*

Veikko Huuska

Äyräpään kirkon raunioiden viimeiset suomalaiset 7.7.1944

Äyräpään kirkon raunioiden viimeiset suomalaiset 7.7.1944

Mukana ollut veteraani kertoo

autenttinen tarina

Virittelyksi aluksi autenttista kuvaa Äyräpäästä.  Puolustusvoimien tilannekatsaus/Jatkosodan katsaus 87/kesä 1944 ; Kaksi viikkoa ennen jatkosodan päättymistä valmistunut katsaus kertoo Äyräpään sillanpääasemasta ja torjuntataisteluista http://www.elonet.fi/fi/elokuva/611628

Kesto 06:44

*

Eversti Ehrnrooth lähettää ”lapsisotilaan” paikkaan josta ei ole paluuta..

Sotamies Mikko Kallio, s. 7.10.1925 Hämeenkyrö, 4./Er.P. 25, kertoo:

(huom. kertoja oli 18-vuotias heinäkuussa 1944, Äyräpään sillanpääaseman taisteluissa)

Pataljoonamme, Erillinen Pataljoona 25 komennettiin Äyräpäähän 5.7.1944.

”Se alkoi niin huonosti se sotahomma Äyräpäässä.  Ensin haukuttiin raukaksi ja pelkuriksi.  Sitten kolme päivää ilman ruokaa, kolme päivää ilman vettä.  Yhtään upseeria en siellä sillanpääasemassa niiden päivien aikana nähnyt, paitsi yhden.

- Ei ne herrat sinne tulleet – siellä kuoltiin!

Ja se päättyi siihen, kun kersantti Veijo Jokela pani paidan kiväärin nenään.  Me päätettiin antautua ja antauduttiin.  Me olimme viimeiset suomalaiset Äyräpään kirkonraunioissa, ja meitä oli 27 miestä.  Minä laskin.  Ketään ei ammuttu eikä mukiloitu pidätettäessä.  Kohtelu oli asiallista.  Rykmenttiportaassa sitten ne ammuskeli, näyttivät etteivät pidä meistä, mutta eivät telottaneet ketään.

Mutta ikävintä oli silloin, kun se mies, joka meidät haukkui raukoiksi ja pelkureiksi, ammutti meitä ”kaikilla saatavissa olevilla putkilla” sinne Äyräpään kirkonraunioihin.  Silloin tuntui että… se ei oikein tykännyt meistä”, näin tiivistää kokemuksensa Äyräpäässä Mikko Kallio, Amerikoissa asuva veteraani ja entinen sotavanki. 

Jututin Mikkoa Ikaalisten Kylpylässä, jossa hän oli veteraanin kuntoutusjaksolla, vuonna 2002. (Toisen kerran kesällä 2003).

*

Er.P 25 oli ”eräänlainen kuripataljoona”

Paljon on kirjoitettu ja väiteltykin siitä, oliko Er.P 25 jonkinlainen ”vastarannankiiskien” kokoontumispaikka, jonne heikot ja vastentahtoiset ja suorastaan oppositiohenkiset sotilaat ”putsattiin”.  Divisioonien erillispataljoonien kokoaminen liittyi kenttäarmeijan rakenteen muuttamiseen, yhteen niistä, ja se tapahtui eri divisioonissa hieman eri tahtiin ja myös eri tavoin.

Porin suojeluskunta-alueella perustettu 15. Divisioona oli lähtökohdiltaan hieman erilainen kuin muut, se oli alun perin koottu ylipäällikön reserviksi, mutta heinäkuussa 1941 se oli saanut samanlaisen hyökkäystehtävän kuin muutkin divisioonat.  Se oli komentajansa kenraalimajuri Hersalon johdolla taistellut tiensä Simpelen Änkilänsalon vaikeista murtotaisteluista Elinsenraavan ja Kilpolan kautta Taipaleelle ja edelleen Lempaalan järven ympäristöön, Kannakselle hieman vanhan rajan ylittäen.  Hersalo oli 11.D:n komentajan Kylmä-Kalle Heiskasen ja 14.D:n komentajan Erkki Raappanan ohella ainoa divisioonankomentaja joka säilytti vakanssinsa läpi koko jatkosodan, vaikkei mikään varsinainen Mannerheimin suosikki ollutkaan, muuten vain pätevä – suojeluskuntatyössä vuosikymmenten myötä pätevöitynyt mies.  Ilmeisesti hän käytti omia menetelmiään myös Er.P 25:n perustamisen yhteydessä, halusi säästää pataljoonaa taustatehtävissä.  Kunnes heinäkuun alussa 1944 Äyräpään alueella tilanne vaati lisävoimia, ja silloin päämajan suostumuksella Hersalon erillinen pataljoona alistettiin Ehrnroothin JR 7:lle.

*

Pataljoonan upseereista

Pataljoonan komentaja oli majuri Jaakko Kuusinen.  Mikko Kallion komppanian, 4.K:n komppanian päällikkö oli hänen ilmaisunsa mukaan ”sk-kapteeni, maailman vittumaisin mies, ”Iso-Heikki”.  Se oli nainut rikkaan talon tyttären.  Joukkueen johtaja konekiväärijoukkueessamme oli vänrikki Keijo Saarilahti.  Oli myös luutnantti Helavuori, suodenniemeläiseen veljessarjaan kuuluva.  En minä upseereita sillanpäässä nähnyt koko aikana.  Vänrikki Saarilahti oli ainoo upseeri, jonka minä niiden kolmen päivän aikana siellä näin.  Ryhmän johtajana oli alikersantti Oiva Setälä Suodenniemeltä hänkin.

*

Mikko kertoo pataljoonan lähtötouhuista:

”Mannilla” mentiin Vuoksen rantaan.  Manni on semmoinen korkea kuorma-auto.  Norokorpi istu hytissä kuljettajan vieressä.  Minä ja Saarilahti istuttiin lavalla.  Minä olin sen taistelulähetti.  Minä kuljin sen vieressä kuin koira.

Kun Manni pysähtyi, Heikki hyppäs sieltä autosta.  Puut oli menny, maat oli myllätty.  Tykistön jälki näkyi kaikkialla.  Ja ympärillä pauhasi se loppumaton pauhina.  Hän nosti katsettaan ja katseli sitä paikkaa, otti tollain kädellä ja sanoi: - Oh, saatana kun livautin selkäni.  Kapusi takasin Manniin ja ajoi taakse.  Seuraavan kerran minä näin sen kansanhuollon johtajana Hämeenkyrössä sodan jälkeen kun tulin siltä reissultani takaisin.

*

Lähtö ja loitsu

Ennen lähtö Vuoksen ylitykseen, Vuosalmen puolella, meidän pataljoona koottiin muotoon ja rykmentin komentaja piti puhuttelun meille.

  • Te raukat ja pelkurit!  Minä lähetän teidät paikkaan, josta ei ole paluuta.

Tuhat miestä kuunteli.  Eikä kukaan ampunu sitä.  En minä tiennyt, kuka se pikku tappi oli, joka meille siellä puhui ja paasasi.  Minä sitä kysyin paatissa kun mentiin Vuoksen yli sillanpäähän.

  • Se on ”Koree-Antti”, sano joku mouhijärveläinen vanhempi sotamies.  Se tarkoitti että everstiluutnantti Adolf Ehrnrooth, tämä Suomen sankari, nykyään.  En minä tiennyt.  Minä olin 18-vuotias mies.  …oikeastaan minä olin, näin minä nyt ymmärrän, 18-vuotias ”lapsisotilas”, ja sellaisen se sankari lähetti sinne surman suuhun.

Minä olen myöhemmin lukenut kirjoista tästä puhuttelusta, ja se on ollut laimeemmassa muodossa.  Näytäs sitä siinä: juu ei se enoin ollut.  Se oli suoraan näin: - Te raukat ja pelkurit.  Minä lähetän teidät paikkaan, josta ei ole paluuta.

http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=13

Sitä on mietitty, oliko se seurausta siitä ”Raudun kapinasta” syksyllä 1941, kun JR 36:n miehet [mm. Hämeenkyrön, Mouhijärven ja Suodenniemen miehiä, VH] kieltäyty jatkamasta vanhan rajan takse ja noin 400 – 500 miehen voimin piiritti rykmentin komentajan komentopaikan.  Mutta eihän me niitä miehiä oltu, niistä oli iso osa kaatunut ja haavoittunut ja kotiutettu.  Meidän pataljoonassa oli nollakahdeksan syntyneitä ja vastaavia – sekä sitten meittiä nuori kokemattomia poikasia.  Eikä se rykmentin komentajan ratkaisu ollut, pitää viimmeseen asti siitä Äyräpään sillanpääasemasta kiinni: käsky tuli ylempää.  Mannerheim kertoo muistelmissaan, miten hänellä oli ensimmäisestä maailmansodasta myönteisiä kokemuksia vastaavanlaisen sillanpään pidosta Puolassa.  Käsky tuli Päämajasta ja sitä oli toteltava.  Kolme päivää taistelut riehuivat täysillä.  Mistään ei saatu ruokaa.  Vanikanpalat mitä kelläkin oli leipälaukussaan oli aikaa syöty.

*

Mikko kertoo:

Sitten kuului huuto: Soppapaatti on tullut!

Minä kuulin sen huudon.  Näin, että poikien pakkeja oli valmiina orressa.  Minä ryömin sinne ja otin sen korennon.  Siinä oli valmiina 6 – 7 pakkia.  Lähdin hivuttaan rantaan päin.  Ryömin matalana ojaa pitkin.  Kunnon juoksuhautoja siellä ei ollut ollenkaan.  Niitä ei oltu ehditty kaivaa, eikä kallioon mitään kaiva.

Ei siellä rannassa mitään soppapaattia ollut.

*

Erään papin loppu

Keskitys iski rajuna siihen paikkaan.

Oltiin matalana.  Joku hyppäsi silloin ylös ja huusi: - Me hyökätään!

Se oli sotapappi.  Ei meitä ollut siellä paljon muita kuin minä.  Niin minä sitten nousin, ja me mentiin sitten.  Ei kauan.  Ryssä ampu 50 millimetrin piiskalla.  Täysosuma.  Paukku meni parin rinnasta, tossa oikeella oli tommonen reikä Sillä selvä.

Se oli tullut hulluksi siinä paineessa, niin käy.  Jotkut painaa karkuun, lähtee taakse, toiset, niinkun tämä pappi, on rohkeita, ja kun niillä pimenee, ne hyökkää.  Oli se rohkee mies…

Pappi kaatui suorilta jaloilta.  Sillä oli kypärä, se lensi päästä.  Kypärä jäi pyöriin siinä paljas kalliolla ympyrää, se pysähty ihan mun eteeni.  Meillä ei ollut kypäriä, verikauhat vaan.  Äkkiä mulle tuli, että minä otan ton papin kypärän, se ei sitä tarvi, mutta minä voin ehkä.  Siellä lensi pirstaa ja kaikenlaista sälöö ilmassa.  Minä sitten ryömin kypärän luo ja vaihdoin päähäni, verin hihnan kireelle.  Se oli kuolleen papin viimeinen palvelus tässä elämässä: siinä siunaamassa nimittäin 6 tuuman pommi tuli lähelle.  Se heitti kivensiruja ja srapnellin kappaleita päälleni.  Se repi helmetin [kypärän] hajalle.  Menetin tajuntani.  Minä en siitä ajasta tiedä.  En muut mutta kun heräsin, tajuisin että olin selvinnyt hengissä.  Papin kypärä oli palasina.

Vieläkin minulla on 200 kappaletta srapnellinsiruja kropassa.  Toinen puntti oli märkänä verestä.  Ei siellä mitään soppapaattia ollut. [Mikko ajattelee, että jos olisi saanut pakit täyteen soppaa, hän olisi ollut jakamassa niitä muualla, eikä olisi lähtenyt ”pappia kyytiin”..]  Mua kiusas 14-15 vuotta ne kauheat päänsäryt.  Olin yltä päältä veressä.  Muistan sen paoin nimenkin, se oli Valto Vuorinen [tarkennus: sotilaspastori, luutnantti Valto Vuorimaa, kaatui Äyräpään sillanpääasemassa 6.7.1944, http://www.helsinki.fi/keskusarkisto/kaatuneet/Havuc.pdf VH]  Ne housut oli sitten siitä eteenpän yhtämittaa jalassani 6 kuukautta.  Silloin ei voinut ajatellakaan, että koskaan täyttäisin 50 vuotta.  Nyt olen 75 vuotta, ja käyn 77:ää [vuonna 2002].

*

Viimeinen taistelu

Patasen Heikki sai sirpaleen olkaa.  Saarilahden ja Helavuoren kohtaloa en tiedä.  Muistan, että meillä oli siinä ruisvainio edessä.  Meillä oli miehiä harvakseen siinä linjassa.  Pikkuisen oli kiviaitaa jäljellä vainionlaidassa.  Muistan hyvin, miten kirgiisipoika, jotain 17-18 vuotta vanha – siis ikäiseni – tuli.  Se ryömi aidan yli.

Siltä oli jalka poikki.

Se ei pystynyt kunnolla puhumaan.  Näytti kädellä tästä kurkun yli.  Että tapa hänet.  Kaput, kaput..

Sidoin hänen jalkansa.  Vedin maata pitkin jsp:lle, jätin sinne.  Kuulin, että joku upseeri, olisko ollut Noren, se kuuluisa 3-loikkaaja, oli sanonut, että ”omat ampu”.  Niillä ei suvaittu loikkareita.  Mä kattelin oliko ruokaa tullu.  Aina vilkuilin sinne päin.  Minä olin 18-vuotias, vielä kasvava poika, aina nälkä.  Ei ollut.  Kertaakaan.

[Er.P 25:n komppanianpäällikkö, luutnantti Jouko Norén, Karkusta, oli valmis metsänhoitaja, ja pituushypyn ja 3-loikan Suomenmestari, voittanut vuoden 1938 EM-kisoissa 3-loikassa hopeaa, Suomi sai kaksoisvoiton.  Norén oli mukana JR 36:n riveissä Änkilänsalossa, häen veljensäkin oli, ja miehet kutsuivat veljeksiä siten että veli oli ”Noreeni” ja Jouko oli ”Pitkä-Noreeni”, Heikki Huvio kertoi että Norénia pidettiin tiukkana upseerina, mutta ketäpä ei olisi; Jouko Norén haavoittui Äyräpään sillanpäässä, saatiin veneellä Vuoksen yli, mutta menehtyi haavoihinsa sotasairaalassa. VH]

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jouko_Nor%C3%A9n

Mutta karkuun Mikko ei lähtenyt, ei tehnyt mieli.  Moni muu yritti, mutta ei sekään aina onnistunut…

Tässä eräs kertomus: katso n:o 60 aseveljen kertomaa paluukuulusteluissa Hangossahttp://www.klubi.fi/sotavangit/dokumentit/pal_sotv_ilm_kaat_070205.pdf

*

Viimeiset suomalaiset Äyräpäässä

Viidentenä heinäkuuta tultiin Vuoksen yli.  Ryssä katkaisi 7.7. suomalaisten aseman kahtia.

Me oltiin itäpuolella, Äyräpään kirkon seudulla.  Äyräpään saha oli puolivälissä.  Niiltä paikkeilta ryssä meni läpi, rantaan asti.  Heikki Osara joutu siinä vangiksi.  Minä ja Setälän Oiva oltiin siis kirkon puolella.  Meitä oli vähän miehiä.  Konekivääreitä ja panssarikauhuja oli riittämiin.  Mutta ei ollut ruokaa eikä ollut vettä.  Rautatie meni noin 300 metrin päässä.  Meillä oli konekivääri siinä ratapenkassa.  Tuommonen pari tuumaa radan yli ammuttiin sarjaa.  Laskettelin 600 laukausta minuutissa.  Se oli tehokasta.  Siitä oli [vihollisen] vaikea mennä.  Iskettiin eteneviä ryssiä jaloille.  Tolta korolta se niitti tehokkaasti.  Ei ihme, että ne oli vähän vihaisia kun saivat meidät.

Sota Arkiston dokumenteista olen lukenut Äyräpään kirkonseudun viimeisistä suomalaisista.  Siellä sanotaan, että suomalaiset Vuosalmen puolella ”avasivat tulen kaikilla saatavilla aseilla Äyräpään kirkon raunioihin”.  Olen kuullut, että Ehrnroothia vaivasi unettomuus tämän takia.  Muistan, miten kirkko oli jo pahasti raunioina.  Yksi I-palkki piti seiniä pystyssä.  Ryssä nakutteli piiskatykillä, mutta ei saanut sitä lopullisesti romahtamaan.  Ne on jälkeenpäin viimeistelleet tuhon.  Kävin Äyräpään kirkolla muutama vuosi sitten.  Minun konekiväärini oli kahden suuren kiven välissä, kivet olivat Äyräpään hautausmaalta.  Siinä oli hyvä ampua.  Käsittääkseni ei ketään kuollut suomalaisten, sen everstin, tulituksessa.

Meitä tulitti se mies, joka lähteissä oli huutanut meille: - ”TE raukat ja pelkurit!  Minä lähetän teidät sellaiseen paikkaan, josta ette palaa.”

Meitä oli 27 miestä.  Minä laskin.  Me oltiin viimeinen suomalainen sakki Äyräpään sillanpääasemassa.

Kersantti Veijo Jokela, 4./ER.P 25:n KKK-joukkueesta laittoi paitansa kiväärin nenään ja niin me sopimamme mukaisesti antauduimme.  Ei ollut valkoista lippua, se Jokelan paita joka oli kyllä siinä touhussa pahasti rähjääntynyt, oli valkoisinta mitä meillä oli.  SA:ssa kirjoitetaan että Ehrnroothin porukka näki miten kirkon luona heilutettiin valkoista lippua: se ei ollut valkoinen lippu, koska sellaista ei ollut heilutettavaksi, se oli Jokelan likainen paita.  Jokela tuhosi monta tankkia.  Se oli mitään pelkäämätön mies.  Se makasi ruispellossa ja nosti sen paidan kiväärin nenään.

(Täällä nettikeskustelua aihepiiristä:

http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?p=27951

http://www.kankaanpaanseutu.fi/cs/Satellite?c=CT_ForumThread&childpagename=SKA_newssite%2FAMLayout&cid=1194945040659&p=1192553427617&packedargs=packedargs%3DAMForumThreadDetails%25253AcurrentPage%253D1475&pagename=SKAWrapper

*

Vangitsijat

Ryssiä, joille antauduimme, oli 9 miestä ja 1 luutnantti.  Hyökkäyspartio.  Luutnantti oli 23- 25 vuotias.  Hieno mies.  Ketään ei ammuttu eikä uhkailtu.  Meillä oli edessä hyvät miinakentät.  Niin meille oli sanottu.  En tiedä, oliko.  Kun ne alko viemään meitä taakse, me sanottiin että: ”Miina, miina”.  Ne ymmärsi sen.  Ja mentiin sitten toista tietä.  Tämä tapahtui 8.7.  [Sota-arkiston tietojen ja sotavankimatrikkelin mukaan 7.7., mutta se oli joka tapauksessa 7.7. illalla tai sitten puolen yön tuolla puolen, VH]

Rykmentin komentopaikassa [puna-armeijan puolella] jotkut vähän ammuskeli, mutta ei ne telottanut ketään miestä, koko porukka säilyi, pelottelivat vain.

Joku kapteeni – suomea osaava – luki Stalinin päiväkäskyn.  Se käsitteli sitä, kuinka vankia kohdellaan.  Että se oli tehokas, kuten näimme.  Ei kukaan lyönyt tai potkinut.  Niillä oli kova johto.  Ei siellä kukaan nukkunut juoksuhaudassa niin kuin miellä.  Ja jos nukkui se oli viimmenen uni.  Kyllä venäläisillä, kuten saksalaisillakin, oli aivan eri tason kuri joukoissaan kuin suomalaisilla.

Ensimmäinen sotavankileiri, johon jouduimme oli Volosohva.  Tulimme sinne kko meidän Äyräpään porukka.  Minä olin kaikkiaan neljällä leirillä.  Mullivaunuun van ja vietiin.  Viimeinen oli Tserepovits ennen kotiuttamista.  Kahta keskimmäistä en tiedä.  Ei siellä missään ollut nimiä.  Ne oli neljän tornin leirejä: joka nurkassa vahtitornit.  Niiden välissä juoksi piikkilanka-aidat, neljässä varvissa siten että välissä oli kolme kujaa.  Ei sieltä karattu. Joka päivä käytiin leirin ulkopuolella töissä, portista kuljettiin.  En minä tuon näköistä porttia ole koskaan nähnyt [Näytin Mikolle Borovitsin leirin kuvaa.  Sotavanki-matrikkelin mukaan Mikko Kallion vankileirit olivat: Kannaksella vangittujen kokoomaleiri Volosovossa, Leningradin lähistöllä; Borovitsin leiri ja Tserepovetsin kokooma- ja palautusleiri.  Neljättä ei noissa tiedoissa näy. VH].

*

Kova paikka

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet –matrikkelin mukaan Äyräpäässä 5.7.1944 – 12.7.1944 kaatui, katosi tai kaavoihinsa menehtyi Er.P 25:n riveistä yhteensä 82 miestä.

Se on lähes 8 %:n tappiot pataljoonalle.  Päälle vielä fyysisesti ja psyykisesti haavoittuneet, joita oli yli 600.   Yksi korkeimmista Suomen sotahistoriassa.

*

 

Samalla kun seuraat Mikon kertomia vaiheita, lue saman pataljoonan 3.K:n upseerin sotavankeus-kertomus täältä: http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/sotavanki.htm

Mutta annetaanpa Mikon jatkaa:

Elämää vankileirissä…

Kysyivät, onko joukossa räätäleitä.  Minä sanoin: - Koko ikäni tehnyt.  Luulin, että pääsisin helpompaan työhön.  Jouduin saksalaisten työparakille.  Minä pujottelin saksalaisiin sotilashousuihin nauhoja ja ompelin kangassaappaita.  Sitä kesti 2 – 3 viikkoa.

Sotavankileirin päiväjärjestys:

Puoli 5 aamulla leipäjonoon.

Kello 5 soppajonoon.

Kello 6 jonoon, että päästäis töihin.  Mentiin muodossa töihin.

Illalla kello 6 takaisin.

Leipää.  Soppaa.

Laskettiin miehet: montako oli päivän aikana kuollu.

Siinä 9 aikaan petiin.

Piti kenkät jalas maata.  Housut jalas maata.  Minulla ne Äyräpään veriset housuni, koko ajan.  Ne olis varastettu yön aikana, jos olisit riisunut.

Meitä oli tuttuja Hämeenkyrön miehiä.  Oli Mäkipää tuolta Parkunmäestä, siinä Tippavaaran lähellä, matkalla Kyröskoskelta kirkolle.  Hän oli naimisissa yhden Kallion plikan kanssa.  Hänelle tuli kauhea tauti, mätää tuli ja suuret kivut.  Se selvis siittä kuitenkin.  Näin hänet pari kertaa sodan jälkeen.

Tuomisen Eero kuoli siellä.  Poltti tupakkaa ketjunaan, tappo sillä itsensä.  Vaihtoi leipänsä tupakkiin.  Oli niin kauhea tupakkimies.  Se oli oikein lempipuuhaa sillä.  Eero menehtyi minun vielä leirillä oloaikana, syyskuussa.  Yöllä niitä kuoli.  Aamulla herätys ja mentiin riviin ja sajulle ja niitä aina jäi petiin joitakin, jokka ne sitten korjasivat pois sillä aikaa kun me muut oltiin töissä ulkona.  Mutta tämän tiedän, että Eero meni syyskuussa, eikä joulukuussa, siis huomattavasti aiemmin mitä Sota Arkistossa oleva kuolinpäivä oli.  [Arkistotiedon mukaan Tuominen kuoli 14.12.1944; Kallion mukaan siis syyskuussa, Kallio vapautui ja kotiutettiin I palautuserässä22.11.1944, VH] Arkiston päivä on jonkun ilmoittama epätarkka ajankohta.

[Tässä sotavankitutkija Reijo Nikkilän kokoamaa tietoa:

Eero Tuomisesta; palanneiden sotavankien paluukuulusteluissa kertomia tietoja: Virtanen Kalevi: venäläisten murtauduttua selustaan

joutuivat samalla kertaa, 4 miestä, vangiksi 06.07.1944 Äyräpäässä; Huhtala Mikko: joutuivat Äyräpäässä 06.07.1944 saarroksiin ja samalla kertaa vangiksi; Mäenpää Toivo: joutuivat samalla kertaa vangiksi Äyräpään sillanpäätaistelussa 06.07.1944; Salo Väinö: joutuivat 06.07.1944 Äyräpäässä vastaiskun jälkeen asemissa saarrostetuiksi ja samalla kertaa vangiksi, Eero Tuominen kuoli sotavankeudessa; Hannu Antero: kuoli Tšerepovetsin leirillä 14.12.1944 vesipöhöön ja vatsatautiin; Eero Tuomiselta allekirjoitus lentolehtisessä "Äyräpään opetukset Suomen armeijan sotilaille"; allekirjoitus 350 sotavangin lentolehtisessä 04.08.1944.] <Lähde: http://www.varola.fi/temp/luetteloita/sotavank.pdf <Sieltä voit katsoa lisäinfoa vankileireille menehtyneistä pojistamme.

Virtasen Eero ei tullut koskaan takaisin.  Ryssä vei hänet Karhumäen lähellä montusta, vihollispartio vei.  Hänellä oli vähän heikko kuulo.

Setälän Oiva, josta jo kerroinkin, sekosi.  Kranaatti tuli poteroon.  Haavottu päähänsä.  Ei se muuta puhunut kuin hoki Esteriä.  Morsianta.  Hän kuoli sotavankina.  Hän oli keveän konekiväärin johtaja ja sotien jälkeen näin yksissä tansseissa hänen morsiamensa, eikä hän tehnyt myönteistä vaikutusta.

Hanhisuo, mies jonka lupasin tappaa.  Ikävä ihminen.  Politrukki, ei sotavankina.  Kiusasi kyröläisiä.  Oma isäni oli syntynyt 1900.  Hänen isänsä, Aaro, oli pätevä käsistään, rakentaja.  Teki kirkkoja, taloja, rekiä, rattaita.  Kiersi taloissa ja teki.  Oli käynyt niin, että kapinan jälkeen, kun kumous oli ohi, juoksivat isäni perään ja veivät hänet kotoa ja panivat linnaan Seinäjoelle ja Vaasaan.  Isäni oli 18-vuotias silloin ja hyvin pienen kasvuinen: hän kasvoi aina 25-vuotiaaksi asti.  Mäkelän Kustaa Mouhijärveltä kertoi, miten he isän kanssa olivat joutuneet latoon, kahdestaan, muut oli satsista ammuttu.  Täit oli syöneet selkään sormenmentäviä painaumia.  Ei ikinä ollu kivääriä kantanut.  Joskus kesällä pääsi pois. Oliko joku tämmönen sitten takana, kun se minua vainos.  Ihmettelin, kumma kun leirillä on 15.000 miestä, ja tämä mun perässä ravaa ja painaa.

Rajaluoman Vieno Parkanosta oli iso mies.  Paini mielellään.  Jaakko Virta Porista [syntynyt Mouhijärvellä] oli kuuluisa, raskaan sarjan Suomen parhaita painijoita.  Siellä kun juoksuhautoja kaivettiin, pojat paini keskenänsä.  Jaakko tuli kolme kertaa Äyräpäästä pois ja 2 kertaa sotapoliisi palautti sen.  [Jaakko palautettiin I-palautuserässä kuten Mikkokin]

*

Mies, joka oli sotavankina molemmissa sodissa –

ainoa laatuaan Suomen armeijassa, ja – aseistakieltäytyjä!

Suodenniemeltä oli Eero Toivonen.  Hän ei ottanut asetta.  Aseistakieltäytymisensä perusteena oli uskonnollinen vakaumus.  -  Hän ei uskonut siihen, että me ammumme toisiamme.  Oli mukana jo Talvisodassa.  Joutui silloin vangiksi ja palasi.  Se joutui komppanianpäällikön määräyksellä ruumiita kantaan.  Siis paarienkantajaksi.  Hänellä oli kanala Suodenniemellä.  Heikin [Osara] kanssa kävimme siellä vuonna 1966.  Olin ostanut Tukholman vapaasatamasta uuden Volkswagenin ja tulin Heikkiä tapaan Hämeenkyröön, ja Heikki sanoi, että mennääs sinne ja me pojat ajettiin.  Ei hän mitään erityistä sotavankijutuista kertonut.  Sen muista, että töihin ne hänet oli pannu.  Se oli semmoista pläp pläp –puhetta, ettei siittä sen kummempaa jäänyt mieleen että olis sattunu.

Ylijoen Vieno, syntynyt 1918, Hämeenkyröstä, oli kai ”Sinisessä pataljoonassa”.  Ei tullut takaisin.  Kaikki sen veljet ja sisaret ovat nyt kuolleet.  Muistan, että puhuin hänen veljensä pojan kanssa.  Vienon isä oli kuollut 1943 ja hautajaisissa Vieno oli sanonut, ettei hän palaa enää takaisin.  Kohdakkoin hän olikin kadonnut, eikä enää tavattu: oletettavasti ryssä ampunut.  Tuon päivän tuossa [listassa] täytyy olla kuolleeksijulistamispäivä.

Saraste Sakari [p.o. Kauko Pekka] oli Rovaniemen tai oliko Lapin läänin poliisipäällikön poika.  Mukava.  Sitä ne kiusas: Te ette koskaan pääse pois täältä.  En tiedä pääsikö.  Kyttäsivät aina sitä miestä.  Politrukit.  Tiesivät että ”miliisin poika”.

Kapteeni Kuusisto, tulenjohtaja Hämeenlinnasta.  Siviilissä kansakoulun opettaja.  Jäi vangiksi Vasikkasaaresta 9.7.1944.  Tapasin hänet leirillä, mutta en tiedä kohtalostaan.

*

Upseerit

Upseereilla oli lakanat, matrassit ja ne sai kaksi kertaa päivässä ruuan.  Koskaan en nähnyt niitä lyötävän.  Upseerien ei myöskään tarvinnut tehdä työtä.  Raja meni siinä, että ylivääpelit joutuivat lähteen meitin kanssamme töihin.  Olin yhdessä vaiheessa samoissa töissä erään ylivääpelin kanssa.  Hän oli nuori lentäjä.  Saksalainen.  Saksan armeijan ylipäällikön, jonkun Heindrichin poika.  Tultiin hyvin toimeen.

Jossain pienen matkan päässä Moskovasta pohjoiseen oli 100 saksalaista kenraalia vankina eräässä vanhassa linnassa.  Meille tuli yksi mies sieltä.  Oli ollut palvelijana jollan kenraalilla, kertoi.  Herra on herra helvetissäkin.  Kaivoksen herra siellä leirillä oli iso päällikkö. Niillä oli omat servonetsit.  Ei se ollut työläisten maa, se oli sotilasriktatuuri.

Meitin porukassa yhdellä ainoolla miehellä oli kello.  Se toi sen sotavankileirille ahterissaan.  Kaikki mikä näky otettiin pois: kello otettiin, lompsa otettiin, puukko otettiin.  Sitä paitsi se kello toimi.  Se oli 1924 syntynyt vaasalainen poika.  En muista nimeä.  Se oli julkinen salaisuus: ainoa vanki leirillä, joka tiesi paljonko kello on.  Kyseessä oli rannekello. Hän oli repinyt hihnan pois ja toi sen kontrollin läpi.  Karvat ajettiin pois. Niin päästä kuin alapäästäkin, mutteivät olleet huomanneet.  Eivät sentään pyytäneet pyllistämään.

SE oli iso komee mies.  Me oltiin Vaasan pojan kanssa kahdestaan naisvankilaa korjaamassa.  Kirvesmiehinä.  Naiset siellä kovin pyysi, että olis menny laverille niiden kanssa, siis rakastelemaan.  Kyllä ne oli vihasia.  Että millasia miehiä te ootte kunette.  Maailman hävyttömimpiä naisia ne oli, niitten suusta tuli siten kyllä kaikki ruokottomuudet.  Minäkin ymmärsin ainakin puolet mitä ne huuteli, kun ei menty.

En tunne mitään leirin päällikköä.  Ei ne meille esiintyneet.  Ne oli toiset miehet kun piti seuraa meille.  Mutta Armas Äikiä kävi kaksi kertaa Volosohvassa, se oli majurin arvomerkeissä.  Ei siellä mitään tilaisuuksia ollut,, kuulusteli vain, tai pikemminkin valvoi kuulusteluja.  Puheli miesten kanssa.  Asiallinen mies.

Viimeisellä leirillä suomalaisten päällikkö oli Byman.  Maalari Helsingistä.  Se oli fiksu mies.  Hieno mies.  Asianmukainen mies.  Se oli ollut siellä politrukkikoulussa.

Eikä siellä leirillä ketään koskaan lahjottu.  Missä miten olis lahjonut.  Kun ei ollut mitään millä lahjoa.  Kyllä ne tietysti, joilla oli – politrukit oli ainoita joilla oli.  Niillä tietysti oli, ruokaa, vaatteita, klubeja.  Ei Neuvostoliitto mikään työläisten valtakunta ollut.  Valtiodiktatuuri se oli.

Lääkäri meillä oli ruotsinkielinen.  Se oli Helsingistä.  Hieno meis.  Se tarkasti meidät venäläisen naislääkärin kanssa, joka hänkin oli ihan asiallinen.

Minä jouduin porukkaan, jossa uitettiin puita joen yli.  Pantiin pituusjärjestykseen jokeen.  Siinä joutu mulaan kylmässä jokivedessä.  Samoilla märillä vaatteilla nukkumaan.  Plankun päälle vaan pitkäkseen.  Ei ollut patjaa, ei peitettä.  ON se ime, ettei sinne kuollu.  Piti yrittää maata sillan ettei nahka luun kohdalta kaluuntunu rikki.  Se oli vaikeeta.  Kohta kaikki miehet oli pelkkää luuta ja nahkaa.  Ihon rikkoumatkaan ei tahtoneet parantua ja niitä tuli sitä mukaa lisää.

Muistan: satoi kauheasti.  Löysin tervapaperin palasen.  Tungin sen selkään paidan alle.  Vartija repi sen pois.

Aamulla mentiin vintille.  Vartija yllätti.  Rangaistukseksi jouduttiin kantaan hiekkaa piikkilankojen välissä oleviin kujiin.  Sapilaitten päälle tehtiin laudoista lava, johon lapioitiin hiekkaa ja kannettiin kahteen mieheen.  Nälän lisäksi oli kauhea jano.  Kieli ei enää tullu ulos.

Menin keittiölle.  Katsoon, josko sieltä irtoais jotain, vettä ainakin.  Kaksi-metrinen saksalainen seisoi keittiössä.  Minä seisoin ovella.  Lattialla oli iso ämpäri täynnä saikkaa.  Saksalainen kaatoi ämpärin nurin ja nauroi.  Otin ovensuusta halon ja kalautin sitä päähän.  Ei se mies enää koskaan sanonut kellekään: ”Niks.”

Jotain 60 – 70 miestä kuoli päivittäin.  Minä olin pitkään hautausporukassa.  Kovaa hommaa kun kaivoimme hautoja.  Maa oli jäässä.  Venäläiset käyttivät trotyyliä hautojen kaivamiseen.  Miellä ei ollut käytössä mitään muuta kuin lapiot, venäläiset lapiot.  Me kaivoimme hyvin matalia hautoja.

Joukko miehiä kantoi 2 viikon ajan 200 kiloisia kiskoja.  Meitä oli 30 – 40 miestä.  Kutakin kiskoa kantoi ainakin 10 miestä.  2 senttiä meni minulta mitta alas siinä työssä. [Mikko on solakka, pitkä komea mies, vielä iälläkin, VH]

Tserepovetsin leirillä: kieritimme tukkeja jokeen.  Sula joki.  Mutta helvetillinen pakkanen ja tuuli.  Minä jostakin löysin valkeeta ja tein tulet.  Se kyttäs minua, kun se tunsi mun isäni.  Se politrukki.  Järvenkylästä, Hämeenkyröläinen.  Aina se sammutti tulet.  Naapurin tytär oli sen veljenpojan kanssa naimisissa.  Se oli ollut siellä jo ennen meitä – jonkinlainen politrukki.  Siitä minä ajattelin: tapan tuon miehen jos joskus vielä tapaamme.  Koskaan en nähnyt jälkeenpäin.  Jäi katsomatta, olisko lupaus pitänyt.

Viimeisellä leirillä, kun alkoi jo varmistua, että kotimatka on edessä, joka ilta politrukit piti puhetta.  Sai nukkua, kun ne puhu.  Pari tuntia siinä yleensä meni.  Sitten sammutettiin valot.  Ja heti alko kuuluun rapina: luteita tuli katosta, ne pudottautu lattialle.  Kävi rapina kuin pieniä perunoita olis tipputtanut.

Muutamat pojat kysyivät venäläisiltä, mites tänne sais jäädä.  – Meillä on täällä liikaa pettureita jo omasta takaa, ne vastasivat.

Ollikainen, pieni mies Oulusta, sai spitaalin.  Mistähän se sen sai?  Kuoli myöhemmin Oulussa, ei ne sitä Venäjällä pidätelleet.  Kaikenlaisia vitsauksia siellä vankileirillä oli.  Mutta kylmä ja tuuli oli pahin.  Sodan jälkeen en yhtään tykännyt olla, jos lämmöt meni alle 5 asteen.

Minulla oli kuvetyrä.  Niin pah, etten pystynyt käveleen.  Ne ei päästäneet sairaita maasta pois.  Se olisi minun lähtöni varmasti lykkääntynyt, josen olisi saanu apuja.  Se helsinkiläinen lääkäri, Nyman nimeltään, teki minusta lippupojan.  Minä panin aamulla lipun salkoon ja otin illalla pois.  Muuta ei tarvinnut tehdä.  Ei tarvinnut lähteä leiristä ulos töihin päiväksi.  Siinä minä olin viime ajat.  Pääsin pois.

Kotimatka

Lähdettiin. [Mikko Kallio kohtalotovereineen palautettiin I-sotavankien palautuserässä, joka saapi Suomeen 22.11.1944, VH]  Viisi vuorokautta tultiin junassa, lopulta Vainikkalaan.  Vartijat varasti kaikki meidän ruoat ja puut, jotka oli tarkoitettu vaunujen lämmitykseen, ja vaihto ne rahaan ja huoriin.

Muistan aina kun tultiin kotimaahan.  Vainikkalassa meitin vaunu jäi vaille ruokaa.  Taisi olla pari muuta vaunullista.  Hernerokka loppu kesken, viimmeset jäätiin ilman.  Ollikainen Oulusta oli meitin vaunussa.  Se olis varmaan jääny Venäjälle, muttei sitä pidetty.  Sillä oli amerikkalaista sianlihaa, 1 kilon säilykepurkillinen.  Sitä se söi.  Ja ryssänlimppua.  …pisteli amerikkalaista silavaa, saatana, ja puhui, miten nyt syötetään kapitalistit koirille ja otetaan valta.  Meitä oli kolme miestä, Tampereen Pispalan asemapäällikön poika – olisko ollut nimeltään Tanhuanpää – ja Parkanon poika – se painija Rajaluoma – ja minä.  Silloin me päätimme, että me hakkaamme tuon.  Saatana me se hakattiin.  Mullakin oli kaikki hampaat irti, kun oli keripukki.  Niin heiluivat kun irtoomista vaille.  Jossakin Vainikkalan ja Kouvolan välillä me se mies hakattiin.

  • Mutta kyllä mä perkele sitä purin!  Niillä heiluvilla hampaillani.

Kouvolassa saatiin ensi kerran ruokaa.

Patasen Mikosta, luutnantista, tehtiin hevosupseeri.  Kävin kylässä.  Kysyin, miksette panneet sitä komppanianpäällikköä linnaan.  Se jätti komppanian sinne rannalle heitteille ja lähti itse koitin.  SE oli sen naapuri.

Sen verran ne Venäjän kylmät joet jätti jälkensä, että aina kun painu lämmöt alle viiden asteen, oli niin jeesuksen vilu.

*

Työskentelin rakennusalalla sodan jälkeen: oli mustaa pörssiä ja tavarapulaa.  Minä olin kuullut, että Amerikassa on reilu meininki, siksi halusin sinne.  Vuonna 1951 lähdin.  Hmph.  Sama peli kaikkialla.

Asun Kaliforniassa.  Vaimo on 19 vuotta nuorempi.  Tytär on 15 vuotias, tuossa kuva, katsopas.  Minulla on ollut monta vuotta kaverina Jack Haavisto.  Useita vuosia asuttiin lähekkäin ja tehtiin paljon yhdessä.  Koskaan oltu puhuttu mitään sodasta.  Kerran sitten Jakki tuli kysyneeksi minulta, missä poruhkassa sinä olit sodan aikana Suomessa.  Minä, että 25:s erillinen pataljoona.  Jakki, että niin hänkin.  Minä, että neljäs komppania.  Jakki, että niin hänkin.  Perkele.  Ja 3. joukkue, joka oli konekiväärijoukkue.  Sama kuin minulla.  Neljäs joukkue oli panssarintorjuntajoukkue.  Samassa joukkueessa oltiin oltu, eikä tunnettu vuosikymmenten jälkeen.  Jakki kuoli kolme vuotta sitten.  Mutta se täytyy sanoa, että Jakki oli minua parempi juoksija.  Hän juoksi Suomeen päin.”

Tähän päättyy sotamies, sotavanki, ja Äyräpään veteraani, Äyräpään kirkon raunioiden viimeisiin suomalaisiin kuuluneen Mikko Kallion kertomus.

Kiitos, Mikko.  Tämä oli yksi mielenkiintoisimmista ja monipolvisimmista sotakertomuksista, mitä olen kuullut tai lukenut – ja niitä on paljon, paljon.  Sinä, Mikko, olit 18-vuotias ”lapsisotilas”, kun Suomen tuleva kansallissankari sinut kiroten ja haukkuen lähetti ”paikkaan, josta ei ole paluuta”.

Mutta sinä palasit.  Ja löysit sitten oman elämän Kalifornian lämmöstä, jossa politrukit ja katkerat maanmiehet eivät kiusaa…

*

Virallinen tausta

Mikon kertomuksen jylhäksi taustaksi vedän nyt sotahistoriallisen freskon, kertomuksen laajemman kuvan.  Vuosalmen – Äyräpään suurtaistelujen synnyn ja aseman sotahistoriassa.

*

Leningradin Rintaman 23.Armeijan hyökkäys Vuosalmella alkaa 4.7.1944

Leningradin Rintaman komentaja Neuvostoliiton marsalkka Leonid A. Govorov antoi 29.6. käskyn suomalaisten asemien murtamisesta rintaman hyökkäysalueen sivustoilla Viipurinlahdella ja Vuosalmella.

Vuosalmen suunta oli 23.Armeijan vastuualueella.  Tyytymättömyys armeijan saavutuksiin hyökkäyksessä johti 23.A:n komentajana Kannaksella jo syyskuusta 1941 lähtien palvelleen kenraaliluutnantti Aleksandr Tserepanovin erottamiseen päivää ennen taistelutoimien aloittamista eli 3.7.1944 ja kenraaliluutnantti Vasili I. Svetsovin nimittämiseen armeijan uudeksi komentajaksi.

23.A:n kärjessä hyökkäsi 98.Armeijakunta, siten että 281.D hyökkäsi kaistan vasemmassa laidassa Äyräpään pitäjän Kylä-Paakkolan lohkoa vastaan ja oikeassa laidassa 381.D Äyräpään kirkonseutua vastaan.  92.D oli reservinä.

Äyräpään kirkonseudun puolustuksen muodosti everstiluutnantti Ehrnroothin komentaman JR 7:n I pataljoona.  Voimasuhteet siis Divisioona vastaan pataljoona; noin 15.000 miestä vs. 1000 miestä.

Neuvostojoukot aloittivat 4.7. kello 05 hyökkäyksen Äyräpään – Kylä-Paakkolan harjanteiden valtaamiseksi.  Hyökkäystä edelsi noin tunnin mittainen tykistön tulivalmistelu, johon liittyivät myös 13.Ilma-armeijan ilmahyökkäykset yli 200 pommittajalla ja rynnäkkökoneella.

Vihollisen hyökkäyksen painopiste oli noin 6 km pituisen sillanpään keskustassa eli suomalaisten puolustuslohkojen välirajan molemmilla puolilla.  Heti tulivalmistelun päättyessä liikkeelle lähtenet panssarivaunujen tukemat vihollisen jalkaväkijoukot onnistuivat saamaan sisäänmurtoja molempien osastojen puolustuslohkoilla.  Vihollinen pääsi Vuoksen rantaan Osasto Ehrnroothin [I/JR 7] puolustusalueella.  Nämä vihollisjoukot onnistuttiin kuitenkin 4.7. lyömään vastahyökkäyksellä takaisin.  Evl Ehrnrooth lähetti IP:n tueksi osia/II/JR 7, rykmentin Jääkärijoukkueen ja Pioneerijoukkueen.  Osastoa johti II/JR 7:n pataljoonankomentaja, kapteeni Aimo Raassina, jonka johdolla joukot valtasivat päivän kuluessa pääosan aamulla menettämistään tukikohdista.

Vihollinen yritti vielä illan suussa käynnistää uudelleen hyökkäyksensä.  Suomalaisjoukot torjuivat sen alkuunsa lähinnä tykistön ja kranaatin heittimistön tulella (noin 15.000 kranaattia).

Suomalaisjoukkojen tappiot olivat taistelun ensimmäisenä päivänä yli 500 miestä, joista 85 kaatuneina, 439 haavoittuneina ja 14 kadonneina.  Neuvostojoukkojen tappiot olivat 98.AK:n omien tilastojen mukaan 4.7. taisteluissa 931 miestä, joista 187 kaatuneina ja 744 haavoittuneina; näistä kapteeni Raassinan lohkolla vihollisen menetykset peräti: 134 kaatunutta ja 550 haavoittunutta.

Ari Raunio – Juri Kilin: Itsenäisyyden puolustajat – Sodan taisteluja 2, Jatkosota, Weilin+Göös, 2005, hyödyntäen.

*

Taistelut Äyräpään harjanteilla jatkuvat…

Keskiviikkona heinäkuun 5. päivänä 2.Divisioonan komentaja kenraalimajuri Martola oli edellisen päivän suurten tappioiden takia jo valmis luopumaan sillanpäästä, jonka pysyvää puolustamista hän piti mahdottomana.  Suomalaiset saivat sotavankitietoja neuvostojoukkojen suurista tappioista.  Jalkaväkirykmentti 7:n komentaja everstiluutnantti Ehrnrooth ilmoitti, että Äyräpään harjut voitaisiin pitää, mikäli hänelle alistettaisiin yksi tuore pataljoona.  Hän saikin käyttöönsä naapuridivisioonalta [kenraalimajuri Hersalon komentaman 15.D:n] majuri Jaakko Kuusisen Erillinen Pataljoona 25:n, joka kuljetettiin kranaattisateessa Vuoksen yli sillanpäähän.

Neuvostojoukot käynnistivät hyökkäyksensä sillanpäässä alkuillasta 5.7.  Hyökkäystä edelsi valtava tykistön tulivalmistelu.  Kokemattoman pataljoonan [Er.P 25] riveissä syntyi paniikkia ja monet miehet jättivät asemansa jo ennen varsinaista hyökkäystä.  Pakokauhuun joutuneet sotilaat pyrkivät palaamaan uimalla Vuoksen yli.  Monet heistä hukkuivat vuolaaseen virtaan. …

… Ilmavoimat tukivat sillanpään taistelijoita pommittaen Äyräpään vihollisasemia.  Tästä huolimatta vihollisen hyökkäys löi yöllä suomalaisten puolustuksen kahteen osaan.  Venäläiset olivat päässeet raskain tappioin rantaviivalle kahden kilometrin leveydeltä sillanpään keskustassa.

Kenraalimajuri Martola oli jälleen heinäkuun 5. ja 6. päivän välisenä yönä valmis vetämään divisioonansa joukot pois Vuoksen takaa.  Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Siilasvuo oli kuitenkin sitä mieltä, että harjut oli pidettävä, koska niille päästyään vihollinen hallitsisi tähystyksellä ja suorasuuntaustulella Vuoksen pohjoisrannan peltoaukeita.  Kylä-Paakkolan puoleiseen sillanpäähän vaihdettiin 19.Prikaatin Neljäs Pataljoona.  Tämän everstiluutnantti Alfons Sundbladin komentaman pataljoonan hyökkäystä tuettiin tykistön ja kranaatinheittimistön tulen lisäksi sekä omien ilmavoimien että Lento-osasto Kuhlmayn pommituksilla.  Pataljoonan kaksi hyökkäystä ranta-alueen palauttamiseksi kilpistyivät kuitenkin rajuun vihollistuleen.

Äyräpäässä edellisenä päivänä asemansa menettänyt Kuusisen Erillinen Pataljoona 25 otti rintamavastuun lossirannan ja kirkonmäen välisillä harjanteilla ja pystyi pitämään siellä toistaiseksi asemaansa.

Raunio – Kilin: emt. s. 324.

*

Mitä sen on?

Everstiluutnantti Ehrnrooth, joka voimakkaasti puolsi vaikeasti puolustettavan sillanpääaseman pitämistä, veti (vedätti) pois oman rykmenttinsä pataljoonat, tosin ankarasti kärsineenä.  Sijaan hän lähetti naapuridivisioona, eli Hersalon 15.Divisioonan erillisen pataljoonan, Er.P 25:n.  Tämä asia, että rintamanaapurin pyynnöstä joutui luovuttamaan omia joukkojaan ”naapurille”, karvasteli divisioonankomentaja Hersalon mieltä – kuten se karvastelisi kenen tahansa komentajan mieltä.  Lisää karvautta tunteeseen liitti tietoisuus siitä, että vasta muutamia kuukausia sitten koottu pataljoona pääosin käsitti miehiä, joilla ei ollut rintama- ja taistelukokemusta.

*

Äyräpään kirkon viimeiset suomalaiset 7.7.1944

”Vihollinen pysyi sitkeästi valtaamallaan alueella Vuoksen rannassa.  Idempänä Äyräpän alueella venäläiset aloittivat 7.7. iltapäivällä jälleen uuden hyökkäyksen.  Tällöin osa vihollisen ylivoiman ja lentopommitusten järkyttämistä suomalaisjoukoista jätti asemansa.  Majuri Kuusinen katsoi tilanteen toivottomaksi ja väistyi joukkoineen Vuoksen yli Vasikkasaareen ja sieltä edelleen Vuosalmen puolelle.

Kolmisenkymmentä miestä jäi jatkamaan taistelua Äyräpään kirkon raunioille, mutta heidän oli pian antauduttava patruunoiden loputtua.

Kenraalimajuri Aarne Blick saapui 7.7. Vuosalmelle ottamaan vastaan 2.Divisioonan komentajan tehtävät kenraalimajuri Martolalta, joka siirtyi Blickin entiseen tehtävään armeijakunnankomentajaksi Itä-Karjalaan.  [Lähtökohtana tälle siirtojärjestelylle oli kenraali Paavo Talvelan ja Blickin ristiin menneet sukset.] http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=11  http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=158

Kylä-Paakkolan supistuneessa sillanpäässä taistelut jatkuivat 8.7.  Suomalaiset pystyivät pitämään vielä asemansa.  Edellsiten päivien hyökkäyksissä tappioita kärsineitä joukkoja kuljetettiin pois ja tilalle tuotiin 15.Divisioonasta Jalkaväkirykmentti 57:n Toinen Pataljoona, jota komensi majuri Antti Hänninen.

[Majuri Hänninen sai aikanaan Mannerheim-ristin.  Äyräpäässä I/JR 7:n pataljoonan komentajana toiminut majuri Eino Kuvaja sai 4.7. Mannerheim-ristin aiemmista saavutuksistaan pääasemassa ja Siiranmäessä.  Hän haavoittui vaikeasti heti 4.7. Äyräpäässä.  ] http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=30  http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=66

Taistelu Vuoksen etelärannan sillanpäässä päättyi varsinaisesti seuraavana päivänä eli 9.7.  Sillanpään taisteluihin oli osallistunut Suomen puolella 11 pataljoonaa eli kaikki 2.D:n pataljoonat: kaikki kolme JR 7:stä ja samoin JR 49:stä sekä divisioonan erillinen pataljoona Er.P 12.  Lisäksi divisioonalle alistettuina Heimopataljoona 3 [jossa taisteli virolaisia vapaaehtoisia ”rintarinnan” tulitukea antaneen saksalaisen Lento-osasto Kuhlmayn kanssa!], Er.P 25, IV/19.Pr sekä II/JR 57.

Karkeasti arvioiden sillanpäässä oli taistellut noin 6.000 – 7.000 suomalaista miestä, joista yli puolet kaatui, haavoittui tai katosi [osa joutui sotavankeuteen,VH].  Toisen Divisioonan taistelukertomuksen mukaan 20.6.-8.7. se kärsi sillanpäässä 3.727 miehen tappiot.  Näistä kaatuneita oli 432 .  Neuvostolähteiden mukaan 98.AK:n tappiot olivat yli 5.300 miestä, joista yli 1.000 kaatuneina.

Raunio – Kilin: emt.  325.

*

Tie Äyräpäähän

Marsalkka Mannerheim kuvaa muistelmissaan (II-osa, 453-454) Neuvostoliiton suurhyökkäyksen vaiheen juuri ennen Äyräpään-Vuosalmen suurtaisteluja:

”Vihollinen oli niin muodoin VKT-linjan oikealla siivellä saanut aikaan noin kuuden kilometrin syvyisen painuman, jota se viivyttelemättä yritti käyttää hyväkseen.  Pitkin uuta linjaa käytiin 30. kesäkuuta 1944 vimmattuja taisteluja, mutta tällä kertaa puolustus kesti.  Viimeinen Itä-Karjalsta siirretyistä yksiöistä eli 6. divisioona, komentajanaan urhea kenraalimajuri Vihma, joka näissä taisteluissa kaatui sankarina, saapui paikalle ehtiäkseen vakauttaa puolustuksen Ihantalan luona.

VKT-asemia vastaan tehty suurhyökkäys, johon oli ottanut osaa kaikkiaan 16-17 divisioonaa, oli torjuttu.  Tällaista lopputulosta olimme tuskin rohjenneet toivoa – sitä oli pidettävä todellisena ihmeenä.  Tämä rintama piti sittemmin puoliaan kaikkia hyökkäyksiä vastaan aina sodan loppuun saakka.

Vihollinen ei kuitenkaan vielä ollut luopunut ponnistuksistaan saada avatuksi portti Etelä-Suomeen.  Ihantalan suunnalla suoritetun rynnäkön tultua pysäytetyksi se ryhtyi etenemään Viipurinlahden yli sekä aloitti hyökkäyksen Vuoksen rintamalla Vuosalmen kohdalla [4.7.], ilmeisenä tarkoituksenaan kaksipuolisella saarrostusliikkeellä murtaa Viipurin ja Vuoksen välissä olevat puolustusasemamme.

[Viipurinlahden maihinnousuyritys torjuttiin 7.7. mennessä ja hyökkäily rannikolla laantui 9.7. suoritetun viimeisen maihinnousuyrityksen tultua torjutuksi, VH]

Vielä oli edessä yksi tiukka taistelu, ennen kuin vihollinen tajusi, että kukistamisestamme olisi

maksettava liian kallis hinta.  Kesä- ja heinäkuun vaihteessa oli havaittu suuria joukkojen ja materiaalin keskityksiä Vuoksen rintamalla Vuosalmen eteläpuolella, jossa kohdin virran pohjoispuolella oleva tieverkko tarjosi hyvät edellytykset hyökkäyksen jatkamiselle. 

Heinäkuun 4. päivänä, päivää ennen Viipurinlahden yli suoritettua offensiivia, vihollinen ryhtyi hyökkäämään Vuoksen etelärannalla olevaa sillanpääasemaamme vastaan kuitenkaan onnistumatta aikeissaan. 

Seuraavana päivänä suoritetun rynnäkön johdosta menetettiin eräät asemistamme, ja lähipäivien veristen taistelujen aikana sillanpääasema supistui supistumistaan, kunnes vihollinen sen keskikohdalla onnistui tunkeutumaan virran rannalle.

Ratkaiseva hyökkäys aloitettiin 9. heinäkuuta valtavan tykistötulen ja lentopommituksen edeltämänä, minkä jälkeen virta ryhdyttiin ylittämän leveällä rintamalla sumuverhon suojassa.  Ennen pitkää vihollinen oli saanut jalansijaa vastarannalla, ja lähipäivinä sillanpääasemaa laajennettiin pohjoiseen ja itään päin. 

Huolimatta vastahyökkäyksistä, joihin osallistui Viipurin kaistalta  tuotuja joukkoja, vihollista ei kyetty heittämään takaisin virran toiselle puolen, mutta se ei liioin pystynyt käyttämään sillanpääasemaansa hyväkseen kauemmas johtavaa etenemistä varten.  Venäläisten hyökkäily jatkui tuoreiden vahvennusjoukkojen tukemana aina heinäkuun 20. päivään saakka, jolloin se huomattavasti laimeni.  Tälläkin kaistalla rintama oli siten saatu vakautetuksi, minkä lisäksi kaikki yritykset ylittää Vuoksen alajuoksu ja murtaa Suvannon – Taipaleen linja oli torjuttu.”

Mannerheim: Muistelmat II, s. 453-455.

*

Eversti pervitiinikierteessä

Pervitiniä käytti muun muassa Mannerheimristin-ritari, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth. Komentaessaan rykmenttiä Karjalan kannaksen torjuntataisteluissa 1944 Ehrnrooth söi pervitiniinä niin ahkerasti, että hän joutui klassiseen päihderiippuvaisen kierteeseen: vuoroin piristeitä, vuoroin unilääkkeitä. Rintamatilanteen muuttuessa unilääkkeiden voimalla nukahtanut Ehrnrooth jouduttiin usein herättämään. "Tuskallisesti tajuihinsa" palanneen Ehnroothin vihanpurkaukset rajoittuivat tavallisesti kiivaaseen sanailuun, kirjoittaa Ehrnroothin alaisena palvellut akateemikko Matti Kuusi (1914-1998).

"Mutta kun tykistön yhteysmies viestitti, että Äyräpään kirkonmäellä heilutettiin valkoista lippua, miltei tajuton everstimme tilasi sikäläisiin [suomalaisten] asemiimme patteriston iskun”."

Ylioppilaslehti;  5.10.2001.

*

Tieteellisesti samasta aiheesta täällä tri Atte Oksanen, s. 193-195

http://www.academia.edu/1941308/Kenraalit_vauhdissa_ja_sotilaat_sammuksissa_sotaa_huumeissa_ja_humalassa_Drugs_and_Addictions_during_the_Second_World_War_in_Finland_

 

*

JR 7:n valistusupseeri, luutnantti Matti Kuusi, suoraan ”hermokeskuksesta” kertoo:

”Neljä vuorokautta kestänyt Siiranmäen kylän puolustus suurten panssari- ja ilmavoimien painostusta vastaan jättää varjoon kaikki joukko-osastomme [JR 7] siihenastiset saavutukset”.

”Kuvaamattomassa tulimyrskyssä, missä kaikki taisteluhaudat sortuivat ja metsä silpoutui kilometrin syvyydeltä, vähälukuiset puolustajat löivät yhä uudelleen vihollisen hyökkäysaallot takaisin.”

”Valistustoiminta [ko. ”valistusupseeri”] sijaitsee nyt eräässä perunakuopassa. … Nukutaan täysissä varusteissa ja silloin kun ehditään, tavallisesti päiväsaikaan tunnin parin pätkissä.” [kirje 28.6.1944]

”On ollut armottoman kovia päiviä ja öitä. … Miesten syöjiä sijoja, urosten upottajia nämä sekä talvi- että nykysodassa.  Ryssäkin alkaa olla piipussa, saamme vankeja, joita heidän esimiehensä ovat ampuneet kantapäille saadakseen hyökkäyksen liikkeelle.” [kirje 7.7.1944]

JR 7:n valistusupseeri Matti Kuusen yhteistyö rykmentin komentajan, everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin kanssa oli kiinteää. - JR 7 kantoi päävastuun Äyräpään taisteluissa. -  Tehtävästä seruasi, että Kuusi oli, kuten hän itse totesi, ”keksimääräistä paljon paremmin perillä asioista”.  Hän näki tilannetiedotuksia, kuunteli vihollisen radiota, tapasi päämajan upseereita ja keskusteli näiden kanssa ”joskus varsin avomielisesti”.  Hän sai myös paljon mielialaviestejä yksiöistä ja vieraili asemasodan aikana ahkerasti etulinjan korsuissa juttelemassa miesten kanssa.

Valistusupseerina Kuusi toimitti kenttälehteä, piti sotapäiväkirjaa, vastaanotto ja laati mielialaraportteja, kirjoitti taistelukertomuksia, päiväkäskyjä, kunniamerkki- ja ylennysehdotuksia.  Oikeusupseerina hän joutui mukaan kuulustelutilanteisiin.  ”Sota ei ole niin sotilaallinen ilmiö, kuin monet luulevat.  Tarvitaan muurareita ja arkkitehteja ja jopa tekstintekijöitäkin”, hän totesi paljon myöhemmin haastattelijalleen.

Tiedottajana Kuusi omien sanojensa mukaan ajoi ”eräänlaista tosiasioiden tunnustamisen linjaa” ja vastusti tilanteiden kaunistelua. …

[Itseasiassa] Kuusen päätehtävänä oli nyt pitää sotapäiväkirjaa:

”Komentajamme [evl A. Ehrnrooth] haluaa tekojensa siirtyvän tarkoin historiaan.”

Rivien väleistä voi lukea kritiikkiä Ehrnroothin persoonallista kunnianhimoa kohtaan.  …

Siiranmäen ja Äyräpään-Vuosalmen kaoottiset päivät ja yöt Kuusi kirjasi sotapäivään tunnontarkasti, monesti minuutti minuutilta.  Edelleen oli muitakin tehtäviä: ”Viimeksi viisi minuuttia sitten välitin käskyn raskaalle patterille haarukoida … havaittuja neljää panssaria”, hän kirjoitti kotiin [7.7.1944], ”ja nyt paketit jo viuhuvat korkealta pään yli”.

Lähde: Tellervo Krogerus: Sanottu.  Tehty.  Matti Kuusen elämä 1914-1998.  Siltala, 2014.

*

Jatkan vielä yleisen sotakokemuksen ja ”rintaman kolkon lumon” [Ville Kivimäen termi] hahmotusta yhden miehen, JR 7:n valistuspuseerin, Matti Kuusen, kautta.

Tellervo Krogerus kirjoittaa tuoreessa Kuusi-elämäkerrassa: [Uskon, että tämä on jotakuinkin yleispätevää, koske paitsi upseeri Matti 6:sta kuin koulunkäymätöntä sotamiestä, sellaista kuin erillispataljoonaan komennettua, Mikko Kalliota, 18 v. VH]

”Kuusen ikäluokalle sota oli, Matti Virtasen terminologian mukaan määriteltynä, ”ensimmäisen asteen avainkokemus”. … Sota merkitsi Kuuselle elämänhistoriallista välitilaa.

… Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama tutkimusantologia ”Ruma sota” (Johnny Kniga, 2008) tarkastelee talvi- ja jatkosodan ”vaiettua historiaa”: julmuutta ja väkivaltaa,. harhaanjohtavaa propagandaa, nälkää, teloituksia kurinpitotoimina, vankien huonoa kohtelua.

Ruman sodan todellisuutta Matti Kuusi ei kieltänyt sodassa eikä sen jälkeen eikä halunnut kiellettävän.  Tästä on näytteitä hänen kirjeissään: taistelu on ollut ”lihamyllyä”, haavoittunet viholliset valittavat läheisellä suolla läpi yön: ”Meikäläiset ovat paatuneet, laupias samarialainen saattaa hyvinkin saada käsikranaatin palkakseen, ja mitäpä me teemme uusilla raajarikoilla ryssillä!  Sotaa.”

Oikeusupseerin lyhytaikaiseksi jääneessä tehtävässään Kuusi kirjoitti lähetettäväksi ”karkureita, pelkureita, lomaltamyöhästyjiä, varkaita ja itsensäsilpojia kenttäoikeuteen”: ”Ei heistä kyllä kovin paljon työtä ole, mutta tuhansienmiesten joukossa on aina kaikenkarvaista väkeä.”  Sodan tämänkin ulottuvuuden hän kuvasi tuoreeltaan kotiväelle:

”.. Eihän se ole.. mitään iloista nähtävää ja kuultavaa: lieventäviä ja inhimillisiä asianhaaroja on aina olemassa, ja usein ovat juuri parhaat tappelijat pahimmassa liemessä.  Surku on nähdä, miten jokin.. vanha hakkapeliitta vääntää itkua humalarötöstensä tähden; heinäntekoon kotiinsa karanneet talolliset seisovat aivan murtuneina miehinä saatuaan 8 kk linnaa; mutta kurin säilyttäminen vaatii tiukat otteet. ..Onneksi on sentään rykmentissämme kuri säilynyt hyvänä, ja kun naapurirykmentistä tulee juttuja sadoittain, on minulla vain pari kolme syntipukkia viikossa.”

Myös Kuusen ”Ohitusten” sotamuistoissa on juonne, joka vahvistui edelleen hänen muistellessaan 1990 –luvulla aikaa Tyrjän rykmentissä: Hän nosti näkyviin kielteisiä, häntä sodassa kauhistuttaneita tai hänen oikeudentuntoaan loukanneita tilanteita ja ilmiöitä.  Hän halusi omalta osaltaan vastata sodan kuvan totuudenmukaisuudesta.

Tyrjän-muistelmissaan Kuusi toteaa tulleensa allergiseksi ”sotahistoriallisen kollektiivimuistin tarkoitusperäisille hataruuksille”.  Hataruudet olivat hänen mukaansa yleensä syntyneet käskyvaltasuhteissa olevista  niiden kuvan, jotka asemaltaan olivat ylempänä.

Niinpä hän kertoo pataljoonan komentajasta, joka ei johtanut joukkoaan vaan jonka ainoa tavoite oli selvitä hengissä sodasta: ”Hän asui syvässä kuopassa ison kiven pohjoispuolella”.

Kuusi muistaa sadistisen sotavankilan johtajan, jonka otteet johtivat vankilakapinaan ja johtajan murhaan.

Hän kertoo simputtamisesta ja sitä seuranneesta miestaposta.  Hän pohtii myös rykmenttinsä komentajanvaihdoksen taustalla vaikuttaneita ja sitä seuranneita jännitteitä ja kriisejä.  Hän kertoo paniikkiin joutuvasta esikuntapäälliköstä, yhteistä omaisuutta kähveltäneistä upseereista ja pullolta neuvoa kysyneestä pataljoonan komentajasta.

Omien sanojensa mukaan Kuusi 1990-luvun Tyrjän-muistelmisssaan lisäsi ”suolaa” päällikkönä arvostamansa Adolf Ehrnroothin ajan mittaan ”sokeroituun” muotokuvaan: kertoi tämän ärsyttävistä piirteistä ja tilanteista, joissa rykmentin uuden komentajan psykologia petti suhteessa käskynalaisiin.  ”Seikat, joita ”Aatussa” oli vihattu tai vierastettu, osoittautuivat kilveksi uhkaavaa katastrofia vastaan: jumalallinen itsetunto, varmuus, armottomuus…”

Ehrnroothin ”sokerointia” Kuusi vastusti myös kertoessaan, miten eversti Vuosalmella johti taistelua ”pervitiinin ja unilääkkeen vuoroviljelyn avulla”.  Jopa juhlapuheessaan talvisodan päättymisen 50-vuotismuistopäivän juhlassa Lahden Ristinkirkossa Kuusi muistutti, ettei talvisota ollut vain sankaritarina: sillä oli raadollisetkin puolensa: ”Jälkipolvilla on oikeus uudelleenarviointeihin.”

Lopulta Kuusi Tyrjän rykmentin historiassa kertoo esimiehen käskyä vastustaneille sotilaille annetuista teloitustuomioista.  Ensimmäisen antoi eversti Kemppi joukolle miehiä, jotka Rajajoella Termolan kylän valtauksen yhteydessä kieltäytyivät menemästä vanhan rajan yli.  Kemppi selosti kuitenkin tilanteen divisioonan komentajalle, ja tämä käski tuoda kieltäytyjät puhutteluun.  Ketään ei lopulta teloitettu.  Toisen tuomion langetti Ehrnrooth, ja se pantiin täytäntöön.  Kuusi istui ikkunan takana työnsä ääressä ja näki pihan yli kävelleen apean, nuhruisen aseveljen, ennen kuin konepistoolit pärähtivät metsän laidassa.  Hänen välittämänsä kuva itsessään kertoo tuomion kohtuuttomuudesta.

Kuusi on sotamuistelmissaan kertonut myös sotilaskirjaston järjestelytehtävään avuttomaksi apulaisekseen saamastaan, mieleltään järkkyneestä sotamies Jäppisestä, jonka hajoavan minän hätähuutoja hän ei pysähtynyt kuuntelemaan vaan lähetti tämän takaisin etulinjaan.  Tieto Jäppisen kaatumisesta pian tämän jälkeen merkitsi Kuuselle vakavaa kysymystä omasta syyllisyydestä. …

Elokuun lopulla 1944 [vain muutamia hetkiä Äyräpään hirmupäivien jälkeen. VH] …Kuusi työskenteli ”Harjun kansakoulussa Kenttä Posti Konttori 2:n kirjesensuurissa”.  Hän työskenteli ”ruman sodan” unohtamista vastaan.  Tammikuussa 1991 hän luovutti Sota-arkistolle muun aineiston ohessa kirjekuoren, jonka päällähän ilmiottaa: ”Olin komennettuna rintamalehti Tapparaan ja halusin realistisen kuvan Kannaksen joukkojen mielialoista.”  Kuoren sisältämille liuskoille hän oli 1944 poiminut hävitettäväksi määrätyistä leikekirjoista kirjesensuurin haaviin jääneitä katkelmia rintamakirjeistä.  Yhdessä niistä todetaan, että ”moni ennen Saksaan uskonut ilmoittaa, että kaikki nyt varmoja Saksan häviöstä”.  Seuraavan sitaatin kohdalle Kuusi on merkinnyt, että aseveljien säälittely on toistuvaa:

Ensiksi menettävät hermonsa tässä helvetin esikartanossa.  Kun sitten viimeiseen asti loppuun ajettuna lähtevät /epäselvä sana/, niin henki pois kylmästi vaan.”  [sana lienee ”livohkaan” tms. vh]

Muita Kuusen poimintoja ovat esimerkiksi seuraavat:

”Ne luulee, että vittuilemalla saa miehiä paremmin tappelemaan, mutta siinä ne kyllä erehtyy pahan kerran.”

”Ei taida loppu tulla, ennen kuin koiranputkia perse kasvaa.”

”Suru, ettei tule edes sairaaksi, vaikka joutuu mätänevien ruumiiden seassa konttaamaan.”

”Ihan samantekevää, millainen rauha kun vaan saisi lopettaa sotimisen.”

”…jollei tappele, kuolee; jos tappelee voi kuolla, mutta voinee myös jäädä henkiin.  Johtopäätös: tapeltava viimeiseen saakka.”

Viimeksi siteeratun ajatuksen johdannoksi Kuusi merkitsi muistiinpanoihinsa: ”Yksinkertainen totuus.”

Krogerus: emt. s. 298-301.

*

Epäilemättä Matti Kuusen sielua yhtenä eniten viiltäneitä tapahtumia jatkosodassa oli hänen RUK-toverinsa, lääkäri, luutnantti Matti Castrenin kokemukset ja kohtalo Äyräpään sillanpäässä heinäkuun alussa 1944.  Castren toimi jsp:n lääkärinä tuossa paikassa.  Kuusi kertoo Castrenin kohtalosta muistelmissaan – jossain on hänen välittämänsä tieto asetettu kyseenalaiseksi, mitä tulee Castrenin kuolinsyyhyn.  Siihen en ota kantaa, mutta selvää on, että jos etulinjan taistelijat näkivät miten taistelutoveri kaatui ja ruhjoutui vieressä, niin paarinkantajat, lääkintämiehet ja jsp:n henkilökunta saivat käsiinsä sen, mitä jäljelle jäi.  http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=8023&raportti=1

Kuusi ja Castren kävivät välirauhan aikana Kankaanpään Niinisalossa silloisen Upseerikoulun, RUK:n kurssin 47. Kuusi oli kurssin kurssijulkaisun puheenjohtaja, ja keskeinen kynäniekka joka laati kaikista kurssin oppilaista matrikkeliin osuvan luonnehdinnan.

Upseerioppilas Matti Castrenista matrikkelissa sanotaan:

RUK, 4. Komppania;

Castren, Väinö Matias (Matti).  Ylioppilas.  Helsinki.  – [Taisteli Talvisodassa;] Taipale.  JR 19.  ”Stadin kundi” vaikkei sitä tyhmempi heti huomaa.  Jännitti himokkaasti – Jännityslukemistoa.  Musta mies – vaalea parta.  Junailee vakituisesti ryhmänjohtajana.  Ei tullut ruokailussa toimeen ilman juustoa.  Tunnusti kerran heikkona hetkenään, että ei aio jäädä nuoreksi mieheksi.  ”Kuka puuttuu rivistä?  Tietysti Castren.”  Jos tuvassa on, on petillä.  Sanoi kerran: ”Ette ole, herra eversti”.

*

7. Komppania/ II joukkue;

Kuusi, Matti A.  Fil. kand. Helsinki.  -  Luumäki.  Er.P 38.  Tyyni ja tunnollinen mies.  Uskoi joutuvansa litteroille tämän julkaisun takia [RUK 47:n matrikkelitoimikunnan puheenjohtaja].  Saavutti kuuluisuuden loisteliaalla juhannuspuheellaan.  Voin suolaaja.  Persoonallinen peti ja pk:n-käsittely.  Oppilaskunnan hallitus ja kunnianevosto.  Kts. tarkemmin Kirjallisuudenhistoriasta a.D. 1950!

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Seppo Hildén

"Muita Kuusen poimintoja ovat esimerkiksi seuraavat:

”Ne luulee, että vittuilemalla saa miehiä paremmin tappelemaan, mutta siinä ne kyllä erehtyy pahan kerran.”

lähteeksi mainitaan Tellervo Krogerus: Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914-1998. Siltala, 2014.

Ihmettelen hieman tätä kirjesensuurin haaviin jäänyttä katkelmaa rintamakirjeestä. vituttaa -verbiä suomalainen rintamasotilas tuskin käytti vielä kesällä 1944 kun sitä muut suomalaiset alkoi käyttää vasta 1970-luvulla.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Seppo; terävä huomio.

Olen itsekin takavuosina osallistunut kielitieteelliseen väittelyyn siitä, tunnettiinko Suomessa sotien aikana vittu ja vituttaa -sanat. Luettuani riittävästi autenttisia kirjeitä, päiväkirjoja yms tekstejä voin vakuuttaa: kyllä tunnettiin. Sen rinnalla esiintyi myöskin jossain määrin erisävyinen pilluilla -käsite, joka tarkoitti "vittuilua" tai muuta ikävänsävyistä kohtelua tai asennetta.

Matti Kuusen rykmentin sensorina leikkaamien kirjetekstien sisältö on taatusti autenttinen. Kuten kerron Krogerus kertoo, että Kuusi tallensi ne kirjekuoressa jälkipolville. Lähteen sijainti on MKA eli verrattain laaja Matti Kuusen Arkisto, jolle Krogerus elämäkertansa tietenkin olennaisesti rakentaa mtuta käytti tietenkin laajasti muita arkistoja ja lähteitä.

Pointti on se, minkä Krogerus ko. kohdassa mainitseekin: Sensorina toimiva luutnantti Kuusi on nimenomaan sensuroinut siteeratut kohdat miesten kirjeistä.

Suosittelen kirjaa muutenkin: perusteellisesti tehty elämäkerta, varsinainen häräntappoase - jotkut ovat sitä morkanneet perusteellisuudesta, mutta se on juuri sen valtti, ei vain hypitä mättäältä mättäälle vaan varsin hyviä ja valaisevia kokonaisuuksia monipuolisuusmiehen elämän varrelta!

Seppo Hildén

Veikko, kiitos vittuilla-verbi tiedosta.

Sen kyllä tiesin, että vittu-sana on vanha, mutta tuon verbi-muodon luulin syntyneen vasta 70-luvulla.

Heh, olisihan se ollut aika kohauttavaa, jos Veikko Sinisalo olisi Lahtisena laitettu Tuntemattomassa sotilaassa käyttämään vituttaa-verbiä.

Se se vasta olisi iskenyt kun miljoona volttia katsojiin.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Veteraanien perinto -sivuilla on kolmannen Äyräpään sotavangin kertomus:

http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset...

Kertoja Aimo Levola syntyi Valkjärvellä, astui 18-vuotiaana palvelukseen lokakuussa 1942 ja seuraavan vuoden lokakuussa siirrettiin JR 7:n II pataljoonaan. Kun Äyräpään sillanpääasemasta ei saatu järjestettyä kuljetusta Vuoksen yli, hän joutui haavoittuneena siellä vangiksi 6.7.1944.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Koska aihe saattaa kiinnostaa, ja siitä on taitettu peistä vuosien (lue: vuosikymmenten) varrella todella paljon, liitän tähän linkin, jonka takaa löytyy lisävalaisua Äyräpään kirkonseudun viime vaiheisiin, ja vähän muuhunkin:

Nimimerkkikirjoittaja ”Vedä sinne koko voimallasi” kirjoitti eräässä linkissä 20.9.2009:

”Kerrataanpas vielä:

http://keskustelu.suomi24.fi/node/8404470#comment-...

Oliko ne ErP25:n uimamiehiä?
ErP2519.8.2009 12:20

Ari Rautala: "Sotiemme taistelupaikoilla", Gummerus 2004, kerrotaan sivulla 124 Äyräpään kirkonmäen tapahtumista heinäkuun 7. iltapäivänä mm. näin:

"Iltapäivällä oli kirkonmäellä enää hajanaista vastarintaa, joka päättyi siellä olevien noin 30 puolustajan antautumiseen. Kaikkiaan venäläiset saivat vajaat sata vankia. Vangit ryöstettiin, haavoittuneita ammuttiin hengiltä tai alastomia suomalaisia ajettiin Vuokseen, jonne heidät ammuttiin. Useimmat kuitenkin säilyttivät henkensä ja joutuivat sotavankeuteen.

Everstiluutnantti Ehrnrootin ollessa etukomentopaikallaan seuraamassa sillanpään viimeisiä taisteluja hän näki kirkonmäen viimeiset tapahtumat. Hänen tulenjohtopäällikkönsä kysyi: -Mitä me nyt teemme? Tuolloin Ehrnroot oli miettinyt hetken: Siellä on vielä omiakin, osa vankeina, osa haavoittuneina ja osa uimataidottomina. Mutta siellä on myös vihollisisa, jotka tulittavat kiivaasti virran yli pyrkiviä ja jotka valmistautuvat Vuoksen ylitykseen. Se painoikin eniten vaakakupissa ja hän olikin vastannut: -Vedä sinne koko voimallasi!”

*

Tuo repliikki ja konteksti jossa se on esitetty löytyy googlaamalla tai täältä: http://keskustelu.suomi24.fi/node/8404470

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Vedänpä auki nämä keskustelut, jotka linkkien takaa löytyy:

http://keskustelu.suomi24.fi/node/8404470#comment-...

Nimimerkkikirjoittaja ”ErP25” kirjoitti 19.8.2009:

Oliko ne ErP25:n uimamiehiä?

"Monta kaveria hukkui Vuokseen"

Oliko ne ErP25 uimamiehiä?

NMehän piti kuskata syöksyveneillä useaan kertaan Vuoksen yli ja aina palasivat uimalla yli. Lopulta Pervitiin-Aatu laitatti KK:t asemiin ja käski ampua uimareita jos vielä yrittävät. Loput antautuvat rippeet koetettiin ammuttaa tykistöllä sinne Äyräpään kirkon harjulle. Olikohan kyseessä Aatun kosto uimareille? JR7:n miehet oli jo aiemmin vaihdettu sieltä pois.

Tämä oli siis se oikeampi syy: Er.P 25. karkaili ja antautui lopulta Äyräpään kirkonmäellä. Suurin osa porukasta oli tästä yksiköstä ja Aatu oli aika kypsä tuon porukan seilaamiseen Vuoksen yli edestakaisin!

"Ehrnroothin onnistui kuitenkin taivuttaa Martola pitämään toistaiseksi sillanpään, jonne sijoitettiin levännyt Er.P. 25. Saman päivän iltana jatkunut venäläisten suurhyökkäys sai Er.P. 25:n irtautumaan asemistaan täysin hallitsemattomasti. Asemissa olleet JR 7:n ja JR 49:n osat joutuivat vaikeaan asemaan ja osin saarroksiin. Osa joukoista tuhoutui, osa pääsi murtautumaan venäläisten linjojen läpi naapuriensa luo ja osa pakeni vastarannalle. Sillanpään keskiosa oli joutunut venäläisten haltuun.

Heinäkuun 6. päivän aamulla käynnistyi tykistön ja syöksypommittajien tukema suomalaisen pataljoonan vastahyökkäys, joka ei kuitenkaan saavuttanut menestystä. Pataljoonan hyökkäys toistettiin illalla, edelleen ilman menestystä.

Heinäkuun 7. päivän aamulla pataljoona hyökkäsi jälleen tykistövalmistelun ja syöksypommittajien tukemana ja pääsi aluksi eteenpäin, mutta törmäsi sen jälkeen venäläisten vastahyökkäykseen. Aamupäivön aikana pataljoona oli kuitenkin taas lähtöasemissaan. Vuoksen yli kuljetettiin lisäjoukkoja ja hyökkäys uusittiin jälleen klo 16. Alkumenestyksen jälkeen oli hyökkääjien kuitenkin palattava lähtöasemiinsa. Iltapäivällä oli sillanpään eteläosan puolustus romahtanut, kun Er.P. 25:n kiinniotetuista miehistä muodostettu osasto jätti jälleen asemansa venäläisten tykistötulessa."

Suomen Kenttätykistön Historia, osa 2: 1939-1945, Vuosalmen taistelut, sivulla 439:

"Noin 30 miestä viivytti vielä kirkon raunioissa. Heidät venäläiset ottivat sotavangeiksi. Tässä vaiheessa sillanpäähän ammuttiin patteriston peite. Sen tarkoituksena oli vihollisen hidastaminen ja ajan voittaminen omille Vuoksea ylittäville miehille. Valitettavasti tulen alle jäi myös omia miehiä kirkon raunioiden luona."

Ari Rautala: "Sotiemme taistelupaikoilla", Gummerus 2004, kerrotaan sivulla 124 Äyräpään kirkonmäen tapahtumista heinäkuun 7. iltapäivänä mm. näin:

"Iltapäivällä oli kirkonmäellä enää hajanaista vastarintaa, joka päättyi siellä olevien noin 30 puolustajan antautumiseen. Kaikkiaan venäläiset saivat vajaat sata vankia. Vangit ryöstettiin, haavoittuneita ammuttiin hengiltä tai alastomia suomalaisia ajettiin Vuokseen, jonne heidät ammuttiin. Useimmat kuitenkin säilyttivät henkensä ja joutuivat sotavankeuteen.

Everstiluutnantti Ehrnrootin ollessa etukomentopaikallaan seuraamassa sillanpään viimeisiä taisteluja hän näki kirkonmäen viimeiset tapahtumat. Hänen tulenjohtopäällikkönsä kysyi: -Mitä me nyt teemme? Tuolloin Ehrnroot oli miettinyt hetken: Siellä on vielä omiakin, osa vankeina, osa haavoittuneina ja osa uimataidottomina. Mutta siellä on myös vihollisisa, jotka tulittavat kiivaasti virran yli pyrkiviä ja jotka valmistautuvat Vuoksen ylitykseen. Se painoikin eniten vaakakupissa ja hän olikin vastannut: -Vedä sinne koko voimallasi!

Aihe on jo kauan sitten sensuroitu pois tältä saitilta:

Ylikangas:Tykistö apuun
Kirjoittanut: Vuosalmella 3.10.2007 klo 10.33

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=11...

Vuosalmen eräs kiistelty tuli-isku
Kirjoittanut: ammuttiin 27.3.2007 klo 18.35

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=11...

*

Er.P 25:n syntyhistoriaa ruoti nimimerkki ”Heikko” 6.9.2009;

ErP25 oli hyvin
pataljoona, mutta taustalla oli 15D:n virhe. Alunperin siihen oltiin kerätty vanhemmat ikäluokat jotka oli tarkoitus kotiuttaa, mutta mistä ei syystä tai toisesta tullutkaan mitään. Kaikissa muissa divisioonissa ErP:t nuorennettiin tasaussiirroilla mikä jäi ErP25:n kohdalla tekemättä. Varmaankin kaikki me ymmärrämme ettei vanhempi suuren perheen isä välttämättä ole parasta mahdollista ainesta lähes epätoivoisessa tilanteessa kuten Äyräpään sillanpää oli viimeisinä päivinä. Toisaalta muut 15D.n joukot (JR15+ JR57) täyttivät velvollisuutensa sekä sillanpäässä että Vuosalmella esimerkillisesti.
*
Matti Kuusen haastattelua siteeraa ”JR 7” 18.11.2009;
Matti Kuusi kertoo asian haastattelussaan näin
Matti Koskimaa Tyrjän rykmentti -kirjassaan esittää Matti Kuusen haastattelun s. 300 ja se menee näin:

"Yksi ennenkokematon epävarmuustekijä huolestutti minua ja varmaan muitakin huolestutti sodan loppuvaiheessa. Everstiluutnanttimme, josta 6.7. oli tullut täysi eversti, johti viimeistä taistoamme Pervitiinin ja unilääkkeiden vuoroviljelyn varassa. Kun tilanne vaati, Niilo Usvasalo, Kalle Niemistö, joskus minäkin ravistelimme hänet hereille. Tuskallisesti tajuihinsa palaavan esimiehen vihanpurkaukset eivät meidän suunnassamme johtaneet sanankäyttöä pahempaan. Mutta kun tykistön yhteysmies viestitti, että Äyräpään kirkonmäellä heilutettiin valkoista lippua, miltei tajuton everstimme viestin tajuttuaan tilasi sikäläisiin asemiimme patteriston iskun. Myöhemmin selvisi, että osa kirkonmäen puolustajista oli siinä vaiheessa jatkamassa taistelua. Ihmettelin kerran puhuessani Ehrnroothin 85 -vuotispäivänä, ettei 2. Divisioonan esikunnasta löytynyt heinäkuussa 1944 niin pätevää sijaista komentajallemme, että tämä olisi voinut silloin tällöin nukkua normaalin yön. Kenraali ei selvästikään pitänyt ajatuksesta, sen enempää kuin eversti Kemppi piti siitä, että otin kerran puheeksi hänen ja kenraali Blickin keskustelun Tyrjän Huuhtalammen rannalla. Luojan kiitos itse Mannerheim oli 76 -vuotiaana oppinut, että sodan johtaminen on (myös) ryhmätyötä. Vuosalmelta puuttuivat Airo ja Heinrichs. Vai puuttuivatko?"

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Er.P 25:n poistuman, eli kaatuneet+kadonneet+sotavankeuteen joutuneet, ikäjakautuma:

Laskin tukkimiehen kirjanpidolla Äyräpään sillanpääasemaan kesken taistelutoimien vaihtopataljoonaksi määrätyn Er.P 25:n rivistä poistuneiden miesten jakautuma, se on tällainen:

Er.P 25:n menetykset tulen alla 5.7.-7.7.1944 Äyräpään sillanpäässä:

KAATUNEET: 16 miestä,
heidän syntymävuotensa vaihtelevat 1911-1925. Eniten kaatui vuonna 1923 syntyneitä (4 miestä). Kaatuneiden mediaani-syntymävuosi 1919, eli heinäkuussa 1944 noin puolet heistä oli juuri täyttänyt 25, ja loput olivat 24 vuotiaita.

KADONNEET: 63 miestä,
heidän syntymävuotensa vaihtelivat 1909-1925. Eniten katosi 1915 syntyneitä (9 miestä), seuraavaksi eniten 1918 ja 1923 syntyneitä (molempia 7); vuosina 1911, 1921 ja 1925 syntyneitä katosi 5 miestä. Kadonneiden mediaani-syntymävuosi oli 1918, eli kyseessä olivat 25-26 -vuotiaat miehet.

SOTAVANGIKSI: 102 miestä,
heidän syntymävuotensa vaihtelivat 1908-1925. Eniten vangiksi joutui 1923 syntyneitä (16 miestä!), toiseksi eniten 1922 (13 miestä) ja 1925 syntyneitä (12 miestä). Seuraavaksi eniten oli 1917 syntyneitä (11 miestä). Sitten seurasivat ikäluokat: 1915 (7 m), 1916 (7 m), 1912 (6 m) ja 1924 syntyneitä (5 miestä).

Kaikkiaan KAATUNEIDEN, KADONNEIDEN JA VANGIKSI joutuneiden mediaani-syntymävuosi oli 1919. Taistelutoimissa tulen alla pois rivistä joutuneiden mediaani-ikä oli siis 24-25 vuotta.

Poistumatietojen perusteella 15. Divisioonan kokoomapataljoonan, Er.P 25:n miehistä ei ollut suinkaan mikään "joulupukkipataljoona", eli vanhimpien ikäluokkien jermujen ja purnarien porukka, vaan selkeästi, ja jopa leimallisesti nuorten tavallisten rintamalle joutuneiden reserviläisten pataljoona.

Er.P 25:stä kaatui,katosi ja joutui sotavangiksi nuorimpaan rintamavuosiluokkaan eli 1925 syntyneisiin kuuluneita nuoria miehiä peräti 19 miestä. He olivat niitä nuorukaisia, joista sotavangiksi 18-vuotiaana joutunut Mikko Kallio sanoi: "Me olimme lapsisotilaita..."
Vuonna 1924 syntyneitä pataljoonasta meni Äyräpään sillanpääasemassa 9 miestä, 1923 syntyneistä ylivoimaisesti suurin ryhmä, nimittäin 27 miestä! Vuonna 1922 syntyneistä 17 miestä ja 1921 syntyneistäkin 10 miestä.

Kaikkiaan pataljoona menetti Äyräpään tulikattilassa alle 25-vuotiaita sotilaita yhteensä 88 miestä! Että sellaisia "joulupukkeja"!

Näiden silloin alaikäisten nuorukaisten osuus koko pataljoonan kirjavahvuudesta oli huiman korkea, noin 9 %.

*

Jani Sinisalo

Kiitos tästä Veikko Huuska!
Paras selitys tapahtuneelle. Oma ukkini yksi vangiksi jääneistä ja Tserepovetsissa kuolleista. (Leo Sinisalo s.1917). Oli juuri kesällä käynyt lomilla ja sitten joutunut Äyräpäähän jättäen jälkeen kaksi lasta ja yhden raskauden(isäni joka ei isäänsä siis koskaan tavannut).
Täytyykin näyttää tämä hänelle.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset