Veikko Huuska

Milloin ja missä syntyi Suur-Suomi -ajatus?

Milloin ja missä syntyi Suur-Suomi -ajatus?

 

[Selostus:

tämä on katkelma vuosia jyystämästäni Edvard Gylling –elämäkerrasta, sen raakaversiosta.  Nyt kun Suur-Suomi –aatteen synty ja kehitys on tullut päivänkohtaisesti julkiseen tarkasteluun lienee oiva hetki julkaista tämä jakso tällaisenaan, huomautuksin että sen arvioinnissa on syytä huomioida ilmiselvän viimeistelemättömyyden lisäksi se näkökulmallinen tekijä, että se todellakin on osa laajemmasta kokonaisuudesta, jossa tarkastellaan tohtori Gyllingin elämää ja toimintaa. VH]

Viite: http://www.kirjakevät.fi/wsoy/johnny-kniga/historia/luvattu-maa-suur-suomen-unelma-ja-unohdus/9789510402955

 

http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/sari-nare-ja-jenni-kirves-toim-luvattu-maa-suur-suomen-unelma-ja-unohdus/1818865

 

http://kemppinen.blogspot.fi/2014/05/aarisuomalaiset.html

 

*

 

Suur-Suomen arvellaan yleisesti olleen 1930-luvu heimoinnostuksen myötä syntynyt ja ulkopoliittisesti epäviisaaseen uhitteluun liittynyt käsite.

 

Wikipedia; http://fi.wikipedia.org/wiki/Suur-Suomi-aate

 

Kuka on Suur-Suomi –ajatuksen isä?  Näyttää siltä, että ajatus on syntynyt hyvin varhain, Suomen itsenäisyyden välittömässä aamunkoitossa ja monilla, hyvin erilaisilla, tahoilla ja sitä on tuotu esille avoimesti varsin monilla foorumeilla.  Yleensä huonoilla ideoilla tai ainakin toteutumattomiksi jääneillä hankkeilla, ja vielä erityisesti viralliseen ”valtiolliseen kirkonkiroukseen” joutuneilla ajatussuunnilla ei ole isää.  Ilmeiset ehdokkaatkin kavahtavat moista ehdokkuutta ja pyrkivät peittelemään tai mitätöimään kaikkea, mikä liittää heidät tuohon ei-toivottuun aatteeseen.  Monet näkevät suuren vaivan pestäkseen itsensä puhtaaksi kyseenalaisesta tahrasta.

 

Tässä tapauksessa ajatuksella, pyrkimyksellä toteuttaa Suur-Suomi, on monta isää.  Isyystodistukseksi kelpaavia artikkeleita ja kannanottoja, hahmottelevia kirjoituksia ja kommentaareja löytyy verraten runsaasti suurelle yleisöllekin tarkoitetuista painotuotteista.

 

*

 

Vahaisimmat alkuideat saivat epäilemättä alkunsa antiikin historiasta ja tarinoista, joita koululapsille ahkerasti tarittiin.  Pienen kansan taistelu olemassaolostaan ja väkevän mutta oikeamielisyyttä ja kohtuutta vailla olevan naapuri-imperiumin uhka; siinä asetelma joka sovellettavat soveltaen tuotiin asemoitiin Suomeen.  Ja mitäpä pieni uhan alla eläessään eniten kaipaisi kuin lisää voimaa, lisää alueita, lisää tulta ja rautaa.  Siihen päämäärään se pääsi parhaiten elinalaansa levittämällä ja näin hankkimalla lisää elävää voimaa, suoja-alueita, luonnonesteitä, luonnonvaroja ja kaikkea sitä voimaa mitä se tulevaisuutensa turvaksi tarvitsi. Näin saavutettu lisävoima, ekspansiivinen sotavoiman kohotus toi isänmaan aamunkoiton ja loistavan, turvatun tulevaisuuden nopeammin ja varmemmin käsille kuin hidas oman kansan valistus ja vahvistustyö.

 

Uudemmalta ajalta ei sovi unhoittaa balttilaisten taistelua linnanherroja vastaan, ja ennen kaikkea Puolan, tuon ylpeän kansan, orjuutusta Venäjän ikeen alla ja kapinallista, uljasta taistelua vapauden ja oman elämän puolesta.  Olihan suomalaisia miehiä viety keisarillisen armeijan riveissä ja bajonetit ojennettuina oikaisemaan tuota kapinallista taistelua; siinä tehtiin mitä tehtävissä oli, käskyn käytyä, mutta valistunut eliitti otti siitä oman oppinsa, enkä epäile etteikö Puolan taistelu omasta elintilasta ja suur-Puolasta kaikkine eri sävyssä levittäytyvine unelmineen olisi vaikuttanut myös Suomessa yliopisto- ja kouluväen keskuudessa.

 

Mutta rajoittukaamme tässä hieman myöhemmin seuranneisiin aikoihin ja niiden kuluessa esille tuotuihin näkemyksiin.

 

*

 

Epäilemättä suuri osa noista kirjoituksista on huolellisesti toimitettu Moskovaan erilaisten inspehtoorien tutkivan silmän alle.  Timo Auvinen arvioi ”Vihollinen, vastustaja, ystävä” –tutkimuksessaan (2005):   https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/12045

 

”Puolueiden johtavia lehtiä oli Neuvostoliitossa luettu jo 1930-luvulta asti Suomen virallisina mielipiteinä”.

 

On perusteltua arvioida, että ainakin NKVD:n ulkomaanosastolla on harjoitettu tutkivaa lehtienlukua jo merkittävästi varhemminkin.  Varhaisempi kirjallinen ”todistusaineisto” oli tietenkin myöhemminkin ainakin rajatussa muodossa käytettävissä.  NKVD:llä erinimisine kooperationeineen oli ahkerat henkilöt, joiden tehtävänä oli yksinomaan punnertaa tsaarin ohranan määrättömistä arkistoista esille ”totuus”, siis tieto kaikesta epämääräisestä ja bolshevikkinäkökulmasta epäsuotavasta tai sellaiseksi tulkittavasta ajattelusta, tektintuotannosta ja toiminnasta.

 

*

 

Eräs valmistava tekstuuri

 

Wäinö Woionmaa: SUUR-SUOMI.

Artikkeli, 16 kuvaa, 2 karttaa: sivut 5-32.  Kansanvalistusseuran Kalenteri 1919, painettu loppusyksy 1918 Helsinki.: http://www.ensipainos.fi/fi/vuosikirjat/t_7123

 

Aivan aluksi V.Voionmaa siteeraa professori August Ahlqvistin, runoilijanimimerkki A.Oksasen runoa aivan kuin koko artikkelinsa motoksi:

 

”Äänisjärvi, Pohjanlahti,

Auran rannat, Ruijan suu,

siin´ on suomalainen, mahti,

jok´ ei oo kenenkään muun.”

  1. Oksanen

 

*

 

Voionmaa kirjoittaa:

 

”Ihmeellinen vaikutus on äsken heränneellä Suur-Suomen aatteella ollut keskuudessamme.  Se on lietsonut hehkuun kaikki suomalaiset mielet, virittänyt isänmaalliseen liekkiin tuhansien tunteet, innostuttanut nuorisoamme uhraamaan verensä ja henkensä suuren asian puolesta.  Se on äkisti, ikään kuin taikomalla muuttanut koko kansallisen ajatus- ja toimintatapamme.  Se on jo tullut tärkeäksi valtiolliseksi tekijäksi: kansamme taannoin vielä niin ahtaat ja arat katseet nyt rohkeasti nousevat Suomen rajain yli ja kauan sorrettu maa tuntee paisuttavaa valtiollista voimaa suonissaan. - - -

 

Suur-Suomella käsittänevät toiset kaikkien tai ainakin useimpain suomensukuisten heimojen ja kansain yhteistä, Itämerestä Volga-joelle ja Siperiaan saakka ulettuvaa asuma-alaa ja sen jonkunlaista uutta kansallista, jopa osittain valtiollistakin yhteenliittymistä. - - -

 

Se Suur-Suomi, joka …jää jäljelle, on tuo vanha runoilijan haaveksima ”Äänisjärvi-Pohjanlahti-Auran rannat-Ruijan suu”, toisin sanoen nykyinen suomi, Venäjän-Karjala ja Kuollan niemimaa Muurmanin rannikkoineen.  Tällainen Suur-Suomi ei vastaa kaikkein rohkeimpia suursuomalaisia unelmia, mutta sillä on sen sijaan luja tosioloinen perusta. - - -

 

Suur-Suomi aate ei enää ole paljas unelma.  Jäämeren rannalla se on muuttumaisillaan eläväksi todellisuudeksi.  Venäjän-Karjalasta taasen sille on laskettu perustus, jolle – se on uskomme – Suur-Suomi kerran on varmasti rakentuva.  Koska ja miten tämä rakennus on kohoava, se riippuu maailman suurten asiain menosta ja etenkin Venäjän olojen kehityksestä, mutta ensi sijasta sittenkin suomalaisten yksimielisyydestä, kansallisesta tarmosta ja valtiollisesta älystä ja menettelystä.”

 

Näin siis kirjoitti huomattava sosialidemokraattinen vaikuttaja, tutkija ja poliitikko, Väinö Voionmaa syksyllä 1918.

                                                                 * * *

 

Herman Stenberg julkaisi alkujaan saksankielisenä kirjasen ”Kaukokarjala suhteissaan Suomeen ja Venäjään” (1919).  http://fi.wikipedia.org/wiki/Herman_Stenberg

https://www.google.fi/search?q=herman+stenberg&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ei=z8WFU4_NO-eO4gS8_oHoCg&ved=0CD0QsAQ&biw=1440&bih=754

 

Kaukokarjalalla Stenberg tarkoittaa karttaesityksen mukaan niitä Venäjän Suomeen maayhteydellä rajoittuvia alueita, jotka idässä puolestaan rajautuvat Nevaan, Syväriin sekä Äänisen kaakkoiskulmauksesta joltisestikin suoraan pohjoiseen Jäämeren rantaan vedettyyn linjaan.  Hän sai teoksen julkaisemiseen apua ja oli, kuten hän teoksen neljännen ja laajennetun painoksen esisanassa helmikuussa 1919, toteaa ”suuressa kiitollisuudenvelassa …Suomalaiselle Delegatsionille Tukholmassa, jonka auliin kannatuksen avulla alkuperäisen saksankielisen painoksen julkaiseminen kävi taloudellisesti mahdolliseksi”.

 

Stenbergiä avustivat luonnoksin ja kirjoituksin Helsingin yliopiston professori Rafael Erich [O.V. Kuusisen entinen opiskelutoveri, VH], tohtori Tekla Hultin, maisteri Lauri Hannikainen sekä kirjailija, Itä-Karjala –asiantuntija Iivo Härkönenhttp://www.menec.fi/?sivu=detail&id=77148

http://fi.wikipedia.org/wiki/Rafael_Erich

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tekla_Hultin

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_Hannikainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Iivo_H%C3%A4rk%C3%B6nen

 

Suomalainen Delegatsioni Tukholmassa” lienee porvarillinen vastine Tukholmassa toimineelle ja siellä toimineita vasemmistolaisia, kommunisteja, lähellä olleelle ”Tukholman Suomalaiselle Seuralle” (TSS), jonka toiminta kohta kapinan jälkeen palasi sille vasemmistolaiselle linjalle, jolla seuran toimina oli ollut vuosina 1906-1913, jolloin TSS oli kuulunut jäsenyhdistyksenä Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen.

 

*

 

Teoksen punaisena lankana on ajatus Suur-Suomesta.  Herman Stenberg esittää teoksen alkuluvussa keskeisen teesinsä:

 

Kauko-Karjalan, Suomen ja Saksan [!] yhteiset edut vaativat Suomen liittämistä Kauko-Karjalaan”.

 

Muotoilu on monessakin mielessä mielenkiintoinen, mutta sen varsinainen ajatus lienee sentään lapsus: tarkoitettaneen toimittavan siten, että Kauko-Karjala liitettäisiin Suomeen.

 

Viime talvikauden [1918] tapahtumat, Venäjän luiro ja halpamielinen vehkeily yhdessä meikäläisten rikollisten ja harhaan eksyneiden ainesten kanssa Suomen tuhoamiseksi, on kiihdyttänyt kansamme venäläisvihan suorastaan vimmaksi ja raivoksi, jonka pohjalta ei mikään sovinto näytä mahdolliselta.

 

Sitä elävämmäksi ja yleisemmäksi on virinnyt jo aikaisemmin haaveilijoissa kytenyt toivo, että ainakin voimakkaampien Venäjällä asustavien heimokansojemme onnistuisi vapautua ja itsenäistyä ja kohota tosi kansakunniksi, joiden liitosta ja myötävaikutuksesta kanssamme niin heillä kuin meilläkin saattaisi olla hyötyä ja tukea.  Yhä kasvamassa päin on Suomen kansassa se vaistomainen tunne, että juuri Suomen, ollen Venäjän raunioilla asuvain heimolaistensa edistynein, voimakkain ja maantieteellisesti onnellisimmassa asemassa oleva kansa, olisi otettava johto, ja tuettava, ynnä mahdollisuuden mukaan puolustettava muiden suomalaisten kansojen kehittymispyrinnöitä.

 

Varsinkin yhteen näistä kansoista nähden on jo ammoin hereillä ollut elävä myötätunto viime aikoina leimahtanut ilmivalkeaksi, joka levittää hohdettaan uuden, luonnon määräämiin rajoihin laajenevan Suur-suomen tuleville rajapyykeille saakka idässä.  Tarkoitamme Kaukokarjalan kansaa, Aunusta ja Vienaa.  Kaukokarjala onkin Suomen virallisen valtioalueen välittömänä jatkona itäänpäin, ja kansantaloudelliset, sotilaalliset ja valtiolliset näkökohdat ovat kaikki suomalaisten toivomuksille myötäisiä”. - - -

 

*

 

Karjala-kysymyksen keskeiseen aiheeseen, väestöön, Stenberg kiinnittää huomiota X luvussa:

 

”Kaukokarjalan liittämistä vastaan sen luonnolliseen veljesmaahan, Suomen valtioalueeseen, ei voida kansallisuussyiden nojalla esittää, että sen kautta jommoinenkin venäläinen väestöryhmä joutuisi Suomen alaiseksi.  Karjalaiset eivät nimittäin ainoastaan ole Kaukokarjalan alkuväestö, vaan he ovat edelleenkin ylivoimaisena enemmistönä siellä.  Jos tuo maa tulisi Suomeen liitetyksi, poistuisi muitta mutkitta venäläinen valtaluokka: virkamiehistö, sotilasviranomaiset, venäläisten teollisuuslaitosten virkailijat y.m.   Ja enemmän tai vähemmän venäläistyneet karjalaisten joukossa vapautuisivat heille pakotetusta venäläisyydestä.  Hyvin todenmukaisesti katoaisi venäläinen aines Kaukokarjalasta ennen pitkää aivan luonnollista tietä.

 

Ja joskin Kaukokarjalan liittyessä Suomeen joitakin kymmeniä tuhansia varsinaisia venäläisiä joutuisi Suomen alamaisiksi ja vieläpä niinkin kävisi, että nämä vähitellen omaksuisivat enemmistön kielen, niin merkitsisi tämä Venäjän kansallisuudelle äärettömän vähän.  Myöskin on vastatilille otettava lukuun, kuinka paljon suurempia suomalaismääriä Venäjä aikojen kuluessa on niellyt, jopa kokonaisia suomensukuisia kansoja, ja kuinka suuret määrät yhä edelleen on slaavilaisen kansanmeren keskellä vaarassa menettää kansallisuutensa lähimmässä tulevaisuudessa”.

 

 

*

 

Herman Stenbergin loppuyhteenveto kuuluu:

 

Kaukokarjala ja Suomi kuuluvat yhteen kaikilta mahdollisilta näkökannoilta katsoen, mitkä ikinä sattavat tulla kysymykseen luonnollisesti ehyttä ja yhtenäistä valtioaluetta rajoitettaessa

 

Hän katsoo, että Kaukokarjalan ja Suomen yhteen kuulumista puoltavat näkökannat mm. seuraavilla tarkastelutavoilla: maantieteellisesti, geologisesti, kasvialueen näkökulmasta, hydrografisesti, kansantieteellisesti, kielellisesti, kansallisesti, kansantaloudellisesti, sotilaallisesti, strategisesti sekä valtiollisesti.

 

Stenbergin loppuponsi on näin kuuluva:

 

Mutta eipä ainoastaan näiden maiden [Kaukokarjalan ja Suomen], vaan kaikkien Itämeren äärellä luontaisia oikeuksia omaavien valtioiden edun kannalta katsoen on tämä liitto suotava  Näin syntynyt ”Suursuomi” on sekä Ruotsille ja Norjalle tarpeellisena välivaltiona Venäjän Atlantinmeren pyyteitä vastaa että lujana Itämeren lukkona estämässä Venäjän paisumista valtiaaksi tällä merellä, mihin sillä ei ole mitään luonnollista oikeutta ja missä sillä niinmuodoin ei saa olla jalansijaa.

 

Kaukokarjala ja Suomi kuuluvat yhteen siitäkin syystä, että molemmat kansat tahtovat.  Karjalaiset ovat Venäjän vallanalaisina aina saaneet kokea kovia kohtaloita.  He tuntevat vaistomaisesti, että nyt vallitsevaa otollista tilaisuutta olisi rikos olla heidän puoleltaan käyttämättä.  He odottavat ratkaisevaa apua heimokansan puolelta, luottaen siihen, ettei tämä ainakaan tule heitä sortamaan.  Suomen kansan siveellinen velvollisuus saattaa eräissä tapauksissa olla vastata tähän karjalaisten luottavaiseen avunpyyntöön teolla ja toimella.  Kansanvaiston tehtäväksi jää osata oikeaan, ei erehtyä.  Jos nuo edellytykset täyttyvät ja kumpikin kansa silloin arvaa osansa, niin onnistuu liitto.  Suomi ja Kaukokarjala liittyvät yhteiseksi Suursuomeksi lujasti ja lopullisesti kaikkien luonnon luomien suhteiden pohjalta”.

 

*

 

Herman Stenbergin kirjaseen liitetyn väestötaulukon mukaan vuonna 1915

 

Suomalaisia oli kaikkiaan 3.433.000.

Heistä asui Suomessa 2.900.000,

Venäjällä ja Siperiassa 200.000,

Ruotsissa 25.000,

Norjassa 8.000 ja

Amerikassa 300.000 henkilöä.

Itäkarjalaisia oli 250.000,

Vepsäläisiä 20.000,

Inkerikkoja 15.000,

Vatjalaisia 1.000 ja

liiviläisiä 2.000.

Lappalaisia 30.000.

Tsheremissejä 370.000,

mordvalaisia 1.250.000,

syrjäänejä 200.000,

permiläisiä 100.000,

votjakkeja 440.000,

ostjakkeja 20.000 ja

voguleita 5.000.

 

*

 

On täysi syy lähteä siitä, että tällaisia kirjoituksia, sekä erillisiä kirjasia, että moniaalla julkaistuja artikkeleita on kantautunut Moskovaan, jossa niitä on koottu ja arkistoitu ja tarvittaessa otettu esille, kun on pitänyt motivoida eräitä raivonpurkauksia ja ihmisryhmiin tai aivan yksittäisiin henkilöihin kohdistuneita ikäviä tekoja.

 

                                                                 * * *

 

Kuviteltu kansakunta

 

Dosentti Edvard Gylling, Itä-Karjalan diktaattori vuosina 1920-1935  – josta tutkijat myöhemmin käyttävät perustellusti epiteettiä ”punainen fennomaani” - asemoituu Suomen heimon ja sen muodostaman kansakunnan ja sen asuinalueen määrittelyn ja siihen liittyvien uusien rajojen hahmottelun toimintahistoriassa luontevasti toimijaksi toimijoiden joukkoon.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Edvard_Gylling

 

Kansakunta, kuten heimokin, ilmenee kuviteltuna ja luotuna yhteisönä, jolla on historiallinen kohtalonsa.  Benedict Andersonin [Anderson: Imagined Communities.  Reflections on the Origin and Spread of Nationalism, 1983 ja 1999] mukaan kansakunnat eivät kuitenkaan ole valheellisia ja keksittyjä, mutta ne ovat väistämättä kuviteltuja, sillä suurin osa niiden jäsenistä ei koskaan näe ja kohtaa toisiaan.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuvitteellinen_yhteis%C3%B6

http://fi.wikipedia.org/wiki/Benedict_Anderson

http://en.wikipedia.org/wiki/Benedict_Anderson

 

Tällä perusteella kaikki muut paitsi alkukantaiset kyläyhteisöt ovat kuviteltuja.  Kuviteltuja yhteisöjä voidaan hänen mukaansa erotella sen perusteella, kuinka ne on kuviteltu.

 

*

 

Anderson luonnehtii kansakuntia tässä mielessä kolmella ulottuvuudella;

 

1.  Ensiksikin kansakunta on ”kuviteltu” rajalliseksi yhteisöksi, koska sillä on rajat, joiden takana ovat toiset kansakunnat.

 

2.  Toiseksi se on ”kuviteltu” täysivaltaiseksi, koska se syntyi aikana jolloin valistus ja vallankumoukset kyseenalaistivat hallitsijoiden jumalallisen vallanoikeutuksen.

 

3.  Kolmanneksi se on ”kuviteltu” (imagined) yhteisönä, koska todellisesta epätasa-arvosta ja hyväksikäytöstä huolimatta sen jäsenyys nähdään ”horisontaalisena toveruutena” (a deep, horizontal comradeship).  Ja tämä ”veljeys” (fraternity) teki mahdolliseksi sen, että miljoonat kansalaiset kuolivat sodissa kansakuntien puolesta.  [Näistä ajatuskuluista kiitän; Timo Auvinen: Vihollinen, vastustaja, ystävä.].

 

*

 

Vallankumouksellisen Pohjolan, bolshevisoitujen Suomen, Norjan ja Ruotsin, tai ainakin niiden pohjoisten, kylmiin meriin rajoittuvien alueiden ja kantaistukkana toimineen Karjalan bolshevisoitujen suomalaisasutteisten alueiden muodostamaksi aiotun Suomalais-Karjalaisen Neuvosto-vallan, tai Neuvosto-Venäjän ainakin aluksi suhteellisen autonomiseksi erityisalueeksi kehitetyn uudisvaltiollisen alueeen hahmottaminen perinteisen valtio-opillisen käsitteistön mukaisesti tuottaa monia ongelmia.

 

Andersonin kolmijaossa esitettyjen periaatteiden soveltamisessa Gyllingin suureen suunnitelmaan, rajaukset ja määritteet menevät multiperspektiiviseksi kaleidoskoopiksi.  Siinä missä yhteisön rajallisuus edellyttää rajoja, niiden perusta epämääräistyy: onko kyse sittenkin enemmän kansallisuuteen perustuvasta kansallisvaltiosta, kansakunnasta ja sen ikiomasta valtiosta, vai onko kyse bolshevistisen opin ja aatteen, mitä se sitten käytännöllisemmin katsoen onkin, levittäytymisestä yhden valtion muodostamien rajojen ja mallin ulkopuolelle.  Vai onko kyse bolshevistisen ajatuskannan eräästä olennaisimpiin kuuluvasta ajatuksesta, vallankumouksen lähetysopista, maailmanvallankumouksen käsitteestä ja näkemyksestä sen väistämättömästä tai ainakin mahdollisestä leviämisestä kattamaan marxilaisen ajattelun ytimen mukaisesta näkemyksestä, maailman kaikkien proletaarien jossain vaiheessa tapahtuvasta yhtymisestä.  Epäilemättä tuo yhtyminen, ainakin tästä näkökulmasta arvioiden saattaisi tapahtua yhden bolshevikkivaltion panglobaalin toteutumisen yhteydessä.  http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353066293275

 

Käytännössä Gyllingin suunnitelman rajat muotoutuisivat toteutuessaan sen mukaan, miten raja bolshevistisen vallanhaltuunoton alueen ja sen haltuun kuulumattomien alueiden välillä kulkisi.  Edellyttäen, että kumoustaistelu jatkuisi sisäisen dynamiikkansa voimalla määrittelemättömäksi ajaksi tulevaisuuteen, täysin riippumatta tuolloin jo Versaillesin rauhaan päättyneen kaltaisen mantereellisen sodan syttymisestä tai sammumisesta, koska sota ja taistelu ja voimainmittely sekä maailmanlaajuisena ilmiönä, että yksittäistä manteretta käsittävänä tai useammalle kontinentille levittäytyneenä inhimillisen ponnistelun muotona jatkuisi, eikä sitä säätelisi valtioden johtajien kokoontumiset pyöreän pöydän ääreen ja siellä mahdollisesti allekirjoitettavat paperit (rauhansopimus) vaan taistelun voimaa, suuntaa ja intensiteettiä säätelisivät jatkossakin sen oman dynamiikan sisäiset voimat ja päätökset.

 

Määritelmällisesti G:n kaavaileman bolshevikkivaltio on ”kuviteltu” rajalliseksi yhteisöksi, koska sillä (sittenkin) on rajat, joiden takana ovat toiset, ei-bolshevisoituneet kansakunnat.  Mutta olennaista tässä rajassa on sen jatkuva vaappuminen vallankumoustaistelun eri tasojen ja muotojen tilasta riippuen.  Näitä kumoustaistelun muotoja ovat mm. sinnikkäät rajataistelut paikallisten solujen, ryhmien, aluehallintoyksiköiden, maakunnallisten toimijoiden sekä yleisvaltakunnallisen keskuspäätöselimen päätösten ja toiminnan mukaisesti.  Mutta siihen vaikuttaa olennaisesti myös, konventionaalisen sodan muodoista radikaalisti poiketen, ja aika ajoin esiintyneiden vähäisten provokaatioiden ja viideskolonnalaisten vihollisen sisällä toimivien ”Spartan puuhevosten” moninkertaisena muuntumana ja varsinaisena voimatekijänä vihollisvaltion oman yhteiskunnallisen kehitysvaiheen, marksilaisittain vallankumouksellisen toiminnan ja kumouksen kypsymisen vaihe, sen myötä syntyvä sisäsyntyinen valmius, vallankumoustila.

 

G:n valtakunta olisi lähtökohtaisesti Andersonin toisen teesin mukainen täysipuhdas ”kuviteltu” kansakunta.  Se olisi täysivaltainen kansakunta, koska se syntyi aikana jolloin ”valistus ja vallankumous” kyseenalaisti (entisten) hallitsijoiden ”jumalallisen valtaoikeutuksen”.  Valta siirtyisi kyseenalaistetuilta voimatekijöiltä, tsaarilta ja porvaristolta ja niiden käytännöllisiltä edeskäyviltä, valkoisilta, uusille ”jumalallisen valtaoikeutuksen” haltijoille, nimittäin kansalle.  Ja Kansaa edustaa kansan etujoukko, valistunut ja valittu.  Kumous hallitsee säätämällä kuka hallitsee kansakunnan vallan.  Vallalta ei oteta ”jumalallista valtaoikeutusta”, valta säilyy, vain sen omistajat vaihtuvat.  Vallankumous vaihtaa vallassaolijat.  Entiset vallanhaltijat kirotaan ja tuhotaan.  Uudet vallanhaltijat nostetaan ja eristetään ”jumalallisen valtaoikeutuksen” punaiseen kosmosfääriin.  Kansan oikeutusta vallita omaa itseään, kansakuntaa, jonka se muodostaa, ei kyseenalaisteta.  Mitenkä sitä voisikaan järkiperustein vastustaa?  Samoin ei kyseenalaisteta vallan omistamisen uutta rakennusta, jossa kansa omistaa vallan, ja valtaa käytännössä sekä opillisessa teoriassa käyttää etujoukko.  Etujoukko omii ehdottoman esikoisoikeuden vallankumoukseen, sen isänä ja äitinä.  Luodaan legenda voittamattomasta vallankumouksesta ja sen väistämättömyydestä, jumalallisesta alkuperästä, joka on ehdoton, vaikka jumalaa ei varsinaisesti olekaan, mutta se luodaan.  Kukaan ei muista eikä halua historian kirjojen sivuille mitään siitä epävarmuudesta, sattumanvaraisuudesta, hetkellisyydestä ja vaappuvasta epämääräisyydestä, sotkuisesta likaisuudesta joka vallitsi Smolnassa vielä hetkeä ennen kumousta: niin Pietarin Smolnassa kuin Helsingin Smolnassa.

 

Kolmanneksi G:n valtakunta olisi kirjaimellisesti kolmannen kriteerin mukainen yhteisö.  Jos mikä, niin bolshevisoitu kansakunta olisi erityisesti ja nimenomaisesti ”kuviteltu” kansakunta, jossa ”todellisesta epätasa-arvosta ja hyväksikäytöstä huolimatta” sen jäsenyys nähdään horisontaalisena toveruutena.  Ja mikä parasta, siinä ei enää prosessin riittävän pitkälle edettyä olisi epätasa-arvoa eikä hyväksikäyttöä.  Ei voisi olla.  Epätasa-arvo liittyy ajattelussa luokkayhteiskuntaan, jossa luokka sortaa toista luokkaa, mutta luokkayhteiskunnan murskaamisen kautta tapahtuu vallankumouksellinen ihme, jossa ”luokka murskaa toisen luokan”, sortajaluokan.  Sen jälkeen ei enää ole sortajaa, ei sortajaluokkaa eikä yksittäisiä tuon tuhotun luokan edustajia, sortajayksilöitä.  Hyväksikäyttö on hyväksikäyttäjäluokan toiminnan käytännöllinen seuraus ja ilmentymä, jonka poistuminen seuraa väistämättömällä tavalla luokkarakenteen muutosta.  Ei epätasa-arvoa, ei hyväksikäyttöä.  Tämä poistuma on tosiasiallinen välttämättömyys, sen toiseksi väittäminen on mitä törkeintä vastavallankumouksellisuutta, uppiniskaisuutta ja aatteellisen sokeuden, valveutumisen puutteen ilmentymää, jota vastaan on taisteltava herkeämättömällä vallankumouksellisella innoituksella ja lujin kourin.  Olemattoman olevaiseksi väittäminen, kumouksen saavutusten parjaaminen ja vastavallankumouksellisen agitpropin leivittäminen on paheksuttavaa, torjuttavaa ja poiskitkettävää toimintaa.  Vallankumouksen menestyminen tekee mahdolliseksi ”horisontaalisen toveruuden”, ranskan vallankumouksen luoman kaikkia ihmisiä koskevan ”veljeyden” (fraternité) toteuttamisen, internationalistisen proletariaatin yhteenkuuluvuuden ja kohtalonyhteyden merkeissä.

 

Kansallisuuden määrittäjänä ja sen puolesta taistelevana toimijana G. edustaa lähtökohdiltaan, mutta etenkin toimintamuodoiltaan, erikoista tapausta, ja on epäilemättä tässä suhteessa mitä innovatiivisin identiteettipolitiikan harjoittaja.  https://www.google.fi/search?q=edvard+gylling&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ei=Z8mFU6y2I9L14QS844DYAg&sqi=2&ved=0CDsQsAQ&biw=1440&bih=754

 

                                                                 * * *

 

Myöhempi neuvostoliittolainen näkemys Suur-Suomen rakennuspuista

 

V.M. Holodkovskij katsoo teoksessaan ”Suomi ja Neuvosto-Venäjä 1918-1920” (Helsinki, 1975), että Suur-Suomen havittelulla on pitkä juuret, jotka juontavat aina Snellmanin kansallisuus- ja valtioajatteluun ja Lönnrothin Kalevalaan sekä Suomen taiteen kulta-ajan karelianismiin asti.  http://www.finlandiakirja.fi/fi/viktor-holodkovski-suomi-ja-neuvosto-venaja-1918-1920-61240.html

 

Auktoriteetikseen hän noutaa J.K. Paasikiven, joka on todennut: ”Suur-Suomen idea johtui nimenomaan joistakin Snellmanin käsityksistä”.

 

1800-luvulla Suur-Suomea koskenut ajatus suuntautui tsaarin Venäjää vastaan.  Keinona vapautua tsarismin ikeestä ei kuitenkaan nähty sen kukistamista – sellaiseen ei uskottu – vaan imperiumista irtautumista.  Runoilija Emil von Qvanten puhui teoksessaan ”Fennomania ja skandinavismi” (1855) Suomen ja Karjalan irtautumisesta Venäjästä ja niiden liittymisestä liittovaltion osana Ruotsiin; rajan tuli niin tarkasti kuin mahdollista seurata ”kolmen kannaksen” linjaa: Laatokka – Syväri –Äänisjärvi – Vienanmeri.  Kielen ja heimolaisuuden merkitystä kansallisuuden perustana korostaa Topelius Maamme-kirjassaan (1875) haaveksiessaan suomensukuisten kansoja yhdistävästä yhdestä valtiosta.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Emil_von_Qvanten

http://www.helsinki.fi/historiallisethumanistit/topelius_kult.html

 

Holodkovskij on tunnollisesti lukenut suomalaista kirjallisuutta, myös kaunokirjallisuutta, aina Juhani Ahon lastuja myöten.  Kertomuksessa ”Nuoruuden unelma” (1890) Aho uneksii, miten joskus suomalaisten keskuudesta nousee uusi Aleksanteri Suuri, joka yhdistää kaikki suomensukuiset heimot suureksi valtakunnaksi, jonka ääret ulottuvat Itämereltä Beringinsalmelle asti[!].  http://www.biomi.org/aho/nuoruuden_unelma.html

 

Monet ylioppilaat pohtivat ajan hengen mukaisesti kansallisia kysymyksiä, niinpä vuonna 1883 silloin 18-vuotias ylioppilas Ståhlberg – itsenäisen Suomen tuleva ensimmäinen presidentti – sanoi Snellmanin vuosijuhlassa, että Venäjän karjalaiset joskus ”heräävät”, ”ja silloin suomalainen kansallisuus ei enää olekaan niin pienelle alalle supistettu kuin nykyään”.

 

Holodkovskij näkee ekspansiivisia motiiveja monissa sivistyksellisissä ja taloudellisissa toimissa, joita Suomessa tuolloin harjoitettiin.  Niinpä kun vuonna 1878 Venäjän Karjalan rajalla, Sortavalassa, avattiin suomalainen opettajaseminaari, sen vaikutus alkoi levitä myös Arkangelin ja Aunuksen karjalaisten pariin.  Suomi jopa rakensi omalla kustannuksellaan Vienan Karjalaan hyvin varustettuja suomalaisia kouluja, ”joita paikallinen väestö piti parempina kuin vähiä puutteellisia venäläisiä kouluja”.  Suomalaiset alkoivat julkaista ensimmäistä karjalankielistä aikakauslehteä ”Karjalan Sanomia”, jota levittiin ilmaiseksi karjalaisten keskuuteen, kuten suomalaisiakin sanomalehtiä.  Suomalaiset vaeltajat alkoivat luetteloida Karjalan muinaismuistomerkkejä, kerätä kansanrunoutta, levittää luku- ja kirjoitustaitoa, sivistyksen alkeita ja jopa demokraattisia ajatuksia.

 

Niinpä Helsingin Sanomat kysyi vuonna 1906, milloin Karjalan kansa liittyy Venäjällä leviävään vapausliikkeeseen, ihanaan vallankumoukseen, joka on henkistä laatua ja merkitsee vapautumista ”nagaikoista ja hirsipuista” sekä ”konnamaisten virkamiesten” kynsistä, virkamiesten, jotka ovat orjuuttaneet kansaa ”risteillä ja tsaarin kuvilla”.

 

Suomalaista propagandaa Karjalassa johti Tampereella 1906 perustettu ”Arkangelin karjalaisten liitto”, ja yhdessä sen kanssa suomalaiset kylvivät suomalaisuuden ajatuksia ja vihaa tsarismia ja venäläisiä kohtaan.  Samoin yhtenä lyömäaseena oli luterilaisuus karjalaisille perinteistä ortodoksisuutta vastaan.  Rakentamalla ”hyviä teitä Itä-Karjalan rajalle ja pitkin sitä” Suomi pyrki sitomaan Venäjän Karjalan taloudellisestikin itseensä.  http://www.tampere.fi/ekstrat/taidemuseo/muistomerkit/karjalansivistysseura.html

https://kirjat.finlit.fi/kuvat/978-951-746-916-6_1tiiv.pdf

 

 

*

 

Kaiken tämän seurauksena Venäjällä, ainakin taantumuksellisten ja sovinistien piirissä alettiin huolestua ”pansuomalaisuuden” [”panfinskaja propaganda” i ”Panfinsko-ljuteranskij pohod”] vaaran vuoksi.  Vaaraa ei muodostanut sotilaallinen voima, vaan se että Venäjä häviäisi Suomelle taistelun karjalaisten sielusta nimenomaan hengen asein: ”ei miekoin, tykein ja laivaston avulla, vaan – mikä kaikkein vaarallisinta – sanoin, teoin ja omalla esimerkillään”.  http://aleph.nkp.cz/publ/skc/006/11/67/006116715.htm

 

*

 

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Uhtualla heinäkuussa 1917 Karjalan alueiden edustajien kokous hyväksyi suunnitelman Karjalan autonomiasta.  Tätä suunnitelmaa oli valmistellut aiemmin keväällä (huhtikuussa) Tampereella ”Vienan Karjalaisten Liiton” seuraajaksi perustettu ”Karjalan Sivistysseura”.  http://www.karjalansivistysseura.fi/yhdistys/seura-vuosien-saatossa/

 

Lokakuun vallankumous vapautti marksilais-leniniläisen näkemyksen mukaan Karjalan köyhälistön, mutta sen sijaan Karjalan kulakit ja kauppiaat näkivät uusissa vallanpitäjissä luokkavihollisen ja halusivat irrottautua Neuvosto-Venäjästä.  Irtautumispyrkimystensä kyytipoikana he käyttivät edellä kuvattua suomalaisuuden vuosikymmenten kuluessa kylvämää epäluuloa ja kaunaa venäläisyyttä kohtaan.

 

Tammikuussa 1918 pian sen jälkeen kun Neuvosto-hallitus oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, järjestettiin Uhtualla uusi kokous, joka myös päätti irtautua Venäjästä ja muodostaa itsenäisen Karjalan tasavallan.  Suomen eduskunnalle jätettiin 18.1.1918 yhteensä 84 henkilön allekirjoittama adressi, jossa esitettiin toivomus, että Suomi antaisi apua Karjalan ”vapauttamiseksi”.

 

Lisäksi Holodkovskij selostaa tässäkin esiteltyä Herman Stenbergin Saksassa ja sittemmin myös Suomessa ilmestynyttä Kauko-Karjala –kirjaa.  Edelleen hän kiinnittää huomiota siihen, miten vanhojen suomalaisuuspuolueiden tilalle joulukuussa 1918 syntyneet uudet porvarilliset puolueet linjasivat Karjala-näkemyksiään.

 

Kansallisen edistyspuolueen perustava kokous hyväksyi 8.12.1918 ohjelman, jossa sanottiin, että ”on solmittava kiinteät suhteet ja harrastettava yhteistoimintaa suomensukuisten kansojen kanssa” ja ”tuettava Itä-Karjalan liittämistä Suomeen”.  Tämän maksiimin kirjaaminen ei estänyt puoluetta sisällyttämästä ohjelmaansa myös vaatimusta, jonka mukaan ”ulkopolitiikassa Suomen on noudatettava ankaraa puolueettomuutta”.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansallinen_Edistyspuolue

 

Päivää myöhemmin eli 9.12.1918 hyväksyttyyn Kansallisen kokoomuksen puolueohjelmaan sisältyi vaatimus, että hallitus ”tekisi kaiken mahdollisen ratkaistakseen Karjalan kysymyksen siten, että se tyydyttää sen väestön kansallisia oikeuksia ja Suomen turvallisuutta”.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansallinen_Kokoomus

 

Ruotsalainen kansanpuolue oli ainoa Suomen porvarillinen puolue, joka ei sisällyttänyt ohjelmaansa vaatimusta Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_ruotsalainen_kansanpuolue

 

*

 

Holodkovskij täydentää huolellisen katsauksensa Suomessa 1830-1920 esiintyneeseen Karjala-aktiivisuuteen esittämällä kahden johtavan sosialidemokraatin, Edvard Gyllingin ja Väinö Voionmaan Karjala-esityksiä, joista Gyllingin internationalistisen [edellä VH:n selostaman] hän mielihyvin hyväksyy, mutta Voionmaan nationalistista ei suin surmin:

 

Ajatus yhdistää Itä-Karjala Suomeen ei ollut vieras Suomen työväenliikkeeseen kuuluvillekaan.  Mutta vasemmistolaisilla siihen ei liittynyt pienintäkään neuvostovastaista suuntausta, vaan sympatioita Neuvosto-Venäjää kohtaan.  Suomen vallankumouksellisen hallituksen virallinen elin mainitsi 4.3.1918 mahdollisuudesta liittää punaiseen Suomeen osia Karjalasta. 

 

Vallankumouksellisen hallituksen jäsen E. Gylling oletti tuolloin, että ”molempien sukulaiskansojen välinen raja tulee häviämään”.  Vasemmistolaisen työväenliikkeen edustajat toivoivat Itä-Karjalan liittämistä vain vallankumoukselliseen Suomeen, mutta vastustivat sen liittämistä porvarilliseen Suomeen – olisihan se merkinnyt Itä-Karjalan työläisten luovuttamista Suomen porvariston riistettäväksi ja vallankumouksellisen Venäjän heikentämistä strategisesti ja taloudellisesti.  Suomalaiset punaiset puolustivat aktiivisesti Neuvosto-Karjalaa suomalaisten valkoisten anneksionistisilta [alueen anastukseen tähtääviltä] yrityksiltä.  (Kuten tunnettua, Suomen kommunistit pitivät Itä-Karjalan liittämistä Suomeen mahdollisena vain neuvostohallituksen suostumuksella ja vain siinä tapauksessa, että Suomesta tulee sosialistinen)”.

 

Joidenkin oikeistolaisten sosialidemokraattisten johtajien kanta Itä-Karjalan kysymyksessä ei kuitenkaan käytännössä eronnut porvarillisesta.  Niinpä professori V. Voionmaa (sosialidemokraatti) ehdotti vuosina 1918-1920 luotavaksi ”luonnollisen Suur-Suomen”, johon tulisi kuulumaan Tornionjoen takainen Luoteis-Ruotsin suomalainen alue, suomalaisen asuttama osa Norjan Ruijaa (so. Finnmark), suomalainen Inkerinmaa (so. osa Pietarin lääniä) ja ennen kaikkea koko Itä-Karjala aina Jäämeren rannikolle saakka.  (On huomattavaa, että myöhemminkin, 1920- ja 1930-luvuilla, ”Suur-Suomen” kannattajat vaativat ei vain itäisen naapurimaan alueita, vaan myös muiden – Ruotsin ja Norjan).  Voionmaa oletti, että bolshevikkien kukistuttua (sitä hän ei silloin epäillytkään) Itä-Karjalan Suomeen liittämisen hyväksyvät myös Venäjän uudet johtajat, itse karjalaiset ja ”kaikki sivistysvaltiot”.

 

*

 

Voionmaan suunnitelmaan liittyen en malta kysyä, eihän hän itsekään esitä asiasta mihinkään suuntaan meneviä näkemyksiä, tulisiko Suomen vastavuoroisesti tarjota Ruotsille Ahvenanmaata ja niitä rannikkoseutuja, joilla ruotsinkielisten enemmyys on huomattava ja ylittää suomea puhuvien lukumäärän?

 

Perustellessaan vaatimuksiaan Itä-Karjalan Suomi vaati siellä suoritettavaksi kansanäänestyksen ja tuo alueen väestön itsemääräämisoikeuden toteuttamista.  Tämä perustelu kuitenkin horjui vakavasti, sillä Suomen hallitus kieltäytyi kategorisesti soveltamasta tätä periaatetta oman valtioalueensa sisällä pitkään kyteneessä kiistassa, nimittäin kysymyksessä Ahvenanmaan ja sen asukkaiden kohtalosta, tulisiko saarimaakunta pysyttää Suomeen kuuluvana vai taipua Ruotsin sinnikkäisiin vaateisiin sen liittämisestä Svean kuningaskuntaan.

 

                                                                 * * *

 

Sijaistoimintaa

 

Suur-Suomi –aate ja –pyrky.

 

Mitä helvettiä.

 

Laidat kaikki liikkeellä.  Ja miksi?

 

Eikö 1910-luvun Suomessa ollut muuta tekemistä?  Ja 1920-luvun.  Ja 1930-luvun.  Eikö noiden aikojen Suomessa poliitikoilla, noilla yhteiskunnallisilla toimihenkilöillä ollut muuta tekemistä kuin haikailla ja hamuta noita Korpi-Karjalan metsiä ja ihmisiä, jotka koskaan eivät ole olleet osa Suomea.  Ei ollut edes revanssista kyse, ikiaikaisten mantujen palauttamisesta valtioyhteyteen, vaan uudismaan valloituksesta isolta impreriumilta.

 

Voiko mielettömämpää hanketta olla köyhässä maassa?

 

Sijaistoimintaa sanon minä.

 

                                                                 * * *

 

Kapinapakolainen Edvard Gylling, kirjoitti syksyllä 1919 Tukholmassa LeninilleEhdotuksen karjalaiseksi kommuuniksi”.  Tämän ehdotuksen Lenin hyväksyi ja neuvostohallitus julisti ehdotuksen mukaisesti 7.6.1920 Itä-Karjalan itsenäiseksi työkommuuniksi, ja sen kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajaksi eli pääministeriksi nimitettiin Edvard Gylling.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_ty%C3%B6kansan_kommuuni

http://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_autonominen_sosialistinen_neuvostotasavalta

 

*

 

Perusteluina ehdotukselleen työkommuunin perustamisesta Gylling mainitsi mm. sen, että tämä Äänisjärveen, Vienanmereen ja Suomen vastaiseen rajaan rajoittuva alue

 

muodostaa yhtenäisen talousalueen, mikä vaatii yhteistä hallintoa.  Alueen pirstominen tappaisi sen tulevaisuuden” ja ”Karjala on maantieteellisesti osa Skandinaviaa.  Pohjoisosiltaan sen rajat ovat hyvin lähellä Ruotsia, Norjaa ja Suomea.  Se on strateginen lähtökohta Skandinavian vallankumoukselliseksi tekemiselle.  Siltä käsin voidaan suorittaa vallankumouksellista toimintaa kaikissa näissä valtioissa.  Sinne voitaisiin kerätä tovereita näistä maista taloudelliseen työhön tai suoraan sotilaalliseen koulutukseen.  Siellä voitaisiin muodostaa samalla lailla suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia rykmenttejä.  Sekä Pohjois-Norjassa ja Pohjois-Ruotsissa olisi löydettävissä hyvä pohja tälle toiminnalle.  Tuleva vallankumous Skandinaviassa saisi sekä materiaalisen että moraalisen tuen Karjalaisesta kommuunista”.

 

*

 

Itä-Karjala -kysymys otettiin esille myös Tarton rauhanneuvotteluissa 1920, jolloin venäläiset torjuivat alueen liittämisen Suomen valtioon.  Leninin manööveri kiistanalaisen maakunnan muodostamiseksi omaksi erikoislaatuiseksi ”työkansankommuuniksi” on usein nähty ajoittumisensakin – muutama päivä ennen neuvottelupöytään istumista - ennakkovalmisteluna Tarton rauhanneuvotteluissa yhtenä keskeisenä kysymyksenä esiin nousevan Itä-Karjalan Suomeen liittämisvaatimuksen torjumiseksi sillä perusteella, että alueen väestön valtiollinen asema on jo järjestetty ja nimenomaan heidän toivomustensa mukaan.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Tarton_rauha

http://fi.wikipedia.org/wiki/It%C3%A4-Karjalan_kysymys

http://fi.wikipedia.org/wiki/It%C3%A4-Karjala

 

*

 

Pääministeri Vennola ehdotti maaliskuussa 1922 Neuvosto-Venäjän edustuston päällikkö Tshernyhille Itä-Karjalan -kysymyksen alistamista puolueettoman kansainvälisen komission tutkittavaksi ja ratkaistavaksi.  Tshernyh kieltäytyi ehdotuksesta, koska ”neuvostohallitus ei tulisi hyväksymään mitään puolueettomia komissioita, koska Neuvosto-Venäjään nähden ei ole olemassa mitään puolueetonta kansainvälistä orgaania, sellainen ei ole edes Haagin tuomioistuin”.  http://fi.wikipedia.org/wiki/J._H._Vennola

 

[Liitettäköön tähän lyhyt taustakuvaus mainitun diplomaatti Tshernyhin toimintaympäristöstä Helsingissä:

 

Tshekan edustaja Neuvosto-Venäjän edustustossa Helsingissä, A.S. Tsernyh (oikealta nimeltään Aisik Schwartz) oli EK:n mukaan ”agitatsioniosaston” päällikkö. Hän toimi edustuston päällikkönä vuodesta 1921, ja hänellä oli läheinen suhde Hella Wuolijoen kanssa. Hänellä oli oma avain Wuolijoen asunnolle Neitsytpolulla, josta tämä kuitenkin muutti lokakuussa 1924. Tsernyh sai kutsun Moskovaan seuraavana vuonna ja hänet korvasi Neuvostoliiton edustajana I.L. Lorentz, joka toimi Suomessa kaksi vuotta. Hella Wuolijoki vastaanotti yhtenään kontaktihenkilöitä, jotka kauppasivat milloin mitäkin, usein kommunistien Venäjällä takavarikoimia kalleuksia länteen, tai bensiiniä ja tupakkaa Suomen markkinoille, hamppuakin Karjalan kommunistiselle suomalaiselle työkommuunille. Marlebäckin kartano toimi ajoittain välivarastona. Suurimmat lastit tulivat junalla Rajajoelta Kausalan asemalle, josta ne siirrettiin kartanoon. –

Lähde; http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&p=21814  ]

                                                               

* * *

 

Neuvotteluissa oli todennäköisesti esillä myös kysymys Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen.  Kansanvaltuuskunnan ”Tiedonantaja” [4.3.1918] näet kertoi keskustellun Vienan ja Aunuksen Karjalan liittämisestä Suomeen.  Lehden mukaan asiaa tosin ei ratkaistu, vaan se siirrettiin alakomitean valmisteltavaksi.  Itse [valtio-]sopimuksen 16.§ kyllä mainitsi alakomitean, jonka tehtävänä oli Suomen ja Venäjän välisten rajaa koskevien muutosten tarkka määrittely, mutta se ei puhunut Itä-Karjalasta mitään.  Sen sijaan kyllä työväenlehdet mainitsivat tällaisesta mahdollisuudesta ja kannattivat sitä innokkaasti.

 

Viipurilainen ”Työ” kirjoitti asiasta kaksikin pääkirjoitusta [5.3. ja 6.3.1918].  Lisäksi kotkalainen ”Eteenpäin” viittasi [9.3.1918] tällaiseen mahdollisuuteen ja ”Työmiehessä” julkaistiin artikkelisarja Itä-Karjalasta [28.2. ja 18.3.1918].

 

Itäsuomalaisten lehtien innostuminen Itä-Karjalasta selittyy osaksi siitä, että Mannerheim oli Karjalan armeijan päämajassa Antreassa vieraillessaan 23. helmikuuta vannonut, ettei panisi miekkaansa tuppeen, ennen kuin venäläiset oli karkoitettu Itä-Karjalasta.  Tosin jo tammikuussa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa, kun oli käsitelty ohjeita suomalaisille Brestin neuvotteluihin lähtevälle valtuuskunnalle, Tokoi ja Valpas olivat olleet sillä kannalla, että Pietarin turvallisuuden näkökulmasta tärkeitä alueita Kannakselta voitaisiin vaihtaa Itä-Karjalaan, ja Kuusinenkin oli suunnitellut samaa.

 

*

 

Tiedot, että Itä-Karjalan kysymys todella olisi ollut esillä neuvotteluissa, perustuvat Edvard Gyllingin myöhempiin mainintoihin [Edv. Gylling: Punaisesta ja valkoisesta Suomesta.  Viesti 26.10.1918, Tukholmassa;  Edv. Gylling: Ensimmäinen Sosialististen Tasavaltain välinen sopimus.  Punainen Karjala 27.1.1928].  Komitean sihteeri Sulo Wuolijoki on maininnut Kuusisen antaneen neuvottelijoille ohjeet pitää kiinni siitä, että Itä-Karjalan asukkaat saisivat kansanäänestyksessä päättää, haluavatko he kuulua Suomeen vai Venäjään.  Itä-Karjala todella kiinnosti Suomen punaista johtoa.

 

”Oli selvää, että lehdistökirjoittelussa oli kansanvaltuuskunnan taholta annettuja vihjeitä”.:

Hannu Soikkanen: SDP:n historia, I-osa, s. 289.

                                                               

* * *

 

Itä-Karjalan päämiehenä vuodesta 1920 toiminutta Edvard Gyllingiä epäillään salaisesta yhteydestä eräisiin Suomessa toimiviin heimojärjestöihin.

 

Hänen arvellaan ”noudattavan näiden mieltä Karjalassa harjoittamassaan kansallisuuspolitiikassa”.:

 

Lähde: Lähetystöavustaja, maisteri Eino Westerlund, Suomen Moskovan lähetystö, raportti vuodelta 1931: File UM 12 G 1.

 

*

 

Neuvostoliiton Toimeenpanevan Keskuskomitean II istuntokauden istunnossa tammikuussa 1936 ulkoasiainkomissaari Vjatsheslav Mihailovits Molotov varoitti, että interventionistiset suunnitelmat ”eivät ole vieraita joillekin naapurissamme sijaitsevan Suomen aineksille, jotka yhä enemmän suuntautuvat kaikkein aggressiivisimpien imperialististen valtioiden suuntaan”.  Yrittäen miellyttää Neuvostomaata valkosuomalaiset kävivät samaan aikaan salaisia neuvotteluja saksalaisten, ruotsalaisten ja englantilaisten kanssa, veljeilivät panien Puolan kanssa, rakensivat Saksan Siegfried-linja esikuvanaan Mannerheimin linjaa ja kouluttivat sotaväkeään ulkomaisten upseerien ohjaamana, valmistaen siten hyökkäystä SNT Liittoa vastaan.

 

*

 

Kun Neuvostoliitto aloitti 30.11.1939 hyökkäyssodan Suomea vastaan, sotaa julistamatta, Neuvostoliiton radiossa ”Koko Suomen kansalle luvattiin 200-vuotisen unelman toteutus, Suomen ja Karjalan kansojen yhdistäminen. .. Eläköön riippumaton Suomen kansanvaltainen tasavalta.”

 

Sopimuksen Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen teki 2.12.1939 äsken perustettua niin sanottua Terijoen vallankumoushallitusta johtanut ja vuoden 1918 revanssia Moskovasta tavoitellut Otto Ville Kuusinen, joka samassa sopimuksessa luovutti Neuvostoliitolle 3.970 neliökilometrin suuruisen alueen Karjalan kannakselta Leningradin pohjoispuolelta.:

Lähde: Osmo Jussila: Terijoen hallitus 1919-1940.

 

*

 

Kohtalon ivaa oli, että Kuusisen toveri Edvard Gylling oli muodollisesti juuri tästä syystä, Kajalan ja Suomen taloudellisesta, poliittisesta ja valtiollisesta yhteenkuuluvuudesta, sen suunnittelemisesta vuodesta 1918 vuoteen 1936 saakka, ja sen käytännöllisestä tavoittelemisesta, muun ohella, tullut erotetuksi, tuomituksi ja teloitetuksi.  http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html

 

Kuusinen ehkä muisti tämän näkökohdan, tai sitten ei.

 

                                                                 * * *

 

AKS –näkemys

 

”. . .Aunuksen taisteluissa – taisteluissa, joissa suomalainen seisoi suomalaista vastaan suomalaisella alueella, kumpainenkin [valkoinen ja punainen osapuoli] oman valtiollisen ajatuksensa – Aunuksessa olevat vapaaehtoiset [valkoiset] heimokansan vapauden ja punaiset suomalaiset Neuvosto-Karjalan puolesta – elähdyttämänä.

 

Että Aunuksen taisteluissa oli punaisten puolella kysymys myös suomalaisuudesta eikä vain kommunistisesta maailmankatsomuksesta, siitä on mielestäni paraana todistuksena se suomalainen suunta, jota näiden taisteluiden voittajat, punaiset, jo alusta-alkaen alleviivasivat kaikessa hallitustoiminnassaan.  Tähän kansalliseen kantaansa he aikoinaan sitten sortuivatkin.  Olen varma siitä, että he, Neuvosto-Karjalan hallitsemisesta erotettuina, käsittivät ajatuksensa Neuvosto-Venäjän yhteydessä elävästä suomalaiskansallisesta Karjalasta sortuneen raunioiksi samanaikaisesti heidän kanssaan, että he kukistuessaan näkivät suomalaisuuden polkeutuvan slavismin armottomiin jalkoihin.  Toivon, että autonoomisen Neuvosto-Karjalan esitaistelijat – suomalaiset –, sikäli kuin se enää on mahdollista, käsittävät nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua, että veljesveri, niin heidän kuin silloisten valkoistenkin, heidän kohdallaan ja heidän ansiostaan  on juossut hukkaan ja slaavilaisen eikä suomalaisen kansanheimon hyväksi.

 

On valitettavaa, että näin on käynyt.  Toivottavaa olisi ollut, että he, kuten vastapelaajat, olisivat tunteneet ryssät niin hyvin, etteivät olisi liittoutuneet heidän kanssaan.

 

Karjalaissyntyiset punaisetkin tajusivat venäläisvaaran paremmin kuin suomalaiset.  Mainittakoon tässä, että kun Muurmannilla olevien liittolaisjoukkojen kenraali Preiss helmikuun 17 päivänä 1919 saapui Vienan Kemissä pidettyyn Karjalan autonomiaa valmistelevaan Pohjois-Vienan kuntien edustajien kokoukseen ja siellä esitti liittolaisjoukkojen ylipäällikön sähkösanoman, jossa nimenomaan sanottiin, ettei Muurmannilla olevien liittolaisjoukkojen päällystö kannattanut ajatuksia Venäjästä eroamiseksi, niin tämä kunnanedustajain kokous antamassaan vastauksessa kuitenkin ilmoitti, että se jättää ”Karjalan perustavan Kansalliskoukouksen” päätettäväksi, liittykö se yleensä kehenkään ja jos liittyy, liittyykö silloin Suomeen vai Venäjään. 

 

Melkoisen varmana voidaan pitää, etteivät edustajat olleet ennen kenraali Preissin esittämää vaatimusta edes vakavassa mielessä pohtineet liittymistä Venäjään ja että heidän liittolaisille lähettämässä vastauksessa samoin kuin myöhemmin tehdyssä kokouspäätöksessäkin esiintyvä, tätä tarkoittava varaus on käsitettävä johtuneeksi liittolaisten painostuksesta ja laadituksi heidän rauhoittamisekseen.  Kokouksen pöytäkirja, johon on otettu vain kokouksessa esitetty alustus, liittolaisille annettu vastaus ja kokouksen päätökset, ei anna tässä suhteessa oikeaa kuvaa kokouksen mielialoista.  Kokouksessa olleet edustajat ovat haastatteluissa, samoin kuin Uhtuan Maakuntapäivillä 1920 esittämissään lausunnoissa, väittäneet yllämainitun Kemin kokouksen tähdänneen täyteen itsenäisyyteen, eikä vasallivaltiuteen. 

 

Kokouksessa valitulle ”Karjalan Kansalliskomitealle” annetuissa evästyksissäkin ja tehtävissä m.m. sanotaan:

  1. ”lähettämään ainakin kaksi edustajaan rauhanneuvotteluihin, hankkimaan Karjalan itsenäisyydelle maailman valtojen tunnustuksen”,
  2. ”ryhtymään toimiin tunnustuksen hankkimiseksi lähimmiltä naapurivalloilta nim.: sekä Pohjois-Venäjän väliaikaiselta hallitukselta, että Venäjän Neuvosto-tasavallalta ja Suomen hallitukselta sekä ryhtymään muihinkin toimenpiteisiin asian suhteen”.  Edelleen se, etteivät esim. aunukselaiset muodostelleet itsenäisiä valkoisia suomalaisia vastaan taistelevia joukko-osastoja suomalaisten punaisten malliin, ja että heitä punaisissa joukko-osastoissa Aunuksessa oli hyvin vähän, mutta sen sijaan huomattavasti Muurmannin radanvarren taistelualueilla liittolaisten siipien suojassa taistelevien valkoryssien vastustajien parissa, on merkkinä siitä, että he olivat kerta kaikkiaan päättäneet pitää ryssän poissa asuma-alueiltaan. 

 

Suomalaiset punaiset sen sijaan veljeilivät venäläisten kanssa, jopa muodostelivat heidän kanssaan yhteisiä rykmenttejäkin Aunuksen taisteluita varten.  Heidän hyväuskoinen suhtautumisensa ryssiin oli, kuten jo aikaisemmin on sanottu, vain väliaikaistoimenpide.  Pohjimmaisena tarkoituksena oli luoda karjalaisten kanssa kansallisen Karjalan autonominen alue – itsenäinen Karjala.  -  -  -

 

Aunuksen taisteluiden aikana menettivät punaiset suomalaiset joukot noin 320 miestä eli puolet alkuperäisestä vahvuudestaan kaatuneina ja haavoittuneina [kirjoittaja ei erittele kaatuneiden ja haavoittuneiden osuuksia, mutta peitteisessä maastossa käytyjen taisteluiden suhteen voitaneen käyttää summittaista suhdelukua 1:2, eli haavoittuneita noin 214 ja kaatuneita noin 106, VH].  Raskaimmat menetyksensä he kärsivät niissä taisteluissa, jotka he kävivät yhtyneinä venäläisiin muodostelmiin tai yhteistyössä niiden kanssa.  Seitsemässäkymmenessäviidessä tapauksessa sadasta venäläiset perääntyivät useimmiten aiheetta ja jättivät suomalaiset oman onnensa varaan.  Perääntyessään he harvoin siitä suomalaisille edes ilmoittivat, puhumattakaan siitä, että olisivat järjestäneet itselleen perääntymissuojajoukot.  Sellaisiksi he tavallisesti jättivät suomalaiset asemiin jääneet liittolaisensa. 

 

Tällainen venäläisten suhtautuminen aiheutti venäläisten ja [punaisten] suomalaisten kesken paljon erimielisyyttä ja herätti suomalaisissa katkeruuden ryssiä kohtaan.  Suomalaisten johtohenkilöiden täytyi monesti sovittaa syntyneitä erimielisyyksiä ja hankkia suomalaisille suomalaista täydennystä ja luotettavampia venäläisiä apujoukkoja.  Nekään toimenpiteet eivät aina tahtoneet riittää.  Taistelukauden loppuaikoina [elokuussa 1919], jolloin jo oli Aunukseen saatu hankituksi enemmän suomalaista miehistöä, suomalaiset rykmentit, pataljoonat ja kurssilaispataljoona taistelivat mieluimmin yksin ilman venäläisiä apujoukkoja.  Se oli taisteluista saatu opetus.;

 

Lähde: Reino Vähäkallio: Suomalaisten punaisten osuus Aunuksen taisteluissa, s. 83-86, teoksessa AKS:n tie, 1939, Akateemisen Karjala-Seuran vuosikirja III.

 

Helmikuun 22. päivänä 1922 kolme heimosoturia ja ylioppilasta, karjalaiset Reino Vähäkallio ja Erkki Räikkönen sekä pohjoispohjalainen Elias Simojoki tapasivat Karjalaisessa osakunnassa; tämä 22. päivän ”kolmen miehen kokous” nimettiin jälkeenpäin AKS:n syntymäpäiväksi.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Akateeminen_Karjala-Seura

 

                                                                 * * *

 

Jääkärihenki – kansallinen, suursuomalainen henki

 

Sankarina kaatunut jääkäri Friedel Jacobson lausui eräässä puheessaan syksyllä vuonna 1917 m.m.:  http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedel_Jacobsson

 

Suomen kansan rajat eivät ole Suomen valtion nykyisellä itärajalla tyydytetyt, eivät valtiollisessa, kansallisessa, taloudellisessa eivätkä strategisessa suhteessa. – Sinne saakka, Vienan suille ja Kuollan rantamille saakka on Suomen valta ulotettava.  Ja sitä ei saa lykätä toiseen kertaan.  Nyt se on tehtävä, sillä ajan tilanteen suopeus vaatii meiltä tämän lahjan tuleville polville ja vastaisuuden Suomelle.  Emme saa tinkiä emmeä voimaamme tässä suhteessa liian vähäksi arvata. – Kansojen ratkaisevina hetkinä, noina herkkinä ja vaarallisina, jolloin kaikki riippuu vaiston oikeasta suunnasta, pitäisi kaikkien olla siinä mielessä nuoria, että he jaksaisivat noudattaa epäitsekästä, sankaruutta ihailevaa vaistoa.  Yksipuolinen järkiperäinen päätteleminen möhästyy aina auttamattomasti näillä keväimen koiton herkillä asteilla. – Nyt on hetki käsissä, jota vuosisadat ovat ikävöineet ja uudet vuosisadat tulevat joko siunaamaan tai kiroamaan, riippuen siitä, pystymmekö suurta hetkeä kyllin suurina kannattamaan!”:

 

Lähde: Risto Vuorjoki: Suomalaisen Pohjolan puolesta vuonna 1918; teoksessa AKS:n tie 1938, Akateemisen Karjala-Seuran vuosikirja II.

 

                                                                 * * *

 

Heimosoturi Kuisman Pohjolan vapautussuunnitelma

 

Samana vuonna, 1917, jolloin Freidel Jacobson yllä olevin sanoin tulkitsi jääkärihenkeä, laati tulisieluinen jääkäri Toivo Kuisma – joka heimosodissa sai myös sankarikuoleman osakseen – suunnitelman, miten suomalainen Pohjola oli nostettava vapaustaisteluun.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Toivo_Kuisma

 

Sen mukaan oli muodostettava vapaajoukot Satakunnassa, Hämeessä, Savossa, Karjalan Kannaksella, Raja-Karjalassa, Aunuksessa ja Vienassa.:

 

Lähde. Risto Vuorjoki: Suomalaisen Pohjolan puolesta vuonna 1918; teoksessa AKS:n tie 1938, Akateemisen Karjala-Seuran vuosikirja II.

 

                                                                 * * *

 

Jääkärihenki

jatkuu…

 

Kauaskantoinen ja syvä kansallinen näkemys, aktiivinen, suursuomalainen henki – se oli jääkärihenkeä.  Se tahtoi huutaa hereille, vapauttaa ja yhteenliittää koko suomalaisen Pohjolan.  Se tahtoi rakentaa muurin tämän ja vuosituhantisen vihollisen väliin, mutta hajoittaa raja-aidat sen sisältä – tämä oli jääkärin päämäärä. - - -

 

Kun sitten rinnan vapaussodan kanssa  heimosodat puhkesivat leimuten vuosia vapaussodan jälkeenkin, olivat jääkärit niissä ensimmäisinä miehinä sekä korkeimmissa että alemmissa johtajatehtävissä koko tuolla laajalla Jäämereltä Riianlahteen ulottuvalla rintamalla, joka yritti työntää vainolaisen asettaman rajamuurin kauemmaksi, jottei se enää halkaisisi suomalaisten heimojen asumia alueita. - - -

 

Tätä päärää ei saavutettu, kansassamme ei ollut sitä jääkärihenkeä, uskoa ja rohkeutta Suomen suuruuteen, joka heimosotureissa oli.

 

Se vapaudenrakkaus, joka suomalaista Pohjolaa aina on innostanut sankaritekoihin, ei Itä-Karjalan suurten salojen kätköissä asuvasta heimostakaan ollut kadonnut.  Tosin oli vieraan vallan valtikka vuosisatoja siellä koettanut juurruttaa uskollisuutta ”laillista” esivaltaa kohtaan, tosin oli sortajan käsi koettanut syrjäisilläkin seuduilla kuristaa polvesta polveen periytyneen ja edelleen itävän kansallisen mielen, mutta vapaiden metsien heimo ei ollut koskaan tyystin menettänyt tietoutta omasta kansallisesta erikoisuudestaan.  Päinvastoin, monet kovat kokenut suku piti edelleen, kaikista ryssäläistämisyrityksistä huolimatta, sitkeästi kiinni omista tavoistaan ja tarinoistaan, kielestään ja suomalaisesta mielestään.

 

Tämä kansallistunto tosin oli vuosisadat enemmän vaistomaista, veriin imeytynyttä ja piilevää, kuin tietoista voimaa.  Mutta historiallisen vääjäämättömän kehityksen pakosta se vähitellen alkoi muuttua miesten mielessä todelliseksi, tietoiseksi kansallistunnoksi, voimaksi, joka pyrki tekoihin ja kohdistui oman kansan olojen kohottamiseen kansallisella pohjalla, sortajan vääryyksien torjumisekseen.

 

Tähän kehitykseen oli varsin suuressa määrin vaikuttamassa yhä tiiviimpi yhteys rajan ylitse länteen, suomalaiseen veljeskansaan.  Pitkin viime vuosisataa tämä vuorovaikutus vilkastui ja vuosisatamme [1900] alussa kylvö alkoi jo orastaa.

 

Vuoden 1917 vallankumous antoi lopullisen sysäyksen Itä-Karjalan kansallisten pyrkimysten muuttamiseen aktiiviseksi toiminnaksi.

 

Uhtua oli aina ollut Vienan vankimpia asutuskeskuksia ja oli myös vähitellen tullut kansallisten pyrkimysten keskuspaikaksi.  Heinäkuussa 1917 pidettiin siellä Vienan-Karjalan kuntien edustajakokous, joka muodostui kansallisen Itä-Karjalan historiassa merkkitapaukseksi.  Tässä kokouksessa nimittäin hyväksyttiin ehdotus autonomisen Karjalan sisäiseksi hallintojärjestelmäksi.

 

Vielä ei siis kuitenkaan mieliala ollut kypsä täydellisen eron vaatimiseen Venäjästä.  Tapaukset alkoivat kuitenkin kehittyä sellaisella nopeudella, että jo seuraavana vuonna johtohenkilöiden vakaa mielipide oli muuttunut viimemainitun vaatimuksen kannalle.  Marraskuussa tapahtunut bolshevikkivallankumous luonnollisesti vaikutti tähän varsin huomattavasti.  Karjalaiset jäivät aluksi odottamaan, olisiko uuden hallituksen lupauksiin Venäjän alaisten kansojen itsemääräämisoikeuden toteuttamisesta luottamista.  Mutta olojen nopeasti huonontuessa ja sorron vian käydessä entistä ankarammaksi kypsyi karjalaisten mieli nopeasti uuteen vaatimukseen: oli päästävä kokonaan ryssästä irti.

 

Näissä merkeissä pidettiin tammikuun 27 p:nä 1918, siis Suomen vapaussodan alkamisen aattona, Uhtualla uusi kansalaiskokous, jossa päätettiin erota Venäjästä ja muodostaa oma, riippumaton Karjalan tasavalta.  Kokouksesta lähetettiin Venäjän neuvostohallitukselle päätöslauselma, jossa sanottiin:  http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Itsenainen_Karjala.htm

 

että Vienan, Arkangelin, Aunuksen ja Olonetsin karjalaisista, lappalaisista ja vepsäläisistä osista on muodostettava oma itsenäinen valtakunta, jonka rajoina ovat Venäjää vastaan ne rajat, jotka entisinäkin aikoina ovat rajoina olleet ja että Kuollan niemimaa tulisi kuulumaan tähän valtakuntaan, koska se on muinaisinakin aikoina kuulunut karjalaisille ja koska siellä vieläkin asuu pääasiallisesti karjalaisheimoisia lappalaisia ja suomalaisia”.

 

Samoihin aikoihin pitivät aunukselaiset suuren edustajakokouksen Poventsan kaupungissa päättäen kannattaa autonomisen Karjalan itsehallintoalueen perustamista.

 

Suomen tapaukset saivat kuitenkin aikaan sen, että Itä-Karjalan väestö kevättalvella 1918 alkoi taipua Suomeen liittymisen kannalle.  Uhtualla pidettiin maaliskuun 17 päivänä kokous, jonka päätöksiin useissa kymmenissä kokouksissa pitkin Itä-Karjaaa yhdyttiin.  Suomen hallitukselle jätettiin edustajien kautta kirjelmä, jossa ehdotettiin Vienan-Karjalan liittämistä Suomeen.  Mutta tällöin oli Suomen vapausarmeijan päämajan taholta jo ryhdytty tekoihin, jotka vastasivat rajan takaa tulleita toivomuksia.

 

Näin sekä jääkärien että karjalaisten oma tahto suomalaisen Pohjolan kohtalonhetkenä kulki väkevästi samaa valtauomaa päämääränä Suur-Suomi. - - -

 

Mutta tällöin jo oli myös eri tahoilla Suomea toisistaan riippumatta ilmennyt sekä mielipiteen ilmaisuja että toimintaa, joka tähtäsi Itä-Karjalan vapauttamiseen.  Muistettakoon vain esim. jo vuonna 1917 Suomussalmella pidettyä suurta kansalaiskokousta.  Yksityisten heimoystävien toimesta oli myös perustettu n.s. Vienan-Karjalan toimikunta, joka vapaussodan alussa suunnitteli Kuusamon taholta itään tehtävää sotaretkeä.

 

Mutta kaiken tämän lisäksi tuli vapaussodan Suomessa ankarimmillaan riehuessa vielä eräs tekijä, joka ratkaisevasti vaikutti tahdon, pyyntöjen ja suunnitelmien muuttumiseen tositoiminnaksi, retkikunnan lähettämiseksi itärajan taakse karjalaisia vapauttamaan.

 

Valkoisen armeijan päämajassa oli saatu tietää, että Suomen ja Venäjän bolshevikkihallitusten välillä oli laadittu sopimus [1.3.1918], jossa punaiselle Suomelle oli luvattu koko Itä-Karjala, siis toisin sanoen, mikäli kommunistit täällä olisivat perineet voiton, olisi muodostettu eräänlainen Neuvosto-suur-Suomi.  http://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html   Tiedettiin, että punaiset olivat ryhtyneet heti vapaussodan alussa keräämään voimia Itä-Karjalaan ja samalla järjestämään sieltä hyökkäystä valkoisten sivustaan ja selkään.  Tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun Pohjois-Suomessa oli runsaasti punaista väestöä, joka saattoi idästä hyökkääviin yhtyä, ja edelleen, kun Pohjois-Ruotsi ja –Norja helposti saattoivat tähän pohjoisesta ja idästä rynnistävään bolshevikkiarmeijaan liittyä.  Näin saattoi koko valkoisen armeijan tukialue äkkiä tulla vaarannetuksi ja vapausarmeija joutua kahden tulen väliin.

 

Jo helmikuussa vuonna 1918 vapausarmeijan päämaja kiinnitti huomiota sekä ylläkuvattuun uhkaavaan vaaraan että Itä-Karjalan vapauspyrkimykseen.  Päämajassa tehtiinkin, heti kun tarkat tiedot tilanteesta idässä oli saatu, päätös, että Itä-Karjala on vapautettava asevoimin ja samalla siten torjuttava vapausarmeijan selkäpuolta uhkaava vaara.  http://fi.wikipedia.org/wiki/Heimosodat

 

Maaliskuun [1918] alussa päämajassa laadittiin ”yleinen ohje”, jossa Itä-Karjalan valtauksen toimeenpano pääpiirteittäin oli suunniteltu.  Sen mukaan oli järjestettävä kiireellisesti kolme eri retkikuntaa, joista kunkin oli hyökättävä itärajan ylitse.  Kokoontumispaikoiksi näille määrättiin Sortavala, Kuhmoniemi ja Kuusamo.  http://www.patriootti.com/heimosodat-osa-1-heimosotien-taustaa/

 

Kunkin tehtävät olivat seuraavat:  http://fi.wikipedia.org/wiki/Vienan_retket

 

Eteläisimmän vapaajoukon tuli Sortavalasta edetä Aunukseen, valloittaa Petroskoi ja edelleen koko Aunus etelässä Syväriin saakka ja pohjoisessa linjalle Porajärvi – Mäntyselkä – Poventsa.  Retkikunnan johtajaksi määrättiin ratsumestari Kuula.

 

Keskimmäisen vapaajoukon tehtäväksi annettiin everstiluutnantti Malmin johdolla edetä [Kuhmoniemestä] Rukajärven kautta Muurmannin radalle, vallata siellä Shuojun, Sorokan ja Suman paikkakunnat sekä eteläinen Viena linjalle Kontokki – Jyskyjärvi pohjoisessa.  Retkikunnan vahvuus määrättiin noin 300:ksi mieheksi.

 

Pohjoisen vapaajoukon johtajaksi nimitettiin jääkäriluutnantti K.M. Wallenius ja vahvuudeksi määrättiin 300 miestä.  Tämän retkikunnan tuli yhtyneenä Kuusamoon kerääntyneisiin vapaaehtoisiin edetä Muurmannin radalle Kemin ja Kannanlahden välillä sekä sitten levittäytyen vallata koko Pohjois-Viena.  http://www.uhtua.info/index.php/uhtuan-suunnan-pikahistoria

 

Kaikkien vapaajoukkojen tuli olla kiinteässä yhteydessä vapausarmeijan päämajan kanssa ja sen alaisena.  Kenraali Mannerheim piti tätä suunnitelmaa ”mahtavan, suuren Suomen luomiseksi”, kuten hän itse sanoi, mitä tärkeimpänä ja hän muun muassa lausui 10.3.1918: ”asiassa ei saa kitsastella, varoja on annettava niin paljon kuin tarvitaan”.

Lue myös; http://www.ut.ee/Ural/ariste/loputood/Trifonova.BA.pdf

 

*

 

Maaliskuun 15 päivänä 1918 kenraali Mannerheim antoi määräyksen retkikuntien etenemisestä Itä-Karjalaan.  Tätä päätöstä ei muuttanut sekään seikka, että oli saatu tietää liittolaisvaltojen lähettävän sotavoimia Kuollaan.  Uskottiin, että suhteet niihin voitaisiin järjestää neuvottelutietä, ja retkikunnat saivat määräyksen kohdella liittolaisvoimia ystävällisesti, ei vihollisina, ja selvittää niille suomalaisten vapaajoukkojen päämäärät.:

 

[Nämä retkikuntien saamat menettelytavat tuovat jotenkin etäisesti mieleen Puna-Armeijan saamat käytösohjeet Talvisodan alkaessa; punasotilaita kiellettiin Tornionjoelle saavuttaessa ampumasta joen yli ruotsalaisia.  Heitä piti kohteliaasti vain tervehtiä.  - Kuten yleisesti tiedetään jäivät näiden retkikuntien tulokset vähäiseksi ja tavoitteet saavuttamatta, VH].

 

Lähde: Risto Vuorjoki: Suomalaisen Pohjolan puolesta vuonna 1918; teoksessa AKS:n tie 1938, Akateemisen Karjala-Seuran vuosikirja II.

 

                                                                 * * *

 

”Kansallinen suuruuden tahto”  -  Mitä se on ja miten se syntyy?

 

Mikäli me katsomme historiaa ”ilman naamioita”, me huomaamme, että historian kulkua määräävät joukkojen uskomukset, joilla on lähteensä alkuperäisissä vaistoissa.  Ja jossakin määrin nykyaikaista suomalaista politiikkaa tarkastellessamme me havaitsemme, että meidän poliitikkomme useimmiten ovat rakentaneet kansamme piilevien vaistojen varaan, mutta unohtaneet silloin kansakunnan vaistoista tärkeimmän: kansallishengen.

 

Kansallishenki on kansakunnan historian voimanlähde.  Se on historian ”jokin”.  Kansallishenki syntyy saman veren, saman maaperän ja maiseman, yhteisen kielen, yhteisen talouselämän, yhteisten tapojen, yhteisten esi-isien luomana pohjavirtana, useimmiten salaisena ja maanalaisena yhteenkuuluvaisuutena.  Suomalainen kommunisti tuntee Neuvosto-Venäjälle siirtyessään kansallishenkensä vastustamattoman ja järkähtämättömän voiman.  Kiivainkaan kansainvälisyys-intoilija ei pääse tämän yhteissielun kahleista irti.

 

Meillä Snellman ensimmäisenä hämmästyttävän selvänäköisesti oivalsi tämän kansallishengen ratkaisevan historiallisen merkityksen.  Monet hänen lausumansa ajatukset kansallishengestä käyvät merkillisellä tavalla yksiin nykyaikaisen joukkopsykologian saavuttamien tulosten kanssa.  Kun AKS:läisyys on rakentanut maailmankatsomuksensa tähän käsitykseen kansakunnasta voimatekijänä, se on tällöin,… pohjautunut Snellmanin historianfilosofiseen ajatteluun, ja tehnyt sen kaikella sillä johdonmukaisuudella ja ennakkoluulottomuudella, minkä valtiollisen vapautumisemme lisäämät uudet mahdollisuudet ja velvollisuudet ovat vaatineet.

 

Sillä Snellmanin historianfilosofiset käsitykset ovat ihmeteltävän uusia ja ajankohtaisia.  Kansakunta rodullisena ja henkisenä ykseytenä on hänen mielestään historian ainoa todellinen käyttövoima.  Ainoa kansojen välillä vallitseva moraaliperusta on hänen mukaansa se, että jokainen kansa tekee työtä vain omaksi hyväkseen.  Muuta perustetta kansakunnan toiminnalle ei ole.

 

Miten ennakkoluulottomilta tuntuvatkaan nykyisenä aikana esimerkiksi hänen sanansa hänen arvostellessaan Suomen kiitollisuudenvelvollisuutta:

 

Historia ei todista koskaan, että yksikään kansa olisi tehnyt hyvää toiselle kansalla ilmaiseksi.  Jokaisen kansan oikeus maan päällä on pitää omia etujansa silmällä, jokaisen valtion oikeus on ajatella omaa valtaansa, omaa pysymistänsä”.

 

Ja ”Valtio-opissaan” hän oli jo lausunut vieläkin selvemmin saman ajatuksen:

 

Kukin kansakunta on ja sen pitääkin olla itsekäs, sen tulee työskennellä vain omaa olemassaoloaan varten.  Kansakunnalla ei ole muuta tarkoitusta, kuin että se kohoaisi muita kansoja korkeammalle johtamaan ihmiskunnan maailmanhistoriallista kehitystä”.

 

Runebergiläiseen” [romanttinen ja idyllinen] maailmankäsitykseen kuului usko kansojen välillä vallitsevaan oikeuteen.  Me, jotka joudumme nyt seisomaan tämän ihanteellisen maailmankäsityksen raunioilla, olemme saaneet nähdä, että tällainen usko ei perustu todellisuuteen.  Historia on kansojen välistä armotonta taistelua.  Ei ole olemassa ”pienten kansojen oikeutta”.  Ja vähemmistökansallisuuksilla on oikeuksia siinä määrin, kuin voimakkaampi kansallisuus niitä vähemmistöilleen antaa.  Ainoan oikeusperiaatteen sanelee tässä suhteessa kansakunnan oma, sisäinen kansallinen voima.

 

Tämä on kolkko oppi ilman illusioneja.  Mutta historia ”ilman naamioita”  osoittaa sen paikkansapitävyyden.  Ja eikö ole parempi, että me annamme romanttisten kuvittelujen Atlantiksen vajota menneen vuosisadan mukana syvyyksiin ja seuraamme niitä viittauksia, mitä historia meille antaa?  Sillä taistella historian rautaisia lakeja vastaan on turhaa.

 

Meidän on siis lähdettävä siitä, että jos Suomen kansalla ei ole kansallista voimaa, sillä ei ole myöskään elämisenoikeutta.  Kansallishengeltään heikkona ja rappeutuneena sen voimakkaammat naapurikansat pyyhkäisevät ennemmin tai myöhemmin pois.  Mutta kansallisesti lujana ja voimakkaana kansakokonaisuutena se – kenties - voi säilyä.  Tähän viimeksi mainittuun mahdollisuuteen meidän tulee toimintamme perustaa.  Meillä on vain tämä yksi tie tulevaisuuteen: Tehdä Suomen kansasta luja kokonaisuus poistamalla tätä luonnollista kansallista ykseyttä pirstovat tekijät.:

 

Sakari Vapaasalo: Kansallisromantiikasta kansalliseen suuruudentahtoon, s. 129-138; teoksessa AKS:n tie, 1939.  Akateemisen Karjala-Seuran vuosikirja III.

 

Todettakoon, että Sakari Vapaasalo toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana v. 1938-1943.  Hän väitteli 1961 Uppsalassa Eino Leinosta kalevalaromantikkona.

 

*

 

Edellä oleva teksti on kirjoitettu vuodenvaihteessa 1938-1939 (kirjan johdanto on päivätty Helsingissä 22.2.1939).

 

Tekstiä kirjoitettaessa ja sen ilmestyessä tunnetuimpiin Neuvosto-Venäjälle siirtyneisiin ”suomalaisiin kommunisteihin” lukeutuva Edvard Gylling oli jo niskalaukauksensa vastaanottanut – Nagant puhui tylyä kieltä Ikaalisten Kalmaan Eetin kohdalla noin yhdeksän kuukautta aikaisemmin [16.6.1938] - ja hän lepäsi teloitettujen politrukkien joukkohautausmaalla Moskovan laitamilla, vaikka sitä ei vielä varmuudella tiedetty, mutta asianhaaroista saatettiin Suomessa, muuallakin kuin Valpon pääosastolla, täysin perustein tosiasiaksi uskoa.

 

Yhdeksän kuukautta teoksen päiväyksen jälkeen paukkuivat Mainilan laukaukset ja alkoi Talvisota, joka merkitsi kirjoittajan tarkoittamaa tilannetta, jossa ”voimakkaampi naapurikansa” pyyhkäisi Suomen pois maailmankartalta – tai siis vakavissaan yritti sitä.

 

Molemmissa tapauksissa historia näyttäytyi ”ilman naamiota”, paljaana, raakana, puhtaana itsenään.

 

Kirjoittajan pääajatus, oppi kansallishengestä historiaa luovana voimana sai kenties hieman empiiristä tukea vuoden 1939 tapahtumista ja Talvisodan niin sanotusta ihmeestä.

 

Kun puna-armeija hyökkäsi 30.11.1939 tapahtui että Sallassa julkikommunistit, ryhmä aatteen paikallisia napamiehiä marssi suojeluskunnan toimistolle ja pyysivät saada liittyä suojeluskuntaan.  Minun suomussalmelaissyntyinen äitini, helsinkiläisen tohtorisperheen piika, pelkäsi autiossa kivitalossa Stockmannin lähellä kun pommit rytisivät Helsingin keskustaan.  Isäni perhe ja suku lähtivät kotisijoiltaan, Sakkolasta ja Vpl. Pyhäjärveltä Kannakselta kohden Töysää, evakkopaikkaa, ja niin tekivät joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki rajaseutujen asukit.  Suomi pani hanttiin, kansakuntana, ja poikkeuksellisen yhtenäisenä.  Onko oikein päätellä, että ”ainoa voima, joka ratkaisevasti voi tarttua historian kulkuun ja antaa sille suunnan, on kansallishenki”?

 

Mikä oli Gyllingin – tuon ”punaisen fennomaanin” -  historianfilosofinen pääajatus?  Mikä hänen ajatuskannassaan [paradigmassaan] on se [ainoa] ”voima, joka ratkaisevasti voi tarttua historian kulkuun ja antaa sille suunnan”?

 

Voimme rajata Gyllingin ajattelun rajapisteitä määrittelemällä eräitä ulottuvuuksia hänen toiminnassaan.  Niin yhteiskuntatieteilijä kuin hän olikin, ei hänen näkökenttänsä ollut aatefilosofinen eikä marxilaisteoreettisen hötön läpäisemä, vaan siinä oli tilastomiehen ja konkreettisen sosiaalihistorian tutkijan käytännöllisyyttä, ikään kuin muhevaa pellon pohjaa perustana, ja enemmän kuin laskelmallinen poliittinen eduntavoittelu, saati oman henkilökohtaisen edun ja suojan ajaminen, hänen toimintaansa johti aatteellinen hehku ja pyrkimys oman toimikentän edistämiseen, aina äärimmäisyyteen asti.  Hän oli vailla persoonallisia pyyteitä, ja kuitenkin herkkä arvostaan ja asiastaan, hän oli leppeä ja helposti lähestyttävä mutta toiselta sivultaan kova ja armoton, hän oli paratiisinrakentaja ja kuitenkin hänen tontillaan rakennettiin orjatyöllä kaupallispoliittista valtimoa [Stalinin kanava].  Hän oli punainen fennomaani, mutta veti ryssän vankkureita, ja hän oli häpeämätön suomalaisuuden edusmies punaisessa Karjalassa, mutta samalla Leninin bolshevikkigängin luottomies ja vasalli.  Siinä missä Lenin [ja kansallisuusasiain komissaari I.V. Tshugashvili eli Stalin] ajatteli Suomen kohtalontietä ”eroamisena yhdistymistä varten” ja ajoivat voimistuvasti ”vallankumousta yhdessä maassa”, siinä G. taisteli ensin Suomen kamaralla ihmisoikeuksista ja oikeudesta, laillisuudesta, paremmasta huomenesta kansan syville riveille ja myöhemmin vieraalla kamaralla suunnitteli ja pyrki toteuttamaan ”Pohjoisen suunnitelmansa” sen, jossa Suomen itärajalle luodaan punainen siemen, pesäke ja uloke, josta mahdollisen skandinavisen tuen avulla ja Leninin suopealla maailmanvallankumouksellisella suojelulla kumouksen liekkiä lietsotaan ja lietsotaan kunnes se ”kumouksen kypsyessä” ja tilanteen muodostuessa ”vallankumoukselliseksi” leimahtaa täyteen liekkiin ja nielaisee ensin pohjois-Suomen ja Kalotin sekä enemmän tai vähemmän väistämättömällä voimalla valtaa lisäalaa Suomessa ja Ruotsissa ja Norjassa, kunnes koko Pohjola on bolshevistisen kumouksen kourissa ja muuttunut… Niin miksi?  Suur-Puna-Suomeksiko vai Neuvosto-Venäjäksi?  Kieltämättä tämä on yksi fantastisimmista yhteiskuntaskenarioista Suomen historiassa.  G:n päätä ei todellakaan palellut [pikemminkin se kävi kuumana, hyvin kuumana].

 

Tässä viimeksi kerratuissa ajatushahmoissa kumottiin tai jätettiin merkityksettöminä huomioimatta lukuisia ilmiselviä tuollaista kehitystä vastaan puhuvia käytännöllisiä ja teoreettisia tekijöitä.  G:n ajattelua ei voi muutoin/kannata tältä osin määritellä kuin tyytyä toteamaan, että kumouskuume oli häneen iskettyään tehnyt saman kuin niin monissa muissakin miehissä, alentanut realiteettien tajua ja lisännyt fantasoivaa ennakkoluulottomuutta.

 

Ei voi jättää huomioimatta, varsinkaan konkreettisen sosiaalihistorian tohtorin kyseessä ollen, empiirisen kokemuksen merkitystä ajatuksia ja toimintaa muokkaavana tekijänä.

 

Miten monta käytännöllistä ja teoreettista lakia tahi oppiasetelmaa Venäjän vallankumous [molemmat, sekä maaliskuun että marraskuun kumous] kumosikaan tai ohitti merkityksettöminä?  Tavattoman monta.  Ja kuitenkin kumous/kumoukset tapahtuivat.

 

Empiristille silmien edessä tapahtuva prosessi ja sen äkkikäänteet voivat olla hirvittävän väkevä elämys, joka ei ainoastaan järkytä koko älyllistä ja käsitteellistä minää, vaan saattaa G:n tavoin imaista miehen tähän ihmesattumalliseen poikkeustapahtumain virtaan.  Ikään kuin säntillinen matemaatikko alkaisi jossain poikkeuksellisessa tilanteessa kiinnostua uhkapelistä ja siinä ilmenevistä voiton ja tappion todennäköisyyslaskennasta.  Olosuhteiden oikusta hän sattuu pelaamaan kerran ja alkaa viehättyä yhä enemmän tästä teorian ja konkretian ristikkäisvalotuksesta.  Eräänä päivänä sitten joku voittaa jättipotin, se ei siis ole matemaatikko itse, vaan hänen jokseenkin etäinen tuttunsa tai heppu, johon hän tutustuu toden teolla vasta tämän saaman yllätysvoiton jälkeen.  Pian matemaatikko alkaa itsekin pelata ja hetkessä hän on parantumaton maanikko, uhkapeluri, jolla ei ole paluuta.  Kävikö rakastavalle perheenisälle ja kaikkien naisten ihanteelle, dosentti G:lle juuri näin?

 

Ainakin hän joutui tinkimään ”ei kipua ahvenellekaan” –luontaisperäisestä väkivallattomuudestaan ja pitkälle kehittyneestä filantropiastaan, ihmisrakkaudestaan.  Hän joutui tinkimään internationalismistaan, rauhantahtoisuudestaan, asevelvollisuuden vastustuksestaan, aukteriteettien kumoamishalustaan ja oikeudentunnostaan jonka mukaan hiljaisella rahvaan kansallakin on oikeutensa ja hiljainen viisautensa, jota kannattaa kuunnella.  Siinä missä oli rauha, tuli luokkaviha ja luokkataistelu. Siinä missä oli kansanvalta ja kansanviisaus, itseohjautuvuus alhaalta, tuli etujoukon johtama väkivaltainen sota, terrori, valta ja voima.  Siinä missä oli humanismi, periaattellisuus, kauneuden tavoittelu ja moderni lyriikka, tuli petokasvoinen tuhovimma, periaatteeton opportunismi, rumat leirit rumat jäljet rumat teot ja byrokraattiset agitpoliittista klisesoppaa ja äksyä käskytystä sisältävät politrukkijulistukset, käskyt ja propushkat.  Internationalismin korvasi isovenäläinen shauvinismi ja gruusialainen maantierosvoilu, verinen diktatuuri.

 

                                                                 * * *

 

Petturi vai petriootti?

 

Ero petturin ja patriootin välillä on usein hiuksenhieno. 

Ratkaisevaa on motiivi. 

Tai lopputulos.

Mutta loppuarvion tekee aika. 

 

Ja ajat vaihtelevat.

                                                                 * * *

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän vesaluoma70 kuva
Vesa Luoma

Kaikenlaisia vouhottajia sitä on ollut tuohon aikaan,vielä Suur Suomi hanke.Millä lihaksilla ne vallatut alueet oltaisi pidetty hallinnassa?

Jukka Laine

Aitosuomalaiset näkivät Pietarin olevan uhka itsenäiselle Suomelle. Pietarin tuho olisi ainoa keino säilyttää itsenäisyys. Mannerheim halusi vapauttaa Pietarin bolsevismista, ei tuhota. Professori Eino Kailan kirjeistä näkyy että sen ajan aitosuomalaiset pitivät Mannerheimiä, tuota valkoisen Suomen edustajaa, punaryssänä. Näin oli eri näkemyksiä jo aikanaan. Nykysuomessakin osa näkee Pietarin mahdollisuutena, osa uhkana Suomelle. Ajat ei ole siis kauheasti muuttuneet.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Hyvä kysymys.

Kuulin autoradiosta lyhyen keskustelun Sari Näreen ym. toimittamasta uudesta Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus (Johnny Kniga, 20149 -teoksesta. Siinä joku totesi, että monet karelianistit ja sikäläisyyksistä innostuneet eivät koskaan käyneet paikanpäällä Karjalassa - ja jos kävivät, visusti vaikenivat reaalitilanteen poikkeavuuksista unelmaan nähden. Unohdus, tai torjunta.

Jossain kohtaa tekstissä kysynkin suoraan, eikö köyhässä Suomessa noina vuosikymmeninä ollut muuta tehtävää, puutteita korjattavana, kehitysmahdollisuuksia edistettävänä jne kun piti tuonne karvikkoon kurotella?

PS. Olen Karjalan ystävä, ja arvostan paljoa siellä, mutta silti olen realisti.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Suursuomiaate tulee kenties virallisella taholla selkeimmin ilmi Terijoen Hallituksen julistuksessa 1.12.1939 http://www.histdoc.net/historia/kuusinen.html :

"Suomen Kansanhallitus kääntyy Neuvostoliiton hallituksen puoleen ehdottaen solmittavaksi keskinäisavun sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja täytettäväksi Suomen kansan vuosisatainen toive: Karjalan kansan jällen yhdistäminen Suomen kansan kanssa, liittäen sen yhtenäiseen ja riippumattomaan Suomen valtioon. Suomen Kansanhallituksella on täysi syy toivoa, että sen noudattama varma suunta ystävällisten suhteiden voimaan saattamiseksi Neuvostoliiton kanssa suo Neuvostoliiton hallitukselle mahdollisuuden suostua tällaiseen esitykseen."

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Tsemppiä Veikolle. Odotamme ensimmäistä kunnollista Gylling-elämäkertaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset