Veikko Huuska

Eversti Pajarin ”läheltä piti” –tilanne ja muita sattumia sodassa

Eversti Pajarin ”läheltä piti” –tilanne ja muita sattumia sodassa

 Ilmee 7.8.1941  http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d4276a254364ad5dbc4608f37fbf&archive=&zoom=YES

Kuvat ja kuvatekstit SA-kuva –arkisto: 

”Everstit Pajari ja Ekholm tarkastavat ryssän jätteitä.”
Yläkuunu 1941.08.07, kuvaaja Luutnantti Svartström

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d4276a25406445a67341488955f4&archive=&zoom=YES

Katso myös omat koonnokseni aiheeseen liittyvistä kuvista: https://plus.google.com/photos/113679801467129695575/albums/5972431318471893505?banner=pwa

*


”Eversti Pajari ja kapteeni Lindgren”
Ilmee 1941.08.07,  kuvaaja: Sot.virk. T. Nousiainen

 

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d42663244464e9ee95f807e0f764&archive=&zoom=YES

sama teksti; kuvaaja: Sot.virk. T. Nousiainen

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d426632447642a7975e7c154e476&archive=&zoom=YES

sama teksti;¨kuvaaja: Sot.virk. T. Nousiainen

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d426632446645ce5c53f217ee2eb&archive=&zoom=YES

*


”Eversti Pajari tuhotun tankin vieressä.”
Ilmee 1941.08.07, kuvaaja: Sot.virk. T. Nousiainen

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d42663244164b47979f192a1c5a6&archive=&zoom=YES

Itseasiassa tankkia katselee eversti Ekholm, hieman ennen kuin jysähti Yläkuunun tienristeyksessä...

*


”Yläkuunun tienristeys, johon vähän kuvan ottamisen jälkeen tuli täysosuma. Everstit Pajari ja Ekholm, sekä elokuvaaja sotavirkailija E. Heino haavoittuivat.”
Ilmee 1941.08.07, kuvaaja:  Sot.virk. T. Nousiainen

 

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d42663244d6404d6bc674f92fb58&archive=&zoom=YES

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d42663254464583d0eec66b9cf0b&archive=&zoom=YES

*

Tässä on actionia;

”Näin lähelle eversti Pajaria tuli ryssän kranaatti. Eversti par'aikaa hivuttautumassa turvallisimmille vesille.”
Yläkuunu 1941.08.07, kuvaaja: Luutnantti Svartström

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d4276a254364ad5dbc4608f37fbf&archive=&zoom=YES

*

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d4276a254164a920acede70bcc8b&archive=&zoom=YES

*

Suojaan ”hivuttautuvan” eversti Pajarin kuvasi luutnantti Svartsröm, joka näkyy tässä kuvassa.  Ltn Svartsröm kuulustelee ukrainalaista sotavangiksi joutunutta tykkimiestä.  Paikka ja aika: Kaipiainen, 26.6.1941.  Eli heti Jatkosodan aivan alussa..

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7db2667244664a362396667231d11&archive=&zoom=YES

*

SA-kuvat.fi –sivustolta löydät hakutekijoillä: 1941.08.08 Ilmee ja/tai Yläkuunu

mm. tällaisen kuvan: http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7db236225466486a5aa7880178a1f&archive=&zoom=YES

 

*

Raskas Patteristo 26:n sotapäiväkirja kertoo  Ilmeen tapahtumista muun muassa näin.  Rask.Psto 26 oli 18.Divisioonaan kuuluva joukko-osasto:

6.8.1941 klo 18:oo;

Matkalla Siiriälästä Vasikkalaan kaatui tykkimies Haqman vihollisen sala-ampujan luodista.” 

Kaatunut ei ollut tkm Haqman, vaan tykkimies Niilo August Haapman, s. 24.3.1902 – kaatui 06.08.1041 Siisiälä, Rautjärvi.  Haapman on harvinainen sukunimi, ja sen kanssa tuli hyvin usein erehdyksiä.  Niilo Haapman oli kirjailija Helvi Hämäläisen ex-aviomies [1931- er. 1936], ja Hämäläinen kertoo muistelmissaan (Ketunkivellä, 1993) miten hänenkin nimensä kustantamossa vääntyi kerran muotoon Haapanen, vaikka piti olla siis Haapman.  Niilo Haapman oli itseoppinut runollinen taiteilijasielu, joka ei siviilissä oikein onnistunut, mutta Talvisodassa hän pärjäsi vanhana retkeilijänä ja metsänhenkenä varsin hyvin, ja tiesi jo välirauhan aikaan Helvi Hämäläisen mukaan sanoa: Joudun vielä mukaan toiseen sotaan, hyvityssotaan, joka on tuleva, mutta en selviydy siitä, vaan kaadun aivan sodan alkuvaiheessa.  Näin myös kävi.

Sotapäiväkirja toteaa Haapmanin kohtalon; http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3213353

Katso myös Sota-arkisto/Kansallisarkiston Sodissa menehtyneiden tiedosto: Haapman, Niilo August E. http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=12925&raportti=1

 

*

Sotapäiväkirja jatkaa 7.8.1941 klo 22:3o;

”…Yläkuunun risteyksessä haavoittuivat 18. Div. komentaja eversti Pajari ja eversti Ekman [korjattu lyijykynällä: ev. P.O. Ekholm 12.D:stä]. 

Samassa paikassa haavoittuivat vääpeli Laurila ja tkm Silen.  Tykkimies Haaparanta loukkaantui vaikeasti jäädessään tykinpyörän alle.” 

Vaikeasti loukkaantunut tykkimies ei ollut Haaparanta, vaan tkm Haajaranta, naimisissa, 3 lasta, 1./Rask.Psto 26, s. 31.07.1906 – haavoittui 07.08.1941, kuoli 8.Sotasairaalassa 11.08.1941, haudattu kotiseudulleen Nokialle.

Pajarin ym. haavoittuminen tykistöiskussa: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3213353

Sodissa menehtyneiden kataloogi; Haajaranta e. Appel, Toivo Leonard http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=12923&raportti=1

*

Jatkosodan historia 2-osa, kertoo Ylikuunun risteyksen tapahtumat 7.8.1941 tähän tapaan:

Kun tilanne Ilmeen kirkolla näytti ratkeavan suotuisasti, eversti Pajari antoi 4.8.1941 puolenpäivän jälkeen reservilleen III/JR 27:lle käskyn kääntyä etelään, miehittää Siisilän eteläpuolella olevan tienhaaran maaston sekä jatkaa Ylikuunun suuntaan. … - - …Elokuun 5. päivään mennessä 18.D oli täyttänyt saamansa tehtävä, murtanut rintamansa koillisosassa vihollisen puolustuksen ja avannut II AK:n jatkuville sotatoimille tärkeän Ilmeen tiesolmun.  Tämän jälkeen divisioona valmistautui armeijakunnan antamien käskyjen mukaisesti etenemään Tietävälää, Veitsjokea ja Inkilä kohti, painopiste Inkilän suunnassa”. (s. 118-119).

Osoituksena siitä, että Pajarin mahdollinen haavoittuminen oli melko lievää laatua – toisin kuin eversti Ekholmin – on Jatkosodan historian 2-osan selostus seuraavan päivän toimista:

Kun tilanne Kirvussa alkoi olla selvä, eversti Pajari antoi puolenpäivän jälkeen 8.8. Inkilässä olevalle II/JR 27:lle käskyn edetä pääosin Sairalaan ja ottaa haltuunsa Torajärven-Juoksemajärven kannaksen”. (s. 137), sekä mm.: ”Neuvostojoukkojen lyöminen Sairalassa oli armeijakunnan tulevien sotatoimien edistymiselle ja turvaamiselle tärkeätä.  Armeijakunnan johto antoikin 8.8. iltayöllä eversti Pajarile käskyn vallata Sairalan ja varmistaa etelässä Juoksemajärven - Kuujärven kannaksen Matikkalan risteyksen tasalla.  Divisioonan [18.D] uudeksi tavoitteeksi määrättiin tie Sairala - Antrea”. (s. 137).

*

 

Eversti Per Ole ”Pelle” Ekholm toipui vammoistaan ja palasi vielä rintamalle. 

Suomen Jääkärien elämäkerrasto 1975 kertoo:

Eversti Ekholm palveli Jatkosodassa JR 47:n komentajana 1941, ja 12.D:n komentajana 1941-1942.  Haavoittui Ylikuunassa 7.8.1941.  Toimi Helsingin sotilasläänin ja sotilaspiirin komentajana 1941-1944.

Wiki kertoo näin:  http://fi.wikipedia.org/wiki/Per_Ekholm 

*

 

Raskas Patteristo 26:n sotapäiväkirja kertoo vielä tapahtumista 8.8.1941,

”Kello 17:oo Patteri siirtyi uusiin asemiin Nahkurilaan(koordinaatit se ja se).  Kersantti Linna tulenjohtueesta kaatui yrittäessään pelastaa kuorma-autoa vihollisen tulen alla”.

Linkki Sotapäiväkirjaan: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3213706

Katso myös Sota-arkiston/Kansallisarkiston Sodissa menehtyneiden tiedosto; Linna, Väinö Rikhard http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=12990&raportti=1

 

Kersantti Linna oli kersantti Väinö Linna.  Tarkkaan ottaen Väinö Rikhard Linna.  Jonkinlaista kohtalon leikkiä, että hän oli tulevan kansalliskirjailijan ja Jatkosodan suuren eeppisen tarinan kertojan, kirjailija Väinö Linnan täysnimikaima, eikä edes kovin Tampereen Puuvillatehtaan kadulla asuneesta Finlaysonin kehräämön kärrärinä ennen sotaa toimineesta kuuluisammasta kumppanistaan. 

Tämä Kirvun Nahkurilassa (tai Suutarilassa) 8.8.1941 autoa pelastanut ja siihen kaatunut Väinö Linna oli syntynyt 7.2.1911 Virroilla, mutta asui ja piti kotia Nokialla, aivan Tampereen portailla, hän oli perheellinen mies, ei lapsia, ammatiltaan metsätyönjohtaja, ja palveli siis kersanttina Raskas Patteristo 26:ssa, joka oli pääosin koottu hänen paikkakuntansa, Nokian miehistä.  Kersantti Väinö Linna haudattiin Nokian hautausmaalle.

Vain vähän aikaisemmin, heinäkuun puolella, oli alikersantti Väinö Valtteri Linna, se Urjalan poika, s. 1920, saanut varusmiespataljoonansa (I/JR 8) kanssa tulikasteensa Havuvaarassa, Värtsilän suunnalla: kuvaus tästä taistelusta on tuttu kaikille Tuntemattoman Sotilaan lukijoille ja elokuvan katsojille.  (Olen kirjoittanut blogiini tästä tulikasteesta seikkaperäisen osittain dokumentaarisen selostuksen, VH).  Kohta tämän jälkeen Linna oli joukko-osastonsa kanssa siirtymämarssilla kohden Koirinojaa, kun vihollisen tykistö löi iskun tielle.  Eräs tykistön kranatti osui aivan kohdalle.  Linna menetti hetkeksi tajuntansa, mutta selvisi ulkoisesti vähäisin vaurioin.  Hänen ryhmänsä, varusmiesajan palveluskumppaninsa olivat menneitä.  Sodan sattuma korjasi satoaan.

*

 

Stm Niilo Haapman soti Talvisodassa Kuhmon rintamalla, ankarissa korpisodan olosuhteissa.  Helvi Hämäläinen oli ottanut avioeron 1936.  Heidät oli vihitty 1931, he olivat asuneet yhdessä viikon, se oli sellainen liitto, ja sellainen mies.  Mutta sodassa tämä mies, joka ei siviilissä onnistunut oikein missään, vaikka yritteli ja ennen kaikkea haaveili kaikenlaista, löysi ikään kuin itsensä.  Hämäläiselle Moskovan rauhan jälkeen 30.3.1940 kirjoittamassaan kirjeessä Haapman pohtii:

”Olen ollut tietysti sodassa muiden mukana ja olen ylpeä, että olen aina ollut etulinjoilla ensimmäisten joukossa Suomussalmella ja täällä Kuhmon rintamalla.  Oulusta lähtiessämme oli komppaniassamme 190 miestä, nyt meitä on vajaa 40.  Voit kai siitä päätellä, ettemme maanneet reservissä.  Nyt jälkeenpäin kummastelen usein, että elän vielä.  Olen nähnyt kuoleman kulkevan, monta hyvää aseveikkoa on nukahtanut vierelleni.  Kuolema on helppo, sotilaana oleminen lumessa ja pakkasessa on vaikeaa.  Sota on palelemista, nälkää, uupumusta ja kuolemaa.

Olen tappanut ihmisiä.  Se oli minulle vastenmielistä, mutta se oli välttämätöntä.  Ryssä yritti saada minusta henkeä ja minä samoin ryssästä.  Minulla oli valtit: mainio ase, hyvät hermot ja hiukan onnea.  Tiedäthän, että olen aina rakastanut metsää ja pienestä pitäen samoillut siellä mielelläni.  Sodassa metsän henget suojasivat ja opastivat minua, maahiset olivat kanssani.

Joskus oli vaikeata, mieli painui lamaan.  Se Suuri Asia, jonka puolesta olin lähtenyt, kannusti.  Joskus se asia tuntui aivan päätähuimaavan suurelta.  Uskoin, että taistelin kaiken sen puolesta, mikä maailmassa on kaunista, elämänilon, runouden ja auringonpaisteen puolesta.  Sinun ja pojan puolesta.  Joskus olisin mielelläni kaatunut.  Ehkä silloin olisin saanut Sinulta anteeksi.   Meistä kaatuivat vain parhaat.  Kaatuivatko he turhaan?  Mitä sinä ajattelet?

Sodan viimeinen aamupäivä oli helvetillinen.  Yön makasimme lumessa ja palelimme kamalasti.  Pakkasta oli 30 astetta.  Tähdet kiiluivat taivaalla, venäläisten luotisuihkut pyyhkivät ylitsemme, kukin odotti aamua omassa lumikuopassaan, joku kiroili hiljaa, joku ehkä rukoili vielä hiljemmin.

Aamulla klo 6 lähdimme etenemään.  Hyökkäysmaasto oli avointa suota.  Vihollinen oli kaivautunut maan sisään, hiipi asemiin.  Konetuliaseet alkoivat nauraa ha-ha-ha!  Luodit räiskyivät jäätyneissä puissa.  Tuuma tuumalta, metri metriltä etenimme kyljellämme kaivaen mutkittelevaa lumikourua lapioin ja kintain.

Klo 8 aikaan ilmestyi yläpuolellemme vihollisen pommikoneita ja hävittäjiä.  Niitä tuli kymmenittäin.  Ryssän tykit alkoivat ampua meitä suoralla suuntauksella.  Lentopommit räjähtelivät, hävittäjäkoneet alkoivat hirvittävän kuolemankarusellin syöksyen joka taholta, luotisuihkut sihisivät hangessa.  Makasin lumessa mahdollisimman syvällä korvat painettuina ranteisiin ja odottaen lähtöä.  Lausuin hiljaa jäähyväiseni äidille, Tuulalle, pojalleni ja sinulle, kaikille, joita rakastan.  Toveri vierelläni nosti varovasti päätään laskien sen heti lumeen takaraivo poisammuttuna.  Helppo kuolema.  Kranaatti räjähti edessäni.  Lakkini lensi viuhahtaen ties minne, itse lensin perässä.  Luulin niskani murtuneen sijoiltaan, sain kamalan suonenvedon molempiin reisiini, luulin että niihin sattui.  Makasin lumessa ja ihmettelin maailman menoa.

Klo 10.5o hiljeni.  Joku huusi minulle, että on tullut rauha. Se tuntui sadulta, mahdottomuudelta.  Nostin varovasti päätäni, ei ammuttu, nousin seisomaan, ei vieläkään kukaan ampunut.  Istahdin pommin kaataman puun rungolle.  Oli oudon hiljaista, melkein pelkäsin tätä äänettömyyttä.

Yksi ja toinen tovereistani nousi seisomaan, uupuneita valkoisia miehiä.  Muutamat eivät nousseet.  Taivas oli ihanan sininen, aurinko lämmitti poskeani.  Valkoinen pilvenhattara purjehti jonnekin kauas.  Pieni pohjantiainen hypähti vierelleni.  Mustin silmin se katseli minua, rohkea terhakka lintu.  Katselin sitä ihmetellen.  Se oli metsän henki, joka tuli tervehtimään minua.  Kiitokseksi kaivoin laukustani sille voinokareen.  Rauha oli tullut.  Pieni lintu toi sen minulle. …

… Mitä Sinä ajattelet sodasta ja meidän taistelustamme?  Pelkäsitkö?  Mitä pieni Leo-Juhani tuumi?  Toivon, ettei hän saanut mitään kohtauksia.  Toivon, ettei hänen koskaan tarvitse nähdä sotaa.  Minä kyllä menen vielä kerran, silloin kun otetaan Karjala takaisin.  Silta matkalta en palaa. …

Toivon Sinulle kaikkea hyvää.

Niilo.”

*

Helvi Hämäläinen mietiskelee muistelmissaan:

”Kirje teki minut mietteliääksi.  Se paljasti, että Niilo Haapman oli niitä miehiä, joiden luonteelle sota sopi, jotka pystyivät sodan poikkeuksellisissa olosuhteissa kunnioitettaviin suorituksiin ja luotettavaan yhteistoimintaan, vaikka normaalioloissa olivat sopeutumattomia ja aiheuttivat ympäristössään enimmäkseen häiriöitä.  Niilo Haapman oli täysisydäminen yltiöromantikko ja haaveilija, joka vieroi kaikkea arkista, kaikkea rutiinia, kaikkia kahleita.  Hän kaipasi romanttista sankaruutta: mielikuvissaan hän oli kapinallinen metsäsissi, yksinäinen villi fauni, Iso Haukka.  Kun sota tarjosi hänelle mahdollisuuden toteuttaa itsessään piilevän sankari-ihanteen, hän tarttui siihen tosissaan – ja se oli hänessä asuvista monista mahdollisuuksista ainoa, jonka hän toteutti.

Päästyään talvisodan jälkeen armeijasta Niilo Haapman tuli vielä kerran käymään luonani.  Hän kertoi olevansa jälleen kihloissa – naiset pitivät hänestä.  Asuin silloin Taimi-sisareni kanssa Humalistonkatu 7:ssä [Helsingissä].  Meillä oli yhteinen keittiö, kylpyhuone ja halli, jonka toisessa päässä oli sisareni ja hänen miehensä huone, toisessa meidän.  Poikani oli silloin kahdeksanvuotias. …

Vieläkin ihmettelen Niilo Haapmanin kykyä nähdä tulevaisuutensa: kuin sovittuna tosiasiana hän kirjoitti talvisodan jälkeen lähtevänsä vielä valtaamaan Karjalaa takaisin ja jäävänsä sille tielleen.  Hän kaatui jatkosodassa 6. elokuuta 1941.  Hän oli yksinään viemässä polkupyörällä viestiä omasta joukko-osastostaan toiseen, kun häneen osui venäläisen tarkka-ampujan luoti.” (Ketunkivellä, 1993).

*

 

Epilogi

Kaksi everstiä tienristeyksessä: yksi kranaatti.  Toinen eversti haavoittuu, toinen säilyy.

 

Metsätyönjohtaja-kersantti täyttää velvollisuuttaan, kenties jopa ylittää normaalin tunnollisuuden rajat.  Yrittää pelastaa kuorma-autoa, valtion kapinetta, vihollisen tulen alta.  Hän kaatuu.  Sattumalta hänen nimensä on sama kuin tulevan kansalliskirjailijan.  Tuleva kansalliskirjailija menettää pari viikkoa aikaisemmin tutun ryhmänsä tykinkranaatin tuhoamana, mutta säilyy itse ehjänä, tai ainakin melkein.  Kohtalolla on varattuna tälle toiselle Väinö Linnalle merkittävä kansallinen tehtävä.  Mutta miksi kuorma-auton pelastajan piti kuolla?

 

Siinä ensimmäisessä tienristeyksessä on everstien lisäksi vääpeli, sotamies ja tykkimies ja ehkä muitakin.  Yksi heistä otetaan.  Tykkimies.  Kolmen lapsen isä. 

 

Yksinäisen tähden haahuilija-sotamies.  Selviää Talvisoden Suomussalmen tuliholvista ja Kuhmon luitasärkevistä pakkasista ja tappavasta tulesta.  Mutta hän tietää, että sota jatkuu, sota.  Karjala otetaan takaisin.  Hän on mukana.  Mutta hän aavistaa jo maaliskuussa 1940, että hän ei loppuun asti seiso siinä tulevassa uudessa sodassa.  Hän tietää, että homma on ohi alkuvaiheessa.  Niin se sitten myös on.  Vihollisen tarkka-ampuja iskee häneen.  Niin moni kaatuu, mutta eivät koskaan kaikki.  Tämä mies aavisti loppunsa.

Sota on kuin pikakelattua rauhan arkea.  Kohtalot täyttyvät, ihmiset tulevat ja menevät.  Jokaisella heillä on ollut äiti.  Jokainen myös sulkee silmänsä viimeisen kerran. 

Mutta onko tämä vain puhdasta sattumaa vai ohjaako jokin käsi tätä kaikkea?

*

 

Lisää kuvia hakutekijöillä:

SA-kuvat.fi; Ilmee  1941.08.07 – 1941.08.08.

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d426632a466487f4f449e99ef85d&archive=&zoom=YES

*

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d426632443643e5252c82bdd27e1&archive=&zoom=YES

*

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7d42663244064898644c3bd96cea2&archive=&zoom=YES

*

Ja aivan lopuksi:

Asiasta kiinnostuneille kuvasarja Kaipiaisista 26.6.1941 – siis sodan alussa:

Luutnantti Kaipiainen kuulustelee vangeiksi jääneitä ulkomaalaisia:

Tässä koko sarja.  5-kuvan sarjan on kuvannut K. Kivi;

Ukrainalaisen tykkimiehen haastattelu. Luutnantti Svartström; Kaipiainen 1941.06.26

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7db2667244664a362396667231d11&archive=&zoom=YES

*

Vankien haastattelua; Kaipiainen 1941.06.26

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7db2667244164d65cbeae48561c21&archive=&zoom=YES

*

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7db26672440645e3a563457e3ff6e&archive=&zoom=YES

*

Etualalla lentäjäaliluutnantti ja seuraava luutnantti; Kaipiainen 1941.06.26

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7db2667244364df74626505437e33&archive=&zoom=YES

*

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max&lang=FIN&doc_id=7aa7db266724426403d62af29687aa00&archive=&zoom=YES

*

 

Oliko tk-kuvaaja luutnantti Svartström tämä mies?  Bertel Emil Svartström, KIA 4.7.1944.?  http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php?id=284962&raportti=1

Tarkemmin;

http://www.jr56jajr60.fi/vetautuminen.html

” Vihollinen uudisti hyökkäyksensä vereksin voimin 04. 07.44. Taistelu jatkui iltamyöhään; vihollisosasto vetäytyi jätettyään kentälle konepistooleita, ammuksia ja ainakin 20 kaatunutta. Yrittäessään tuhota vihollisjoukon mm luutnantti Svartström ja vänrikki Eerola kaatuivat.”

*

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Tapio Vehmaskoski

Kiitos hyvästä koosteesta. Mielenkiintoista.

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

Talvisodan aikana heti hyökkäyksen jälkeen Tolvajärven järven yli metsästysmajalle paikalla tuhottiin vihollisen rykmentin johto ankarassa tulitaistelussa. Pajarin tullessa paikalle eräs vihollinen tokeni siinä määrin, että yritti ampua haavottuneena makuulta Pajaria selkään. Eräs savolainen sotilas huomasi tämän ja ehti ampua vihollisen juuri käteensä ottamallaan kaatuneen upseerin Naganilla. Pajari kiitteli sotilasta ja antoi tuon Naganin tälle sotilaalle muistoksi itsensä allekirjoitetuin lupalapuin sotilaan nimelle. Tämä Pajarin pelastanut sotilas selvisi sodasta, mutta eräässä aseveljien tilaisuudessa eräs sotatraumainen juovuksissa ollut toinen veteraani ampui tämän yllättäen pistoolilla v. 1967.

Pajarilla oli paha sydänvika ja esim. näissä talvisodan taisteluissa hän oli useasti lepäämässä sydänkohtausten takia. Kuoli sitten vaivaan pian sodan jälkeen.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Ikävä juttu. Mutta kiitos mielenkiintoisesta tiedosta.

Käyttäjän JaakkoJuhaniOjaniemi kuva
Jaakko Ojaniemi

Tämän jutun olen Pajarista kuullut äidiltäni, joka toimi lottana jossakin Pajarin joukkojen takamaastossa.

Ruoka oli joskus pilaantunutta ja joissain kuivamuonapaketeissa oli matoja. Miehet menivät valittamaan asiasta Pajarille ja keräsivät kourallisen matoja mukaan. "Herra eversti, tällaisia löytyy meidän muonalähetyksistä". Pajari tuijotti vähän aikaa miehen kouraa, nappasi madot omaan suuhunsa ja nielaisi ja tokaisi:" Nuo mustapäiset maistuvat paremmalle". Miehet lähtivät monttu auki takaisin yksikköönsä ja valitukset muonasta loppuivat siihen.

Voi olla, että juttu on niitä sotajuttuja, mutta kyllä se meitä penskoja ainakin nauratti ja uskoimme kaiken.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Minäkin olen tämän kuullut - tai lukenut. Ilmeisen tosiperäinen, Pajarin tyyliä hyvin kuvaava muisto.

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Muuten: Tuo tuhottu tankki, jota katselee eversti Ekholm, oli tulossa Ilmeeltä päin motista 4.8.41 klo 5, mutta ei päässyt läpi, vaan tuhottiin ja suistui päin halkopinoa, jota ei kuvassa näy. Kannella oli 5 haavoittunutta vihollisen upseeria, jotka kuolivat tulituksessa. Näky oli sen verran dramaattinen, että siitä on otettu paljon kuvia, julkaistukin. On myös olemassa otos, jossa on "oikea" eversti Pajari. Kirjassa Kannaksen Kahlaajat s.156 muistaakseni tällainen.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Pajarin kuulo heikkeni vuosien mittaan.
Eikä ihme.
Kun tuota kuvasarjan ykköskuvaa katsoo, niin eipä ihmettele.

Työperäinen kuulovamma, sanoisin.

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneo_image_preview_max...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset