskoisempi kuin Roosevelt oli ollut.  [NKGB:n salakirjoitusasiantuntija Igor Guzenko loikkasi Ottawassa Kanadassa syyskuussa 1945] King ei aluksi uskonut Guzenkon paljastuksiin, ja joutuessaan viimein antamaan periksi hän oli järkyttynyt tiedosta, että Neuvostoliitto oli vakoillut liittolaista koko sodan ajan.

 

King saneli päiväkirjaansa:

”Kun sanelen tätä muistiinpanoa, ajattelen samalla, että tästä vain pienen matkan päässä on Neuvostoliiton lähetystö, josta oli tehty juonittelujen pesäpaikka.  Kun sodan aikana autoimme venäläisiä ja teimme kaikkemme Kanadan ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden puolesta, eräät heistä vakoilivat [meitä]… On hämmästyttävää, miten moniin hallituksen ja teollisuuden avainhenkilöihin he olivat yhteydessä.”

 

Guzenko paljasti GRU:n Kanadassa toimivan vakoilurenkaan, mutta sen lisäksi hän kertoi Neuvostoliiton salakielimenetelmistä ja antoi lisätodisteita Alger Hissin ja Harry Déxter Whiten toiminnasta.

 

*

 

 

[NKVD] NKVD - Narodnyi komissariat vnutrennih del, (Neuvostoliiton) sisäasiainkomissariaatti; NKGB - Narodnyi komissariaat gosudartsvennoi bezopasnosti,

(Neuvostoliiton) valtionturvallisuuden komissariaatti

 

 

[INO] INO – Inostrannyi otdel, (NL:n) ulkomaantiedusteluosasto.

 

 

[INU] Inostrannoje upravlenie, (NL:n) ulkomaantiedusteluosasto INO:n jälkeen.

 

*

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Minulla pyörivät päässä samat kysymykset pyhimys Rooseveltista kuin Veikko Huuskalla: "Oliko hän paitsi invalidi myöskin älyllisesti ja poliittisesti ummikko, tai vielä pahempaa, oliko hän ”hyödyllinen idiootti” (Stalinille)" Yleinen vastaus itselleni on kyllä.

Churchill muistelmissaan hieman ihmettelee sitä helppoutta, millä Stalin pyöritti Rooseveltia, mutta hänkin kuittaa, että Stalinia oli autettava. Muuten Churchill antaa ymmärtää, että hän inhosi bolshevismia ja piti törkeänä tapaa, millä Stalin kohteli auttajiaan.

Rooseveltin New Deal, josta hän hankki suosionsa, pitäisi myös hieman kyseenalaistaa. Se aloitettiin vasta sen jälkeen, kun markkinavoimat olivat jo puhkoneet kuplat ja siivonneet pöydät. Euroopan nykykriisissä on suoraan seurattu New Dealin kaavaa ja jäljet näkyvät. Pöydät on siivoamatta.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

New Dealin maineen pelasti ilmeisesti toisen maailmansodan alkaminen.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Muistan, kun faijani tapasi nimittää Rooseveltia yhdeksi maailman suurimmista murhamiehistä. En silloin ymmärtänyt mitä hän oikein tarkoitti, kun ei meille koulussa historian tunnilla opetettu mitään sellaista, joka olisi tuollaiseen tölväisyyn antanut pohjaa. Ajattelin vain, että se varmaan johtuu siitä, että hän itse oli sotinut saksalaisten joukoissa Lapissa.

Mutta jälkeenpäin otettuani paremmin selvää kuinka Jaltan konferenssin lopputulos saavutettiin ja mikä oli Rooseveltin rooli siinä, aloin ymmärtää, että hänellä oli sittenkin asiasta parempi näkemys, vaikka kielenkäyttö värikästä olikin.

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Venäjällä tuoreissa sarjafilmeissä kumma kyllä taas vakoilijoita ihannoidaan, myös atomivakoilijoita: http://www.youtube.com/watch?v=FYvT9B07cSc

Jaltakin löytyy: http://www.youtube.com/watch?v=APPNgjIOFMc

Käyttäjän RaunoLintunen kuva
Rauno Lintunen

Olihan se valtava isku demokratialle, kun Hitlerin Saksa ei voittanut toista maailmansotaa. Tästä mielensä pahoittaneet uusnatsit ja natsismin tukijat yrittävät nyt uutta tulemista.

Venäjän Ääni tänään: "Uusnatsismin leviämiseen Ukrainassa on reagoitava, muuten se saattaa nostaa päätään Euroopassakin, sanoi Venäjän ulkoministeriön ihmisoikeusvaltuutettu Konstantin Dolgov.

USA, Kanada ja Ukraina äänestivät Venäjän esittämään neonatsismin vastaista päätöslauselmaa vastaan.

Dolgov uskoo, että kansalaiset eivät halua natsismin leviävän, mutta heiltä ei kysytä."

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Isku demokratialle oli se, että Stalin voitti sodan USA:n tukemana. Se oli isku myös Suomen kansalle.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset