Veikko Huuska

Stefan Bandera – ja muita KGB:n salamurhaamia tekijämiehiä

- Neuvostoliiton salaisten agenttien salaisia töitä.  Pintaraapaisu -

 

”Fasisti” Banderan murha 1959

 

Krimin ja Itä-Ukrainan sotilas- ja valtapoliittiset operaatiot talven 2014 aikana nostivat vuosikymmenten hämärästä maailmanpolitiikan valokeilaan mielenkiintoisen nimen, kansallisen taistelijan ja poliittisen toimijan, Stefan Banderan, jonka nimeen äkkiä vannottiin - ja etenkin kirottiin, aina V.V. Putinin Kremin kultaisen salin puhetta myöten [..Banderistit… ”Banderan aatteelliset perilliset” Linkki; http://www.hs.fi/ulkomaat/a1395200431780   ].

 

Mikä oli miehiään, ja miten kuoli tämä mies, jonka nimelle on nyttemmin omistettu kokonainen varjojen maailma?

 

*

 

”Märkien operaatioiden” maailma

 

Hypätäänpä suoraan ”liikkuvaan junaan”, eli KGB:n piirissä 1950-luvun jälkipuoliskolla kehiteltyjen uusien menetelmien kentälle.

 

John Barron kertoo teoksessaan KGB: The Secret Work of Soviet Secret Agents (RDA, New York, 1974, ei suom.);

 

Samoihin aikoihin [kuin KGB:n tärkeiden operaatioiden silloisella Osasto 13:lla palvellut tiedustelu-upseeri Nikolai] Shoshlov myrkytettiin, oli Osasto 13:lla käynnistynyt erään toisen Saksassa asuvan Neuvosto-kriitikon, Lev Rebet in metsästys.  Rebet oli ukrainalainen emigranttijohtaja ja poliittinen teoreetikko.  http://en.wikipedia.org/wiki/Lev_Rebet

 

Mies jonka oli määrä murhata hänet oli Bogdan Stasjinskij, miellyttäväkäytöksinen 25-vuotias KGB-etsivä, joka oli rekrytoitu laitoksen palvelukseen 19-vuotiaana sen jälkeen kun hän oli narahtanut matkustamasta junassa ilman lippua.  http://en.wikipedia.org/wiki/Bohdan_Stashynsky

 

Stasjinskij, joka oli ukrainalainen ja oppinut saksaa maansa natsimiehityksen aikana, valmennettiin selviytymään maanalaisen salaisen työn tekijänä Länsi-Saksassa.  Vuonna 1957 Stasjinskijn Karlshorstissa toimiva ylivalvoja, jonka Stasjinskij tunsi ainoastaan peitenimellä Sergeij, lähetti hänet neljästi Muncheniin perehtymään Rebetin päivittäisiin rutiineihin ja tapoihin.  Kun Stasjinskij palasi Karlshorstiin syyskuussa, Sergej sanoi: ”Nyt on aika toimia.  Moskovan mies on täällä”. -  Karlshorstista: http://www.berliner-zeitung.de/archiv/verbotene-zone--auf-den-spuren-des-sowjetischen-geheimdienstes-kgb-in-karlshorst--kreml-berlin-,10810590,10167282.html

 

Moskovasta, KGB:n Osasto 13:sta saapunut upseeri näytti Stasjinskijlle metalliputkea, joka oli noin 18 senttiä pitkä ja halkaisijaltaan 13 mm paksu.  Upseeri selvitti, että putki sisältää laukaisumekanismin ja sinihappoa sisältävään lasiampullin.  Jousen painallus laukaisee pienen räjähteen, joka vuorostaan särkee ampullin ja myrkky lennähtää putkesta kohteeseensa.  Sisäänhengitys aiheuttaa nopean kuoleman verenkierron tyrehtyessä; oireet ovat yhtäläiset kuin äkillisessä sydänkohtauksessa.  Kuolintapa viittaa sydänkohtaukseen, eikä ruumiinavauksen tekevä lääkäri pysty epäilemään mitään pahaa, vaan ainoastaan toteamaan että kuolema johtui sydänkohtauksesta.

 

Osasto 13:n upseeri vakuutti Stasjinskijlle, ettei häneen kohdistu mitään vaaraa toimenpiteestä, mikäli hän ottaa vastamyrkkyä ennen iskua ja jos hän välittömästi hengittää vastalääkettä tietystä ampullista.  Asetta oli käytetty useissa tilanteissa, eikä se ollut koskaan aiheuttanut harmia tekijämiehelle, upseeri tähdensi.

 

Seuraavana päivänä Sergej ja Moskovan agentti ajoivat Stasjinskijn Berliinin ulkopuolelle metsään, jossa tavattiin puuhun sidottu kiltti ja leikkisä koira.  Upseeri ojensi Stasjinskijlle tabletin ja sinihappopistoolin ja osoitti koiraa kohden.  Stasjinskij painoi laukaisujousta ja kuuli samalla vähäisen ”plopp” –äänen.  Koira vierähti maahan, kouristeli rajusti ja kuoli hetken kuluttua.

 

Stasjinskij lensi Muncheniin 9.10.1957 väärän nimen turvin.  Hänellä oli mukanaan sinihappopistooli, joka oli kätketty säilykerasiaan , sekä kymmenen vastamyrkkytablettia ja vastamyrkkyampulli.  Joka aamu hän otti yhden tabletin ja yhden rauhoittavan pillerin.  Nyt hän alkoi tarkkailla konttorirakennusta, jossa Rebet työskenteli.  Lokakuun 12. päivänä aamukymmenen aikaan hän näki Rebetin nousevan raitiotievaunusta.  Stasjinskij riensi sisälle rakennukseen odottamaan porraskäytävässä.  Kun Rebet ohitti hänet laukaisi Stasjinskij sinihappopistoolin keskelle miehen kasvoja.  Rebet hoippui ja lysähti lattialle.

 

Ruumiinavaus osoitti että kuoleman oli aiheuttanut sydänkohtaus.

 

*

 

Toukokuussa 1958 KGB lähetti Stasjinskijn eräälle hautausmaalle Rotterdamissa pitämään silmällä henkilöitä jotka osallistuivat ukrainalaisten johtajan – Evhen Konovalecin muistojumalanpalvelukseen.  Konovalec joutui NKVD:n murhaamaksi vuonna 1938.  http://en.wikipedia.org/wiki/Yevhen_Konovalets

 

Pavel Sudoplatov väittää muistelmissaan http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353052679021   soluttautuneensa kansallismieliseen ukrainalaisjärjestöön ja käskystä murhanneensa Konovalcin, joka johti jalkaväen kivääriosastoa, ns. setsevyje streltsejä.  Konovalecin murha tapahtui Rotterdamissa 23.5.1938 kello 12.oo Atlanta-ravintolassa, ja murhaaja lahjoitti uhrille tämän mieliherkkua, konvehtirasian, jonka sisään oli konstruoitu räjähdyspanos aikasytyksellä varustettuna: pommi räjähti kadulla miesten erottua, kellon käydessä 12.1o.  Jälki oli pahaa: Hollannin poliisi sai selville hänen henkilöllisyytensä vasta myöhään seuraavana yönä, johon mennessä tekijä oli jo livahtanut Pariisin junaan.  -  Ukrainan kansallismieliset taistelivat maansa irrottamiseksi Venäjästä, riippumatta siitä, olisivatko sen johdossa tsaarin kannattajat vai kommunistit.  Konovalecin osaston nimen taustalla on Zaporozskaja Sets (ukr. Sits), Zaporozjen kasakoiden 1500-luvun loppupuolella perustama linnoitus ja itsenäinen alue.

 

Vertaa: Ilja Repinin aihepiiriin liittyvä kuuluisa maalaus; https://www.google.fi/search?q=repin+reply+zaporozhian+cossacks&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ei=ozPVU92hGKn-ygO43IK4Cg&ved=0CDUQsAQ&biw=1366&bih=622

 

Todettakoon vielä, että Konovalecin murhan 1938 jälkeen Ukrainan sotilasjärjestö jakaantui kahdeksi ryhmittymäksi.  http://nl.wikipedia.org/wiki/Zaporizja_(gebied)

 

 

Toista, vanhemman sukupolven muodostelmaa johti Andrei Melnik http://en.wikipedia.org/wiki/Andriy_Melnyk   (OUN-M) ja

toista, nuorten ryhmäkuna Stepan Bandera  http://fi.wikipedia.org/wiki/Stepan_Bandera   (OUN-B).

Sudoplatovin ymmärrettävästi epävarmojen kertomusten mukaan ryhmä murhasi Jaroslav Baranovskin  Zitomirissa vuonna 1943.  Baranovski oli Konovalecin apulainen, jota ilman tämä ei lähtenyt mihinkään,  VH]. http://en.wikipedia.org/wiki/Organization_of_Ukrainian_Nationalists   http://www.researchgate.net/publication/254254451_Individuum_und_Herrschaft_im_Stalinismus_Emel'jan_Jaroslavskij_(18781943)

 

Meno oli villiä: saatujen selontekojen mukaan molemmilla OUN-järjestöillä oli aktiivisesti toimivat suhteet terroristeihin.  Järjestöjen ”ollako vai eikö olla” –pulma koski muun muassa toiminnan ajoitusta.  Kuumaverisimmät halusivat toimintaa ja heti: taktisesti kypsemmät näkivät että NKVD:n valvonta Ukrainassa tuolloin oli jo kehittynyt murskaavalle tasolle, ja se pystyisi nujertamaan kaiken vastarinnan, joten parasta olisi pysytellä reservissä ja valmiina toimimaan sitten, kun odotettavissa oleva sota Neuvostoliiton ja Saksan välillä puhkeaisi.  Tästä huolimatta OUN oli jo sopinut kroatialaisten nationalistien kanssa tekevänsä attentaatin Jugoslavian kuningasta Aleksanteria ja Ranskan ulkoministeriä Louis Barthouta vastaan.  Kaikki kuviossa olleet terroristit saivat rahoitusta ja ohjausta Saksan asevoimien tiedustelu- ja vastavakoiluorganisaatiolta Abwehriltä.

 

Vastoin Konovalecin kieltoa, ukrainalainen terroristi Matsekov murhasi Banderan käskystä puolalaisen ministerin, kenraali Bronislaw Piercakin.  Bandera yritti saada koko järjestön hyppysiinsä hyödyntämällä ukrainalaisten Piercakia kohtaan tuntemaa vihamielisyyttä, sillä kenraalin katsottiin olevan vastuussa Puolan ukrainalaisvähemmistön sorrosta.  Saksalaisilla oli suuret suunnitelmat mielessään, eivätkä he olleet kiinnostuneet ryhtymään mihinkään toimiin Puolaa vastaan.  Päinvastoin he pahastuneina salamurhasta pikaisesti luovuttivat Banderan ja hänen kannattajansa puolalaisille, kun taas itse tekijä, Matsekov oli onnistunut pakenemaan.  Bandera piti oikeudessa Ukrainan asian puolesta sytyttävän puolustuspuheen, josta huolimatta hänet tuomittiin hirtettäväksi.  Saksalaisten Puolan viranomaisiin kohdistama painostus pelasti miehen lopulta, ja Banderan tuomio muutettiin vapausrangaistukseksi.  Saksalaiset vapauttivat hänet heti Puolaan hyökättyään, ja ukrainalaisjärjestöt jatkoivat keskinäisiä kahinoitaan.

 

*

 

Kenraali Sikorskin murhan taustoja pöyhittiin 2008 Englannissa;

 

http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/poland/2225955/Did-British-double-agent-Kim-Philby-murder-Polish-war-hero-General-Sikorski.html

 

Lue Sikorskista lisää Wikistä: http://fi.wikipedia.org/wiki/W%C5%82adis%C5%82aw_Sikorski

 

http://en.wikipedia.org/wiki/W%C5%82adys%C5%82aw_Sikorski

 

*

 

Polut kiertävät Suomen kautta…

 

Suomalaisia saattaa kiinnostaa, että Konovalecin ohjaama agentti, Kondrat Poluvetko, toimi hänen pääedustajanaan Suomessa.  Poluvetko asui Helsingissä väärällä nimellä ja järjesti yhteyksiä maanpaossa elävien Ukrainan kansallismielisten ja heidän Leningradissa maan alla toimivien tovereidensa välillä.  Ukrainalaisnationalistit olivat piilottaneet arkistonsa tunnettuun Saltykov-Stsedrinin kirjastoon Leningradissa, ja vaikka sen olemassaolo tiedettiin NKVD:n erikoisosastossa, eivät he onnistuneet löytämään arkistoa ennen kuin vasta sotien jälkeen 1949.

 

Myöhemmin Sergej Stasjinskij pyysi että kartalla ristillä merkityn Konovalecin haudan välittömään läheisyyteen asetettaisiin pommi räjäyttämään taivaan tuuliin ukrainalaiset, jotka vastaisuudessa osallistuisivat tuollaiseen tilaisuuteen.  Melkein vuotta myöhemmin Stasjinskij näki miten hänen itsensä muistotilaisuuteen lähettämä henkilö, nimittäin tulevan uhrinsa, Stefan Banderan, osallistui tilaisuuteen.

 

Erikoisosaston päämajassa huhtikuussa 1959 muuan upseeri, joka esittäytyi Georgij Axentjevitj´iksi, ilmoitti, että eräs mies ”korkeimmalta tasolta” oli päättänyt likvitoida Banderan, joka oli nimekäs ukrainalainen nationalisti, joka oli johtanut Ukrainassa sissiliikettä, jota ei murskattu ennen kuin vasta 1947.  Koska Banderan henkivartija usein seurasi herraansa, oli Osasto 13 suunnitellut kahdestilaukaistavan aseen, jolla voitiin tappaa kaksi henkilöä samanaikaisesti.  Osasto oli myös hankkinut Banderan Munchenin asunnon avaimesta kopion.

 

Kuukautta myöhemmin Stasjinskij näki Banderan seisovan yksin vuokra-asuntonsa autotallissa.  Kun KGB:n nuori murhaaja lähti menemään kohden Banderaa, hän aivan kuin halvaantui  Hän ei yksinkertaisesti voi tappaa toista ihmistä, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa.  Hän pakeni ja heitti täynnä myrkkyä olevan putken jokeen.  Kun hän palasi takaisin Karlshorstiin hän sanoi, että muuan ulkomaalainen ilmestyi puutarhaan autotallin läheisyyteen juuri kun hän oli aikeissa murhata Banderan.  Todistaakseen, että hän todella oli yrittänyt suorittaa tehtävänsä hän näytti osan avainta, jonka KGB oli antanut hänelle.  Itse asiassa Stasjinskij oli katkaissut  avaimen aiemmin yrittäessään avata  Banderan vuokra-asunnon oven.  Nyt hän otti vapaata vieraillakseen vanhempiensa luona Ukrainassa, toivoen että murhasuunnitelma raukeaisi silleen.

 

Mutta lokakuussa Sergej ilmoitti, että Moskovan mies ”korkeimmalta tasolta” oli antanut käskyn joka mukaan hänen täytyi välittömästi murhata Bandera.

 

*

 

Lokakuun 15. päivä 1959 asettautui Stasjinskij piiloon Banderan Munchenin asunnon ulkopuolelle.  Hän oli päättänyt, että jos Bandera ilmestyy paikalle ennen kello 13, hän tappaa miehen.  Muussa tapauksessa hän häipyy ja ottaa nurkumatta vastaan sen rangaistuksen, minkä KGB tulee hänelle siinä tapauksessa langettamaan.  Juuri ennen kello 13 ajoi Bandera yksin pihaan.  Kun hän avasi asuinhuoneistonsa oven laukaisi Stasjinskij myrkyn suoraan hänen kasvoilleen.

 

Bandera löydettiin kuolleena kello 13.05.

 

http://www.brightreview.co.uk/ARTICLE-Bandera.html

 

*

 

Koska Bandera oli aseistettu ja tunnetusti pelkäsi henkensä puolesta, suorittivat saksalaiset viranomaiset välittömästi ruumiinavauksen.  He havaitsivat hänen kasvoillaan särkyneestä ampullista lennähtäneitä lasinsiruja ja sinihapon jälkiä mahassa.  Tämä osoitti selvästi että Bandera oli tullut murhatuksi, mutta mitään vihiä murhaajasta ei ollut.  Pian KGB päätti hyödyntää tilannetta mustatakseen erään toisen antikommunistin, tohtori Theodor Oberländerin maineen, joka toimi Länsi-Saksan ilmailuasiain ministerinä.  Ilman että asian puolesta olisi esitetty minkäänlaisia todisteita julistivat eräät kommunistilehdet että tohtori Oberländer oli murhaaja.  http://en.wikipedia.org/wiki/Theodor_Oberl%C3%A4nder

 

KGB:n työstämä dokumentti: http://memorial.kiev.ua/images/stories/2008/02/nachtigal/007.jpg

 

Punaisen Tähden  (Красная звезда) 20. lokakuuta julkaisema artikkeli oli tyypillinen tällaiselle neuvostoliittolaisella disinformaatiokampanjalle:

 

Bandera tiesi liikaa Oberländerin toimista.  Koska yleinen mielipide yhä voimakkaammin vaati Oberländerin asettamista oikeusistuimeen syytteeseen, olisi Bandera esiintynyt siellä tärkeänä todistajana.  Tämä teki Bonnin ministerin ja hänen suojelijainsa olon epämukavaksi.  Niinpä he päättivät likvidoida Banderan ja tuhota kaikki todisteet.  Niin on kelmi iskenyt toisen kelmin kimppuun.”

 

*

 

Viikko Banderan murhan jälkeen Stasjinski sattui eräässä itäberliiniläisessä elokuvateatterissa näkemään viikkokatsauksen (uutisfilmin) jossa näytettiin Banderan hautajaiset.  Näkymä Banderasta makaamassa  avoimessa kirstussa, itkevän puolison ja lasten keskellä, iski häneen kuin miljoona volttia.  Hän ryntäsi ulos teatterista ja meni suoraan Sergejn luokse ja kertoi hänelle, että hän on täynnä surua ja katumusta.  ”Jonain kauniina päivänä tulevat Banderan lapset olemaan kiitollisia siitä että he voivat palata Neuvostoliittoon”, Sergej sanoi.

 

*

 

Alexander Nikolajevitj Sjeljepin, joka tuolloin toimi KGB:n puheenjohtajana, ja nyt politbyroon jäsenenä sekä Neuvostoliiton ”ammattiyhdistysliikkeen” puheenjohtajana otti joulukuun 1959 alkupuolella henkilökohtaisesti Stasjinskijn vastaan KGB:n pääkonttorissa.[alaviitteessä Barron huomauttaa: Sjeljepin pakotettiin eroamaan vakanssiltaan keväällä 1975. … Huuskan huomautus: Neuvostoliiton poliittisen poliisin johdon tuulisuudesta voit lukea lisää mm. Huuskan blogista: Donin leipäkapinat.. Linkki; http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/109243-leip%C3%A4kapina-donin-rostovissa-1962-joudutti-hrustshevin-kaatumista ]

 

http://en.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Nikolayevich_Shelepin

 

Juhlallisesti Sjeljepin luki asiakirjan, josta ilmeni että Korkeimman neuvoston puheenjohtajisto (presidium, kuten politbyroota tuolloin kutsuttiin) 6.11.1959 antamallaan julistuksella (dekret) nimesi Stasjinskijn Punaisen lipun kunniamerkin saajaksi tämän toteuttamista ”tärkeistä valtiollisista tehtävistä”.  Hän vastaanotti luovutuskirjan, jonka oli allekirjoittanut marsalkka, presidiumin puheenjohtaja Jefremovitj Vorosjilov, sekä Mihail Porfijevitj Georgadse, presidiumin sihteeri.

 

[Eräs alaviite Pavel Sudoplatovin muistelmissa kertoo:

Vuonna 1918 syntynyt Aleksandr Nikiforovits Selepin oli KGB:n puheenjohtaja joulukuusta 1958 marraskuuhun 1961.  Hrustshevin lokakuussa 1964 tapahtuneeseen syrjäyttämiseen sakka Selepin palveli korkeissa puolue- ja hallitustehtävissä ja oli politbyroon jäsen.  Hrustshevia puolueen pääsihteerin virassa seurannut Leonid Brezhnev pelkäsi saavansa Selepinistä kilpailijan ja riisti häneltä vähitellen kaikki virat ja vallan.  Nikita Hrustshevin syrjäyttämiseen osallistunut Vladimir Jefimovits Semitsastnyi oli Selepinin seuraaja KGB:n puheenjohtajana huhtikuuhun 1967 saakka.  ]

 

*

 

Kun Stasjinskijsta näin oli tullut Neuvostoliiton sankari, antoivat useat KGB-kenraalit ymmärtää, että heillä oli suurisuuntaisia suunnitelmia kouluttaa hänestä todelliseksi ammattitappajaksi, ja muiden murhaajien ja sabotöörien johtajaksi.  Tämä tarkoitti sitä, että hänen piti suorittaa 18 kuukauden upseerikurssi Moskovassa ja opiskella englantia, mikä viittaa siihen että hänen lopullinen palveluskohteensa tulisi olemaan Iso-Britanniassa tai Pohjois-Amerikassa.  Sjeljepin kertoi myöhemmin, että hänen tuleva työnsä tulisi olemaan ”vaikeaa mutta merkityksellistä”.

 

*

 

Stasjinskij olisi saattanut suorittaa lukuisia muita ”luonnollisia kuolemantapauksia”, ellei hän olisi kohdannut huomattavan älykästä, rohkeaa ja ihanteellista nuorta naista.  KGB:n Karlshortissa sijaitsevassa päämajassa työskennellessään, Stasjinskij sattui rakastumaan viehättävään itäsaksattareen nimeltä Inge Pohl, joka osoittautui kommunismin inhoajaksi.  KGB oli tietämätön hänen poliittisista näkemyksistään ja hyväksyi ystävyyssuhteen koska se osaltaan tuki sitä itäsaksalaista henkilöllisyyttä, jota Stasjinskij käytti sinä aikana jona hän toimi Berliinissä.  Nyt KGB kuitenkin vaati, että hänen pitää jättää Inge, antaa hänelle hieman rahaa ja unohtaa hänet.  Sjeljepin vaati että hänen sallittaisiin naida KGB-identiteetin omaava tyttö, mikä helpottaisi häntä illegaalissa tehtävässään.  Niinpä Stasjinskijn vakuuttelut Ingen poliittisesta luotettavuudesta tehosivat ja Sjeljepin vahvasti empien myöntyi suhteen sallimiseen ja avioliittoon.  http://books.google.fi/books?id=-k0EAAAAMBAJ&pg=PA70-IA1&lpg=PA70-IA1&dq=%22Inge+Pohl%22+spy&source=bl&ots=QBb0Fkg2Fj&sig=k92dIW-VYWKek4vDMNbgrxJwxxM&hl=fi&sa=X&ei=1EfWU-n6AcL9ygOX9oIo&ved=0CCYQ6AEwAQ#v=onepage&q=%22Inge%20Pohl%22%20spy&f=false

 

Vastoin kaikkia ohjeita Stasjinskij luotti Ingeen ja siihen että tämä oli neuvostokansalainen ja KGB-agentti.  Inge oli tyrmistynyt, mutta hän oli rakastunut mieheen ja siksi teeskenteli tuntevansa myötämieltä Neuvostoliittoa ja KGB-yhteistyötä kohtaan.  Rakastunut pari syyllistyi tässä vaiheessa lievähköön konspiraatioon KGB:tä kohtaan.  Pian heidän helmikuussa 1960 vietettyjen häidensä jälkeen he päätyivät todelliseen vihamielisyyteen pääkonttoria kohtaan.

 

Ehdotuksellaan vaihtaa Inge ”Neuvostokansalaiseen” ja vahvistaakseen Stasjinskijn ”neuvostotodellisuuden tuntemusta” KGB kierrätti häntä tehtaissa, kolhoosimaatiloilla, museoissa, kouluissa ja muissa tyypillisissä instituutioissa, sekä vaati häntä lukemaan valtaisan määrän propagandaa.  Inge sai samalla oman ”uudelleenkouluttautumisohjelman”.  Inge totesi tilanteen ja sanoi: ”Eräänä päivänä tulet heräämään ja toteamaan olevasi ”lääkitty” (bootattu, ”ladattu uudesti”, VH).  Kerran hän taas kommentoi väitettä hänen laimeasta suhteestaan kommunismiin: ”Minä en todellakaan ymmärrä miksi sinä olet niin typerä näissä jutuissa, koska sinä et todellakaan ole tyhmä joissakin muissa asioissa”.

 

Stasjinskijn tyytymättömyys omaan asiantilaansa kasvoi kesällä kun Inge tuli raskaaksi.  Avioliitto oli vahvistanut heidän välistä rakkauttaan, ja molemmat halusivat lasta.  Mutta KGB katsoi että lapsi esti päätavoitteita ja yritti saada Ingen tekemään abortin.  Hän tuohtui ja kieltäytyi, minkä jälkeen KGB suositti että vanhemmat luovuttavat lapsen valtion huostaan.  Tähän kohtaan Stasjinskij avautui ja kertoi vaimolleen niistä kahdesta murhasta, jotka hän oli suorittanut.  Hän myös kertoi vaimolle, että hänellä oli aikomus sovittaa rikoksensa ja hankkiutua yhteyksiin länsisaksalaisten tai amerikkalaisten turvallisuuspalveluiden kanssa, heti kun heidät lähetettäisiin länteen.  http://books.google.fi/books?id=nKaHjVFxwXAC&pg=PA275&lpg=PA275&dq=%22Inge+Pohl%22+spy&source=bl&ots=wzWAHqPHtH&sig=iEtE_1dpPWnpNPKIp4h-XpbEPuI&hl=fi&sa=X&ei=1EfWU-n6AcL9ygOX9oIo&ved=0CDkQ6AEwBA#v=onepage&q=%22Inge%20Pohl%22%20spy&f=false

 

 

Mutta vuoden 1960 lopussa KGB-kenraali Vladimir Jakovlevitj ilmoitti, että heitä ei voida lähettää länteen, koska poliittinen tilanne oli kokonaan muuttunut.  Stasjinskij onnistui kuitenkin ylipuhumaan KGB sallimaan Ingen vierailla vanhempiensa luona Berliinissä.  He kehittivät koodin, jota he voisivat käyttää kirjeissään, ja hän pyysi vaimoa viipymään Itä-Saksassa niin kauan kunnes hän onnistuisi keksimään keinon päästä hänen luokseen.  Muta vielä senkin jälkeen, kun he saivat pojan 31.3.1961 KGB torjui kaikki miehen anomukset saada matkustaa Berliiniin.  Elokuun 8. päivä 1961 kertoi Inge puhelimessa järkyttävän uutisen: heidän poikansa oli kuollut keuhkokuumeeseen.

 

Yhdessä valvojansa, KGB-mies Jurij Alexndrovin kanssa Stasjinskij lensi 10.8. Itäsaksaan sotilaslentokoneella ollakseen läsnä poikansa hautajaisissa.  Matkan aikana Alexandrov hiillosti häntä teoretisoimalla miten amerikkalaiset tai saksalaiset olivat murhanneet hänen lapsensa virittääkseen hänelle ansan Berliinissä, tai että Inge oli surmannut lapsen saadakseen hänet luokseen.  Itä-Berliinissä KGB piti Stasjinskijn ja Ingen vankan vartioinnin alla.  Yötä päivää auto oli parkissa silmännäkemän päässä siitä talosta, jossa Ingen vanhemmat asuivat, ja varjostivat heitä minne he ikinä menivätkään. Illalla 12.8., päivää ennen kuin muuri eristi Itä-Berliinin, tulivat he pohdinnoissaan lopputulokseen, että he koska heidän oli pakko palata Moskovaan välittömästi hautajaisten jälkeen, heidän ainoa mahdollisuutensa pelastautua oli yrittää karata ennen hautajaismuistotilaisuutta.  Samana iltana he ryömivät ulos talosta, hiipivät kyyryssä pensasaidan takana suojassa KGB-kyttien silmiltä ja tulivat pienelle sivukadulle.  Siellä he pinkaisivat teitä ja katuja, jotka Inge tunsi lapsuudestaan kuin omat taskunsa, kunnes kohtasivat taksin, jolla ajoivat pääkadulle, joka johti Länsi-Berliiniin.  Tempelhofin poliisiasemalla Stasjinskij kertoi kuka hän oli ja pyysi saada puhua amerikkalaisten kanssa.  http://www.pinterest.com/pin/205828645443351220/

 

Hän ei pyytänyt armoa eikä suosionosoituksia.  Sitä vastoin hän halusi tehdä tunnustuksen ja saada rangaistuksen.  Syyskuun 1. päivänä amerikkalaiset luovuttivat hänet länsisaksalaisille viranomaisille, jotka ilmoittivat että hänet pidätetään ”petoksellisen toiminnan” vuoksi, mutta kuitenkin ilman että julistuksessa olisi nimetty murhatöitä.

 

Heti kun virallinen oikeudenkäynti Stasjinskija vastaan alkoi Karlsruhessa lokakuussa 1962 maailmalla nähtiin mihin Neuvostoliitto oli tehnyt itsensä syypääksi.  Sekä amerikkalaiset että saksalaiset viranomaiset suhtautuivat aluksi varauksellisesti Stasjinskijn.  Suuren osan oikeudenkäynnistä muodolliset ja tarkat saksalaiset tuomarit käsittelivät häntä lähinnä henkilönä, joka pyrki todistamaan oman syyllisyytensä.  Mutta Saksan poliisin jatkotutkimukset päätyivät osoittamaan että lukuisat dokumentit ja monenlaiset todistajat vahvistivat miehen kertomukset.  Banderan asunnon sisäänkäynnin lukosta poliisi löysi palan siitä avaimesta, jolla Stasjinskij tunkeutui sisään asuntoon.  Stasjinskij muisti varsin hyvin naisen, jonka hän oli nähnyt lähtiessään murhapaikalta.  Samoin hän muisti että eräs poliisiauto oli pysäköity sen paikan lähistölle, jossa hän murhasi Rebetin.  Poliisi tavoitti kyseisen naisen ja saattoi varmistaa auton, joka oli ollut siellä.  Hotelli- ja matkustajatiedot vahvistivat että Stasjinskij oli ollut Länsi-Saksassa niinä ajankohtina, jotka hän ilmoitti sekä hänen ilmoittamansa nimet täsmäsivät.

 

Psykiatrit totesivat Stasjinskijn olevan vilpittömän ja sielullisesti terve.  Oikeuden puheenjohtaja totesi hänestä: ”…älykäs ja lahjakas persoona, kiltti ja luonteeltaan rauhaa rakastava.  Mikäli hän ei olisi elänyt neuvosto-venäläisessä järjestelmässä, hän olisi todennäköisesti ollut opettajana jossain Ukrainassa.”  Stasjinskij oli itse se, joka teki syvimmän vaikutuksen tuomareihin, lehdistöön ja oikeudenkäynnin seuraajiin omalla älykkäällä ja varauksettomalla todistusvoimallaan.  Seitsenpäiväisen oikeudenkäynnin päätteeksi hän lausui tuomioistuimella ja koko maailmalle:

 

Minä tahdon keventää minun omaatuntoani ja antaa koko maailman tietää millä tavalla ”rauhanomainen rinnakkainelo” toimii käytännössä.  Minä en tahdo jatkaa elämää jossa minua käytetään hyväksi murhatoimissa.  Minä haluan varoittaa kaikkia jotka elävät samassa vaarassa tulla likvidoiduiksi Rebetin ja Benderan tavoin, ja joutuvat alinomaa elämään varotoimien keskellä.  Minä toivon, että pakoni Länteen tulee lieventämään niitä uhanalaisia olosuhteita, joissa kyseiset ihmiset ovat kokeneet uhkaa minun taholtani.  Minun sukulaiseni ja vanhempani tulevat kokemaan, elleivät jo ole kokeneet, sen uhan jota olen kuvaillut.  Tämä tulee iäti säilymään raskaana taakkana minun tunnollani…  Vaimoni ja minä tulemme aina elämään sen pelon alla, että päivänä minä hyvänsä kohtaamme Idän kostotoimet.  Niinpä elämme nyt puilla paljailla täällä Lännessä.  Mutta tästä huolimatta minä valitsin Lännen, ja tein sen koska uskon että tämä askel oli ehdottoman välttämätön koko maailmalle.”

 

*

 

Stasjinskijn luonnekuvauksen ja hänen osoittamansa katumuksen perusteella tuomioistuin tuomitsi hänet osasyyllisenä murhiin ainoastaan 8 vuodeksi vankeuteen – samalla kun se myöntyi murhattujen omaisten esittämiin vaateisiin.  Tuomion julistamisen yhteydessä oikeuden puheenjohtaja ilmoitti:

 

Esitetty materiaali osoittaa, että ne jotka murhakäskyjen esittäjät ovat suurimmassa vastuussa… neuvostoliittolaiset turvallisuuselimet eivät enää murhaa ilman erityistä hyväksyntää.  Murha edellyttää tästälähin nimenomaisen hallituksen päätöksen.  Poliittinen murha on, niin voidaan sanoa, tullut institutionalisoiduksi”.

 

Pari erosi 1964.

 

http://books.google.fi/books?id=YDh8AwAAQBAJ&pg=PT65&lpg=PT65&dq=%22Inge+Pohl%22+spy&source=bl&ots=-0Wuwm9SXH&sig=91vTmUoIzte9G0MoQWg2kFL5PCQ&hl=fi&sa=X&ei=1EfWU-n6AcL9ygOX9oIo&ved=0CCoQ6AEwAg#v=onepage&q=%22Inge%20Pohl%22%20spy&f=false

 

*

 

Stasjinskijn loikkaus, oikeudenkäynti ja virallinen todistusaineisto sai aikaan voimakkaan reaktion sekä KGB:n että koko neuvosto-puoluehierarkian sisällä.  Ainakin 17 henkilöä sai tehtävistään potkut tai alennettiin arvossaan kuten entinen KGB-majuri Anatolij Golitsin on kertonut.  Golitsin loikkasi neljä kuukautta Stasjinskijn loikan jälkeen.  Vaikka neuvostoliittolaisen propagandan resurssit ja kekseliäisyys olikin lähes rajaton, ei sekään pystynyt peittämään Kremlin rauhanaikaista kyynistä tapaa suunnitella ja toteuttaa siviilien murhia.  Lisäksi neuvostojohtajat näkivät miten pahasti Stasjinskij-operaatio kaiken kaikkiaan saattoi haitata heidän pyrkimyksiään parantaa kansainvälisiä suhteita Kuuban kriisin jälkimainingeissa.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Anatoli_Golitsynhttp://en.wikipedia.org/wiki/Anatoliy_Golitsyn

 

Kreml ei kuitenkaan täysin voinut luopua murhista Neuvostoliiton ulkopolitiikan työvälineenä.  Osasto 13 sai pitää murha-määrärahansa ja se sai myös jatkaa tiettyjen valikoitujen loikkareiden jahtia, sekä Neuvostoliitosta että sen itäeurooppalaisista satelliittivaltioista  käsin.  Mutta vuoden 1962 lopussa tai vuoden 1963 alussa puoluejohto päätti yllättäen vähentää murha-aktiviteettia ja antoi KGB:lle käskyn jonka mukaan se sai toteuttaa murhia vain erityisissä tapauksissa.  Jurij Nosenko uskoi, että syistä joita hän ei halua tarkemmin määritellä, KGB lisäksi päätti ettei se jatkossa tule toteuttamaan venäläisten surmia, sellaisten kuin Chochlov ja Stasjinskij olivat, vaan tulee palkkaamaan ulkomaalaisia rikollisia tähän, sekä laittomiksi asiamiehiksi (illegal agent) muita kansallisuuksia edustavia henkilöitä, toisin sanoen persoonia joita ei ole helppo kytkeä Neuvostoliittoon.

http://www.nytimes.com/2008/08/28/us/28nosenko.html?_r=0 - http://jfkassassination.net/russ/jfkinfo/jfk8/hscanpol.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/Yuri_Nosenko

 

http://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Khokhlov -

http://www.spiegel.de/spiegel/print/d-13508015.html

 

*

 

Muita tapauksia

 

Sabotaasi ykköseksi

 

1960-luvun puolivälissä [Hrushtshev syrjäytettiin kolmen koplan toimesta lokakuussa 1964, VH] saattoi Lännen turvallisuuselimet tiettyjä muutoksia Osasto 13:n ensisijaisiksi määrittelemissä toiminnoissa.  Pääpaino annettiin nyt sabotaashin mahdollisuuksille.  Pantiin merkille myös aivan uusi venäläinen malli sabotaasin menetelmissä.  KGB:llä luonnollisesti oli entuudestaankin ollut tapana ylläpitää ”lepäävää” agenttien verkkoa, joka sodan oloissa, kuten viideskolonnalaisetkin, aktivoitiin toimintaan tärkeimpiä puolustusjärjestelmiä ja sotilaallisia kohteita vastaan.  Mutta ennenkuulumattoman onnistunut disinformaatio-operaatio vuonna 1959, johon liittyen Osasto 13:n agentit häpäisivät juutalaisia pyhäköitä Länsi-Saksassa, osoitti dramaattisesti, miten fyysinen toiminta saattoi saada aikaan valtavan psykologisen efektin.  Samaan sarjaan kuuluvat vaikutukset johtavan kenraalin Ivan Agantjantsin [Agayants] johdolla toteutetussa hakaristi-kampanjassa, jossa KGB pystyi todistamaan miten laaja sabotaasi saattoi samanaikaisesti halvaannuttaa kokonaisen kansakunnan tahdon, sekä vauhdittaa ja hallita kansainvälistä kriisiä jopa rauhanaikana.  Osoittautui, että oli mahdollista esimerkiksi tuottaa paniikkia ja kaaosta ulkomaalaisessa kaupungissa siten, että pysäytettiin viralliset kommunikaatiovälineet, estämällä tai haittaamalla sähkön ja veden tuotantoa, sekä tukkimalla tärkeimmät liikenneväylät.  KGB:n teorian mukaan sabotaasiteot voitiin sovittaa yhteen joukkomielenosoitusten, ja propagandan kanssa, niin että niiden avulla tuotetaan harmia niille toimille, joilla maan hallitus yrittää nujertaa kriisin.  http://en.wikipedia.org/wiki/Ivan_Agayants - http://en.wikiquote.org/wiki/Ivan_Agayants

 

*

 

Kun KGB:n Osastosta 13 tuli palautusorganisoinnin tuloksena 1968-1969 jälleen Osasto V, perusti osaston esikunta yliesikuntaan noin 50 – 60 upseerinvirkaa, jotka kaikki saivat valmennuksen eri muotoisten väkivaltaisuuksien suorittamiseen ja jotka omistautuivat erilaisiin maantieteellisiin olosuhteisiin eri puolilla maailmaa.  Paitsi ,pääkallonpaikalle Osasto V:een, upseereita sijoitettiin useisiin Neuvostosuurlähetystöihin ulkomaille.  Heidän tehtävänsä käsittivät muun muassa eri sabotointikohteiden arviointia, paikallisten agenttien rekrytointia ja johtoa.  Nämä toimitusmiehet valittiin sijoitettiin sabotööreiksi tai murhaajiksi, samoin Osasto V tuki illegaaleja ulkomaalaisagentteja.  Tällä yhdenmukaistuksella ja voimakkaalla tilanneohjauksella joka toteutettiin Stasjinskijn loikkauksen jälkeen yritti Osasto V:n upseeristo sekä Moskovassa että ulkomailla peittää todellista tehtäväänsä, jopa omilta kollegoiltaan KGB:n sisällä.  Salamyhkäisyydellään ja tällä hienovaraistamisella Osasto 13 kätki uudelleenorganisoidussa muodossa jatkunutta olemassaoloaan, nyt siis nimen Osasto V alla.  Mutta kesästä 1971 lähtien sarja tapahtumia osoitti, että osasto jatkuvasti mitä suurimmassa määrin jatkoi olemassaoloaan.

 

 

Tunnettu julkaisu, Paris-Match julkaisi 14.8.1971 Jan Sejnan haastattelun.  Sejna oli tsekkoslovakialainen kenraali, joka muutti Yhdysvaltoihin 1968.  (Ruotsissa Se-aikakauslehti julkaisi hänen haastattelunsa tuoreeltaan vuonna 1971 [n:ot 46 ja 47/1971.  Suomessa juttu ei mennyt läpi missään julkaisutalossa, VH].

http://en.wikipedia.org/wiki/Jan_%C5%A0ejna

 

 

Lepäävät sabotaasiryhmät Lännessä

 

Sejna kertoi miten Varsovanliiton maat Neuvostoliiton johdolla olivat perustaneet ”lepääviä” sabotaasiryhmiä Länsi-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, joiden tehtävänä oli tuhota ja hävittää elintärkeitä ja keskeisiä kohteita siinä tapauksessa, että sota syttyy.  http://www.miafacts.org/sejna.htm

                           

Mutta hän kertoi myös, miten Neuvostoliitto saattoi ajatella käyttävänsä sabotöörejä jopa rauhan aikana.  Sejna mainitsi muun muassa, että salaisessa Varsovanliiton kokouksessa oli keskusteltu suunnitelmasta, joka kosketteli aietta toteuttaa sabotaasi Lontoon maanalaisessa tilanteessa, josta käytettiin määritelmää ”vakavat poliittiset vaikeudet”.  Suunnitelman mukaan kommunistiset agentit järjestäisivät joukkomielenosoituksia metron sisäänkäynteihin jotta voitaisiin syyttää brittihallitusta maanalaisen liikenteen pysäyttämisestä kyseisten mielenilmaisujen estämiseksi.

 

*

 

Kuukausi Sejnan haastattelun jälkeen anoi ja sai muuan intelligentti ja sympaattinen 34-vuotias venäläinen, Oleg Adolfovitj Ljalin, poliittista turvapaikkaa Lontoossa.  http://en.wikipedia.org/wiki/Oleg_Lyalin

 

Brittiläinen ulkoasiainhallinto ilmoitti virallisessa lausunnossaan 24.9.1971 asiasta näin: ”Kyseinen henkilö, eräs KGB-mies, on esittänyt tiettyjä tietoja ja asiakirjoja, jotka käsittävät suunnitelman sabotaasitöihin pestattavien agenttien suodatusmenetelmistä.”  Englantilaiset pidättivät kaikessa hiljaisuudessa monenlaisia henkilöitä, joiden joukossa oli kaksi kyproslaista jotka työskentelivät Lontoossa räätäleinä.  Lokakuun 2. päivä kirjoitti Daily Mail että ”erään korkean brittilähteen” mukaan oikeudenkäynti tulee ”ravistelemaan maata”.  Lehti raportoi: ”Näyttää siltä, että kaikkein sensaatiomaisin paljastus tulee koskemaan venäläisten suunnitelmaa jopa tällaisena rauhanaikana toteutettavista  sabotaaseista tärkeitä kohteita vastaan”.  Kaksi viikkoa myöhemmin kumosi Englannin oikeusministeri sir Peter Rawlison kaikki epäilykset Ljalinin merkityksestä sekä kaiken asiassa aiemmin esitetyn merkityksestä.  Kirjallisessa vastauksessaan parlamentissa esitettyyn kysymykseen sir Peter sanoi, että Ljalinilla on ”merkittävä asema” siinä KGB:n osastossa, joka oli saadun tiedon mukaan ”vastasi sabotaasien organisoinnista Isossa-Britanniassa”.

 

http://www.theguardian.com/news/2006/jun/30/guardianobituaries.obituaries

http://en.wikipedia.org/wiki/Peter_Rawlinson,_Baron_Rawlinson_of_Ewell

 

Oikeusministeri jatkoi: ”Sen jälkeen kun herra Ljalin haki poliittista turvapaikkaa ilmeni suuri tarve turvata hänen henkilökohtainen turvallisuutensa, tämä varsin paljon enemmän kuin hänen oma selontekonsa osoittaa miten kyseinen KGB:n osasto toteuttaa yksittäisten henkilöiden eliminointeja silloin kun katsoo heidän olevan Neuvostoliiton vihollisia.  Tämä huoli elää yhä.”

 

*

 

Herra Ljalin ansaitsee tässä yhteydessä täyden huomion sen vuoksi, että tämä mies, Oleg Adolfovitj Ljalin oli mies suoraan KGB:n synkimmästä ytimestä, huippusalaisesta Osasto V:stä, joka kuten sanottu vastasi tarkoista suunnitelmista murhien ja sabotaasin teoista Lännessä niin rauhan kuin sodan oloissa.  Ljalinin loikattua Kremlissä alkoi kuhina.  Maanantaina 27.9.1971 keskeytti puoluesihteeri Leonid Brezhnev pikaisesti matkansa Itä-Euroopassa ja riensi oikopäätä kotimaahan.  Kohta Njukovon lentokentälle laskeuduttuaan hän kohtasi hätäkokouksessa KGB:n johtajan, Karjalan pojan, Juri Andropovin (jonka syntymästä tovi sitten tuli kuluneeksi täydet 100 vuotta, VH) sekä politbyroon jäseniä lentokentän VIP-huoneessa.  Kokouksen kiireinen luonne pakotti neuvostojohdon uusimaan kalenterinsa ja muun muassa perumaan pitkään suunniteltu Intian pääministeri Indira Gandhin valtiovierailu.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Juri_Andropov

 

Kolme päivää aikaisemmin oli Iso-Britannia karkottanut 105 venäläistä agenttia, jotka olivat käynnistäneet mitä röyhkeämpiä kampanjoita lamauttaakseen virallisia toimijatahoja ja anastaakseen teknistä dataa.  Koskaan aikaisemmin mikään kansakunta ei ollut kohdistanut näin suoria ja tehokkaita vastatoimia KGB:tä kohtaan – uusia uria aukovaan yhteistyöhön perustuvin joukkokarkoituksin.

 

*

 

Ensimmäisiin jotka syyskyyn 1971 politbyroon kokouksen jälkeen kiirehtivät kotiin Moskovaan oli Valerij Vladimirovitj Kostiakov, Neuvostolähetystön toinen sihteeri Mexico Cityssä.  Kostiakov oli vanha sabotööri.  Hänet oli Meksikon poliisi pidättänyt joulukuussa 1968 sen jälkeen kun hän humalassa oli vetänyt revolverin esiin ja uhannut kahta meksikolaista insinööriä, jotka olivat Meksikon öljyteollisuuden palveluksessa.  Voidaan spekuloida miksi tällä neuvostodiplomaatilla ylipäätään oli revolveri hallussaan, mutta hänen osoittamansa kiinnostus meksikolaista öljyteollisuutta kohtaan, joka oli eräs keskeisimmistä sabotaasikohteista, oli helpostiymmärrettävää.  http://www.telegraph.co.uk/history/9628028/The-assassination-of-President-John-F-Kennedy-the-finger-points-to-the-KGB.html

 

Samoihin aikoihin katosi Osasto V:n agentti Vjatjeslav Nikolajevitj Pavlov Neuvostovenäjän Montréalin pääkonsulaatista, jossa hän käytti titteliä varakonsuli.  Ennen kuin Pavlovista tuli diplomaatti hän saapui Kanadaan yhdessä eräiden muiden Osasto V:n agenttien kanssa, jotka väittivät olevansa neuvostovirkamiehiä ja toimivansa Expo 67 –maailmannäyttelyn parissa.  Oletetaan että KGB käytti näyttelyä salatakseen tiedustellakseen sabotaasikohteita St Lawrencejoen varrella sekä Yhdysvaltain koillisvaltioiden teollisuusalueella.

 

*

 

Hellsinki?

 

Sitten John Barron mainitsee jotain, joka luultavasti kiinnostaa joitakuita Suomessakin, ja jonka olisi pitänyt kiinnostaa jo vuonna 1974:

 

Kenraali Viktor Mihailovitj Vladimirov, joka myös oli ollut Expo 67:ssä, pakeni nopeasti Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystöstä, mikä lisäsi Lännessä epäilyksiä, että hän oli yksi Osasto V:n huippuagenteista.

 

Mitä tämä sabotaasin ja murhien menestyksekäs ekspertti teki Suomessa on yhtä mystistä kuin mitä hän oli tehnyt aiemmin Kanadassa.

 

Amerikoissa J. Barron tiesi sen jo lähes reaaliaikaisena 1974.

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Viktor_Vladimirov

 

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Supon+historia+Viktor+Vladimirov+oli+KGBn+salamurhaosaston+p%C3%A4%C3%A4llikk%C3%B6/1135248841983

 

*

 

Sattumia

 

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288337121208.html

 

http://finrosforum.wordpress.com/2011/07/21/suomi-antoi-etsintakuulutetulle-kgb-everstill/

 

http://diepresse.com/home/politik/aussenpolitik/682305/Die-Angst-vor-dem-Russen?_vl_backlink=/home/politik/aussenpolitik/678889/index.do&direct=678889

 

*

 

Muita epäiltyjä Osasto V:n agentteja jotka poistuivat kotiin kutsuttuina välittömästi olivat Osaston pääedustaja Yhdysvalloissa, Mihail Mihailevitj Antipov.  Kreml antoi hänen jatkaa Neuvostoliiton ensimmäisenä sihteerinä YK:ssa aina helmikuuhun 1972 saakka.  Venäläiset toivoivat todennäköisesti, että he voisivat salata hänen yhteytensä Osasto V:een siten että eivät kutsu häntä kotiin samaan aikaan kuin muut osastomiehet.  Antipov oli kuitenkin tullut paljastetuksi niinkin varhain kuin vuonna 1958, jolloin hän oli mukana murha- ja sabotaasioperaatioissa.  Yhdistyneiden kansakuntien päämaja sijoituspaikkana ja sen suoma diplomaattinen immuniteetti auttoi Antipovia jatkamaan Osasto V:n Yhdysvaltoja vastaan suuntautuneiden operaatioiden suunnittelua ja valvontaa heinäkuusta 1963 syyskuuhun 1966 saakka.  Lyhyehköksi jääneen Moskovan pääkonttoriepisodin jälkeen hänet lähetettiin udelleen YK:hon lokakuussa 1969.

 

KGB-kirjassaan Andrew ja Gordievski kirjoittavat (1990):

KGB:n ”Keskus oli 1981 menettänyt miehen, jota se piti toisena tärkeimpänä pohjoismaisena agenttinaan [se toinen oli norjalainen Arne Treholt], kun Suomen presidentti Urho Kekkonen erosi virastaan sairauden takia.  Tuolloin KGB:llä oli Suomessa noin 160 täysin värvättyä agenttia ja ”luottamuksellista kontaktia” eli enemmän kuin kaikissa muissa ulkomaantiedustelun johtoryhmän 3. osaston maissa (eli muissa Pohjoismaissa, Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Australiassa) yhteensä.”

 

Wiki sanoo noiden vuosien tilanteesta näin:

 

Time-lehden tiedustelulähteiden mukaan vuonna 1978 keskimäärin neljäsosa Neuvostoliiton diplomaateista oli KGB:n agentteja, näistä esimerkiksi 98 toimi Suomessa, 87 Länsi-Saksassa ja 53 Italiassa. Arviolta 35 prosenttia Neuvostoliiton Washingtonin lähetystön 136 diplomaatista toimi KGB:n hyväksi, lisää henkilöitä toimi Tassissa, Aeroflotissa, kaupallisissa edustustoissa ja muissa vastaavissa tehtävissä. YK-tehtävissä toimi noin 105–135 KGB-agenttia pelkästään Euroopassa.” http://fi.wikipedia.org/wiki/KGB

 

*

 

Nykyisin helposti nähdään, että kirjoittajien mainitsema määrä on mieluimmin ala- kuin yläkanttiin laskettu.  Tuohon aikaan Helsinki ja Wien olivat KGB:n suosimat eurooppalaiset kaupungit tärkeiden agenttien tapaamiseksi, ja esimerkiksi Arne Treholtia tapasi hänen valvojansa, Neuvosto-Karjalassa 1932 syntyneen eversti Gennadi Fjodorovits Titovin kanssa.  Titovin lempinimi piireissä oli Krokotiili.  Miehen luonteenmuodostukseen ankarat varhaiskokemukset olivat saattaneet vaikuttaa: kun hän oli viisivuotias NKVD ampui hänen isänsä, poika varttui puolirikollisessa ympäristössä ja oppi metkut, joita vaadittiin selviytymiseksi stalinismin hallinnon viimeisinä vuosina.  Eteneminen turvallisuuselimien portaissa vaati kansanvihollisen pojalta epäilemättä monipuolista osaamista ja maineenhallintaa.   http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2011/01/toisen-presidentin-poliisi.html

 

http://www.erkkiaho.com/blogarchive/458.htm

 

*

 

Oma lukunsa on tietenkin KGB:n Spetsnaz, joka viime kuukausienkin aikana on nykykuosissaan esiintynyt eri tahoilla toimenpiteissä, joista maailma puhuu.  Spetsnazin synnystä on erilaisia kertomuksia, yksi versio on Sudoplatovilta:  http://fi.wikipedia.org/wiki/Spetsnaz

http://en.wikipedia.org/wiki/Spetsnaz

 

Yrittäessään hakea rehabilitointia Berijan aikaan liittyviin ilmeisen oikeudettomiin tuomioihinsa ja siihen häpeään, joka kaiken kaikkiaan tuohonkin oikeusprosessiin liittyi kaikkine tiedossa olevine oikeusjärjestyksen loukkauksineen, hän päätyi ystävänsä ja kollegansa Eitingtonin kanssa esittämään valtiojohdolle eräänlaista vastavetoa Kennedyn uudelleen organisoimille vihreille bareteille.  NKP:n keskuskomitean silloinen turvallisuusasioista ja tiedustelusta vastannut sihteeri Seljepin suhtautui ehdotukseen myönteisesti.  Tästä aikanaan kehittyi KGB:n ensimmäisen päähallinnon alainen sissitoiminnan erikoiskoulutuskeskus, Spetznaz, joka myöhemmin tunnettiin Alfa-ryhmänä, ilmeisestikin etologian termistä alfauros vaikutteita saaneena.  Juuri tämä ryhmä hyökkäsi vuonna 1979 presidentti Hafizullah Aminin palatsiin Kabulissa, likvidoi hänet, ja näin johti Afganistanin sodan alkamiseen.

http://en.wikipedia.org/wiki/Hafizullah_Amin

 

http://en.wikipedia.org/wiki/Operation_Storm-333

*

 

Tilapäisen pysyvyys – tarpeen ikuisuus

 

Osasto V:n toimintojen maailmanlaajuinen esiintyminen osoitti että Neuvostoliitto jatkoi uskollisesti salaisen maailman toimintaperiaatteiden tinkimätöntä vaalimista.

 

Yhdenmukaisuus Leninin testamentin näkemysten kanssa on ilmeinen.  Lenin katsoi että kaikki mikä edistää kommunismia on moraalista, kuten venäläisten ulkomaiset murhat ja kidnappaukset etc. 

 

Joku on havainnut, että vuonna 1799 Englannissa säädetyllä tuloverolla ja bolshevikkien turvallisuuselimellä, tsaarin ohranan jalansijoille joulukuussa 1917 heti vallankaappauksen jälkeen perustetun Tshekalla (Tsrezvytsainaja komissioja – erikoiskomissio) on se yhteinen piirre, että ne molemmat on alkuaan tarkoitettu väliaikaisiksi.  Tehtävän ja tarpeen pysyvyys on varmistanut toiminnan ikuisen jatkuvuuden.

 

Bolshevistisen Tshekan perustamisen jälkeisenä päivänä 20.12.1917 Lenin kirjoitti Feliks Dzerzinskille, joka oli nimetty organisaation johtajaksi: ”Porvarit ovat valmiita mitä inhottavimpiin rikoksiin…”  Toiminnan luonne oli järeää heti alusta alkaen: Venäjän sisällissodan vuosina 1917-192 Tsheka teloitti arviolta 250.000 ihmistä.

 

Kynämies Lenin oli ”lapsenomaisen” kiinnostunut kaikesta tekniikasta, niinpä hän esitti Tshekalle talosta taloon suoritettavissa kotietsinnöissä käytettäväksi suuria sähkömagneetteja asekätköjen paljastamiseen.  Dzerzinskin vastaus oli kuiva: ”Magneeteista ei juurikaan ole apua.  -  Olemme jo kokeilleet niitä.”  -  Tsaarin Ohranan osaamista hyödynnettiin häikäilemättä, mutta käytännössä vain osittain, sillä suuri osa taitavimmista ja kovimmista salaisentyön taitureista oli häipynyt ulkomaille tai vetäytynyt maan alle, ja lisäksi tyypilliseen tapaan epäluuloiset bolshevikit eivät halunneet turvautua edeltäjiensä kaikkein sofistikoiduimpiin osaamishuippuihin, kuten ohranan salakirjoitusjärjestelmiin ja avausjärjestelmiin.  Niiden sijasta bolshevikit käyttivät yksinkertaisia kirjaintenkorvausjärjestelmiä, jotka eivät olleet järin turvallisia.

 

Snowdenin varhaiset edeltäjät

 

Tshekan (ja sen seuraajaorganisaatioiden) ulkomaanosaston vastavakoiluosastoa KRO:ta [Osasto K] johti lähes koko ensimmäisen vallankumousvuosikymmenen ajan Arthur Hristianovits Artuzov, joka oli ”Venäjälle muuttaneen sveitsiläisen juustomestarin poika”.  Artuzov oli Trilissierin ohella osastonsa huippujohtaja, ja muut seuraajat kuten Slutski, Fitin (joka tiedustelun sdfraaka-materiaalista tarkoin laski Saksan hyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941) - Dekanozovista puhumattakaan eivät ammattimiehinä yltäneet heidän tasolleen.  http://en.wikipedia.org/wiki/Artur_Artuzov

 

Artuzov kehitti kuriirien kuljettamien diplomaattisanomien sieppaamiseksi erilaisia menetelmiä, jotka ulottuivat houkutuslinnuista uhkailuihin.  Andrew ja Gordievski kertovat: Myös KGB käytti niitä myöhemmin.  Eräässä menetelmässä kuriiria alettiin seurata joskus jo ennen hänen saapumistaan Neuvostoliiton alueelle siinä toivossa, että salkun sisältöä päästäisiin jossain välissä penkomaan.  Usein kuriirit matkustivat yöjunassa Pietarista Moskovaan.  Silloin junaan liitettiin erikoisvaunu, jossa oli valokuvauslaboratorio.  Kuriirien nukkuessa posti yritettiin saada kuvattavaksi erikoisvaunuun.

 

Vuonna 1921 eräs suomalaisen kauppavaltuuskunnan kuriiri sai seurakseen hehkeän Tshekan naisagentin mutta piti silti salkun hallussaan.  Pian sen jälkeen eräs toinen suomalainen kuriiri tainnutettiin teehen sekoitetulla rohdolla.  Hänen postinsa kuvattiin onnistuneesti valokuvausvaunussa.  Tämä on ensimmäinen tiedossa oleva [Gordievski, 1990] tapaus, jossa neuvostovakoilu huumasi diplomaattikuriirin.  [Faktinen tosiasia on, että kaikkia osaston toimenpiteitä – murhat mukaan lukien - kohdistui luonnollisesti myös Suomen suuntaan ja suomalaisiin sekä heidän läheisiin kumppaneihinsa kaikkina bolshevikkivallan vuosikymmeninä, vaikka kansainvälisestä kirjallisuudesta saakin miltei täikammalla etsiä vastaavanlaisia, suomalaistapauksia; suomalaisen salaisen turvallisuuspalveluhistorian ohuuteen taas on syynä laajasti tiedossa olevat ”yleiset syyt”. VH].  Monipuolisen teknisen valvonnan ohella tietenkin hyödynnettiin suorasukaisempia, kohdehenkilöiden heikkouksia hyödyntäviä keinoja.  KRO:n alkuvaiheiden menestyksiä oli virolaisen kuriirin Roman Birkin saaminen ansaan:  Birk pelasi Moskovassa erään [varjohenkilöllisyyden turvin esiintyneen] Tshekan agentin kanssa ja hävittyään jäi agentille velkaa suuren summan rahaa.  Sen vuoksi Birk antoi tutkia postisäkkinsä sisällön, ja myöhemmin hänestä kehkeytyi Tshekan agentti.  http://et.wikipedia.org/wiki/Operatsioon_Trust

 

Turvallisuuselimessä oivallettiin varhain diplomaattipostin sieppaamisen hyödyt: päästiin vertailemaan selväkielistä tekstiä muita teitä tulleeseen salakieliseen tekstiin.  Näin edistyttiin erilaisten koodikirjojen värkkäilyssä.

 

Viestitiedustelun merkitys kasvoi 1920-luvun puolivälissä, ja niinpä silloiseen turvallisuuselimessä OGPU:ssa tehtäviä hoiteli ”erikoisosasto” (Spets Otled).  Osastoa johti 16 vuoden ajan Gleb Ivanovits Boky, jonka kerrotaan esitelleen osastonsa tehokkuutta ulkoministeri Tsitserinille antamalla tämän kuunnella ”suorana lähetyksenä”, kun Afganistanin suurlähettiläs rakasteli erään oopperalaulajan kanssa.  Laulajatar oli tietenkin OGPU:n ”pääskysiä”.

 

Johtaja Boky katosi 1937 Stalinin lihamyllyyn.

 

http://en.wikipedia.org/wiki/Gleb_Bokii

 

*

 

Vuonna 1926 ampuivat OGPU-agentit ukrainalaisen kansanjohtajan Simon Petluran Pariisissa.  He muiluttivat  keskellä kirkasta päivää Moskovan kaduilla virolaisen ministerin ja suurlähettilään Ado Birkin, täysin piittaamatta hänen diplomaattina ja ministerinä nauttimastaan oikeudellisesta suojasta  Hänestä ei sen koommin kuultu mitään.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Symon_Petljura

http://et.wikipedia.org/wiki/Ado_Birk

 

Tammikuun 26. päivänä 1930 kidnappasi OGPU maanpaossa olevien valkovenäläisen johtajan Alexander Kutepovin Pariissisa.  Toukokuun 22. päivänä 1932 ammuttiin kommunistinen kuriiri Hans Wissengir Hampurissa.  Neuvostoliiton turvallisuusviranomaiset jotka tuottivat ylemmille esimiehilleen harmaita hiuksia päätyivät lopulta itsekin murhatuiksi.  Valentin Markin, Yhdysvalloissa toiminut OGPU:n maajohtaja, likvidoitiin New Yorkissa 1934, ja GRU-agentti Jean Crement murhattiin Macaossa kaksi vuotta myöhemmin.

 

*

 

Jotta ulkomailla toteutettavaa terroria voitaisiin tehostaa ja laajentaa muokattiin NKVD:n sisään vuonna 1936 Erikoistehtävien osasto, jonka venäläiset myöhemmin nimesivät ”märkien tehtävien” [mokrie dela] osastoksi.  Alkuun tämä uusi hallintoyksikkö paneutui ulkomaisten kommunistien teloituksiin, ensisijassa trotskilaisten ja Trotskin itsensä.

 

Uhrien joukkoon kuuluivat 1937 Dmitrij Navatin, joka murhattiin Pariisissa, Juliet Stuart Poyntz joka katosi New Yorkissa, Ignace Reiss joka murhattiin Lausannen lähellä, Jevgenii Miller joka kidnapattiin Pariisissa, Henry Moulin, Kurt Landau, Camillo Berneri ja Andrés Nin, jotka kaikki murhattiin Espanjassa sisällissodan aikana.  Osasto on luultavasti vastuussa myös näistä murhista: José Robles, Marc Reins, Erwin Wolfs ja Hans Freunds jotka katosivat Espanjassa samana vuonna.  Tarpeetonta lienee edes mainita, että herrat eivät siis taistelleet gaudillo Francisco Francon joukoissa, vaan Espanjan hallituksen eli Tasavaltalaisten joukoissa, joita Neuvostoliitto näennäisesti tuki.

 

Vuonna 1938 muilutettiin ja kuoli Belgiassa toiminut NKVD-agentti George Arutiunov, joka varhemmin oli toiminut jo OGPU:n riveissä.  Rotterdamissa murhattiin ukrainalaispakolaisten johtaja Echen Konovalec.  Melkein varmaa on että Osasto murhasi Pariisissa Rudolf Klementin, joka oli Trotskin pojan Leon Sedovin ystävä.  Klementin päätön ruumis löydettiin Seinestä 16.7.1938.

 

*

 

Myöhempiä tapauksia ei tähän kannata listata; ne olisivat aivan oman messunsa väärti. http://www.aamulehti.fi/Ulkomaat/1194916157686/artikkeli/kgbagentin+kuolemasta+uusi+tutkimus+venajan+hallinto+vastuuseen+murhasta.html

 

*

 

On mahdollista ja jopa ilmeistä, että KGB:n erikoisosaston toimenpiteet löytyvät myös Leon Sedovin oman kuoleman taustalta.  Hän hakeutui helmikuussa 1938 vatsaleikkaukseen eräälle pienelle pariisilaiselle klinikalle, jonka henkilökunta koostui venäläisistä emigranteista.  Operaatio oli onnistunut ja Sedov tunsi kuntoutuvansa nopeasti, mutta viidentenä yönä leikkauksen jälkeen hänet tavattiin harhailemassa hoitohuoneensa ulkopuolella alastomana, pökerryksissä ja mikä merkillepantavaa hänellä oli vatsassaan mustelma.  Kolme päivää myöhemmin hän kuoli.  Kuolintodistuksen mukaan syynä oli leikkauksen jälkeiset komplikaatiot, mutta mitään selitystä mustelmille ei saatu.

 

Alaviitteessä tutkija John Barron kertoo, että 18 vuotta myöhemmin – eli siis vuonna 1956 – Mark Zborowski, joka oli Sedovin paras ystävä, kertoi että hänkin oli ollut NKVD-agentti, ja saanut tehtäväkseen vakoilla Trotskin poikaa, Leon Sedovia.  Zborowski oli itse vienyt Sedovin klinikalle ja käynyt katsomassa häntä ennen tämän kuolemaa.

 

*

 

Trotskin pojan kuolema

 

Kenraali Pavel Sudoplatov antaa muistelmissaan Leon Sedovin viimeisistä vaiheista tällaisen kuvauksen, ja kuten muistetaan tiedustelumiesten muistelmiin kannattaa suhtautua riittävällä varauksella:

 

Äitinsä nimeä käyttänyt Trotskin poika Lev Sedov eli agenttiemme tarkan silmälläpidon alaisena.  Lähdettyään Turkista ja muutettuaan Pariisiin vuonna 1933 hän toimi trotskilaisen liikkeen pääorganisaattorina koko kolmekymmenluvun.  Käytimme kahta itsenäistä verkkoa, joista toista johti Mark Zborowski, peitenimeltään Etienne tai Tulppaani, ja toista Jakov Serebrjanski.  Zborowski antoi meille vihjeen, ja Serebrjanski käytti tietoa hyväkseen päästäkseen Trotskin Pariisiin piilotetun arkiston jäljille ja salakuljettaakseen sen Moskovaan Pariisissa olevan agenttimme Harryn avulla.  Serebrjanski käytti hyväkseen Ranskan poliisiin solutettua asiamiestään raivatakseen tien.  Zborowskilla ei ollut aavistustakaan, miten hänen vihjettään käytettiin.  Volgokonov väittää kirjoittamassaan Trotskin elämäkerrassa Zborowskin järjestäneen salakuljetuksen ja auttaneen tappamaan Sedovin ranskalaisessa sairaalassa, jossa tämä kuoli helmikuussa 1938 hämärissä olosuhteissa umpisuolenleikkauksen jälkeen.

 

Kiistatta Sedov kuoli Pariisissa, mutta en ole löytänyt [Sudoplatov] hänen kansiostaan enkä Trotskin internationaalin kansiosta mitään todistetta sen tueksi, että hänet olisi murhattu.  Jos niin olisi ollut asian laita, joku olisi palkittu mitalilla tai vaatinut teosta kunniaa itselleen.  Noihin aikoihin esitettiin syytöksiä, että tiedustelujohtajat yrittivät väärin perustein omia itselleen ansion trotskilaisten eliminoimisesta, mutta mitään yksityiskohtia tai esimerkkejä ei mainittu.  Perinteisen käsityksen mukaan NKVD likvidoi Sedovin.  Tosiasiassa arkistot osoittavat, että  Sergei Spiegelglas ilmoitti [NKVD:n tuolloiselle puheenjohtajalle Nikolai] Jezoville Sedovin kuolleen luonnollisen kuoleman, ja tämä oli sanonut: ”Onnistunut operaatio.  Suoriuduimme hänestä hyvin, vai mitä?”  Spiegelglas ei halunnut ruveta kiistelemään Jezovin kanssa, vaikka tämä yrittikin ottaa kunnian Sedovin kuolemasta tiedottaessaan siitä Stalinille.  Tapaus antoi kuitenkin aiheen uskomuksille, että NKVD oli hoitanut Sedovin pois päiviltä.

 

Silloin kun Eitingon ja minä keskustelimme Berijan kanssa suunnitelmasta Trotskin eliminoimiseksi, ei Sedovin kuolemaa koskaan otettu esille.  On helppo väittää Sedovin joutuneen salamurhan uhriksi, mutta itse en usko niin tapahtuneen, ja syy on hyvin yksinkertainen.  Pidimme Sedovia erittäin tarkasti silmällä, ja hänellä oli Trotskin täysi luottamus, joten niin kauan kuin hän pysyi Pariisissa saimme aina tietää trotskilaisten suunnitelmista salakuljettaa agentteja ja propagandamateriaalia Euroopan kautta Neuvostoliittoon.  Likvidoimalla Sedovin olisimme vain menettäneet mahdollisuutemme kontrolloida heidän toimiaan Euroopassa.  -  Näin siis Pavel Sudoplatov muistelmissaan. –

 

Zborowskin yllä siteeratun lausunnon Sudoplatov kompromettoi kertomalla:

 

FBI kuulusteli vuonna 1948 Zborowskia New Yorkissa, johon hän oli asettunut Venäjän valkoemigranttien yhteisön jäsenenä.  Robert Lampheren mukaan ”Zborowski luovutti FBI:lle erinomaisia tietoja KGB:n Yhdysvalloissa asuvia venäläisemigrantteja kohtaan osoittamasta mielenkiinnosta.  Niiden ansiosta pystyttiin tekemään loppu eräiden muidenkin KGB-agenttien työskentelystä.  Oman laittoman toimintansa vuoksi Zborowski tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen”.

 

*

 

Andrewin ja Gordievskin KGB-teoksessa (1990, suom. 1991) tekijät toteavat yksioikoisesti:

 

Abraham Sobolevicius pääsi Leon Trotskin ja hänen puolisonsa läheiseksi työtoveriksi.  Sobolevicius paljastui myöhemmin OGPU:n agentiksi, jolle oli annettu tehtäväksi soluttautua Trotskin lähipiiriin.  Yhteisestä kuvasta Sedova tuhri myöhemmin Soboleviciuksen kasvot ja kirjoitti kuvan alalaitaan sanan ”Provocateur” (provokaattori).

 

NKVD:n agentti Mark Zborowski (alias Etienne) kohosi Trotskin pojan Lev Sedovin lähimmäksi työtoveriksi.  Melko varmasti juuri Zborowski järjesti Sedovin salamurhan 1938.

 

*

 

Gordievskin mukaan Neuvostoliiton tiedustelupalvelun puhdistuksissa juutalaiset olivat suurimmassa vaarassa.  Juutalaisvastaisuudestaan huolimatta Stalin kuitenkin säästi erityisen nöyristeleviä juutalaisia (esimerkiksi Kaganovitsin) ja erityisen kyvykkäitä juutalaisia (esimerkiksi Litvinovin).

 

Suomessa paljon jälkipuheita aiheuttanut, mutta aikanaan vähäiselle huomiolle jäänyt Neuvostoliiton suurlähetystön toinen sihteeri Boris Nikolajevits Rybkin (alias Jartsev) tunnettiin NKVD:ssä tiukkana stalinistina, joka juutalaissyntyisenä tiesi, miten tärkeää hänelle oli pysyä hoipertelematta oikeaoppisuuden linjalla ja noudattaa säntillisesti ohjetta ”ugadat, ugodit, utselet” eli haistele tuulta, mielistele, säilytä henkesi.

 

*

 

Saksa

 

Stalin ei saanut Natsi-Saksasta yhtä luotettavia vakoilutietoja kuin muista suurista maista.  Ennen Hitlerin valtaantuloa Neuvostoliiton tiedustelu oli kuitenkin ollut toimeliainta Saksassa.  [Lue lisää Huuskan blogista jossa käsittelen ja taustoitan Boris Jartsevin ja eritoten hänen puolisonsa Zoja Jartsevan (Rybkina, Voskresenskaja) toimintaa Suomessa ja vakoilun ihmemaailmassa, VH].  Tosin Saksan kommunistinen puolue KPD oli NKP:n jälkeen suurin kommunistipuolue, tosin sekin oli yksipuoluejärjestelmässä luonnollisesti vaiennettu.  Niinpä ennen Hitlerin valtaantuloa KPD oli organisoinut tiedotusverkon, jossa oli tuhansia työläisiä ja ”työläistiedottajia” eli rabkoreita (rabkor on lyhenne sanoista rabotsi korrespondent).  Heidän tehtävänään oli antaa kommunistiselle lehdistölle tietoja työoloista.  Sen lisäksi he toimivat paljon salaisemmissa tehtävissä eli sotilas- ja teollisuusvakoilussa.

 

Samanlaisia ryhmiä oli myös muissa Euroopan maissa [ymmärrettävästi myös Suomessa, VH:n huomautus].    Vuonna 1930 KPD:n politbyroon jäsen Hans Kippenberger ylsi Saksan valtiopäivävaaleissa kansanedustajaksi.  Kippenbergerin tehtävä puolueessa oli pitää yllä sotilasasioihin liittyviä salaisia yhteyksiä Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen.  Tätä työtään hän jatkoi myös kansanedustajana, ja siinä häntä suojasi kansanedustajan koskemattomuus aina vuoden 1933 vaaleihin saakka.  Kippenberger valittiin myös valtiopäivien puolustusvaliokuntaan.

 

Andrew ja Gordievski kertovat KGB-kirjassaan edelleen:

Saksassa tehtävän [neuvosto-] tiedustelun läpinäkyvyys, KPD:n julkisen ja maanalaisen toiminnan sekoittuminen toisiinsa ja rabkoreiden hyväuskoinen harrastelijamaisuus aiheuttivat Weimarin tasavallan loppuvuosina paljon päänvaivaa sekä OGPU:lle (Neuvostoliiton poliittinen valvontaosasto, jonka peitenimi oli Klara) että pääesikunnan neljännelle osastolle (jonka peitenimi oli Grete).  Puolentoista vuoden aikana kesäkuusta 1931 joulukuuhun 1932 Saksassa nostettiin yli 300 syytettä vakoilusta ja lähes kaikki syytetyt olivat toimineet Neuvostoliiton hyväksi.  Marraskuussa 1932 (vain kolme kuukautta ennen Hitlerin valtaannousua) poliisi teki ratsian erääseen Saksassa toimineen neuvostopalveluksia tuottavan Passiaparaatin käyttämään huoneistoon.  Saaliiksi saatiin 600 täyttämätöntä passia,  joista osa oli aitoja, 35 osittain täytettyä passia, 800 passikuvaa, 700 poliisin käyttämää lomaketta, 2.000 virallista leimasinta ja runsaasti virallisia asiakirjoja, joita oli tarkoitus käyttää ihmisten taustojen sepittämiseen.  Vuosina 1927-1932 Berliinin Passiaparaatti valmisti passiasiantuntija Hans Reinersin mukaan noin 450 ”legendaa” vuodessa.  Tekaistuja elämäkertoja alan miehet keskuudessaan kutsuivat legendoiksi.

 

Neuvostotiedustelun pahin takaisisku Saksassa tuli 1931, jolloin Neuvostoliiton kaupallisessa edustustossa Hampurissa kahdeksan vuotta toiminut George Semmelmann loikkasi vastapuolen leiriin.  Loikkauksensa jälkeen Semmelmann ehdotti eräälle wieniläiselle sanomalehdelle artikkelisarjaa, jossa kerrottaisiin Neuvostoliiton vakoilusta Saksassa, Itävallassa ja eräissä muissa maissa.  Kirjoituksissa paljastettaisiin Kippenbergerin lisäksi monia muitakin neuvostoagentteja.  Semmelmann ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa, sillä serbialainen kommunisti Andrei Piklovic murhasi hänet.  Murhakäsky tuli OGPU:lta.  Vuonna 1932 pidetyssä oikeudenkäynnissä Piklovic tunnusti salamurhan mutta esitti puolustuksekseen, että tällä tavalla hän oli pelastanut monia ”proletaaritaistelijoita” paljastumiselta ja kuolemalta.

 

Kommunistilehdistö nousi näyttävästi Piklovicin puolelle, ja koska valamiehistö ei päässyt yksimielisyyteen, Piklovic päästettiin vapaaksi.

 

*

 

Välillä kävi kato

 

Keväällä 1927 Neuvostoliiton vakoiluverkkoja paljastettiin oikein urakalla kahdeksassa eri maassa: Puola, Turkki, Irak, Sveitsi, Kiina, Ranska, Itävalta ja Englanti.  Myös Suomessa EK veti välillä ”nuotan”.

 

Samaan aikaan vain enää puolueessa, NKP(b):ssä, oli jäljellä henkilöitä, jotka voisivat vastustaa Stalinin henkilökohtaisen vallan kasvua – muualta idutkin sellaiseen oli juurittu perusteellisesti.  Sen takia Stalin valjasti OGPU:n vahvistamaan omaa asemaansa puolueen johdossa: organisaation päätehtävä oli Tshekan tapaan taistella vastavallankumouksellisia vastaan.  Vastavallankumouksen määritelmää oli kuitenkin muutettu.  Leninin aikana vastavallankumouksellisella oli tarkoitettu kommunistisen puolueen vastustajaa.  Stalinin aikana se alkoikin tarkoittaa Stalinin vastustajaa.  Koska vain toiset kommunistit olivat Stalinille varteenotettavia vastustajia, OGPU alkoi soveltaa puolueeseen samanlaisia solutus- ja provokaatiomenetelmiä, joita se oli aikaisemmin käyttänyt kommunistien vastustajiin.

 

*

 

Itämeren voimasuhteet

 

Aina niin olennainen valtapoliittinen asetelma Itämeren äärellä aktualisoitui suurvaltojen pelipöydillä 1930-luvun mittaan.  Hitlerin voimapolitiikka vauhditti tätä kehitystä.  Kremlissä alettiin pelätä, että seuraavaksi Fuhrer hankkisi jalansijan Suomesta.  Pelkoa vahvisti sekin, että 12.4.1938 Suomessa juhlittiin Helsingin vapauttamisen 20-vuotispäivää.  Helsinkiin kansalaissodan loppuvaiheissa huhtikuussa 1918 marssineita saksalaisjoukkoja oli komentanut kreivi Rudiger von der Goltz, joka nyt johti näyttävästi juhliin saapunutta saksalaista valtuuskuntaa [Mannerheim ja eräät muut järkipäiset saivat kuitenkin estettyä alkuperäisen oikeistohankkeen jossa kenraali von der Goltz olisi toiminut juhlaparaatin ylimpänä vastaanottajana, VH].

 

Semjon Rostovski (alias Ernst Henri) oli harvoja puhdistuksista selvinneitä NKVD:n johtajia.  Hän pani monien muiden tavoin merkille, millaisen uhan ”Saksan Itämerta kohtaan tuntema mielenkiinto” muodostaa.  Vaarallisinta olisi, jos Saksa saisi jalnasijan Suomessa, koska sillon se voisi hyökätä maitse ja meritse Leningradiin.  Erityisesti Leningradin puoluejohtaja Andrei Zdanov painotti tätä uhkaa toistuvasti.  Ernst Henri kirjoitti aiheesta teoksen Hitler Over Europe? (Lontoo, 1939). 

 

Vuonna 1980 valmistunut salainen selonteko [Brezhnevin vielä ollessa ruorissa; selonteon tuon osion laati Oleg Gordievski, VH] KGB:n ulkomaantiedustelun johtoryhmän toiminnasta paljastaa, että NKVD:n Helsingin-toimisto pystyi 1930-luvun puolivälissä käyttämään kohtalaisesti hyväkseen viittä – kuutta suomalaista poliitikkoa ja korkeaa virkamiestä [yhtenä heistä Hella Wuolijoki, VH].  Puhdistukset iskivät pahiten Lontooseen ja Helsinkiin.  Vuoden 1937 loppuun mennessä lähes kaikki NKVD:n ja Neuvostoliiton pääesikunnan neljännen osaston johtohenkilöt oli kutsuttu Moskovaan ja ammuttu tai heitetty tyrmään.  Helsinkiin ei jäänyt ketään, ja suomalaiset yhteyshenkilöt joutuivat heitteille.

 

Jatkosta kannattaa lukea tekstejä joissa kuvataan pariskunta Jartsev/Rybkin toimintaa Helsingissä ja Tukholmassa, keväästä 1938 lähtien, eli ns. Jartsev-episodin ensiasekelista alkaen.  (lue mm.: Huuskan blogi rouva Jartsevan/Rybkinan/Voskresenskajan elämästä ja toiminnasta: löytyy googlettamalla avainsanoja. VH)

 

Puolan jaon jälkeen [Neuvostoliiton] painostus Suomea kohtaan yltyi uudelleen.  NKVD:n asiamiehenä Helsingissä toiminut Rybkin (Jartsev) kertoi Stalinille, mitä tämä halusi kuullakin:

 

Rybkinin mukaan sodan mahdollisesti syttyessä Suomi romahtaisi yhtä nopeasti kuin Puola, ja Suomen työväenluokka tukisi uutta kommunistihallitusta. -  Tämä havainto perustuu Oleg Gordievskin virantoimituksessa saamiin tietoihin, ja on sellaisenaan uskottava.

 

Usein Suomessa on sotien jälkeen vyörytetty joukkovoimin syytteitä O.W. Kuusisen niskaan siitä, miten tämä muka kuiskutteli Stalinin korvaan virhetietoa Suomen yhteiskunnallisesta tilasta ja kansan heikosta valmiudesta panna hanttiin suurvallalle, ja työläisten halukkuudesta myötäillä Neuvostohyökkääjää.  Käytännössä tällä seikalla, Kuusisen mahdollisilla arvioilla tilanteesta, ei ollut osaa eikä arpaa Stalinin toiminnassa.  Häntä ohjaili rautainen fakta: se laaja informaatio, mitä eri kanavista reaaliaikaisesti vyöryi Suomesta monien kanavien ja monien lähteiden voimin.  Ja kaiken ylimmäisenä oli hänen erikoistehtävään lähettämänsä Rybkinin pariskunnan selkokieliset viestit: yllä mainittu Boris Jartsevin suora viesti isännälle, sekä toisaalta – kuten Huuska rouva Zoja Rybkinaa koskettelevassa elämäkertablogissa on kuvannut se varsin uskottava ja tilanteen kokonaiskuvaan mainiosti asettuva näkemys hänen suorasta henkilökohtaisesta kontaktistaan Suomen johtajaan, marsalkka Mannerheimiin osoittaa: rouva Rybkinin viesti oli yhdenpitävä miehensä raporttien sisältöön nähden.  Suomi ei halua sotaa, Suomi ei kykene sotaan, Suomi ei tule sotimaan.  Tämän rouva oli saanut suoraan ”hevosen suusta”, eli tapaamisissaan (joita oli useita, kahdenkeskisiä, salaisia, vuoden 1939:nkin aikana, ja eritoten syksyllä tilanteen lämpötilan kohotessa: masentunut ja toivonsa menettänyt marsalkka avautui rehellisesti kumppanilleen – oliko se maanpetoksellinen vai isänmaallinen teko, saa jokainen arvioida tykönään, sillä oikeudellista, lainvoimaista päätöstä asiassa ei ole, eikä tule, koska ”syytetty” poistui joukostamme jo vuonna 1951), siis Suomen kenttäarmeijan tulevalta ylipäälliköltä.

 

*

 

Kovan onnen poikia

 

Oli kuin kohtalon ivaa, että varallisimmat ”kansanviholliset” löydettiin niistä organisaatioista, joiden tehtävänä oli suojella Neuvostoliittoa kansan vihollisilta: puolueesta, puna-armeijasta ja sisäministeriöstä (NKVD).

 

Vuonna 1934 valitusta 139:stä NKP(b):n keskuskomitean jäsenestä 110 ammuttiin tai vangittiin.

 

Vuoden 1934 NKP(b):n puoluekokoukseen osallistuneista 1.966 edustajasta vain 59 oli mukana seuraavassa, vuonna 1939 pidetyssä puoluekokouksessa.

 

Puolustusneuvoston 80 jäsenestä 75 ammuttiin.

 

Puna-armeijan upseereista puolet eli parikymmentä tuhatta ammuttiin tai vangittiin.

 

NKVD:n johto puhdistettiin kahdesti.  Jagodaa sisäministerinä 1936 seurannut Nikolai Ivanovits Jezov ammutti Jagodan 18:sta lähimmästä miehestä 17; ja se viimeinenkin kahdeksastoista ilmeisesti myrkytettin.

 

Vuonna 1938 Jezov katosi ja hänen tilalleen tuli Lavrenti Berija, joka hoiti asiat niin että vuonna 1940 vain 21 Jezovin ajan 122:sta ylimmästä NKVD:n upseerista oli edelleen virassa.

 

NKVD iski kyntensä myös muiden maiden kommunisteihin.  Valtaosa Kominternin virkailijoista ja Moskovassa asuneista muiden maiden kommunisteista paljastettiin ”vihollisen agenteiksi” tai ”ulkomaisiksi vakoojiksi” ja ammuttiin.  Useimmat heistä olivat olleet kotimaissaan poliittisina vankeina, ja syytteiden mukaan heidät oli silloin värvätty Neuvostoliiton vihollisten agenteiksi.  Nämä puhdistukset kohdistuivat erityisesti puolalaisiin ja jugoslavialaisiin – mutta osansa niistä saivat myös suomalaiset kommunistit, Kuusista lukuun ottamatta.                                                [tiedot: Robert Conquest: The Great Terror: Stalin´s Purge of the Thirties; Christopher Andrew – Oleg Gordievski: KGB]

 

*

 

Tämän kirjoituksen keskeisinä lähteinä olen käyttänyt:

 

John Barron: KGB – The Secret Work of Soviet Secret Agents/Sovjets hemliga Agenter.  New York, 1974/ruots. 1976. (raakasuomennos: Veikko Huuska).

Christopher Andrew – Oleg Gordievski: KGB.  The Inside Story of its Foreign Operations from Lenin to Gorbachev.  London, 1990.  Suom. Otava, 1991.

Pavel Sudoplatov, ym. : Stalinin erikoistehtävissä.  Kiusallisen todistajan muistelmat.  Engl. Special Tasks.  The Memoirs of an Unwanted Witness – a Soviet Spymaster.  Suom., WSOY 1994.

Muita alaa käsitteleviä teoksia ja artikkeleita, sekä netin monimuotoiset palvelut

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Janne Suuronen

Youtubesta löytyy mainio BBC:n melkein kahden tunnin mittainen dokumentti Spetsnazista. Sisältää historiaa ja toimintaa tekijöiden itsensäkin kertomana.

Dokkarissa mm. viittaamasi Afganistanin Aminin murhaajat itse kertovat tapahtumista.

http://www.youtube.com/watch?v=ixiH5zXJpEQ

Käyttäjän pekkaroponen1 kuva
Pekka Roponen

Mutta oliko Werther olemassa?

Joskus katsotaan isäni papereita Petsamosta...

Käyttäjän JariPirppu kuva
Jari Pirppu

Banderan kannattajat edelleen kgb/fsb;n riesana,ei salamurha auttanut !

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

En malta olla ihan pikkuisen kehaisematta John Barron –vainaata, joka kirjoitti aivan kelpo töitä.

Vahinko vain en ehtinyt olla hänen kanssaan kontaktissa, hän nimittäin meni jo 2005, oli kaikkea muuta pinnassa.

http://en.wikipedia.org/wiki/John_Barron_(journalist)

Siinä meni paljon tietämystä mullan alle, myös Suomea koskevaa. Barronin paperit ovat kuitenkin tallessa Stanfordissa, Palo Alto, Ca. Pitäisi joskus päästä ihan paikan päälle tutkimaan… Netin kautta paljon käy, mutta ei sentään ihan kaikki.

Muutenkin olen viime aikoina palannut yhä enemmän 1960-1980-luvun ”tunnelmiin”. Pitäisi oikeastaan käydä parit kotimaiset paketit läpi, ja nykysilmin katsoa, mitä sieltä löytyy oikeasti.

Mutta kun luettavaa on niin paljon ja elämä niin lyhyt.

Yleisesti sanoen toteaisin, että näistä kannattaa aloittaa:

Alan miehille nämä kaikki tietysti ovat ”tuttua kauraa”, hieman vaihtelevan tasoisia, mutta jok´ikinen taatusti mielenkiintoinen!
http://www.au.af.mil/au/awc/awcgate/doe/readlist.pdf

Ja kun niitä lukee koko ajan Suomi silmälasin sangalla keikkuen, niin onhan siinä ”mielenkiintoinen kesä” – eller hur?

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Eiks tämä linkki toimi? http://en.wikipedia.org/wiki/John_Barron_(journalist)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tämä piti laittaa

https://www.youtube.com/watch?v=dndRvC2KlC0

John Barronin teoksen pohjalta on tehty tämä raina (kesto 51:57).

Nettiin se on laitettu viime tammikuulla. Ehkä kannattaa katsoa – jos aihepiiri kiinnostaa.

Esittely menee näin:
Julkaistu 11.1.2014
KGB — The Secret Work of the Soviet Secret Agents by John Barron (Reader's Digest Press, 1974) is a classic KGB espionage saga set during the Cold War!

This is a seminal book and monumental work on the history, the (then) current methods, organization, goals, of Soviet espionage — i.e., KGB foreign intelligence with its First Chief Directorate — and internal security operations — i.e., the Second Chief Directorate.(1)

The author, John D. Barron (1930-2005), was an American investigative journalist, a brilliant Reader's Digest writer and editor, and one of the foremost scholars of Soviet espionage during the Cold War. He also wrote Operation Solo:
He was an American patriot.

This book detailed and exposed all the KGB officers posted across the world who were then known to the Western security services. The KBG counted with a disinformation campaign slandering Barron, calling him a fake and his book a fabricated Zionist conspiracy! The fact, as later admitted by KGB Officer Oleg Nechiporenko, is that Barron's publication in 1974 of KGB — The Secret Work of the Soviet Secret Agents dealt a crushing blow to KGB operations throughout the world! During the decade of the 1970s, its publication was one of the few intelligence successes of the West against the Soviets.

The book is 462 pages, including 14 chapters, four major appendices, chapter notes, full bibliography, and an excellent index. It is fully illustrated with 16 pages of photos revealing the faces of many of the main protagonists and antagonists, as well as operational methods.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Pari vuotta sitten herätti jonkin verran huomiota ilmeisen epärealistinen teoria siitä, että mahdollisia Kekkosen seuraajaehdokkaita olisi aikanaan murhattu.

Merkillistä on, että kukaan ei silloin viitannut Väinö Leskisen outoon sydänkohtauskuolemaan. Minua se epäilytti suuresti jo vuonna 1972.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

J-P viittasit näihin Urmaksen näkemyksiin.

Laitan linkin jotta ne jotka eivät vanhastaan muista tai tunnista tällaisia näkemyksiä esitetyn.

http://sain-et-sauf.blogspot.fi/2011/09/heikki-urm...

Sen enempää itse asiaa tässä nyt kommentoimatta, toteaisin, että ainakin joissakin noista tapauksista tuoreeltaan kerrottiin, että taustalla oli niin sanottu "parannuksen teko", eli viinan käyttöä oli vähennetty tai jopa lopetettu ja sitten haluttiin vielä lenkkeilyllä tehostaa "uuden elämän" alkua. Muistelen ainakin Erkki Raatikaisen aika surumielisen apeasti kommentoineen Liinamaan kohtaloa. 70-luku oli hälkkä-Suomen aikaa.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Toki tuo oli todennäköisin selitys Väiskinkin kohdalla. Vanhasta juoposta ja urheilijasta oli tullut juuri isä. Ajankohta oli kuitenkin kummallisen sopiva niin monelle, joka piti häntä vaarallisena.

Huomaan, etten muistanut Jan Rossin sentään maininneen Leskisen tapauksenkin, kiitos muistutuksesta.

Vuoden 1980 tilanteessa olin aika aktiivinen sosialidemokraatti. Ei ollut pienintäkään, etäisintäkään, mahdollisuutta, että presidenttiehdokaaksi tulisi kukaan muu kuin Mauno Koivisto, vaikka vaalit pidettäisiin vasta vuonna 1984. Jotkut Riitta Myllerin tapaiset pitivät pieteettisyistä esillä puheenjohtaja Sorsan nimeä.

Liinamaasta tai Paavelasta ei ollut puhettakaan. Presidenttiehdokkaana siis.

Vuonna 1981 Väyrynen, Perttunen ja NL:n lähetystö yrittivät päästä Kekkosen avulla Koivistosta eroon, jolloin pääministeri yllätti kaikki huomauttamalla, että Suomessa hallituksen luottamuksesta päättää eduskunta.

Voihan tuon nähdä vaikka vaikutusvallan siirtona suurlähetystöltä KGB:lle :)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Linkki nykypäivään ja kansainvälisten tilanteiden/tapahtumien hahmottamiseen, kysymykseen miten voisimme tietää ”mitä tapahtuu todella”?
Heikki Patomäen blogi 29.7.2014,
http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/1727...

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Vielä CIA - KGB -ottelusta Suomen suunnalla;

Jan Rossi kirjoitti parikin blogia aihepiiristä 2013. Kas tässä:
KGB-Vladimirov teki Mauno Koivistosta presidentin
http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=5&id=7231
*
CIA hävisi taistelun vallasta Suomessa - hegemonia KGB:lle
http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=5&id=7189
*
Vaikka se onkin tarpeetonta, tähdennän tähän paikkaan, että en ole konspiraatiomiehiä, mutta tutkin niitä ja niiden mahdollisuuksia intohimoisesti, mutta jääpussi ohimolla.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset