Veikko Huuska

Kustaa III teloitutti suomalaisen itsenäisyysmiehen Tukholmassa 1790

 

Kustaa III teloitutti suomalaisen itsenäisyysmiehen Tukholmassa 1790

Suomi valmistautuu hissuksiin itsenäisyyden 100-vuotisjuhliin, jotka koittavat vuonna 2017.  Kuukauden kuluttua vietetään Suomen itsenäisyyden 96. vuosijuhlaa.  On aika luoda katsaus erään suomalaisen varhaisen itsenäisyysmiehen toimiin ja kohtaloon.  Hänet nimittäin mestattiin Tukholmassa syyskuussa 1790.

Mestaus Tukholmassa

Seuraavan kerran kun poikkean Tukholman Östermalmin torilla muistan taatusti [Herman] Lindqvistin kuvauksen siitä, kuinka siellä teloitettiin syyskuussa 1790 Anjalan kapinan keulamies, suomalainen eversti Johan Hästesko.” []

[] Professori Henrik Meinander: Kun Suomi oli Ruotsi.  Herman Lindqvist valistaa verevästi yhteistä historiaamme.  Arvostelu po. teoksesta, Helsingin Sanomat pyhäinpäivänä 2. marraskuuta 2013.  http://www.hs.fi/arviot/Kirja/Herman+Lindqvist+kirjoittaa+sutjakkaasti+ajasta+jolloin+Suomi+on+Ruotsi/a1383293651769

Katso myös Helsingin Yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1640-1852; http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=7884 sekä http://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Henrik_H%C3%A4stesko & http://sv.wikipedia.org/wiki/Gator_och_torg_p%C3%A5_%C3%96stermalm & http://sv.wikipedia.org/wiki/%C3%96stermalmstorg

Ruotsin Riksarkivet.se -sivusto: http://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=14000 

*

Anjalan liitto

Anjalan liitto on Venäjän sodan 1788-1790 aikana Suomeen sijoitetun upseeriston keskuudessa syntynyt salaliitto, jonka syntyyn vaikuttivat Y.M. Sprengtportenin toiminta suomalaisen puskurivaltion  luomiseksi Venäjän ja Ruotsin väliin, Kustaa III:n itsevaltaisten pyrkimysten aatelistossa herättämä oppositio sekä upseeriston tyytymättömyys hallitsijan sodanjohtoon ja saavutettuihin tuloksiin.

Niin sanotuista itsenäisyysmiehistä innokkain J.A. Jägerhorn laati Liikkalassa elokuussa 1788 keisarinna Katariina II:lle osoitetun ja K.G. Armfeltin, P. af Enehjelmin, J.H. Hästeskon, K.H. Klickin, O. Klingsporin, G. von Kothenin ja S. von Otterin allekirjoittaman kirjeen (Liikkalan nootin), jossa toivottiin rauhaa sekä 1743 menetettyjen alueitten palauttamista Suomelle.

Jägerhorn lienee kirjettä viedessään esittänyt keisarinnalle myös ajatuksen Suomen autonomiasta ja lopullisesta eroamisesta Ruotsista.

Saatuaan tiedon kapinahankkeesta Kustaa III vaati upseereilta uskollisuudenlupauksen. Vastavedoksi tälle Klick laati ns. Anjalan liittokirjeen, jossa kuvattiin sotilaallinen tilanne toivottomaksi ja taistelutahto olemattomaksi hyökkäyssodan vuoksi.  Julistuksen allekirjoitti 113 suomalaisten joukko-osastojen upseeria, ja sitä seurasi ruotsalaisille rykmenteille osoitettu tiedonanto, avertissementti.

Kustaa III:n valtaistuin näytti hetken olevan vaarassa, mutta syksyn 1788 kuluessa Anjalan miesten asema heikkeni, ja kun armeija hajotettiin talvimajoitukseen, liiton aktiivinen toiminta yhteyksien puuttuessa kävi mahdottomaksi.  Kun lisäksi yleispoliittinen tilanne oli muuttunut kuninkaalle edulliseksi, tämä marraskuussa 1788 piti asemaansa niin vahvana, että allekirjoitti kapinoitsijoiden vangitsemismääräykset.

Vuonna 1790 Ruotsin sotaylioikeus tuomitsi 87 upseeria kuolemaan, mutta kuningas armahti muut paitsi J.H. Hästeskon (Klick ja Jägerhorn olivat paenneet Venäjälle).[];

[] Spectrum 14 osa: Anjalan liitto.  WSOY, 1981.

*

Valistunut itsevaltius 1772-1809

[…] 1740- ja 1750-luvun reformit siirsivät Ruotsin kapitalismin kolmanteen kehitysvaiheeseen.  Vaihdanta laajentui asteittain ja osin hyppäyksin pitkähköjen tasaisten vaiheiden jälkeen.  -  Kuvaavaa on, että Tukholman ylivalta kumottiin ja jopa talonpoikaispurjehdus – talonpoikien oikeus käydä omilla laivoillaan merikauppaa – sallittiin vuonna 1766.  Sama linja jatkui sitten kustavilaisena aikana, jolloin vapautettiin viljakauppa, perustettiin sisämaan kaupunkeja, jotka saivat laajat kauppaoikeudet, ja mahdollistettiin eri kaupunkien porvarien vapaa kilpailu maalaismarkkinoilla.  Palkollis- ja ammattikuntasääntöjä helpotettiin, vaikka ne jäivät edelleen voimaan.  Oikeudenkäytön ennustettavuutta  vaihdannan kitkattoman kierron tärkeää edellytystä – ja sitä tietä yksilön oikeusturvaa pyrittiin lisäämään kieltämällä kidutus, poliittiset tilapäiset tuomioistuimet sekä perustamalla Vaasan uusi hovioikeus 1776.  Myös rangaistuksia lievennettiin.  Kuolemanrangaistus poistettiin (1779) noin kolmanneksesta niistä rikoksista, joihin se oli liitetty, ja korvattiin vankeudelle.  Vapausrangaistuksen voittokulku alkoi ruumiin- ja häpeärangaistusten hiljalleen vähentyessä.

Olisi odottanut, että nämä kehitystrendit olisivat johtaneet demokratian etenemiseen.  Niin ei käynyt, ei ainakaan pikaisesti arvioiden.  Tällä kohden historia järjestää meille yllätyksen, oikeastaan kaksi.

Valtiollinen järjestelmä jäykistyi yläpäästä äkisti tavalla, joka ei tunnut vähimmässäkään määrin sopivan yhteen toteutettujen ja toteutuvien taloudellisten ja osin myös yhteiskunnallisten reformien kanssa.

Kustaa III nousi valtaistuimelle 1771 ja teki seuraavana vuonna vallankaappauksen, joka huomattavasti korotti hallitsijan ja vähensi valtiopäivien valtaa.

Kaappaus onnistui upseeriston selkeällä ja Ranskan vaivihkaisella tuella.  Eikä tässä kyllin.  Kustaa ei suinkaan perustanut valtaansa ensi sijassa porvaristoon saati talonpoikiin, vaikka hän käytännön politiikassaan teki näille myönnytyksiä.  Hän rakensi itselleen vahvimman taustatuen paitsi upseeristosta erityisesti vapaudenajan aatelisoppositiosta, ylhäisaatelista, siitä taannoisesta aristokratiasta, jonka reduktio oli singonnut läänitysten ja lahjoitusten nauttijasta ja korkeista virka-asemista molemmat ne menettäneenä kartanoihinsa maaseudulle.

Maa-aateli oli yrittänyt turhaan paluuta vallan lähteille vapaudenajan alussa.  Se oli joutunut turvautumaan lähinnä myssypuolueeseen ja kuninkaan vallan lisäämiseen tähdänneeseen hovipuolueeseen saadakseen edes osan vanhasta vaikutusvallastaan takaisin.  Silloin sen kurkottelut tylysti torjuttiin.

Vasta nyt, siis 1772, se pääsi äkkiä pannastaan ja sai ylen määrin suopean vastaanoton.  Kuningas palautti aatelissäätyyn taannoisen kolmiportaisen luokkajaon.  Päätös antoi määräysvallan valtiopäivillä ylhäisaatelille.  Näin Kustaa III kampesi historian pyörää taaksepäin.  Linjan valinta vaikuttaa kerrassaan hämmästyttävältä.

Eikö Kustaa III ollut todellakaan pannut merkille alempien säätyjen kohonnutta voimaa vai arvioiko hän vain syystä tai toisesta vaa´an kielen liikkeen muilla perusteilla?

Myös menneisyydessä on tehty raskaita virheitä ja erehdyksiä, vaikka historian tutkijalle sellaisia ei ole olemassa.  Tutkijan edessä on vain tekoja, jotka pitää selittää, olivat ne sitten millaisia tahansa.  Virheistä saatetaan puhua ainoastaan aikalaisten katsannossa ajatellen niitä tavoitteita, joita toimijoilla on ollut, ja niitä keinoja, jotka he valitsivat päästäkseen päämääriinsä.

Nuo keinot ovat voineet olla virheellisiä – siis vääriä siinä merkityksessä, että ne eivät ole vieneet toimijaa siihen tavoitteeseen, johon hän tähtäsi.  On ehkä päädytty täysin odottamattomaan seuraamukseen.  Kohtalokkaiden päätösten mahdollisuus on ollut suurin silloin, kun pieni ryhmä on päässyt sanelemaan ratkaisun.  Kompromissit, jotka ovat luonteenomaisia demokratialle, ovat osoittautuneet turvallisemmiksi.

Kustaa III pelasi uhkapeliä, koska hän ei yksinkertaisesti voinut ponnistaa lujalta maaperältä.  Uhkapeli onnistui, mutta pian kävi ilmi, että Kustaa III pystytti sittenkin valtaistuintaan hiekalle.  Vallankaappauksessa (1772) kyseinen taktiikka osoittautui viisaaksi, mutta jatkossa vahva nojautuminen vanhaan aristokratiaan oli sula mahdottomuus oloissa, joissa alempien säätyjen varallisuus ja sitä seuraten poliittinen ominaispaino yhä lisääntyivät.  Ei kestänyt kauan ennen kuin kuningas joutui ratkaisevien valintojen eteen.[]

[] Heikki Ylikangas: Suomen historian solmukohdat.  WSOY, 2007.

*

Kustaan sota 1788

[Vuoteen 1788 tultua alempien nousevien säätyjen paine yksinvaltaa kohtaan kohosi ja] Ahdingossaan kuningas turvautui keinoon, jolla kautta aikain on pyritty ja usein onnistuttu hiljentämään oppositio, nimittäin hyökkäyssotaan.

Se käytiin Venäjää vastaan vuosina 1788-1780.  Kesken sotatoimien paljastui, että Kustaa oli vain naamioinut sodan puolustussodaksi.  Sotatoimialueella Suomessa syntyi salaliitto, jonka perimmäisenä tavoitteena lienee ollut vapaudenajan valtiomuodon palauttaminen.

Kuningas pakeni liittolaisten käsistä Ruotsiin, kokosi sotaan liittynyttä Tanskaa vastaan armeijan, joka löi vihollisen.  Kuningas kohosi sitä tietä kansalliseksi sankariksi.  Voitto salli Kustaa III:n järjestää valtansa tukijalat uuteen asentoon.  Valtiopäivillä 1789 hyväksyttiin tärkeä perustuslain muutos: yhdistys- ja vakuuskirja.

Vasta yhdistys- ja vakuuskirja teki Kustaa III:sta tyypillisen valistusajan itsevaltiaan.  Valtiopäivät saattoivat kokoontua vain kuninkaan kutsusta, mutta niille jäi kuitenkin valtaoikeuksia.  Uusia veroja ei voitu asettaa eikä perustuslakia muuttaa ilman säätyjen suostumusta.  Kuningas lisäsi tuntuvasti valtaansa mutta ei enää aristokratian eikä edes muun aatelin vaan myös porvarien ja talonpoikien tuella.  Tosiasiallisesti vallan tukijoiden painopiste liikkui huomattavasti keskiluokan suuntaan.  …

Muodollisesti, vaikkakaan ei tietenkään tosiasiallisesti ja käytännön tasolla aateli oli kulkenut tiensä päähän tai ainakin kulminaatiokohtansa ohi.  Kustaa III lakkautti kokonaan ylhäisaatelin valtaneuvoston, joka tosin oli viettänyt riutuvaa ja vähitellen kuihtuvaista elämää ainakin vuodesta 1679 lähtien.  Askel askeleelta sen mahti oli luhistunut.  … Koulutus oli ajamassa ohi aateluuden, varallisuus ohi syntyperän.

Kustaa III:n aika osoittaa, että valta ei kestä, jos sen yrittää tukea väärin (= tosiasiallisesti heikkoon) ryhmittymään.  Vasta 1789 kuningas osasi valita ”oikein”.  Sen jälkeen hänen valtansa oli horjutettavissa vain terroriteoin. Niihin aatelisoppositio turvautuikin.  Vapaudenaikaa ihaileva kapteeni Jacob Johan Anckarström ampui Kustaa III:n naamiaishuveissa 1792.  Ne ruostuneet naulankappaleet, joilla murhaaja tuloksensa varmistaakseen pistoolinsa latasi, oli itse asiassa taottu jo vuonna 1772.  Omassa katsannossaan Ankckarström mukaili Brutusta ja Cassiusta, joiden johtama salaliitto halusi palauttaa tasavallan Roomaan ja murhasi vallan anastaneen Caius Julius Caesarin vuonna 44 eKr.  Molemmissa tapauksissa murha vahvisti sitä valtaa, jota sen oli määrä heikentää.

Oliko siis vuosi 1789 suuri käänne?  Ei, sitä se ei ollut.  Yhdistys- ja vakuuskirjan tuottamat yhteiskunnalliset siirrot osuivat tarkalleen sille akselille, jonka alkupää nojasi 1680-lukuun.  Vain tältä pohjalta analysoiden voidaan ymmärtää, että kuningas Kustaa III, joka teki lopun vapausajasta vallankaappauksella 1772, saattoi pystyttää yhdistys- ja vakuuskirjalla lujitetun ja vain vähäisin perustuslaillisin rajoituksin kavennetun itsevaltiuden vuonna 1789 – siis sinä samana vuonna, jona Ranskan suuri vallankumous alkoi.  Kehityksen taloudellis-sosiaalinen suunta oli täsmälleen sama niin Ranskassa kuin myös Ruotsissa, vaikka edellisessä kuninkaanvalta täydellisesti romahti, jälkimmäisessä se vahvasti lujittui.  Silti molemmissa alemmat ryhmittymät, lähinnä talonpojat ja pikkuporvaristo ( = ei-privilegioitu osa porvaristoa), joita etenevä vaihdantatalous hyödytti suhteellisesti eniten, paransivat asemiaan ja heikensivät privilegioitujen ryhmien valtaa. 

Ranskassa itsevaltius nojasi etuoikeutettujen säätyjentukeen.  Siksi itsevaltius piti kumota.  Ruotsissa ylemmät säädyt eli aateli, ylempi papisto ja suurporvaristo olivat heikennettävissä ainoastaan kohentamalla kuninkuutta, joka nojautui alempien säätyjen tukeen.  Lopputuloksen ratkaisi sisältö ( = tukijaryhmät), ei muoto (kuninkuus tai tasavalta).[]

[] Heikki Ylikangas: Suomen historian solmukohtia.  WSOY, 2007.

*

Kustaa III hyökkää serkkunsa Katariina II:n kimppuun kruunatakseen kuningaskautensa

Erottuaan Savon prikaatin komentajan tehtävästä G.M. Spengtporten pyysi Kustaa III:lta lupaa mennä ulkomaiseen palvelukseen [1783].  Kuningas myöntyi tähän Sprengtportenin mielestä loukkaavan kerkeästi, lähettipä hänelle vielä matkarahatkin. …

Siirryttyään lopullisesti Venäjän palvelukseen 1786 hän laati ja esitit keisarinna Katariina II:lle suunnitelman Suomen hallitusmuodoksi.  Esikuvinaan hänellä oli tällöin niin Hollanti kuin Yhdysvallat. …

Venäläisenä kenraalimajurina Sprengtporten piti jatkuvasti yhteyttä Suomeen mm. sukulaistensa välityksellä.  Hänen aatteistaan tiedetään täällä keskustellun, mutta mitään kovin suurta kannatuta ne tuskin saivat.  Oli muitakin itsenäisyysmiehiä, kuten kapteeni J.A. Jägerhorn,.  Kapteeni K.H. Klick väitti Ruotsin aina sortaneen Suomea, ja heikoimmillaan maan asema oli juuri Kustaa III:n aikana.  Etenkin aatelisten upseerien piirissä ilmenevä kuninkaanvastaisen opposition taustalla oli paljon erilaisia vaikuttimia ja sen edustajilla myös monenlaisia tulevaisuuden suunnitelmia.  Mitään selvää yhtenäistä ohjelmaa ei oppositiolla varmastikaan ollut. 

Kustaa III oli melko hyvin perillä aatelisten oppositiomiesten kaavailuista.  Hajottaakseen heidän rivejään hän määräsi 1786 järjestämään Parolaan Suomen sotaväen suuren katselmuksen.  … Parolan leirikokous lisäsi tuntuvasti kuningasmielisyyttä Suomessa.

Kustaa III halusi kruunata hallituskautensa valtakuntansa laajentamisella.  Alun perin hän oli tähyillyt Norjan suuntana, mutta kääntyi 1780-luvulla yhä ratkaisevammin Venäjää kohti.  Venäjän mahti oli jatkuvasti kasvamassa; se oli juuri vallannut Krimin ja ahmaisemassa Puolaa.  Euroopan tasapainon ylläpitäjä Fredrik Suuri oli kuollut.  Ranska kulki vääjäämättömästi kohti vallankumousta, ja sen raha-asiat olivat yhä pahemmin hunningolla.  Tämän vuoksi Englanti alkoi pitää tsaarivaltakuntaa yhä varallisempana tekijänä Manner-Euroopassa.

Kustaa III vieraili 1787 Tanskassa taivuttamassa sitä puolueettomuuteen mahdollisen Ruotsin ja Venäjän sodan aikana.  Tanskan johtava valtiomies kreivi Bernstorff oli ainakin yhtä ovela kuin Kustaa ja sai tämän uskomaan saaneensa sitoumuksen puolueettomuudesta, vaikka itse asiassa kuninkaalle ei ollut luvattu mitään.  Kun lisäksi Turkki 1787 osittain Ruotsin yllytyksestä ryhtyi sotaan Venäjää vastaan, näytti tilaisuus hyökkäyssotaan ainutlaatuiselta.  Se oli ”ainoa hetki koko vuosisadan aikana”, arveli Kustaa III itse. 

Suomea varten laaditut sotasuunnitelmat olivat pitkään olleet puhtaasti puolustuksellisia: kuinka meneteltäisiin venäläisten hyökätessä.  1780-luvulla alkoi hahmottua kokonaan toisenlainen strategia, jonka loi kenraali J. Kr. Troll.  Lopullisen muotonsa se sai alkukeväällä 1788.  Sen mukaan Ruotsin avomerilaivaston tuli lyödä Venäjän laivasto.  Ruotsista tulevat joukot koottaisiin Viaporiin, mistä käsin suoritettaisiin maihinnousu Inkerinmaalle Pietarin lähelle.  Mikäli Pietaria ja Kronstadtia ei saataisi vallatuiksi, ne oli ainakin pommitettava raunioiksi.  Suomalaisista joukoista Savon prikaatin tuli vallata Olavinlinna ja suuremman armeijan edetä rantatietä kohti Haminaa ja Viipuria.

Kaikkiaan Ruotsi sai kootuksi maavoimia noin 32.000 – 33.000 miestä.  Tämän lisäksi avomeri- ja kaleerilaivastoissa oli 7.000 – 8.000 hengen miehistö.  Laivaston koko ja tulivoima olivat kunnioitusta herättävät.  Kun venäläisten päävoimat olivat Turkkia vastassa, he saattoivat keskittää vain noin 10.000 miestä Viipurin tienoille, ja heidän laivastonsakin oli pienempi.

Vaikka liitto- ja apurahaneuvottelut Englannin ja Preussin kanssa eivät johtaneet tulokseen, Kustaa III aloitti laivaston ja armeijan liikekannallepanon.  Ruotsalaiset rykmentit laivattiin Helsingin tienoille.  Kuningas tarvitsi vielä sodan syyn, sillä vuoden 1772 hallitusmuoto kielsi ryhtymästä hyökkäyssotaan ilman säätyjen suostumusta.  Jo keväällä 1788 hän sai valtaneuvoston luvan sotavalmisteluille esittämällä sille Ruotsin Pietarin lähettilään väärennettyjä raportteja, joiden mukaan venäläiset keskittivät joukkoja Pietariin.  Saadakseen yleisen mielipiteen puolelleen Kustaa tarvitsi kuitenkin jotain kouriintuntuvampaa.  Hän näyttää suunnitelleen provokaation järjestämistä, sillä hän tilasi oopperansa räätäliltä kasakkaunivormuja, jotka lähetettiin Savon prikaatiin.  Tällöin sattui Puumalassa vähäinen välikohtaus, kun venäläinen tiedustelupartio tunkeutui rajan yli [nk. Vuolteensalmen välikohtaus].  Syntyi lyhyt laukausten vaihto, ja venäläiset vetäytyivät omalle puolelleen rajaa.[]

[]Suomen historian Pikkujättiläinen. Dosentti Ilkka Mäntylä: Kustavilainen aika.  WSOY, 1987

*

Serkusten sota

Jo seuraavana päivänä Savon prikaati lähti laadittujen ennakkosuunnitelmien mukaan etenemän kohti Olavinlinnaa [joka sen oli määrä vallata].

Suomeen meritse saapunut Kustaa III lähetti [serkulleen] Venäjän Katariina II:lle Puumalan välikohtauksen johdosta uhkavaatimuksen, jossa hän vaati koko Vanhan Suomen palauttamista Ruotsille ja Krimin kaanikunnan luovuttamista takaisin Turkille.  Vaatimukset olivat yltiöpäisiä ja Katariina allekirjoitti 11.7.1788 sodanjulistuksen Ruotsille, koska sen sotavoimat olivat alkaneet piirittää Olavinlinnaa.  …

[Kuningas Kustaa III:n sotasuunnitelma meni mönkään sekä maalla että merellä].  Tällöin Kustaa III:n näyttää vallanneen neuvottomuus.  Hän jätti maihinnousua [Haminan saarrostukseen sen itäpuolelle suuntautuneen maihinnousun voimin] johtaneen kenraalin omaan harkintaan, kannattaisiko sotatoimia enää jatkaa, jolloin tämä kuormautti joukkonsa takaisin laivoihin ja purjehti pois.  Maavoimien everstit puolestaan painostivat kuningasta vetäytymään.  Kustaa III oli hermoromahduksen partaalla.  Hän puhui rauhan pyytämisestä keisarinnalta ja kruunusta luopumisesta.

Pääarmeija vetäytyi sekasortoisena ja melkein lyötynä Liikalan kylään.  Kuningas itse kulkeutui eversti G.M. Armfeltin joukkojen mukana Korkeakoskelle. 

Liikkalassa päällystö laati majuri J.A. Jägerhornin aloitteesta Venäjän keisarinnalle Liikkalan nootin, jonka allekirjoitti seitsemän upseeria, mm. tämän armeijan komentaja kenraalimajuri K.G. Armfelt.

Liikkalan nootissa kerrottiin, kuinka sotaan oli lähdetty luultua hyökkäystä torjumaan, mutta Haminan edustalla olikin todettu, että kyseessä oli laiton hyökkäyssota.  Siksi allekirjoittajat toivoivat rauhaa ja naapurisopua valtakuntien välille.  Tämä saavutettaisiin parhaiten, jos Venäjä luovuttaisi takaisin Suomesta valtaamansa alueet.  Rauhanhalunsa todistamiseksi allekirjoittajat olivat vetäneet jo armeijan omalle puolelle rajaa [Kymijoelle].

Majuri J.A. Jägerhorn lähti viemään kirjettä Venäjälle.  Viipuriin päästyään Jägerhorn laati noottia selvittävän muistion, jossa hän ehdotti valtiopäivien koollekutsumista, vapaudenajan hallitusmuodon palauttamista ja erikoisaseman myöntämistä Suomelle.  Keisarinna Katariina ei kuitenkaan lähtenyt avoimesti tukemaan Liikkalan miehiä.  Alueluovutuksista venäläiset kieltäytyivät ehdottomasti.

Kustaa III sai melkein heti tietää J.A. Jägerhornin matkasta.  Tällöin kuningas aivan kuin havahtui epätoivostaan ja turtumuksestaan.  Hän vaati kenraalimajuri Armfeltia laatimaan erityisen valan ja keräämään siihen upseereiltaan allekirjoituksen, jolla nämä sitoutuisivat seuraamaan kuningasta ja taistelemaan viimeiseen mieheen.

Tuloksena oli kuitenkin aivan toisenlainen asiakirja, jonka laati K.H. Klick, yksi Liikkalan miehistä.  Tämä Anjalan liittokirja sisälsi kyllä uskollisuuden vakuutuksen kuninkaalle mutta myös kapinallisten toimien puolustuksen.  Mikäli keisarinna kieltäytyisi rauhasta, lupasivat allekirjoittajat olla laskematta aseitaan. 

Liittokirjaan kerättiin 113 upseerin allekirjoitus.  Sitä laadittiin kolme kappaletta, joista allekirjoittamaton lähetettiin kuninkaalle.  Kapinalliset upseerit vaativat rauhaa, valtiopäivien koollekutsumista, kansakunnan ja säätyjen oikeuksien turvaamista ja armeijan kotiuttamista.

Kustaa III saattoi kuitenkin poistua Suomesta, kun Tanska Venäjän kanssa solmimansa liiton velvollisuudet täyttäen ryhtyi sotavarusteluihin.  Tämän uuden uhkan edessä ei hänen paluunsa Ruotsiin näyttänyt enää paolta.  Hän jätti ylipäällikkyyden Suomessa veljelleen Kaarle-herttualle ja kehotti ruotsinmaalaisia yksikköjä komentavaa kenraalia vangituttamaan salaliittolaisten johtomiehet. 

Tilanne Suomessa oli mutkikas: suomalaisten yksikköjen upseeristosta huomattava osa oli kapinamielisiä, ruotsalaiset taas eivät yhtyneet heidän hankkeeseensa.  Kaarle-herttua hautoi omia suunnitelmiaan veljensä syöksemisestä valtaistuimelta ja venäläiset ylläpitivät yhteyksiä rintamalinjan yli.  Heidän joukossaan hääri myös G.M. Sprengtporten itsenäisyyshankkeineen.

Kun syksy oli tulossa eikä sotatoimiin voitu enää ryhtyä, Kaarle-herttua komensi siirtämään joukot hajalleen talvimajoitukseen.  Samalla rajaa alettiin vartioida entistä tarkemmin.  Tämä lopetti upseerien mahdollisuuden keskinäiseen politikointiin ja vehkeilyyn, ja Venäjällekin oli entistä vaikeampi pitää yhteyttä.  Tämä itse asiassa lopetti Anjalan liiton.

Ahvenanmaata ylittäessään Kustaa III sai tiedon, että tanskalaiset olivat ryhtyneet sotatoimiin.  Kuningas saattoi taas esiintyä maansa pelastajana.  Hän kiersi Taalainmaalla kutsumassa talonpoikia juutteja vastaan ja saikin aikaan suuren kansallisen innostuksen.

Kun Englanti ja Preussi eivät suoneet Tanskan salmien joutuvan sotatoimialueeksi, ne ryhtyivät innokkaaseen rauhanvälitykseen.  Tanskan oli pakko taipua jo lokakuussa 1788 ensimmäiseen aselepoon, jota sitten jatkettiin useita kertoja.  Tämä sota palautti hallitsijan arvovallan. 

Loppuvuodesta 1788 Kustaa III katsoi asemansa jo niin vahvaksi, että hän allekirjoitti kapinallisten vangitsemismääräyksiä.  Kuningas pyrki rajoittamaan rangaistavien määrää.  Heidät asetettiin sotaylioikeuden eteen, joka 1790 antoi tuomionsa.

Niiden mukaan joukko johtajia tuomittiin kuolemaan, mutta vain yksi, eversti J.H. Hästesko, todella teloitettiin.  Jo ennen vangitsemisia olivat suurimmat syylliset kuten J.A. Jägerhorn ja K.H. Klick , luikkineet Venäjälle. …

Kaarle-herttua (1748-1818).  Kustaan sodan aikana Kaarle suuramiraalina sai merisankarin hohtoa. Kustaa III:n poistuessa Suomesta elokuussa 1788 [Ruotsinsalmen kirvelevän meritappion jälkeen, menetettyään parikymmentä alusta ja 1.500 miestä] hän uskoi Kaarlelle sotaväen ylipäällikkyyden.  Kaarle-herttualla oli yhteyksiä Anjalan miehiin, mutta kun keisarinna Katariina paljasti aikeensa erottaa Suomi Ruotsista, herttua käytännössä hajotti koko Anjalan liiton.  On epäilty, että Kaarle oli etukäteen tietoinen Kustaaseen kohdistuvista salamurhahankkeista.  Kustaa III:n kuoltua [29.3.1792, Kaarle-herttua riensi julistamaan väliaikaishallitusta koskevan testamentinlisäyksen pätemättömäksi] Kaarlesta tuli sijaishallitsija vuosiksi 1792-1796.  Kuninkaaksi Kaarle kruunattiin Suomen sodan jälkeen 1809 Kaarle XIII:n nimellä.  -  Kuningas Kustaa III:n vastainen opposition kuului aateliston jäseniä.  [Mutta]Siinä oli monia juonteita.  Jotkut eivät voineet unohtaa säätyvallan aikaista vapautta, toiset katsoivat pahalla silmällä sitä, että kuningas oli [valtataktisista syistä] liittoutunut aatelittomien kanssa.  Eräät uskoivat yhä hallitsijan tehneen rikoksen aloittaessaan hyökkäyssodan [niin kutsutun Kustaan sodan, serkkuaan Venäjän keisarinnaa, Katariina II vastaan 1788], ja olipa niitäkin, joiden mukaan hän oli tahrannut kätensä vereen mestauttaessaan eversti Hästeskon Anjalan liiton jälkimainingeissa.  Tämän lisäksi tulivat vielä huhut ja pelot Kustaa III:n lopullisista aikeista. []

[] Suomen historian Pikkujättiläinen. Dosentti Ilkka Mäntylä: Kustavilainen aika.  WSOY, 1987.

*

Anjalan miehet

Sprengtporten

Sprengtporten, Georg Magnus (1740-1819), Suomen kenraalikuvernööri, jalkaväenkenraali, kreivi.

G.M. Sprentporten oli sotilas ja hallintomies, jonka loikkaaminen Venäjän palvelukseen syyskuussa 1786 ja aktiiviset pyrkimykset Suomen irrottamiseksi Ruotsista ovat tehneet hänestä eräiden luonteenheikkouksien ohella varsin kiistanalaisen henkilön suomalaisessa historiankirjoituksessa.  Hänen toimintaansa motivoi kuitenkin ajatus Suomen valtion muodostamisesta, ja hänellä olikin tärkeä merkitys Suomen suuriruhtinaskuntaa luotaessa.  - 

Koska Sprengtportenilla oli paljon ihailijoita suomalaisessa upseerikunnassa, hänen oli helppoa levittää ajatuksiaan sen keskuuteen.  Hänellä oli pian [c. 1782] kannattajajoukkonsa, jonka johtavia miehiä olivat Carl Henrik Klick ja Jan Anders Jägerhorn.  Ajatuksella Suomen itsenäisyydestä ei olut kuitenkaan juuri kannatusta upseeripiirien ulkopuolella.  Venäjän-pelko ja viha venäläisiä kohtaan olivat liian yleisiä sivistyneistön ja kansan keskuudessa.  Kansa oli sitä paitsi perinteisesti uskollinen hallitsijaansa kohtaan. –

Aluksi näytti siltä, ettei Sprengtporten voisi tehdä Venäjällä paljoakaan Suomen hyväksi. …  Kun Ruotsi kuitenkin aloitti sodan Venäjää vastaan 1788, Sprengtporten sai paljon tehtävää.  Hänet määrättiin Aunukseen järjestämän joukko-osastoa, jonka tuli hyökätä Suomeen, mutta kutsuttiin siten nopeasti takaisin neuvotteluihin, kun J.A. Jägerhorn saapui Pietariin Liikkalan nootti mukanaan.  Sprengtporten matkusti pian Suomen rajaseudulle, missä hän koetti yllättää entisiä kannattajiaan ripeään toimintaan Suomen itsenäisyyden hyväksi.  Pettymyksekseen hän ei saanut riittävää vastakaikua.  Tästä huolimatta hän suunnitteli muun muassa Hämeenlinnaan järjestettäviä valtiopäiviä, joiden tarkoitus olisi Suomen irrottaminen Ruotsista, sekä laati kansalle tarkoitetun propagandakirjasen nimeltä Isänmaalle.  Kun armeija lokakuussa 1788 hajautui talvimajoitukseen, Sprengtportenin suunnitelmat upseerien johtamasta kapinaliikkeestä raukesivat. 

Talvella 1788-1789 Sprengtporten laati Venäjän armeijalle sotasuunnitelman seuraavaa kesää varten.  Tämän suunnitelman mukaisesti Venäjän armeija sitten pääasiallisesti toimikin.  Sprengtporten otti itsekin osaa sotatoimiin ja osallistui muuan muassa Porrassalmen taisteluun, jossa hän haavoittui Savon jääkärien tussareista.  Kun hänet vietiin haavoittuneena hoitoon entiseen kotiinsa, everstinpuustelliinsa Ristiinan Brahelinnaan, hänen kerrotaan tokaisseen: ”Omat koirat purivat.”  Sota merkitsi Sprengtportenille lopullista eroa Ruotsista, sillä helmikuussa 1790 Turun hovioikeus tuomitsi hänet poissaolevana maanpetturuudesta kuolemaan.  –

[Keisari Aleksanteri I nimitti 1.12.1808 Sprengtportenin Suomen kenraalikuvernööriksi, jossa ominaisuudessa hän]… luki keisarin hallitsijanvakuutuksen maaliskuussa 1809 Porvoon valtiopäivillä.  Jouduttuaan riitaan ylipäällikkö von Knorringin kanssa hän kuitenkin pyysi eron kenraalikuvernöörin tehtävästä, mikä hänelle kesäkuussa 1809 myönnettiinkin erittäin armollisessa muodossa.  Ansioistaan [Venäjän palveluksessa] hänet korotettiin kreiviksi. []

[] Kansallisbiografia; Veli-Matti Syrjö, pienoiselämäkerta.

*

Jägerhorn –veljekset

Jägerhorn, Fredrik Adolf (1760-1817), eversti.  Palveli vasta 15-vuotiaana kuningas Kustaa III:n paasina 1775. 

Kustaan sodan syttyessä 1788 Jägerhorn palveli edelleen Savon rykmentissä [johon nimitetty v. 1777].  Toisin kuin vanhempi veljensä, majuri Jan Anders Jägerhorn, joka oli Anjalan liiton johtavia henkilöitä, Fredrik Adolf Jägerhorn näyttää pysytelleen täydellisesti erillään kaikista kapinahankkeista.  Niinpä hän sodan vielä kestäessä sai ylennyksen kapteeniksi ja samalla siirron Uudenmaan ja Hämeen rakuunarykmenttiin Sääksmäen komppanian päälliköksi.

Kustaa III:n luottamusta Jägerhonr näyttää nauttineen kuninkaan hallituskauden loppuun saakka, eikä asia muuttunut hallitsijan vaihduttua. - - Suomen sodan puhjetessa 1808 eversti Jägerhorn oli edelleen Suomeen sijoitetun värvätyn rykmentin (vanhan tavan mukaan rykmenttiä kutsuttiin komentajansa nimellä: Jägerhornin rykmentti) komentaja.  Osa rykmentistä seurasi pääarmeijaa, mutta osa sijoitettiin Viaporiin.  Eversti Jägerhorn jäi myös Viaporiin, jonka komentaja, vara-amiraali Carl Olov Cronstedt oli hänen sukulaisensa – Cronstedtin äiti Hedvig Juliana Jägerhorn oli Jägerhornin isän serkku.  Ehkäpä sukulaisuudenkin takia, mutta epäilemättä myös voimakkaan luonteensa ansiosta, Jägerhornilla oli suuri vaikutus linnoituksen komentajaan.  Sotaneuvostossa hänen tiedetään häikäilemättä painostaneen tosia jäseniä antautumisen kannelle.  Hän myös otti osaa neuvotteluihin venäläisten kanssa ja pyrki yhteistyössä saamaan linnoituksen antautumaan.  Ei ole tietoa, miksi Jägerhorn omaksui tällaisen kannan.  Epäillään vanhemman veljen Jan Anders Jägerhornin vaikuttaneen häneen, samaten on arveltu hänen aikanaan saaneen vaikutteita Georg Magnus Sprengtportenilta, jonka oppilas hän muiden ikäistensä suomalaisten upseerien lailla oli.  Kaikki on kuitenkin pelkkää arvelua, sillä hän ei itse selittänyt käytöstään.  Sitä vastoin tiedetään, ettei hän ottanut vastaan lahjuksia, joten on syytä epäillä hänen kantansa perustuneen poliittiseen vakaumukseen.  Kun Viaporin linnoitus sitten paljolti Fredrik Adolf Jägerhornin ansiosta antautui toukokuussa 1808, hän siirtyi venäläisten palvelukseen.  Hän matkusti Pietariin, jonne venäläisten ylipäällikkö kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevden lähetti esityksen hänen nimittämisekseen Kuopion läänin maaherraksi.  Hän tapasi useaan kertaan keisari Aleksanteri I:n, joka suhtautui häneen suopeasti, mutta Suomen kenraalikuvernööriksi määrätty Georg Magnus Sprengtporten kuitenkin vastusti virkanimitystä, koska Jägerhorn ei osannut suomea.  Vasta 1810 Jägerhorn nousi Kyminkartanon läänin maaherraksi, mutta pyysi jo kahden virkavuoden jälkeen eron.  Jägerhorn eli koko elämänsä naimattomana. – Jan Anders Jägerhornin nuorempi veli.[]

[] Kansallisbiografia: Veli-Matti Syrjö, pienoiselämäkerta.

*

Jägerhorn, Jan Anders (1757-1825), edellisen vanhempi veli; majuri, Suomen itsenäisyyden kannattaja.  Vanhaan suomalaiseen Jägerhorn af Spurila –aatelissukuun kuulunut Jan Anders Jägerhorn kirjoitettiin ajan tavan mukaan armeijan rulliin jo kymmenvuotiaana.  -  Saatuaan 1775 kornetin viran Karjalan kevyessä rakuunarykmentissä hän pääsi kaukaisen sukulaisensa Georg Magnus Sprengtportenin oppilaaksi Brahelinnan sotakouluun.  Jägerhornin äidinäiti Eva Sofia Glansenstierna, jolta tyttärenpoika sittemmin peri Pernajan Näsen kartanon, oli Sprengtportenin puolison Anna Elisabet Glansenstriernan täti.  -  Sprengtportenin vaikutus häneen oli ilmeisen ratkaiseva sekä ammatillisesti että poliittisesti, suomalaiskansallisen hengen herättäjänä. -  Vastustusmielialaa kuningasta kohtaan oli omiaan synnyttämään pitkällinen vero-oikeudenkäynti, jonka Jägerhornin isä Fredrik Anders hävisi 1786.  Jägerhorn katsoi, ettei suomalainen voi saada oikeutta Ruotsista, ja otti 1787 yhteyttä Venäjän Tukholman lähettilääseen Razumovskiin keskustellakseen Suomen mahdollisesta itsenäistymisestä ja pyytääkseen Venäjän apua.  Venäläiset eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneet Jägerhornin suunnitelmista, sillä he eivät halunneet sotaa Ruotsia vastaan.  Kun Kustaan sota kesällä 1788 puhkesi, Jägerhorn määrättiin majurina kuninkaan adjutantiksi.  Koska hallitsija ei aivan heti ehtinyt itse sotanäyttämölle, upseeriston keskuudessa ilmennyt tyytymättömyys saattoi kanavoitua toimenpiteiksi.  Näiden toimenpiteiden johtavana sieluna oli Jan Anders Jägerhorn.  Hän laati 8.8.1788 niin kutsutun Liikkalan kirjeen, keisarinna Katariina II:lle osoitetun kirjeen, jossa upseeristo ilmaisi tyytymättömyytensä laittoman sodan aloittamisesta ja esitti neuvotteluja.  Kun Jägerhorn pääsi itse viemään kirjettä Pietariin, hän esitti ohi toimeksiantajiensa tahdon Suomelle itsenäisyyttä, joka luotaisiin Venäjän avulla.  Menestys oli kuitenkin huono, sillä vaikka Jägerhorn pääsi hallitsijan vastaanotolle, hän sai tyytyä perin epämääräisiin lupauksiin.  Upseereille lähettämässään vastauskirjeessä Katariina II ainoastaan kehotti heitä laillisesti valtiopäivien kautta hoitamaan asiansa.  Anjalan liittokirja, joka laadittiin upseerien kesken Jägerhornin ollessa Pietarissa, ei ottanut lainkaan esille Suomen itsenäisyyttä, sillä kokoa ajatus oli suurelle osalle upseereita vieras ja vastenmielinen.  Jägerhorn jatkoi toimintaansa vielä syksyllä 1788 Savossa yllyttäen kansaa kapinaan ja puuhaten Savon kartanonomistajien keskuudessa jonkinlaisia omia valtiopäiviä.  Kun Kustaa III pääsi tilanteen herraksi, Jägerhornin päivät olivat luetut.  Hän pakeni Pietariin, missä sai huomata, ettei keisarinna ollut enää lainkaan kiinnostunut hänen hankkeistaan.  Kesällä 1789 Jägerhorn joka tapauksessa osallistui everstiluutnanttina taisteluihin venäläisissä joukoissa entistä isänmaataan vastaan.  Hänet tuomittiin Ruotsissa poissaolevana kuolemaan sekä menettämään aatelisarvonsa, kunniansa sekä omaisuutensa.  Värälän rauhan 1790 jälkeen Jägerhorn oleskeli Saksassa ja Englannissa, missä hän joutui epäillyksi vakoilusta ja sai istua vankeudessa.  Hän palasi Venäjälle 1808 ja osallistui 1809 sukunsa edustajana Porvoon valtiopäiville, koska Aleksanteri I oli palauttanut hänelle hänen aatelisarvonsa.  -  Jägerhorn muutti pysyvästi Suomeen 1813.[]

[] Kansallisbiografia: Veli-Matti Syrjö, pienoiselämäkerta.

*

Jägerhorn, Georg Henrik (1747-1826), kenraaliluutnantti. – Ei kuulu em. veljessarjaan.  Georg Henrik Jägerhorn oli syntyisin köyhistä oloista ja joutui siksi aloittamaan sotilasuransa alhaalta.  Perinteitä hänellä toki oli, sillä hänen äitinsä Elsa Margareta von Fieandt, Gustaf Hästeskon leski, oli aateloitu isänsä Johan Henrik Fieandtin ansiosta.  Suuren perheen esikoisena Georg Henrik Jägerhorn kirjoitettiin armeijaan 11-vuotiaana, ja hän pääsi 15-vuotiaana Savon rykmentin varusmestariksi, mutta vasta yhdeksän vuotta myöhemmin hän saavutti ensimmäisen upseerinarvonsa noustessaan vänrikiksi.  Luutnantin arvon hän sai 1775.  Eversti Georg Magnus Sprengtporten oli noihin aikoihin perustanut everstinvirkataloonsa Ristiinan Brahelinnaan upseerikoulun, jonka opetuksesta Jägerhorn pääsi nauttimaan.  -  Kustaan sodan puhjetessa 1788 [majuriksi kohonnut] Jägerhorn pysyi uskollisena kuninkaalleen Kustaa III:lle.  Juuri hänen raporttinsa Vuolteensalmen välikohtauksesta [venäläinen partio ylitti rajan rauhan vallitessa] oli pohjana sille raportille, jonka eversti Berndt Johan Hastfehr lähetti Tukholmaan ja joka antoi kuninkaalle aiheen sodan julistamiseen.  Välikohtaus oli kuninkaan käskemä ja eversti Hastfehrin järjestämä, mutta ei tiedetä, oliko majuri Jägerhorn siitä selvillä.  Sodassa Jägerhorn keskittyi taisteluun.  Vaikka Anjalan liiton johtomiehiin kuulunut eversti Johan Henrik Hästesko oli hänen velipuolensa, hän ei hetkeksikään horjahtanut lojaalisuuden tieltä.  Jägerhornin ansiota oli paljolti Ruotsin joukkojen voitto niin Porrassalmen taistelussa kuin sittemmin Parkkuinmäessä ja Kärnäkoskella.  Hänen Savon olojen ja maaston tuntemuksensa ja sujuva suomen kielen taitonsa auttoivat häntä menestykseen.  Kustaa III osasi palkita uskollisen upseerinsa.  Jägerhorn nimitettiin everstiluutnantiksi 1789, ja hän sai everstin arvon jo 1790, samalla kun kuningas määräsi hänet omaksi yliadjutantikseen.  Suomen sodan 1808-1809 aikana Jägerhorn toimi Tukholman varuskunnan päällikkönä.[]

[] Kansallisbiografia: Veli-Matti Syrjö, pienoiselämäkerta.

*

Armfelt, Gustaf Mauritz (1757-1814), Suomen asiain komitean puheenjohtaja, kenraali, Turun akatemian kansleri, kreivi. -  Ruotsin ja Venäjän välisen Kustaan sodan alkuvaiheessa 1788 Armfelt oli mukana johtamassa hyökkäyksiä kuninkaan rinnalla venäjänpuoleiseen Itä-Suomeen.  Hän ei missään vaiheessa liittynyt kuninkaan vastaiseen oppositioliikkeeseen, Anjalan liiton miehiin, ja hänen uskollisuutensa palkittiin tästä eteenpäin runsain mitoin.  – Gustaf Mauritz Armfeltin isä Turun jalkaväkirykmentin kapteeni, myöhempi maaherra Magnus Vilhelm Armfelt oli Carl Gustaf Armfeltin veli.[]

[] Kansallisbiografia: Rainer Knapas, pienoiselämäkerta.

*

Armfelt, Carl Gustaf (1724-1792) kenraalimajuri, Hämeen ja Uudenmaan maaherra, oli Gustaf Mauritz Armfeltin setä.  Kenraalimajuri Carl Gustaf Armfelt johti Kustaan sodassa 1788 eteläistä osastoa Haminan lähettyvillä Vehkalahden Husulassa.  Armfelt havaitsi tehtävänsä itselleen liian vaikeaksi, ja luopui hyökkäyksestä ja sai pyynnöstä heti eron.  Hän suhtautui monien aikalaistensa tavoin varsin pessimistisesti Ruotsin mahdollisuuksiin puolustaa Suomea Venäjän keisarikuntaa vastaan.  Hänet houkuteltiinkin mukaan ns. Liikkalan noottiin ja Anjalan sopimuksen allekirjoittamiseen.  Muiden Anjalan miesten tavoin hänkin sai syytteen maanpetoksesta ja tuomittiin kuolemaan 1790, mutta kuningas Kustaa III muutti armoa pyytäneen Armfeltin tuomion elinkautiseksi vankeudeksi.  – Hän kuoli 1792. – C.G. Armfeltin oli J.H. Klick in appi.[]

[] Kansallisbiografia: Veli-Matti Autio: Armfelt-suku, sukuartikkeli.

*

Enehjelm, Pehr af, everstiluutnantti, Liikkalan nootin yksi allekirjoittaja.

Klick, Carl Henrik (1753-1808), majuri, Anjalan liiton johtaja, tiettävästi sekä Liikkalan nootin että Anjalan julistuskirjan alkuperäinen kirjoittaja.  – Kustaa III:n aloittama [1788] hyökkäyssota oli loukkaus säätyjen oikeuksia kohtaan.  Kuninkaan esikuntaan yliadjutanttina kuulunut majuri Klick alkoi yhdessä majuri Jan Anders Jägerhornin kanssa suostutella johtavia upseereja allekirjoittamaan Katariina II:lle lähetettävän kirjeen (Liikkalan nootti), jossa tunnusteltaisiin rauhantekoa ja rajantarkistuksia.  Lopulta mukaan saatiin myös kenraali Carl Gustaf Armfelt, joka allekirjoitti kirjeen vasta kun hänen vävynsä Klick oli kirjoittanut sen uudelleen.  Allekirjoittajien joukossa olivat everstit Sebastian von Otter ja Johan Henrik Hästesko, everstiluutnantit Pehr af Enehjelm ja Otto Reinhold Klingspor sekä majurit Gustaf von Kothen ja Klick.  Kirjeen viejäksi valittu Jägerhorn liitti Georg Magnus Sprengtportenin vaikutuksesta noottiin oman muistionsa, jossa hän esitti, että Suomi irrotettaisiin erikoiseksi valtioksi keisarinnan suojeluksessa.  Keskustelujen siirtyminen Suomen irrottamiseen käänsi upseerien salahankkeen tosiasiallisen tavoitteen eli rauhan sivuraiteille.  Jägerhornin matka osoittautuikin tuloksettomaksi.  Kuningas oli jo pari päivää kirjeen lähettämisen jälkeen perillä upseeriensa salaliitosta.  [Oliko joukossa myyrä, vai miten vuoto tapahtui? VH]  Kynämiehistä taitavin majuri Klick laati elokuussa 1788 puolustuskirjoitukseksi tarkoitetun Anjalan liittokirjan, jossa 113 upseeria vakuutti uskollisuutta kuninkaalle, mutta muistutti epäonnistuneesta sotaretkestä, jolla saattoi olla arvaamattomat seuraukset.  Anjalan miesten mielestä rauha olisi solmittava pikimmiten.  Koska Kustaa III ei taipunut, eikä keisarinnakaan tehnyt uusia aloitteita, kapinoivat upseerit solmivat syyskuun alussa 1788 niin sanotun valaliiton, joka vaati aselepoa ja joukkojen kotiuttamista, valtiopäivien koollekutsumista, säätyjen oikeuksien turvaamista sekä varsinaisten rauhanneuvottelujen aloittamista.  – Armeija hajotettiin samana syksynä, ja joulukuussa 1788 Kustaa III määräsi Anjalan miehet pidätettäviksi.  Klick päätti paeta Venäjän keisarikunnan puolelle; oppaakseen hän sai kapteeni Gustaf W. Ladaun.  Miehet ylittivät rajan Mäntyharjulla valepukuihin naamioituneina tammikuussa 1789.  Ennen syyskuussa 1789 kapinallisille langetettuja kuolemantuomioita Klick oli jo ehtinyt vannoa uskollisuutta keisarinnalle.  Puhdistaakseen mainettaan jälkimaailman silmissä Klick kirjoitti kaksi vastalausetta, joissa hän puolusti Anjalan liittoa ja omaa kunniaansa.  Kirjoitukset jäivät kuitenkin painamatta.  Klick asui aluksi Pietarissa.  Kustaa III:n murhan jälkeen [1792] hän sai luvan asettua Viipurin kuvernementtiin, josta Klick osti Kultilan tilan Uudeltakirkolta 1793.  Vuosisadan vaihteessa hän osti Ukrainasta Harkovan läheltä 5.000 desjatiinaa käsittäneen Merefa-nimisen tilan.  -  Suomen sota 1808 herätti Klickin poliittiseen toimintaan.  – Toisin kuin G.M. Sprengtporten, Klick ajoi Suomen liittämistä Venäjään tavallisena maakuntana ja vastusti säätyjen koollekutsumista.  Maaliskuussa 1808 Klick matkusti valtakunnankanslerin, kreivi N.P. Rumjantsevin määräyksestä Suomeen selvitelläkseen kansan mielialoja.  Helsingissä vietettyjen päivien aikana hän neuvotteli kenraali J.P. von Suchtelenin kanssa Viaporin piirityksestä ja otti yhteyttä eversti Fredrik Adolf Jägerhorniin, jonka oli katsottu vaikuttaneen ratkaisevasti linnoituksen antautumiseen.  – Suomen liittämistä suuriruhtinaskuntana Venäjään Klick ei enää nähnyt, sillä hän kuoli Pietarissa kesäkuussa 1808.[]

[] Kansallisbiografia: Jyrki Paaskoski, pienoiselämäkerta.
*

Klingspor, Otto Reinhold, everstiluutnantti, Liikkalan nootin allekirjoittaja.

Kothen, Gustaf von, majuri, Liikkalan nootin allekirjoittaja.

Ladau, Gustaf Wilhelm von, kapteeni, senaattori, postiylitirehtööri, todellinen valtioneuvos, Liikkalan nootin ja Anjalan liittokirjan allekirjoittaja. – Majuri Klickin opas matkalla Pietariin.  – Kustaa III:n sodan aikana kapteeni Ladau oli ylipäällikkö C.G. Armfeltin adjutanttina ja myös kuningas Kustaa III:n esikunta-adjutanttina.  Ura Ruotsin armeijassa päättyi Anjalan upseerisalaliiton paljastumiseen.  Yhtenä Anjalan liittokirjan allekirjoittajista Ladau pakeni tammikuussa 1789 Venäjälle ja astui siellä armeijan palvelukseen.  Ladau erosi armeijasta 1795 ja ryhtyi hoitamaan Shuvalov-suvun lahjoitustilaa Venäjän haltuun joutuneilla Karjalan ja Savon kaakkoisilla rajaseuduilla, jotka sittemmin on tunnettu Vanhana Suomena.  Suomen sodan alettua hänet lähetettiin erikoistehtäviin Suomeen.  Kesäkuussa 1810 hänet nimitettiin Suomen postitirehtööriksi ja syyskuussa 1811 hallituskonseljin jäseneksi.  Venäläisten silmälasien läpi asioita katsova, koleerinen ja voimakastahtoinen Ladau rakensi Suomeen postilaitoksen, joka muistutti paljolti venäläistä järjestelmää, jossa yleisvaltakunnalliset intressit oli otettu huomioon. – Erityisen kiistelty Ladau oli sen vuoksi, että hänen johtamansa virasto harjoitti sensuuria ja salasitga postilähetysten tarkastusta…  -  Suomen historiankirjoituksessa G.W. Ladaun jälkimaine on huono.  Jo A.I. Arwidsson muisti Ladauta muistelmissaan nimityksellä ”suuri hirttämätön”.  Ladaun kuolinsanoman saatuaan nuori Zachris Topelius merkitsi elokuussa 1833 päiväkirjaansa: ”Vihdoinkin paholainen nappasi itselleen hyvän paistin”.

 – Gustaf Wilhelm Ladaun kaksi veljeä toimivat myös sotilasalalla.  Veljeksistä vanhin, Carl Reinhold Ladau (1762-1823) pääsi Savon jalkaväkirykmentin vänrikiksi 1780.  Kustaan sodan aikana 1788-1790 hän taisteli Kajaanin pataljoonassa ja hänet ylennettiin kapteeniksi 1789.  Hän osallistui Suomen sotaan 1808-1809 ja haavoittui vaikeasti Karstulan taistelussa eikä enää osallistunut sotatoimiin.  Carl Reinhold Ladau ylennettiin majuriksi, ja hänet määrättiin toisen suomalaisen kenttäpataljoonan päälliköksi.  Joukko-osasto hajotettiin 1810, jolloin Ladau päätti erota Ruotsin palveluksesta ja jäädä suuriruhtinaskuntana Venäjään liitettyyn Suomeen.  Erotessaan hänet korotettiin everstiluutnantiksi.[]

[] Kansallisbiografia: Jyrki Paaskoski: Ladau-suku & Jukka-Pekka Pietiäinen: Gustaf Wilhelm Ladau, pienoiselämäkerta.

*

Montgomery, Robert (1737-1798), eversti, Liikkalan nootin allekirjoittaja ja Anjalan liiton mies.  Kun Kustaa III ryhtyi 1788 sotaan Venäjää vastaan, eversti Montgomery kuului sodan kiihkeimpiin vastustajiin.  Hän ryhtyi heti maanpetokselliseen yhteistyöhön vihollisen kanssa ja tiedotti Haminaan venäläiselle komendantille, että suomalaiset rykmentit kieltäytyvät taistelemasta.  Anjalan liittokirjan hän allekirjoitti ensimmäisten joukossa.  Hän kävi liittolaisten puolesta kaksi kertaa Venäjän puolella ja neuvotteli muun muassa Georg Magnus Sprentportenin kanssa.  Samoin hän oli kosketuksissa Kaarle-herttuaan (Kustaa III:n seuraajan kuninkaana; Kaarle XIII), jota liittolaiset suunnittelivat uudeksi hallitsijaksi Kustaa III:n kukistumisen jälkeen.  -  Montgomery vangittiin 1789 ja tuomittiin teloitettavaksi 1790.  Oikeudessa hän esiintyi hyvin suorapuheisesti ja arvosteli hallitsijan menettelytapoja.  Silti Kustaa III armahti Montgomeryn, kuten useimmat muutkin kuolemaan tuomitut.  Rangaistus muutettiin karkotukseksi Ruotsin Länsi-Intian saaristossa omistamalle St. Barthélemyn saarelle sekä kunniamerkkien menettämiseksi.  Kuninkaan kuoltua [1792] Montgomeryle annettiin lupa palata karkotuspaikastaan 1793.  Hän ei enää toiminut missään julkisessa tehtävässä vaan eli loppuelämänsä syrjään vetäytyneenä.  -  Anjalan-miesten oikeudenkäynnissä Montgomery esiintyi selvästi niin, ettei hän pitänyt itseään syyllisenä vaan kuningastaan.  Tässä saattaa piillä psykologinen selitys hänen kapinalliselle toiminnalleen.  Ylhäisaatelisena ja korkeassa asemassa olevana hän katsoi oikeudekseen ratkaista itse, milloin esivaltaa tulee totella ja milloin ei.  Tavallaan häntä voisi pitää aikansa kansalaistottelemattomuuden edustajana.  Sotilaan ei kuitenkaan sovi ryhtyä pohtimaan, totteleeko esimiestään vai ei.  -  Montgomeryn reippaita otteita kuvastakoon se, että hän ehti taistella seitsenvuotisessa sodassa ja ryöstää naisen.  Montgomery otti näet itselleen saksalaisen puolison, vaikka tämä oli jo avioliitossa toisen kanssa.  Kolmessa avioliitossaan Montgomery sai yhteensä viisitoista lasta, joista tosin osa kuoli lapsena.[]

[] Kansallisbiografia: Veli-Matti Syrjö, pienoiselämäkerta.

*

Otter, Sebastian von, eversti, Liikkalan nootin ja Anjalan liittokirjan allekirjoittaja.

Mestattu:

Hästesko, Johan Henrik (1741-1790), eversti, Liikkalan nootin ja Anjalan liittokirjan allekirjoittaja.  -  Anjalan liiton nimellä tunnetun upseerikapinan dramaattisimpia kohtauksia lienee Anders Ramsayn [Savon ja Karjalan maaherra Anders Johan Ramsay (1744-1811), VH] kuvaama everstien Robert Montgomeryn, Sebastian von Otterin ja Johan Henrik Hästeskon keskustelu Kustaa III:n kuninkaan teltassa Kymijoen rannalla elokuussa 1788. 

”Hästesko esitti suomalaisten upseerien vastalauseen laittomasti aloitetun sodan johdosta ja ilmoitti näiden kieltäytyvän taistelemasta.  Kiihtyneenä ja innoissaan hän oli, niin kerrotaan, uhannut herraansa ja kuningastaan, vieläpä tarttunut häntä rintapieliin.  `Varokaa Hästesko` oli kuningashuudahtanut, `teidän päänne saattaa pian olla höllässä!´ 

Kasvoillaan sama pilkallinen ilme, jonka olen näkevinäni hänen muotokuvassaan, kuuluu Hästesko tähän ajattelemattomuudessaan ja innossaan vastanneen:

`Se ei liene Teidän Majesteettinne vallassa!`  - 

Hästesko osallistui Pommerin sotaan ja aloitti upseerinuransa alivänrikkinä Hessensteinin rykmentissä 1761.  Siirryttyään vuosikymmenen puolivälissä Savon rykmenttiin hän yleni siellä kapteeniksi 1770.  Hän siirtyi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin 1777 ja sai majurin arvon ja yleni evestiluutnantiksi 1781 sekä nimitettiin everstiksi ja rykmentinkomentajaksi 1787.  Tämä oli hänen virka-asemansa, kun Kustaan sota syttyi kesällä 1788.  - 

On kyseenalaista, missä määrin Kymenlaaksoon kootun armeijan upseerit olivat selvillä hallitsijan toimenpiteistä.  Upseeriston tyytymättömyys kuningas Kustaa III:tta kohtaan pohjautui enemmänkin  sen valta-aseman menettämiseen, mikä aatelissäädyllä vapauden aikana oli ollut kuin mihinkään oikeudelliseen näkökohtaan.  Lisäksi tuli suomalaisten upseerien osalta vielä Georg Magnus Sprengtportenin ajama suomalainen itsenäisyysliike [jonka keskukseksi, kuten edellä näkyy, muodostui Savon rykmentti sekä Sprengtportenin perustama Ristiinan Brahelinnan sotakoulu, VH], pyrkimys erottaa Suomi Ruotsista ja muodostaa siitä Venäjän suojeluksessa oleva erillinen valtio.  Hästeskon motiivit kapinaliikkeeseen liittymiselle ovat jossain määrin epäselvät.  Hänen on sanottu olleen isänpuoleisen serkun Jan Anders Jägerhornin vaikutuksen alainen, miehen, joka oli itsenäisyysliikkeen johtavia tekijöitä.  Toisaalta liene todennäköistä, ettei Hästesko ollut lainkaan Suomen itsenäisyyden kannattajia, vaan hän halusi muiden ruotsalaisten upseerien tavoin palauttaa vanhan aatelisvetoisen säätyvallan.  Hästesko oli aikalaisten kertomusten mukaan erittäin ylpeä mies, joka ei sietänyt vastustusta.  Erään tarinan mukaan hän oli uhannut talonpoikia Viron mallisella maaorjuudella, kun ei olut jossain asiassa saanut tahtoaan läpi.  - 

Tukholmassa käytiin oikeutta kapinallisia upseereita vastaan, ja heidät todettiin selkeästi syyllisiksi kapinaan sodan aikana.  Seurauksena oli kuolemantuomio.  Oikeudenkäynti kesti kolmetoista kuukautta, ja sen tuloksena kaikkiaan neljätoista kapinajohtajaa tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa.  Kuningas vahvisti tuomiot huhtikuussa 1790.

Useimmat tuomituista, myös Hästesko, käyttivät hyväkseen oikeutta anoa hallitsijalta armoa.  Kuningas armahtikin kaikki muut paitsi eversti Hästeskon, joka mestattiin 8.9.1790.  Mahdollisestio Hästesko odotti saavansa armahduksen vielä mestauspaikalla [Tukholman Östermalmin torilla], mistä menettelystä on esimerkkejä Ruotsin historiassa.  Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan tuomio pantiin täytäntöön.

Sekä omana aikana että myöhemmin on ihmetelty, miksi juuri Hästeskon tuomio pantiin täytäntöön – hänhän ei itse asiassa ollut sen syyllisempi kuin moni muukaan.  Sinänsä tuomioiden oikeellisuudesta ei voi esittää epäilystä, sillä olipa sota aloitettu miten tahansa, upseerien käytös oli selvää maan- ja valtiopetosta.  Muitten syyllisten armahtaminen sopi hyvin Kustaa III:n luonteeseen ja politiikkaan, koska hän haki aateliston tukea ja suosiota.  On syytä uskoa, että alussa lainattu Anders Ramsayn suulliseen perhetraditioon perustuva kuvaus pitää pääosin paikkansa.  Eversti Hästesko oli syyllistynyt valtiopetoksen lisäksi  majesteettirikokseen käydessään käsiksi hallitsijaan ja rohjetessaan epäillä tämän valtaa.  Tämä ainakin on psykologisesti uskottava selitys kuninkaan menettelylle. 

Johan Henrik Hästeskon äiti Elsa Margaretha von Fieand sai tiedon poikansa vangitsemisesta, mikä lienee osittain jouduttanut hänen omaa kuolemaansa.  Hänen tuskaansa ei lieventänyt se, että hänen toisen avioliittonsa esikoinen Georg Henrik Jägerhorn [ks. edellä], kuului Kustaa III:n sota-ajan menestyjiin.  Hästeskon puoliso Beata Helena von Morian (1754-1841) suri mestattua aviomiestään koko pitkän loppuelämänsä.  - 

Kerrottakoon, että myös eversti Johan Henrik Hästeskon 17-vuotias poika, myöhempi kapteeni Gustaf Johan Hästesko (1772-1823) tuomittiin kuolemaan, mutta hänet kuningas Kustaa III armahti. []

[] Kansallisbiografia: Veli-Matti Syrjö, pienoiselämäkerta; Johan Henrik Hästesko.

*

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Kyllähän Anjalan Liiton miehet periaatteessa maanpettureita olivatkin. Heidän ajamansa ajatus Suomen saattamisesta Venäjän suojelukseen ja Wanhan Suomen liittämisestä Suomen yhteyteen (mikä muuten toteutuikin siitä parin vuosikymmenen kuluttua) oli samantapainen asetelma kuin Terijoen hallituksella vuonna 1939, joka ajoi neuvostosuomea ja Itä-Karjalan liittämista sen osaksi.

Kokonaisuutena ottaen 1700-luvulla on samankaltaisuuksia 1900-luvun kanssa Suomen ja Venäjän välisessä historiassa. 1700-luvun alussa Venäjä miehitti Suomen alueen ja 1900-luvun alussa se kuristi Suomea sortotoimenpiteillä. Isoviha päättyi 1721 ja Suomi itsenäsityi 1917. Seuraava sota sodittiin 40-luvulla molempina vuosisatoina ja sen sodan tuloksena Suomi menetti itäisiä osiaan molemmissa tapauksissa.

Kustaa III:n sota ja Anjalan Liitto ajoittuivat samoille vuosille kuin 1900-luvulla kylmän sodan päättyminen ja siihen liittynyt polemiikki Karjalan palauttamisesta.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Juha, kiinnitit huomiota olennaiseen seikkaan.

Jännittäviä yhtäläisyyksiä havaittavissa parinsadan vuoden haarukassa. Sitäpaitsi nuo Kustaa III:n sotahalut ja temput casus bellin - eli sodan syyn esittämiseksi ovat aivan kuin tätä päivää.

Perimmältään raja maanpetturin/valtiopetturin ja sankarin välillä on hiuksenhieno: se on se kaitainen alue epäonnistumisen ja onnistumisen välillä. Jossain toisessa tilanteessa Katariina II olisi ottanut hommasta kopin hieman toisella tavalla, nyt hänellä oli niin paljon puuhaa muilla kentillä, ettei hän suin surmin halunnut kähinää luoteiselle rajalle, ja jätti ottamatta pallon.

Tuokin oli minulle jossain määrin uutta, miten keskeinen Sprentgportenin Ristiinan sotakoulu oli: siellä nämä upseerit olivat "tartunnan saaneet" ja liike-energiansa löytäneet.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Huomata saattaa, että samana päivänä – 14.8.1790 – kun ”Kustaan sodan” päättänyt Värälän rauha Ruotsin ja Venäjän välillä allekirjoitettiin, Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Kustaa III hylkäsi eversti Hästeskon armonanomuksen, ja niin Hästesko mestattiin (halshöggs) vajaa kuukausi myöhemmin, 8.9.1790 Tukholman tuolloisella Ladugårdslandstårgetilla eli nykyisellä Östermalmin torilla.

http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4r%C3%A4l%C3%A4...

http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Ilmoitus_Va...

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Marskin isoisän isä oli myös näiden tuomittujen joukossa, mutta hänet arnahdettiin, minkä jälkeen hän muutti Suomeen. Sama mies taisi olla neuvottelemassa autonomiaa Suomelle. Joten Marskilla oli sopiva sukutausta Tsaarin kenraaliksi.

Hästeskon teloitamisen syyksi väitetään sitä, että hän olisi loukannut Kustaa III henkilökohtaisesti.

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Pertti, totta. Tämä on jo aika rohkeaa toimintaa, ja johtaa seuraamuksiin melkein missä tahansa ja milloin tahansa. Ei tosin kaulankatkaisuun asti, mutta jotain seurannaisia taatusti:

Tässä se kraiveliinkäynti on selostettu:¨
Anjalan liiton nimellä tunnetun upseerikapinan dramaattisimpia kohtauksia lienee Anders Ramsayn [Savon ja Karjalan maaherra Anders Johan Ramsay (1744-1811), VH] kuvaama everstien Robert Montgomeryn, Sebastian von Otterin ja Johan Henrik Hästeskon keskustelu Kustaa III:n kuninkaan teltassa Kymijoen rannalla elokuussa 1788.

”Hästesko esitti suomalaisten upseerien vastalauseen laittomasti aloitetun sodan johdosta ja ilmoitti näiden kieltäytyvän taistelemasta. Kiihtyneenä ja innoissaan hän oli, niin kerrotaan, uhannut herraansa ja kuningastaan, vieläpä tarttunut häntä rintapieliin. `Varokaa Hästesko` oli kuningashuudahtanut, `teidän päänne saattaa pian olla höllässä!´

Kasvoillaan sama pilkallinen ilme, jonka olen näkevinäni hänen muotokuvassaan, kuuluu Hästesko tähän ajattelemattomuudessaan ja innossaan vastanneen:

`Se ei liene Teidän Majesteettinne vallassa!` -

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset