Veikko Huuska

Mellakoita Neuvostoliitossa 1957-1986. - Gorbatsovin komitean raportti

Mellakoita Neuvostoliitossa 1957-1986.  -  Gorbatsovin komitean raportti

*

Esipuhe

Tämä on melko pitkä ja laaja yhteenveto Neuvostoliitossa vuosien 1957-1986 aikana tapahtuneista mellakoista.  Varsinainen lista esittelee lyhyin luonnehdinnoin pääsihteeri Gorbatsovin toimesta 1987 laaditun listan KGB:n tietoihin perustuvista levottomuuksista ja joukkomielenosituksista ja niihin liittyvistä väkivallanteoista eri puolilla Neuvostoliittoa.  Huomautan että tämä ”Gorbatsovin lista” ei ole aukoton eikä täydellinen.  Niinpä olen joltain osin käytettävissäni olevin tiedoin sitä täydentänyt.

Ajattelemisenarvoisia lukuhetkiä.

*

Kun pääsihteeri Mihail Gorbatsovin suuri ohjelma, perestroikan ja glasnostin keinoin tavoiteltu kommunistisen yhteiskunnan transmutaatio, muuntautuminen jossain määrin hämärästi määritetyksi ”eurooppalaiseksi kodiksi”, jonkin sortin kommunistis-sosialidemokraattiseksi uudisvaltioksi alkoi ajaa kiville, ja yhteiskunnalliset jännitteet nousta entistä voimakkaammin pintaan, Gorbatsov lähipiireineen käynnisti selvitystyön, jonka nimenä olisi voinut olla: ”Miten pidän koossa hajoavan yhteiskunnan?”

Olennaisesti kysymys oli Neuvostoyhteiskunnan järjestyksestä, sisäisestä turvallisuudesta, ja lopulta sisäisen kumouspaineen patoamisesta, hallinnasta ja vallankumoukselliseen tilaan etenevän hallitsemattoman epäjärjestyksen torjunnasta.  Eli tosiasiassa laista ja kurista, vaikka kysymys ankarimmassa muodossaan menikin selkeästi Gorbatsovin mukavuusalueen ulkopuolelle.  Muutosjohtajaksi hän oli luonteeltaan liian älyllinen ja otteiltaan sivistynyt.

Vuoden 1987 loppuun tultaessa kysymys järjestysvallasta ja sen roolista uudistuspolitiikan turvaajana oli tullut niin konkreettiseksi ja päivänpolttavaksi, että Gorbatsov perusti työtoimikunnan laatimaan selvityksen XX puoluekokouksen 1956 jälkeisen kauden – siis ajanjakson 1957-1986 -  mellakoiden ja joukkohäiriöiden esiintymisestä, syntymuodoista, laajuudesta, hallintakeinoista, uhreista ja tuomioista.

*

Tässä jossain määrin avuton käännökseni tuon raportin katalogiosuudesta. 

Tällaisia mellakoita esiintyi Neuvostoliitossa 1957-1986;

Maaliskuussa 1988 valmistui pääsihteeri Gorbatsovin toimeksiannosta laadittu katsaus [profilointi] sellaisista Neuvostoliitossa kaudella 1957-1986 tapahtuneista mellakoista, joissa syyllisiä tuomittiin VSFNT:n rikoslain 70 ja 19 artiklan nojalla.

KGB:n virka-avunannot maassa tapahtuneissa mellakoissa vuodeta 1957 lähtien.

Asiakirjaan on tallennettu kustakin keissistä seuraavat tiedot:

Numero;

Vuosi ja kuukausi;

Paikkakunta;

Mellakkaan osallistuneiden määrä;

Mellakoihin johtaneet syyt;

Aseiden käyttö mellakassa;

Oikeudelliset toimenpiteet;  nämä on jaettu kolmeen kategoriaan, joista ilmenee:

Tappiot;

Loukkaantuneet;

Syytteeseen asetetut.

*

Mellakat:

[1959; Mellakoita Tbilisissä

Ei sisälly Gorban listaan]

10.-11. päivä kesäkuuta 1957:

Poikkeustila Podolskin seudulla, Moskovan aluehallinnon piirissä.

Ryhmä humalaisia kansalaisia häiriköi, levittäen provosoivia huhuja, joiden mukaan poliisin väitettiin tappaneen vangitun autonkuljettajan.

Määrä: ”Ryhmä humalaisia kansalaisia” oli määrältään vaikuttava – 3000 ihmistä.

Syytteeseen asetettiin 9 mellakan johtajaksi katsottua.

*

[15.5.1957; Leningradin mellakat, liittyivät jalkapallo-otteluun

Ei sisälly Gorban listaan]  http://www.nevasport.ru/articles.php?id=8583

*

[vuonna 1958 Groznyi, Tsetshenia; Ei esiinny Gorban listalla]

*

[1.-3. päivä elokuuta vuonna 1959 Kazakstanin Temirtaun kaupunki; Ei esiinny Gorban listalla. -

Mahdollisesti tähän Kazakstanin mellakkaan liittyy Anatoli Martsenkon tapaus, josta akateemikko Andrei Saharov on kertonut, joskin ajoittan kärhämän vuoteen 1958; katso alempana erillinen ”tähtienväli” Saharovin ketomaa, VH]

Temirtaun Komsomol-kapinan perusteellinen selonteko tapaussarjasta täällä:

Vladimir Aleksandrovits Kozlov: Masspurisings in the USSR: Protestis and Rebellion in The Pos-Stalin Years.

http://books.google.fi/books?id=s1kQQgCMHPIC&pg=PA39&lpg=PA39&dq=komsomol+temirtau&source=bl&ots=FawVnHcZ8T&sig=EzveEWfZKR2ZRG25QXHom3Lnrpo&hl=fi&sa=X&ei=BntXVJ-CCZPKaOaIgIgM&ved=0CEkQ6AEwBg#v=onepage&q=komsomol%20temirtau&f=false

Tuhansia komsomol-nuoria eri puolilta Neuvostoliittoa saapui toukokuun ja kesäkuun 1959 välisenä aikana Temirtaun alueelle työskennelläkseen Karaganda Metal Works –kombinaatissa.  Tehtaan johto ei mitenkään ollut varautunut tällaiseen väenpaljouteen.  Syntyi ”telttaseurakunta” (palatochnyi gorodok), jossa oli kaikenlaisia toiminnallisia pulmia, alkaen vaatteiden pesusta ja lakanoiden vaihtovälin pituudesta.  Tilanne kehittyi tässä jo reilusti yli 2000 nuorta käsittävässä yhteisössä kohden kriisiä. Syntyi lakko.   NKVD:n joukot ottivat Temirtaun illassa yhteen satojen nuorten kanssa ainakin kahdesti.  Osanottajat alkoivat pysäytellä autoja ja käännellä niistä barrikadeja.  Ainakin 1000 kansalaista osoitti mieltä, unohtaen jo lähtökohdatkin.  Noin 30 sotilasta oli sijoitettu poliisiasemalle, jonka tienoille väki pakkautui.  Ei sotilaat meitä ammu, joku kiljaisi.  Väki ryntäsi asemalle.  Silloin alkoi tulitus.  Saldo:

109 sotilasta ja poliisia haavoittui, mukaan lukien 32 jotka ammuttiin.  Kapinallisista 11 kuoli ja 32 haavoittui, heistä 5 kuoli myöhemmin.  190 kansalaista, pääosin 18-21 v. ikäistä, pidätettiin.  Heistä 75 oli Komsomolin jäseniä.  Enimmät vapautettiin alustavien kuulemisten jälkeen.  42 pantiin syytteeseen.  Paikallinen KGB pani 7 komsomol-aktiivia syytteeseen heidän osallisuudestaan ”bandiittitoimintaan ja joukkomellakkaan”.  Myöhemmin tuomioita lievennettiin.

Onnettomassa tapahtumasarjassa on vaikea nähdä nuorten ”organisoitua joukkokapinaa”, mutta kova juttu kaiken kaikkiaan, etenkin seuraamustensa puolesta.

Ei kuitenkaan siis sisälly Gorban listaan.]  http://xaliavschik.livejournal.com/34810.html

*

[vuonna 1961 Azerbaidzanin Kirovobadin kaupunki; Ei esiinny Gorban listalla]

*

15. päivä tammikuuta 1961:

Krasnodarin kaupunki. 

Ryhmä humalaisia kansalaisia häiriköi, levittäen provosoivia huhuja, joissa väitettiin poliisipartion hakanneen sotilaan pidättäessään tämän.

Osanottajien määrä: 1300 kansalaista.

Ampuma-aseita käytettiin, kuoli yksi henkilö.

Syytteeseen 24 henkilöä.

*

21. päivä kesäkuuta 1961:

Biyskin seutu Altain aluepiirissä.

Mellakoissa mukana 500 kansalaista.  He puolustivat humalaista, jonka poliisi halusi pidättää keskikesän markkinoilla.

Humalaiset kansalaiset vastustivat virkavaltaa ja yleistä järjestyksenpitoa.

Oli taisteltu aseita käyttäen.  Yksi henkilö kuoli ja yksi haavoittui.

Syytteeseen 15.

Katso myös:”Bijskij´n joukkovaino” Linkki: http://www.ap.altairegion.ru/189-06/12.html

*

30. päivä kesäkuuta 1961:

Muromin kaupunki, Vladimirin alue.

Yli 1500 paikallisen Orszhonkidzen teollisuuslaitoksen työntekijää pyrki valtaamaan paikallisen asema-rakennuksen, jossa menehtyi yksi poliisin pidättämä tehtaan työntekijä.

Lainvalvontaviranomaiset käyttivät tuliaseita.

Kaksi työntekijää haavoittui.

Syytteeseen 12 ihmistä.

Katso myös ”Kuuma kesä 61. Murom” Linkki: http://www.promurom.ru/murompage.php?spage=203 )

*

23. päivä heinäkuuta 1961:

Alexandrovin kaupunki, Vladimirin alue.

1200 kansalaista meni kadulle ja suuntasi kaupungin poliisilaitokselle pyrkien pelastamaan kaksi kollegaansa poliisivankilasta.

Poliisi käytti aseita, minkä seurauksena neljä kuoli, 11 haavoittui.

Syytteeseen asetettiin11 kansalaista.

Katso myös: ”Aleksandrovin mellakat” Linkki: http://www.promurom.ru/murompage.php?spage=205 ) http://lj.rossia.org/users/col_curtz/31923.html#cutid1

*

15.-16. päivä syyskuuta 1961:

Beslanin kaupunki, Pohjois-Ossetia.

Mellakoita, joihin osallistui 700 ihmistä.

Mellakka syntyi poliisi pidätettyä epäonnisesti viisi kansalaista, jotka esiintyivät päihtyneinä julkisella paikalla.

Säilöönottotoimenpiteiden yhteydessä esiintyi aseellista vastarintaa.

Yksi henkilö kuoli.

Seitsemän syytteeseen.

*

1.-3. päivä heinäkuuta 1962:

Novotzerkasskin kaupunki, Donin Rostovin alue.

4000 sähköveturitehtaan työntekijää, tyytymättöminä hallinnon toimenpiteisiin, joilla nostettiin lihan ja ruokaöljyn vähittäishintoja, järjesti mielenilmaisuna protestimarssin.

Protestoivat sähköveturityöläiset lyötiin hajalle käyttäen alueellisia turvallisuuselinten joukkoja.

Tulitaistelu tappoi 23 kansalaista, 70 loukkaantui.

Syytteeseen asetettiin 132 mellakoiden alkuunpanijoiksi nimettyä.

Katso myös: ”Novotserkasskin kansannousu” Linkki:

Katso myös Huuskan kokoama kompilaatio kyseisestä tapausprosessista, blogit: http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/109243-leip%C3%A4kapina-donin-rostovissa-1962-joudutti-hrustshevin-kaatumista

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/109731-donin-alueen-leip%C3%A4kapina-1962-%E2%80%93-hrustshevin-l%C3%A4ht%C3%B6laskennan-vauhdittaja-osa-ii

*

16.-18. kesäkuuta 1963:

Krivoi Rogin kaupunki, Dnepropetrovskin alue.

Performanssiin osallistui noin 600 kansalaista.

Syy: poliisin pidättäessä erästä humalaista sotilasta, toimenpiteellä oli inflammatorinen vaikutus humalaiseen joukkoon huligaaneja.

Neljä kuoli, 15 haavoittui.

41 kansalaista asetettiin syytteeseen.

Katso myös: ”Tapahtumista kesäkuussa 1963 Krivoi Rogissa” Linkki:  http://lymlamyel.ru/index.php-quest-Itemid-eq-10-and-id-eq-1229-and-option-eq-com_content-and-task-eq-view

Itäinen kirjoittaa omassa aihetta käsittelevässä jutussaan taustaa (15.03.2010):

Vuonna 1963 nykyisen Ukrainan Krivio Rogissa mellakoitiin kolmen päivän ajan.  16. kesäkuuta raitiovaunun matkustajat pyysivät poliisin paikalle rauhoittamaan häiriköivää humalaista sotilasta.  Kuitenkin osoittautui että paikalle saapunut poliisipartio oli myös nauttinut jotain vahvempaa.  Silminnäkijöiden mukaan poliisi kurmotti sotilasta tarpeettoman raa´asti.  Yleisestikin Neuvostoliitossa sotilaiden ja poliisien ollessa napit vastakkain kansa oli aina sotilaiden puolella, eikä suotta – esimerkiksi Novotserkasskissa armeijan kenraali Matvei Aposnikov kieltäytyi ampumasta  mielenosoittajia, ja teurastus delegoitiin KGB:n upseereille.

Krivoi Rogissa tapahtumat lähtivät vierimään lumipallon lailla, ja lopulta tyytymättömät kansalaiset polttivat poliisiaseman ja hirttivät miliisin (poliisin), joka oli alun perin provosoinut tapahtumat.  Tankit lähetettiin kukistamaan kapinaa, todennäköisesti vähäteltyjen virallisten tietojen  mukaan kuolleita oli seitsemän, ja osallistumisesta tapahtumiin tuomittiin 41 ihmistä, joista osa ammuttiin.  Näistä tapahtumista venäjänkielen taitoiset voivat lukea tarkemmin täältä: 

Linkki:  http://belarus.avtonom.org/?p=7017  , alkuperäisen artikkelin kirjoittajan blogi taas on tällä:  Linkki:  http://master-genie.livejournal.com/.    Samassa artikkelissa kerrotaan myös vuoden 1973 mellakoista nykyisen Ukrainan Dneprodzerdzinskissä, jotka alkoivat kolmen juoppoputkaan poliisiautolla kuskatun häävieraan käristyttyä hengiltä bensakanisterin kaaduttua autossa virkavallan huolimattomuuden takia.  Dneprodzerdzinskin mellakoissa syytteitä sai jopa 350 ihmistä.”  http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2010/maaliskuu/komissaaria-turpaan-miliisi-hirteen

*

7. päivä marraskuuta 1963 [lokakuun suuren vallankumouksen päivänä, VH]:

Sumgaitin kaupunki.

Yli 800 kansalaista saapui vallankumouksen juhlamielenosoitukseen mukanaan Stalinia valokuvin somistetut plakaatit.  Poliisi ja vallankumouksen sankariveteraanien rintama yritti ottaa muotokuvat pois.

Tuliaseita käytettiin.

Yksi mielenosoittaja loukkaantui.

Syytettyjen penkille istui kuusi.

*

16. päivä huhtikuuta 1964:

Bronnitsan esikaupunkialue, Moskovan lääni.

300 kansalaista mukana matsissa.  Poliisin laittomat toimet herättivät kansalaisissa suuttumusta.

Aseita ei käytetty.

Kuolleita tai haavoittuneita  ollut.

Nostettiin syytteet 8 henkilölle.

*

29. päivä syyskuuta 1964:

Hasavjurtin kaupunki, Dagestan.

Mellakoissa mukana jopa 700 kansalaista.

Syy: Tsetsenialanen nainen raiskattiin kansalaisuudeltaan epäselväksi jääneen toimesta, seudun miespuolinen väki liikehti kostaakseen tsetsenien puolesta.

Aseet eivät olleet käytössä.

Ei kuolonuhreja eikä haavoittuneita.

Syytteet nostettiin 9 henkilöä vastaan.

*

[n. toukokuussa 1965; Jerevan, levottomuuksia jotka liittyivät armenialaisten kansanmurhan 1915, 50. vuotispäivään.  – Ei sisälly Gorban listaan]  http://fi.wikipedia.org/wiki/Armenialaisten_kansanmurha

Vuonna 1965 Jerevanissa pidetystä kansanmurhan 50-vuotismuistojuhlasta muodostui kiihkeä, Karlssonin mukaan käänteentekevä tapahtuma (Karlsson, Klas-Göran: De som är oskyldiga i dag kan bli skyldiga i morgon: det armeniska folkmordet och dess efterbörd. Atlantis, 2012. s. 239–242, 295), jossa armenialaiset vaativat sekä Neuvostoliittoa että muuta maailmaa lopettamaan vaikenemisen vuosien 1915–1917 tapahtumista.” Lue: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3285

*

23. päivä elokuuta 1966:

Kiovan alue, Moskova.

Noin 500 asukasta nousi puolustamaan humalaista kansalaista, jota poliisit yrittivät pidättää.

Aseet eivät olleet käytössä, ei kuolonuhreja.

*

17. toukokuuta 1967:

Frunzen kaupunki, Kirgisia.

700 asukasta hyökkäsi sisäasiainhallinnon piiriosastoon, jossa huhujen mukaan poliisit olivat hakanneet hengiltä erään pidätettynä olleen sotilaan.

Aseita käytettiin.

Kärhämässä kuoli yksi ja loukkaantui kolme.

18 kansalaista istutettiin telakalle.

*

13. päivä kesäkuuta 1967:

Shymkentin [Tsimkent] kaupunki, Kazakstan.

Asukkaat osoittivat mieltään Kazakstanin suurimmassa mielenosoituksessa, johon osallistui yli 1000 kansalaista.

Syy: kaupungissa levisi epäsosiaalisia väestöelementtejä provosoinut huhu, joissa väitettiin poliisin murhanneen paikallisen laivaston perämiehen.

Poliisi käytti tuliaseita.

7 kuoli, 50 haavoittui.

43 kaupungin asukasta kulutti oikeussali penkkiä.

*

3. päivä heinäkuuta 1967:

Suuret levottomuudet järisyttivät Stepanakertin kaupunkia.

Niihin osallistui yli 2000 kansalaista.

Yleisö, tyytymättömänä erään pojan murhanneen murhamiehen tuomioistuimessa saamaan lievään tuomioon, hyökkäsi vankisaattuetta vastaan ja vapautti kolme vankia.  Heidät vietiin kadulle ja tapettiin ja poltettiin.

Poliisi käytti tuliaseita.

Uhrit: yksi kuoli ja 9 haavoittui.

22 hyökkääjää manattiin oikeuteen.

*

8. päivä lokakuuta 1967:

Prilukin kaupunki, Chernihivin alue.

500 miestä hyökkäsi kaupungin poliisiasemalle.

Syy: hyökkääjät provosoituivat huhuista joissa väitettiin poliisin murhanneen erään kansalaisen, joka todellisuudessa kuoli pitkälle edenneen aivokalvontulehduksen seurauksena.

Aseet eivät olleet käytössä,

ei kuolonuhreja.

10 ihmistä syytteeseen.

*

12. päivä lokakuuta 1967:

Slutskin kaupunki, Valko-Venäjä.

Noin 1200 kaupungin asukasta poltti kansallisen tuomioistuimen rakennuksen, jossa kuoli kaksi ihmistä ja kolme kärsi palovammoja.

Syy tuhopolttoon: tyytymättömyys tuomioistuimen tuomioon jutussa, jossa tekijä oli aiheuttanut vakavia vammoja ja piti hallussaan luvatonta asetta.

Nostettiin syyte 12 performanssin johtajaksi katsotulle.

Katso myös: ”Tulinen lynkkausjoukko”  Linkki:  http://slucak.org/index.php?nma=news&fla=stat&data=15.10.2007&nums=25)

*

13. päivä heinäkuuta 1968:

Noin 4 miljoonan asukkaan Naltsikin kaupungin torille kokoontui väkeä.  Huhujen mukaan poliisi hakkasi asemalla teini-ikäisiä vankeja. Väkijoukko murtautui asemalle ja tappoi paikallisen poliisin.

Aloitettuun rikosoikeudenkäyntiin haastettiin 33 kansalaista, joista kolme tuomittiin – kuolemantuomioihin.

*

[vuonna 1968; Stepanakert, Azerbaidzan, levottomuuksia; armeenien ja azerien välisiä yhteenottoja.  Eivät sisälly Gorban listaan.]  http://fi.wikipedia.org/wiki/Stepanakert

Lue: http://books.google.fi/books?id=OUlnYdOHJ3wC&pg=PA146&lpg=PA146&dq=Stepanakert+1968&source=bl&ots=v1A9f3K0Jo&sig=eKu01NqevZNC3sIP8QFrV2QJTQ4&hl=fi&sa=X&ei=8YlXVILzMZbVaq31guAJ&ved=0CDgQ6AEwBA#v=onepage&q=Stepanakert%201968&f=false sivu 146.

*

[1969; Tashkent, mellakoita, venäläisväestön pogromeja PakhtakorNeuvosto-Siivet –jalkapallo-ottelun jälkimainingeissa.  Ei sisälly Gorban listaan.]

*

[vuonna 1972: Dneprodzerhinsk, Dnepropterovskin alue: jännitystä. http://www.memo.ru/history/diss/chr/chr27.htm

Lisäksi:

Levottomuuksia Kaunasissa, Liettuassa.  Eivät sisälly Gorban listaan.]  http://www.countries.ru/?pid=1394

*

[vuonna 1973:

Dneprodzerzinski, Ukraina, mellakat alkoivat kolmen juoppoputkaan poliisiautolla kuskatun häävieraan käristyttyä hengiltä bensakanisterin kaaduttua autossa virkavallan huolimattomuuden takia.  Dneprodzrerzinskin mellakoista syytteisiin pantiin jopa 350 kansalaista;

tapaus ei sisälly Gorban listaan]

*

[vuonna 1973: Levottomuuksia Groznyissä.  Eivät sisälly Gorban listaan.]

*

[28.-29.5.1974: Rubtsovsky, Altai, mellakka.  Ei sisälly Gorban listaan.] http://www.ap.altairegion.ru/324-04/index.html

*

[Syksy 1975, Itämerellä; Fregatti Storoževoin kapina

Huom.: Ei sisälly Gorban listaan.

Aivan oma lukunsa on tämä ”Punaisen Lokakuun metsästys”;

Storoževoj –nimisen neuvostolaivaston fregatin komentajakapteeni ja samalla sen poliittinen komissaari Valeri Sablin  agitoi marraskuussa 1975 miehistönsä kapinaan Riian edustalla Latviassa.  Kapinallisten tarkoituksena oli purjehtia Suomenlahden kautta Leningradiin ja sytyttää sieltä vallankumousalus Auroran kupeelta kapina brežneviläistä byrokratiaa vastaan Leninin johtaman lokakuun vallankumouksen hengessä.  Laiva sai peräänsä ilmavoimat ja merijalkaväen, jotka nopeasti kukistivat kapinan lentopommeilla.  Kapina kesti 6 h. Kapteeni Sablin tuomittiin kuolemaan sotaoikeudessa ja teloitettiin elokuussa 1976, 37-vuotiaana.  Pääsihteeri Brezhnev vaati henkilökohtaisesti kuolemantuomiota, ja myös sai sen.

Осень 1975: восстание на эсминце "Сторожевой" (капитан III ранга В.М. Саблин был расстрелян).

Syksy 1975: kansannousu Fregatti  Storoževoi "Vahtikoira" (kapteeni VM Sablin ammuttiin).

http://www.newsru.com/russia/09nov2005/sablin.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Valery_Sablin

https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D0%B0%D0%B1%D0%BB%D0%B8%D0%BD,_%D0%92%D0%B0%D0%BB%D0%B5%D1%80%D0%B8%D0%B9_%D0%9C%D0%B8%D1%85%D0%B0%D0%B9%D0%BB%D0%BE%D0%B2%D0%B8%D1%87

Lue Hannu Reimen kolumnit vuosilta 2013 ja 2006:

http://www.lausti.com/articles/kolumnit/sablin.html

http://www.lausti.com/articles/Ajantasa/vastaisuus.html

Hannu Reime toteaa kolumnissaan mm.:

”Kapinayrityksestä kantautui ulkomaille perin pohjin vääristyneitä tietoja, joitten mukaan fregatti olisi yrittänyt purjehtia länteen, ja että kysymyksessä olisi ollut vain banaali loikkausyritys, leirinvaihto kylmässä sodassa. Sanomattakin on selvää, että tällainen nurinkurinen versio kapinallisten motiiveista ja tapahtumien kulusta miellytti myös Neuvostoliiton johtoa, jolle pelkkä ajatus vallankumouksellisesta liikehdinnästä ja vieläpä Leninin nimissä oli painajaisista pahin. Väärinkäsitys fregatti Storoževoin kapinan tavoitteista ulottui muuten jopa kaunokirjallisuuteen: Tom Clancyn romaani Punaisen lokakuun metsästys ja siihen perustuva elokuva saivat innoituksensa tapahtumista marraskuisella Riianlahdella vuonna 1975.

Neuvostolaivastossa ja Suomen lähivesillä tehdyn kapinayrityksen laaja esittely julkisuudessa meillä tuohon aikaan olisi varmasti leimattu ”neuvostovastaisuudeksi”. Pahinta tietenkin olisi ollut myötätunnon ja solidaarisuuden osoittaminen kapinallisille, eikä asiaa olisi ainakaan parantanut viittaaminen siihen tosiasiaan — jos se olisi tiedetty — että kapteeni Valeri Sablin halusi Neuvostoliittoon sen, mitä hän piti oikeana neuvostojen valtana.”

Tämä härdelli ei sisälly Gorban listaan.]

*

22 päivä tammikuuta 1977:

Novomoskovskin kaupunki, Tulan alue.

Väkeä oli liikkeellä ainakin 500 kansalaista.

Se oli saanut käsityksen, että poliisi kohdisti pahoinpitelyä ja muita vakavia toimia eräisiin alaikäisiin pidätettyihin.

Raivoissaan asukkaat lähes kukistivat korttelin.

Kuusi heistä asetettiin aikanaan syytteeseen.

*

[vuonna 1977: Vilna, Liettua, mellakoita, samoin muissa Liettuan kaupungeissa. mm. Zalgiris-ottelun jälkimainingeissa.  Eivät sisälly Gorban listaan.]

*

[1978; Mellakoita Tbilisissä

Ei sisälly Gorban listaan]

*

[vuonna 1980: Tallinna, Tartto, Pärnu: nuorten mielenosoituksia.  Eivät sisälly Gorban listaan.]

*

24. päivä lokakuuta 1981:

Orzhonikidzen kaupunki.

Mellakat, joihin osallistui noin 4500 kansalaista, tapahtuivat tapetun taksinkuljettajan hautajaisissa.

26 johtajaa vastaan nostettiin syyte.

*

22.-23päivä elokuuta 1984:

Mellakoita Leninogorskissa.

Poliisiauto ajoi kahden tytön päälle, jonka seurauksena toinen heistä kuoli saamiinsa vammoihin.

Noin tuhat raivostunutta asukasta kokoontui kaupungin sisäisten asioiden osaston palatsin ulkopuolelle.  Pian se vallattiin.  Kärhämässä loukkaantui kaksi kansalaista.

13 ihmistä tuomittiin vankeusrangaistuksiin.

*

12. päivä tammikuuta 1985:

Dusanben kaupunki.

Erään elokuvateatterin läheisyydessä puhkesi tadzikistanilaisten ja ei-alkuperäiskansoja edustavien kansalaisten kesken taistelu.  Paikallisen nationalistisen liikkeen lietsoma väki järjesti elokuvissa käyneisiin venäläiskansallisiin kohdistetun verilöylyn.  Molemmilla puolilla tapahtumiin otti osaa jopa 700 kansalaista.

Tappoja tai haavoittuneita ei ollut.

Viisi johtajaa syytteeseen.

*

17.-18. päivä joulukuuta 1986:

Alma-Ata.

Mellakoihin osallistui noin 5000 kansalaista.

Kansallismielisten opiskelijoiden ryhmittymä esitti korkeakoulussa vaatimuksen tasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean täysistunnossaan tekemän päätöksen tarkistamisesta.  Niinpä tuloksena oli, että Kazakstanin kommunistisen puolueen ensimmäisen sihteerin vakanssia hallinneen venäläisen Kolbin korvasi kazakstanilainen Kunaev.

Mellakoissa loukkaantui eriasteisesti 1215 henkilöä, joista 774 sotilaita ja poliiseja.  Kaksi haavoittunutta uhria menehtyi sairaalaan tuotuina.

Rikossyytteet nostettiin 107 kansalaista vastaan.

*

2. päivä huhtikuuta 1986:

Jakutskin kaupunki.

Jopa 600 kansalaista osallistui nuorten jakuuttien ja venäläisten asukkaiden välisiin yhteenottoihin.

Ei uhreja.

Rikosasiana syytteet 8 henkilölle.

*

Todetaan, että

KGB:n kenttäohjeiden mukainen seurantajärjestelmä kirjasi mainittujen kolmen vuosikymmenen, 1957-1987 kuluessa maassa 24 tapausta, joissa joukkolevottomuudet suuntautuivat viranomaisia vastaan.

Yhdessätoista tapauksessa mellakassa käytettiin tuliaseita, minkä seurauksena 43 ihmistä kuoli ja 166 haavoittui.  Vastaamaan rikosasiassa joutui 590 kansalaista.

Tarkastelukauden 1957-1987 tilastot kertovat minkälaiset määrät henkilöitä on tuomittu Neuvostoliiton vastaisesta agitaatiosta ja propagandasta, sekä erheellisten valheiden levittämisestä ja Neuvostoliiton valtion ja sosialistisen järjestelmän herjaamisesta.

Artiklan 70 mukaan kaudella tuomittiin 6543 kansalaista sekä 190. artiklan nojalla 1609 kansalaista.

*

”Gorbatsovin listan” luotettavuus?

Onko listan kertoma tieto täydellinen?

Kuten järjestelmäasiantuntijat hyvin käsittävät, meillä ei ole mitään syytä pitää Gorbatsovin listaa täydellisenä ja kaikki Neuvostoliitossa 1957-1987 tapahtuneet mellakat kattavana.

Esimerkiksi tämä tapaus puuttuu Gorban listalta:

Venäjän kansalaiset mellakoivat Groznyin kaupungissa vuonna 1958: Linkki:

*

Mielenkiintoinen blogi (15.03.2010) ”Komissaaria turpaan, miliisi hirteen” luettavissa täällä:

Linkki: …..http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2010/maaliskuu/komissaaria-turpaan-miliisi-hirteen

Siinä kirjoittaja toteaa vertailunaan nykypäivään: Myöhemmässä Neuvostoliitossa miliisin ei kuitenkaan annettu tehdä mitä tahansa.

Nyttemmin sitten olemme saaneet nähdä, miten porukat seisovat tumput suorassa, kun vieressä roimitaan samaan mielenosoitukseen osallistuneita näkemystovereita aivan olan takaa.  Samoin monet nokkamiehet on toistuvasti onnistuneesti raahattu miliisin tai turvallisuusjärjestelmän tai mikä se kulloinkin onkaan, pikkubussiin, ilman että naapurit vieressä ovat ”eväänsä väräyttäneet”.  Niin muuttuu maailma.

*

Tilasto

Gobatsovin listalla on yhteensä 24 tapausta.

Tapaukset esiintymävuoden mukaan:

1957:   1 tapaus

1958:   0

1959:   0

1960:   0

1961:   5 tapausta

1962:   1 tapaus

1963:   2 tapausta

1964:   2 tapausta

1965:   0

1966:   1 tapaus

1967:   5 tapausta

1968:   1 tapaus

1969:   0

1970:   0

1971:   0

1972:   0

1973:   0

1974:   0

1975:   0

1976:   0

1977:   1 tapaus

1978:   0

1979:   0

1980:   0

1981:   1 tapaus

1982:   0

1983:   0

1984:   1 tapaus

1985:   1 tapaus

1986:   2 tapausta

*

Analyysi

30 vuoden raportointiaikana mellakoita esiintyy listalla 13 vuotena.

Jaksoon sisältyy 17 vuotta jolloin mellakoita ei ole kirjattu.  Mellakoiden esiintymistiheys: 43 % jakson vuosista.

Vuosikymmenittäin (alku- ja loppu vajaita):

1950-luku:   2 mellakkaa

1960-luku:   17 mellakkaa

1970-luku:   1 mellakka

1980-luku:   5 mellakkaa.

Mellakoiden esiintymistiheydessä eri vuosikymmeninä ilmenee merkittäviä tilastollisia eroja.

 

1960-luku oli ”mellakoiden vuosikymmen” myöskin Neuvostoliitossa.

Pääsihteeri Hrustsovin aikana tapahtuneita mellakoita kirjattiin 11 tapausta.

Pääsihteeri Brezhnevin aikana tapahtuneita mellakoita kirjattiin 9 tapausta.

Hrustsevin mellakka-historian leijonanosa, 10 tapausta, ajoittuu hänen kautensa vajaan neljän viimeisen vuoden ajalle.  Epäilemättä sisäisten levottomuuksien ilmeneminen, oli niiden syiden määrittely ja kirjaaminen sitten miten pätevällä tolalla tahansa, joudutti ja johti hänen virkakautensa päättymistä puolueen palatsivallankaappaukseen lokakuussa 1964.

Brezhnevin kauden mellakkahuippu saavutettiin 1967, jolloin eurokommunismin sokerikäynti ”ihmiskasvoisine sosialismeineen” vaahtosi voimallisesti Itäisessä Euroopassa ja loi omat väreilynsä myöskin Neuvosto-yhteiskunnan pariin.  Kurinpidollisen linjan voitto ja Tshekkoslovakia miehitys elokuussa 1968 pani sitten ”lapun luukulle” myöskin Neuvostoliiton sisäkentällä: mellakoita ei aikoihin esiintynyt, tai ne nujerrettiin alkutekijöihinsä ja ”pinta pidettiin tyvenenä” – keinolla millä hyvänsä.

Aivan kuten eräs kommentoija totesi:

”И странный пробел между 1968м и 1977 гг. В 1967м пять эпизодов, а потом девять лет ни одного.

В 1967м Председателем КГБ стал Андропов. Типа, "навёл порядок", да?

А потом бордак стал прорываться изо всех щелей - и пришлось Юрию Владимировичу страну возглавить”. http://iroman.livejournal.com/131658.html

*

Uudistuspolitiikan varhaisvaiheissa palasi neuvostoyhteiskunnan kartalle myöskin käsite nimeltä ”mellakka”.

On täysin ymmärrettävää, että pääsihteeri Gorbatsov kiinnitti ilmiöön huomiota.  Raportoiduissa tapauksissa (yhteensä 5 kpl vuosina 1984-1986) performansseihin osallistui yhteensä 7400 kansalaista, mikä on jo niin huomionarvoinen kärhämäsuma, ettei sitä voinut jättää vaille erikoista huomiota.

Gorbatshov lähipiireineen, yhdessä turvallisuuselinten ja häneen kontaktissa olevien eri tahojen, myös ihmisoikeusjärjestöjen – millä nimillä ja profiileilla ne nyt kulkivatkaan – pyrki analysoimaan ensinnäkin menneisyyden mellakat, niiden syyt, etymologian, ilmenemismuodot, etenemislogiikan, torjuntatoimet, turvallisuuselinten ja poliisin, paikallisten ja alueiden (plus keskuksen komennuskunnat) toiminnan, ja siinä ilmenevät taktiset ja psykologis-toiminnalliset virheet ja rajoitukset.

Gorbatsovin apuna valmistelussa toimi silloinen KGB:n puheenjohtaja Chebikov, joka oli tullut KGB:n palvelukseen juuri vuonna 1967 (5 tapausta), ja joka oli pitkään toiminut pääjohtaja Juri Andropovin esikuntapäällikkönä, joten hänellä oli ainakin alan praktikaa enemmän kuin kellään muulla.

Samoin pyrittiin analysoimaan tulevia kriisejä, niiden logiikkaa muuttuvissa oloissa, ehkäisyä, torjuntaa ja hallintaskenaarioita.

Liikuttiin olemassa olevan vallan keskeisimmässä ytimessä, ja niinpä valmistelun yhteydessä ilmeni jännitteitä turvallisuuselimen ja armeijan valvontakeskusten välillä.  Perinteinen vääntö vallasta ja toimikentän suhteista oli jatkunut väkevänä KGB:n (Andropov & Chebrikov) versus MVD:n, sotilastiedustelun välillä, mutta vuoteen 1988 tultaessa KGB oli jo voittanut, mikä näkyi monessa, vaikkapa listalle pantujen keissien määrässä, tapauskuvauksissa ja yleisilmeessä.  Sotilaiden laatima lista olisi varmuudella ollut toisennäköinen ja –sisältöinen.

Yhtenä esimerkkinä alan teksteissä esiintyy vuonna 1958 tapahtuneeksi väitetty yhteenotto tsetshenien ja venäläisten välinen Groznyissä.  Tapaukseen liittyvän turvallisuusjärjestyksen poistosiivouksen vuoksi tarkkoja tietoja tapahtumakulusta, osanottajien määristä, saati kuolonuhreista ja haavoittuneista ei tahdo löytyä, mutta niiden on arveltu olevan tässäkin luokituksessa ”suuria”, mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan.  Ilmeisesti vähintään kymmeniä, mutta mahdollisesti joitakin satoja uhreja.  Mittasuhteiden massiivisuuden vuoksi salaus käykin alan toimintalogiikan mukaisesti ”ymmärrettäväksi”.

*

Juuri kun naputtelen tätä juttua pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina [2.11.2014] kotonani keittiön pöydän ääressä, ikkunan takana vesipiskat kimaltelevat koivun oksilla, muuten päivä on harmaista harmain. Tähän tulee radion uutisissa tieto, että Ranskassa on syntynyt voimakkaita mielenosoituksia sen jälkeen kun 21-vuotias luonnonsuojelija oli kuollut poliisin ampuman savupanoksen iskemänä.  Alun perin oli protestoitu jotain patohanketta vastaan.  Nyt protestit ovat puhjenneet massiivisina ja väkivaltaisina. ; Onko Neuvostoliiton 1957-1987 mellakoissa sama kaava, kuin näissä läntisissä nykypäivän kärhämissä.  Toimiiko tässä ns. ”Rodney King” –efekti?

Ilmiselvää on, että tapauksilla on oma taustansa, ”tyytymättömyyden talvi”, joka toimii kasvualustana ja koheesion tuottajana näille jonkin kipinän laukaisemille räjähdyksille.

Mutta missä määrin Neuvostoliiton esitetyissä performansseissa oli poliittis-ideologinen juuripohja?  Oliko niillä sellaista, vai olivatko ne kaikki ”epäpoliittisia” luonteeltaan; vain leipään ja pamppuihin liittyvä protesti?

*

Blogikirjoittaja Veli Itäinen aprikoi palstallaan 15.3.2010:

Yleisen käsityksen mukaan mellakoiden pääsyy oli taloudelliset ongelmat ja elintarvikkeiden hintojen nousu.  Lähdeaineiston (esimerkiksi vuonna 1988 Gorbatsoville tehdyn esitelmän…) mukaan näin oli kuitenkin lähinnä vain Novotserkasskissa ja Kirovobadissa.  Vallitsevaan tulkintaan on arvatenkin vaikuttanut vulgaarimarxilainen näkemys, että ihminen lähtee barrikaadeille vain makkaran takia.  Mutta dialektiset materialistit ovat oikeassa vain siinä, että demokratia oli kaukana mellakoitsijoiden agendasta – sen sijaan he vaativat sitä, ettei heitä kohdeltaisi kuin paskaa.

Tapahtumien selostuksiin perehtyessä tulee nimittäin selväksi, että mellakoiden enemmistö oli reaktiota poliisin mielivaltaan.”

*

Andropovin rooli 1967-1982

Juri Andropov (1914-1984), eteni Kaukasukselta Karjalan kautta Kremliin, puoluetehtävistä komsomol-ohjaajan ja piirijohtajan kautta partisaanikouluttajaksi, ja sotien jälkeen keskuskomitean virkailijaksi Moskovaan, diplomaatiksi ja suurlähettilääksi Budapestiin, jossa päävalvojana neuvostopanssarien miehittäessä maan 1956,  NKP:n keskuskomiteaan ja Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin KGB:n johtajaksi 1967-1982, kunnes politbyroon täysjäseneksi 1982 ja pääsihteeriksi Brezhnevin kuoltua 1982, ja lopulta Neuvostoliiton presidentiksi kesäkuussa 1983.  Kuoli 1984.

Andropoville tyypillistä oli kylmä looginen järki ja tarkka silmä, jolla hän analysoi ihmisiä ja prosesseja.  Jos haluaa tutustua tähän kylmään tyyppiin, kannattaa lukea niitä lukemattomia kertomuksia, joita hänestä on kirjoitettu Karjalan vuosien 1940-1951 aikana ja jälkeen.  Ne ovat yllättäviä: johtaja Andropov ilmenee siellä lämpimän toverillisena, uskollisista uskollisimpana uhrautujana ja puolustajana.  Monipuolinen kaveri.

Hänen astuessaan kahvoihin KGB:ssä analysoitiin tehtäväkenttä; yhtenä keskeisimpänä haasteena mellakoiden ja joukkomielenosoitusten kemiaa ja fysiikkaa.

*

”Seitsemän sipulia”

Andropov jaksotti tapahtumien kulun ketjuksi, jossa oli seitsemän vaihetta: Alkutilanne – tapahtuma – torjuntatoimet – nujertaminen – uhrit – sanktiot – uravaikutukset.

Hän kutsui tätä ”seitsemän sipulin” –systeemiksi.  Jokainen vaihe voitiin aukaista kuin sipuli, kerros kerrokselta ja edetä kohden ydintä: ydintoimintaa, johon tähdättiin ja johon kaikki turvallisuuselinten toiminta selkeäpiirteisesti keskittyi.

Uravaikutukset käsittivät eri tasojen turvallisuuselinten palveluksessa olevien henkilöiden vastuun toiminnastaan itse tilanteessa, mutta sen rinnalla myös tilanteen jälkihoidon.  Tärkein kaikista oli jälkihoito.

Käytännössä tämä merkitsi sitä, että todellakaan ”mitään ei tapahtunut”.  Vastuuhenkilöiden tuli vastata nimenomaan tästä viimeisestä, tärkeimmästä, pointista.  Siihen kiteytyi koko tapahtumasarjan seurannaisvaikutukset, sananmukaisesti ”uravaikutukset”.  Tapahtumattomuuden särkeneen tapahtumasarjan vakavuuden mukaan: urakehityksen hidastuminen tai tyssääminen, ansiomerkkien ropinan lakkaaminen, sateenvarjon asettaminen, lomauttaminen määräajaksi tai siirto muihin tehtäviin mieluiten kauas kaikesta, kauheimmassa tapauksessa äkkinäiset terveysvaikutukset teloitusryhmän piippujen edessä.

 

Neuvostoyhteiskunnan turvallisuusjärjestelmän turvallisuustila oli lukittu lopullisella, matemaattisesti aukottomalla tavalla.

Jos jossain joskus esiintyisi väittämiä sellaisten asiaankuulumattomien ilmiöiden esiintymisestä, oli aina ohjesäännön mukaisesti löydettävissä ne epäpätevät ja tehtävissään epäonnistuneet tahot, jota oli hoidettavissa pois kuvasta.  Sitten muut voimat astuivat tilalle ja hoitivat sen mitä epäpätevän olisi pitänyt tehdä.

Jos vaikka jotain tapahtuikin, jossain kansalaiset mellakoivat tai hämmensivät neuvostokoneen toimintaa, se kaikki oli deletoitava, niin että julkisuus ja tilastot loistivat puhtaina.  Se oli tärkeintä, ja paria lipsausta lukuun ottamatta Andropovin ja hänen suoraan käskynalaistensa saldo oli puhdas nolla.

Viis mellakoista, nehän kuului hoitaa nopeasti, voimakkaasti ja lujalla kädellä.  Ei ikäviä uutisia, ei ikäviä tilastomerkintöjä: ei ongelmia.  Kaikki hyvin.

Näin siististi retusoitu kuva oli jälleen ehjä ja virheetön, ei mitään epätoivottuja yhteiskunnallisia, saati poliittisia kampanjoita, ei mitään vastavallankumouksellisia ilmiöitä, protesteja, agitaattoreita, yllyttäjiä.  Ei mitään sosialistisen yhteiskunnan horjuttajia tai muitakaan rottia.  Neuvostoliitto saavutti noina vuosina yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja säätelyn ehdottoman huipun: se sääti, mitä ei saanut tapahtua, ja jos vaikka tapahtuikin joskus, se kykeni tekemään tapahtuneesta poistokuvan niin että oikeasti ja lopullisesti ainoaksi jälkikuvaksi naulattiin: mitään ei ole tapahtunut.

Tähän tietenkin liittyi melkoisen sofistikoitunut ehkäisevä toimintakulttuuri ja menetelmät ”mukauttaa” epämiellyttävätkin tapahtumat ”tavoitekuvaan” soveltuviksi, tässä osaamisessa vuosikymmenten kokemus salatoiminnassa oli avuksi ja ensiarvoisen tärkeää, ja sitähän Andropovilla oli, ja taitoa soveltaa taitojensa koko arsenaali aina kulloisessakin erikoistilanteessa.

Hän piti tiskin puhtaana.  Sen hän oli luvannut toveri Brezhneville, ja hän oli mies, joka piti lupauksensa.

*

Juri Andropov

Presidentti Koivisto kuvaa muistelmissaan (II, s. 56) tapaamistaan tuolloisen NKP:n sihteeristön puheenjohtajan Juri Andropovin kanssa Kremlissä joulukuussa 1982, Neuvostoliiton perustamisen 60-vuotisjuhlissa (Neuvostoliitto laski perustamisensa vuodesta 1922):

Keskustelumme Andropovin kanssa oli hyvin ystävällinen.  Hänellä oli mukava, kuiva huumori, jolla hän asioita esitti.  Hänelle oli tehty keskustelua varten muistiot, mutta ne pysyivät kabinetin pöydällä.”  …

Valtiovierailu Neuvostoliittoon 1983

Kesäkuussa 1983 tein ensimmäisen valtiovierailuni Neuvostoliittoon.  Ennen vierailua [ministerineuvos, KGB:n Helsingin residentiltä] Viktor Vladimirovilta, tulisiko rouva Andropova olemaan myös tilaisuuksissa läsnä.  Vladimirov [joka aina Kremlissä tuli olemaan läsnä] ei tiennyt.  Sen jälkeen kysyin: oliko olemassa rouva Andropova?  Vladimirov vastasi, ettei hän tiennyt.”

[Koivisto, emt. s. 87]

Myöhemmin Suomessakin saatiin tarkennettua tietoa siitä, miten Andropov oli aloittanut Neuvostoliitossa 1983 kurinpalautusyrityksen;: lahjontaan syyllisiksi epäiltyjä kuulusteltiin ja syyllisiksi todettuja henkilöitä tuomittiin ankariin rangaistuksiin.

*

Salaisen palvelun mies.  Salainen elämä.

Venäläinen monitoimimies, journalisti Rudolf Sykiäinen kertoo muistelmissaan Musta Rudolf, ihmeelliset seikkailuni bolshevikkien maailmassa (Tammi, 2000) tietävänsä Andropovin salaisuuden:

Tunsin myös Andropovin vaimon Tanjan eli Tatjanan, jolle Andropov oli toinen aviomies.  Hänen ensimmäinen puolisonsa li suomalaisten talvisodassa motittaman ja tuhoaman 18. divisioonan komissaari.

Ilmeisesti hänen rakkautensa ensimmäiseen miehen katosi hetkessä.  Tuntui siltä kuin he Jurin kanssa olisivat eläneet rinnakkain eivätkä yhdessä.  Vaikka oli heillä kaksi yhteistäkin lasta, Igor ja Irina.  Vaimon käytöksessä oli kuitenkin jotain erakkomaista.  Hän oli henkisesti tasapainoton ja taisi käyttää väärin alkoholia. 

Kun hän vuonna 1952 [po. 1951, VH] sai tietää aviomiehensä siirrosta [Petroskoista, Karjan tasavallasta] ylemmille portaille Moskovaan, hän tuli äitini luo – he asuivat samassa talossa – ja itki hänelle koko edessä olevasta muutosta johtuvan surun.  Äiti lohdutteli: ”Älä sinä nyt tuolla lailla.  Ihmisiähän siellä Moskovassakin elää.”

Elämä oli häntä kohdellut niin kaltoin, että hän koki Unkarin tapahtumien [1956] jälkeen hermoromahduksen ja vietti elämänsä viimeiset vuodet mielisairaalassa.  Siitä johtui hänen outo käytöksensä aviomiehensä hautajaisissa [1984].  Hänet oli ilmeisesti vain joksikin aikaa saatu piristeillä edes jonkinlaiseen kuntoon.  Ehkä siihen osaltaan vaikutti myös heidän poikansa Igor, historian lisensiaatti ja opettaja, jonka elämä ei ollut ruusuilla tanssimista: isänsä kuoleman jälkeen hän sai suurlähettilään paikan Kreikassa, mutta jo muutaman kuukauden jälkeen hän joutui lähtemään jatkuvien alkoholiongelmiensa tähden.” 

[Sykiäinen: emt., s. 48-49.]

Isä, Juri, niin kurinalainen, tahdonvaraisen elämän monumentti, suuren systeemin suunnittelija ja salainen ylläpitäjä, ja perhe, hajoava, hallitsematon elementti.

*

Mauno Koivisto

Koivisto kertaa muistelmissaan 2.9.1983 tapahtuneen Neuvostoliiton ilmavoimien alas ampumasta reitiltään harhautuneen korealaisen matkustajakoneen tapauksen, sekä sitä 1978 edeltäneen

hieman samantapaisen tapahtuman:

Tässä yhteydessä on syytä muistaa myös aiempi korealaiskoneen harhautuminen vuonna 1978.  Kööpenhaminasta lähtenyt kone, jonka piti lentää Pohjoisnavan yli, alkoi loivasti kaartaa oikealle ja lensi jonkin ajan kuluttua Murmanskin ylitse etelään päin ja pakotettiin laskeutumaan.  Onneksi lentäjä pystyi laskemaan raskaan koneen järven jäälle, joka kesti, ja vahingot jäivät vähäisiksi.

Tällöin kävi myös selville, että Neuvostoliitossa oli vallalla rankaisutapa, jota kutsuttiin pystysuoraksi iskuksi.

Se tarkoitti sitä, että jokaisen virheentekijän esimies oli vastuussa alaisensa tekemisistä ja että oli harkintakysymys, mistä vastuiden ketju katkaistiin.

Ensimmäisessä korealaiskoneen alasampumisessa erottamiset ulottuivat hyvin korkealle tasolle asti. 

Tällainen rankaisutapa johtaa yleensä helposti siihen, että virheitä peitellään siinä toivossa, että ne jäisivät ilmitulematta.”

[Koivisto: emt., s. 106]

*

Pystysuora isku

KGB:n päällikkönä Juri Andropov tiesi tämän pystysuoran iskun, sillä olihan hän itse ollut vuodesta 1967 lähtien osallisena kyseisen järjestelmän synnyttämisessä.

Myös Andropovin alainen henkilöstö kautta Neuvostoliiton, turvallisuuselinten eri tasoilla, tiesi ja tunsi tämän rankaisutavan, ja huomioi pikkupiirteisesti sen toiminnassaan.  Andropov tiesi että henkilöstö tiesi.

Totta kai tiesi, koska Andropov itse oli henkilöstönsä opettanut.

*

Olisi

Olisi perin mielenkiintoista saada lukea Venäjän Federaation aikana tapahtuneiden mellakoiden lista.

Vaikkapa 2000-2014 vuosien varrelta.

Kukahan sellaisen laatii, ja minkälaisissa olosuhteissa?  Paljonko ja minkälaisia tapauksia siihen mahtaa sisältyä – paljonko ja minkälaisia jää ulos listalta?

Ken elää, näkee.

*

Vielä tämä…

Anatoli Martsenkon tapaus

Akateemikko Andrei Saharov kertoo Muistelmissaan (WSOY, 1991) Anatoli Martsenkon tarinan, joka on surullinen ja lohduton:

Sattumoisin samana päivänä, jolloin Tsekkoslovakia miehitettiin [21.8.1968], alkoi oikeudenkäynti Anatoli Martsenkoa vastaan.

Jo nuorena työläisenä Kazahstanissa vuonna 1958 Martsenko oli joutunut ensimmäisen kerran vankilaan syytettynä osallistumisesta tappeluun muutamien tsetsenien kanssa.  Hän ei ollut syyllistynyt mihinkään, mutta oikeusistuimet eivät meillä aina ole turhantarkkoja, ja tässä jutussa oli ilmeisesti kysymys myös kansallisuuspolitiikasta.

Martsenko karkasi työleiriltä ja yritti päästä Iranin rajan yli vuonna 1960, mutta joutui kiinni ja tuomittiin kuudeksi vuodeksi Mordvaan poliittisten vankien leirille.

Hänen elämänsä muuttui perinpohjin [dissidentti, kirjailija] Juli Danielin saapuessa leiriin vuonna 1966, sillä hänen ansiostaan Martsenko lähti uudelle tielle, johon kuuluivat kiihkeät sisäiset etsiskelyt, epäilykset, sopeutumattomuus ja yhteiskunnallinen aktiivisuus, mutta samalla myös taistelut, uhraukset ja kärsimykset.  Martsenkon luonteenomainen piirre oli ehdoton, periaatteellinen rehellisyys, joka joistakin saattoi vaikuttaa itsepäisyydeltä.

Vankeudesta vapauduttuaan Martsenko kirjoitti leiri- ja vankilakokemustensa pohjalta kirjan Todistukseni (Moi pokazanija), jossa hän kuvailee hämmästyttävän konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti Stalinin Gulagin tilalle pystytettyä uutta barbaarimaista rangaistusjärjestelmää. Kirja on yksi ihmisoikeusliikkeen perusteoksista.

Vuonna 1968 Martsenko pidätettiin uudestaan ja tuomittiin sen tekosyyn nojalla, että hän oli Moskovassa käydessään oleskellut Larissa Bogorazin luona yli kolme vuorokautta ilman lupaa rikkoen siten passilakeja. Jonkun muun rikkomusta olisi katsottu läpi sormien, mutta ei Martsenkon, sillä KGB vihasi häntä hänen samizdatissa kädestä käteen kiertävän ja ulkomaillakin monella kielellä julkaistun kirjansa takia.  Martsenko tuomittiin vuodeksi vankeuteen, mutta KGB:lle sekään ei riittänyt.  Leirillä häntä vastaan nostettiin uusi syyte ja hänelle mätkäistiin vielä kaksi vuotta vankeutta panettelusta.  Kun häneltä oli saunassa kysytty, miksi hän oli niin laiha, hänen väitettiin vastanneen: ”Kommunistit ovat imeneet minusta kaiken veren.”

Elokuun 21. päivän aamuna kaikkia Martsenkon ystäviä tervehti oikeusrakennuksen edessä Pavel Litvinov näin: ”Tankkimme ovat Prahassa!”  (Pavel Litvinovin isoisä Maksim Litvinov oli tunnettu vallankumousmies, joka toimi usean vuoden ajan ulkoasiain kansankomissaarina, kunnes hänet vuonna 1939 korvattiin Molotovilla Neuvostoliiton politiikan muuttuessa natsi-Saksalle myönteiseksi.)

Neljä päivää myöhemmin, sunnuntaina 25. elokuuta 1968, Pavel Litvinov ja Larisa Bograz järjestivät yhdessä Vadim Delonen, Viktor Fainbergin, Konstantin Babitskin, Vladimir Dremljugan ja Natasa Gorbaneskajan kanssa kuuluisaksi tulleen mielenosoituksen Punaisella torilla vastalauseeksi neuvostojoukkojen tunkeutumiselle Tsekkoslovakiaan.  Noina päivinä Litvinovin ja Bograzin ja heidän toveriensa tempaus oli sellainen ihme, että se pelasti koko maan kunnian.  Kaikkialla maassa nimittäin masinoitiin kokouksia miehityksen tueksi.  Vaati valtavaa rohkeutta jättäytyä niiden ulkopuolelle, ja monet saivat siitä rangaistuksen.  Ulkomaailmaan protestiäänet eivät kantautuneet. 

Litvinov ja Bograz kumppaneineen ehtivät seistä Punaisen torin Mestauspaikalla, vallankumousta edeltäneen ajan perinteisellä teloituspaikalla, vain hetken ennen kuin KGB:n agentit hyökkäsivät heidän kimppuunsa hakaten heitä ja yrittäen repiä heidän käsistään kylttiä, jossa luki ”Kädet irti Tsekkoslovakiasta”.  Kaikki seitsemän pidätettiin, mutta heidän vastalauseensa oli jo rikkonut hiljaisuuden.” …

[Saharov tapasi ensimmäisen kerran kirjailija Aleksandr Soltzenitsynin 26.8.1968];

Tämän jälkeen keskustelimme siitä, millainen rangaistus odottaisi Punaisen torin mielenosoitukseen osallistuneita. Soitin muutaman päivän kuluttua [KGB:n puheenjohtajalle Juri] Andropoville puhuakseni heidän puolestaan.  Igor Kurtsatov oli joskus luvannut minulle vapaan pääsyn Atomienergian tutkimuslaitokseen ilman kulkulupia ja muodollisuuksia, ja hänen sihteerinsä noudattivat tapaa niin kauan kuin he pysyivät talossa.  Menin laitoksen johtajan Anatoli Aleksandrovin huoneeseen ja soitin hänen erikoispuhelimellaan.  Kerroin Andropoville olevani hyvin huolissani elokuun 25. päivänä Punaisella torilla pidätettyjen puolesta, sillä Tsekkoslovakian kysymys veti koko maailman huomion puoleensa.  Myös länsimaiden kommunistiset puolueet seurasivat tilannetta tarkkaan, joten mielenosoittajille annetut tuomiot vain kärjistäisivät tilannetta entisestään.

Andropov sanoi olevansa hyvin kiireinen ja viettäneensä unettoman viikon Tsekkoslovakian tapahtumien vuoksi.  Sitä paitsi mielenosoitusta tutki syyttäjänvirasto eikä KGB (hän ilmeisesti tarkoitti, että juttua käsiteltiin järjestyshäiriön luonteisena, ja se kuului sen tähden syyttäjänvirastolle).  Andropov sanoi kuitenkin uskovansa, etteivät tuomiot olisi kovin ankaria.

Se oli toinen ja viimeinen keskusteluni Juri Andropovin kanssa.”

Saharov: emt. s. 330-331, 334.

*

Huom.:

Tuomiot Punaisen torin Mestauspaikan mielenosoituksesta:

Dremljuga tuomittin 3 vuodeksi,

Delone 2½ vuodeksi työleirille,

Litvinov 5 vuodeksi,

Bograz 4 vuodeksi ja

Babitski 3 vuodeksi karkotukseen ja

Fainberg vankimielisairaalaan määräämättömäksi ajaksi.

*

Post skriptum:

Saharov kertoo, miten hän kysyi Soltzhenitsyniltä 1970,

voitaisiinko Pjotr Grigorenkon ja Anatoli Martsenkon hyväksi tehdä jotakin, Solzenitsyn vastasi jyrkästi:

”Ei!  He ovat itse valinneet yhteentörmäyksen tien.  He ovat itse päättäneet kohtalostaan, eikä heitä voi enää pelastaa.  Jokainen yritys vain vaikeuttaisi heidän ja kaikkien muiden asemaa.”

Solzenitsynin normaalista reaktiosta täysin poikkeava asenne sai kylmän hien nousemaan iholleni.”

Saharov, emt. s. 347.

*

Kylmä hiki tässä on yhden jos toisenkin iholla.

*

PS.

Ihmisoikeusaktivisti Anatoli Martsenko kuoli leirielämän, lyöntien, nälkälakkojen ja hylkäyksen kuluttamana kuurona, mutta yhä tuntevana ihmisenä, joulukuussa 1986 ehtimättä saada oikeutta ja vapautta.  Hän oli kuollessaan ennenaikaisesti vanhentunut, 48-vuotias mies.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Anatoli_Mart%C5%A1enko

Lue myös;

HS:n pääkirjoitus 29.02.2012;  http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1305556680980

*

PS2.

Kielitaitoisten kannattaa vilkaista tämä:

http://www.white-guard.ru/go.php?n=52&id=267

Вот здесь http://www.white-guard.ru/go.php?n=52&aa1=502&aa2=1

есть перечень восстаний в лагерях 1946-56 и массовые выступления с 57 года

http://www.white-guard.ru/go.php?n=52&aa1=502&aa2=1

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (10 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Punaisen lokakuun metsästys -leffa on tullut televisiosta eri kanavilta varmaan kohta 10 kert. Eli jokainen on nähnyt sen ehkäpä noin 4,7 kertaa?

http://www.leffatykki.com/elokuva/punaisen-lokakuu...

Elokuvalla on vankka lähtökohtainen dokumenttipohja, mutta heti kohta alkutekijöiden jälkeen juoni ja juttu lähtee "lentoon" aivan omaan suuntaansa.

Mutta väliäkö hällä; ihan kiintoisa elokuva.

Tosipohja on erilainen: kannattaa lukaista nuo linkkaamani Hannu Reimen artikkelit.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tässä alan miesten laatima virhe-luettelo; kesto 7:32

Everything Wrong With The Hunt For Red October

https://www.youtube.com/watch?v=xwj1tGev0Z4

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Tuo Alma Atan mellakka 1986 oli ensimmäinen, josta jo silloin alkaneen Glasnostin pohjalta tiedotettiin ulkomaille. Kun uutinen siitä tuli TV:ssä, se tuntui todella dramaattiselta: mellakoita Neuvostoliitossa. Eihän sellaista tapahdu, tai jos tapahtuu, niin ei siitä kerrota!

Mielessäni olen kaikki nämä vuodet pitänyt nimenomaan tuota tapahtumaa koko Neuvostoliiton hajoamisen alkusoittona.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska
Käyttäjän heikki1k2auvinen kuva
Heikki K. Auvinen

Veikko,

Teet hienoa työtä, joka tukee realistisen kuvan saamista itäisestä naapurimaastamme neuvostovuosien aikana. Et heittele mielipiteitä, vaan rakennat kuvaa asioista tosiasioiden pohjalta.

Oletko miettinyt mahdollisuutta liittää tuolle listalle myös lakot, joita käsiteltiin samalla tavalla kuin mellakoita. Asuessani Kizelissä 1999 - 2000 Uralin hiilikaivosalueella tutustuin hiilikaivosmiehiin.

Hiilikaivosmiehethän katkaisivat Siperian radan liikenteen (1980-luvulla?) omien parempia työoloja koskevien vaatimustensa tueksi. Tämän kerrotaan olleen ainutkertainen dialoginen prosessi NL-aikana.

Voimankäytöllä lopetettuja lakkoja oli ilmeisesti enemmänkin. Joskin
työleirit, joita Kizelissä oli useita, toimivat metsänhakkuissa ja sahatavaran tuottamisessa, jopa sellun tuottamisessa kuten Kizelissä oli pieni sellutehdas työleirihallinnon hallinnoimana. Vierailin useampaan kertaan työleireillä kun selvitimme EU:n projektissa turismin kehittämismahdollisuuksia alueella, joka oli erittäin luonnonkaunista ja muistutti Suomen Lappia.

Jos kirjoitan muistelmat nämä vierailut saavat oman lukunsa siinä - en ole muualla elämässä nähnyt sellaista mitä näin Stalinin
aikoinaan perustamilla leireillä. Enää niitä ei ole, koska jo silloin niitä ajettiin alas.

Yhtenä vuonna saatoin HS:n freelancetoimittajaa (Yrjö Rouhe) kun hän kirjoitti Uralin alueesta ja työleireistä jutun lauantailehdessä julkaistulle turismiasioita käsittelevälle sivulle.

Heikki

P.S. Asuin 1998 kesällä parisen kuukautta Alma Atan "dekabristikapinan"
vieressä parlamenttiaukion toisella puolella. Paikalliset ihmiset puhuivat sadoista kuolleista opiskelijoista, joka sanottiin olevan oka Nazarbajevin taustassa. Hän oli silloin puolueen pääsihteeri.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos, Heikki.

Koskettelit erittäin olennaisia aiheita.

Hiilikaivosmiehillä oli merkittävä rooli keskeisenä energiantuottajana ja siihen liittyvänä voimakkaana ammattialana ja joukkovoimana. Hiiliporukka oli paljon kovempi nyrkki kuin öljypuolen väki, olihan se kompaktimpi ja sillä oli ammatillisesti ja ammattiliittona vahvempi asema. Jeltsin käsittääkseni tukeutui hiilimiehiin?

Lakot - sanoisin todella mielenkiintoinen ja kuuma aihe! Siitä riittäisi kaiveltavaa: katsotaan mitä saan kokoon. Lakko oli lähtökohtaisesti mahdoton ilmiö Neuvostoliitossa. Niitä vain esiintyi, siis työmarkkinalakkoina (lakkona työstä) mutta myös eri muotoja etsivänä painostus ja rajoitetun mielipiteenilmaisun keinona.

Alma Ata 1986 oli omalla tavallaan merkkipaalu, kohtalaisen selkeä vauhdittaja muutokseen, - kuten tietysi nuo Donin alueen leipäkapinat Novotserkasskissa 1962. Silloin 1962 kehitys johti kovan linjan voittoon, Hrutsevin kausi kallistui lopuilleen, - toki monen muunkin tekijän myötävaikutuksella.

Muuten: olisikohan tuota Yrjö Rouhen juttua saatavissa jostain?

Hesarin arkistosta tai yliopiston kirjastosta, mutta pitäisi saada hieman osviittaa ajankohdasta, mikähän vuosi mahtoi olla menossa?

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

https://www.youtube.com/watch?v=Y5kbs-UlT5I

Lavrentin sankarilliset alaiset jahtaavat Abwehrin lähettämiä salamurhaajia, modernia venäläistä tv-draamaa.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Jeltoqsan eli "Joulukuu 1986" Alma Atassa;

Alma Atan riots joulukuussa 1986 on kaikessa karuudessaan hyvä esimerkki ”tarkoittamattomista seurauksista”, jotka tässä tapauksessa kai pitkälti menivät Gorbatsovin piikkiin, joka mitä ilmeisimmin tahtomattaan tuli edistäneeksi diktaattori Nusultan Nazarbajevin urakehtystä.

Gorba vaihtoi vanhan puoluejohtaja Kunajevin Kolbiniin, mikä sai aikaan opiskelijamielenosoituksia, jotka aluksi sujuivat hillitysti.

“The dismissal of the long-serving First Secretary of the Communist Party of Kazakhstan, Dinmukhamed Kunayev (1964-1986) on 16 December and the appointment of an outsider, Gennady Kolbin (1986-1989) as the First Secretary was the primary reason for the peaceful student demonstrations that started in the early morning of 17 December.

According to Gorbachev, after the 27th Party Congress of December 1986, he met with Kunayev and discussed Kunayev's resignation. In the meeting, Kunayev expressed his desire to retire and proposed the appointment of a Russian in his place to stop advancement of Nursultan Nazarbayev (later President of Kazakhstan) in the party ranks. Kunayev, in his own book, states that Gorbachev never asked him about his replacement and only said "a good comrade will be sent"”

Normaalia oli virallisissa raporteissa esiintyvät dissaavat kertomukset vodkan ja huumeiden tarjoilusta yms. sekä mieltään osoittaneiden nimittely huligaaneiksi, loisiksi ja epäsosiaalisiksi aineksiksi..

Wikipedian selonteko tässä:

http://en.wikipedia.org/wiki/Jeltoqsan

Arviot Alma Atan mielenosoittajien määrästä vaihtelevat suuresti.

Tapahtumahetken raportit Moskovassa puhuivat noin 200 kansalaisen olleen mukana mellakoissa. Myöhemmin Kazakstanin SSR:n viranomaiset arvioivat ihmisiä olleen mukana noin 3000.

Esiintyy arvioita että mieltään osoittaneita oli 30.000 – 40.000, joista 5.000 pidätettiin ja uhrien määrä jäi hämäräksi.

Protestiliikkeen johtajat sanoivat että yli 60.000 kazakstanilaista osallistui mielenosoituksiin.

Karagandassa 54 opiskelijaa erotettiin yliopistosta ja 5 laitettiin syytteeseen.

Hengenmenot:

Kazakstanin SSR:n hallituksen selonteon mukaan mellakoissa kuoli kaksi, vapaaehtoisena palvellut poliisi sekä opiskelija. Molempien kuolinsyynä oli päähän kohdistuneet iskut. noin 100 pidätettiin ja useita tuomittiin ehdottomiin työleirituomioihin.

Kongressin kirjaston eri lähteet väittävät, että ainakin 200 ihmistä kuoli tai teloitettiin välittömästi tapahtumien yhteydessä.

Jotkut tahot arvioivat kuolonuhreja olleen jopa yli 1.000.

Kirjailija Mukhtar Shakhanov väitti että muuan KGB: n upseeri todisti, että 168 mielenosoittajaa kuoli, mutta luku on vahvistamaton, sillä useimmat Alma Atan tapahtumiin liittyvät asiakirjat on lukittu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ja KGB:n arkistojen uumeniin.

Kazakstanilasiet opiskelijat Qayrat Rısqulbekov ja Lazat Asanova olivat uhrien joukossa. Ensinmainitusta lyhyt maininta täällä http://en.wikipedia.org/wiki/Kayrat_Ryskulbekov

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

*
Tässä yksi raportti Kazakstanin kehityksestä sitten Alma-Atan 1986 liikendintöjen ja Nazarbajevin hallinnon toimenpiteistä:
”Vakauden hinta. Kazakstanin valvontamekanismeja kaksisuuntaisen kulttuurisen ja väestöllisen tilanteen vallitessa”.

http://folk.uio.no/palk/stability.htm
*

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset