Veikko Huuska

Apea matka "Eedenistä kylmään"

Tampereen kansainväliset Elokuvajuhlat (Tampere Film Festival – TFF) on jälleen kerran lusittu.  Monet kuvat ovat valkokankaalle lentäneet ja monet ajatuskuviot, elämykset ja tunnot tajunnoissa liikkuneet.  Mutta ei sentään tajua kankaalle keltään, tietääkseni.  http://www.tamperefilmfestival.fi/site/  

Kuvien virrasta mieleeni jäi kenties päällimmäisenä eräs mielenkiintoinen kuvapari.  Molemmissa oli kysymys – mistäpä muusta kuin – puutarhanhoidosta.  Sehän on olennaisinta kaikesta, muu on enemmän tahi vähemmän toisarvoista.

Kotimaisen voittopatsaan sai, ja varmasti ansaitusti jo etukäteen merkittävän huomion saanut Virpi Suutarin Eedenistä pohjoiseen (2014).  https://www.facebook.com/eedenistapohjoiseen  Sen englannin kielinen nimi tiivistää kaiken: Garden Lovers.  Taattua Virpi Suutari –laatua, jossa ammattitaito yhtyy sydämen herkkyyteen ja avaraan näkökykyyn. 

Tuomaristo tiivisti omat tuntemuksensa näin:

“Ällistyttävän kaunis elokuva näyttää kuolevaisuuden, ikuisuuden ja luonnon kiertokulun. Elokuvantekijän kunnioitus elokuvassa esiintyviä ihmisiä kohtaan näkyy selkeästi: saamme nähdä ihmiset omina itseinään. Ohjaaja tiivistää puutarhanhoidon autuuden ja kokonaiset ihmiskohtalot 73 minuuttiin. Ja venyttää ronskisti kohtaukset loppuun saakka.”

Kiitospuheessaan ohjaaja Suutari totesi: ”Tämä on onnellisin elokuvani.  Tätä tehdessäni oli kuin rakastunut”.  Eikä ihme.  Eedenistä pohjoiseen –dokumentti kertoo vavahduttavasti puutarhanhoidosta uuden voiman ja eheyden tuojana.

*

Näin siis voittajien osastolla.

Samaan aikaan toisaalla..

Onnellisen vinkin seurauksena osuin näkemään Werstaalla pienehkön yleisön kanssa toisen puutarha-aiheisen helmen.  Helmen, joka ei niittänyt laakereita juhlilla.  Sitä ei oltu kelpuutettu edes kilpailusarjaan, jonne se ilman muuta olisi kuulunut.  Se esitettiin vaatimattomasti juhlien ”oheisnäytäntönä”.  Kokenut festivaali-hai Reijo Nikkilä oli jälleen poiminut haaviinsa hienon tulokkaan, ja mainion työnäytteen.

Kyseessä oli virolaisen Aljona Suržikovan tuorein teos Not My Land (Ei minun maatani), alkukielisenä “Suur -Sõjamäe” (Viro, 2013).  Elokuva on valmistunut Viron elokuvasäätiön ja Eesti Kultuurkapitalin tukemana.  Ohjaaja palkittiin viime tammikuussa Eesti Kultuurkapitalin vuoden 2013 parhaana nuorena elokuvantekijänä, ja muitakin tunnustuksia on nuori tekijä jo ehtinyt ansaita urallaan.  http://vaskuss.blogspot.fi/2013/09/suur-sojamae-aljona-surzikova-2013.html

http://www.kulka.ee/?module=news&id=176

Not My Land (kesto 52 minuuttia) on tiivis ja tunnekylläinen dokumenttielokuva ihmisistä, jotka ovat yli kolmen vuosikymmenen ajan ahertaneet laajan siirtolapuutarhan siimeksessä lähellä Tallinnan lentokenttää.  Mutta yllättäen ja äkisti siirtolapuutarha tuhotaan, lanataan maahan, koska aluetta tarvitaan teknisen kehityksen ja tuottavuuden nimissä muuhun tarkoitukseen.

Nähdään monta erilaista tarinaa, kertomuksia ihmisistä, jotka Neuvostoaikaan siirrettiin muualta Tallinnaan Dvigatelin tehtaille.  http://et.wikipedia.org/wiki/Dvigatel  Nämä ihmiset ovat intona puskeneet palstoillaan saadakseen marjoja, hedelmiä, vihanneksia, kaikkea lisuketta aivan tehtaan läheltä. 

Jo ensimmäisenä vuonna he myöhensivät maata, kylvivät siemeniä ja istuttivat taimia.. Rakensivat pieniä kesämökkejä, ja vaihtoivat keskenään satokuulumisia ja –tuotoksia.  Touhuajissa on monensortin etnisiä taustoja, yhteistä heillä on rakkaus tähän elämänmuotoon – sekä se, että heillä on vain entisen Neuvostoliiton eri neuvostovaltioiden passit hallussaan.

Nämä ovat ihmisiä, jotka on aikanaan koulun jälkeen komennettu tänne.  Tultava oli, protestointi ei tullut kyseeseen.  Niin on nytkin, kun käsky käy ja loppu koittaa.  Vain muutama päivä, ja kaikki on ohi.  Siirtolapuutarhan maisemaan nivoutuu kuin viimeiset sivut Neuvostoliiton surullista historiaa.  Mene kun käsketään.  Lähde kun määrätään.  Kansalaisuudettomina heillä ei ole oikeuksia.  Kansalaisyhteiskunnan vaje näkyy kuin haava.  Ei tule kysymykseenkään protesti, kansalaisliikehdintä.  Edistys käy vinhaa kyytiä – kaikki vanha jää jalkoihin, se suorastaan tallataan.  Ajetaan puskutraktorilla nurin ja matalaksi..

*

Tunnelma siirtolapuutarhassa on kuin suoraan Anton Tsehovin Kirsikkatarhan (1904) lopusta yli sata vuotta sitten.  Loppu on käsillä.  Mitä tehdä.  Aika on ajanut ohi.  Mitään ei ole tehtävissä.  On vain koottava kimpsut ja lähdettävä.  Kohta jo kajahtavat tarhassa ensimmäiset kirveeniskut.  Joko ne kuuluvat?  Joko?  ..no, nyt saapuvat puskutraktorit!  http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/kirsikkapuisto/ 

*

Nuori ohjaaja kuvaajineen on vanginnut erinomaisesti siirtolapuutarhan elämänmuodon sisimmän, sekä ne haikeudentäyteiset tunnot joita nuo ihmiset kokevat muutoksen koittaessa, kaikkien vanhojen lupausten ja kontrahtien äkkiä pettäessä.

Ohjaaja kertoo, että koko rysäyksen lähtökohtana oli presidentti Bushin vierailu Virossa (marraskuussa 2006), silloin todettiin, että Tallinnan kenttää pitää laajentaa, kiitoratoja pidentää.  Hamuiltiin osia Kaukoidän lentoreiteistä.  …mitään ei ole toteutunut.  Nyt paikka on tyhjillään.  Suunnitelmat jäissä.  ”Jäätyneitä unelmia”, voisi tänään sanoa, kun puhutaan Euraasian “jäätyneistä konflikteista”.  Elokuva on kuvattu

Niin kuin niin monesti, nytkin suurten unelmien ja progression, kehityksen, hinta on maksatettu pienten ihmisten, muutenkin yhteiskunnan sivustoille ajettujen, elämien kaventumisena. 

Not My Land on pieni mestariteos, jonka sisältö ja herättämät tunnot ovat paljon suuremmat kuin ensisilmäyksellä uskoisi.

Siinä missä professori Virpi Suutarin dokumentti oli oivaltavasti ja täydesti ”Eedenistä pohjoiseen” – siinä nuoren Aljona Suržikovan dokumentti ”Ei minun maatani” on kuin apea matka ”Eedenistä kylmään”.  Se kylmä on yhteiskunta, tunnoton ja yksipuolisesti hyötyjä hamuava, jolla ei ole näkemystä pienten ihmisten hyvästä.  Purkutraktorien alle jäivät vanhan sukupolven unelmat. 

Uusi vironvenäläinen sukupolvi on jo toista maata, kertoo ohjaaja Aljona Surzhikova.  Vielä kymmenkunta vuotta sitten monet nuoret orientoituivat enemmänkin Pietarin suuntaan, mutta nykyisin melkein kaikki katsovat Tallinnaan.  ”Uskon, että kaikki tulee muuttumaan tässä suhteessa paremmaksi aikaa myöten”, hän toteaa.  http://news.err.ee/v/politics/c321b3af-db3a-4391-9223-b83d0b45557c

*

NOT MY LAND, 2013, Estonia, 52 min. is a documentary about people who have worked on allotments near the Tallinn airport for more than 30 years, but soon the allotments should be destroyed, because of technical progress and development of the area.

Director: 
Aljona Surzhikova
Photography: 
Sergei Trofimov
Producer: Sergei Trofimov
production: Diafilm OÜ

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Sen verran asiaa paremmin tuntevien ohjaamana tarkennan (tätä mainintaani "Sitä ei oltu kelpuutettu edes kilpailusarjaan, jonne se ilman muuta olisi kuulunut") että ulkomaisille >30 minuutin dokumenteille ei ole kilpailusarjaa Tampereella. Ovathan kyseessä kuitenkin erityisesti lyhytfilmifestivaalit.

Siitä huolimatta tämä hieno filmi olisi ansainnut mielestäni vieläkin laajemman yleisön ja enemmän huomiota. Uskoisin jakavani näkemyksen aika monien kesken.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Ohjaaja näkee Viron sisäisen kehityksen myönteisenä. Haastattelu 24.2.2014.

http://uudised.err.ee/v/eesti/d21f38d9-4630-49d5-8...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset