Veikko Huuska

Tätini tarina - kaksi lähtöä Karjalasta 1939 ja 1944

Tätini Ester on kertonut tämän.  Kaksi lähtöä Karjalasta.  Suomalainen sarja. 

Talvisota syttyi 30. päivä marraskuuta 1939

 

Sanottiin:

  – Pitää käydä syrjäistenkin kylien taloihin sanomassa, että pitää lähteä.  Vaikka ei olis halunneet lähteä.

 

Nuori Esteri, 15 v. vei evakuoitumiskäskyn Pyhäjärven Vpl. syrjäkylille. Siellä vielä monissa mökeissä asuttiin.  Miehet oli tietysti rintamalla tai viivytysjoukoissa, mutta naisia ja lapsia ja vanhuksia siellä oli.  Mie voin vakuuttaa, ettei ne ihmiset mielellään kotejaan jättäneet

 

Vertaa Kauhavan isäntien: ”Tulevat syömään meidän leipäämme: Pakkoko niitten oli lähteä – olisivat vain jääneet koteihinsa”. 

 

Empsu (kertojan Emil-veli; kirjoittajan isä) oli ohjaamassa liikennettä.  Yötä päivää.  Aamulla Empsu tuli kotiin ja kysyi:

 - Kuka täällä on käynyt?  Mie, että ei kukkaan.

  – Ulkona oli miehen jäljet lumessa. 

Joku on ikkunan alla käynyt, Empsu sano.  Kuka?  Siihe mie sanoin: - Mie en ole täällä enää yhtään yötä!

 

Isä-Antti (s. 1868) myös pelkäsi.  Näin sen hänen silmistään.  Kaks lähtöö hän joutu kokemaan [kesäkuussa 1944 koitti se toinen].  Jos YH olisi vielä kerran tullut, hän olisi varmasti joutunut hukkaan, niin kovasti se häneen kävi. 

 

Me lähdimme Sortanlahdesta 9. päivä joulukuuta.  Seuraavana päivänä täytin 16 vuotta.  Empsu lähti saattamaan.  Kolme vuorokautta kuljimme Käkisalmeen.  Minulla oli kaksi lehmää, joita kuljetin.  Sitten pääsimme junaan.  Lehmäparat lastattiin avovaunuun, me pääsimme härkävaunuun. 

 

Juna pysähty jollekin asemalle.  Mie menin lehmävaunuun antamaan vettä lehmille.  Siellä oli niin ahdasta, että en päässyt lähellekään.  Sitten mie pääsin ja se meiän lehmä makas elottomana.  Se oli aivan eloton ja mie ajattelin, että sehän kuolee tähän paikkaan.  Mut seuraavas pysähdyspaikas kun mie menin sinne niin lehmä seiso virkeenä pystys.  Se oli terhentynyt ja mie lypsin sen ja annoin sille maidon.  Se oli kaks viikkoa aikaisemmin poikinut lehmä, niin että se sai itseltään ravitsevaa maitoa.

 

Juna päätyi Töysään, Tuurin asemalle.  Sijoituimme syrjäkylälle.  Sieltä edelleen Kauhavalle.  Maitoa vietiin kujaa pitkin tienvarteen, josta maitoauto ne vei.  Tällä matkalla paleltui nenäni.  Kun tulin takaisin minulle sanottiin:

 - Hyvä tavaton, sinun nenäsi on ihan valkoinen.  Se on paleltunut.  Kun se suli, niin se valui aivan visvaa.  – Älä koske nenään, niin paranee eikä jää jälkiä, minua neuvottiin.  Eikä niitä sitten jäänyt.

 

Emäntä oli hyvin sydämellinen.  Hänen miehensä oli rintamalla.  Kaupassa käydessä kuulin kun kylän isännät juttelivat, että tänne tulliit meidän leipää syömäänVaikka ei olis mikään pakko ollut. 

 

Järkytyin syvästi tästä puheesta.  Menin ulos ja itkin.  – Pakko oli, minulle sanottiin Pyhäjärvellä

 

11 sotilasta oli majoitettu sinne.  Lotat pitivät kahvilaa.  Talon kaksi tytärtä avustiit siin.  Emännällä oli tarvis työvoimaa: ottivat minut töihin.  Ne pohjalaiset panivat minut pesemään pyykkiä, harjalla ja laudalla.  Emäntä sano, että sotilaat menetteks te tekemään jäälle avannon, että Esteri saa huuhdella pyykit. 

 

Kaksi päivää mie pesin.  Se oli niin rankka urakka, että mie muistan koko ikäni.  Mie olin 15 vuotias, luuta ja vähän nahkaa päällä.  Se oli niin rankka urakka, mie olin vihanen, kun minut laitettiin sellasta tekemään: ison talon pyykki ja 11 miestä.  Palelin.  En saanut muuta ku vettää punaset lapaset käteen.  Kyll oli lakanat punaset!  Mie sain migreenin.  Makasin selälläni yhden päivän.  Ne tulliitt hädissään katsomaan.   Mie, että älkää tulko, mie en voi aukasta silmii ja ei saa sytyttää valoja.  Noin yhden kuukauden ajan mie vielä olin siinä talossa.

 

Toinen lähtö

 

1944 kesä.  Viipuri: Lähtivät.  Kauhea rytinä kävi takana.  Sylvi (Esterin nuorempi sisar) käveli Jyväskylään saakka: 1 lehmä.  Vei sitä lehmää äitinsä kanssa.  Pelko koko ajan rinnassa.  Äiti sairastui.  Joutui jäämään sinne.  11-vuotias tyttö joutui yksin viemään lehmää.  Se tuska joka hänellä oli, oli niin iso, ettei milloinkaan, ei edes vielä nyt, voi kertoa siitä itkemättä. 

 

Lotat hoitivat äidin.  Äiti, Maria, on syntynyt 1876.  Tapasivat Jyväskylässä, äiti ja Sylvi.  Jyväskylässä oli luotu karjalaisten kokoontumispaikka.  Sylvi, joka kauan on asunut Amerikassa, kirjoitti 2005 joulun alla.  Hänen miehensä oli Vietnamin sodan lentäjä, haavoittunut, joutunut nyt sairaalaan.  Keuhkosyöpä.  Ei tiedä kestääkö hoitoja tai leikkausta.  Aikovat myydä talon pois.  Asuvat kanavan varrella joka johtaa Meksikonlahteen, Floridan länsipuolella, St Peterburgissa, lähellä Tampaa.  Ostivat oman talon, kun Kenin äiti oli heillä.  Iso uima-allas, kauniilla paikalla lähellä rantaa.  Rannassa ei voi uida, siellä on vaarallisia kaloja.  He perkasivat kaislikkoa ja hän seisoi vedessä ja ihmetteli, mikä kirvelee: piraijan tapainen kala näykki ihoa.  Sylvi on oikein sitkeä ja rohkea tyttö.  Mutta minusta tuntuu, että Sylvi ei koskaan toipunut siitä viimeisestä lähdöstä: hän ei oikein kotiutunut tänne toiseen Suomeen, ja niin hän varsin varhain ja hyvin nuorena läksi rapakon taakse Amerikkaan.

 

Mari-äitissä oli tietäjän vikaa.  Aina se juoksi ihmisiä auttamassa.  Se oli kansanparantaja.  Perhe monest nälkäkuoleman partaalla. 

 

Minä muistan miten meidän perhe muutti Sortanlahdesta Rautakorpeen.  Rautakorpi oli pieni kylä noin 6 kilometrin päässä Sortanlahdesta ja siellä oli Matin (veljeni) vaimon, Lyytin äidin mökki.  Tämä äiti oli ollut Amerikassa ja hankkinut mökin paitsi täältä, myöskin Savosta, jossa vietti kesälomia.  Minulla on mielessä kuva: Kodin tavarat on kasattu rekeen.  Minä olen takana ja näen tämän.  Oikaisemme erään Laatokan lahden pyöreän perän poikki jäätä pitkin ja jatkamme matkaa vastarannalla.  Tämä kuva minulla on siitä muutosta.

 

Isästäsi mie muistan tällasenkii:

Minä katselin tuvan ikkunasta kun Empsu [Emil-veli, s. 1906, isäni] juoksi pikkupoikana kilpaa sian kanssa. 

 

Kuja meni näin ja kääntyi tuolla vasemmalla ja sitten taas täällä.  Kuja johti kylän yhteismetsään ja tätä kujaa pitkin ajettiin talojen lehmät metsään.  En tiedä oliko se valtion metsää vai kenen, mutta sinne ne sai ajaa.  Aidat oli tällälailla kujan ympärillä.  Meillä oli kaksi lehmää.  Joskus kun lehmä alkoi kuppaan, minä otin sitä hännästä ja kiersin: silloin siihen tuli vauhtia! 

 

Sillä kujalla Emil juoksi kilpaa sian kanssa.  -  Melkein se sika aina sen kilpailun voitti.  – Tämä kisailu sian kanssa sopii hyvin, olivathan Huuskat lähtöjään Sakkolasta, tuosta kuulusta porsas-pitäjästä.

 

Äiti ymmärsi minua.  Hän näki mikä minun luontoni oli, ja ymmärsi mikä minulle oli hyväksi.  Mie halusin hyvin nuorena tanssimaan.  Hän ei olisi halunnut, mutta ymmärsi minua ja halusi suojella minua, ja niin hän lupasi, isän tahdon vastaisesti, mutta ehtona oli: - Empsun pitää lähteä mukaan.  Empsu lähti ja oli siellä ja läksi vasta kun minä halusin lähteä.  Meillä oli sellaset välit Empsun kanssa.

 

Empsu pystyi tekemään kaiken itse.  Hän rakensi Rautakorpeen meille navetan.  Meillä oli 2 lehmää ja vasikka.  Täällä päässä navettaa oli heinälato ja tällä puolella puusee.  Mitä työkaluja tarvittiin, sen Empsu teki itse.  Kuka se siellä korven keskellä olis häntä opettanut, ei kukaan.  Se oli hänellä täällä (napauttaa päätään).  Se oli hänelle luontaista.  Hänellä oli osaavat kädet aivan kuin sinulla, Pentti. 

 

Äiti ja perheemme palasi Rautakorpeen keväällä 1942.  Kaksi kertaa he ehtivät kylvää sadon ja vain kerran koota sen.  Kun toinen lähtö tuli 1944, siinä oli heti lopullisuuden tuntu.   Että nyt se on sitten lopullista.  silloin he viimeisen kerran kokosivat kotiseudun sadon, mitä sitä oli jäljellä ja veivät käskyn mukaisesti säkitettynä tienvarteen, että joku vie ne eteenpäin.

 

Kun me sen toisen kerran jouduimme kotimme Karjalassa jättämään, sijoituimme Jyväskylän lähelle Korpilahdelle, Putkilahti-nimiseen paikkaan.  Siinä oli se järvi, jonka nimeä en nyt muista, näin se talo oli järven yläpuolella.  Ja sen talon emäntä kertoi myöhemmin minulle:

 - Sinun äitisi on ihmeellinen ihminen. 

 

Heillä oli silloin toisella kerralla lähtiessä lupa ottaa jopa jotain tavaroita mukaan.  Talvisodan lähdössä sitä ei ollut.  Ja niin äiti ja isä olivat ottaneet puulaatikollisen käyttötarvikkeita ja kodin esineitä ja käyttövaatteita.  Heidät kuljetettiin sen järven yli taloon: ´[siitä on olemassa valokuvakin kun Mari ja Antti (kertojan äiti ja isä) istuvat veneessä ja se puulaatikko on veneen perässä.  Isäsi (Emil) seisoo veneessä ja pitää kiinni laiturin kulmasta.  Minullakin on se valokuva.] 

 

Tavarat eli se puulaatikko [joka yhä on meillä aitan vintillä Ikaalisissa] oli kannettu rannasta taloon.  Siinä laatikossa oli kaikki mitä meidän perheellä oli jäljellä elämänmittaisen työn tuloksena.  Emäntä tarjosi meille kahvit ja sitten äiti nousi ja haki siitä puulaatikosta esiliinan.  Sen hän oli ottanut mukaan, ja kietoi sen eteensä ja kysyi:

 - Onkos talossa jotain tehtävää? 

 

Myöhemmin tämän sijoitustalon emäntä siunaili: - On nuo karjalaiset merkillistä väkeä.  en minä ole koskaan tuommoisia tavannut.  Että kotinsa ja paikkansa menettänyt kietoo ensimmäisenä esiliinan ja kysyy: - Onko talossa jottain mitä vois tehdä? –

 

Toisella kertaa Esteri kertoi sen näin:

Tämän se emäntä kertoi minulle ja sanoi, että sinun äitisi on ihmeellisin ihminen, minä hän on koskaan elämänsä aikana tavannut.  Kaiken hän oli menettänyt, mutta hän kietoo esiliinansa ja kysyy: - Onkos talossa jotain tehtävää?  Äitini oli tuolloin kesällä 1944 jo 71-vuotias.

 

Talon emäntä oli leskivaimo ja hänellä aikuinen tytär.  Lisäksi sinne oli sijoitettu venäläinen sotavanki, joka teki talon töitä ja istui talon ruokapöydässä kuin kuka tahansa perheen jäsen.  Hänet palautettiin. 

 

Sain häneltä kortin, kun hän oli matkalla pois.  Sen verran tutustuttiin.  Hän lähetti terveisiä, Suomen puolelta se sen paluumatkalla lähetti.  Se kertoi miten ensivaikutelma oli pelokas, kun tuli taloon.  Naapurissa oli toinen sotavanki.  Emäntä kertoi, miten kauhean pelokkaita ja varovaisia miehet olivat alkuun, mutta huomasivat pian että saivat olla vapaasti.  Vertasin mielessäni sitä vastaanottoon Kauhavalla Talvisodan aikana: Meitä ei otettu vastaan kuin perheenjäseniä, vaikka olimme Suomen kansalaisia.  Mutta tämä emäntä oli hyvin sydämellinen.  Hänen miehensä oli rintamalla.  Kaupassa käydessä kuulin kun kylän isännät juttelivat, että tänne tulliit meidän leipää syömään.  Vaikka ei olis mikään pakko ollut.  Järkytyin syvästi tästä puheesta.  Menin ulos ja itkin.

 

  – Pakko oli, minulle sanottiin Pyhäjärvellä 1939.

 

*

 

Tämän on meille kertonut tätini Ester, os. Huuska, s. 1923 Pyhäjärvi Vpl.

Kerrottu Ikaalisissa 18.02.2006 ja Tohmajärvellä 19.04.2008.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Syjähdyttäviä nuo kertomukset ihmiskohtaloista niinä aikoina.

Oma äitini lähetettiin kotoa patikoimaan tavanmukaisesti koulumatkalle aamulla 30.11.1939 kun tykinkumaukset jo raikuivat etäisyydessä. Koululle päästyään opettaja lähetti lapset takaisin kotiin ja käski pysymään sisällä.

Sen päivän mummoni ja kahdeksan lasta viettivät pimennysverhojen takana talossaan, kunnes illansuussa hiihti pihalle pari suomalaista sotilasta, jotka määräsivät perheen lähtemään kävelemään "länteen" päin. Parin tunnin patikomisen jälkeen he majoittuivat johonkin taloon, jossa asustelivat vajaan viikon.

Sitten eräänä aamuna pihaan oli ilmestynyt joukko venäläisiä sotilaita, jotka kehottivat mummoani lähtemään lapsineen takaisin kotiin. Sinne oli myös majoittunut joitakin venäläisiä sotilaita sillä välin. Jotenkin he siellä elää kitkuttelivat helmikuun alkuun asti, kunnes eräänä aamuna tuli pihaan hevonen rekineen ja heidät vietiin sillä kokoamispaikalle, jossa kaikki lastattiin kuorma-auton lavalle.

Auto ajoi pari vuorokautta kohti itää ja loppujen lopuksi he saapuivat vankileirille Kontupohjan lähelle, josta he pääsivät lähtemään Helsinkiin touko-kesäkuun vaihteessa. Ymmärrettävää, että he eivät enää jatkosodan aikana palanneet Suojärvelle, vaan asettuivat väliaikaisesti Savoon asumaan.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Kiitos,järkyttävä kohtalo heilläkin.

Aika lailla näitä evakuointivaiheita tutkailleena yhä ihmettelen, miten summittaista ja suorastaan leväperäistä - toisaalta kieltämättä vaikeaa - se on ollut. Kuten tätini kertomuksesta ilmenee, yksi tekijä oli se, että karjalaiset eivät todellakaan halunneet lähteä kodeistaan. Vankasti uskottiin, ettei tässä voi käydä niin kauheasti että sota syttyisi ja että vihollinen tulisi maille ja kotiseuduille. Mutta jotain toivomisen varaa noin ihan yleisellä tasolla viranomaisten evakuiointitoimillekin jää.

Käyttäjän lkkiiski kuva
Lauri Kiiski

Monet lapset joutuivat noina aikoina melkoisten tekojen ja uhrausten eteen. Lapsuusaika loppui yhden päivän kuluessa. Oma isäni joutui miehistymään 14-vuotiaana -39 evakkoreissun lähdettäessä ja myöhemmin varsin nuorena rintamalla.

Vuonna 1941 hyökkäysvaiheen jälkeen Ukkini ja tätini menivät Kannakselle kotipaikalleen samalla huolehtmaan, että yksi pojista kaatunut oli haudattu paikkakunnan kirkkomaahan kuten pitääkin. Venäläiset olivat asuneet juuri sotaa ennen valmistuneessa hirsisessä pääräkennuksessa ja lähtiessään jostakin syystä vieneet mukanann kaikki talon ikkunat karmeineen. Ukin täytyi jostakin syystä palata Savoon ja tällöin vain 13-vuotias tätini jäi hoitamaan elokuun lopulla kolmeksi viikoksi yksinään kotitilaa täysin turvattomana. Häntä pelotti kovasti varsinki pimeinä syksyn iltoina, sillä alueella liikkui myös puna-armeijasta linjojen taakse syystä tai toisesta jääneitä sotilaita harhailemassa paikasta toiseen. Monta kertaa tyttö pakeni kauhuissaan näitä vihollisen sotilaita, joiden oli kerrottu tappaneen ja raiskanneen alueelle palanneita rohkeimpia evakkoja.

Kummini puolestaan ajoi täysin yksinään 13 -vuotiaana lehmät Salmista aina Savon perukoille Varpaisjärvelle asti. Matka kesti liki kuukauden, kun tyttö tuossa iässä kävelytti lehmät satojen kilometrien matkan liki pitkin tuntemattomia pikkuteitä uudelle kotiseudulleen. Hänen osallensa tuli tämä työ, sillä lehmät eivät suostuneet kulkemaan kenenkään muun mukana.

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

Suomi on helppo maa viholliselle. Eripuraisuus saa suomalaiset tappelemaan keskenään.

Vasta todellisen hädän tultua saadaan rivit kuntoon. Nyt on talous menossa siihen suuntaan, että vuotta 2013 muistellaan kulta-aikana.

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Näitä se on terveellistä monille nykypäivää eläville lukea, että saisi perspektiiviä omiin napinoihinsa mitättömistä asioista. Kiitos puhuttelevasta kertomuksesta mikä onkin tässä oikein sopivana ajankohtana itsenäisyyspäivää ajatellen.

Käyttäjän erkkihavansi kuva
Erkki Havansi

Kiitos Veikko Huuskalle tärkeistä kertomuksista. Niiden sanoma ei vanhene.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset