Veikko Huuska

F.E. Sillanpään ”Joulukirje diktaattoreille” jouluna 1938

Nobel-kirjailija F.E. Sillanpää 125 v. –juhlavuosi päättyy.  Juhlasikermän viimeinen Sillanpää –katsaus on syytä tehdä selvittelemällä hänen näkyvintä poliittis-yhteiskunnallista mielenosoitustaan, koko lailla tasan 75-vuotta sitten, aikana jona Eurooppa (silloinkin) hoiperteli kohden tulevaisuuttaan sekavin askelin virvatulien loimottaessa siellä ja täällä. 

Kuluvanakin vuonna olemme nähneet ja kuulleet lukuisista mielenilmaisuista, joissa on ajettu mitä moninaisimpia asioita ja tavoitteita.  Monelle ne ovat olleet portti niin suuresti toivottuun kuuluisuuteen ja suosioon.  Tämä Sillanpään mielenilmaisu toimi toisin: se vei hänet sivuraiteelle maanosamme johtavan kulttuurin, Saksan, maisemissa ja tuotti hänelle itselleen – ei mainetta ja kunniaa, vaan merkittäviä rahallisia menetyksiä – sekä roimat moitteet niin ystäviltä kuin kylänmiehiltäkin.

Mutta F.E. Sillanpään puolella oli järki ja miehekäs näkemys, vakaumus ja tieto – sekä sekoittumattomat vaistot.  Kyky nähdä sumutuksen ja kaiken hälinän yli ja läpi.  Niinpä hän, tuo 1930-luvun miehekkäin suomalainen kulttuurifiguuri, osoittikin sekä aikalaisilleen että myös meille seuraajilleen, mitä tarkoittaa elää todeksi käsite ”taisteleva humanisti”.

*

Näin puhui Sillanpää jouluaattona 1938 – viimeisenä rauhan Jouluna ennen suuren pauhun alkua.  Joulukirje on julkaistu ensi kerran jouluaattona 24.12.1938 Suomen Sosialidemokraatin sivuilla.  Niinpä on siis 75 vuotta vierähtänyt tuosta merkkitapauksesta.

"Joulukirje diktaattoreille

H y v ä t   h e r r a t,

niin puhuttelen tietä vaistomaisesti, vaikka heti huomaankin, ettei siinä ole oikeata tyyliä.  Arvelen hyvällä syyllä, että te itsekään ette tuosta herra-tittelistä oikein pidä – vaikkapa sitä käyttääkin ainoana tittelinään maapallon ehkä mahtavin mies. 

Mahtavin teistä haluaa – anteeksi: käskee – itseään kutsuttavan toveriksi ja kun hän myös on teistä verisin, niin on tuossa toveri-nimityksessä hyvä annos sitä senpuoleista huumoria.

Toinen teistä haluaa olla johtaja – tai suomeksi oikeammin johdattaja – ja kolmas suorastaan il duce.  – No, Napoleon Bonaparte halusi olla keisari, ja teidän diktaattorien asema ja asenteet muistuttavat suuresti tuota miestä, joka on ihmiskunnan historian suurimpia paradokseja.

Hän oli – nyt puhun vain Napoleonista, en teistä – yksi Euroopan suurimpia pahantekijöitä, jonka ”elämäntyöstä” ei ole jäljellä muuta kuin hänen rikoksensa muisto historian lehdillä.  Muuten hän oli aivan vähäpätöinen mies, raskaan hermotaudin runtelema, joka helposti menetti malttinsa ja konseptinsa ja tällöin teki itsensä naurettavaksi. 

Sekä hän että te olette erikoislaatuisen ajan esiintyöntämiä yksilöitymiä.

Kun teidän suurten ja lahjakkaiden kansojenne hämärä unissakävijäkausi on ohi, olette tekin ohi.

Esiin tulevat ne, jotka eivät ole antaneet itseään hämätä, vaan ovat säilyttäneet puhtaana korkean inhimillisyyden kipinän.  Se on vaatinut taistelua ja monet ovat kaatuneet ja menehtyneet teidän ”valtanne” käsiin.  Tai oikeamminkin vain heidän maallinen tomunsa on menehtynyt. 

Sillä teidän valtanne ei ylety maan tomua korkeammalle.

*

Mutta jos jotkut ovat kaatuneet, niin aina joku pääsee perillekin, siihen hetkeen, jolloin pilvet repeävät ja inhimillisyyden aurinko ylenee siunaten painajaisunesta heräävien päälle.

Silloin on riemu suuri, kun juutalaiset ja kreikkalaiset voivat syleillä toisiaan sen opin mukaisesti, joka on läpäissyt vuosituhansien synkät kaudet, joina erinimiset suuruudet ovat kuvitelleet tukahuttaneensa sen siihen pölyyn, jonka he marssillaan ovat maasta nostattaneet.

Silloin on riemu niin suuri, että me hetkeksi unohdamme tuon äsken kestetyn. 

Vasta joskus myöhemmin me epämääräisin tuntein katselemme teidän maallisia aikaansaannoksianne, joitakin teitä ja kanavia, joitakin suonkuivauksia – jotka viimemainitut meidän suomalaisten silmissä ovat perin vaatimattomia. 

Me katselemme niitä, niin kuin katsellaan hautausmaata.

Me aavistamme – ja tiedämmekin  että ne eivät ole syntyneet kansan iloisesta aherruksesta, vaan on paljon verta ja kyyneliä vuotanut piiskaniskujen alla.  On enemmän kuin todennäköistä, että noiden teidän laitteittenne käytännöllinenkin merkitys silloin on sama kuin Egyptin pyramidien.

Mutta vielä tuolloinkin ovat ikituoreita teidän suurten – todella suurten – kansalaistenne elämäntyöt, sillä ne ovat olleet säilössä korkeammalla kuin minne teidän hurjimmatkaan surmankylväjänne ovat voineet koneillaan kohota.

Danten, Goethen ja Tolstoin, Bachin ja Beethovenin elämäntyöt eivät ole rahtuakaan kalvennet – pikemminkin niitten henki vapautuksen hetkellä tuntuu entistä kirkkaampana.

*

Ja ennen kaikkea loistaa silloin entistä kirkkaampana sen suuren juutalaisen perusoppi, jonka syntymistä me täällä pohjolassa ja jossakin muuallakin voimme ainakin vielä tällä kertaa vapaina ihmisinä pelottomasti juhlia.

Se on suuren, epäitsekkään rakkauden oppi, jota te sanotte heikkoudeksi ja hymähdätte sille pilkallisesti.  Mutta se on, kuten sanottu, kestänyt kauemmin kuin ihmiskunnan tähän ikään ehtiessä kenenkään teidänlaisenne opit ja sovellutukset.

Meidän on joskus vaikea hillitä siveellistä raivoamme teidän tekojenne edessä, vaikka meidän pitäisi omistaa joku hiljainen hetki teidänkin puolestanne, rakkaat poloiset ihmislapset; lukemattomia sellaisia rukoushetkiä on varmasti teidän puolestanne pidettykin.

Kun me joulujuhlan hetkenä erikoisesti keskitymme muistamaan sitä miestä, joka todella rakasti niitäkin, jotka mitä kauhistuttavammalla tavalla raiskasivat ja kuoliaaksi kiduttivat hänen maallisen olemuksensa, niin silloin me ainakin hetkiseksi unohdamme teidät, ja parhaat meistä omistavat teille hyväntahdon ajatuksen.

Näen silmissäni teidän pilkalliset ilmeenne; meidän jouluhymnimme on teidän mielestänne hyttysen ääntä teidän oman pauhinanne rinnalla. 

Mutta me puolestamme tiedämme, että meidän kantaa korkeammalle kuin teidän ja me vahvistamme itsessämme sitä vakaumusta, että voitto kerran on meidän.

Meidän, joiden tunnuslauseen suuri saksalainen [uskonpuhdistajamme, tohtori Martti Luther, VH] omasta puolestaan kerran on kiteyttänyt sanoiksi:

J a l o   i h m i n e n   o l k o o n,  a v u l i a s   j a   h y v ä.

F.E. Sillanpää, 24.12.1938."

[Olen luettavuuden ja tietyn rytmillisen selkeyden lisäämiseksi rohjennut tehdä tempun, nimittäin avata FES:n tiiviin, kolmijaksoisen tekstin, avoimempaan kappalejakoon, VH]

*

Kommenttia

Tuleva Nobel-kirjailija, F.E. Sillanpää (1888-1964) oli ainoita suomalaisia kulttuurielämän näkyviä hahmoja, joka avoimesti ja joidenkin mielestä julkeasti asettui vastustamaan 1930-luvun kolmea suurta eurooppalaista diktaattoria, Stalinia, Hitleriä ja Mussolinia

Teon miehekkyyttä korostakoon se, että teko tapahtui jouluna 1938, jolloin nuo kolmea väriä – punainen, ruskea ja musta – päästäneet diktaattorit keekoilivat valtansa huipulla ja pitivät ”rautaisella kädellään” otteessaan omia kansakuntiaan, mutta myös Eurooppaa ja voimapuheillaan uhkasivat koko maailman rakentavan kansaliston elämää.  [Mitenkä kummassa heidän symboliväreikseen olivatkaan valikoituneet nuo tuskan, vaivan ja rapistuksen värit; multa, veri, paska? VH]

Stalin oli juuri saanut verisimmän useampisatatuhantisen kansanmurhansa tiettyyn päätepisteeseen, Hitler oli yksi kerrallaan alistanut eurooppalaisia demokratioita ja niiden osia rautasaappaansa alle, Mussolini oli epämääräisellä sotakeikallaan Afrikassa..  Espanjassa sodittiin sekä omin, että vierain voimin, ja voimallisimmin avustivat siellä toki hapuilevan mutta kuitenkin jossain määrin vapaisiin vaaleihin perustuvan kansanvallan nujertamisessa juuri nämä tässä mainitut herrat.

Sillanpään viiltävä analyysi yksinvaltiaiden herruuden huterasta perustasta, ja hänen näkynsä näiden maallisten mahtimiesten temppujen aiheuttamista verihuuruista sekä hautajonoista, sekä ikihumanistinen ja toivorikas usko diktaattorien ajan ehkäpä pikaisestakin väistymisestä ovat hätkähdyttävä osoitus siitä, miten pienen Hämeenkyrön huvilaansa leiriytynyt, mutta sydämestään mitä kosmopoliitein ja näköaloiltaan huimaavan laajakaarinen kirjailija saattoikin – kenties parhaiten koko Euroopassa – nähdä, mitä tuleman piti.

Näin puhui Sillanpää jouluaattona 1938 – viimeisenä rauhan Jouluna ennen suuren pauhun alkua.  Joulukirje on julkaistu ensi kerran jouluaattona 24.12.1938 Suomen Sosialidemokraatin sivuilla.  Niinpä on siis 75 vuotta vierähtänyt tuosta merkkitapauksesta.

Usein monetkin silmäntekevät laukovat näkemyksiään, mutta useinkin tilanteessa, jossa parran pärisyttäminen ei vaaranna mitään, ei maksa mitään, eikä aiheuta menetyksiä, pikemminkin päinvastoin.  Mutta Sillanpää uhrasi vakaumuksen äänelleen paljon.  Hänen kustantajansa sai miltei paskahalvauksen kuultuaan tähtikirjailijan teosta.  Miten saatoit menetellä näin?  Eikö päähäsi pälkähtänyt, että Hitler pistää tuotantosi pannaan?  häneltä kysyttiin. 

*

Panu Rajala; Korkea päivä ja ehtoo.  F.E. Sillanpää vuosina 1931-1964.  SKS, 1993.

”Tukholman matkalla 1938 [syksyllä, 50-vuotisjuhlien tiimoilla, VH] noussut itsetunto ja Nobel-jaon tuore pettymys tuottivat kenties Sillanpäässä halun purkaa mieltään.

Hän kohottautui koko pituuteensa ja tarkasteli pohjoismaisen kielikiistan yli Euroopan synkkenevää tilannetta.  Unohtaen [kustantajansa] Alvar Renqvistin varoittelut hän kirjoitti joulun alla 1938 rohkean puhuttelun suoraan Euroopan valtiaille, Hitlerille, Stalinille ja Mussolinille.  …

… Sillanpää uskoi eurooppalaisen humanismin pitkän perinnön voittavan aikanaan uuden barbarian kauden.  Hän vannoi Danten, Goethen, Tolstoin, Bachin ja Beethovenin [Saksan, Venäjän ja Italian suurten klassikkohenkien, VH] elämäntöiden kestävyyteen diktaattorien piiskaniskujen alla tapahtuvan varustelun ja rakennustöiden rinnalla.  Niille hän ennusti Egyptin pyramidien kaltaista kuriositeettien kohtaloa.  Kirkkaimpana loisti silti ”suuren juutalaisen perusoppi” [Jeesuksen], epäitsekkään rakkauden oppi, jota nuo johtajat nimittivät heikkoudeksi mutta jonka sanomaa pohjoismaiset kansat taas jouluna kokoontuivat kuulemaan. 

On vaikea jäljittää, kuinka hyvin Sillanpää oli perillä aikansa todellisista tapahtumista, mutta vaistonsa varassa hän aavisti juutalaisten kohtalon ja hirmuteot kaikissa kolmessa diktatuurimaassa.  ”Meidän on joskus vaikea hillitä siveellistä raivoamme teidän tekojenne edessä”, hän uhkaili diktaattoreita.  Suuren saksalaisen Martti Lutherin sanon hän tahtoi nujertaa korskeat kansojen kurittajat:

Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä.”

Kirjoitus herätti tavatonta huomiota.  Hitler oli monissa kodeissa ihailtu uuden Euroopan johtaja.  Stalinia pelättiin ja palvottiin yhtä kiihkeästi.  Vaikka Sillanpään sanoma oli korkeasti kristillinen, isänmaallisten suomalaisten oli vaikea sulattaa kirjailijalta tällaista poliittista hyökkäystä toisten valtioiden johtajia vastaan.

Uuden Suomen pakinoitsija Timo eli toimittaja J.W. Tuura nuhteli Sillanpäätä sisäisen häveliäisyyden puutteesta.  Nobel-ehdokkaan sopisi pitää kunniastaan kiinni.  Pakinoitsija kertoi käyneensä Hämeenkyrössä, jossa hänellä oli sukulaisia.  Eivät ihmiset sielläkään olleet mielissään siitä, että heidän asioistaan jutellaan häpeämättömästi kirjoissa ja julkisuudessa.  Timo myönsi, että Sillanpää oli kirjoittanut kolmisen hyvää kirjaa, mutta ei yhdeksänkään kaunokirjallisesti hyvää kirjaa tee ketään ”yleistietäjää” esim. politiikan alalla.  Hän neuvoi Sillanpäätä lukemaan historiaa ennen kuin arvostelee Napoleonia tai Hitleriä, jolla oli 90 prosentin kannatus kansansa keskuudessa ja suuret ansiot teiden rakentajana ja kansan lujittajana.

Sillanpään vakiintuneet lukijat lähettivät kirjeitä sanomalehtiin, ja taas kirjailija joutui selittämään sanojaan.  Mutta nyt hän ei vetänyt mitään takaisin paitsi lipsahduksensa: Napoleon ei todellakaan ollut vähäpätöinen mies, vaan sai aikaan suunnattomia onnettomuuksia Euroopassa.  Suomi tosin nousi kansakunnaksi hänen ansiostaan [FES viittaa Suomen sotaan ja sen tuloksena tapahtunutta siirtymistä Ruotsin vallan alta Venäjän keisarin alaisuuteen, ja Porvoon maapäiviä 1809, VH].

Kansakunnan ei pitäisi Timon varoituksen mukaan ratketa sen paremmin missi-, Nobel- kuin olympiakuumeeseenkaan.  ”Senkään vuoksi, etteivät vanhemmat kansakunnat meille naureskelisi.”  (Ester Toivonen oli valittu Miss Euroopaksi 1938 ja Helsinki saanut vuoden 1940 olympiakisat, jotka sitten peruuntuivat.)

Yhtään iloisemmaksi ei tullut Alvar Renqvist Otavassa.  Sillanpään kirjoitus oli onneton erehdys, joka pääsi julkisuuteen kustantajan ohi.  Tosin Werner Wein oli vasta Sillanpään 50-vuotiskirjoituksessaan kansallissosialistien Völkischer Beobachter –lehdessä käsitellyt laajasti suomalaisen mestarin suhdetta kodin, syntyperän ja kansallistunteen merkitystä korostavaan Blut und Boden –ideologiaan.  Hurskaan kurjuuden osalta arvio päätyi edelleen kielteiselle kannalle.  ”Bolshevikkihyökkäystä ja sisällissotaa kuvatessaan kirjailija ei kyennyt peittämään myötätuntoaan punakapinan pyörteisiin joutuneita ihmisiä ja heidän sekapäisyyttään kohtaan.”

”Joulukirjeen” jälkeen tilanne paheni entisestään.  Sillanpään saksalaiseen kustannustaloon Insel Verlagiin singahti virallinen ihmettely, miksi Silja die Magd [Silja – nuorena nukkunut] –romaanista oli taas otettu 19.000 – 23.000 kappaleen uusi painos, vaikka raportointi Suomesta kertoi kirjailijan avomielisesti ilmaisseen sosialidemokraattiselle [sos.dem. puolue oli Saksassa kielletty] lehdelle kielteisen kantansa Johtajaa ja kansallissosialistista Saksaa kohtaan.  Kirje oli luettu, käännetty ja lähetetty tiedoksi [valtakunnankansleri A. Hitlerille ja hänen esikunnalleen, VH]. 

Kansallissosialistien äänenkannattaja Der Norden huomautti vielä kesäkuussa 1940 [Ribbentrop-Molotov  sopimuksen ja Talvisodan jälkeen, VH]: ”Kenties hänen kustantajansa Saksassa ei tunne tätä lausuntoa.  Olimme uskoneet, että viime vuoden pöly olisi jo peittänyt Sillanpään kirjat tai että niiden paperi olisi otettu uuteen käyttöön.” 

[Lausunnon viime huomautus tarkoitti teosten makulointia uudelleenkäyttöä varten; Sillanpään kirjoja ei sentään vaadittu poltettavaksi.  Kävin marraskuussa Berliinissä torilla, jossa natsien kirjaroviot roihusivat runsaat 70 ajastaikaa sitten. VH]

Sillanpään Saksan markkinat sulkeutuivat sitten kokonaan.

Hurskas kurjuus käännettiin saksaksi vasta toisen maailmansodan jälkeen 1948.  Sillanpään Nobel-palkinnon ja talvisodan syttymisen aikaan Suomen ja Saksan suhteet eivät olleet lämpimiä, eikä Sillanpään palkintoa paljon noteerattu.  Eikä neljän vuoden aseveljeyskään lämmittänyt saksalaisia julkaisemaan Sillanpäätä uudelleen.  Siljan uusintapainos makuloitiin 1940 myymättömiltä osin.  Menetys oli mahtava; suhdanteet muuttuivat jo välirauhan vuonna 1940.  Aseveljien Nobel-kirjailijalle, ”Marssilaulun” kirjoittajalle olisivat arvatenkin avautuneet suuret markkinat Saksassa ilman hänen Fuhrerille lähettämiään terveisiä.

”Vahinko, jonka harkitsemattomalla kirjoituksellasi aiheutit, oli sekä Sinulle että meille arvaamattoman suuri”, kirjoitti Alvar Renqvist Otavasta murheellisena Sillanpäälle kohta ”Joulukirjeen” ilmestyttyä.  Hänen arvionsa mukaan Eurooppa tulisi pian saamaan uuden ja aavistamattoman muodon, joka olisi onneksi Suomelle. …

… Hermoissaan Sillanpää tunsi mitä tuleman piti.  ”30-luku petti minut”, hän lausahti paljon myöhemmin.  ”Joulukirje diktaattoreille” oli monella tasolla pettyneen miehen rohkea ja kaihtelematon, historian valossa profeetallinen jyrähdys.  –

Lähde: Panu Rajala: F.E. Sillanpään elämäkerta, osa III.

*

Kerrottakoon, että Sillanpään ”Marssilaulu” eli ”Finnisches Marschlieder” painettiin 1942 Waffenbruder Finnland –teokseen.

*

Nykypäivän tutkijoiden näkemyksiä F.E. Sillanpään 1930-luvun ajatusmaailmoihin:

Markku Jokisipilä – Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat.  Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944.  Otava, 2013.; 

Teoksen Sillanpää –kohdat ruoditaan tässä:

”Mikään itsestäänselvyys kirjailijaliiton tai muiden Suomen kulttuurin toimijoiden kallistuminen Saksan myötäilijöiksi ei kuitenkaan ollut.  Oikeistosiiven kirjoittaessa ja lukiessa konservatiivisen ja nationalistisen Valvoja-Ajan kaltaisia lehtiä, vasemmalla tutkittiin perussävyltään hyvin toisenlaisia Tulenkantajia ja Kirjallisuuslehteä.  Näiden avustajista monet edustivat poliittisesti vasemmistoa tai ainakin suhtautuivat siihen ymmärtävästi, kuten F.E. Sillanpää, Toivo Pekkanen, Lauri Viljanen, Olavi Paavolainen, Helvi Hämäläinen, Oiva Paloheimo ja Nyrki Tapiovaara.  Heistä monet tunsivat suoranaista inhoa Hitlerin Saksaa ja kaikkea sen edustamaa kohtaan.” – Lähde: Jokisipilä-Könönen: Emt. s. 70.

Kommentti:

Sillanpää ei olisi allekirjoittanut tätä nykytutkijoiden näkemystä, hän piti tarkoin huolta ettei antanut aihetta minkäänsortin vasemmistolaisiin leimauksiin.  Hitler-vastenmielisyyttä ja Natsi-Saksan torjuntaa sen sijaan esiintyi mitä laajimmalti kehittyneessä Euroopassa. 

Kyseisiltä tutkijoilta on ilmeisesti mennyt huomaamatta ohi tässä käsitelty ”Joulukirje diktaattoreille” – siinähän maestro Sillanpää jättää yhtä muhevat hajuraot joka ikiseen, eri värejä edustavaan yksinvaltiaaseen, tuohon eurooppalaisen diktaturian kolmikantaan.

*

”Kaikkien tunnettujen suomalaistaiteilijoiden kanssa kansallissosialistien propagandisteilla ei sujunut yhtä hyvin kuin Talvion, Koskenniemen ja Kilpisen.  Yrityksen puutteesta asia ei ollut kiinni.  Muutaman kärkinimen kanssa tulos jäi kiihkeästä lähestymisestä huolimatta laihaksi, jopa suoranaiseksi pannukakuksi.  Natsikulttuurin tavoittelemia suomalaisia ”isoja kaloja” olivat maailmankuulu säveltäjämestari Jean Sibelius ja Suomen tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluvut F.E. Sillanpää.  Nordische Gesellschaft muisti molempia jouluisilla postilähetyksellä, jonka kääröistä paljastui Lyypekin kuuluisaa, herkullista marsipaania.”                              Lähde: Jokisipilä-Könönen: Emt. s. 82. 

[Sillanpää oli tunnetusti melkoinen herkkuperse, aikuisiän diabeteksen uhallakin. VH]

*

”…saksalaisten joulumarsipaaneja maistelleen suomalaistaiteilijan, F.E. Sillanpään kohdalla, kansallissosialistiset veljeily-yritykset lankesivat vieläkin kovempaan maahan [kuin Jean Sibeliuksen kohdalla].  Ryysyläisiä kuvannutta Ilmari Kiantoa pidettiin kansallissosialistiseen maalaisideologiaan, Blut und Bodeniin, sopimattomana, mutta Sillanpään teoksista esimerkiksi Silja, nuorena nukkunut (Silja, die Magd, 1932) ja Miehen tie (Eines Mannes Weg, 1933) tekivät Kolmannen valtakunnan synnyttyä kauppansa erinomaisesti.  Blut und Boden (”veri ja maa”) –doktriini oli peräisin 1800-luvun kansallisromantiikan ja rotuajattelun virtauksista, joista sen natsiaatteeseen oli napannut ja sovittanut Valtakunnan talonpoikaisjohtaja, maatalousministeri Richard Walther Darré. …

… Kun veren ja maan oppia ei oikein muualla voitu vahinkoa tekemättä soveltaa, sai se näkyvimmän ilmauksensa Kolmannen valtakunnan kulttuurissa.  Tämän sai kokea myös Sillanpää, jonka Silja-kirjaa editoitiin saksalaiskustantajan vaatimuksesta ideologisesti oikeaoppisempaan muotoon.  Puhtaan pohjoisen talonpojan kuvaan ei mitenkään istunut Sillanpään omakohtaisen kokemuksen tuomalla antaumuksella kuvailema suomalaisen maamiehen humalainen resuaminen [markkeeraus VH:n].  Sillanpää suostui sensurointiin, joskin syyt mitä todennäköisemmin olivat enemmän taloudellisesti kuin ideologiset.  Rahaa holtittomasti käyttänyt ja korviaan myöten veloissa ollut suomalaiskirjailija tiesi, että ansaintamahdollisuudet olivat Saksan suurilla kirjamarkkinoilla aivan eri luokkaa kuin vähäväkisessä kotimaassa.

Vähitellen Sillanpään suhde natseihin kuitenkin huononi ja lopulta hapantui kokonaan.  Kustantaja Otava sai rauhoitella saksalaisia vuonna 1937 kirjailijan puhuttua Hitleristä ikävään sävyyn ja julkistettua Saksan syöksyneen kulttuuriselle rappiokaudelle.  Joulun 1938 jälkeen jäivät sitten Lyypekin marsipaanitkin saamatta.  Suomen Sosialidemokraatissa julkaistussa Joulukirjeessä diktaattoreille Sillanpää antoi huutia niin Stalinille, Hitlerille kuin Mussolinillekin ja ilmoitti, ettei yksinvaltiaiden valta viime kädessä ”ylety maan tomua korkeammalle”.

Nordische Geselleschaftin Heinrich Jessen tuomitsi Sillanpään Der Norden –lehdessä, ja tästä tuli Kolmannessa valtakunnassa persona non grata [epätoivottu persoona].  Tosin V.A. Koskenniemi toivoi pitkään, että Sillanpää tekisi Canossan matkan, anteeksipyyntövierailun Kolmanteen valtakuntaan ja peruisi harkitsemattoman puheensa.  Koskenniemi tarjosi malliksi Sillanpäätä paljon nuorempaa ja tuntemattomampaa kollegaa Sally Salmista, joka oli 1936 julkisesti sanoutunut natsismista irti mutta pyörtänyt puheensa jouduttuaan Der Nordenin mustalle listalle.  Ahvenanmaalaiskirjailija selitti, että häntä oli kotimaassa painostettu ja vakuutti nähneensä ”uudessa Saksassa paljon hyvää”. 

Sillanpää ei kuitenkaan Koskenniemen ehdotuksista piitannut ja pääsi pokkaamaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon talvisodan herättämässä sympatia-aallokossa joullukuussa 1939 .                                                                  

Lähde: Jokisipilä-Könönen: Emt. s. 85-87.

Huomautus:

ei kuitenkaan …piitannut” – kummallisesti ilmaistu.  Sillanpää nyt vain ei ollut kenenkään mahdin määräiltävissä, ehkäpä kaikkein vähiten kirjallisuus-paavi Koskenniemen talutettavissa.  Sitten tuo Nobel-palkinnon pokkaaminen.  Vanhan ja virheellisen – suorastaan vääristellyn – perinnetiedon mukaan Sillanpäälle myönnettiin Nobel Talvisodan nimessä ja veressä.  Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa.  Ruotsin Akatemia teki päätöksen palkinnon myöntämisestä Sillanpäälle 10. marraskuuta.  Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut katkesivat 13. marraskuuta.  Neuvostoliitto aloitti sotatoimet 30. marraskuuta. 

*

Suomen sankarillinen taistelu ei enää vaikuttanut Ruotsin Akatemiaan sitä eikä tätä”, toteaa Sillanpää-spesialisti Panu Rajala (Sillanpään elämäkerta, osa III, s. 196).  Mutta että Sillanpää ”pääsi pokkaamaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon talvisodan herättämässä sympatia-aallokossa joulukuussa 1939” – no sehän kyllä pitää paikkansa.  Itse pokkaustapahtuma ajoittuu joulukuun 14. päivän iltaan.

*

Panu Rajala ojentaa blogissaan to 19.12.2013 Markku Jokisipilää ja Janne Könöstä:  http://www.panurajala.fi/2013/12/19/torstai-19-12-13/

”Lukenut sekalaisin miettein Markku Jokisipilän ja Janne Könösen tutkimusta Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava).  Paljon hyödyllistä dokumentoitua tietoa… Mutta myös tarpeetonta von oben –sosottelua ja vahingoniloa sen johdosta, että Suomen kulttuurieliitti voidaan osoittaa näin tyhmäksi, että se yhtenä miehenä ja naisena kerrassaan hurahti Saksan ihailuun 1930-luvulla.  Mukana on riemastunutta ivaa siitä, ettei 70-80 vuotta sitten käsitetty mitään, mitä oli meneillään ja mihin oltiin menossa, mistä tämä nuori tutkijakaksikko on nyt niin loistavan hyvin selvillä.  Mitä sanoikaan Konsta Pylkkänen jälkiviisauden imelyydestä…

Joitakin virheitä sattuu roiskiessa.  Silja ei ollut se Sillanpään teos, jota Saksassa sensuroitiin [”suomalaisen maamiehen humalainen resuaminen”, ks. yllä], vaan Miehen tie [Ahrolan Paavon heilunta Tussalan muorin mökillä, VH].  Olavi Paavolainen ei missään ilmaise ”inhoaan” Hitleriä kohtaan, vaan suorastaan ihailee ja arvostaa hänen puhetaitoaan kirjassa Kolmannen valtakunnan vieraana.”

*

FES

F.E. Sillanpää tuo maanläheinen Pan ja kosmopoliittinen elämäntapojen Rabelais silppusi ystävänsä ja ikätoverinsa, akateemikko V.A. Koskenniemen, eräässä arvioinnissaan seuraavin näkökohdin:

-Sillanpää piti Koskenniemeä kulttuuripersoonallisuutena, mikä oli myös tämän rajoitus.  Häneltä puuttui Sillanpään mukaan ”oikeata välitöntä suhdetta ympäröivään inhimilliseen elämään sinänsä

ja

naturalistista tajuntaa”.

”Hän on runoilija, mutta hänessä on sangen vähän laulajaa.

Tästä johtunee se seikka, että hänen varsin huomattava ja kehittynyt eroottisuutensa on tähän asti jäänyt melkein ilman huomiota arvostelun puolelta.  Hänellä ei ole taipumusta erottaa detaljia erilliseksi pienoismaailmaksi, johon runoilija itse täysin sulautuisi. 

Hänelle aukenevat melkein aina filosoofin kosmilliset näköalat”.

F.E. Sillanpää itse avautui kohden kahta hänelle niin ominaista kosmista seikkaa kohden, nimittäin elämää ja aurinkoa.  Hänen ajattelussaan ja teksteissään hehkuu lämpö – ei kosmisen vilun sini, vaan auringonkulta ja lehtivihreän elämäinen väri.

VAK-arvion lähde: Sillanpään kirjailijakuva V.A. Koskenniemestä, julkaistu Markku Joksipilän ja Janne Könösen edellä oikeistosiiven lemmikiksi nimeämässä, ”konservatiivien ja nationalistien” lehdessä, Valvoja-Ajassa, n:o 7-8/1924, s. 349-354.  Lainattu tähän Martti Häikiön teoksesta: V.A. Koskenniemi – suomalainen klassikko.  WSOY, 2010, s. 209.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Tässä V.A. Koskenniemen kommentti Sillanpään "Joulukirjeeseen". Tyrmäävyydessään se ei jätä selittelyille sijaa. Mutta toisaalta VAK:n toiminta välirauhansopimuksen jälkeen on aivan kunnioitettavan suoraselkäistä.

Martti Häikiö kirjoittaa V.A. Koskenniemi –elämäkerran II-osassa (s. 42):

”Koskenniemi ei elokuun alussa 1940 tiennyt mitään varmaa Saksan ja Neuvostoliiton välisistä etupiirisopimuksista, mutta Hitlerin, Rosenbergin ja Molotovin puheista hän päätteli sellaisen olevan olemassa. Koskenniemen mukaan saksalaisten ”herkkyys ja haavoittuvuus näissä asioissa oli aivan ilmiömäinen, mutta se on kaiketi otettava tosiasiana lukuun ja toimittava sen mukaan”. Kirjeessään [Hugo] Suolahdelle hän mainitsi F.E. Sillanpään Suomen Sosialidemokraatissa julkaisemasta ”idioottimaisesta vuodatuksesta `diktaattoreille`, missä niin kuin ehkä muistat, Hitleriä pahasti loukattiin”.” [VAK:n kirje Hugo Suolahdelle 2.8.1940]

1950-luvun puolivälissä VAK kokosi tuotantoaan 12-osaiseksi paisuneeseen koottujen teosten painokseen:

”Touko Siltalan mukaan Koskenniemi otti ”suorastaan hybriksen vallassa” koottuihin teoksiinsa mukaan kaikki sodan aikana julkaisemansa kovimmat neuvostovastaiset ja saksalaismieliset tekstinsä osoittaakseen eroavansa sodanjälkeisistä tuulenhaistajista ja äkkikäännynnäisistä”. Häikiö: emt, s. 280. [alkup.: Tuoko Siltala: Koskenniemi ennen Koskenniemeä, s. 26]

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset