Veikko Huuska

Lenin, Euroopan Unioni ja Suomi

Lenin, maailmanvallankumous ja Euroopan sosialistinen federaatio1920-1921

Taistelu Suomen, lokakuun vallankumouksen ja kv. kommunismin kohtalosta 1920-1921

Suomessa maan tuleva 42:s pääministeri Alexander Stubb pykää juhannuksen tietämissä 2014 valtakunnalle hallitusta.  Vaikeaa on, vaikka miten hymyilisi.  Talous ukkostaa ja muutenkin on jotenkin vetämätön olo koko valtakunnalla.

Yhtä kovat ja kenties hieman kovemmat paineet oli erään maan ”pääministerillä” 93 vuotta sitten.

Maa oli naapurimaamme Venäjä, ja ”pääministeri” oli vallan 7.11.1917 kaapanneen bolshevistiklubin päällikkö, ammattivallankumouksellinen, V.I. Lenin.  – Hänen hallituksellaan oli ainakin kovat tavoitteet.  Ne eivät olleet niinkään BKT:n saaminen kasvu-uralle ja kestävyysvajeen umpeen kurominen, vaan hieman toisenlaatuiset: maailmanvallankumous ja venäläisen bolshevismin levittäminen kaikkeen maailmaan.  Siis melkoinen lähetystehtävä.

Nyt seuraamme hetken muutaman tekstikatkelman myötä, miten tuo toimi edistyi käytännössä.

…On siis vuosi 1920… ja on vuosi 1921.

Kumouksesta on kulunut kohta kolme levotonta vuotta.  Jos ministerit 2014 väsyvät ja joutuvat syrjään.  Koville otti 1921:kin.  Ihan fyysisesti, vaikka taustalla olisikin ollut voimakas henkilökohtainen sitoutuminen tehtävään, tehtävään, jonka mies itse on ottanut, ilman kansalta saatua valtuutusta – tai oikeastaan vastoin sitä.

*

Leninin paradigma: Maailmanvallankumous, ja sen edistäminen

”Leniniä alettiin pitää [bolshevikkivallan jossain määrin vakiintuessa, keväällä 1921, VH] poliitikkona, jonka päätavoitteena oli hallita Venäjää, eikä tavoitella ”Euroopan sosialistista vallankumousta”.

Arveltiin, että hän oli sittenkin pelkästään uudentyyppinen venäläinen nationalistijohtaja, joka oli menettänyt kiinnostuksensa internationalistiseen sosialismiin.  Tämä oli perinpohjainen väärinkäsitys, jota jostakin merkillisestä syystä elätellään laajasti vielä tänäkin päivänä.

Uudemmat arkistotiedot [vuosituhannen vaihteen tienoilla, VH] nimittäin vahvistavat käsitystä, että Leninillä oli edelleen palava halu levittää lokakuun vallankumousta.  Ainoastaan Saksan ehdoton ylivoima oli pysäyttänyt hänet vuonna 1918, ja kansalaissota oli estänyt häntä lähettämästä puna-armeijaa omien rajojen yli, kun saksalaiset vetäytyivät maailmansodan päätteeksi. 

Lenin ei kuitenkaan ollut luopunut uskostaan, että Eurooppa oli kypsä vallankumoukselliseen muutokseen.  Hän oli valmis uhmaamaan maailmansodan voittajia, liittoutuneita, lietsomalla ongelmia Venäjän länsirajan takana.  Hänen ajatuksenjuoksunsa oli tullut aiemmilta vuosilta, ja hän toisti näkemyksensä vuonna 1920: ”Olemme aina korostaneet, ettei sosialistisen vallankumouksen saattaminen loppuun ole mahdollista yhdessä maassa.” 

Lähes jokaisen bolshevikkijohtajan tapaan myös Lenin uskoi, että muualle Eurooppaan oli perustettava sosialistisia veljesmaita ennen kuin Neuvosto-Venäjän sosialismi voisi kehittyä kypsään vaiheeseen.  Eristyneen Venäjän tulevaisuus näytti surkealta.  Alueellinen koskemattomuus ja sodanjälkeinen taloudellinen kehitys olivat uhattuina siihen asti kunnes koko Eurooppa siirtyisi vallankumouksen puolelle.

Leninille oli yhdentekevää, miten tämä tavoite saavutettaisiin.  Kuten vuonna 1917, hän toivoi vallankumousten tapahtuvan ilman Venäjän apua, mutta hän oli valmis tarjoamaan rahallista, propagandistista ja poliittista tukea prosessin nopeuttamiseksi ja vahvistamiseksi.  Hän ei ollut sulkenut pois myöskään turvautumista puna-armeijaan.  Luottamuksellisissa keskusteluissa hän paljasti todelliset mielipiteensä.  ”Heti, kun olemme kyllin vahvoja tuhotaksemme kapitalismin kokonaisuudessaan, otamme aikailematta sitä kurkusta kiinni.” 

Eurooppa oli yhä Leninin strategisten laskelmien avain.” 

Robert Service: Lenin.   WSOY, 2001. s. 480-481.

*

Puna-armeijan kesäseikkailu Puolassa 1920

”[Leninin kaipaama] Tilaisuus toimintaan tuli odottamatta.  Venäjän ja Puolan joukot olivat kahakoineet maailmansodan lopusta [11.11.1918].  Kun Venäjän kansalaissota päättyi, heräsi kysymys, pystyisikö puna-armeija kontrolloimaan keisarikunnan aikaisia rajamaita.  Puolalaisilla ei ollut aikomustakaan luopua itsenäisyydestään.  Heidän ylipäällikkönsä Josef Pilsudski tunkeutui Ukrainaan aikomuksenaan yhdistää se Varsovan johtamaan liittovaltioon, ja hän valtasi Kiovan 7. toukokuuta 1920.

Pilsudski ei ollut Leninille tuntematon mies.  Vuonna 1887, kun Leninin Aleksandr-veljen terroristiryhmä oli yrittänyt murhata Aleksanteri III:n, Ohrana oli ryhtynyt operaatioon vallankumouksellisia vastaan ja siinä ohessa pidättänyt ja karkottanut puolalaisen.  Pilsudskilla oli tosiaan ollut yhteyksiä Aleksandr Uljanovin tovereihin.  Viiden Siperian-vuoden jälkeen Pilsudski palasi johtamaan Puolan sosialistista puoluetta.  Leninin tapaan hän ilmoitti tukevansa Japania Venäjän-Japanin –sodassa vuosian 1904-05.  Leninin tapaan hän oli turvautunut aseellisiin ryöstöihin rahoittaakseen puolueensa toimintaa (ja todellisena toiminnan miehenä hän oli itse johtanut joukkoaan).  Pilsudski ja Lenin olivat astuneet samalla alueella Itävallan Puolassa ennen vuotta 1914.  He kävivät samassa kahvilassa, ja Leninin bolshevikkiryhmä sai apua Pilsudskin kiväärimiesliitolta suojautuessaan Ohranaa vastaan.

Lenin ja Pilsudski olivat pitäneet vihollisen vihollista ystävänä.  He olivat inhonneet Romanovien dynastiaa ja olleet miltei kaikesta muusta eri mieltä.  Epäilemättä he tiesivät, miten kova luonne toisella oli; molemmat olivat todellisia johtajia.  Mutta valtaan päästyään he torjuivat toisensa.  Leninin mielestä Pilsudskista oli tullut Englannin ja Ranskan imperialismin pelinappula.  Pilsudskin mielestä Lenin ei ollut entisajan tsaareja parempi.  Puolaa oli varjeltava, ja Pilsudskin mielestä Puolan ja Ukrainan liittovaltio oli maan turvallisuuden avain.

Moskovassa syntyi paniikki.  Entinen kenraali Aleksei Brusilov kutsui keisarillisen armeijan upseereita, jotka olivat kansalaissodan aikana pitäneet matalaa profiilia, liittymään puna-armeijaan ja auttamaan isänmaan vapautuksessa.  Puna-armeija ryhmittyi päättävästi uudelleen.  Trotski ja Stalin lähettiin länsirintamalle valvomaan, että tilanne pysyi bolshevikkipuolueen käsissä, ja Pilsudski työnnettiin takaisin Puolan alueelle. 

Siinä vaiheessa kansainvälinen diplomatia jo uurasti lopettaakseen sodan.  Neuvotteluja käytiin pysyvän demarkaatiolinjan määräämiseksi ja rauhan solmimiseksi.  Britannian ulkoministeri George Curzon osallistui molempia osapuolia tyydyttävän rajalinjan vetoon.

Sen jälkeen Lenin kuitenkin muutti mieltään ja päätti, että Pilsudskin vetäytymisen jälkeen oli tullut aika aloittaa ”vallankumouksellinen sota”, jota vasemmistokommunistit olivat häneltä vaatineet vuonna 1918.

Tiedossa ei ole, mikä varsinaisesti sai hänet uskomaan voitonmahdollisuuksiin.

Mutta hän oli aina uskonut, että Eurooppa oli ”kypsä” vallankumoukseen, ja pitänyt sotilaallisia keinoja sen käyttökelpoisena välineenä.  Hänen suunnitelmansa oli hurjapäisen mittava.

Vallankumouksen vieminen Puolaan olisi ollut pelkkä alkusoitto.  Seuraavaksi olisi ryhdytty ”sovjetisoimaan” sen lähimpiä naapureita, ehkä Tshekkoslovakiaa, Unkaria ja Romaniaa. 

Ikään kuin tarkemmin ajateltuaan hän ehdotti, että Liettua voitaisiin sovjetisoida saman tein. 

Hän uneksi myös, että Italian äärisosialistit ehkä organisoisivat oman vallankumouksensa maan pohjoisissa kaupungeissa.  Saman tien pitäisi kaapata vielä pääpalkinto, Saksa.

Kunhan Varsova olisi kukistunut, puna-armeijan pitäisi rynnätä Itä-Preussiin ja kiiruhtaa kohti Berliiniä. 

Lenin odotti, että Puolan ja Saksan ”proletariaatit” toivottaisivat Venäjän punaiset tervetulleiksi ja nousisivat omia ”porvarillisia” hallituksiaan vastaan.

Kun Kominternin toisen kongressin edustajat kerääntyivät maailman jokaiselta kolkalta Smolnan instituuttiin kesällä 1920, Lenin toivoi pian tapaavansa heidät jälleen omien neuvostohallitustensa kansankomissaareina.”

Robert Service: Lenin.  WSOY, 2001. s. 281-283.

*

Suomen kommunistinen liike ja Venäjän bolshevismin maatuska

Suomen Kommunistisen puolueen (SKP) perustamisen valmistava neuvottelukokous alkoi kun joukko suomalaisia kommunistipakolaisia kokoontui elokuun 25. päivänä kello 16 Moskovan hengellisen seminaarin juhlasalissa Vanhan Boshedomskajakadun varrella.  Puolueen perustava järjestettiin valmistavan jatkoksi samassa paikassa 29.8.-5.9.1918.

Kokous väänsi kovaa osallistumisoikeuksista sekä syntyvän puolueen teeseistä, linjasta.  Varsinainen panostus kohdistuikin, sekä osanottajien määrän että puheiden ja kirjausten suhteen valmistavaan kokoukseen, ja niinpä ”osallistujat näyttivät oivaltaneen, että perustava kokous ei enää olut yhtä tärkeä kuin neuvottelukokous – ainakin perustavan kokouksen loppupuolella osallistujien määrä supistui kovin pieneksi”.  Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923, sivu 46.

Lisäksi kokouksessa voitiin jo tinkiä ehdottomuudesta: Kuusinenkin saattoi jopa sanoa, että oli ”varottava ottamasta kiväärejä ja kuularuiskuja käyttöön ennen aikojaan”, ja Jukka Rahja esittää, että aseita saatettiin joutua käyttämään ensisijaisesti Venäjän vallankumouksen puolustamiseen. 

Perustavassa kokouksessa saatettiin myös myöntää, ettei aivan tarkkaan tiedetty, mitä kommunismi oli.  [Lähde: SKP:n ptk, via Saarela]

Tutkija Tauno Saarela huomauttaa vielä terävästi:

”Yhtä asiaa kokouksessa ei kuitenkaan tehty.  Suomalaisen kommunistisen puolueen perustavassa kokouksessa ei tehty erillistä päätöstä kommunistisen puolueen perustamisesta.  Ainakaan sitä ei merkitty pöytäkirjaan.” 

Saarela, emt. s. 47.

*

Oliko niin, että marxismi-leninismin dialektiikan olennaisten näkemysten mukaisesti paitsi vallankumouksellinen tilanne kypsyy kunnes se puhkeaa omalla syntymekanismiinsa perustuvalla välttämättömyydellä, - ja samalla tavalla Kommunistinen puolue syntyy, oman välttämättömyytensä mukaisesti ”kun vallankumouksellisen kehityksen hetki on kypsä”.  Syntyy eikä luoda, omistautuu kommunismille vaikkei nimetä erikseen sen palvelukseen.

Muuten perustava kokous kuitenkin henki uuden puolueen synnyttämistä.  Se näkyi halussa nimetä suomalaisen kommunistisen puolueen periaatteet.  Ne ilmaistiin perustamisjulistuksessa, ehdotuksessa ohjelmaksi ja avoimessa kirjeessä toveri Leninille – Leninin oli pitänyt osallistua kokoukseen mutta jouduttuaan 30.8. murhayrityksen kohteeksi hän ei pystynyt siihen.  Kirjeellään suomalaiset kommunistit osallistuivat alkavaan Lenin-kultin luomiseen: lähihistoriansa kertauksen ohella he ylistivät siinä Leninin rohkeutta ja johtotaitoa.”

Saarela: emt. s. 47.

*

Suomalainen kommunistinen puolue

Moni neuvottelukokouksessa mukana ollut varmaan aprikoi, kenelle uutta puoluetta perustettiin.  Käytännössä jäi muutenkin epäselväksi, mikä puolue Moskovassa syntyi.

Osa Venäjän kommunistista puoluetta?

Puolueelle annettu nimi ”Suomalainen kommunistinen puolue” toi julki sen, että se oli Venäjällä oleva suomalaisten puolue.  Mutta oliko nimi myös viittaus siihen, että puolue oli vain osa Venäjän kommunistista puoluetta?

Bolshevikit olivat periaatteessa hyväksyneet ajatuksen kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja tukivat sitä käytännössäkin aina, kun se palveli heidän etujaan.  Kansallinen itsemääräämisoikeus ei kuitenkaan ulottunut puoluetasolle: nationalismi ja federalismi eivät sopineet kommunistiseen puolueeseen eivätkä mitkään kansalliset pyrkimykset saaneet häiritä puolueen keskitettyä toimintaa.  Yhdessä valtiossa kaikki kansalliset työväenluokat kuulivat yhteen ja samaan puolueeseen. …

…Kansallisten kommunistipuolueiden ja VKP:n [Venäjän Kommunistinen puolue] suhdetta määriteltiin yleisemmin VKP:n 8. puoluekokouksessa maaliskuussa 1919.  Kokous hyväksyi, että Venäjän sosialistisessa neuvostotasavallassa saattoi olla erillisiä tasavaltoja ”valtio”-tasolla: Ukraina, Latvia, Liettua ja Valko-Venäjä olivat itsenäisiä neuvostotasavaltoja.

VKP ei kuitenkaan voinut olla itsenäisten puolueiden liitto: puoluetyötä johti kaikkialla Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan alueella VKP.  Kansallisilla kommunistipuolueilla oli vain VKP:n aluekomiteoiden oikeudet ja ne olivat VKP:n keskuskomitean alaisia.

Puoluekokouksen lausumien periaatteiden noudattaminen oli helppoa mainittujen neuvostotasavaltojen kohdalla, koska niiden työväenliike oli olut suurelta osaltaan aiemminkin bolshevistista ja sitoutunut ennen muuta bolshevikkeihin.  Ne eivät olleet liioin vaatineet maittensa eroamista Venäjästä kuten Suomen työväenliike.”

Saarela, emt. s. 61-62.

*

Suomen erityisasema bolshevismin versumissa

Bolshevikit olivat 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä olleet sitä mieltä, että Suomen sosiaalidemokraattienkin [vanha työväenpuolue Suomessa, jakautumaton, VH] paikka oli Venäjän sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa.

Käsitystä osoitti marraskuussa 1905 SDP:lle tehty yhdentymisehdotus, jonka suomalaiset kuitenkin torjuivat viitaten Venäjän kehittymättömiin ja oikeudettomiin oloihin sekä omaan kansallisen itsemääräämisoikeuden tavoitteeseensa. 

Vaikka bolshevikit pitivät kantaa vääränä, he oivalsivat vähitellen, että Suomi poikkesi historiallisesti, valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti Venäjän valtakunnan muista reuna-alueista.

Lokakuun vallankumouksen jälkeenkin bolshevikit saivat tuta, että itsenäisyys ja oma kansakunta oli tärkeä suomalaiselle työväenliikkeelle.  Se kävi ilmi vielä kansanvaltuuskunnankin aikana.

Mutta muuttuiko tilanne Suomen vallankumouksen tappion myötä?  Tapahtuiko syksyllä 1918 kenties se, mikä joulukuussa 1905 jäi tapahtumatta?  Ja tapahtuiko se ikään kuin varkain, kaikkien oivaltamatta?”

Saarela, emt. s. 62.

*

Venäjän kommunistipuolueen kyljessä – vai sisällä?

Suomalaisen kommunistisen puolueen perustajat puhuivat ehdotuksessa puolueen ohjelmaksi kiinteästä yhteydestä VKP:hen. 

”5. Työväen kansainvälisen vallankumouksen syntymistä ja voittoa on edistettävä mahdollisimman tarmokkaasti sekä kaikin voimin tuettava Venäjän proletariaatin Sosialistista Neuvostotasavaltaa”; - Suomalaisen kommunistisen puolueen valmistelukokouksen teesit, sellaisena kuin Eino Rahja oli ne valmistellut, ja ne väännön jälkeen kokouksessa hyväksyttiin.  – Kommentaarissa Tauno Saarela toteaa: Eino Rahja näyttää olleen niitä bolshevikkeja, jotka eivät antaneet paljon arvoa kansallisuutta ja kansallista itsemääräämisoikeutta koskeville tunnuksille.  Rahjan käsitys muistutti tässä suhteessa paljon enemmän Buharinin, Pjatakovin ja muiden vasemmistokommunistien näkemystä kuin Leninin näkemystä.  –                                                                            [Mielenkiintoinen poikkeama, sikälikin, että Rahja toimi Leninin turvamiehenä kumouksen hetkellä ja sen jälkeenkin, ja hänet muutenkin tunnetaan ”Leninin läheisenä työtoverina"]

Kiinteä yhteys oli toista kuin joulukuussa 1905 mainittu ”yhteistoiminta veljeyden ja …naapuruuden perustalla”.  Sen sisältö määräytyi uuden tilannearvion pohjalta.  Vallankumouksen tappion myötä suomalaiset punapakolaiset kadottivat tyystin ne perusteet, joilla eroa bolshevikkeihin oli aiemmin tehty.  Aiempi toiminta Suomen erilaisissa oloissa nähtiin nyt vain ”halpaantumisena” virheelliseen rauhalliseen toimintaan, itsenäisyyden tavoittelu mahdottomana ja eristäytyminen Venäjän vallankumouksesta virheenä.”

Saarela, emt. s. 62.

*

Ei kansallisvaltiolle – Ei kansallisille puolueille

Siltä pohjalta [kiinteä yhteys Venäjään ja VKP:hen, VH] suomalaiset kommunistitkin ilmeisesti pitivät hyvänä, että kommunismia opetteleva puolue oli ainakin jossain mielessä alisteinen VKP:lle.  Yrjö Sirola puhui jo keväällä [1918] mahdollisuudesta, että suomalaisten oli suorastaan sulauduttava venäläisiin järjestöihin.

Vahvimmin kantaa epäilemättä ajoivat suomalaiset bolshevikit ja heistä erityisesti Rahjan veljekset, jotka saivat lisää arvovaltaa suomalaisten siirryttyä Venäjälle.  He olivat tottuneet ajattelemaan asioita bolshevikkien tapaan vallankumouksen ensisijaisuuden perspektiivistä.  Erityisesti Jukka Rahjalla oli hyvin kielteinen asenne pieniin kansallisvaltioihin.  Hänen puheensa ilmensivätkin ajatusta, että kansallisvaltioiden kommunistisia puolueita ei tarvittu, kun kansallisvaltioitakaan ei kannatettu.

Toisaalta suomalaiset olivat kuitenkin tottuneet omaan puolueeseen ja pitivät sitä kielellisistä syistä tärkeänä Venäjälläkin.  Kaikki eivät edes tienneet VKP:n lähtökohdista.  Siksi monet Suomalaisen kommunistisen puolueen perustajista saattoivatkin tulkita, että uusi puolue oli itsenäinen.”

Saarela, emt. s. 62.

*

Valloitettujen alueiden kommunistipuolueet

Bolshevikeille [puolueorganisaatio-]suhteen määrittelyssä oli tärkeintä vallankumouksen puolustaminen ja edistäminen. 

Vuonna 1905:kin yhteistyötä oli haluttu kiinteyttää juuri sen takia.  Ja sen takia Suomalainen kommunistinen puolue kutsuttiin mukaan 15.9.1918 perustettuun ”valloitettujen alueiden” kommunististen järjestöjen keskustoimistoon.

Kutsu saattoi antaa kuvan, että Suomi rinnastettiin muihin entisen [Venäjän] keisarikunnan alueisiin ja että se haluttiin liittää samalla lailla uuteen neuvostovaltioon. Tästä lähtökohdasta Suomalainen kommunistinen puoluekin olisi rinnastunut muihin alueellisiin kommunistipuolueisiin.

Mutta kutsun saattoi ymmärtää siltäkin pohjalta, että Suomessakin oli saksalaisia joukkoja ja että bolshevikkijohtajilla ei ollut erityisiä tavoitteita riistää Suomelta sille vasta myöntämäänsä itsenäisyyttä ja palauttaa sitä alueeseensa.  Varmaan he toivoivat, että sielläkin tehtäisiin uusi vallankumous ja sen jälkeen harkittaisiin uudelleen suhdetta Neuvosto-Venäjään.

Saarela, emt. s. 62.

*

Yksi vallankumous – Yksi puolue

Käytännöllisemminkin suhdetta muotoiltiin, kun VKP ilmoitti suomalaisille pian SKP:n perustamisen jälkeen, että Venäjällä oli vain yksi kommunistinen puolue – Venäjän kommunistinen puolue – ja että maassa ei pidetty suotavana järjestäytymistä kansallisiin puolueisiin.  VKP:n keskuskomitean mukaan kansallisten organisaatioiden oli oltava VKP:n paikallisten organisaatioiden alaosastoja.

Suomalaiset katsoivat ratkaisevansa ongelman tulkitsemalla suomalaisten kommunististen klubien kuuluvan molempiin puolueisiin ja SKP:n alaisten järjestöjen valmistavan jäsenten liittymistä VKP:hen.

Käytännössä kuuluminen molempiin puolueisiin näkyi esimerkiksi siinä, että Jukka Rahja ja Yrjö Sirola osallistuivat Venäjän kommunistisen puolueen kahdeksanteen puoluekokoukseen maaliskuussa 1919 samanlaisina äänivaltaisina edustajina kuin alueellisten järjestöjen tai muiden kansallisten organisaatioiden edustajat.  Muut Kommunistisen internationaalin perustavaan kokoukseen saapuneet ulkomaalaiset olivat sen sijaan vain kutsuvieraita.

Suomalaisen kommunistisen puolueen suhdetta VKP:hen ei tarvinnut maailmanvallankumousta odoteltaessa määrittää kovin tarkkaan. 

Pakolaisten ja Venäjällä asuvien suomenkielisten puolueena SKP pysyi varsin hyvin Venäjän kommunistisen puolueen määrittelemän linjan puitteissa – voitiin ajatella, että Suomalainen kommunistinen puolue oli itsenäinen toimiessaan suomenkielisten parissa mutta VKP:n päätökset ratkaisivat sen toiminnan yleisen suunnan.

VKP:n suhde kansallisiin puolueisiin ei kuitenkaan ollut aivan ongelmaton.  Halutessaan kannustaa koko maailman proletariaattia vallankumoukseen bolshevikkien oli kyettävä osoittamaan, että eri kansallisuuksien työväenluokat olivat jo ryhtyneet siihen.  Sitä varten tarvittiin kansallisia kommunistipuolueita.  Taistelu määräysvallasta kansainvälisessä työväenliikkeessä edellytti samaa.  Ja kenties bolshevikit tarvitsivat niitä myös oman heikon asemansa tukemiseen: kansallisten kommunististen puolueiden avulla voitiin osoittaa oman maan kansalaisille, että muut tukivat Venäjän vallankumousta.  Lisäksi niiden avulla voitiin värvätä ihmisiä puna-armeijaan.”

Saarela, emt. s. 63.

*

III Internationaalin II kongressi

Kominternin toinen kongressi avattiin 19. heinäkuuta 1920 [Pietarin] Smolnassa, jossa Lenin ja bolshevikkien keskuskomitea olivat majailleet lokakuun vallankumouksen päivinä.  Lenin oli Pietarissa ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun 1919 (ja viimeistä kertaa venäläisessä kaupungissa Moskovan ulkopuolella).  Hänen valtuuskuntansa oli edellisenä päivänä noussut junaan Moskovan Nikolain asemalta.  Kongressi oli täynnä symboliikkaa.  Se järjestettiin lokakuun vallankumouksen syntysijoilla.  Ulkomaisille delegaateille esiteltiin vallankumouksen tapahtumapaikkoja: Suomen asemaa, Ksesinskajan palatsia, Talvipalatsia ja itse Smolnan salia ja käytäviä.  Lenin oli tietenkin ymmärtänyt, että hänen olisi helpompi ohjata Kommunistisen internationaali bolshevikkipuolueen poliittisille linjoille, jos kongressi pidettäisiin Pietarissa.  Vallankumouksen historiallisen näyttämön mykistämät ulkomaalaiset kommunistit myöntyisivät vaivatta toistaiseksi ainoiden vallankaappauksessa onnistuneiden tovereidensa vaatimuksiin. …

…Kongressista tuli kommunismin historian vedenjakaja.  Venäjän kommunistisen puolueen johtajat avasivat miltei jokaisen keskustelun, eivätkä ulkomaalaiset kääntäneet heidän kurssiaan missään asiassa.

Lenin ja kumppanit halusivat korottaa Neuvosto-Venäjän kaikkien äärivasemmistolaisten sosialististen liikkeiden esikuvaksi. 

Oli perustettava kommunistisia puolueita. 

Organisaation piti pohjautua sentralismiin, hierarkiaan, tarkkoihin jäsenyysvaatimuksiin, aktiivisuuteen ja kurinalaisuuteen.

”Euroopan sosialistinen vallankumous” toteutuisi parhaiten, kun saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset kopioisivat bolshevismin menetelmät.

Lenin lienee tovereineen laskenut, että tiukasti sentralistinen puolueorganisaatio tarjoaisi politbyroolle tilaisuuden hallita Euroopan ja muun maailman uusia kommunistipuolueita  Kominternin toimeenpanevan komitean välityksellä.”

Service: emt. s. 484-485.

*

Leninin epäortodoksinen flexibiliteetti eli opportunismi

Kun kongressia [Kominternin II, heinäkuun lopulla 1920] jälleen jatkettiin, Lenin astui esiin ja piti tarmokkaan puolustuspuheen omalle, diktatuuriin ja terroriin perustuvalle sosialismilleen.  Hän esitti kuitenkin, että muissa suhteissa kommunistien pitäisi miettiä uudelleen, miten sosialismi olisi savutettavissa. 

Aikaisemmin hän oli väittänyt samoin kuin kaikki muutkin marxistit 1890-luvun jälkeen, että sosialismi oli rakennettavissa ainoastaan olemassa olevan kapitalistisen järjestelmän pohjalle.  [Siis ainoastaan Englannissa, Saksassa ja muissa kypsissä teollistuneissa maissa, ei esimerkiksi semifeodaalisella Venäjällä ym vastaavissa alkutuotannollisissa maissa, VH]  Leninin mielestä Venäjän talous oli  jo ennen vuosisadan vaihdetta ollut pääosin [huomaa leniniläinen määritepeli, VH] kapitalistinen.

Vuonna 1920 hän vaivihkaa luopui tästä opinkappaleesta ja julisti, että ei-kapitalistiset maat saattaisivat ”takapajuisuudestaan” huolimatta ohittaa kapitalistisen vaiheen kokonaan ja edetä sosialismiin.

Hän esitti uudet aatteensa kannustaakseen siirtomaiden kommunisteja heittämään eurooppalaisen imperialismin ikeen harteiltaan.  Hän ei yrittänytkään selittää älyllistä kuperkeikkaansa yksityiskohtaisemmin eikä välittänyt kertoa, miksi hän oli aina vastustanut Venäjän narodnikkien käsitystä, että kapitalismi oli ohitettavissa.

Mitä merkitystä tällä oli?

Merkittävintä lienee piittaamattomuus, jolla Lenin muovaili marxismiaan aina pyrkiessään johonkin käytännön poliittiseen päämäärään.

Vaikka hän pohti vakavasti yhteiskunta- ja talousteoriaa ja pitäytyi mielellään perusajatuksissaan, hän ei noudattanut niitä ehdottomasti. 

Kesällä 1920 hän tähtäsi maailmanlaajuiseen vallankumoukselliseen purkaukseen.  Tämän tavoitteen edessä yhteiskunnallisen kehityksen väistämättömät vaiheet jäivät toiseksi.

Oli parempi tehdä vallankumous keinolla millä hyvänsä kuin laatia hienostuneita mutta toteutumattomia teorioita.

Jos jokin älyllinen silmänkääntötemppu oli joskus tarpeen, niin olkoon menneeksi.  Silloinkin, kun Lenin pysytteli aikaisemmin julistamansa politiikan linjoilla, häntä oli erinomaisen vaikea ymmärtää.  Hän vaati, että Kominterniin kuuluvat puolueet sanoutuisivat irti ”opportunistisesta” sosialismista, joka torjui ”proletariaatin diktatuurin” välttämättömyyden, mutta samalla hän kuitenkin kehotti brittiläisiä kommunisteja liittymään työväenpuolueeseen.  Hänen mielestään Britannian kommunistit olivat vielä liian heikkoja muodostaakseen itsenäisen puolueen. …

[”Euroopan sosialistisen federaation hallitus” – ja Lenin sen johtajana?]

… Mikäli Lenin unelmoi Euroopan sosialistisen federaation hallituksen johtajuudesta hän ei ainakaan elämöinyt sillä.

Hän oli yleensä varsin pidättyväinen.  Mutta lähimpien tovereidensa parissa hän ei pysynyt nahoissaan. 

Hän vaati taukoamatta toimintaa rintamalla, toimintaa selustassa ja myös toimintaa vihollislinjojen takana.

Hän suorastaan raivosi, kuten näkyy hänen viestissään Trotskin varakomissaarille E.M. Skljanskille:

”Kaunis suunnitelma.  Hoitakaa YHDESSÄ Dzerzinskin kanssa.  [D. oli Tshekan päällikkö] Pukeudumme vihreiksi (joiden niskoille me myöhemmin sälytämme syyn), etenemme 10-20 virstaa ja hirtämme kulakit, papit ja maa-aateliset.  100.000 ruplan palkkio jokaisesta hirtetystä”. 

[Me talven 2014 eläneet muistamme ”vihreät miehet”, eikö Venäjä koskaan pääse tästä sälyttävästä rosvoilusta? VH] [Tämä sitaatti Leninin käskykirjeestä Skljanskille on tallentunut kokoelmassa The Trotsky Papers, 1917-1922, osat 1-2, Haag 1964-1971; katkelma II-osasta, sivulta 278]

Tässä näkyi sekä luokkataistelija Lenin että kiihkeä poliittinen juonittelija Lenin: hän oli kuunnellut kenraaleja kyllikseen ja halusi esittää omia ideoitaan.

Nämä ideat olivat kuitenkin paitsi äärimmäisen vastenmielisiä, myös jokseenkin käyttökelvottomia.  Mikäli puna-armeija aikoi voittaa sodan, sen oli murskattava Pilsudskin joukot vahvoilla rykmenteillään, eikä Leninin ehdottomilla salakähmäisillä julmuuksilla olisi ollut mitään käytännön merkitystä. 

Pappien hirttäminen olisi korkeintaan kääntänyt [”hartaan katolisen”, VH] Puolan kansan enemmistön punaisia vastaan.”

Service: emt. s. 485-487.

*

”Euroopan Unioni” – vuosimallia 1920, Leninin plan

Vastoin Leninin suureellisia haaveita puna-armeijan sotaretki Puolassa päättyi tappioon.  Pilsudski oli vetäytynyt varsovaan ryhmittääkseen puolustuksensa uudelleen.

Trotski, Stalin ja ylijohto olivat jakaneet puna-armeijan kahdeksi suureksi kiilaksi, ja Pilsudski sia tilaisuuden ottaa hyökkääjistä mittaa pääkaupungin edustalla.  Trotskilla oli suuria vaikeuksia joukkojensa johtamisessa, ja hänen eteläisen hyökkäyskiilansa – jossa Stalin toimi komissaarina – yhteistoiminnassa oli toivomisen varaa.

Elokuun puolivälissä 1920 Pilsudski kävi taisteluun Veikselin varrella Varsovan edustalla.  Täysin vastoin Leninin odotuksia tapahtui pahin mahdollinen.  Puna-armeija sai pahasti selkäänsä.  Puolalaiset, jotka taistelivat oman olemassaolonsa viimeisellä partaalla, käyttivät etulyöntiasemaansa hyväkseen, ja neuvostojoukot perääntyivät päätä pahkaa Smolenskin tietä kohti Moskovaa.

Leninin, joka oli ”astunut tuleen toveriensa ja rivaaliensa Trotskin ja Stalinin housuilla”, ainoa vaihtoehto oli pyytää rauhaa.

Yhden kesäpäivän taistelu oli tuhonnut kaiken.

Ei enää suurellisia ennustuksia Euroopan federaatiosta.

Ei enää ehdotuksia äärioikeiston ja –vasemmiston epäpyhästä yhteistyöstä,

Ei enää ylvästelyä voittamattomasta puna-armeijasta. [mikä tietenkin korpesi ja sattui syvälle sydänalaan puna-armeijan isää, komentaja Trotskia, VH]

Moskova saattoi ainoastaan myöntää sotilaallisen katastrofin ja pyrkiä kiireesti rauhaan millaisilla ehdoilla hyvänsä.”

Service, emt. s. 487.

*

Tahtipuikko vaihtuu – tai ainakin puolueen partituuriin tulee muutos

Lenin oli tähän asti määrännyt tahdin.

Hän oli kannustanut politbyroon tovereita pohtimaan Euroopan tulevaa organisaatiota.

Jos kerran ”Euroopan sosialistinen vallankumous” oli toteutumaisillaan, heillä piti olla valmiit suunnitelmat.  Lenin ja Stalin olivat keskustelleet niistä, eikä Stalin ikinä unohtanut, miten kiivaasti Lenin ajoi omaa kantaansa.

Leninin mielestä asia oli yksinkertainen. 

Hän halusi muodostaa Venäjästä ja entisen keisarikunnan alueen neuvostotasavalloista liittovaltion [laskiko hän myös Suomen kuuluvan siihen? VH].

Aina, kun uusi neuvostotyyppinen hallitus nousisi valtaan jossakin Keski- tai Länsi-Euroopan maassa, se hyväksyttäisiin tämän suuren ja alati laajenevan unionin jäseneksi.

Kukaan ei ollut miettinyt, miten Venäjä säilyttäisi poliittisen johtoaseman tällaisessa federaatiossa, ja Stalin piti koko ajatusta epärealistisena.  Hänestä oli itsestään selvää, ettei sen enempää Puolan kuin Saksankaan neuvostohallitus liittyisi Venäjän perustamaan unioniin.

Vanhaa nationalismia ei hevillä saataisi kuopatuksi.

Niinpä Stalin ehdotti, että venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta muodostaisi yhden ja Saksa toisen unionin ytimen.

Lenin tyrmistyi Stalinin kannasta ja syytti häntä kansalliskiihkoilusta.

Lokakuun vallankumouksen tavoitteena oli ollut  Euroopan valtiollisten blokkien hävittäminen.  Stalin halusi ilmeisesti säilyttää nämä blokit ja Lenin saattoi tuskin uskoa korviaan.”

Service, emt. 487-488.

*

Työväen internationalismi, kansalliset voimat – ja epäpyhät allianssit

1920-luvun ekspansiivinen bolshevismi törmäsi moniin erimerkkisiin ilmiöihin, kuten:

Kansainvälinen työväenliike, kansallinen ajatus ja epäpyhät allianssit voiton vipuna.

Jatkamme Robert Servicen Lenin-elämäkerran lähilukua:

Stalin ei hyväksynyt edes Venäjän ja Ukrainan tasavertaista asemaa uudessa unionissa.

Nyt kun kansalaissota oli käytännössä ohi, hän halusi purkaa erilaiset bilateraaliset sopimukset ja yksinkertaisesti liittää muut neuvostotasavallat Venäjän federaatioon. 

Leninkään ei toki halunnut vapauttaa Ukrainaa Moskovan valvonnasta, mutta hänestä oli hyvä säilyttää vapauden ulkonaiset tunnusmerkit.

Näin Euroopan vallankumouksen suunnittelu kietoutui keskusteluun Venäjän tulevasta perustuslaillisesta rakenteesta.  Lenin ja Stalin halusivat saada asiat järjestykseen ennen sosialistisen Euroopan syntyä.

Heidän riitelynsä kesällä 1920 on näyttänyt naurettavalta ainoastaan siitä syystä, että puna-armeija pysäytettiin Varsovan porteilla ja sosialistiset vallankumoukset muualla joko jäivät tekemättä tai kuivuivat kokoon.

Mutta Lenin ja Stalin olivat tuolloin täysin vakavissaan.  He eivät pitäneet itseään pelkästään Venäjän vaan koko maanosan yhteiskunnallisen ja valtiollisen rakenteen uudistajina.

Tutustuttuaan ulkomaisiin kommunistijohtajiin [myös suomalaisiin, VH] Kominternissa he alkoivat pitää itseään pätevimpinä tähän tehtävään. [mikä saattoi olla faktaa, sikäli kuin kyse oli suurten suunnitelmien laatimisesta ja rohkeudesta ja häikäilemättömyydestä ja säätelemättömän terrorin täytäntöönpanosta, VH]

Mutta kun Lenin arvosteli Stalinia internationalististen periaatteiden pettämisestä, johtavat saksalaiset kommunistit kritisoivat vaivihkaa häntä itseään samasta synnistä.  Saksan parin viime vuoden historia oli opettanut Leninille, ettei sikäläisen äärivasemmiston omia voimia kannattanut yliarvioida.  Saksan kommunistinen puolue oli perustettu aivan vuoden 1918 lopussa, ja sillä oli hutera ote maansa työväenluokasta.  Tästä syystä ei voitu olettaa, että puna-armeijan saapumien Berliiniin riittäisi nostattamaan sosialistit menestykselliseen kapinaan.

Lenin keksi tähän ongelmaan ovelan strategisen ratkaisun.

Hänen mukaansa Versaillesin [1919 rauhan-] sopimus oli tosiasiallisesti  tehnyt Saksasta siirtomaan, joka oli vain nimellisesti itsenäinen.  Tästä syystä Saksan kommunistisen puolueen sopi etsiä liittolaisia kansalliseen vapaussotaan Englannin ja Ranskan siirtovaltaa vastaan. 

Tehokkaimmat liittolaiset löytyivät äärioikeiston vapaajoukoista [freikorps] ja muista taisteluyksiköistä. 

Tällaisen epäpyhän allianssin tavoitteena olisi Versaillesin sopimuksen kumoaminen.  Se puolestaan järkyttäisi voittajavaltioiden poliittista vakautta.  Tätä seuraavassa kaaoksessa Saksan kommunistinen puolue voisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kukistaa äärioikeiston maanosan suuressa poliittisessa taistelussa.

[Kuten me vuonna 2014 elävät hyvin tiedämme, historia ei taipunut tässä(kään) kohdin suuren tohtori Leninin unelmien mukaiseen muotoon, vaan hänen bolshevistis-internationalistis-opportunistis -aatteellinen siemenkärsänsä sivusiitti Saksan natsismin ideoitumista, heräämistä, syntyä, voimistumista ja puhkeamista hirmuiseen kukoistukseensa, VH]

Leninin mielestä ajatuksessa oli pelkkää tervettä järkeä.

Politiikassa tarvittiin joustavuutta strategisten tavoitteiden saavuttamiseksi. 

Hän ei ymmärtänyt saksalaisten tovereiden kielteistä reaktiota.  Se olisi kyllä pitänyt ymmärtää.  Heistä oli tullut kommunisteja osaksi Leninin esimerkin ansiosta.  Hän oli tehnyt peräänantamattomuudesta taiteen.  Valmistellessaan vuoden 1917 vallankaappausta hän oli uhmannut oman maansa koko yleistä mielipidettä, niin konservatiivista ja liberaalista kuin sosialististakin.  Hän oli tajunnut, että ideologiset periaatteet olivat vaakalaudalla siinä, missä vastustajat näkivät pelkkiä vähäisiä käytännön ongelmia.  Hän oli opettanut, että marxistien oli pidettävä kiinni puhdasoppisesta marxilaisuudesta.

Nyt tämä samainen Lenin, Saksan vallankumouksellisten suuri esikuva, kehotti heitä liittoutumaan, eikä edes muiden sosialistien vaan mustimman poliittisen taantumuksen esitaistelijoiden kanssa.”

Service, emt. s. 488-489.

[Bolshevisteille, ja ensimmäisenä Leninille, ”muut sosialistit”, siis menshevikit, revisionistit, kaytskylaiset, bernstainilaiset ja mitä syöpäläis-harhalaisia noissa hoipertelijoissa, luokkapettureissa, sosiaaliluopioissa olikaan, merkitsivät suoraa, välitöntä ja pahinta vihollisvoimaa, jota vastaan piti taistella kovasti ja aina, kun taas porvarillisten, liberaalien ja muiden, myös mustimpien sotnikkojen ja aggressorien, kanssa aina saattoi käydä vähittäiskauppaa, pikaliikkeitä, aina kun se oman tavoitteen ja voitollisen taistelun kannalta oli tarpeen ja edisti suurta kumousta. – Niinpä kaksipuolisen hiertimen väliin joutunut saksalainen sosialidemokratia menetti voimaansa ja kykyään niin, että siitä ei ollut hitleriläisen natsismin vastavoimaksi ja nujertajaksi, VH]

*

Mutta sehän on pieni Suomi

Tästä isosta kuvasta – Leninin bolshevistisesta kosteasta Euroopan Unioini –unesta vm. 1920 – kierrämme tähtäimen Suomeen.  Teemme sen tarkastelemalla aihelmaparia kansainvälinen kommunismi – kansallisuusaate, suomalaisittain keskeisen toimijan, Otto Ville Kuusisen, elämäkertakokoelman näkemysten avulla:

Hannu Tapiola: Kuusisen kuva Suomen työväenliikkeen aatevirtausten kehyksissä (teoksessa: Nuori Otto Ville Kuusinen 1881-1920, toim. Vesa Salminen, Gummerrus 1970.  s. 167-170.:

Kansallisuusaate ja Venäjä

Marxilainen sosialismi korosti kansainvälisyyttä ja katsoi, ettei heikossa taloudellisessa asemassa ollut työväestö voinut pitää arvokkaana kuulumista tiettyyn kansaan.

Suomessa työväenliikkeen johto vastusti venäläistämistoimenpiteitä ja puolusti maan sisäistä itsehallinto-oikeutta, mikä aiheutti tiettyjä ideologisia vaikeuksia, sillä Karl Kautskyn luokkataistelua korostavat ajatukset [jotka olivat johtavia Suomen vanhassa työväenliikkeessä, VH] eivät soveltuneet oloihin, joissa yhtenäinen esiintyminen kansallisten oikeuksien puolesta tuli kysymykseen.

Venäjän vallankumousliike ja sen vaikutus Suomen oloihin askarrutti Kuusista useissa yhteyksissä.  Hän piti Venäjän vallankumousliikettä maailmanhistoriallisena ilmiönä [tässä kirjoittaja tarkoittaa primääristi ajanjaksoa 1905-1917, VH], joka vaikutti Suomessa ”kansallisen olemuksemme juuriin”.

Hänen uskonsa vallankumoukseen suuressa naapurimaassa oli vahva ja hän katsoi muutoksen heijastuvan heti maamme oloihin.  Hän kirjoitti vuonna 1906, että Suomen turvattoman aseman korjaaminen oli tärkeimpiä tehtäviä lähestyvässä vallankumouksessa.  Maan sisäisen itsemääräämisoikeuden vakiinnuttaminen oli jokaisen kansalaisen sydämellä ja ”siinä määrin… oli joka ainoa sosialidemokraattikin ”nationalisti””.

Eduskunnan oikeuksien laajentaminen oli vaikeata porvariston epäkansanvaltaisuuden takia ja väittipä Kuusinen suorastaan, että ”tuskin missään maassa on niin epä-isänmaallista porvaristoa kuin meillä”. 

[tämä Kuusisen näkemyksen tosiasiallisuus on ollut empiirisesti jokaisen arvioitavissa kaiken aikaa sen esittämisestä nykypäivään, ja on edelleenkin arvioitavissa meidän vuonna 2014 elävien keskuudessa, VH. – PS. Jos mahdollista lukijaa kiinnostaa minun henkilökohtainen näkemykseni asiassa, saatan lausua, ettei minulla koskaan ole ollut muuta käsitystä, kuin se, että en missään olosuhteissa saata yliarvioida Suomen porvariston, mikä se tarkkaan ottaen kulloinkin lopulta onkin, isänmaallisuutta, ja vastaavasi on vaikea jos kohta mahdoton aliarvioida sen epä-isänmaallisuutta].

Sortotoimien tiukentuessa [1908-] tuli esille kysymys eräitten Viipurin läänin pitäjien liittämisestä Venäjään.  Työväestö piti eri puolilla maata vastalausekokouksia tämän maamme ”silpomisjutun” johdosta.

Kuusinen teki samoihin aikoihin valtiopäivillä aloitteen laittomuuspolitiikan lopettamisesta ja valtiollisen vapauden turvaamisesta, mutta puhemies ei ottanut sitä käsiteltäväksi, koska siinä oli käytetty valtiopäiväjärjestystä loukkaavia ilmaisuja.

Kyseessä olivat sanat, jotka kuvaavat 1910-luvun alkupuolen poliittista kielenkäyttöä, olivat ”anastajaluokat”, ”suuranastajaryhmä”, ”kuritus”, ”taloudellinen nylkeminen” ja maan hallituksesta käytetty nimitys ”käskyläinen”.

Yrjö Kallinen on luonnehtinut Kuusista sanankäyttäjänä ”vanhaksi hevosmieheksi”, joka pitkään puristaa ruoskan varta ja siten lyö – ja lujaa.

[Suomen] Työväenliikkeessä harkittiin toisen sortokauden aikana, asetuttaisiinko kansalliseen rintamaan venäläistämistä vastaan vai kieltäydyttäisiinkö ahtaasta luokkapuolueen näkökulmasta yhteistyöstä muitten yhteiskuntapiirien kanssa.

Kuusisen henkilökohtainen kanta oli selvä:

”Sortakoonpa meitä vieras tai kotimainen sortaja… yhdellä lailla on vastustettava toista kuin toistakin.” 

Mikäli herrojen kanssa oli oltu ”ystävä ryssän politiikassa”, se olisi johtanut yhteistyöhön muussakin.

Kansallinen elämäkerrasto, joka pitää Kuusista kirjailijana, poliitikkona ja kommunistisena emigranttina, myöntää tämän yleensä pysyneen valtio-oikeudellisissa asioissa isänmaallisuuden ja laillisuuden kannalla.  Kevään 1917 vapaissa oloissa Kuusinen kirjoitti mm. seuraavat isänmaallista tunnetta huokuvat sanat:

”Vuosituhantisessa sivistyskehityksessä tämä kansa käyden ankaraa taistelua luontoa vastaan on keskuudessamme kasvattanut omintakeisen elämän edellytykset.”

Kuusisella ei ollut ideologista yhteyttä Venäjän vallankumousliikkeeseen ennen vuotta 1917.

Hänen papereistaan ilmenee kuitenkin, että hän opiskeli venäjänkieltä ja kirjoitteli sanaluetteloja.  Hän näyttää muutenkin olleen kiinnostunut Venäjän oloista, sillä kerran hän merkitsi muistiin, että Kremlin muuri oli kahden kilometrin pituinen, 20 metriä korkea ja käsitti 21 tornia.  Hän ei silloin tietenkään aavistanut, miten keskeistä osaa hän myöhemmin tuli Kremlin muurien sisäpuolella esittämään.  Venäjän opiskelusta huolimatta esimerkiksi keväällä 1917, jolloin Kuusinen tapasi Helsingissä maanpaossa olleen Leninin, keskustelu käytiin saksaksi.  Lenin sanoi Kuusiselle, että bolshevikit olivat Suomen riippumattomuuden kannalla ja että tästä olisi helppo sopia sen jälkeen kun valta olisi siirtynyt heille.

Kun bolshevikit sittemmin pääsivät valtaan, Kuusinen katsoi, että Venäjällä oli hallitus, joka saattoi toteuttaa Suomen kansan itsenäisyyden toivon.  Sosiaalidemokraattien ja porvariston kesken tuli kiistaa tavasta, jolla itsenäisyyteen pyrittiin, mutta sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimikunta kehotti kiistoista huolimatta  kuitenkin tammikuussa 1918 viettämään itsenäisyysjuhlia Suomen työväen vapausjuhlan nimellä.

Kuusisen kirjoittamassa kehotuksessa esitettiin juhlille seuraavat ponnet:

”- Suomen itsenäisyyden johdosta, - Wenäläisten toverien kunniaksi, - Kansanvallan puolesta ja porvariston sortovaltaa vastaan.”

Vaikka Kuusinen luotti Venäjän vallankumoukseen, hän toisaalta tajusi, että se ei merkinnyt vielä pysyvää muutosta Suomessa.

Hän sanoi eduskunnassa syksyllä 1917, että vaikka Suomessa olisi vallassa häntä hurjempia sosialisteja, ei sosialistista yhteiskuntaa voitaisi ylläpitää ellei vallankumous tapahtuisi myös Euroopan muissa maissa.

Pantakoon muuten merkille, miten nuoria ne miehet olivat, jotka vuosina 1917-1918 olivat mukana ratkaisemassa Suomen kohtaloa.  Kuusinen oli – samoin kuin Tanner – vain 36-vuotias. …”

Nuori Otto Ville Kuusinen, toim. Vesa Salminen; emt. s. 167-169.

*

Kommunistinen internationaali – Kolmas internationaalin I kongressi

Lenin oli jo kauan ennen vuoden 1917 vallankaappausta elätellyt toiveita sellaisen kansainvälisen yhteisön perustamisesta, joka panisi kaikkialla maailmassa toimeen vallankumouksia kapitalismin kukistamiseksi.

Porvarilliset hallitukset korvattaisiin kommunistisilla, ja ne noudattaisivat bolshevistista järjestystä.  Proletariaatin kansainvälisen vallankumouksen edistämiseksi päätettiin perustaa uusi, järjestyksessä kolmas internationale, Kommunistinen Internationaali (Komintern).

Ensimmäisen Internationaalin oli perustanut yli puoli vuosisataa sitten Marx.  VKP(b) [Venäjän Kommunistinen Puolue (bolshevikit)]:n keskuskomitea ja eräiden muiden maiden puolueet esittivät 24. tammikuuta 1919 yhteisen julistuksen, jossa uuden internationaalin kannattajien kokoon kutsuminen katsottiin välttämättömäksi.

VKP(b):n keskuskomitean julkistukseen yhtyivät järjestöt, jotka olivat asettuneet lokakuun vallankumouksen ja bolshevismin kannalle.  Ne olivat kommunistiset puolueet seuraavista maista:

Itävalta,

Puola,

Unkari,

Latvia ja

Suomi

sekä Balkanin vallankumouksellisen sosialidemokraattisen federaation keskuskomite ja

Amerikan sosialistinen työväenpuolue.

Julistus kutsui uuden vallankumouksellisen internationaalin ensimmäiseen kongressiin niiden puolueiden edustajia, jotka osoittivat olevansa tämän Internationaalin kannattajia.

Ensimmäinen maailmankongressi järjestettiin Moskovassa maaliskuun alussa 1919.

VKP(b):n edustajina läsnä olivat nimekkäimmät bolshevikit: Lenin, Lev Trotski, Grigori Zinovjev, Stalin ja Nikolai Buharin.  Lisäksi Venäjän itämaisten kansojen yhdistynyt ryhmä oli paikalla viidne edustajan voimin.

SKP oli vahvasti edustettuna: O.W: Kuusinen, Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Jukka Rahja ja Eino Rahja.

Ruotsista, Norjasta, Virosta, Latviasta, Liettuasta, Ukrainasta, Puolasta, Unkarista, Saksasta, Sveitsistä ja Ranskasta oli yksi äänivaltainen edustaja kustakin.   Kaukaisimmat edustajat olivat tulleet Amerikasta, Armeniasta, Persiasta, Kiinasta ja Koreasta.”

Antero Uitto: Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen.  Juva 2013. s. 61.

*

Suomalaisten erityisasema Kominternin kapalovaiheessa

Suomalaisten vahva edustus ensimmäisessä kongressissa  johtui paljolti siitä, että he olivat jo paikalla olevia ulkomaalaisia.  He olivat käytännössä johtaneet vallankumousta, jonka he olivat hävinneet ja joutuneet pakolaisiksi Neuvosto-Venäjälle.

Koska he olivat käytännössä jo ikään kuin luoneet aatteellisen nahkansa tulemalla bolshevikeiksi, heillä katsottiin olevan enemmän kunnioitusta kuin niillä, jotka vasta haaveilivat vallankumouksesta muualla Euroopassa.  Erityisesti Kuusisella, joka oli kuulunut Saksan sosialidemokratian vaikutuspiiriin, oli omakohtaista kokemusta länsimaisen työväenliikkeen menettelytavoista sekä sopiva kielitaito.  Hänellä oli myös Venäjän työväenliikkeen ja yleensä venäläisyyden tuntemusta.  Näin Kuusisella oli tulkin ja välikäden taitoa suhteessa länsimaiseen työväenliikkeeseen ja kirjoittaessaan hän pystyi ajattelemaan kansainvälistä lukijakuntaa.  Maailmanvallankumous tarvitsi tällaista henkilöä kapinajohdon ohella.

Kuusiselle Kominternista tuli jatkossa luontainen työmaa.  Maanpakolaisena hän sai toimia kansainvälisessä ympäristössä, missä hänen taidoillaan oli osuvaa käyttöä.  Jatkossa Kominternista muodostui se pohja. jota myöten Kuusinen sitoi itsensä Neuvosto-Venäjän rakenteisiin ja jota kautta hän vakiinnutti asemansa uuden kotimaansa hallinnossa.

Kominternin I maailmankongressin suuntaviivoja laadittaessa todettiin, että kapitalistisen kehityksen kiertämätön tulos oli imperialistinen sota, jonka muuttaminen kansalaissodaksi useissa maissa avaisi uuden kommunistisen vallankumouksen aikakauden.  Valtiovallan valtaaminen oli kaikkien maiden työläisten lähin tehtävä.

”Työväenluokan lopullinen voitto voidaan turvata vain pystyttämällä proletariaatin diktatuuri, jonka esikuvana on vallankumouksen synnyttämä Neuvostovalta[.] - - Proletariaatin päämääränä on lähimpänä aikakautena kansainvälisen Neuvostotasavallan järjestäminen ja keinona siihen – kaikki joukkotaistelun muodot ja sen korkein muoto – aseellinen kapina”.

O.W. Kuusinen puhui suuntaviivojen laatimisen yhteydessä, että

”on korostettava vallankumouksellista hyökkäystä eikä niin paljon puolustusta.  Me olemme Suomessa jo kerran käyneet vallankumouksellisen puolustustaistelun, emmekä mitenkään haluaisi sitä toista kertaa.  Huomio on kiinnitettävä proletaarisen vallankumouksen hyökkäykseen”.

[Kolmannen Internationaalin] Ensimmäiselle kongressille luettiin myös SKP:n edustajiston lausunto, jossa perusteltiin Kominternin perustamisen välttämättömyyttä:

”Me kommunistit, Euroopan, Ameriikan ja Aasian eri maiden vallankumouksellisen proletariaatin edustajat, kokoontuneina Neuvosto-Moskovaan, tunnemme ja tajuamme itsemme sen asian perillisiksi ja päättäjiksi, jonka ohjelma julistettiin 72 vuotta sitten [Kommunistinen Manifesti 1848].  Meidän tehtävänämme on yhdistää työväenluokan vallankumouksellinen kokemus, puhdistaa liike opportunismin ja sosiaalipatriotismin petoksellisista lisistä, yhdistää maailman proletariaatin kaikkien todella vallankumouksellisten puolueitten ponnistukset ja siten helpottaa ja jouduttaa kommunistisen vallankumouksen voittoa koko maailmassa”.

[Tässä, ilmeisesti OWK:n kynästä lähteneessä lausunnossa huomiomme kiinnittyy mm. ilmaisuihin: ”opportunismin ja sosiaalipatriotismin petokselliset lisät”; ”todella vallankumoukselliset puolueet” sekä tietenkin tuo ”liikkeen puhdistaminen”, VH]

[SKP:n edustajiston] Lausunto päättyy vakaumukseen, että ”koko maailmassa tulee ensi tieto Kominternin perustamisesta otettavaksi vastaan riemulla”.

Lopuksi kongressissa hyväksyttiin maailman proletaareille manifesti, joka oli perillinen 72 vuotta aiemmin esitetylle kommunistiselle manifestille, jonka olivat allekirjoittaneet Karl Marx ja Friedrich Engels.  Kongressissa hyväksyttiin myös Leninin 22 kohtaa käsittävät teesit, jotka käsittelivät porvarillista demokratiaa ja proletariaatin diktatuuria:

Vain valtion neuvostojärjestelmä kykenee kerrassaan ja lopullisesti hävittämään vanhan, s.o. porvarillisen virkamies- ja oikeuslaitoskoneiston, joka kapitalismin vallitessa demokraattisimmissakin tasavalloissa on jäänyt olemaan suuri este demokratian toteuttamiselle työläisiä ja työtätekeviä varten. - - Valtiovallan hävittäminen on päämäärä, jonka kaikki sosialistit, heidän joukossaan ja etunenässä Karl Marx ovat omaksuneet.  Ilman tätä päämäärän toteuttamista ei voida toteuttaa todellista demokratiaa, s.o. tasa-arvoisuutta ja vapautta”.

Kominternin perustamisen ja ensimmäisen maailmankongressin yhteydessä oli selvää, että Kuusinen tulisi olemaan aktiivisesti mukana uuden maailmanjärjestön toiminnassa kansainvälisen vallankumouksen hyväksi.  Mutta vielä tässä vaiheessa [1919] häntä poltti akuutti tilanne Suomessa ja sen korjaaminen uusilla kumousjärjestelyillä, joihin hän uppoutui täysin.”

Uitto, emt. s. 61-64.

*

Päästä se matokin kuolee” – eli Suomen EK:n attentaatti O.W. Kuusista vastaan 23.5.1921

Attentaatti johtajaa vastaan

Rauha tultua [Tarton rauha 14.10.1920] Pietarissa oli avattu Suomen pääkonsulinvirasto Nevskin ja Konjusennajan kulmaan.  Konsuliviranomaisia kiinnostivat suomalaisten kommunistien puuhat kovasti. …

Lähetystövirkailija Hannes Saarela ja Etsivän keskuspoliisin [EK] pääosaston edustaja Urho Piha järjestivät toukokuussa 1921 attentaatin Otto Wille Kuusista ja Kullervo Manneria vastaan.

Kaksi punakomentajaa, Hanski Kuokkanen ja Einari Lehtonen, halusivat tulla pakolaisten paluumuuton mukana Suomeen, mutta he pelkäsivät joutuvansa Suomessa vankilaan viime vuosina tekemistään murhista.  Saarela ja Piha lupasivat miehille kuitenkin vapaan maahanpääsyn, jos nämä ampuisivat kommunistijohtajat.

Kuokkanen ja Lehtonen asettuivat vahtiin Eino Rahjan residenssin luo ja illalla 23.5.1921 ampuivat kahta autosta nousevaa henkilöä, joista Kuokkanen oli tunnistanut toisen Manneriksi.  Toinen, joka ei ollut Manner, putosikin.  Kuusinen hän ei ollut, koska Otto Wille todistettavasti kuoli vasta vuonan 1964.

Assasiinit pakenivat paikalta, jäivät parin päivän päästä kiinni, mutta pääsivät 28.5. karkaamaan [!] Pietarin Suomen aseman tsekasta Suomeen.  Kuokkanen kävi vielä tämän jälkeen pari kertaa Pietarissa salaa EK:n johtajan tuomari Frans Klemetin kuriirina.”

Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, s. 213.

[Miesten karkaaminen Pietarin Tshekan vankikopista vaikuttaa kovin vaivattomalta ollakseen ”aito karkaaminen”, usein tällaisia ”järjestelyjä” tehtiin erilaisten työtehtävien suorittamista varten, VH]

*

Agent provocateur

EK:n [Etsivä keskuspoliisi] tarpeellisuus yhteiskuntarauhan säilyttäjänä todistettiin niin sanotulla ”Kallion leikkauksella”.

Kesällä 1923 EK sai tietoja Kommunistisen Internationaalin laajamittaisesta kapinahankkeesta Saksassa.  Koska EK pelkäsi kapinan heijastuvan aina Suomeen asti, se suositti hallitusta ryhtymään ennaltaehkäisevään toimintaan.

EK pidätti elokuussa noin 200 Sosialistisen työväenpuolueen jäsentä, joista monet olivat kommunisteja.  Pääministeri Kyösti Kallio epäili mittavien pidätysten mielekkyyttä, mutta hyväksyi ne lopulta. 

Leikkauksella maalailtiin uhkakuvia kommunismista ja tuettiin vaatimuksia vahvasta valtionpoliisista.

”Kallion leikkauksen”, josta nousi valtava kohu, epäiltiin vaikuttaneen silloisen EK:n päällikön Frans J. Klemetin ennenaikaiseen kuolemaan.  Hänen huhuttiin tehneen itsemurhan.

Heleniuksen komitean mietintö valmistui vuoden 1923 joulukuussa.  Tilanne oli EK:n kannalta edullinen, koska se oli aivan vasta osoittanut itsensä tarpeelliseksi.  Komitean mietinnössä luotiin katsaus naapurimaiden valtionpoliisitoimintaan, johon uusi päällikkö Esko Riekki oli käynyt tutustumassa.

Omassa luvussaan käsiteltiin Neuvosto-Venäjältä uhkaavaa vaaraa.  EK:n tietomäärä kommunisteista ja kommunistien toiminnasta oli sen mukaan kasvanut alkuajoista.  Vuonna 1922 EK:ssa oli suomalaisten, Neuvosto-Venäjällä koulutuksen saaneiden punaupseerien määräksi arvioitu 1.500.  Kaikkia ei pidetty potentiaalisina vallankumouksen tekijöinä, vaan joukossa oli myös puna-armeijaan pettyneitä ja ideologian kavaltajia.  EK oli tietävinään, että osa punaupseereista oli vaarattomia uhoajia, jotka olivat omaksuneet kommunistisen kielenkäytön.  Siitä huolimatta EK oli huolestunut punaupseereista ja heidän toimistaan niin paljon, että päällikkö Frans J. Klemetti oli tehnyt ehdotuksen suojelupidätyksistä armeijan liikekannallepanon sattuessa…

…Kun Esko Riekki tuli vuonna 1923 Klemetin seuraajana EK:n päälliköksi, hän ryhtyi heti kehittämään viraston menetelmiä.  Hän asetti vuonna 1924 Urho Kekkosen, Urho Pihan ja Kaarlo Hillilän pohtimaan poliittista tiedustelua.  Kolmikko laati aiheesta kaikkiaan kolme muistiota muutaman vuoden sisällä.  Muistioissa käsiteltiin tiedustelutoiminnan kehittämistä, laillisuusongelmaa ja uudenlaista etsivätyyppiä.

Nuoret juristinalut asettivat muistioissaan maan edun lain kirjainta tärkeämmäksi.  Heidän mielestään henkilön läheiset suhteet kommunisteihin oli asetettava poliittisen luotettavuuden edelle.  Kolmikko hyväksyi ja suositteli kaupankäyntiä poliittisten rikollisten kanssa, mikäli siitä olisi maalle etua; se olisi parempi vaihtoehto kuin rikollisen aineksen kasvattaminen ”Tammisaaren yliopistossa”.

Tiedustelijoiden hankinnassa tuli muistioiden laatijoiden mukaan käyttää psykologista silmää.  Rahapulasta kärsivät kommunistit olivat varsin alttiita antautumaan tiedustelijoiksi.  Sitäkin parempi keino oli luopua pidätetyn syytteistä, jos hän ryhtyisi yhteistyöhön. …

…Pääosastolla ja Kajaanin alaosastolla työskennellyt Urho Kekkonen suunnitteli jopa väitöskirjaa agent provocateurista.  ”Ohranointiin” oli innostunut myös Kekkosen osakuntakaveri Kaarlo Hillilä, joka kirjoitti ystävälleen vuonna 1924, että ”ehkä ohrana-ase on sittenkin tulevaisuutemme”.

Isänmaan puolesta.  Suojelupoliisi 50 vuotta.  toim. Matti Simola ja Tuulia Sirvio.  Helsinki, 1999. s. 23, 27-29.

*

Päällikkö Frans Josef Klemetin kuolemansyy

Ossian Holmströmin eron jälkeen oli Etsivän Keskuspoliisin päälliköksi noussut tammikuussa 1923 vanhempi apulaispäällikkö, varatuomari Frans Josef Klemetti, jonka johdolla poliisi pidätti kesällä kymmeniä Sosialistisen työväenpuolueen johtohenkilöitä.  Mahdollisesti prosessin synnyttämä stressi oli osasyynä hänen yllättävään kuolemaansa elokuussa [1923].  Vaikka virallisesti puhuttiin ”äkillisestä aivohalvauksesta”, hänen huhuttiin myös tehneen itsemurhan.

Uusi päällikkö [varatuomari Esko Riekki] valittiin tavallaan kriisitunnelmissa….

Alaviitteessä:

F.J. Klemetin veli, kuoromies Heikki Klemetti epäili myrkytystä ja olisi halunnut tutkituttaa tapauksen, mutta hänen sisarensa ei pitänyt sellaista tarpeellisena.”  -

Lähde: Matti Lackman: Esko Riekki.  Jääkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö, SS-pataljoonan luoja.  SKS, 2007. s. 159, 501.

[Tuntien sittemmän tiedon varassa Tshekan jo hyvin varhain omaksumien toimien drastisen luonteen, tuollaisen tutkimuksen tekemiselle tällaisessa kuvatussa tapauksessa olisi ollut mitä suurimmassa määrin pätevä peruste, VH]

*

III kongressi Moskovassa kesällä 1921

”[Kolmannen internationaalin eli Kominternin III] Maailmankongressi järjestettiin Moskovassa kesä-heinäkuussa 1921.

Osanottajia oli peräti useita satoja 52 maasta ja lähes sadasta puolueesta.

Venäjällä olevien suomalaisten edustus oli merkittävä, ja Suomesta paikalle kutsuttujen joukossa olivat Arvo Tuominen ja Emil Tuomi. 

Kongressissa pohdittiin kansainvälistä tilannetta, jossa ”kapitalismi oli sosialidemokratian petoksen avulla jonkin verran toipunut sodan jälkeisestä pulasta ja alkanut taloudellisen ja poliittisen hyökkäyksen työväenluokkaa kohtaan”.  Tämän vuoksi III kongressi päätti laatia uudet kommunistiset menettelytavat muuttuneiden olojen mukaisesti.

Kominternin tärkeimmän elimen Toimeenpanevan komitean (TpK) toimintaselostuksen piti Grrigori Zinovjev.  Lev Trostki puolestaan kertoi maailmantalouden tilasta.  Karl Radek piti puheen Kominternin taktiikasta, jota Lenin paljon arvosteli.  Kuusisen teeseihin tehtiin eräitä muutoksia ja kongressin päätöspäivänä ne hyväksyttiin.

O.W. Kuusinen valittiin hyvin merkittävään asemaan Kominternin TpK:n jäseneksi ja yhdeksi sen sihteereistä.  Hänen valmistelutyönsä toimi siitä edespäin pohjana kaikille vallankumouksellisille puolueille maailmassa.”

Uitto, emt. s. 87.

*

Kominternin komissaari Kuusinen – ei profeetta omiensa parissa

SKP:n riitaisa puoluekokous 1921

Kominternin III maailmankongressin jälkeen oli aika ryhtyä purkamaan jo vuoden kytenyttä tyytymättömyyttä Kuusista kohtaan SKP:ssä.

Kominternin TpK:n nimittämä organisaatiokomitea ja SKP:n keskuskomitea suhtautuivat aiempaa sovittelevammin suomalaisten tovereiden pyrkimyksiin.  Yhtenäisyyden palauttamiseksi nämä elimet olivat lähettäneet kutsun Suomeen, jotta suomalaiset saapuisivat Pietariin osallistuakseen SKP:n neljänteen puoluekokoukseen [perustava kokous elo-syyskuussa 1918, II 1919, III 1920 ja nyt IV]

Puoluekokous alkoi heinäkuun 25. päivänä eli vajaa kaksi viikkoa Kominternin III kongressin päättymisen jälkeen.  Paikalla oli 87 edustajaa, joista Suomesta oli saapunut salaa etappiteitä pitkin poliisin tietämättä tällä kertaa peräti 55 henkeä.

SKP:n puheenjohtaja Manner avasi kokouksen puheella, jossa hän arvosteli terävästi Kuusista.  Sen jälkeen K.M. Evä ja Eino Rahja kertoivat omat näkemyksensä Kuusisen ja Rahjan ryhmien välisestä konfliktista.  Kuusisen klubilla haavoittunut Evä esitti niin musertavan arvostelun Kuusisesta, että se jäi pysyvästi närkästyneen ja pitkävihaisen Kuusisen muistiin.  Tärkeimpänä kysymyksenä olivat puolueorganisaatio sekä Pietarin suomalaisten upseerioppilaiden 31.8.1920 suorittama kahdeksan puoluejäsenen murha [Kuusisen klubin ampumavälikohtaus].  Eino Rahja syytti Kuusista pehmeydestä niin sanottua revolverioppositiota kohtaan, mikä oli sikäli ymmärrettävää, että Rahjan veljeksistä Jukka oli yksi uhreista ja Jaakko haavoittui vaikeasti.  Eino oli tunnettu julmuudestaan ja hän vaati, että koko revolveriopposition johtajat hirtettäisiin.  Kuusisella oli selvästi maltillisempi linja, mikä sai Rahjan esittämään syytöksen, että Kuusinen itse asiassa puolusti murhia.  Eräs Rahjan kannattaja meni jopa niin pitkälle, että hän syytti Kuusista salajuoneen osallistumisesta ja väitti tämän olevan jopa Suomen salaisen poliisin agentti.

Kuusinen joutui myöntämään, että oli tehnyt vakavan virheen lähettäessään Tukholmasta Pietariin vaatimuksen uuden puoluekokouksen järjestämisestä, koska se oli lähinnä kiihottanut eikä tyynnyttänyt Pietarin punaupseerikoulun oppositiota.  Samalla hän toi esiin sen, miten Rahjan veljekset olivat käyttäneet valtaa byrokraattisesti ja diktatorisesti suomalaista emigranttiväestöä kohtaan.  Kuusisen mukaan emigranttien ongelmia oli käsitelty väärin, joten heillä oli täysi syy tyytymättömyyteen.  Edelleen hän tähdensi, että johtajien velvollisuus on käsitellä oppositioaineksia niin, että vältetään isot ristiriidat.  Ikään kuin myönnytykseksi Kuusinen ehdotti, että [Kuusisen klubilla] murhattujen kunniaksi julkaistaisiin muistoteos.

… SKP:n keskuskomitea julkaisi satasivuisen teoksen ”Kommunaadien muistojulkaisu kommunismin puolesta kaatuneille elokuun 31 päivänä 1920 veriteon uhrien muistolle”. 

Se ilmestyi Leningradissa viisi vuotta myöhemmin 1926.  Siinä oli johtavien suomalaisten kommunistien kirjoituksien lisäksi Zinovjevin puhe. 

O.V. Kuusisen artikkelissa ”Fasistiliikettä suomalaisten vallankumouspakolaisten keskuudessa Neuvosto-Venäjällä” murhaoppositio leimattiin fasismiliikkeeksi, josta osa ”oli palkattuja ohranan agentteja” ja toinen osa ”fasisteja, jotka kuvittelivat olevansa vastavallankumouksellisia”.  Edellisiin kuului Voitto Eloranta, joka oli etevin Suomen ”lahtarien agenteista”, ja jälkimmäisiin Aku Paasi.

… Puoluekokouksen toinen erimielisyyden aihe oli kysymys puolueorganisaatiosta.  Luonteelleen tyypillisesti Eino Rahja haukkui Kuusisen organisaatiosta esittämiä näkemyksiä opportunismiksi ja ”paskaksi”, vaikka ne perustuivat Kuusisen Leninin pyynnöstä vastikään laatimiin teeseihin Kominternin III kongresille.”

Uitto, emt. s. 87-89.

*

Leninin auktoriteetti

Politiikka oli hänen [V.I. Lenin] elämänsä ydin, eikä hän säälitellyt itseään, kun velvollisuus kutsui.

Hän olisi milloin tahansa voinut pyytää Stepan Giliä ajamaan Gorkin lepokotiin, mutta yleensä hän vain painoi eteenpäin.  Hän oli kuitenkin hirvittävän uuvuksissa.  Hän oli selviytynyt tehokkaasti vallankumouksesta, sodasta ja jopa rauhasta [Brest-Litovsk 3.3.1918] kaikkine ongelmineen.  Hän oli kestänyt sukulaisten ja Inessan menetyksen [Inessa Armand, (1874-1920) Leninin julkinen rakastajatar, ranskalaissyntyinen venäläinen bolshevikki]. 

Mutta hän oli suunnattoman pettynyt puoluejohdon tovereiden epäluotettavuuteen.  Talvella 1920-21 heitä oli kiinnostanut enemmän sisäinen riitely kuin vallankumouksen pelastaminen, eikä polemiikki ehtynyt keväällä 1921; hänellä oli yhä kädet täynnä ajaessaan läpi kymmenennen edustajakokouksen päätöksiä.  Ja milloin bolshevikkijohtajat eivät nahistelleet keskenään, he kaipasivat hengähdystaukoa työhönsä, sillä sota-ajan paineet olivat tehneet tehtävänsä ja jokaisella johtajalla oli vakavia terveysongelmia.  Politbyroo muuttui toimintakyvyttömäksi, kun jäsen toisensa jälkeen ilmoittautui sairaaksi ja Lenin joutui jatkamaan taistelua yksin omista kroonisista vaivoistaan huolimatta.  Hän uurasti sietokykynsä rajamailla.

Mutta sille ei mahtanut mitään.  Trotski oli selvästi piipussa ja joutui lähtemään lomalle.  Zinovjev sai peräti kaksi sydänkohtausta ja Kamenevillakin oli sydänongelmia.  Stalin joutui umpilisäkeleikkaukseen.  Buharin oli vastikään palannut sairaslomalta.  Lenin oli ennenkin joutunut taistelemaan yksin, mutta tämänkertainen tilanne vaati todellista henkistä kestävyyttä.”  -

Robert Service: Lenin.  2000, suom. 2001 WSOY. s. 507-508.

*

Vallankumouksen linja: kumous yhdessä maassa vai monessa?

Leninin puheista etenkin ulkomaalaisten seurassa saattoi joskus päätellä, että hän oli tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen [1921].  Hän oli etevä silmänkääntäjä.  Kun hän sanoi kannattavansa ”rauhanomaista rinnakkaiseloa”, moni länsimaalainen saattoi kuvitella, että hän oli jonkinlainen pasifisti.  Mutta kommunistitovereilleen – olivat he venäläisiä tai ulkomaalaisia – hän ei missään tilanteessa esittänyt moisia epämarxilaisia mietteitä.  Ja olisiko siihen ollut syytäkään? 

Hän uskoi edelleen, että Neuvosto-Venäjä ennen pitkää tarvitsi rinnalleen Neuvosto-Saksan, Neuvosto-Ranskan ja Neuvosto-Britannian.  Mutta hän oli aina ylpeillyt taidollaan ottaa kaikki irti kehnostakin tilanteesta.  Hän salli edelleen rahan, vakoojien ja propagandan soluttamisen muualle maailmaan, erityisesti Keski-Eurooppaan.  Hän teki minkä pystyi riitaannuttaakseen kapitalistiset vallat keskenään.  Hän ei selittänyt, miten voitaisiin samanaikaisesti lähentyä näitä valtoja ja edistää yleismaailmallista sosialistista vallankumousta.  Hän ei tiennyt sitä itsekään.

Yksi asia oli hänen mielestään selvä: Komintern oli saatava tajuamaan, ettei sen sopinut lietsoa minkäänlaisia kapinahankkeita, jotka kannustaisivat Ranskaa ja Britanniaa kommunisminvastaiselle ristiretkelle ja näin uhkaisivat Neuvosto-Venäjää.

Hänen viimeinen suuri ponnistuksena Puolan katastrofin jälkeisenä vuonna oli ulkomaisten kommunistien taivuttaminen tälle linjalle.  Kominternin kolmannessa kongressissa, joka alkoi Moskovassa 23. kesäkuuta 1921.  Hän piti visusti silmällä sellaisia Kominternin voimahahmoja kuin Karl Radek ja Béla Kun.  Saksan kommunistinen puolue torjui maaliskuun kaappausyrityksensä arvostelun; sen johtajat katsoivat yhä pelkästään noudattaneensa Leninin bolshevikkien esimerkkiä vuodelta 1917.  Lenin suuttui heille kerta kaikkiaan.  Hän ilmeisesti epäili, että he yrittäisivät uutta huonosti harkittua kaappausta.  Kongressissa hän selitti, että bolshevikit olivat ryhtyneet väliaikaisen hallituksen kukistamiseen vasta hankittuaan ”enemmistön työläisten ja talonpoikien edustajien neuvostossa”, ja tämä oli oikea malli, jota Saksan kommunistien pitäisi seurata.  Hän vääristeli historiaa.  Bolshevikeilla ei ollut ehdotonta enemmistöä edes kaupunkien neuvostoissa ennen lokakuun vallankumousta.  Mutta useimmat bolshevikit uskoivat myyttiin jo kansalaissodan päätyttyä – ja ehkä Lenin itsekin uskoi siihen.  Kun kongressi päätti 12. heinäkuuta [1921], hän oli saanut tahtonsa läpi.

Hän oli joutunut tekemään parhaansa tässä taivuttelutyössä.  Hienotunteisuus ei ollut hänen parhaita puliaan.  …

…Hänellä [Lenin] ei ollut aikomustakaan pohtia, oliko bolshevikkien vallankaappaus ylipäänsä viisas teko.  Hänen elämänsä ja uransa kytkeytyi erottamattomasti lokakuun vallankumoukseen, ja hän halusi Kominternin tunnustavan, että hän tiesi paremmin kuin yksikään toinen elävä kommunisti Venäjällä tai ulkomailla, miten tätä vallankumousta parhaiten puolustettiin  Hän oli puolustanut sitä kiivaasti politbyroon ja keskuskomitean suljetuissa istunnoissa.  Puna-armeija oli komennettu kukistamaan Kronstadtin kapinalliset, tappamaan heidän johtajansa ja kuljettamaan loput Uhtuan pakkotyöleirille kauas pohjoiseen.  Poliittinen komissaari Vladimir Antonov-Ovsejenko ja komentaja Mihail Tuhatsevski oli hänen toimestaan lähetetty Tamboviin tukahduttamaan sikäläistä talonpoikaiskapinaa [ks. alla: ”Tambovin talonpoikaiskapina 1921”], tarvittaessa vaikka myrkkykaasupommituksin. 

Hän oli hyväksynyt väkivallan kaikkia niitä vastaan, jotka olivat poliittisesti uhmanneet punaisia heidän edetessään Azerbaidzaniin, Armeniaan ja Georgiaan.  Kuten vuosina 1891-92 hän oli nytkin kääntänyt kuuron korvansa pitkin Venäjää ja Ukrainaa raivoavalle nälänhädälle, vaikka jopa ihmissyönti oli levinnyt laajalle. 

Hän laski Tshekan irralleen, kun jossakin puhkesi lakkoja.  Kertaakaan hänessä ei näkynyt masennuksen merkkejä.  Kertaakaan hän ei sanonut kellekään toverilleen, että lokakuun vallankumous olisi tehty turhaan tai kaikki verenvuodatus alkaisi olla hänelle liikaa.

Sen sijaan hän katsoi vuoden työn sujuneen tyydyttävästi.  Ilman häntä puolue olisi romahtanut kerta kaikkiaan.  NEP, jossa ankara sotilaallinen ja poliittinen pakkovalta yhdistyi hyvin marginaalisiin taloudellisiin uudistuksiin, oli ehdottomasti vähin millä neuvostovalta oli pelastettavissa.   Hän oli tajunnut tämän myöhemmin kuin olisi voinut ja pitänyt.  Kukaan muu ei kuitenkaan olisi kyennyt taivuttamaan bolshevikkeja uuden talouspolitiikan kannalle.

Kominternin kolmannen kongressin viimeisinä päivinä hän oli lopen uupunut, ja edustajien pettymykseksi hän jäi pois päätösistunnosta.  Mutta hän oli saanut tavoitteensa.  Hänellä ei ollut varaa ylvästellä sillä asialla.  Mutta voitot puolueen edustajakokouksessa [X Edustajienkokous 8.3.-], puoluekonferenssissa ja Kominternin kongressissa olivat poikkeuksellisia poliittisia taidonnäytteitä.

Ilman Leniniä ei olisi tehty lokakuun vallankumousta.  Ilman Leniniä Venäjän kommunistisen puolueen taru olisi loppunut lyhyeen vuoden 1921 jälkeen.”

Robert Service: Lenin. WSOY, 2001. s. 512-514.

*

Miten musta valkaistaan

Syyskuun lopussa 1920 VKP:n yhdeksännen puoluekonferenssin piirtoja;

Hyökkäys Puolaan oli johtanut mursertavaan tappioon.  Talous oli raunioina.  Työläiset lakkoilivat ja talonpojat kapinoivat, ja jopa asevoimissa esiintyi rettelöitä.  Bolshevikkipuolue oli levoton, ja sen sisäiset ryhmittymät – demokraattiset sentralistit ja työläisoppositio – nauttivat päästessään kovistelemaan politbyroota konferenssin suljettujen ovien takana.  Puolueen tulevasta politiikasta ei ollut yksimielisyyttä.  Sen sijaan bolshevikit olivat alkaneet epäillä, että jokin oli mennyt perusteellisesti vikaan koko neuvostomaassa.  Leninin tyyliin ei kuulunut vetäytyä väittelystä.  Päinvastoin hän paloi halusta antaa arvostelijoiden maistaa omaa lääkettään.

Niinpä hän tunnusti suoraan, että Puolassa oli todella koettu katastrofi, mutta vastuukysymyksen hän kiersi.

Hän selitti, että keskuskomitea oli hyväksynyt hyökkäyksen ”etnografisesti” puolalaiselle alueelle, ja myönsi sitten, ettei puoluejohto ollut tehnyt virallista päätöstä asiassa:

”Kun tämä päätöslauselma esitettiin keskuskomitealle, ei ollut vaikea ymmärtää sen hieman vaikeaa luonnetta siinä mielessä, että tuntui mahdottomalta äänestää sitä vastaan.  Miten olisi voitu äänestää sovjetisoinnin avustamista vastaan?”

Tällä retorisella kysymyksellä Lenin halusi juntata kiihkoilevien kuulijoidensa tajuntaan, että hekin olivat äänestäneet hyökkäyksen puolesta.  Mutta kyseessä oli silmänkääntötemppu.  Lenin oli lähes yksin painostanut puolueen johtavia tovereita hyökkäyksen kannalle, ja nyt hän yritti väistää henkilökohtaisen vastuunsa.  Hän myös päästi harkitusti analyysinsä hieman harhailemaan pohtiessaan, missä kohtaa oli tehty virhe.  Oliko se ollut poliittinen vai strateginen?  Hän tarkasteli näiden eroa mutta ei tarjonnut omaa johtopäätöstään.  Hän paljasti myös keskuskomitean loppujen lopuksi päättäneen, ettei asevoimissa pantaisi toimeen tutkintaa, mutta taaskaan hän ei selittänyt syytä.  Koko raportissaan hän puutui arkoihin kohtiin vain ohimennen…

…Lenin ei sanallakaan vastustanut ”vallankumouksellista sotaa”. 

Mutta hän oli hiljalleen päätynyt sille kannalle, että puna-armeijan olisi nähtävissä olevassa tulevaisuudessa pidettävä pistimensä tupessa.

Niinpä nyt oli loogista syytä pohtia koko poliittista linjaa uudelleen.

Puoluekonferenssi ei kuitenkaan antanut tilaisuutta siihen.  Edustajat eivät olleet saapuneet Moskovaan keskustelemaan poliittisten vaihtoehtojen koko kirjosta vaan kovistelemaan puolueen korkeinta johtoa.

Varsovan-retken suunnittelua ja toteutusta arvosteltiin ankarasti.  Tästä asiasta Lenin selviytyi kuin koira veräjästä.  Trotskin ja Stalinin keskinäinen kyräily puhkesi avoimeksi ja kiivaaksi riidaksi, kun Trotski väitti että Stalin oli harhauttanut keskuskomiteaa esittämällä liian ruusuisen kuvan sodan voitonmahdollisuuksista.  Puolueen sisällä ei oltu nähty niin henkilökohtaista yhteenottoa vuosien 1903 ja 1904 katkerien kiistojen jälkeen.  Politbyroon jäsen kävi toisen jäsenen kimppuun.  Stalin tulistui nöyryytyksestään ja vaati itselleen vastauspuheenvuoroa.  Lenin päätti valita puolensa; ehkä hän oli todella Trotskin kanssa samaa mieltä, mutta joka tapauksessa hänelle tarjoutui sopiva syntipukki.  Seurauksena oli karmea yhteenotto.  Mutta Lenin selviytyi siitä vahingoittumattomana.  Itse asiassa hän oli konferenssin päättyessä ainoa edustaja, jota vihaiset toverit eivät olleet joukolla röykyttäneet.”  [Pieleen menneen projektin lopputase: syyttömät tuomitaan, syylliset palkitaan, VH]

Service, emt. s. 493-494.

*

Tambovin talonpoikaiskapina 1921

Kysymys leipäviljan saatavuudesta kävi tulenpalavaksi vuodenvaihteessa 1920-1921.  Lenin näki että vasta kun puolue oli päättänyt viljanhankintapolitiikastaan, se saattoi aloittaa pohdiskelut lähivuosien strategisesta linjasta.

Lenin oli joulukuussa 1920 ”jatkuvasti keskustellut neuvostojen kahdeksannen edustajakokouksen talonpoikaisdelegaattien kanssa, ja seuraavina viikkoina hän otti vastaan pieniä talonpoikien lähetystöjä.  Hän oli pistäytynyt Moskovan alueen maaseudulla Jaropoletsissa ja Modenovossa ja puhunut kyläläisten kanssa.  Hän tajusi oikein hyvin, että hallituksen suosio oli pohjalukemissa.  Sovnarkomin tiedot viittasivat samaan suuntaan.  Lenin joutui usein myöntämään kuvernementeille erivapauksia, koska ne eivät kyenneet täyttämään hallituksen säätämiä viljakiintiöitä.  Noudatetulla politiikalla ei maata kyetty ruokkimaan, ja tilanne sen kuin pahein. 

Moni bolshevikki alkoi hiljalleen painottaa samaa asiaa.  Esimerkiksi V.N. Sokolov oli käynyt Siperiassa ja nähnyt maaseudun levottomuuksia.  Hän selitti Leninille kahden kesken 2. helmikuuta [1921], että ongelma saattaisi muuttua katastrofaaliseksi, ellei politbyroo tekisi jotain.

Tambovin kuvernementista palannut Buharin esitti samana päivänä raporttinsa politbyroolle.  Se alkoi viimein tajuta, että ”talonpoikaiskapinoille” Venäjän ydinalueilla oli tehtävä jotain.

Volgalla sijaitsevan Tambovin kapinaa johti sosialistivallankumouksellinen (sr) A.S. Antonov.  Talonpojat, joista moni näki nälkää sodanaikaisten taloussäännösten ja äkillisen kuivuuden takia, syyttivät ongelmistaan nimenomaan neuvostohallitusta.  Lenin oli aina suhtautunut ynseästi Volgan alueen talonpoikaistoon, ja kansalaissodassa hän oli turvautunut ennalta ehkäisevään joukkoterroriin.  Vuonna 1921 oli kuitenkin liian myöhäistä.  Tarvittiin puna-armeija murskaamaan kapinaa, joka uhkasi kaataa koko neuvostotasavallan.  Lenin lähetti Vladimir Antonov-Ovsejenkon poliittiseksi komissaariksi ja Mihail Tuhatsevskin komentajaksi hoitamaan kapina pois päiväjärjestyksestä.  Mutta tämä ei pelkästään riittänyt.  Myös jonkinlainen maatalousreformi oli tarpeen.  Koko lokakuun vallankumous oli vaarassa.

Juuri Tambovin kapina sai Leninin vakuuttuneeksi siitä, että sodanaikainen pakkoluovutusjärjestelmä oli lakkautettava.  Mutta hän ei puhunut siitä vielä kenellekään vaan tapaili edelleen maaseudun tapahtumien silminnäkijöitä.  Eräs heistä oli talonpoika Osip Tsernov, joka yllättyi, kun maailmankommunismin johtaja soi hänelle audienssin.  Kun Lenin kehotti häntä lukemaan ääneen lyijykynällä raapustetun raporttinsa, hän kertoi koko joukon epämiellyttäviä totuuksia Siperian talonpoikien oloista.  Erityisesti hän korosti, että tuon valtavan alueen varakkaammat talonpojat olivat taistelleet Koltsakia vastaan yhtä tuimasti kuin köyhemmät naapurinsa, ja nyt heitä kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti väitetyn neuvostovastaisuutensa tähden.  Hän selitti, ettei alueella ollut mitään kulakkiongelmaa:

”Kun olin lukenut loppuun, hän kysyi: ”Mikä teidän taustanne on?”.  Minä kerroin, että kuuluin karkotettujen pakkotyövankien joukkoon, että minut oli tuomittu pakkotyöhön sosialistivallankumouksellisen puolueen jäsenyydestä, mutta pidin nyt itseäni puolueettomana henkilönä ja viljelin omaa tilaani Siperiassa.”

Tsernov oli juuri sellainen talonpoika, jonka bolshevikit rutiininomaisesti määrittelivät ”kulakiksi” riistääkseen häneltä sitten kaiken viljan ja jopa hengen. 

Leninillä oli tarve tavata suorapuheisia ja asioista perillä olevia ihmisiä.  Isä Gapon oli avannut hänen silmänsä vuonna 1905, ja Osip Tsernovin kaltaisilla talonpojilla oli sama tehtävä vuoden 1921 alussa.

Kun politbyroo taas kokoontui 8. helmikuuta, Lenin oli tehnyt ratkaisunsa: viljan pakkoluovutuksista oli tehtävä loppu.”

Service, emt. s. 501-502.

*

Kommunistisen internationaalin III kongressi kesä-heinäkuussa 1921:

”…Kun vallankumoukset muissa maissa olivat epäonnistuneet, bolshevikkien politiikka ja organisaatiomuoto hyväksyttiin esikuviksi, vaikka kongressin puheenvuoroissa yleistämistä kritisoitiin.  Bolshevikkien linja kirjattiin myös pääehtoihin, niin sanottuihin 21 ehtoon.

Tärkeintä noiden ehtojen mukaan oli toiminnan keskittäminen.

Päätöksenteko haluttiin siirtää kokonaan internationaalille.  Niinpä siihen liittyviltä puolueilta vaadittiin, että niiden ohjelman, agitaation ja propagandan piti vastata Kommunistisen internationaalin päätöksiä.

Myös jäsenpuolueissa piti noudattaa päätöksenteon keskittämisen periaatteita: lehtien, kustannusliikkeiden ja parlamenttiryhmien oli toteltava keskuskomitean määräyksiä.  Puolueissa piti suorittaa säännöllisesti puhdistuksia.  Niiden piti myös luoda kaikkialla laillisen koneiston rinnalle laiton ja yhdistää ne.

Ehdot veivät pohjan Sstp:n [Suomen sosialistisen työväenpuolueen; SDP:n vasemmisto-opposition ja muiden radikaalimielisten väitteen mukaan SDP oli luopunut Suomen vanhan työväenpuolueen linjasta.  Sstp puolestaan palauttaisi sen kokoamalla joukot, jotka olivat aina pitäneet joko tietoisesti tai vaistonvaraisesti kiinni sosialistisista työväen aatteista.  Toisaalta se julisti samaistuvansa Venäjän vallankumouksen ja bolshevikkien esimerkkiin, VH] piirissä perustavan kokouksen jälkeen julistetulta ”omalla ohjelmalla” liittymisestä.  Se ei huolestuttanut Sstp:ta, joka ilmeisesti oli valtuuttanut edustajankin internationaalin II kongressiin.  Joulukuussa [1920] kokoontunut puolueneuvosto päätti järjestää asiasta puolueäänestyksen ja puolsi lähes keskusteluitta liittymisehtojen hyväksymistä.  …

…Sstp:n edustajana Internationaalin III kongressissa 1921 oli A. Tammenoksa.  Mies osallistui puoluekokouksen osanottajien luettelon mukaan myös SKP:n III puoluekokoukseen Moskovassa 13.8.1920 puheoikeutettuna osanottajana, olematta minkään järjestön virallinen delegaatti. 

[Internationaalin III kongressiin osallistui 30 suomalaista kommunistia.]

Internationaalin III kongressin luettelossa Tammenoksa esiintyi nimellä A. Nylund.  Kuka tämä Tammenoksa oli, jää epäselväksi.  Suomesta lähettämissään kirjeissä Severi Laine kertoi syksyllä 1920 laittaneensa Tammenoksan kanssa Sstp:n toimintaa kuntoon.  Myöhemmässä kirjeessään (21.1.1921) Laine kertoi Tammenoksan lähteneen.  Seuraavana päivänä VKP:n Pietarin suomalainen kollektiivi hyväksyi Arvid Viktor Tammenoksan VKP:n kandidaattijäseneksi.  VKP:n Pietarin puolen suomalaisen kollektiivin toimikunta hyväksyi 23.3.1921 Tammenoksan varsinaiseksi jäseneksi.”

Saarela: emt. s. 187-188, 418.

*

Kommunistisen internationaalin III kongressin linjanmuutos 1921

23. päivä kesäkuuta 1921, Kominternin III kongressin pääkeskustelussa Leo Trotski julisti:

Nyt, ensimmäistä kertaa, näemme ja tunnemme, että emme olekaan niin lähellä maalia kuin uskoimme, maalia, vallan haltuunottoa, maailmanvallankumousta. 

Tuolloin [III Internationaalin syntyhetkillä] vuonna 1919 me totesimme itsellemme: ”On kyse vain kuukausista”. 

Nyt me toteamme: ”On ehkä kysymys vuosista.”

Lähde: Protokoll des III. Kongresses der Kommunistichen Internationale (Moscau, 22. Juni bs 12. Juli 1921).  Hamburg 1921 s. 169.

*

Linjapoikkeamien selittäminen parhain päin

SKP:n IV puoluekokous pidettiin heti Kolmannen internationaalin III kongressin jälkeen, 25.7.1921 alkaen Moskovassa.

Puoluekokousta jäsensivät niin voimakkaasti Neuvosto-Venäjällä ja Suomessa toimivien kommunistien toiminnan yhdistäminen ja siihen liittyneet kiistat, että internationaalin kokouksen anti [ja suuren mitan strategis-taktinen lehmänkäännös, VH] sai vähän huomiota.  Kongressin suorittama muutos ei noussut keskeiseksi aiheeksi SKP:n kokouksessa.

Kongressissa oli kuitenkin arvioitu, ettei uutta vallankumouksellista tilannetta ollut välittömästi odotettavissa ja että jäsenpuolueiden tuli varautua pitempään vallankumoustaisteluiden kauteen.  Kokous oli myös antanut uusia tehtäviä internationaalin jäsenpuolueille: niiden päätehtävänä ei enää ollut vallankumouksen agitoiminen, vaan puolueiden piti pyrkiä hankkimaan työvöenluokan sekä työtätekevien ja riistetyn maaseutuväestön enemmistön kannatus.

Internationaalin linjan nopea muutos osoitti vallankumousaallon hiipuneen Länsi-Euroopassa. 

Sen oli internationaalin johdollekin kiteyttänyt Saksassa maaliskuussa koettu takaisku.  Muutos ilmensi myös neuvostojohdon halua turvata Venäjän vallankumous.  Maassa talvella 1920-21 esiintynyt tyytymättömyys selkiytti bolshevikeille, että heidän hallituksensa ei pysyisi pystyssä, ellei maa saisi tilaisuutta toipua sisällissodasta.  Sitä pyrittiin edistämään uudella talouspolitiikalla, joka salli vapaamman kaupankäynnin.  Neuvosto-Venäjä pyrki myös kehittämään kauppasuhteita kapitalististen maiden kanssa.

Muutos yllätti monet kokouksen osanottajat: olihan edellinen kongressi julistanut hyökkäävää linjaa ja olihan internationaalin johto olut samoilla linjoilla vielä keväällä [1921].

Silti muutoksesta ei pitänyt olla epäselvyyttä – esimerkiksi Saksan kommunistisen puolueen keväinen politiikka tuomittiin selvästi.  Äkillistä linjan muutosta verhottiin kuitenkin sotaisin ilmaisuin, jotka saattoivat antaa kuvan, että edellisen kongressin hyökkäävä linja jatkui.

Kongressin linjanveto saattoi yllättää myös monet suomalaiset kommunistit, jotka näköalapaikastaan ja runsaasta osanotostaan huolimatta, eivät noudattaneet kongressin sanomaa.  [Kuten edellä kerrottiin, III kongressiin osallistui yhteensä 30 suomalaista kommunistia, VH] Ainakin se jäi taustalle SKP:n puoluekokouksessa.  Selvimmin muutos näkyi Letonmäen alustuksessa.  Myös Kuusinen ja Sirola painottivat kokouksessa, että tilanne ei ollut Suomessa vallankumouksellinen, ja neuvoivat kärsivälliseen työhön pienten osittaisliikkeiden synnyttämiseksi: tunnukset oli asetettava näiden liikkeiden kehittymisen myötä.  Toisaalta Kusinenkin saattoi puhua aseellisen taistelun mahdollisuudesta jo seuraavana talvena.”

Saarela, emt. 240-241.

 

*

Suuri asia – pienet ihmiset

Osallistuminen kansainväliseen työväenliikkeen bolshevistisesti orientoituneeseen toimintaan merkitsi organisatorista ja ajatuksellista telakoitumista suureen Venäläiseen bolshevikkiseen liikkeeseen ja sen orgaaneihin, niiden päätöksiin, oikkuihin ja linjauksiin.

Sen minkä voimassa mahdollisesti voitti, sen vapausasteissa ja itsenäisyydessä – niin ajatusten kuin toiminnan tasolla – hävisi.

Edellä on vain vähäisesti teelusikalla annosteltu vähäinen näyte siitä problematiikasta, jonka ytimeen pienen valtion ja kansan, sellaisen kuin Suomen, kommunistisen liikkeen eri tasot joutuivat kun Lenin – tai Stalin – tai isompi organisaatio, mikä se kulloinkin olikin, VKP, NKP, Komintern tai muu, näki hyväksi tehdä jotain, naulata, niitata, muuttaa tai tarkentaa, sumentaa tai sekoittaa, mitä ikinä se tekikin, päätti ja ilmoitti:

toteuta ja tottele.

Olihan siinä bolshevikkien järjestörakenteella selittämistä paikallisyhdistyksen puheenjohtajille, aluejärjestöjen sihteereille, jäsenille, sympatisoijille, kaikelle kansalle: miksi nyt tehdään näin?

Kun vielä eilen oli toisin, puhumattakaan eri korkeiden toveriorgaanien vuosien varrella tekemistä ratkaisuista, linjauksista, periaatteista, sopimuksista, pyhistä sanoista.  Selitä, selitä, selitä.  Usko, usko, usko.

Tee niin kuin etujoukko määrää.

Tahtomattaankin me vuonna 2014 elävät voimme vetää tiettyjä yhtäläisyyksiä Euroopassa tätä nykyä vellovan suuren kysymyksen, federalistisen Euroopan kehittämisestä, kansallisvaltioiden ja kansallisten puoluerakenteiden asemasta, voimasta ja merkityksestä.

Siinä missä Lenin ja hänen aikalaisensa ja seuraajansa ponnistivat toiminnan ja aatelinjojen muuttuvat kuviot maailmanvallankumouksen ja bolshevikkisen taistelun motiivein, siinä Euroopan Unionin olosuhteissa vannotaan suuren Talouden, ja taloudellisen kasvun, kansainvälisen kilpailukyvyn, globaalin taistelun ja selviytymisen, elintason kohottamisen, elinympäristön suojelun ja voimapolitiikan taloudellisten edellytysten nimeen.

Luovuta valtaa saadaksesi valtaa.

Luovuta voimaa, saadaksesi voimaa.

Luovuta tahto, linja, aivot ja aatteet jollekin suuremmalle, voittaaksesi lopulta: saadaksesi kuin lottovoittona uusi tahto, uusi linja, uudet aivot, uudet aatteet, voitto.  Todellinen, lopullinen ja merkitsevä voitto.

Yhtä ja samaa köyhän ja tyhmän kusetusta.

Tai ainakin sen sitkeääkin sitkeämpää yritystä.

*

Post Scriptum

Yksilö suuren maailmanvallankumouksellisen toiminnan keskellä

1.)Hanski Kuokkanen;

Tämä on se mies, joka toverinsa Einari Lehtosen kanssa järjesti Pietarissa 23.5.1921 salamurhayrityksen Otto Ville Kuusista ja Kullervo Manneria vastaan.  Paikka oli Eino Rahjan residenssin edusta.  Kyseessä oli diili EK:n kanssa, ja panoksena miesten osalta vapautus oikeudellisista seuraamuksista vanhojen henkirikosten suhteen.  Toisaalta panoksena Suomalaisen kommunistisen puolueen kahden johtohahmon likvidoiminen historian näyttämöltä.

Hanke meni mönkään.  Sekä tiedustelu että toteutus pettivät: Kuusinen ei tullut paikalle, eikä edes Mannerista saatu henkeä.  Salamurhaajat pakenivat paikalta, mutta heidät pidätettiin parin päivän kuluttua.  Kolme päivää myöhemmin, 28.5. heidän ”onnistui” karata Pietarin Suomen aseman tshekan pidätyskopista ja matkustaa Suomeen.  Tuollainen pakeneminen on käytännössä lähes mahdotonta, paitsi silloin kuin kyseessä on ns. järjestetty vapaus.

Mikä oli Hanski Kuokkanen miehiään?

Kuokkanen kävi Pietarissa kansainvälisen puna-upseerikurssin.  Monien seikkailujen mies, punapäällikkö Heikki Kaljunen kokosi tammikuussa 1920 suomalaisen pataljoonan Kolonajan asemalla, lähellä Omskia.  Apunaan hänellä olivat viipurilainen Kustaa Pyykkö ja Pietarista lähetetyt punakomentajat Patu Hiltunen, Hanski Kuokkanen ja Antti Matikainen.  Nämä saivat mukaansa 150 miestä, joista muodostettiin Omskin varuskunnan IV pataljoona maaliskuussa 1920.  Toivo Vähä kertoo muistelmissaan, että Kaljunen yritti myöhemmin keväällä 1920 muodostaa suomalaisista tovereistaan ja siperiansuomalaisista kokonaista ratsurykmenttiä, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Henkilötiedot:

Kuokkanen, Anders Johannes ”Hanski” Bernhard Antinpoika,

syntyi kirvesmiehen perheeseen Jaakkiman (Kirvun) Ihalassa 22.12.1899, asui Terijoen Kuokkalassa ja viimeksi Kivennavan Haapalassa, muutti Pietariin 1913.  Oli sekatyöläinen ja kirjansitoja.

Liittyi helmikuussa 1918 Pietarin suomalaiseen punakaartiin, taisteli Raudussa, pakeni Venäjälle huhtikuussa 1918, kävi Buin suomalaispakolaisten siirtolassa, liittyi panssarijunan päällikön, Mikko Kokon johtamaan punaisten Valkeasaaren suomalaisten rajavartio-osastoon ja kävi peruspalvelun ohessa tekemässä murhia Suomen puolella ainakin maaliskuussa 1919.  Meni kansainvälisen upseerikoulun komentajakursseille syyskuussa 1919 ja valmistui punaupseeriksi jalkaväkilinjalta kesäkuussa 1920.  Toisten tietojen mukaan oli komentajakurssilla kesäkuusta 1919 lähtien ja valmistui tammikuussa 1920, jonka jälkeen lähti Omskiin, jossa palveli punapäällikkö Heikki Kaljusen joukossa.

Pidätettiin kesällä 1920 Samarassa kahdeksi kuukaudeksi ja sen jälkeen toimi mustan pörssin elintarvikekauppiaana Siperian Petropavlovskista Moskovaan ja Pietariin, jonne palasi tammikuussa 1921.

Miehellä oli Suomessa odottamassa syytteet kevään 1919 murhatöistä, joten hän päästäkseen Suomeen ilman pelkoa oikeudellisista seuraamuksista, hän teki Etsivän keskuspoliisin pääosaston kanssa diilin attentaatista Kuusista ja Manneria vastaan Pietarissa toukokuussa 1921.  Salamurhayritys jäi puolitiehen, Kuokkanen yhdessä rikostoverinsa Einari Lehtosen kanssa pidätettiin, mutta pääsi Pietarin Suomen aseman tshekasta pakoon Suomeen.

Otettiin Suomessa kiinni, laskettiin kesäkuussa 1921 kuulustelujen jälkeen vapauteen, mutta kävi vielä EK:n kuriirina Pietarissa.  Halusi eroon EK-yhteistyökuviosta ja meni Ranskan kautta Saksaan.

Ryhtyi salakuljettamaan pirtua ja jäätyään kiinni sai sakot elokuussa 1924 Kotkassa ja huhtikuussa 1925 Viipurissa, ja sitten heinäkuussa 1925 Viipurissa 8 kk vankeutta.  Vapautui elokuussa 1926.

Vanhat murhajutut vireytettiin ja pidätettiin Kokon osaston toimeksiannosta maaliskuussa 1919 Suomessa tekemistään murhista.  OIkeudenkäynissä lokakuussa 1928 tuomittiin 12 vuoden ja 1 kuukauden kuritushuonetuomioon.  Vankilassa suostui yhteistyömieheksi jälleen, ja vapautui tammikuussa 1937 Helsingin vankilasta (istui siis 8 vuotta 3 kk).

Toimi sitten verhoilijana Oulussa, jatkoi EK:n tiedottajana.  Tiedetään toimineen urakoitsijana jatkosodan aikana 1943 Petsamon Parkkinassa.  -

Lähde: Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, s. 104, 496-497.

*

Toinen mies

Savander, Väinö Aleksanterinpoika, s. Viipuri 7.11.1893.  Muutti Venäjälle 1915, valmistui punakomentajaksi huhtikuussa 1919.  Palveli 1. eli 54. eli 480 rykmentissä [puna-armeijan joukko-osastojen ja rykmenttien nimet ja numerot vaihtuivat tiheään] Aunuksessa, Pohjois-Venäjällä, ja komppanianpäällikkönä Puolan onnettomassa sodassa 1920 [katso Leninin Puolan-tölmäyksestä edellä].  Sittemmin oli Kansainvälisen sotakoulun urheilujaostossa ja koulun tulkkina 1923.  Vuonna 1925 vaikutti jo Petroskoissa.  Lopuksi yleni Petroskoissa Karjalan siirtolaishallinnon päälliköksi ja raha-asiain kansankomissaarin virkailijaksi.  Sai VKP(b):n jäsenkirjan.

Vangittiin ensimmäisten aallossa 29.7.1937, tuomittiin 20.11.1937 neuvostovastaisesta agitaatiosta ja sosialistisen yhteiskunnan vastaisesta propagandasta, jotka sisältävät yllytyksen neuvostovallan kumoamiseen syytettynä (RL 58 § 10. momentti), ja ammuttiin niskalaukauksella Petroskoissa 27.11.1937.  Kommunistisen aatteen miehen, Väinö Savanderin maine rehabilitoitiin 20. puoluekokouksen jälkeen 10.4.1956.                                                                                             –

Lähde: Harjula, emt. s. 557.

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

OWK:n salamurhaaja-yrittäjä Anders "Hanski" Kuokkanen oli Jaakkiman poikia, kasteseurakunta Kirvu;

Anders Kuokkanen:
HisKi –tiedosto: Jaakkiman srk, syntyneet 1899:
22.12.1899
30.12.1899 Ihalanoja Läks. Antti Juhonp. Kuokkanen v:o Anna Lovisa Björkbakka 33 Anders Johannes Bernhard
alkup - KKSIVU: 134
alkup - SIVU: 114
alkup - RIVI: 19
alkup - KASTESRK: Kirvu
alkup - KASAMM: Pastori
alkup - KASTAJA: P.Pakkanen
7 tapahtumaa löytyi.
Jaakkima, Kastetut 1899;

http://hiski.genealogia.fi/hiski/5dm65e?fi+0126+ka...

Janne Suuronen

Hyvä pläjäys historiaa. Auttaa ymmärtämään Suomen ja Suomen lähialueiden tapahtumia aina toisen maailmansodan päättymiseen asti.

Kirjoitusteknisesti: Lyhennelmä tahi tiivistelmä tuossa puheenvuoron alussa olisi paikallaan.

Käyttäjän JormaPallasvirta kuva
Jorma Pallasvirta

Kiitos katsauksesta. Aika paljon kosketuskohtia maamme ja koko Euroopan nykytilanteeseen.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset