Viimeinen rauhan kesä

 

Viimeinen rauhan kesä

 

Motto:

Suomen ei koskaan pidä asettua Venäjää vastaan, eikä antautua sellaiseen ryhmittymään joka on Venäjää vastaan.

 

*

 

Se oli sitten siinä.

 

Viimeinen rauhan kesä, lämmin, pitkä, miltei loputon, on ohi.

 

Olemme luopuneet itsenäisyydestämme, luovuttaneet loputkin, sen vähän rippeet, mitä meillä vielä oli, ja niin syntisen kevyesti kuin ymmärtämätön tuhluri.

 

Ja mitä saimme vastineeksi, tästä mielettömästä teosta?

 

Olemme saaneet sen parhaan, minkä ansaitsemme.

 

Vapautuksen.  Vapautuksen itse omista asioista päättämisen raskaan taakan, jota niin pohjattomasti kammoamme.

 

Olemme marssineet muiden päättämisen tilaan ja aikaan, kuin sokeat ravut rapumertaan.

 

*

 

Nyt muut päättävät puolestamme.

 

Olemme palanneet helmikuun manifestin (1899) aiheuttamaan tilaan, niin monesti kirottuun, johon isämme eivät koskaan kuvitelleet palattavan kun siitä kerran päästiin.  Mutta nyt.

 

*

 

Emme enää päätä taloudestamme, emme rahastamme koska sitä ei ole, emme ulkopolitiikastamme koska sitä ei enää ole.

 

Vain näin olemme ostaneet ja lunastaneet vastuuvapautuksen katastrofeista joissa olemme, ja jotka tulevat.

 

Mutta miten?

 

*

 

Kuinka oli mahdollista, että Suomi lähes huomaamatta, ja melkein risunkaan risahtamatta allekirjoitti ”isäntämaasopimuksen”, joka sallii ja mahdollistaa – ja edellyttää – muiden valtojen operoinnit maassamme, erityisesti kriisiaikana, jolloin tuo häärintä on vaarallisinta?

 

Tämä päätös uitettiin taitavasti kieltämättä.  Kypsyttämällä sitä ohuella tulella ensin ensimmäiset 13 vuotta, ja sitten viemällä lopuksi läpi, äärimmäisellä kiireellä, niin kuin tämän tapaiset jutut, aina.

 

Isäntä siinä sopimuksessa on NATO ja vasalli on Suomi.  Siis vasallimaasopimus.

 

*

 

Sopimus uitettiin siis

 

  1. Vetkuttamalla ja kypsyttämällä
  2. Mitätöimällä sen merkitystä, banalisoimalla, tavanomaistamalla maanpetos
  3. Aikatauluttamalla oivaan hetkeen ja aikaan
  4. Ajon määritti Kokoomuksen Natosiipi ja sen johti Stubb

 

ja kieltämättä taitavasti, hyödyntämällä ikuinen hyökkääjän etu.  Puolustajat eivät tiedä aikaa eivätkä hetkeä, ja siksi he saattavat nukkua kun ”herra” tulee, ja niin kävi taas.

 

*

 

Tämä on samanlainen tyrä ja maanpetos kuin 1986 kun ulkomainen lainanotto pitkän järkikauden jälkeen äkisti sallittiin kaikille ja se sallimus sekoitti Suomen.

 

Nyt tässä tehtiin samoilla muodoilla ja samassa sävellajissa, ja hinta on yhtä kamala, vielä kalliimpikin.

 

Edellisen sodan jälkeen aina vannotaan: Ei koskaan enää.  Mutta aina ne tekevät samat virheet ja typeryydet.

 

*

 

Se, joka määrittää agendan, määrää asian.

 

Nytkin ja se oli natokiimainen Stubb, ja hän kantaa vastuun, pitää kantaa.

 

*

 

Kovin harmillista, että sattui tällainen pääministeri juuri tähän paikkaan.

 

Kiimapiikki osui pahaan paikkaan, juuri tähän hetkeen.

 

Wimbledon-efekti.  Katsoo missä pallo on.  Katsoo sinne minne hyödyllistä katsoa.

 

Lännen kuuluisa kaksoisstandardi käytössä, taas, Suomessa.

 

Näin se menee.

 

Katsokaa nyt.

 

*

 

Nyt ne vievät Ukrainaan aseita.  NATOmaat.  Ei NATO.  Vain maat.  Ikään kuin sillä olisi suurikin merkitys.  Mutta me olemme porukassa.

 

Kuka ne aseet maksaa?  Kukaan ei kysy.  Niillä ostetaan jotain.

 

Me ostamme jotain kuviteltua turvallisuutta, mutta myymme liikkumavaramme, vakautemme, päätöskykymme.  Itsenäisyys on taas kaupan.

 

*

 

Jos Suomi olisi oikeusvaltio tälläistä ei tapahtuisi  Mutta kun on tapahtunut, ymmärrettäisiin, että tämä ei ole hyvä, vaan otettaisiin tekijät kiinni ja pantaisiin rautoihin.  Näin ei tapahdu.  Maanpetokselliset voimat päättävät auringossa ja valossa.

 

Mutta tili tästä tehdään, ensi vuosikymmenellä, jollei aikaisemmin.

 

 

Kannattaa kaivaa käsiin Aamulehti, sunnuntai 14.9.2014, ja lukea laajat Ukraina-jutut:

 

Kirjailija Hannu Mäkelä sanoo haastattelussaan:

 

”Vietin juuri kuukauden Venäjällä.  Kun tulin Suomeen, saavuin rauhallisesta maasta sotahysterian valtaamaan maahan.”

 

*

 

Mittasuhteet ovat menneet sekaisin.

 

Kun ulkoministeri Tuomioja, aivan oikein, pyrki rauhoittelemaan kummallisen kiihkoisia pakote-toimia, häntä ja samanmielisiä moitittiin ”Suomi-kuvan” pilaamisesta.  Hyvä tavaton.  Mitä on tässä joku mielikuva, kun kyse on todellakin sodasta ja rauhasta, ja kansainvälisestä järjestyksestä.

 

Lännen saarrolla saatettiin murentaa Irakin yhteiskuntarakenteita, ja myötävaikuttaa sen kaatuminen nyt osittain Isisin syliin, ja muuhun sekasortoon.  Tätäkö te haluatte Venäjällä?

 

Kun emme tiedä, mikä on Putinin vaihtoehto, emme sitä mikä on Venäjä Putinin jälkeen, Lännen ei kannattaisi suin päin ajaa sitä maata nurkkaan ja muutoksen tilaan, jonka lopputuloksesta emme tiedä, vaan voimme vain arvailla sitä, ja peilailla siihen arabikevään ja värivallankumousten tuloksia ja niiden ”hedelmiä”.

 

Granaattiomenia kasvavat puut, raskaina roikkuvat granaatit, oksilla puun, varjoisilla oksilla puun…

 

*

 

Nämä menivät liittoon sotaakäyvän maan ja koalition kanssaPaasikiven jälkeläiset.  Täysin vastoin ukon viisautta ja kokemusta.

 

Kun olemme osa, vaikka ulkojäsen, sotaakäyvässä porukassa, olemme sotaakäyvä osapuoli.

Uskokaa nyt, ei tarvitse sitten siunailla, kun joku viholliskohde sen meille sanoo.

 

*

 

Ihmeellistä, miten näin rauhallinen maa aina höyrähtää ja tekee typeryyksiä, ja puolisalaa, niin kuin taas kerran.  Kyllä tätä vielä harmitellaan.

 

*

 

Tilanne vertautuu suoraan vuoden 1899 helmikuun manifestin myötä realisoituneeseen tilanteeseen.

 

Aivan kuten manifesti kirkasti, jo tosiasiana vallinneen, mutta meillä piilotetun ja tunnistamattoman, periaatteellisen jaon, että meillä on kaksi erillistä ja erilaista lainsäädäntöpiiriä: NATOn ja Suomen.

 

*

 

Itsenäisen maan keskeisin tunnusmerkki on se, että valtio hallitsee ja päättää omasta tilastaan: maa-alueestaan, vesialueistaan ja ilmatilastaan.  Suomi luopui halvalla nimikirjoituksella tästä jakamattomasta suvereniteetistaan.  Puolustusvoimain komentajan signeerauksella, Newportin kaupungissa.  (Siitä, mikä on maan alla, kaivokset ja kaivostoimintaan kelvolliset malmiot, Suomi luovutti ulkomaille jo aikaa sitten, rahatta hinnatta.  Silloinkin Kokoomus asialla, joskus sekin oli maatapuolustava voima).

 

*

 

Ensimmäinen kysymys, joka tulee kysyä, on tämä:

 

Miten tämä sopimus ja sen korkeat osapuolet toimivat, kun suuren liiton (Pohjois-Atlantin sopimusorganisaation) ja Suomen edut ja tahdot menevät ristiin.  Ja nehän menevät.

 

Tätä ei tietysti kukaan ole miettinyt, eikä pannut kirjoihin eikä kansiin.

 

Jos vasallimaa-sopimus olisi huhtikuussa 2014 Eduskunnassa luvatulla tavalla tuotu hallituksen ja valiokuntien ja ennen muuta Eduskunnan itsensä vapaasti käsiteltäväksi, tämäkin kysymys olisi varmasti jossakin vaiheessa tullut pöytään.

 

Nyt siltä ikävyydeltä säästyttiin.

 

*

 

On ymmärrettävä suurvaltapolitiikan ja sotapolitiikan ikuisen dynamiikan ja tavan mukaan, että tilanteessa, jossa voimalla on kasvava merkitys, voima määrää, ja voiman tieltä väistyy kaikki kehittyneen valtiotoiminnan finessi ja koukerot: perustuslaki, demokratia, kansallinen riippumattomuus ja toimintavapaus.  Kaikkien näiden ja lukuisien muiden ”muulloin” niin tärkeiden ja ehdottomasti huomioonotettavien seikkojen ja momenttien tila kapenee, ja ne väistyvät, ja areenalle astuu voima, joka ratkaisee.

 

Mutta meidän poikamme eivät tätä ymmärrä.

 

Tällä ”isäntämaasopimuksella”, joka faktisesti siis on vasallivaltiosopimus, on nimenomaisesti sovittu ja päätetty ja luvattu ja kutsuttu vieras voima tervetulleeksi Suomen alueelle, ja siinä tosiasiallisesti todetaan ja sitoudutaan siihen, että Suomen ”paikallinen” eli oma lainsäädäntöjärjestys kyllä säilyy entisellään

 

Mutta ”yleisvaltakunnallisessa”eli NATOlaisittain todettuna ”sopimusorganisationaalisessa” mielessä Suomen valtion tahto väistyy ja NATOn päätökset vaikuttavat.

 

Tietenkään kesän 2014 suomalaiset allekirjoittajat eivät osaa ajatella, eivätkä halua edes kuvitella – koska he pitävät sitä mahdottomana ja mahdottomalla on tarpeetonta päätään vaivata – että NATOn kanta ja Suomen kanta ikinä ja missään olosuhteissa olisivat eriävät.

 

Tällä huolettomalla ja lapsenuskoisella asennoitumisellaan Suomen johto on luovuttanut aikaisemmin jo melko pitkälle jaetun ja palastellun suvereniteettinsa lopullisesti ulos.

 

Suomen suvereniteetti on ulkoistettu, loppukimpale yhtenä kappaleena on kärrätty Brysseliin, nyt NATOn päämajaan.

 

*

 

Helmikuun manifestin aikaan Suomalaiset olisivat kuitenkin halunneet säädyilleen päättämisoikeuden myös yleisvaltakunnallisissa laeissa.  Mutta sitä ei keisari Nikolai II heille neuvosmiestensä opastuksesta ja oman ymmärryksensä perusteella suonut, ja katsoi vain noudattavansa siltä osin aiempaa käytäntöä ja menettelyä.

 

Mutta miten tuota tuolloista fiktiivistä vallanmenetystä Suomessa itkettiinkään!

 

Nyt ei itke kukaan, vaikka edusmiehemme ovat kullatulla tarjottimella ja käätyliinojen koristamin allekirjoituspaperein tarjonneet ja tyrkyttäneet valtiomme suvereniteetin viimeisimmät riekaleet ulkomaille.

 

*

 

Newportin kurjalla nimikirjoituksella Suomesta on tullut omassa maassaan vain jonkinlainen vuokramies tai arentimies.  Vailla todellista päätösvaltaa ja itsenäisyyttä.  Riippuvainen ulkoisesta, NATOllisesta toiminnasta ja päätöksenteosta.

 

Jotkut voivat elätellä illuusiota jatkossakin tapahtuvasta omavoimaisesta ponnistuksesta ja tahdonilmaisusta, mutta tositilanteessa Suomen mahdollisuus sanoa ei NATOlle on täysin hiiren ärjäisyyn verrattava oletus.  Pelkkä fiktio.  Nyt on paperi tehtynä, ja isäntä talossa, mutta se on vieras.

 

*

 

Osmo Jussila kirjoittaa helmikuun manifestin tiimoilta:

 

”Ei sanaakaan siitä suomalaisten kannalta keskeisestä kysymyksestä, mikä tuli olemaan Suomen säätyjen rooli tässä yleisvaltakunnallisessa lainsäädännössä?  Olikin hyvin todennäköistä, että keisari Nikolai II käsitti venäläisten oikeustaistelijoiden tapaan Suomen säädyt yhä vain jonkinlaiseksi ”maaviranomaisten” (zemskie tsiny) paikalliseksi kokoukseksi, joka kyllä saattoi antaa neuvojan, ehkä jopa päätöksiään, oman alueensa etuja koskevissa kysymyksissä, mutta jolla ei millään tavoin voinut olla ratkaisevaa roolia ns. yleisvaltakunnallisten kysymysten käsittelyssä.”

 

Näin toimii NATO. 

 

Se käsittää että Suomen eduskunnalla ja muilla ns. ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimijoilla saa olla kuvitelmia omasta paikallisesta päätösvallasta, aivan kuin joillakin menneisyyden zemtskineuvostoilla, joissa rupatellaan ja juodaan teetä, mutta se tietää, että valta on siellä missä pitääkin, ja nyt siitä on paperi olemassa.

 

Se riittää.

 

Kukaan suomalainen ei tule kysymään ja peräämään yhtään mitään, miten tämä päätöksentekoprosessi menee sitten kun on Tilanne päällä.  Tällä sopimuksellahan omalta osaltaan halutaan torjua ennalta ettei Tilanne tule päälle, ja siihen suomalaiset hyväuskoisuudessaan ripustautuvat, eivätkä halua ajatella, mitä sitten… jos ja kun… onkin jotain intressiristiriidan tynkää…

 

Ei.

 

Sellaista tilannetta ei tule.  Ja jos ja kun Suomelle tulee hätä, he kyllä soittavat.  Muussa tapauksessa NATO soittaa, ja muut tanssivat.  Myös Suomi ja erityisesti Suomi.

 

*

 

Samalla Suomi menetti ns. ”kansallisen sotaväkensä” – sehän meni samalla kun NATO sai sisääntulolupakirjan Suomen asemille, kentille, tukikohtiin, radoille, tilaan ja maahan.  Tervetuloa vaan.

 

Itsenäisellä maalla on itsenäinen armeija.  Epäitsenäisellä epäitsenäinen armeija.  Vasallivaltio ei tee päätöksiä sodasta ja rauhasta.  Ei millään niin isoista kysymyksistä.  Kun ei se saa enää päättää selaisista hieman pienemmistä kysymyksistä, kuin omista tukikohdistaan, lentokentistään, satamistaan, tukikohdistaan jne.  jne  jne

 

*

 

Eduskunta on sitten neuvoa-antava, ei päättävä elin.

 

*

 

Aina ja iäti vasallivaltioiden – valloitetuista nyt puhumattakaan – asema on ollut tämä:

 

Jos ”alueen paikallisten korporaatioiden privilegiot joutuvat jossakin käytännön tilanteessa ristiriitaan ns. valtakunnan eli keisarin etujen kanssa, niin privilegiot saivat luvan väistyä”.

 

Sitaatti on Osmo Jussilan selonteosta helmikuun 1899 manifestin jälkeisessä Suomessa.  Pari etumerkkiä muuttamalla voimme puhua samoin sanoin Newportin vasallisopimuksen jälkeisestä Suomesta.

 

Rstiriitatilanteessa Suomen ”privilegiot saavat luvan väistyä”.  Voiton vie ”suurempi etu”.  ”Suurempi voima”.  ”Suurempi kuva.”  Suurempi suurempi…

 

NATO.

 

Ristiriitoja ei voi välttää.  Sodan uhka ja sota on pelkkää ristiriitaa. 

 

Mahdotonta kuvitella, että Suomen etu ja hyöty olisi aina ja kaikissa tapauksissa se, mikä NATOn päämajassa – tai Capitoleumilla – nähdään eduksi ja hyödyksi.

 

Päämaja vie.  Vasalli vikisee.

 

*

 

Nyt olemme osa, hyvin läheinen, paikallekutsuja-osallinen, organisaatiossa, joka käy sotaa  Akuuttia taistelusotaa.  Ainakin sen merkittävin valtio käy sitä, julisti juuri sodan, Yhdysvallat.  Ja niin mekin olemme de facto sotaakäyvä valtio.  Tämän vasallisopimuksen perusteella ja siitä johtuen.

 

*

 

Tämä mailleen hiljalleen hiipuva hellekesä 2014 oli sitten viimeinen rauhan kesä.

 

*

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu