Veikko Huuska

Kumpi voitolla? Saksa vaiko Venäjä – Lännen sotilasapu Stalinille 1941—1945

Kumpi voitolla?  Saksa vaiko Venäjä – Lännen suhde taisteleviin diktaattoreihin 1941—1945

*

Johdanto

Kysymys Lännen sotilasavusta Neuvostoliitolle ja avun suuresta volyymistä on selvästikin tunteita herättävä ja sitä on perin hankala käsitellä täysin rationaalisena toiminnan vaihtoehtojen hahmotteluun liittyvänä aiheena.  Lännen sotilasavun eräs – ainakin osittainen muoto – on Normandian maihinnousu kesäkuussa 1944.  Tietenkin se on osa Saksan valtaaman läntisen Euroopan vapaustaistelua, mutta merkittävältä osin se liittyy liittoutuneiden keskinäisiin suhteisiin, sopimuksiin, velvotteisiin, taakkoihin ja käsityksiin siitä, miten on mielekästä valmistaa Euroopan asetelmaa jossain läheisessä tulevaisuudessa koittavaan sodan jälkeiseen aikaan.

Normandiasta Saksan antautumiseen kului kutakuinkin 11 kuukautta.

*

Tähän kohtaan keskustelua voitaneen mukaan liittää  tällainenkin näkemys sodan kulusta ja sen taustalla vaikuttavista ideologioista, tavoitteista ja salasuunnitelmista.

Alempana pitkänä otteena lainattava katsaus toisen maailmansodan voimapoliittisten painotusten ja erilaisten liittoumarakenteiden muodoista on yksi tulkinta.  Sen kirjoittaja laukoi Suomen Talvisodan 30.11.1939 alettua Brittiläisessä kommunistilehdessä Daily Workerissa otsikolla ”Finland – The Facts” (Suomi – Tiettyjä tosiasioita) häpeämättömän puolustuspuheenvuoron Stalinin suorittaman Suomi-invaasion puolesta.

Kirjoittaja oli ”Suomen vävypoika”, eli innokas internationalisti ja Hella Wuolijoen siskon, vasemmistopoliitikko Eino Pekkalan ex-puolisonSalme Pekkalan (os. Murrik) puoliso, brittiläis-ruotsalainen kommunisti Rajani Palme Dutt.  http://en.wikipedia.org/wiki/Rajani_Palme_Dutt

Erkki Tuomioja kertoo Häivähdys punaista –teoksensa sivuilla:

Britannian [kommunistisen] puolueen pääsihteeri Harry Pollit teki aluksi tilanteesta – Kominternin termein sanottuna – virhearvion, johon yhtyi Ison-Britannian kommunistipuolueen johto lähes kokonaan.  Pollitin innostava pamfletti ”How to win the War?” (Miten sota voitetaan) ilmestyi samana päivänä, jona Moskovan uudet ohjeet saapuivat Lontooseen.  Politin oli omasta tahdostaan  riippumatta tunnustettava virhearvionsa puolueen keskuskomitean piinallisen ja kiihkeän keskustelun jälkeen.  Hän pysyi johdon jäsenenä, mutta hänen oli lokakuussa [1939] luovuttava puolueen pääsihteerin tehtävästä, jonka sai hyökkäystä häntä vastaan johtanut Rajani Palme Dutt.”

*

Rajani Palme Dutt kirjoittaa paljon kuvaavalla otsikolla ”Kansojen vapautussota fasismia vastaan”:

”Hitlerin hyökkäys Neuvostoliittoon oli käännekohta koko sodan kulussa. Sodan luonne ei voinut kuitenkaan muuttua heti yhdessä päivässä.  Muutosta edelsi tapahtumien kehitys edeltäneenä kautena, jolloin ”hullun sodan” [Dutt puhuu käsitteestä ”Phon(e)y War” – Valesota tms. VH; http://en.wikipedia.org/wiki/Phoney_War ]  imperialistinen ajatus romahti ja länsimaiset fasismia kannattavat poliittiset johtajat aloittivat välittömän yhteistyön Hitlerin kanssa tai menettivät jo ennen sitä kansan luottamuksen.  Siihen aikaan kypsyivät olosuhteen joissa imperialistinen sota voi muuttua kansojen fasisminvastaiseksi taisteluksi, jonka johdossa useissa maissa olivat kommunistit.

Toisaalta sota laajeni täydeksi maailmansodaksi vasta joulukuuhun 1941 mennessä, Pearl Harbourin vuoksi Amerikan Yhdysvaltojen ja Japanin joutuessa mukaan sotaan.  Koko Aasia tuli nyt vedetyksi sotaan, kun Japanin fasismin ja militarismin häikäilemätön hyökkäys pyyhkäisi tieltään Englannin, Ranskan ja Hollannin siirtomaasysteemin lahonneet varusteet Itä-Aasian eteläosissa.  Ja jälleen kommunistiset puolueet johtivat kansojen fasisminvastaista vapaussotaa, sen jälkeen kun siirtomaa-vallanpitäjät olivat paenneet, Burmassa, Malajalla ja Indonesiassa.

Tämän sodan luonteen muuttuminen, mikä ilmeni Englannin ja Neuvostoliiton solmimassa liitossa ja laajeni Amerikan, Englannin ja Neuvostoliiton liitoksi, ei merkinnyt sitä, että muncheniläiset pyrkimykset imperialistisessa leirissä olisivat kadonneet.  Toiveikkaat laskelmoinnit että Saksa ja Neuvostoliitto tuhoaisivat toinen toisensa jatkuivat yhä.  Siten senaattori Truman, myöhemmin kylmästä sodasta  kuuluisaksi tullut presidentti Truman, selitti kesäkuun 23. pnä 1941:

Jos näemme Saksan voittavan, meidän on autettava Venäjää, ja jos Venäjä on voitolla, meidän pitäisi auttaa Saksaa, ja tällä tavalla antaa heidän tappaa niin monia kuin mahdollista.”

Samanlaisia mielipiteitä esitti Englannin lentokonerakennusministeri Moore-Brabazon eräässä kokouksessa.  http://en.wikipedia.org/wiki/John_Moore-Brabazon,_1st_Baron_Brabazon_of_Tara

http://en.wikipedia.org/wiki/Minister_of_Aircraft_Production

Hänen ilmoituksensa tarkoitti sitä, että sodan paras loppu olisi jos fasistinen Saksa ja Neuvostoliitto näännyttäisivät toisensa.  Silloin Englanti pystyisi sanelemaan omat ehtonsa sodan loppuvaiheessa.  Kokouksessa oli mukana myös kaksi yhdistyneen konetyöläisten ammattiliiton työntekijää, jotka kertoivat asiasta liiton puheenjohtajalle Jack Tannerille, joka julkisti Moore-Brabazonin mielipiteen Englannin ammattiliittojen  syyskuun alussa 1941 pidetyssä kongressissa.  http://trove.nla.gov.au/ndp/del/article/44955424

Englannin kansan suuttumus oli niin suuri, että Moore-Brabazonin täytyi lähteä hallituksesta.  Joidenkin sosiaalidemokraattisten puolueiden johtajistot omaksuivat saman näkökannan.

Niinpä Saksan sosialidemokraattisen puolueen toimeenpaneva komitea julisti heinäkuussa 1941:

Pohjoisilta seuduilta Mustalle merelle saakka maailman vahvimmat armeijat on kutsuttu taistelemaan.  Jos jompikumpi noista kahdesta saisi nopean voiton, tuo armeija olisi siitä lähtien vastustamaton Euroopan ja Aasian mantereilla.  Vain jos ne tuhoavat toinen toisensa pitkässä taistelussa, mantereen kansat voivat vapautua sorrosta, ja englantilais-amerikkalainen demokratia voi päästä hallitsevaksi tekijäksi, kun luodaan uutta maailmanjärjestystä.”

Syntyneessä tilanteessa pääministeri Churchill osoitti poliittista kaukonäköisyyttä ja selväjärkistä realismia ilmoittaessaan heti Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Englannin hallituksen aikomuksesta auttaa Neuvostoliittoa.  Huolimatta jyrkistä yhteiskunnallisista ja poliittisista eroavuuksista näiden kahden maan välillä Englannin ja Neuvostoliiton välinen sotilasliitto vastasi sillä hetkellä niin Englannin kuin neuvostokansankin etuja.  Vasta sen jälkeen kun kansat olivat kokeneet petollisen Munchenin politiikan seurauksen koko taakan, vasta Ranskan kukistumisen jälkeen ja sen jälkeen kun Englantia alkoi uhata kuolemanvaara myönnettiin, että tämä liitto, jonka Chamberlain oli vielä huhtikuussa 1939 halveksien hylännyt, oli ainoa mahdollisuus pelastaa maailma fasistien hyökkäykseltä.

Samanaikaisesti on pantava merkille, että myös Churchillin ja kaikkien Englannin sotilasesikuntien ja poliittisten johtajien strategisissa arvioinneissa otaksuttiin, että Neuvostoliitto kukistuisi muutamassa viikossa.  Natsien salamasota joka oli tuhonnut Puolan armeijan muutamassa päivässä, ja joka oli tarvinnut vajaan kuukauden ajaakseen Euroopan vahvimmaksi kuulutetun Ranskan armeijan suin päin pakoon, iskisi tietenkin, niin otaksuttiin, epäpätevään kommunistien armeijaan (jonka sodankäyntiä Suomen talvisodassa mielikuvituksellisella varustetut, tuohon aikaan kaukana rintamasta olevat sanomalehtimiehet olivat kuvailleet avuttomana ja typeränä koomisena oopperaesityksenä, joka kuten Churchill tuolloin sanoi, muka paljasti kuinka kommunismi mädännyttää kansan sielun ja tuhoaa sen vastustuskyvyn) kuin veitsi voihin, kuten siihen aikaan oli tapana sanoa.  Kolme kuukautta enintään Englannin hallitsevien piirien optimistit antoivat Neuvostoliiton koko olemassaololle elinaikaa.  Natsien hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan ei virallisessa sanankäytössä yleensä esitetty toiminnan tilaisuutena, vaan lyhyenä ”lepotaukona”, ”nukkumatuokiona”, tervetulleena helpotuksena ilmahyökkäyksistä ja levon ja varustautumisen tilaisuutena (”Pääasiassa se on antanut meille tyvenen varustautua ja levätä… Se on antanut meille täällä kallisarvoisen levon.” Kenraali Wavell lehtihaastattelussa Timesille , heinäkuun 3. pnä 1941).  http://en.wikipedia.org/wiki/Archibald_Wavell,_1st_Earl_Wavell

 

Churchillin ja Rooseveltin Atlantin kokouksessa elokuussa 1941, jossa laadittiin Atlantin asiakirja, vastauksena jokaiseen Rooseveltin kysymykseen Venäjän kestämisenmahdollisuuksista Churchill torjui tarmokkaasti kaiken sellaisen mahdollisuudne.

”Aina silloin tällöin Isä heitti kysymyksen:

”Venäläiset?” ”Venäläiset?”  Hänen äänensä kävi halveksivaksi ja sitten hän näytti melkein pakottavan itsensä:

”Tietenkin he ovat paljon vahvempia kuin mitä me koskaan uskalsimme toivoa.  Mutta kukaan ei voi sanoa kuinka paljon pitemmälle”…

”Te ette siis luule että he voisivat kestää?”

”Moskova kukistuu… Niin pian kuin saksalaiset ovat Kaukasuksen takana… Kun Venäjän vastarinta lopullisesti lakkaa…”

”Aina hänen vastauksensa olivat lopullisia, ehdottomia.  Ei mitään ”jossia”, ne ilmaisivat vain vähän tai ei lainkaan uskoa Venäjän vastarintaan.”

(Elliot Roosevelt: As he saw it, 1946, s. 30).  http://en.wikipedia.org/wiki/Elliott_Roosevelt ;

;Roosevelt described his experiences with his father during five important war conferences in his best-selling book As He Saw It. He also edited FDR: His Personal Letters, published after the war in four volumes.

 

Churchill ja Roosevelt tapasivat elokuussa 1941 keskustellakseen sodan jälkeen solmittavista sopimuksista.

Suunnattomien natsivoimien moukaroidessa Neuvostoliittoa, viisi kuukautta hyökkäyksen jälkeen aina Libyan sotaretkeen marraskuussa 1941 saakka, ei vielä yksi ainoakaan brittiläinen sotilas (amerikkalaiset eivät olleet vielä mukana sodassa) ollut toiminnassa natseja vastaan millään rintamalla.

Vaikka kahden rintaman sota oli ollut saksalaisten strategien painajaisena, toinen rintama lännessä oli lykkääntynyt kolmen vuoden ajan.

Siten Churchillin erikoinen strategia muodollisesta mutta suhteellisen passiivisesta liitosta neuvostoliiton kanssa, johon kuului kiitellä neuvostoarmeijoita mitä hienoimmalla kaunopuheisuudella ja antaa hiukan apua, mutta säästää toiminta lännen puolella siihen asti, kunnes neuvostoarmeijoiden raskas ponnistus oli jo ratkaissut tehtävän, ja sitten rientää korjaamaan voiton hedelmät, oli luonteeltaan hiukan taitavampi versio Chamberlainin pohjimmaisesta strategisesta tavoitteesta edistää Saksan ja Neuvostoliiton ristiriitaa molemmille valloille korkeimpaan hintaan, samalla kuin länsivallat pysytetään reservissä astumaan näyttämölle lopullisina voittajina.

 

Natsien salamasota aiheutti raskaita menetyksiä ja tunkeutui syvälle Neuvostoliiton sydämeen.  Natsilaumoilla oli se etu, että heillä ei ollut vain sotakokemusta, vaan myös suunnaton määrällinen ylivoima, koska heillä oli takanaan jo orjuutetun Euroopan 400 miljoonaa asukasta tuottamassa voimavaroja ja työntekijöitä sotateollisuudelle, samoin kuin jonkin verran asevoimia, niin että natsit saattoivat mobilisoida suuremman osan Saksan miesvoimasta asepalvelukseen.  Toisaalta Neuvostoliiton, jonka väkiluku oli 175 miljoonaa, oli hankittava väkeä sekä sotateollisuuteen (96 prosenttia Neuvostoliiton aseistuksesta oli sen omaa tuotantoa) että armeijaan.

Stalin ilmoitti Churchillille Potsdamissa että saksalaiset olivat kutsuneet aseisiin 18 miljoonaa miestä, teollisuutta lukuun ottamatta, kun venäläisillä oli vain 12 miljoonaa miestä.  Natsiarmeijalla oli myös yllätyshyökkäyksen etu puolellaan.  Neuvostoliiton johdolla oli luotettavia tietoja saksalaisten joukkojen keskityksestä Neuvostoliiton rajoille ja Saksan sotavalmisteluista.

Mutta Stalin piti kaikkia varotuksia hitleriläisten mahdollisesta hyökkäyksestä imperialistien yrityksenä provosoida neuvostoliittolais-saksalainen sota.  Toimien Neuvostoliiton asevoimien ylipäällikkönä Stalin kielsi joukkoja ajoissa miehittämästä puolustusalueita, ettei Saksalle siten annettaisi aihetta väittää Neuvostoliiton valmistavan hyökkäystä.  Sitä paitsi Neuvostoliiton armeijalla ei ollut riittävästi kokeneita hyvin koulutettuja komentajakaadereita, koska 1930-luvulla useat kyvykkäät  sotapäälliköt olivat joutuneet vainojen kohteeksi (myöhemmin heidät rehabilitoitiin).  Kaikki tämä ei voinut olla heijastumatta Neuvostoliiton puolustuskykyyn ja antoi saksalaisille hyökkääjille mahdollisuuden murtaa puolustus ja tunkeutua syvälle Neuvostoliiton alueelle.

 

Ensimmäisen maailmansodan, jolloin Saksan oli taisteltava kahdella rintamalla, ja toisen maailmansodan, jolloin natseille jätettiin tilaisuus keskittää kaikki päävoimansa itärintamalle, välisen eron selvitti Stalin puheessaan neuvostovallankumouksen 25-vuotispäivänä Moskovassa marraskuun 6. pnä 1942.

Hän sanoi, että ensimmäisessä maailmansodassa Saksalla oli 220 divisioonaa, joista 85 oli Venäjän rintamalla eli, yhdessä liittoutuneiden kanssa, 127 divisioonaa Venäjän joukkoja vastassa.

Marraskuussa 1942 Saksan 256:sta divisioonasta 179 taisteli neuvostorintamalla, eli heidän yhtyneiden sotavoimiensa kanssa 240 divisioonaa.

Loput olivat pääasiassa varuskuntapalveluksessa vallatussa Euroopassa, samaan aikaan kun Pohjois-Afrikassa olevat brittiläiset sotavoimat sitoivat neljä saksalaista ja 11 italialaista divisioonaa.

Tämän vuoksi taistelu toisen rintaman avaamisesta lännessä tuli länsivaltojen strategian avainkysymykseksi.

Ehkä myös Amerikan sotilaspäällystö painosti sen puolesta, mutta sai vastaansa Englannin virallisissa piireissä jarrutusta ja asiaa lykättiin.  Koko kansan liike kamppaili tämän olennaisen tavoitteen puolesta, ja kommunistiset puolueet esittivät aktiivista osaa tässä kamppailussa.

 

Neuvostoarmeija ja kansa torjuivat lopulta natsimaahanhyökkääjät, mutta raskain hinnoin.

Englantilais-amerikkalainen rintama avattiin Länsi-Euroopassa vasta kesäkuussa 1944, kolme vuotta sen jälkeen kun natsit olivat hyökänneet Neuvostoliittoa vastaan, kun neuvostoarmeija oli jo lyönyt natisen pääarmeijat (”repinyt niiltä suolet ulos”, kuten Churchill voimaperäisesti ilmaisi asian), ja olisi voinut saavuttaa voiton yksinkin.

Tämän viivästyneen toisen rintaman tarkoituksena ei siten ollut enää ensi sijassa auttaa Neuvostoliittoa, vaan pyrkimys olla päästämättä neuvostojoukkoja eteenpäin.

Tästä puhui jo ennen Normandiaan tehtyä maihinnousua vahingossa Englannin Francon Espanjan suurlähettiläs Hoare.

Kun päätettiin heittää taisteluun viime hetkellä lukuisat, raskain asein varustetut käyttämättömät englantilais-amerikkalaiset sotavoimat, kun natsien ja Neuvostoliiton voimat olivat äärimmilleen tuhotut ja väsytetyt, oli tavoitteena varmistaa Englannin ja Amerikan imperialismin valta niin suuressa osassa Eurooppaa kuin mahdollista ja estää fasisminvastainen kansan vallankumous, joka nousi kommunististen puolueiden johtamista vastarintaliikkeistä koko natsien valtaamassa Euroopassa, laajenemasta yli koko Euroopan.

 

Kylmän sodan ensimmäiset merkit

Niin pian kuin neuvostoarmeijat olivat alkaneet ajaa takaisin natsiarmeijoita, Stalingradin ratkaisevan voiton (jossa piiritettiin ja tuhottiin 300.000 miehen Saksan armeija ja otettiin vangiksi sotamarsalkka ja korkeita upseereita ja 50.000 miestä) sekä kesän 1942 suurten hyökkäysten seurauksena, lännen johtajat totesivat että heidän alkuperäiset olettamuksensa Neuvostoliiton väistämättömästä kukistumisesta eivät toteutuisikaan.

Sen johdosta lännessä aloitettiin syksystä 1942 uudet strategiset suunnitelmat valmistelemaan kylmää sotaa sodan jälkeen.  Niitä oli Churchillin salainen lokakuun 1942 muistio tulevasta vastarinnasta ”venäläistä barbariaa” vastaan Euroopassa, ja Manhattan projektin eli atomipommin rakentamisen aloittaminen USA:ssa tarkoituksena, kuten tämän suunnitelman johtajan myöhemmin kertoman mukaan hänelle jo tuolloin oli täysin tunnettua, käyttää sitä ratkaisevana aseena tulevaisuuden Neuvostoliittoa vastaan.*  Siten kylmän sodan organisointi aloitettiin vuonna 1942.

*

*) Alaviitteessä Dutt lainaa tällaisen tekstipaketin:

Minun on myönnettävä, että ajatukseni viipyvät ensi sijassa Euroopassa…

Olisi mittaamaton onnettomuus, jos venäläinen barbarismi peittäisi alleen ikivanhojen Euroopan valtioiden kulttuurin ja riippumattomuuden.”

(Winston Churschill, salainen muistio lokakuulta 1942, Harold Macmillanin julkistama Strassbourgin ”eurooppalaisessa” konferenssissa syyskuussa 1949).

*

Minun mielestäni on tärkeätä todeta – luulen että se hyvin tiedetäänkin – että minun osaltani ei ollut koskaan, paitsi paria viikkoa siitä ajasta jolloin minä huolehdin projektista, mitään harhakuvia siitä asiasta, että Venäjä oli vihollinen ja että suunnitelmaa johdettiin tällä perustalla.”

(Yhdysvaltojen kenraali Grovesin, joka huolehti ”Manhattan projektista”, atomipommisuunnitelman peitenimi, erään USA:n upseerin tiedusteluun myöhemmin antamasta todistuksesta, julkaistu selostuksessa In the Matter of J.Robert Oppenheimer (J.R: Oppenheimerin asia), USA:n hallituksen painatustoimisto, Washington 1954.)

*

Kun natsijohtajat näkivät tappion olevan väistämättömänä edessään, hekin suunnittelivat tulevaisuuden linjan voitetulle Saksalle kehittämällä mitä läheisintä yhteistyötä anglo-amerikkalaisen imperialismin kanssa Neuvostoliittoa vastaan parhaan keinona Saksan vallan pystyttämiseksi uudelleen.

Tämä linja määriteltiin täsmällisesti Göringin, Goebbelsin ja Hitlerin seuraajan amiraali Dönitzin lopullisissa lausunnoissa, ja heidän vallanperijänsä ovat uskollisesti toteuttaneet ne Naton avulla.

Vieläpä toisen rintaman avaamisen jälkeen lännessä natsien sodanjohtajat yhä keskittivät kaikki päävoimansa ja järkkymättömimmän vastarintansa itärintamalle ja yrittivät jatkuvasti saada aikaan sovintoa anglo-amerikkalaisten kanssa lännessä.

Kiinteät sotilaalliset sopimukset sodan yhteisestä päättämisestä ja määritellyt dermarkaatiolinjat joukkojen pysäyttämiselle sodan päätyttyä teki kuitenkin tyhjäksi nämä alkuajan manööverit, vaikka tässäkin asiassa syntyi hiukan hämmennystä antautumisen yhteydessä lännessä, mikä tapahtui päivää ennen kuin antautuminen idässä.

Samalla tavoin samat tulevaisuuden oireet olivat näkyvissä, kun sota Japania vastaan Kaukoidässä päättyi elokuussa 1945.

Vaikka Neuvostoliiton mukaantulo sotaan oli määritelty sopimuksella liittoutuneiden kesken elokuun 8. päivänä, ja neuvostoarmeijan suorittama Japanin pääjoukkojen tuhoaminen Mantsuriassa todettiin Japanin hallituksen lopullisissa arvioinneissa ratkaisevaksi tekijäksi joka pakotti antautumaan, niin kaksi amerikkalaista atomipommia pudotettiin tarpeettomasti Hirosiman ja Nagasakin ylle elokuun 6. ja 9. päivinä, ei varmistamaan Japanin tappiota, koska Japani jo pyysi rauhaa, vaan kuten professori Blackett on osoittanut ja kuten sittemmin on laajalti tunnettua, amerikkalaisen sodanjälkeisen politiikan kylmän sodan ensimmäisenä askelena, Neuvostoliittoa vastaan suunnatun atomipommipelottelun politiikan alkuna.  http://en.wikipedia.org/wiki/Patrick_Blackett,_Baron_Blackett

[Atomipommien tarpeellisuudesta: http://www.nybooks.com/articles/archives/1981/feb/19/was-hiroshima-necessary-another-exchange/  ]

http://www.mukto-mona.com/Articles/Brian_Mitchell/hiroshima_reason.htm

Siten tulevaisuuden vaaralliset merkit olivat näkyvissä voiton saavuttamisen hetkelläkin.”

Lähde:

R.Palme Dutt: Internationaali.  Katsaus internationaalien historiaan.  Alkuteos: The Internationale.  Lawrence & Wishart, London 1964.  Venäjänkielinen korjattu ja tarkistettu laitos: Internatsional.  Izdateljstvo ”Progress”, Moskva 1966.  Suomennos perustuu kumpaankin laitokseen.   Suomentaneet Pentti Lahtinen ja Maija Savutie.  Kansankulttuuri, Helsinki 1972. s. 304-3011.

*

Tietoisesti pidättäydyn kommentoimasta mr. Duttin tekstiä millään muotoa.  Siinä ilmenevät asialliset ja asenteelliset ”virhearvioinnit” ovat valistuneen lukijan nähtävissä.  Mutta eräänlaisena vaihtoehtoisena katselmuksena tämä toiminee dialektisena elementtinä aiemmin asiassa mainitsemaani nähden.

Lännen massiivinen sota-apu Neuvostoliitolle ja Normandian maihinnousu ajoituksensa ja muiden ulottuvuuksiensa suhteen ei ole suinkaan itsestään selvyys.  Niiden merkitystä ja vaikutuksia sodankulkuun ja  -ennen kaikkea sodan jälkeiseen tilanteeseen Euroopassa maksaa vaivan pohtia.

Katso:  

http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/169774-normandian-maihinnousu-oli-katastrofi-suomelle-ja-euroopalle

Agricola-sivustojen keskustelussa:

http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&t=5694

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Veikko, linkin takana oleva kirjoituksesi 6.6., jonka luin vasta nyt, osoittautui teräväksi analyysiksi USA:n Neuvostolitolle antaman massiivisen materiaaliavun, Normandian maihinnousun ja muun 1944 sotatilanteen vaikutuksista Suomen kohtaloon. Komppaan sitä.

Toinen maailmansota oli jäljestä päin tarkastellen sekavaa sekoilua, mitä myös uudessa kirjoituksessasi kuvaamasi näkökulmat heijastelevat.

Joka tapauksessa, jälleen joudun toteamaan, että Suomi näissä pyörteissä oli pahainen lastu laineilla. Jos Neuvostolitto olisi puolestaan päättänyt antaa Saksan ja länsivaltojen väsyttää toisensa esimerkiksi tekemällä Saksan kanssa 1943 uuden "Ribbentrop-sopimuksen", olisi Suomi ehkä joutunut Neuvostoliitolle. Toisaalta Stalinin ("Onkel Joe"), hurmaama Roosevelt, Commonwealth-Churchill ja Stalin itse eivät keskinäisissä neuvotteluissaan pitäneet Suomea kummoisenakaan pelinappulana. Palkintoon Suomi saattoi uskoa vain vuoden 1941 loppupuolelle saakka, kun vielä näytti, että Saksa voisi murskata Neuvostoliiton.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset