Veikko Huuska

Kourallinen kunniaa – luutnantti Erkki Varmavuori

Kourallinen kunniaa – luutnantti Erkki Varmavuori

 

Fragmentteja erään sotilaan elämästä: Erkki Warmavuori (1890-1939)

 

*

 

Tänään kerron eräästä luutnantista,

suomalaisesta papin pojasta, josta tuli ”piru”,

Venäjän armeijassa koulutetusta ja palvelleesta kornetista, ”ryssän upseerista”,

joka oli suomenmielinen, isänmaallinen, rohkea taistelija;

heimosoturista joka taisteli neljässä maassa;

miehestä jonka isä oli rauhanmies ja kotiseutunsa rakentaja, pojasta josta tuli sotilas ja kulkumies; miehestä joka syntyi samassa kannakselaispitäjässä, Sakkolassa, kuin oma isäni;

miehestä, joka kävi viimeisen taistelunsa puolustaen sitä pitäjää, jossa äitini syntyi ja vietti lapsuutensa, Suomussalmea;

sinne – ei niinkään kauas äitini synnyinkodista - hän myös viimeisen veripisaransa vuodatti rakastamansa Suomen puolesta.  - 

 

Äitini mainitun synnyinkodin Suomussalmella polttivat lähdössä olevat saksalaiset sotilaat 17.9.1944.

 

Kuvaus ratsuväen miehen, luutnantti Erkki Varmavuoren elämästä, rakentuu tässä erilaisten dokumenttien ja historiallisten tekstien katkelmista.

 

Tälläisen jäljen jätti meille jälkipolville mies nimeltä Erkki Varmavuori.  Ainakin minä olen otettu tästä tarinasta.  -

 

Talvisodan syttymisen 75-vuotismuiston merkissä teen kunniaa luutnantti Varmavuoren muistolle.

 

Kuva: https://picasaweb.google.com/113679801467129695575/ErkkiVarmavuori#  

 

 

*

 

Pikaelämäkerta:

 

Ratsumestari Erkki Varmavuori (s.1890, vuoteen 1906 Sahlberg) kävi Jelisavetgradin ratsukoulun 1915 ja osallistui maailmansotaan Venäjän armeijan riveissä.

 

Suomen vapaussodassa hän johti Pohjois-Hämeen rakuunat –nimistä tiedusteluosastoa.  Viron jälkeen Varmavuori osallistui Pohjois-Inkerin taisteluihin.

 

Hän kaatui luutnanttina komppaniansa kärjessä Jalkaväkirykmentti 64:n vastahyökkäyksessä Suomussalmella jouluaattona 1939.”

 

Lähde: Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918-1922.  SKS, 2005. s. 96.  http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=1293&category=3

 

*

 

Fragmentteja Erkki Varmavuoren elämästä

 

 

”Joidenkin suomalaisten opiskelu [Venäjällä] katkesi kielitaidon puutteeseen.  Ainakin Vladimirin sotaopistossa opiskellut kivennapalainen konttoristi Linus Tuominen joutui keskeyttämään vuonna 1914 ja viettämään vuoden rintamalla, ennen kuin sain vänrikin olkalaatat Moskovan Aleksein sotaopistosta vuonna 1917.

 

Sakkolalainen teekkari Erkki Varmavuori puolestaan erotettiin Jelysavethradin ratsuväkiopistosta  ”luonteeltaan karkeana ja epäsosiaalisena”, ja hän joutui suorittamaan upseerikokeen erikseen Kaartin reserviratsuväkirykmentissä.”

 

Lähde: Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”: Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaiset upseerit. 2013.  http://cdon.fi/kirjat/harjula,_mirko/%22ryss%C3%A4nupseerit%22-22483132

 

*

 

Hiski: Sakkolan seurakunta, syntyneet:  http://hiski.genealogia.fi/hiski/5nz2rj?fi+0470+kastetut+31215

 

Syntynyt: 16.11.1890;

Kastettu 5.12.1890;

Isä: vt. kirkkoherra Kaarlo Sahlberg;

Äiti: vo. Alma von Pfaler 29 [vuotta];

Lapsi: Kaarlo Erkki Alexanteri.

 

Sahlberg muutti nimensä Varmavuoreksi 1906 – suuren suomalaistamisvaiheen aikana.

 

*

 

Kornetti Erkki Varmavuoren ero Venäjän armeijan palveluksesta 1917

 

Kesästä 1917 lähtien rintamalla vallitseva epäjärjestys ja upseereiden heikentynyt aseman sotilasyksiköissä lisäsi heidän haluaan palata Suomeen.  Mannerheimin mukaan venäläisten epäonnistunut offensiivi heinäkuussa 1917 ja sitä seurannut saksalaisten vastahyökkäys heikensivät entisestään päällystön asemaa.  Yhä useammin upseerit joutuivat väkivaltaisuuksien kohteeksi omien alaistensa taholta  Esimerkiksi elokuussa 1917, venäläisten joukkojen perääntyessä Galitsiasta, luutnantti Gustaf Tigerstedt joutui omien joukkojensa haavoittamaksi.

 

Kasvavan epäjärjestyksen myötä upseeristo alkoi pyrkiä kokonaan eroon aktiivipalveluksesta.  Parhaana keinona tähän he näkivät mahdollisuuden päästä poliisimestareiksi Suomeen.  Upseerien nimittäminen poliisimestareiksi oli ollut tavallinen käytäntö ennen vallankumousta, mutta keväällä 1917 olosuhteet olivat muuttuneet.  Poliisilaitokset sekä kaupungeissa että eräillä maaseutupaikkakunnilla olivat vallankumouksen myötä joutuneet puhdistusten kohteeksi.  Useat poliisipäällikköinä toimineet upseerit korvattiin siviileillä ja poliisikonstaapelien tilalle tulivat miliisit.  Maaliskuusta 1917 lähtien järjestysvallan organisoiminen nousi Suomessa yhdeksi kaikkein keskeisimmistä kunnallispoliittisista kysymyksistä.

 

Kaupunkien poliisimestarien nimittäminen kuului läänien kuvernööreille ja senaatille, joiden esitykset kenraalikuvernööri vahvisti.  Senaatissa järjestysasiat olivat siviilitoimituskunnan päällikön Allan Serlachiuksen vastuulla.  Hän oli alusta lähtien lujan järjestysvallan kannattajia ja oli jo huhtikuun 1917 alussa tunnustellut Helsingissä mahdollisuuksia päästä eroon vallankumouksen kaupunkiin synnyttämästä miliisijärjestelmästä.  Serlachius antoi 19. toukokuuta 1917 kuvernööreille ohjeet, joissa edellytettiin miliisijärjestelmän lakkauttamista ja järjestysvallan saattamista vallankumousta edeltäneen menosäännön mukaiseksi.  Käytännössä tämä merkitsi usein upseerien nimittämistä poliisimestareiksi.

 

Kuvernöörit todella pyrkivät noudattamaan Serlachiuksen ohjeita, ja poliisimestarikysymyksessä esille nousi muutamien [I maailmansodan alussa Venäjän armeijan palvelukseen menneiden] vapaaehtoisten nimet.  Reservinupseerina sotaan joutunut Ernst V. Suhonen oli nimitetty Viipurin läänin vt. kuvernöörisi 25. huhtikuuta 1917, ja hän tuki elokuussa 117 pälkäneläisen vänrikin Erkki Varmavuoren nimittämistä Sortavalan poliisimestariksi.  Kenraalikuvernööri suhtautui asiaan myötämielisesti ja pyysi Venäjän sotaministeriötä vapauttamaan Varmavuoren kenraalikuvernöörin määräysvaltaan.  Ilmeisesti sotaministeriö ei koskaan vastannut kenraalikuvernöörinkanslian pyyntöön.

 

Elokuun 1917 lopussa rajavartiojoukoissa palvellut hämeenlinnalainen luutnantti Sergei Kanerva pyysi kenraalikuvernööriltä nimitystä Oulun poliisimestariksi, jonka vakanssin hän oli kuullut olevan vapaana.  Kanervan yritys kuitenkin kariutui jo siitä syystä, että kyseinen vakanssi ei ollut auki.

 

Varmavuoren ja Kanervan yritysten epäonnistumiseen saattoi osaltaan vaikuttaa myös se, että Venäjän armeija i vielä olut valmis päästämään upseereitaan siviiliin.  Tilanne kuitenkin muuttui jo syksyllä 1917.

 

Lähde: Tuomas Hoppu: Historian unohtamat.  Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1.maailmansodassa 1914-1918.  SKS, 2005. s. 201-213,.

 

Huomautuksena todettakoon, että 1918 kapteeni Paavo Talvela haki siirtoa Seinäjoen päämajalta koska hänen silloinen esimiehensä oli ”ryssäläinen”http://www.brantberg.fi/Sotakenraalit%20-%20kenraali%20Paavo%20Talvela.htm

 

*

 

Mirko Harjulalla on kornetti Erkki Varmavuoren urasta edelläesitetystä poikkeavaa tietoa:

 

”Väliaikainen hallitus hallitsi elo- ja syyskuun 1917 ajan Suomen tilannetta  kenraalikuvernöörin kautta, sillä eduskunta ei kokoontunut.  Senaatti toimitti hallinnon juoksevia asioita.  Pian eduskunnan hajottamisen jälkeen Suomen kenraalikuvernööri Stahovits erosi ja hänen tilalleen tuli entinen kulkulaitos- ja rahaministeri Nikolai Nekrasov.  Nekrasov otti kansliaansa eversti Bergin ja kapteeni [Venäjälta kotiutuneen Bruno] Jalanderin ohelle kaksi suomalaista upseeria lisää, nimittäin Kronstadtin linnoitustykistön tulevan kapteeni Arno Almqvistin ja Lounaisrintaman nostoväen tarkastajan palveluksesta everstiluutnantti Hans Brummerin.  Näinä aikoina myös Riian rintamalta armeijakunnan esikunnassa palvellut ratsumestari Ilmari Helenius ja [2. Baltian ratsurykmentin palveluksessa ollut] kornetti Erkki Varmavuori siirrettiin Suomeen ja he työllistyvät Terijoen ja Sortavalan poliisimestareiksi.  [Harjulan lähteenä Varmavuoren suhteen tämän päällystökortti, VH

 

Lähde: Mirko Harjula: emt.]

 

*

 

Luutnantti Varmavuori ja Jyväskylän rakuunat sisällissodassa

 

Käytyään Jelisavetgradin ratsuväen-junkkerikoulun Venäjällä Varmavuori palveli siellä eri rykmenteissä, viimeksi eskadroonanpäällikkönä II baltialaisesa rykmentissä.

 

Vallankumouksen kehityttyä edellä kuvattuun pisteeseen hän erosi luutnanttina Venäjän armeijasta vuonna 1917  -  tarkempi ajankohta ei ilmene käytettävissäni olevasta aineistosta.

 

Sotatoimien alettu Suomessa Varmavuori liittyi helmikuun alussa Jyväskylässä valkoiseen armeijaan ja perusti sekä koulutti ratsutiedustelujoukon, joka tunnettiin nimellä ”Jyväskylän rakuunat”.  Sittemmin, joukon liitytty Pohjois-Hämeen rykmenttiin, sen nimi muutettiin Pohjois-Hämeen rakuunoiksi.

 

Luutnantti Varmavuoren nekrologissa todetaan:

 

Otti osaa Kumoisten ensimmäiseen taisteluun 28.2.1918 ja sen jälkeen kaikkiin Kalmin pataljoonan taisteluihin vapaussodan loppuun saakka.

 

Henkilökohtaisesti hän johti muun muassa Hollolan ja Vihatun valtauksia ja otti ratsujoukkoineen ensimmäisenä yhteyden saksalaisiin Lahdessa.”

 

*

 

Hämeen rykmentti sodan alkuvaiheissa

 

”Hämeen rintamalle muodostui Jyväskylän seudun suojeluskuntien ympärille Pohjois-Hämeen rykmentti, jolla tosin ei ollut esikuntaa tai komentajaa.

 

Rykmentin I ja II pataljoona perustettiin helmikuun lopulla, ja 12.-14.3. ne organisoitiin uutta joukkojakoa vastaaviksi.

 

I pataljoona, eli ns. Kalmin pataljoona, toimi erillään Päijänteen tuntumassa.  Se sai Padasjoella(noin 23.3.-15.4.) vahvennusta asevelvollisista ja etelästä tulleista pakolaisista.

 

Lapualaiset muodostivat aluksi rykmentin II pataljoonan kaksi komppaniaa.  III pataljoona perustettiin Jämsässä maaliskuun alussa:

 

Lähde: Itsenäistymisen vuodet 1917-1920.  2. Osa: Taistelu vallasta.  (Päätoim. Ohto Manninen). Painatuskeskus, 1993. s. 117.

 

*

 

Kalmin pataljoona

 

”Helmikuun alussa [1918] sodan jo puhjettua Hans Kalm oli lähtenyt Seinäjoelle valkoisten päämajaan selvittämään mahdollista omaa rooliaan rintamalla.  Alun alkaen hän haki tehtävää, jossa hän olisi mahdollisimman itsenäinen ja omaisi laajat toimivaltuudet.  …

 

Seinäjoella hän oli sattumalta tavannut nuoren maisterismiehen Lauri Pihkalan ja agronomiylioppilas Niilo Sigellin [myöhempi Hersalo, Talvi- ja jatkosotien divisioonankomentaja]. …

Helmikuussa 1918 Kalm, Lauri Pihkala ja Niilo Sigell tapasivat uudelleen ja päättivät Kalmin ehdotuksesta luoda oman joukko-osastonsa, jonka ytimenä olisivat Tuomarniemen [metsäkoulun] oppilaat.  Tilanteen yleistä sekavuutta kuvaa hyvin Kalmin päätös ja mahdollisuus koota oma joukko-osasto.  …

 

Helmikuun 19. päivänä Kalm lähti Tuomarniemeltä noin 80 miehen kanssa Jämsän kautta Kuhmoisiiin.  Kuhmoisten kirkonkylässä oltiin perillä pitkän ja mäkisen marssin jälkeen helmikuun 22. päivän vastaisena yönä puoli kahden maissa.  …  Kalm ryhtyi heti … täydentämään miehistöään.  Muutamaa päivää myöhemmin hän totesi saavansa komentoonsa kokonaisen pataljoonan, Pohjois-Hämeen I pataljoonan.  Kalm itse vahvasti vaikutti osaston nimeämiseen.  Hänen välittömänä esimiehenään oli everstiluutnantti [Pohjois-Hämeen rykmentin/Hämeen rykmentin komentaja] Bergström.  Tämä oli ylivarovainen ja välillä alkoholin vuoksi toimintakyvytön. …

 

Pataljoonan vahvuus oli aluksi noin 300-350 miestä, ja se jakautui kolmeen komppaniaan.  Pataljoonaan kuului myös konekiväärikomppania, hiihto-osasto ja myöhemmin perustettu ratsuosasto.  Sodan kestäessä yksikön vahvuus lisääntyi vapaaehtoisten ja asevelvollisuuslain nojalla palvelukseen kutsutuilla.

 

Komppanioiden päälliköiksi Kalmin onnistui saada sotilaskoulutuksen saaneita henkilöitä seuraavasti:

I komppania: jääkärivääpeli Hans Holopainen,

II komppania: jääkärivänrikki Ilmari Pohjanpalo,

III komppania: jääkärialiupseeri Anton Eonsuu,

Konekiväärikomppania: jääkäri Mauno Rantasalo,

hiihto-osasto: voimistelunopettaja Väinö Teivaala ja vääpeli Juho Hillo.

 

Myöhemmin perustettua ratsuosastoa johti luutnantti Erkki Varmavuori.

 

Lauri Pihkala [”Tahko”, kuntoliikunnan apostoli ja Pirkan hiihdon perustaja] sai paikan jonkinlaisena neuvottelevana adjutanttina ja propagandistina.

Niilo Sigell [myöhempi Hersalo] määrättiin III komppanian varapäälliköksi.

Pataljoonan nuorempana adjutanttina palveli kersantti Aladar Paasonen [myöhempi presidentti Kallion ja Rytin adjutantti, päämajan tiedustelupäällikkö, Mannerheimin muistelmien haamukirjoittaja ym.].  Pataljoonan siviilitaustaisessa päällystössä toimi muutama akateemisesti koulutettu metsänhoitaja, tunnetuimpana kuvataiteilijana sittemmin menestynyt Lennart Segerstråle. …

Pataljoonankomentaja Kalmin johtamismenetelmät noudattivat klassisen sota-opin parhaita perinteitä.  Toiminnassaan hän hyödynsi:

 

Tiedustelua, saarrostusta, yllätystä ja harhautusta.  Hän ryhtyi ympärivuorokautiseen vihollisen häirintään lähettämällä pieniä nopeasti liikkuvia muutaman miehen ryhmiä punaisten kimppuun kaikilta mahdollisilta suunnilta.  [Tässä hän hyödynsi pataljoonan ratsuosastoa, jota johti luutnantti Varmavuori. VH]  Tavoitteena oli saada vihollinen pelkäämään ja vetäytymään ilman taistelua.  …

 

Padasjoen valtaus osoitti että hyvin oivaltaen tilanteen Kalm ei lähtenyt hyökkäämään ylivoimaa vastaan.  Punaisilla oli todennäköisesti paikalla noin 1.000 vahvasti varustettua miestä.  Häirinnällä ja pelottelulla Kalm sai vastustajan irtaantumaan asemistaan. …

 

Anianpellon taisteluun pataljoonankomentaja Kalm valmistautui ”tapansa mukaan tiedustelumielessä hyvin.  Hän kävi luutnanttiensa Sigellin ja Varmavuoren kanssa taistelujen vielä riehuessa noin kymmenen kilometriä vastustajan linjojen sisäpuolella Vääksyn kanavalla asti pahaa aavistamattomien punakaartilaisten heitä huomaamatta.  Lähimmillään osapuolet olivat puhe-etäisyydellä toisistaan.  Ei ole tavallista, että pataljoonan komentajan tasoinen päällikkö lähtee tiedusteluretkelle vastustajana asemiin.”

 

Lähde: Jaakko Heinämäki: Hans Kalm.  Vapaussoturi ja vaihtoehtolääkäri.  Minerva, 2007. s. 33-38, 50-51, 61.

 

*

 

Pohjois-Hämeen I pataljoona (Kalmin pataljoona) Kuhmoisten taistelussa 26.2.1918

 

”Valkoisten vastatoimenpiteet suunnitteli ja johti kapteeni Hans Kalm, virolaissyntyinen nuori mies, joka oli kunnostautunut Venäjän armeijassa mutta saanut tarpeekseen ”svobodamellastajista” ja saapunut tammikuussa 1918 Suomeen toivoen löytävänsä mahdollisuuksia toimia ”ryssäin roistovaltaa vastaan”.  Valkoisen armeijanerikoisimpiin persoonallisuuksiin kuulunut Kalm oli päättäväinen ja kaavoista piittaamaton upseeri, jonka patenttimenetelmä lähes jokaiseen tilanteeseen oli häikäilemätön hyökkäys.  Niin oli laita tälläkin kertaa.  Sopivin uhri Klamin mielestä oli punaisten keskimmäinen osasto Kuhmalahdelta tulevan tien suunnassa.

 

Tämä osasto oli entisen tarkk´ampujan Kustaa Estlinin johtama noin 500-iehinen joukko, joka oli asettunut Kuhmalahden itäosassa sijaitsevaan Vehkajärven kylään samannimisen järven pohjoisrannalle.  Vastoin valkoisten luuloa Estlinillä ei ollut ainakaan välitöntä hyökkäystehtävää.

 

Kalmin suunnitelma oli yksinkertainen.  Punaiset olisi saatava luuloon, että valkoiset aikoivat hyökätä ja että hyökkäys tehtäisiin idästä suoraan Kuhmoisten kirkolta tulevan tien suunnasta.  Todellinen tarkoitus oli kuitenkin toisenlainen.  Kalmilla oli juuri perustetussa Pohjois-Hämeen I pataljoonassa kolme komppaniaa, joista hän saattoi ottaa hyökkäykseen kaksi.  Niistä toisen oli kyllä määrää edetä sillä tavalla kuin punaisten toivottiin olettavan, mutta toinen kiertäisikin etelän kautta järven ympäri Kalmin itsensä johtamana ja iskisi sitten yllättäen lännestä punaisten selkään.

 

Käydessään hiihtäen tiedustelemassa paikan päällä Kalm kertoi tapaamilleen asukkaille valkoisten aikovan hyökätä pian Kuhmoisten suunnasta.  Toiveena oli, että tieto menisi punaisille, ja näin ilmeisesti kävi, sillä vastustaja ei osannut varautua etelän kautta tapahtuvan kiertoliikkeen suhteen.

 

Valkoisten hyökkäys alkoi 26.2. varhain aamulla idästä ja osin myös pohjoisesta vetäen punaisten mielenkiinnon haluttuun suuntaan.  Kustaa Estlin käski Vehkajärvellä olleen suurehkon kuormaston siirtymään lännemmäksi turvallisemmalle alueelle tietämättä, että Kalm miehineen oli juuri ennättänyt vetäytymistielle Vehkaärven kappelista hieman länteen.  Virolaiskapteenin näkökulmasta katsottuna tilanne kehittyi seuraavasti: ”Ensin punaisten kuormasto syöksyi suoraan syliimme aivan kirkonmäen alla.  Ammuin etummaiset hevoset, mistä seurasi että tie sulkeutui ja kuormasto mäkeä alas liukuen sulloutui yhdeksi rykelmäksi ja joutui saaliiksemme”.

 

Suomen kananvaltuuskunnan 28.2. antamien tietojen mukaan yhteenotto päättyi valkoisten täydelliseen tappioon.  Viisi tuntia kestäneessä taistelussa punaiset olisivat menettäneet vain muutamia miehiä, kun taas valkokaartilaisten nähtiin kuljettavan kaatuneitaan pois kolmellatoista hevosella.  Lisäksi valkokaartilaisten oli pakko perääntyä.

 

Kalm puolestaan antoi ymmärtää, että punaiset olisivat lähteneet heti hurjaan pakoon.  Taisteluun komppanian varapäällikkönä osallistunut Niilo Sigell (myöhempi kenraali Hersalo) sitä vastoin myönsi, että osa punaisista ”kamppaili epätoivoista kamppailua” ja että ”urhoja tavattiin molemmin puolin”.  Kolme tuntia kestäneen taistelun tuloksena oli punaisten hillitön pakokauhu ja katastrofi.  Kalmin matkassa ”neuvottelevana adjutanttina” ollut tunnettu urheilumies, maisteri Lauri Pihkala eli ”Tahko” sanoi pakenijoita katsellessaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt ihmisten juoksevan sillä tavalla: ”Niillä näytti olevan jalkoja kainaloihin asti.”  Punaiset menettivät miehiä kaatuneina kaiketi 40-50, valkoiset vain neljä.  Valkoisten käsiin joutui lisäksi punaisten suuri kuormasto, jonka sisältämillä elintarvikkeilla Kalmin pataljoona tuli pitkään toimeen.  Samoin oli torjuttu välitön vaara Kuhmoisten arkaa rintamamutkaa vastaan, sillä punaisista ei ollut toistaiseksi tekijöiksi uuteen yritykseen.

 

Lähde: Sampo Ahto: Sotaretkillä. Väärinmaja ja Kuhmoinen.  Teoksessa: Itsenäistymisen vuodet 1917-1920.  sivu 281-282.

 

*

 

Armeijat kohtaavat Lahdessa

 

Kuhmoisten pirujen [Kalmin I P-HP] marssin Lahteen oli määrä alkaa aamulla huhtikuun 20. päivä 1918.  Pääjoukon edellä kulki [luutnantti Varmavuoren] ratsuosasto.  Kaksi ratsukkoa määrättiin tiedustelijoiksi.  Mitään suurempaa vastustusta ei tiellä kohdattu.  Jos vastustajia matkalla kohdattiin, heidät saatettiin vaarattomiksi, kuten asia sotilaskielellä ilmaistiin.

 

Voimme hyvin nähdä silmiemme edessä nukkavieruihin sarkavaatteisiin pukeutuneiden tiedustelijoiden valkoinen käsivarsinauha takin hihassa ja kivääri toisessa kädessä nelistävän mutkaista, kapeata soratietä kohden Lahtea.

 

Näistä kahdesta nuoresta tiedustelijasta tuli ensimmäiset Suomen hallituksen joukkojen edustajat, jotka kohtasivat kansalaissodassa taistelleen saksalaisen Itämerendivisioonan.

 

Toinen nuorista valkokaartilaisista oli Kuhmoisten kirkkoherran poika, Eino Soriola.  Aiemmin Kuhmoisten taistelujen aikaan hänen isänsä kirkkoherra piti jumalanpalveluksen Kuhmoisten kirkossa tykkien ja kiväärien paukkuessa muutaman kilometrin päässä olevalla rintamalla.

 

Eino Soriolan ja hänen rakuunatoverinsa Pennasen tiedustelumatkasta on tullut useasti lainattu kertomus.  Resuisten poikien lähestyessä Lahden kaupungin pohjoisrajalla saksalaisia, luulivät nämä heitä punaisiksi ja alkoivat ampua.  Eino Soriola, oppikoulua käyneenä papin poikana huusi kuuluisat sanansa:

 

Wir sind Weisse, schiessen Sie nicht!” (Me olemme valkoisia, älkää ampuko!)  Jälkipolville on jäänyt Einon isälleen lähettämä kirje, jossa hän ylpeänä kuvailee tapaamistaan saksalaisten kanssa ensimmäisenä valkoisen armeijan sotilaana.

 

Tiedustelijoiden jälkeen kello 12 koko III komppania saapui pikamarssia saksalaisten valtamaan kaupunkiin.  Pohjois-Hämeen I pataljoona ja sen päällikkö jäivät historiaan ensimmäisenä sotilasyksikkönä, joka kohtasi saksalaiset [prikaatinkomentaja, vapaaherra, eversti von Brandenstein].  Luutnantti Erkki Varmavuori, I pataljoonan ratsuosaston komentajana oli yksi ensimmäisistä kättelijöistä.  …

 

Pataljoonan merkittävin kohokohta toukokuussa 1918 oli ylipäällikkö Mannerheimin pysähtyminen Lahdessa matkallaan Mikkelistä päämajasta Helsinkiin valkoisten voitonparaatiin [16.5.1918].  …

 

Lahden rautatieasemalla järjestetyssä vastaanottotilaisuudessa saksalaisen upseeriston ja joukko-osaston lisäksi paikalla oli suomalainen ratsuosasto sekä Kalm luutnanttiensa Sigellin ja Tainion kanssa.  Mannerheim jakoi asemalaiturilla vapaudennauhoja saksalaisille ja ansioituneille suomalaisille upseereille [mm. luutnantti Varmavuorelle], sotamiehille ja sairaanhoitajille.  …

 

Saksalaisten päämaja muisti pataljoonaa kenraali von der Goltzin kirjeellä ja kunniamerkeillä.  Kirjeen alkuosa kuului:

 

”Suomen vapaudelle ratkaiseviin, saksalaisten joukkojen ankariin taisteluihin Lahden ja Hämeenlinnan luona otti osaa myös Pohjois-Hämeen I pataljoona.  Pataljoonan tekemät palvelukset ja osoittama urhoollisuus ovat antaneet minulle ilahduttavan tilaisuuden korkeimpaan paikkaan ilmoittaa tästä verellä solmitusta uskollisesta aseveljeydestä.

 

Hänen Majesteettinsa Saksan keisari on tunnustukseksi urhoollisuudesta armossa suvainnut antaa:

 

Ensinnäkin majuri Kalmille, Pohjois-Hämeen I Pataljoona – Rautaristin II luokan. …

 

Lisäksi rautaristillä muistettiin jääkäriluutnantti Pohjanpaloa, ja sotilasansiomitalilla kolmea muuta soturia, mukaan lukien luutnantit Varmavuori ja Sigell.

 

Lähde: Heinämäki: emt., s. 64-65,

 

*

 

Heinämäki toteaa, että marsalkka Mannerheim ei Muistelmissaan muista Kalmia ja hänen panostaan sodan ratkaisuvaiheessa.  Tämä on jossain määrin outoa, sillä pataljoonankomentaja Kalmin nuorempi adjutantti ja taisteluissa mukana ollut Aladar Paasonen toimi eräiden muiden upseerien ohella Mannerheimin muistelmien keskeisenä kirjoittajana.  Eräissä muissa yhteyksissä, muun muassa Suomen Kuvalehdessä heinäkuussa 1918 Paasonen liki suitsuttaa pataljoonaa ja sen komentajaa taistelusuorituksista, samoin kuin luutnantti, myöhempi kenraali Sigell/Hersalo.

 

Kai Donnerin, T.H. Svedlinin ja Heikki Nurmion 1920-luvun alkuvuosina toimittamassa laajassa ja moniosaisessa teoksessa Suomen vapaussota on saksalaisten osuus tuotu laajasti ja yksityiskohtaisesti esiin.  Saksalaisten upseerien kirjoittamassa VII osassa Kalmin pataljoonan toiminnalle annetaan tunnustusta.  Teoksessa myös vahvistetaan saksalaisten ja valkoisen armeijan ensikohtaaminen Lahdessa.

 

*

 

Luutnantti Varmavuori Valtiorikosoikeuden jäsenenä Tampereella

 

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918:

 

Teoksessa listataan Valtiorikosoikeuksien (VRO) päätökset, joilla määrättiin vapautettaviksi alle 15-vuotiaita, joita vastaan oli VRO:issa nostettu syyte.

 

Tampere: yhteensä 15 lasta määrättiin vapautettaviksi, VRO-päätökset:

 

Tapaukset, joissa luutnantti Varmavuori toimi oikeuden sotilasjäsenenä lapsia vapautettaessa;

 

VRO 19/1185, Tampere:

Syyttäjä: etsivä komisario Allan Rydman,

Oikeuden puheenjohtaja: Axel Tammelander,

Jäsenet: Aare Virtanen, luutnantti Warmavuori (Warmovuori?), Matti Rajamaa ja Vilho Einola

Vapautettu lapsi-syytetty: Eino Johannes Salmisalo.

 

VRO 19/901, Tampere:

Syyttäjä: Allan Rydman,

Oikeuden puheenjohtaja: Arvo Louhivaara,

Jäsenet: Axel Tammelander, luutnantti Varmovuori (Varmavuori?), Matti Rajamaa ja Vilho Einola.

Vapautettu lapsi-syytetty: Toivo Wilhelm Suhonen.

 

*

 

Luutnantti Erkki Varmavuori toimi siis Tampereella kesällä 1918, oliko hänen sisarensa siellä myös, jää jossain määrin arvailtavaksi.  Aikakirjoihin on jäänyt seuraava maininta neiti Varmavuoresta keväältä 1918 Tampereen jälkitoimien ajalta:

 

5.5.1918;

… Neiti Varmavuori kertoi olleensa äsken urkurina kirkossa, kun 40:lle [punaiselle] sotavangille annettiin herranehtoollista.  Ei sanonut sitä tunnelmaa ikinä unohtavansa, niin olivat itkeneet.  Täällä kuulemma annetaan edeltäpäin tieto asianomaisille, että heidät on tuomittu kuolemaan.  Eilen oli tuomareille (…) tullut uhkauskirje, ellei ”teurastusta” lopeteta – (…)”

 

Lähde: Tampereen yhteiskoulun rehtorin Kaarlo Tiililän päiväkirja; via Marko Tikka: Kenttäoikeudet.  Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918.  SKS, 2004. s. 394.

 

 

*

 

Suomalainen vapaajoukko Pohjois-Virossa (vuodenvaihde 1918-1919)

 

Majuri Martin Ekström (1887-1954) ryhtyi joukkonsa järjestämiseen pari viikkoa ennen [suomalaisen vapaaehtoisrykmentin Pohjan Pojat komentaja, majuri Hans] Kalmia, joten hänen viime kädessä reilun 1.100 miehen, siis vahvennetun pataljoonan kokoinen osastonsa saapui Tallinnaan vuoden 1918 lopulta lähtien.

 

Osaston ensimmäinen komppania ylitti luutnantti Anto Eskolan johdolla Suomenlahden jäänmurtaja Tarmolla ja saapui Tallinnaan 30. joulukuuta 1918.  Viron tasavallan korkeinta sotilaallista ja poliittista johtoa, pää- ja sotaministeri Konstantin Päts etunenässä, oli sotilassoittokunnan kera vastassa.  ”Ryssiä perkeleitä!”, huudahti useampikin hämmästynyt Ekströmin mies ensi sanoikseen vieraalla tantereella.  Sotilassoittajat olivat nimittäin vielä venäläisiin mantteleihin sonnustautuneina, kuten pitkälti muutkin vastaperustetun Viron armeijaan kuuluvat.  Pian suomalaisille kuitenkin selvisi asia.  He koppasivat kouriinsa tarjotut kiväärit, ja marssivat satamasta kaupungille.

 

Suomalaisten etujoukon ripeä saapuminen yllätti virolaiset ja nosti välittömästi heidän taistelutahtoaan.  Enää ei oltu yksin.  Sanomalehti Waba Maa julisti seuraavana päivänä suomeksi:

 

Suomen veljet, jos vihollisemme sanovat: Finis Finlandiae ja Finis Estoniae, silloin sanomme me: Eläköön Suomi! Eläköön Viro! Me voitamme!”

 

Suomalaisten vastaanotto Tallinnan kaduilla ei ollut yhtä riemukas kuin lehtikirjoittelu antaisi olettaa.  Virolainen katuyleisö katseli lähinnä vaiteliaina vapaaehtoisten marssia.  Saapumispäivä muodostui kuitenkin lopulta humuksi: suomalaisille tarjottiin teatteripätkä, juhlapäivällinen ja yleistä vieraanvaraisuutta. Ja yön tullen oli koko komppania humalassa, kuten harmistunut majuri Ekström kirosi päiväkirjaansa: ”Fy fan!”

 

Ekströmin osastoa seurasi helmikuun alussa ruotsinsuomalaisen kapteenin Emil Hiukan patterin – noin 60 miehen – vahvuinen tykistöosasto, joka ei kuitenkaan enää ehtinyt taisteluihin.  Suomalaisvapaaehtoisten siirtoja suojasivat Viron armeijan tueksi saapuneet brittialukset.  Kansainvälispoliittinen tilanne oli nyt toinen kuin edellisenä kesänä ja syksynä, jolloin brittiläinen imperiumi oli sodituttanut karjalaisia suomalaisia vastaan Vienassa.

 

*

 

”Viron armeija oli ensimmäisten suomalaisten saapuessa ehkä vain noin 7.000 miehen vahvuinen.  Se sai kuitenkin pysäytettyä bolsevikkien etenemisen vuoden 1919 ensimmäisellä viikolla.  Dramaattinen käänne sodassa oli tapahtunut.

 

Yhden ensimmäisistä, ellei ensimmäisen voiton arkkitehteina olivat Viroon joulukuun alussa omin neuvoin hakeutuneet suomalaiset: luutnantiksi nimetty Albert Penttilä, joka oli jääkäreistä nuorin ja Viroon saapuessaankin vasta 16-vuotias sekä hänen toverinsa, kersantti Gunnar Ambrosius.  Näiden kahden seikkailijan johdolla panssarijunan tukema Viron armeijan 5. rykmentin tiedusteluosasto valtasi Prisken aamuyöllä 4. tammikuuta.  Molemmat suomalaiset yltiöpäät haavoittuivat taistelussa, Ambrosius kuolettavasti.

 

Pojat, olemme saapuneet Viroon vapauttaaksemme veljemme Venäjän rosvolaumoista”, aloitti majuri Ekström ensimmäisen päiväkäskynsä joukoilleen, joka oli saanut viralliseksi nimekseen I Suomalainen Vapaajoukko.  Rivakan varustautumisen jälkeen, joka ei sota-aikana ollut aivan yksinkertainen tehtävä, Ekström johdatti tässä vaiheessa ehkä vasta 500-600 miehen vahvuisen osastonsa pohjoisrintamalle 5. tammikuuta 1919 alkaen.  Ensimmäisiin taisteluihin osasto joutui kolmen päivän kuluttua.  Sitä ennen eräät innokkaimmista suomalaisista olivat jo ehtineet karaa rintamalle.  Heistä yksi, Lauri Pesonen, haavoittui väijytyksessä, jäi vangiksi ja koki kidutuskuoleman.

 

Suomalaiset olivat mukana Pohjois-Viron puhdistamisessa ja tartuttivat hurjaa hyökkäyshenkeä virolaisiin.  Usko omiin aseisiin ja kykyihin oli vahva.  Vastassa oli muiden muassa runsaasti entisiä suomalaisia punakaartilaisia.  Oli kuin Suomen sisällissota olisi jatkunut Virossa.  Venäläisten puolella taistellut, 3. suomalaiseen kommunistirykmenttiin kuulunut Hjalmar Front on kuvannut yllättävää kohtaamista eräänkin suomalaisen konekivääriryhmän kanssa.  Ensin kuului huuto: ”Tännekös te perkeleen punikit olette tulleet tuosta saatte saatanat!”  Ja huutoa seurasi pitkä konekiväärisarja.

 

Kerrotaan venäläisten bolsevikkien kutsuneen suomalaisia vapaaehtoisia harmaiksi piruiksi, jotka kävivät päälle välittämättä mistään.  Hyökkäykset saatettiin tehdä suojeluskuntalaismarsseja tai ”Isontalon Anttia” laulaen.  Virolaisten saamista sotasaalisasiakirjoista ilmeni, että suomalaisia nähtiin rintamalla jo silloin, kun he eivät olleet aktiiviseen toimintaan ryhtyneet, ja siellä, missä heitä ei koskaan ollutkaan.  Esimerkiksi Viljandin seudulla, jossa suomalaisia ei ollut, oli tammikuussa 1919 muka nähty ”Suomen valkoisen rykmentin 5., 7. ja 8. komppania”.  Lisäksi suomalaisten lukumäärä kuviteltiin todellista huomattavasti suuremmaksi.  Eräs kärkijoukossa edennyt rivimies kuvasikin ensimmäisten päivien taisteluja punaisten osalta lähinnä hillittömäksi paoksi kohti itää.

 

Kuvaavaa suomalaisten nopealle etenemiselle on, että kun Ekström tokaisi puoliksi leikillään luutnantti Erkki Varmavuorelle, että jos tämä pääsee Rakveren kaupunkiin seuraavaksi aamuksi ennen kello seitsemää, seuraa siitä ylennys.  Ja niin kävi, että Varmavuori eteni 12. tammikuuta 27 miehen vahvuisen tiedustelujoukkueensa kanssa Rakvereen, josta vihollinen oli yllättäen yöllä vetäytynyt.  Varmavuori lähetti lakonisen viestin Ekströmille:

 

Saavuimme Rakvereen tänään klo 6.”  Allekirjoituksena oli: ”Varmavuori, ratsumestari”.

 

*

 

Varsin itsenäisesti pohjoisrintamalla operoinut I Suomalainen Vapaajoukko oli mukana meritse tehdyssä koukkauksessa bolsevikkien  selustaan.   Noin 500 suomalaista astui laivoihin Kundan satamassa ja laskettiin maihin Utrian (Udrian) seudulla.  Vihollisen harvahko tykkituli tervehti maihinnousijoiden veneitä.  Kivikkoiselle rannalle oli kahlattava hyisessä vedessä.  Maihinnousupäivä 17. tammikuuta ului osin sekavissa taisteluissa Laagnan (Lagenan) kartanon lähistöllä Narvaan johtavan maantien varrella.  Suomalaisten ja virolaisten uhkarohkean yhteisoperaation seurauksena vanha historiallinen Narvan kaupunki vallattiin 18. tammikuuta suomalaisten syöksyessä kärkijoukkona kaupungin kaduille.  Yllätetty vihollinen peräytyi pakokauhun vallassa, vaikka se oli miesluvultaan täysin ylivoimainen.

 

Luutnantti Anto Eskolan ensimmäinen komppania saapui pikamarssia Narvan torille kello 17.20.  Miehet ampuivat torilla yhteislaukauksen ilmaan ja huusivat eläköötä, minkä jälkeen Eskola määräsi konekiväärit asemiin torin nurkille sekä lähetti partioita puhdistamaan kaupunki vihollisista.  Kerrotaan vangeiksi joutuneiden 27 suomalaisen kommunistin tulleen teloitetuksi raatihuoneen edessä.  Vähältä ilmeisesti myös piti, etteivät sotakomissaari Lev Trotski ja virolainen kommunistijohtaja Jaan Aanvelt saaneet samaa kohtaloa.

 

Eskolan komppaniaa seurasivat muutaman tunnin perästä Varmavuoren tiedustelujoukkue, joka otti sotasaaliikseen muun muassa lentokoneen, ja toinen komppania.  Aamulla saapuivat muutkin suomalaiset, virolaiset päivemmällä.

 

Dekoraatio: http://www.president.ee/en/estonia/decorations/bearer/14941/erkki-varmavuori

 

http://be.convdocs.org/docs/index-15636.html?page=11

 

 

Narvan taistelua ei ole turhaan verrattu soturikuningas Kaarle XII:n suorittamaan samaisen kaupungin valtauksen vuonna 1700. Molemmissa tapauksissa hyökkääjä löi huomattavasti lukuisamman puolustajan, ja molemmat taistelut todistavat häikäilemättömän hyökkäyshengen ratkaisevaa merkitystä.  -  Ihme kyllä, suomalaisia ei kaatunut vihollisen tulen alla vaikeissa sääolosuhteissa suoritetussa maihinnousussa, mutta itse kaupungissa ja sen ympäristössä käydyissä taisteluissa kaatui kymmenen sekä katosi kaksi miestä.  Haavoittuneita oli ehkä kolmin verroin.

 

Lähde: Jussi Niinistö: emt., s. 93-103.

 

*

 

Täällä virolaisia keskusteluja Utrian taistelun muistoissa (kuvia löytyy alempaa kun hissaat tekstiä): http://www.militaar.net/phpBB2/viewtopic.php?p=119349   -  Katso myös virolainen Wikipedia-artikkeli: Utria dessant  [Utrian taistelu; luutnantti Varmavuori mainitaan]  http://et.wikipedia.org/wiki/Utria_dessant

 

*

 

Pohjois-Inkerin vapaajoukot (kesä-syksy 1919)

 

Pohjois-Inkeristä oli tullut Suomen itsenäistyttyä rajamaakunta, jolla oli erityistä merkitystä bolsevikeille Pietarin puolustamisen kannalta.  Ilmapiirin vallankumouksen kehdossa kiristyi Aunuksen retken aikoihin keväällä 1919, kun neuvostovalta odotti Suomen hyökkäystä. …

 

… [Pohjois-Inkerin] Pakolaiset järjestäytyivät Suomessa heinäkuussa 1919 ja perustivat Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan.  Päämääränä oli taistella bolsevismia vastaan autonomisen Inkerin puolesta, joka mahdollisesti muodostaisi suursuomalaisen liittovaltion Suomen, Viron ja Karjalan kanssa.  Suomen hallitus myönsi pakolaisille luvan järjestäytyi sotilaallisesti itsepuolustusta varten ja antoi heille aseistusta.  Tämä nostatti pakolaisissa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.  Peni vapaajoukko kasvoi päivä päivältä.  Aktivistit, muun muassa jääkärireserviluutnantti Eero Heickell [s. 1891, vuodesta 192 Kuussaari], tarjosivat inkeriläisille koulutusapua.

 

Omalaatuinen seikkailija, Venäjän armeijassa palvellut ja Suomen vapaussodassa tähdenlennon lailla everstiluutnantiksi ylennyt Yrjö Elfvengren, puolestaan hankkiutui joukon johtajaksi.  Hän muodosti ripeästi Pohjois-Inkerin 1. rykmentin I pataljoonan, johon kuului 580 miestä ja jolla hän aloitti pari päivää saapumisensa jälkeen, eli 26. heinäkuuta 1919, hyökkäyksen.  Päiväkäskyssään Elfvengren ilmoitti tavoitteeksi Inkerin vapauttamisen bolsevismin hirmuvallasta.  Epäilemättä tämä kannusti rivimiehiä, joilla useimmilla oli omaisia ja omaisuutta punaiselle terrorille alttiina.  …

http://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_Elfvengren

 

…  Lokakuun alussa 1919 Pohjois-Inkerin Hoitokunta kuitenkin kutsui everstiluutnantti Elfvengrenin takaisin rykmentinkomentajaksi.  [Vapaajoukon komentajana elo-lokakuussa 1919 toiminut reservinluutnantti Elja] Rihtniemi sai väistyä.

 

Elfvengren oli tehnyt salaisen sopimuksen valkoisten venäläisten kanssa yhtymisestä kenraali Judenitsin operaatioon Pietaria vastaan.  Hän sai vastineeksi huomattavan summan rahaa ”Judenitsin miljoonista”, jolla rykmentin puutteesta kärsineiden miesten palkat kyettiin maksaman ja hankkimaan kipeästi kaivattua vaatetusta ja jalkineita.  Yhteistyö venäläisten kanssa repi aktivistien rivejä, eikä se ollut täysin hoitokunnankaan mieleen.  Toisaalta Suomesta oli apua tullut ylen niukasti, joten inkeriläisten oli otettava tuki sieltä, mistä sitä oli tarjolla.

 

Tekemänsä sopimuksen mukaisesti Elfvengren aloitti hyökkäyksen 21. lokakuuta 1919 Suomen armeijan kiellosta piittaamatta.  [siis 95 vuotta sitten, VH]

 

Hyökkäys oli pitkälti toisinto heinäkuisesta yrityksestä.  Viron vapaussodassa kunnostautunut ratsumestari Erkki Varmavuori johti I pataljoonan Lempaalan kylään, ja yhdessä jääkäriluutnantti Oskar Karlssonin II pataljoonan kanssa ryhmä valloitti 24. lokakuuta Lempaalan itäpuolella Grusinan (Kuivaisten) rautatieaseman.  Vänrikki Thor Kestilän III pataljoona puolestaan eteni rajalta Tapparista Vuolejärvelle saakka.  Hyökkäys vaihtui 25. päivänä vetäytymiseksi.  Patruunat loppuivat ja vihollinen - joukossa runsaasti suomalaisia – oli voimakas.  Reilun viikon taistelujen jälkeen vapaajoukko oli palannut takaisin lähtökuoppiinsa.  Tappiot olivat muutaman kaatuneen a useamman haavoittuneen luokkaa.

 

Elfvengrenin toisella hyökkäyksellä ei ollut mainittavaa merkitystä edes kevennyksenä Judenitsin päähyökkäykselle. Yhteisyössä ”ryssien” kanssa suoritettu hyökkäys ei herättänyt samanlaista kohua kuin kesäinen töytäys, mutta se lopetti aktivistien ja Pohjois-Inkerin Hoitokunnan yhteistyön.  Puheenjohtaja [kansanedustaja J.P.] Kokko ja sota-asiainhoitaja Paavo Tapanainen erosivat hoitokunnasta ankaran linjakiistan jälkeen.   Hyökkäys myös lisäsi Inkerin asujaimiston kärsimyksiä.  Suomeen saapuneiden pakolaisten määrä ylitti jo 8.000 henkeä.  Bolsevikit kostivat pakolaisille tuikkaamalla heidän talonsa tuleen.

 

”Olisi aika hommata hänet lopullisesti hiiteen vehkeilemästä Suomen heimon asioilla”, kommentoi Pohjois-Inkerin vapaajoukkojen viimeisiin jääkäriupseereihin kuulunut Eero Heickell [Kuussaari] everstiluutnantti Elfvengrenin tempausta.  Tämä tapahtuikin, mutta sitä ennen tilanne Pohjois-Inkerissä rauhoittui.

 

Lähde: Jussi Niinistö: emt., s. 192-193, 196, 203-206.

 

*

 

Isä:

Kirkkoherra Kaarlo Varmavuori (ent. Sahlberg)

 

Kotoista [uskonnollista] perintöä vahvisti sitten rippikoulu, jota pitivät Sakkolan pitkäaikainen, pidetty kappalainen Vikman ja pastori Sahlberg, joka myöhemmin Warmavuori-nimisenä toimi Pälkkänen rovastina.  … Näin kertoilee maanviljelijä Mikko Naskali (1873-1955) uskoontulonsa vaiheita.”

Lähde: Suvannon Seutu, 2006.

 

*

 

Pälkäneen kokoomuksen paikallisyhdistyksen perustaminen 2.2.1922

 

Yhdistyksen puheenjohtajan puhe Nuijantalolla 21.4.2012 video  

Pälkäneen kokoomus 90v

Arvoisa Herra pääministeri, Kansallinen kokoomus puolueen pj, arvoisa Kokoomuksen Pirkanmaan piirin pj , hyvä piirikokousväki TERVETULOA PÄLKÄNEELLE!

Pälkäneen kansallisseura perustettiin 2.2.1922, kokouksen avasi toimittaja Väinö Leuku Aamulehdestä ja puhetta johti opettaja J.F. Vuori, joka oli aiemmin toiminut nuortenliiton  Suomalaisen Nuijan pj:na vuosina 1907-22.  35 pälkäneläistä oli perustamassa paikallista kansallisseuraa. Kansallisseuran ensimmäiseksi pj:ksi valittiin rovasti Kaarlo Warmavuori.  Jäsenmaksuksi sovittiin 2 mk ja johtokunnalle annettiin tehtävä kerätä puolue-eli piiriveroa n. 3000mk /v. Varsin nopeasti jäseniä kertyi 148, joista yli puolet olivat maanviljelijöitä. Kunnallisvaaleissa saman vuoden syksyllä Kokoomus sai 33% äänistä ollen selkeästi suurin poliittinen ryhmä Pälkäneellä. Sitä se on edelleenkin.

 Seuran toimintakertomuksissa vv. 1922-32 oli vakio päätöslause: ”Seuran toiminta on ollut hiljaista , taloudellinen tilanne heikko ja jäsenmaksut ainoa tulolähde”.

Lähde: http://palkane.kokoomus.net/?x118281=185621

 

 

*

 

Sappeen koulu -koulusta kokoontumistilaksi 

 

Sappeelaiset kävivät kiertokoulua vuoteen 1915 asti, jolloin Pakaraisen pirtissä alkoi kansakoulu. Keisarillisen Suomen Senaatin Kirkollisasiain Toimituskunta myönsi opettajien palkkaukseen valtionavun sillä ehdolla, että koululle rakennetaan oma talo 1.8.1920 mennessä. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä Laitikkalan koulu paloi sisällissodassa 1918, ja se rakennettiin ensin.

Sappeen koulu valmistui kolme vuotta määräajan jälkeen. Koulun suunnitteli rakennusmestari Heikki Tiitola, koulu aloitti toimintansa syksyllä 1923. Uuden koulutalon vihkiäiset pidettiin loppiaisena 1924 klo 4 ip. Rovasti Kaarle Warmavuori muistutti juhlapuheessaan, että kaikki elollinen luonnossa pyrkii valoa kohti. “Samaten ihminen pyrkii tiedon valoa kohti ja kaiken valon alkulähteeseen: Jumalaan.” Koululle riitti oppilaita 55 vuotta, mutta keväällä 1978 opetus päättyi. Silloin koululla työskentelivät opettajat Eila Kujala ja Ossi Niemi, jotka aloittivat opetustyönsä Sappeessa jo 1950-luvulla.

Lähde: http://www.sappee-ohveno.fi/sappeen_koulu.htm

 

 

*

 

Pälkäne 1930;

”Luhistumisen partaalla oleva [Pälkäneen vanha kivi-]kirkko saa ensiapua 1930-luvulla.

 

Kun oli kulunut 30 vuotta edellisistä korjauksista, alkoivat pälkäneläiset huolestua kirkon luhistumisesta kokonaan. Kirkon muurit olivat halkeilleet ja rauenneet.  Kuorin puoleinen päätyseinä oli irronnut sivuseinistä ja kallistunut ulospäin noin 40 cm, minkä vuoksi seinien väliin oli syntynyt suuri rako.  Asehuonekaan ei ollut kehuttavassa kunnossa.  Sen seinät olivat halkeillet ja pääty kallistunut ulospäin.  Asehuoneen ikkuna- ja oviaukot sekä ullakon portaat olivat rapautunee.  [Vaurioselostus kirkkoherra Kaarlo Warmavuoren kirjeestä 18.9.1930 Muinaismuisto-yhdistykselle].  …

 

Kirkon korjausasiaa edistämään oli perustettu vuonna 1931 toimikunta, johon kuuluivat kihlakunnantuomari Henrik Söderman, kruununvouti Niilo Rapola, kunnanlääkäri Carl Sandbäck, kirkonisäntä Juho Kankila, rakennusmestari Julius Lehtonen, pankinjohtaja Matti Heikkilä ja kirkkoherra Kaarlo Warmavuori.  Kun korjausasia ei edennyt seurakunnan puolelta tarpeeksi nopeasti, päätti Muinaistieteellinen toimikunta varata vuonna 1932 kirkon välttämättömiin kiinnitys- ja vahvistustöihin 10 000 markkaa  Töistä vastasi Juhani Rinne.  Hänen apunaan oli rakennusmestari Rahola.

Lähde: Pälkäneen vanhan kirkon restaurointihistoriikki-tutkimus. 

http://www.nba.fi/fi/File/709/palkaneen-keskiaikainen-kirkko.pdf

 

*

 

Pälkäneen kirkkoveneistä

  Kirkkomatka oli myös kauppamatka. Kirkonkylän kauppiaat pitivät sunnuntaina kauppojaan auki, joten monia asioita pystyttiin hoitamaan samalla matkalla. [i][xxv]Mutta liiketoimintaa oli myös toiseen suuntaan. Sappeelaiset lähtivät kirkkomatkalle sen verran aiemmin syksyisin, että ehtivät myydä veneistään marjoja, munia ja muita tuotteita. Kaarlo Warmavuori, Pälkäneen kirkkoherra vuosina 1908 - 1944, nimittikin kirkkovenettä ”kauppalaivaksi”.

Lähde: Sappeen Ohvenon kyläyhdistys; http://www.sappee-ohveno.fi/kirkkovene_ulla.htm

 

*

 

Pälkäneen Sähkö Oy perustettiin 1919

 

Sähköyhtiön ensimmäinen puheenjohtaja oli kirkkoherra Kaarlo Warmavuori, mutta häntä seurasi jo vuoden kuluttua toiminnan aloittamisesta maanviljelijä Matti Heikkilä, jonka puheenjohtajakausi kesti yhtä mittaa neljä vuosikymmentä.

 

Lähde: Sydän-Hämeen Lehti, joulunumero, 17.12. www.digipaper.fi/shl/22520/preview/index.php

 

*

 

Kaarlo Aleksanteri Warmavuori (e. Sahlberg), s. Luhanka 13.5.1859,

 

vanhemmat: kanttori Karl Fredrik Sahlberg ja Maria Varmanen.

Ylioppilas Jyväskylän lyseosta.  Teologinen tutkinto Helsingin yliopistossa 1885, vihitty papiksi 1886.

Sakkolassa pastori, apupappi 1887-1890, kuoronjohtaja ja kuntakokouksen puheenjohtaja.

Kuhmoisten kappalainen/virallinen apulainen 1891-1908.

Pälkäneen kirkkoherra 1908-194.

Rovasti 1918.

Kuhmoisten Säästöpankin isännistön puheenjohtaja 1902; SP:n hallituksen pj 1902-1908.

Kuoli 13.11.1944 Pälkäne.

Puolisot:

Ensimmäinen puoliso: 1886 Alma Rosina Natalia von Pfaler, s. 1861 Helsinki – kuoli 1908 Kuhmoinen;

Toinen puoliso: 1909 Hilma Elina Vainio, entinen Willberg.

Lapset (I avl):

Alma Maria Sahlberg (Wallin) 19.12.1879 Elimäki – kuollut?

Anni Martta Sahlberg (Pekkala) 23.9.1889 Elimäki – kuollut?

Kaarlo Erkki Aleksanteri Sahlberg (Warmavuori)  s. 10.9.1890 Sakkola – kaatui 24.12.1939 Suomussalmi.

 

*

 

Pälkäneen nykyisen pappilan 11 kirkkoherraa

Kaarlo Aleksanteri Warmavuori 1908–1944

Pappilaan kuuluivat Warmavuoren virkakauden alussa vielä Parinsalon ja Mieliän torpat. 1923 päätettiin pappila purkaa ja rakentaa uusi pappila. Se ei kuitenkaan toteutunut, koska 1928 todettiin pappila historiallisesti arvokkaaksi. Purkamisen sijaan tehtiin peruskorjaus. 1929 rakennettiin keskuslämmitys, tiilinen virastosiipi, jonka alakertaan tuli sauna, vesi wc, palvelijan huoneesta tehtiin viraston eteinen ja odotustila. Warmavuori maalasi viraston seinälle freskot Pälkäneveden ja kirkon maisemista.

 

Lähde: http://shl.fi/2014/07/22/palkaneen-pappila-160-vuotta/

 

*

 

Sappeen koulu

 

Sappeelaiset kävivät kiertokoulua vuoteen 1915 asti, jolloin Pakarisen pirtissä alkoi kansakoulu.  Keisarillisen Suomen Senaatin Kirkollisasiain Toimituskunta myönsi opettajan palkkaukseen valtionavun sillä ehdolla, että koululle rakennetaan oma talo 1..1920 mennessä.  Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä Laitikkalan koulu paloi sisällissodassa 1918, ja se rakennettiin ensin.

 

Sappeen koulu valmistui kolme vuotta määräajan jälkeen.  Koulun suunnitteli rakennusmestari Heikki Tiitola, koulu aloitti toimintansa syksyllä 1923.  Uuden koulun vihkiäiset pidettiin loppiaisena 1924 klo 4  ip.  Rovasti Kaarle Warmavuori muistutti juhlapuheessaan, että kaikki elollinen luonnossa pyrkii valoa kohti.  ”Samaten ihminen pyrkii tiedon valoa kohti ja kaiken valon alkulähteeseen: Jumalaan”.  Koululle riitti oppilaita 55 vuotta, mutta keväällä 1978 opetus päättyi.

 

Lähde: http://www.sape-oheveno.fi/sappeen_koulu.htm

 

*

 

Heninen.netsivustolla arvokas lista: Suomussalmen kaatuneet suomi-pojat:

 

katso numero  805  Erkki Varmavuori, kaatui jouluaattona.  Kaikkiaan 853 nimeä.

http://heninen.net/raatteentie/luettelo/luettelo.htm

 

*

 

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneideet –verkkomatrikkeli:

 

VARMAVUORI, Kaarlo ERKKI

sääty:  naimaton

sukupuoli: mies

kansalaisuus: FI

kansallisuus: FI

äidinkieli:  suomi

lasten lukumäärä: 0

ammatti: autoteknikko

sotilasarvo: ratsumies [tässä matrikkeliin on talletettu kantakortin ikivanha tieto: hän oli luutnantti]

joukko-osasto: 5./JR 27 [tässä mitä ilmeisimmin sama erhe: ltn Varmavuori palveli JR 64:ssä]

joukko-osastokoodi:

syntymäaika: 16.11.1890

syntymäkunta:Sakkola

kotikunta: Pälkäne

kuolinaika: 24.12.1939

kuolinpaikka: puuttuu

kuolinkunta: Suomussalmi

Menehtymisluokka: kaatui, siunattu ja haudattu

hautauskunta: Pälkäne

hautausmaa: Pälkäne

 

Kansallisarkisto: Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet:

http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php

 

*

 

Mirko Harjula summaa entisten Venäjän upseerien kohtalot Talvisodassa:

 

Neljä entistä Venäjän upseeria komensi talvisodassa komppaniaa, ja heistä kaksi kaatui:

 

I Maailmansodan, Suomen sisällissodan, Viron vapaussodan ja Pohjois-Inkerin rykmentin veteraani, Pohjois-Amerikan ja Karibian kolunnut automyyjä Erkki Varmavuori kaatui jouluaattona 1939 Suomussalmella 49 vuoden ikäisenä JR 64:n luutnanttina.

 

Erillinen pataljoona 18:n kapteeni Jean Bittait puolestaan menehtyi Lemetin motin taisteluissa 9. tammikuuta 1940.

 

Henkiin jääneet komppanianpäälliköt olivat;

Joensuun kaupunginvouti, JR 36:n kapteeni Väinö Vainikainen sekä

JE 65:n ratsumestari Bengt Hornborg.  Hornborg oli juuri sodan alla tuomittu konkurssirikoksesta, mutta laskettu vapaaksi sotimaan. Hän haavoittui Suomussalmella ja uudelleen Kuhmossa, mutta tässä ei ollut hänelle mitään uutta – hän oli haavoittunut I maailmansodassakin Riian rintamalla. …

 

Kapteeni Jean Bittaitin ja luutnantti Erkki Varmavuoren lisäksi Talvisodassa kuoli eversti Almqvist.  Tukholman olympialaisiin, I maailmansotaan, Suomen sisällissotaan ja Suomen rannikkopuolustuksen luomiseen osallistunut 58-vuotias herrasmies sai surmansa Päämajaa kohdanneessa ilmahyökkäyksessä Mikkelissä 5. maaliskuuta 1940.

 

Lähde: Mirko Harjula: emt.

 

*

 

Isänmaan puolesta

 

Talvisodassa kaatuneiden ja menehtyneiden upseerien muistojulkaisussa esitetään luutnantti Kaarlo Varmavuoresta seuraava matrikkelitieto:

 

VARMAVUORI, Kaarlo Erkki Aleksanteri, luutnantti, Pälkäne

 

* Sakkola 16.11.1890 – kuollut 24.12.1939.

 

Vanhemmat: rovasti Kaarlo Varmavuori ja Alma o.s. von Pfaler.

Tultuaan ylioppilaaksi Hämeenlinnan klassisesta lyseosta vuonna 1912 hän opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa 1912-1914, mutta antautui sitten sotilasuralle.

Siirryttyään takaisin siiviilielämään hän oleskeli Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kuubassa, Panamassa ja Meksikossa 1920 – 1931 työskennellen eri aloilla

 

Suomeen palattuaan hän toimi pääasiassa autoalalla.  Henkilönä hän oli rehti, toverillinen ja epäitsekäs, valmis auliisti tunnustamaan toisen ansiot.

 

Kävi Jelisavetgradin ratsuväen-junkkarikoulun Venäjällä ja palveli siellä eri rykmenteissä, viimeksi eskadroonanpäällikkönä II baltialaisessa rykmentissä.

 

Erosi luutnanttina Venäjän armeijasta 1917.  Vapaussotamme alettua hän liittyi helmikuun alussa Jyväskylässä valkoisen armeijaan a perusti sekä koulutti ratsutiedustelijajoukon, joka tunnettiin nimellä ”Jyväskylän rakuunat”; sittemmin, joukon liityttyä Pohjois-Hämeen rykmenttiin, sen nimi muutettiin Pohjois-Hämeen rakuunoiksi.

 

Otti osaa Kuhmoisten ensimmäiseen taisteluun 28.2.1918 ja sen jälkeen kaikkiin Kalmin pataljoonan taisteluihin vapaussodan loppuun saakka.  Henkilökohtaisesti hän johti mm. Hollolan ja Vihatun valtauksia ja otti ratsujoukkoineen ensimmäisen yhteyden saksalaisiin Lahdessa.

 

Viron vapaussodan alettua hän liittyi 3.1.1919 eversti Ekströmin rykmenttiin [I Suomalainen Vapaajoukko] ja otti sen mukana osaa mm. Muksun, Haljalan, Rakveren, Lagenan ja Narvan valtauksiin sekä moniin partioretkiin, urhoollisuudellaan ja neuvokkuudellaan kunnostautuen aivan erityisesti.  Rakveren valtauksen jälkeen hänet ylennettiin ratsumestariksi, ja Narvan tultua vallatuksi hän sai nimityksen pataljoonan komentajaksi.  Narvan-Joensuun puolustus- ja rintamapäällikkönä hän torjui joukkoineen useita vihollisen kaupunkia ja sen ympärillä olevia kyliä vastaan tekemiä hyökkäyksiä, aina siihen asti, kunnes retkikunta palasi Suomeen.

 

Syksyllä 1919 hän liittyi eversti Elfvengrenin johtamaan Pohjois-Inkerin retkikuntaan tullen I pataljoonan komentajaksi ja otti osaa kaikkiin rykmentin taisteluihin.  Hän erosi retkikunnasta varsinaisten vihollisuuksien loputtua keväällä 1920.

 

Talvisodan alkaessa hän palveli JR 64:ssä osallistuen Suomussalmen taisteluihin, mutta kaatui vastahyökkäyksessä ehdittyään olla vasta muutaman päivän rintamalla.

 

Tästä taistelusta kertoo kenraali Siilasvuo kirjassaanSuomussalmen taistelut” seuraavaa:

 

Jouluaaton aattona vihollisen tykistötuli kiihtyi äärimmilleen kirkonkylän asemia vastan ja jatkui ilman taukoa koko yön ja seuraavan aamupäivän.  Klo 12 aikaan jouluaattona alkoi yleinen hyökkäys molemmin puolin maantietä.  Rivimme olivat harvenneet.  Tilanne näytti jo pahalta.  Viime tingassa kapteeni Sihvonen sai kootuksi yhden komppanian vastaiskua varten.  Asemat vallattiin takaisin.  Tässä vastahyökkäyksessä kaatui urhoollinen luutnantti Varmavuori.”

 

Haudattu Pälkäneen sankarihautaan.

 

Lähde: Isänmaan puolesta.  Talvisodassa 1939-1940 kaatuneiden upseerien elämäkerrasto.  Toim. P. Mustapää [Martti Haavio].  WSOY, 1949.

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hjalmar_Siilasvuo

 

*

 

Tähän tekstiin sisältyy myös karttoja Suomussalmen taisteluista;

 

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Suomussalmen_ja_Raatteen_mokat.htm

 

*


 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Yksi sirpale täydennykseksi H.J.Siilasvuon kirjasta Striderna i Suomussalmi,s.99,vapaa suomennos:

"23 joulukuuta avasi vihollinen ennenkuulumattoman rajun tykistötulen kirkonkylässä olevia asemia vastaan ja tulitus jatkui keskeytymättömästi koko yön ja seuraavan aamupäivän.
Klo 12:n aikaan 24 joulukuuta kävivät venäläiset yleishyökkäykseen maantien molemmin puolin. Rivimme olivat harvenneet kiivassa tulessa, ja joukot vetäytyivät paikoitellen taaksepäin. Tilanne näytti jo uhkaavalta. Kaikki puhelinyhteydet olivat katkenneet. Viime hetkellä onnistui kapteeni Sihvonen kokoamaan komppanian vastaiskuun. Asemat saatiin suurimmaksi osaksi palautettua. Tässä vastahyökkäyksessä kaatui peloton luutnantti Varmavuori."

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Olihan ote Siilasvuon kirjasta jo Veikon koosteessakin, en vain ensin havainnut.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

No problem;
on se sen verran hienosti sanottu, että kestää erillisen noston. Aioin oikeastaan itsekin nostaa sen vielä erillisenä tekstinä esiin, joten kiitoksia.

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Vielä Varmavuoresta Talvisodassa.

Jonkin asteen epäselvyys on vallinnut Talvisodan joukko-osastosta, jossa Varmavuori palveli (ja kaatui). Digitoiduista Talvisodan sotapäiväkirjoista löytyy seuraavaa:

Talvisodan sotapäiväkirjat, http://digi.narc.fi/digi/dosearch.ka?ay=7648.SARK, Sivu 179:
---------------
9.Divisioonan päiväkäskystä No3. 25.12.1939:
Siirretty pvm.llä 20.12.39 luutnantti Varmavuori Kaarlo, E.A. Kev.T-P:stä 9.D:aan ja määrätty JR27:ään.
---------------
Siten Somen sodissa 1939-45 menehtyneiden verkkomatrikkeli lienee oikeassa antaessaan yksiköksi 5./JR27

Edelleen 5./JR27:n digitoitu sotapäiväkirja 1267 kertoo: "24.12.klo 11.30 teki vihollinen rynnäkön asemiamme vastaan ja sai vallattua yhden perunakellarin, jossa oli etuvartioasemamme. Etuvartiota johti luutnantti Varmavuori. Etuvartion ja komppanian välinen yhteys katkesi ja komppania ehti avuksi liian myöhään. Vastaiskua johti kapt. O.Nousiainen. Klo 16:15 lopetti vihollinen ammunnan, jolloin voitiin todeta kaatuneita luutn. Varmavuori..."

Komppania 5./JR 27 oli silloin osana Suomussalmen kirkonkylää idästä päin saartavia suomalaisia voimia.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos, havaitsin saman mutta en ehtinyt kaivaa kansallisarkiston sivuilta.
On syytä huomata, että luutnantti Varmavuori oli syntynyt 1890, eli oli pari viikkoa ennen Talvisodan syttymistä täyttänyt 49 vuotta (16.11.1939). En edes tiedä, mitä hän tarkkaan ottaen teki palattuaan Amerikan eri maihin suuntautuneelta kiertueeltaan 1920-1931 jälkeen. Upseerimatrikkeli (-negrologi)toteaa hänen toimineen autoalalla:

"Siirryttyään takaisin siiviilielämään hän oleskeli Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kuubassa, Panamassa ja Meksikossa 1920 – 1931 työskennellen eri aloilla

Suomeen palattuaan hän toimi pääasiassa autoalalla. Henkilönä hän oli rehti, toverillinen ja epäitsekäs, valmis auliisti tunnustamaan toisen ansiot."

Ikänsä puolesta hän ei kuulunut upseerina enää kenttäarmeijan rintamajoukkojen kokoonpanoon, vaan hänet on siis sodan alussa määrätty Kevyeen Täydennyspataljoonaan (Kev.T-P) josta sitten komennettu Suomussalmen kriittiseksi muodostuneen tilanteen vuoksi 9.Divisioonaan, josta edelleen pikakomennuksella 5./JR 27:ään. Onko hän sitten ollut aiemmin tai välillä JR 64:n riveissä (Kuuluiko Kev.T.P JR 64:ään?) ja siksi mm. kenraali Siilasvuo ja hänen Suomussalmen taistelut -teoksen kirjoittajiksi komentamat alaisensa upseerit, kuten mm. Marttinen, harhautuneet kirjaamaan hänet JR 64:n upseeriksi.

Talvisodan aikana ylipäällikkö Mannerheim määräsi tuhottomasti näitä kenttätäydennyspataljoonia ynnä muita pataljoonia - kaiketi Venäjän armeijan käytäntöjen mukaisesti - mikä oli omiaan aiheuttamaan hieman suurempaakin hämminkiä kuin vain yhden kaatuneen upseerin joukko-osaston sekaantumisen. Mannerheimilla oli kenties osamotiivina myöskin pyrkimys antaa vaikutelma siitä, että Suomen pieni armeija on isompi kuin miltä vaikutti divisioonien ja rykmenttien määrän pohjalta; en tiedä oliko tällä mitään harhauttavaa vaikutusta vihollisen käsitykseen rintamajoukkojemme määrän ja iskuvoiman suhteen?

Luutnantti Varmavuoren vaiheet ovat kaikessa kiinnostavuudessaan perin mielenkiintoisia, ja pientä täydennystä vieläkin kaipaavia..

Pekka Jussila

Kirjailija Juhani Syrjä kertoo kirjassaan Juho isänsä kohtaamisesta luutnantti Warmavuoren kanssa.

Juho on punakaartilainen, joka antautuu valkoisille pitkän pakomatkansa jälkeen ennen Lahtea kuultuaan saksalaisten katkaisseen pakotien Venäjälle. Pidättäjänä on Warmavuoren johtama ryhmä ja miehet tunnistavatkin toisensa, onhan Juho ollut papin pojalle sauvoinmiehenäkin hänen kalareissullaan. Pistoolilla osoittelun jälkeen luutnantti jopa antaa ainoan vapaan hevosen vangin ratsastettavksi vankileirille vietäessä. Juttua tästä kohtaamisesta on noin sivun verran ja vaikka kirja onkin romaani, se on tosiasioihin pohjautuva. Myöhemmin kirjassa Juho käy vielä tapaamassa rippipappiaan Warmavuorta, joka on halukas kuulemaan poikansa sotaretkestä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset